Puhalla pois pilvet pinttyneet

Aloitan blogini laittamalla tänne tämän syksyn äidinkielen esseepreliminäärin vastaukseni. Aiheena oli pohtia sitä, mihin evankelisluterilainen kansankirkkomme on menossa.

Suomen evankelisluterilainen kansankirkkomme on suuren muutospaineen kourissa. Kompromissien kirkkoon on viime vuosikymmeninä mahtunut tallaajaa jos toisenlaistakin omine mielipiteineen, mutta ajat ovat muuttumassa. Kirkkomme on jakaantumassa kahtia ainakin julkiselta kuvaltaan. Uutisotsikot mediassa puhuvat vilkkaasti naispappeuden vastustajista, kirkon suhtautumisesta homoihin ja piispojen lausunnoista. Pari kukautta sitten Ajankohtaisen kakkosen järjestämä ”Homoilta” aiheutti median avustuksella pienoisen hysterian, kun lokakuun aikana kirkosta erosi noin 35 000 jäsentä. Mihin kirkkomme on oikein menossa? Sen selvittämiseksi on hyvä ottaa selvää taustoista.

Kirkkomme hajaantumisen siemen sai alkunsa jo 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Teologi Rudolf Bultmann kehitti niin sanotun ”sisäisen korvan” metodin Raamatun tulkitsemiseksi. Hänen mukaansa Raamattu on alkuseurakunnan luomien myyttien aikaansaannosta ilman historiallista totuuspohjaa. Siksi Raamatusta täytyy sisäisellä korvalla löytää olennainen ja tuoda se nykypäivään ilman myyttien tuomaa taakkaa. Bultmannin innostamana myös Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan valtasi 1970-luvulla eksistentialistinen Raamatun tulkintatapa. Sen näkyvimpinä kannattajia julkisuudessa lienevät professori Heikki Räisänen ja piispa Wille Riekkinen, jotka aiemmin ovat yhdessä kouluttaneet papistoamme. Tämä tehopari irtaantui klassisen kristinuskon käsityksestä muun muassa Jeesuksen neitseestä syntymisestä ja ylösnousemuksesta; ne kun olivat heidän mielestään symbolisia myyttejä ilman konkreettista ja historiallista pohjaa. Bultmannin siemen sai itää.

”Feministit näkevät jumalan toisin”, uutisoi Helsingin seurakuntayhtymän ääni, Kirkko ja kaupunki toukokuussa 2006. Kaksi ja puoli vuotta myöhemmin Vantaan Sanomat kertoo, että ”Enemmistö papeista siunaisi homoparin liiton”. Feministiteologien pyrkimys kirjoittaa Raamattu uusiksi ilman maskuliinisilla vertauksilla selitettyä Jumalaa, Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä on siemenen seurausta, jonka mukaan Raamattu ei ole konkreettisesti otettava, vaan sitä saa tulkita, miten haluaa. Samoin koko homosuhteen siunaamiseen liittyvä debatti on debattia Raamatun arvovallasta ja siitä, voiko ihminen valita sieltä, mitä tahtoo. Mattoa on vedetty jalkojen alta jo vuosikymmeniä, mutta yhä konservatiivit kysyvät, voisiko sikari olla ihan vain sikari. Tämä kriisi on laajentunut maan johtoakin koskevaksi. Helsingin Sanomat uutisoi huhtikuussa 2009, että ”homo- ja lesboparien adoptio-oikeus hajottaa hallitusrintamaa”. Vähän aikaa sitten tehdyn tutkimuksen mukaan nuoret ja naiset ovat Raamatun tulkinnaltaan liberaaleimpia.

Konservatiivit, joiden näkemys asioista on monin paikoin yleiselle mielipiteelle vastakkainen, ovat saaneet osakseen kritiikkiä niin medialta kuin kirkoltakin. Kirkko ja kaupunki rinnasti tänä syksynä viidesläiset Koraanin polttajiin ja muihin Amerikan äärifundamentalisteihin. Kirkon pappisoikeudet menettäneen Luther-säätiön piispan kommentteja muun muassa homoseksuaalisuudesta on päivitelty Iltalehteä myöten. Uusi Suomi otsikoi helmikuussa kristityistä ”homoja parantamassa”. Toisaalta Uusi Tie -lehden päätoimittaja ehdotti Raamatusta irtaantuneiden piispojen boikottia. Selkää on puukoteltu mediassa kuulakärkikynillä puolin jos toisin. Mutta kirkko on ajamassa konservatiiveja ahtaalle. Mitä se hyötyy?

