Mistä on syntynyt kuva siitä, että “konservatiiviset” kristityt tuomitsevat homot yhdeltä istumalta helvettiin? Ainakin sellainen käsitys itselleni on muodostunut erilaisten mediassa julkaistujen puheenvuorojen, kommenttien ja kolumnien pohjalta. Ja tähän voin lisätä, että näitä käsityksiä löytyy paitsi kirkon ulkopuolelta ateistisista piireistä, myös kirkon sisältä “liberaali”-siiveltä. Ajatteluprosessin tuloksena löysin kaksi pääasiallista tekijää: sekulaarimedian antama kuva kristinuskosta yhdistettynä perustietojen puutteeseen sekä seurakuntapiirien kulttuuri.
Käsitelläänpä ensiksi sekulaarimedian (ja osittain kristillisen median) antamaa kuvaa kristinuskosta ja kristinuskon perustietojen puuttumista. Voimme olla montaa mieltä siitä, kuinka kannattavaa on puhua vaikkapa Facebookissa tai ylipäätänsä sekulaarin median keskustelupalstoilla koko homoasiasta, kun toisella puolella kuva kristinuskon perusasioista, kuten synnistä, lankeemuksesta, lunastuksesta ja taivaasta/helvetistä on täysin erilainen. Vai mitä kertoo se, että suurin osa kadulla vastaan tulevista ajattelee, että kristinuskon sanoma on se, että hyvillä teoilla pääsee taivaaseen? Jos perustiedot ovat tätä luokkaa, asiaa voisi verrata siihen, että käytännöllisen fysiikan professori kertoisi akateemisen kielen hienouksin suihkumoottorin toiminnasta tavalliselle kaduntallaajalle, joka luki sen yhden kurssin fysiikkaa 30 vuotta sitten lukiossa, näin kärjistetysti. Yli menee, ja korkealta!
Sekulaarimedia tuntuu tuovan kristinuskosta esille vain sen eettisen puolen, joka erityisesti nykypäivänä on erittäin sekainen verrattuna siihen, mitä se joskus on ollut. Tästä syystä ja perustietojen puuttumisesta johtuen itsestänikin tuntuisi varsin kohtuuttomalta, että homoseksuaalisen teon tekeminen sanottaisiin synniksi. Tämän eräs kohuilta viime syksyltä todisti. Kyllä minustakin kristinusko olisi hyvin kohtuutonta ja tuomitsevaa, jos hyvillä teoilla mentäisiin taivaaseen ja homot tuomittaisiin helvettiin sen takia, että he nyt sattuvat olemaan homoja ja “God hates fags”. En minäkään tahtoisi tukea tällaista kristinuskoa tai kuulua tällaiseen kirkkoon.
Pasi Turunen suomensi blogissaan otteen C.S. Lewisin kirjasta The Business of Heaven.
”Kristinusko käskee ihmisiä tekemään parannuksen ja lupaa heille anteeksiantamuksen. Sillä ei siis ole mitään (sikäli kun minä ymmärrän) sanottavaa henkilölle, joka ei ymmärrä tehneensä sellaista mistä olisi tehtävä parannus, ja joka ei tunne tarvitsevansa anteeksiantamusta. Vasta tajuttuasi, että on olemassa todellinen Moraalinen Laki, ja Valta tuon lain takana, ja että olet rikkonut tuota lakia ja toiminut väärin suhteessa tuohon Valtaan — vasta kaiken tämän jälkeen, eikä hetkeäkään aikaisemmin, kristinusko alkaa puhutella. Kun tiedät olevasi sairas, alat kuunnella lääkäriä.”
Lisätään sekametelisoppaan vielä se kirkollinen buumi, joka tällä hetkellä on vallalla. Kristinuskon ytimeen haluttaisiin nostaa se hyvän elämän eläminen eikä Jeesuksen seuraaminen. Kristinuskosta tehdäänkin korkean moraalin etiikkaa, jossa poistetaan vanha kulahtanut patriarkaalisen yhteiskunnan etiikka ja muodostetaan uusi mahtava etiikka uuden maailman tietämyksellä, ja sen etiikan korkein Moraali on Jumala. Teran sanoin: “Mieti sinä, onko sitä Kanttia, / kategorista imperatiivia.”
Mutta kun asia ei ole aivan niin. Asia on niin, että jokainen meistä tekee syntiä – ja nyt tarkoitan, että aivan jokainen meistä tekee syntiä. Allekirjoittanutkin tekee joka päivä syntiä. Ja tasan jokainen kristitty, niin konservatiivi kuin liberaalikin voi tuomita itsensä saman tien alimpaan helvettiin täsmälleen samoin perustein, jos hän tuomitsee homoseksuaalin helvettiin sen takia, että tämä sattuu olemaan homoseksuaali tai harrastaneen sitä homoseksiä. Jeesus on tasan tarkkaan yksi ja ainoa mittari, yksi ainoa tie. Hän on se ainut lammastarhan portti (Joh. 10). Ja hän on tasan tarkkaan se yksi, ainoa Tuomari.
Raamatun ja kristinuskon pointti on tuoda esille sanoma siitä, että Jumala sovitti maailman itsensä kanssa (2. Kor 5), että synti on Jeesuksessa sinetillä lukittu (Dan 9:24), että meillä on mahdollisuus päästä synnin orjuudesta Jeesuksen orjuuteen (kyllä, orjuuteen) ja takaisin siihen yhteyteen, joka alun perin kadotettiin.
