Niin, onko papisto muutoksessa? Olin viime viikon torstaina kuuntelemassa Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kati Niemelän esitelmää Papisto muutoksessa ja kirkkoa muuttamassa. Niemelän kalvosulkeisissa tutkimustuloksia seuraillessa ryhdyin miettimään lopulta, millaisen kuvan media (niin kristillinen kuin sekulaarikin) antaa papiston konservatiivisuudesta/liberaalisuudesta. Siinähän ei sinänsä ole mitään uutta: nykymedia toimii paljolti sensaatiohakuisuuden varassa, ja mediakritiikki on aina todella suotavaa, kerrotaan sitten mistä tahansa mitä tahansa. Se ei nykyään ehkä kuitenkaan ole kovin hyvällä mallilla, mediakritiikki siis. Esitelmästä tuli esiin se, että “konservatiiveja” on kirkossamme huomattavasti enemmän kuin media antaa ymmärtää. Ja toisaalta, kahtiajako konservatiiveihin ja liberaaleihin on jyrkempi kuin mitä aiemmin itsekään olen luullut.
Kysymys, joka nousi mieleeni paljon vahvemmin on kuitenkin se, että olisiko viimein aika ruveta pohtimaan sitä, mikä kirkko on, mihin sen halutaan menevän ja mikä sen tehtävä on. Oheisen kuvan teksti on täysin identtinen Niemelän esitelmän viimeisen dian kanssa, joka käytännössä nivoo koko esitelmän yhteen. Se kertoo siitä, mihin papisto on menossa – ja sitä myötä kirkkokin.
Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole lyödä Raamatulla päähän ja huutaa, että naispappeus on väärin tai oikein. Tarkoitus on pohtia pappeuden kutsumusta ja kirkossamme olevaa ns. leipäpappeutta. Tämä kirjoitus ei myöskään tee täyttä oikeutta Niemelän esitelmälle. Se sisälsi kuitenkin niin paljon dataa, että olisi kestämätöntä esittää sitä kaikkea. Sen sijaan kehoitan ihmisiä lukemaan hänen tutkimuksensa englanniksi http://www.mdpi.com/2077-1444/2/3/358/. Mitä en kehoita, on lukea vain Kotimaa24:n tai seurakuntalainen.fi:n uutisia tästä tutkimuksesta, tai vain omia valintojani suuren datan joukosta.
Palataan sivuraiteilta takaisin aiheeseen. Mikä kirkko on? Miten kirkon pitäisi nähdä itsensä? Tällä hetkellä trendi on siis kuvan mukainen. Liberaali teologinen orientaatio, tasa-arvon puolustaminen ja humanitäärinen avustaminen on papiston keskuudessa nousussa yhdessä naisten kanssa. Sen sijaan perinteisempi evankeliumin korostaminen, pappeus Jumalan kutsumuksena sekä Raamatun lukemisen ja opettamisen tärkeys ovat laskussa yhdessä miesten kanssa.
Yksi esitelmästä esiin nouseva piirre on tulevien pastoreiden kiinnostus/kutsumus pappeutta kohtaan. Vuonna 2010 kirkkomme papeista noin 40 % oli naisia. 70 % valmistuneista teologian maistereista on naisia. 2000-luvulla valmistuneista miehistä 74 % ja naisista 58 % on vihitty papeiksi. Teologiseen pyrkineistä miehistä 40 % ja naisista 25 % kokee pappeuden ensisijaiseksi tehtäväkseen tulevaisuudessa. Miehistä 70 % ja naisista 50 % taas kokee pappeuden jossain määrin kiinnostavaksi. Pyrkineiden ja valmistuneiden vastaukset eivät Niemelän mukaan suuremmin eroa toisistaan. Jos ryhdymme tekemään prosentteja todellisiksi ja otamme joukoksi vaikkapa 200 henkeä (Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan vuosittain sisään otettavien opiskelijoiden määrä karkeasti pyöristettynä), valmistuessa 140 heistä on naisia ja 60 miehiä. 60 miehestä 44 vihitään papiksi; jossain määrin kiinnostusta papin tehtäviin teologiseen pyrkiessä osoitti 60 miehestä 42. 140 naisesta 81 vihitään papiksi, kiinnostusta pappeuteen jossakin määrin koki heistä 70. Lökkäpöksymatematiikalla vihityistä miehistä 2 ja naisista 11 ei ole juurikaan kiinnostuneita pappeudesta. Noin puolella miespapeista (24 eli 58%) ja naisista (35 eli 43%) taas on vahva kutsumus.