Vuonna 2008 Opetusministeriön verkkosivujen mukaan ”kirkon tulee vastata nuorten toiveisiin”. Saman vuoden lopulla Suomen Kuvalehti kysyy: ”Miksi kirkon sanoma ei puhuttele?” Vanha sanonta sanoo, että nuorissa on tulevaisuus, senhän tiesi jo rap-artisti Pikku G. Kuitenkin ”Kirkosta eroaminen kasvoi taas vuodenvaihteen lähestyessä” (Helsingin Sanomat 18.12.2009). Ja suurin osa eroajista on nuoria aikuisia, tulevaisuutemme toivoja! Kirkko on reagoinut tähän muun muassa Oulun seurakuntien vuonna 2009 järjestetyllä elossa.fi -kampanjalla, jota väritti nuorison hyvin tuntema kirkkovenemerkki. Toinen reagointi on ollut väkevän opin lantraaminen ja konservatiivien potkiminen. Kirkolliskokousedustaja, ”Homoillassa” fundamentalistileiman otsaansa saanut Sonja Falk kertoo blogissaan, että ongelma ei ole opissa vaan tavassa. Hänen mukaansa arvoliberaalit ovatkin suurelle yleisölle yllättäen tapakonservatiiveja ja arvokonservatiivit tapaliberaaleja. Nimenomaan herätysliikkeissä on kehitelty innovatiiviset tavat tuoda ristin sanomaa esille lantraamatta. Näitä ovat olleet ajan saatossa muun muassa rippikoululeirit ja nuorten veisuukirjat tapahtumia myöten. Kotimaalehden viime vuonna tehdyn kyselyn mukaan seurakunnissa, joissa on paljon nuoria, on taikana rehti Raamatun opettaminen yhdessä innovatiivislla mentelmillä. Tampereella ideoitu Uskonpuhdistus-kampanja tähtää samaan: opin muuttumattomuuteen, mutta uuden tapakulttuurin tuomiseen kirkkoomme. Nämä uudet tavat ovat luoneet tiivistä seurakuntayhteyttä. Evankelista Kalevi Lehtinen on jo vuosia sanonut, että suomalaiset ovat saaneet aikaan jotain, mitä Jeesuksen vastustajat eivät ole pystyneet tekemään 2000 vuoteen. He ovat tehneet Jeesuksen tylsäksi.

Kirkkomme tila on muutoksessa, tekee ja päättää se mitä tahansa. Euroopan kirkkojen trendi on ollut kiihtyvässä laskussa jo kauan. Lutherin päämajassa, Wittenbergissä kirkkoon kuuluu enää alle 20% väestöstä. Ruotsissa kirkosta eroaminen ei pysähtynyt, kun siellä päätettiin ryhtyä vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja, vaan eroaminen on pysynyt tasaisena. Samalla länsinaapurimme kirkko on menettänyt lukuisia ekumeenisia yhteyksiä. Tansanian kirkko päätti jopa häätää Ruotsin kirkon lähetit toiminnastaan.

Haluammeko me seurata perässä? Opillisilla muutoksilla kirkkomme menettäisi aktiivisimmat ja uskollisimmat jäsenensä ja samalla yhteyden moniin kirkkoihin. Kirkkoon jäisivät passiivijäsenet, jotka kokevat muutenkin, että kirkko ei anna heille mitään. Ainutlaatuisuutensa, ja perustansa, Raamatun, menettäneenä kirkostamme tulee kasvoton, kaikkia lempeästi silittelevä instituutio vailla tarkoitusta. Kirkkomme kaivaa kuoppaa jalkojensa alta. Kyse on nyt siitä, että haluaako kirkko jäsentensä vähetessä säilyttää aktiivinsa, innovaattorinsa vai ei? Tahtooko se säilyttää identiteettinsä vai muuttua SPR:n kaltaiseksi yleishumanitääriseksi järjestöksi, joka ei eroa muista uskonnoista tai järjestöistä; järjestöksi, joka sönköttää jotain universaalista rakkaudesta vailla konkretiaa?

Kirkko on vieraantunut kulttuuriltaan. Opillisesti se on ollut jo 2000 vuotta Raamatun sanoin ja kokemuksen todistuksella pakanoille hullutus ja juutalaisille skandaali. Mutta oppi ei ole estänyt eikä helluntaiherätyksen todistuksella estä yhäkään mitään seurakuntaa tai kirkkoa kasvamasta. Kyse on tavasta tuoda se esille. Raamatun Jeesus ei ole tylsä eikä munaton. Suomalaisten liberaalien maalaama kuva Jeesuksesta sitä vastoin on, kuten piispamme ovat lauma lampaita paimenten vaatteissa. Nykyinen kirkkojärjestys tulee romahtamaan, mutta voiko se nousta? Kirkkomme elää jänniä aikoja. Juha Tapio laulaa yhdessä kappaleessaan: ”Raikas tuuli / puhalla pois / puhalla pois / pilvet pinttyneet.” Jos tuuli ei niitä puhalla, kirkkomme on kohta saamaton, kasvoton ja juureton julkisoikeudellinen instituutio vailla tarkoitusta – ja jäseniä.

Advertisements

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s