Koko kristinusko romahtaa, jos synti unohdetaan. Entä, jos Jumala loikin meidät alun perin tällaisiksi epätäydellisiksi sontakasoiksi, joiden työn tuloksista saamme jokapäiväisen rokotteen maailman turmeltuneisuuteen, kun avaamme television ja katsomme ne iltakymmenen legendaariset uutiset? Onneksi on edes loppukevennys, ettei liian vakavaksi mene. Silloin Jumala on Sartrea mukaillen “tuominnut meidät vapauteen”. Ja kaikki pääsevät taivaaseen, ainakin jos tekevät hyviä tekoja. Tällaista kristinuskoa ja ilosanomaa julistava kirkko on julma.
Samuli Siikavirta kirjoitti seurakuntalainen.fi -sivuston blogissaan seuraavaa:
”Ihmiseksi tulleen Jumalan rakkaus on täydellisen pyyteetöntä itsensä uhrautumista, ja sitä saamme kristittyinä pyrkiä seuraamaan. Jeesuksen tie ei kuitenkaan kulkenut ristille, jotta 2000-luvun kristityillä olisi vapaus päättää itse, mikä on syntiä ja mikä ei. Vapahtaja nostettiin ristille riippumaan juuri kaiken sen synnin tähden, jonka Jumala on synniksi ilmoittanut.Oikeastaan jos synnistä vaietaan, ei ole mitään tarvetta ristin verenpunaiselle rakkaudelle. Jos synti hyväksytään, syntinen jää vaille hyväksyntää. Oikea hyväksyntä kun vuotaa vain Kristuksen kyljen vedestä ja verestä.Toisten vihaaminen, kammoksuminen, leimaaminen tai itsen parempana pitäminen ei tietenkään ole tämän rakkauden mukaista. Tämän ihmiselämän raadollisuuden paljastavan mutta synnin ruhjeet peittävän rakkauden pariin on kutsuttava kaikkia syntisiä (ja vain syntisiä) ketään kaihtamatta.Muuten on jälleen sairastuttu väärään rakkauteen, joka kuuluu vain erityisen siivoille syntisille.”
Ja vaikka seurakunnissa on tärkeää muistuttaa siitä, mikä on Jumalan tahto, muutos lähtee aina itsestä ja siitä, että hyväksyy ja tiedostaa synnin synniksi. Ei Jumalakaan Pyhän Henkensä kautta ketään pakota. Edesmenneen Kalevi Lehtisen sanoin: “Rakkaus, joka yrittää muuttaa ihmistä sellaiseksi kuin hänen pitäisi olla, jättää ihmisen sellaiseksi kuin hän on. Rakkaus, joka hyväksyy ihmisen siitä huolimatta, millainen hän on, muuttaa ihmisen sellaiseksi, jollainen hänen pitäisi olla.”
Tässä on Jumalan rakkauden ydin. Se hyväksyy, mutta se haastaa muuttumaan eikä jätä ihmistä ennalleen. Se on muuttavaa rakkautta, joka lähtee vapaasta tahdosta eikä pakosta. Ja sen edessä toinen ei ole toista parempi.
Ja sitten se jälkimmäinen syy lyhyehkösti: seurakuntien kulttuuri. Uskoisin, että tässä on yksi suuri ongelma nykyisessä kristinuskon kulttuurissa. Aikaisemminkin olen asiaa miettinyt, mutta “lopullisen heräämisen” koin Sytytä tämä sukupolvi -kongressissa Agricolan kirkossa Helsingissä. Siellä amerikkalainen evankelista Becky Pippert piti useita opetuksia, joista erityisesti jäi mietityttämään hänen puheensa epäterveestä täydellisyyden kulttuurista, joka ainakin Amerikassa on seurakunnissa yleistä. Käytännössä se tulee ilmi sananparressa “on syntiä myöntää olevansa syntinen”.
Eikö juuri syntien tunnustaminen ja avoin ilmapiiri ole seurakunnan ihanne? Eikö nimenomaan seurakunnan kuuluisi olla se paikka, jossa voi avata haavojaan avoimesti, rakastavassa ilmapiirissä? Eikö juuri seurakunnassa pitäisi olla turvallista riisua ne naamiot, joita meillä ei ainakaan pitäisi olla Jeesuksenkaan kanssa. Jos totta puhutaan, tässä yhteiskunnassa on hyvin vaikeaa näyttää oma itsensä, usein on vaikeaa näyttää sitä edes itselleen. Joten mikä seurakunta sellainen on, jossa täytyy pitää naamiota? Ja toisaalta, jos ja kun homoseksuaalisuus on laitettu määrittämään suurta osaa ihmisen identiteetistä, kuinka vaikeaa on konservatiivisesti ajattelevan tuoda esille homoseksuaaliset tunteensa, jos seurakunnassa on täydellisyyden kulttuuri, eikä muitakaan syntejä voida avoimesti tunnusta; saati sitten, että tämä nimenomainen asia on kaikkien huulilla koko ajan. Ja nyt korostan sitä, että Jumalalle kaikki synnit ovat samansuuruisia. Jumalan perspektiivi on erilainen. Todellisuus on kuitenkin se, että homoseksuaaliksi tunnustautuva ihminen joutuu monien ennakkokäsitysten eteen, ei vain uskonnollisissa piireissä vaan myös aivan maallisissa piireissä. Vai mitä muuta yhä miehille yleisin haukkumanimitys “homo” merkitsisi?
Olisiko meidän kaikkien aika katsoa hetkinen peiliin, allekirjoittanut mukaan lukien?
Aamunvaloa, luottamusta, janoa 