Tähän voisin lisätä vielä erään asian, jonka olen huomannut opiskellessani itse teologiaa. Harvalla teologiseen tulijalla on selkeää ajatusta pappeudesta. Kuitenkin noin 60% valmistuneista päätyy kirkon töihin. Koska suurin osa opiskelee pappeuteen valmistavan linjan mukaan siksi, että se nyt vaan on yleisin ja se peruslinja, harva tietää kandityönsäkään jälkeen haluaako ryhtyä papin työhön vai ei. Gradun putkahtaessa pihalle yliopisto tahtoisi jo ulostaa väen työelämään. Ja mihin kirkko nykyään palkkaa valmistuneita teologian maistereita, tai muu yhteiskunta? Pieniä poikkeuksia lukuunottamatta papeiksi. Näin moni, jolla ei ole kutsumusta, päätyy papiksi, koska se on oikeastaan ainut virka, johon voi työllistyä. Opettajaksi on kauhea tunku, ja halua on enemmän kuin tilaa. Sama on tutkijan työssä. Papiksi taas halua ei juurikaan näytä olevan; tilaa kyllä olisi erityisesti siellä kehäkolmosen ulkopuolisella “landella”. Koska pappeus on ollut se ainoa vaihtoehto, pappeus nähdään nykyään hyvin erilaisena kuin vaikkapa 70–80 luvuilla,,ja näkemys muuttuu kokoajan. Papisto näkyvänä kirkon edustusjoukkona määrittää paljolti myös kirkon luonnetta. Papisto on muuttumassa paimenista ja opin vaalijoista yleishumanitääriseksi avustusjoukoksi. Nyt en tahdo sanoa, että se olisi väärin tai että sitä työtä pitäisi väheksyä. Mutta kysymyksiä:
a) Onko se papiston ensisijainen tehtävä? Jos on/ei ole, niin miksi?
b) Onko se kirkon ensisijainen tehtävä? Jos on/ei ole, niin miksi?
c) Jos kirkko painottaa enenevissä määrin yleishumanitääristä työtä, niin mikä erottaa sen vaikkapa SPR:stä, Unicefista ja muista järjestöistä? Onko kirkolla enää mitään omaa, erityistä, jota kertoa ja julistaa ja onko se julistus tärkeää vai ei?
Aamunvaloa, luottamusta, janoa 
A. Ei ole. Papiston ensisijainen tehtävä olisi kuitenkin kertoa Raamatusta ja kristillisestä uskosta. Se, mitä teemme lähimmäisenrakkauden takia toki kuuluu tähän kokonaisuuteen, mutta tärkeämpää olisi kuitenkin muistaa opettaa Raamattua, koska se on tuntunut unohtuneen aikojen saatossa. Etenkin tänä päivänä Raamattua ei lueta Jumalan rakkaudesta ja armosta kertovana kokonaisuutena, vaan siitä otetaan ne kohdat mistä itse tykätään.
2. Kirkon ensisijainen tehtävä on toimia kuten papit. Auttaa lähimmäistä, ja etenkin lähimmäisen sielua. Raamattu on kuitenkin kirkon A ja O, ja siitä täytyy pitää huoli. Auttamis- ja lähetystyö ovat toki tärkeitä, mutta niitä ei tule tehdä uskon kustannuksella.
3. Usko. Kirkon perusta auttamistyölle on lähimmäisenrakkaus ja usko Jeesukseen. Muut järjestöt pyrkivät sitoutumaan irti uskonnollisuudesta, mutta kirkon tulisi edelleen hakea perusta auttamistyölleen uskosta.
Kirkko on muutoksen kourissa, ja tämä muutos ei ole hyvästä. Nykyään kirkosta halutaan tehdä mediaseksikäs kokonaisuus, joka ei muistuta ihmisiä synnistä. Kirkon tehtävälistasta on unohtunut paimenen työ melkein kokonaan, ja se pitäisi palauttaa takaisin. Sen sijaan että parannamme maailmaa, meidän tulisi keskittyä ensin miettimään mitä teemme. Tulisi miettiä onko toimintamme kristillisen uskon ja Raamatun mukaista. Jos on, ja samalla pysymme uskon perustassa niin antaa mennä vain.
Minä tunnistan itsestäni kaikki ”laskussa” -sarakkeen ominaisuudet ja kahta lukuunottamatta kaikki ”nousussa” -sarakkeen ominaisuudet (en ole nainen enkä erityisesti halua ”edetä uralla”).
Varmaan on totta, että on ”liberaaleja” ja ”konservatiiveja”, mutta yhä kasvava joukko on myös meitä, jotka emme istu kumpaankaan leiriin ja joita jaottelu kahteen leiriin ahdistaa ja kummeksuttaa.
Pitääkö tosiaan lähetystyö ja humanitäärinen työ erottaa toisistaan ja asettaa toisiaan vastaan? Eivätkö nämä kaksi kietoudu toisiinsa? Evankeliointi on rakkauden tekoja.
t. eräs pappi
Jännä kuriositeetti on muuten se, että kyselyssä kysyttiin siis pastoreilta, että kokevatko he itsensä liberaaliksi/konservatiiviksi. Myös mukana oli kysymys siitä, suostuisivatko he siunaamaan samaa sukupuolta olevia pareja. Korrelaatio näiden kahden välillä oli lähes täydellinen, eli liberaalisuutta/konservatiivisuutta määritteli pitkälti (toki siihen liittyy muutakin muuten, mikä sisältyy osittain tohon kysymykseen) tähän kysymykseen suhtautuminen.
Tutkimuksen mukaan sukupuoleen katsomatta kolmasosa koki itsensä liberaaliksi, kolmasosa siltä väliltä ja kolmasosa konservatiiviksi. Miehet useammin konservatiiveja, naiset liberaaleja.
Itse tekisin tulkinnan, että lähetystyö/humanitäärinen työ erotuksena on se, että kuuluuko lähetystyöhön evankeliumin julistaminen miltä osin. Esimerkiksi KUA toteuttaa pitkälti kehitysyhteistyötä, jos olen ymmärtänyt oikein, ei niinkään lähetystyötä.
Siinä olet aivan oikeassa, että ei näitä voi erottaa täysin toisistaan. Evankeliumi ja usko näkyy, tai pitäisi näkyä tekoina. Alkukirkko oli vahvasti vallitsevaa yhteiskuntaa vastaan monissa eettisissä asioissa, kuitenkin samalla julistaen rohkeasti omaa sanomaansa ja tehden avustustyötä (mm. ostamalla orjia vapaiksi ja ottamalla lapsikseen hylättyjä ”abortoituja” lapsia, pitämällä huolta leskistä yms). Rakkaus näkyi siis paitsi Jumalallisen totuuden julistamisena, myös sen näyttämisenä totena omissa arjen teoissa. Näin nykypäivän luterilainen diakonia ja nykypäivän evankeliointi kulkivat käsikädessä, ja olisi syytä kulkea vastakin. Jeesus paransi koko ihmisen, yhteiskunnallisen aseman, elämän ja uskon. Samaa lähti toteuttamaan apostolit. Miksi emme me? Kysymys koskee itseänikin :)
Minkä takia kirkko hyväksyy tällaisen vastakkainajattelun? Tuntuu äärimmäisen kummalliselta että kristillinen kirkko – jonka tulisi kunnioittaa jokaista ihmistä – on nyt suosutunut tähän kehitykseen joka vie tätä pois Jumalan tarkoituksesta. Nyt tässä on liikaa liberaalit/konservatiivit-asennetta joka mielestäni on väärin, ja vie koko kirkkoa kauemmas Raamatun opetuksista.