Olin Suomen teologisen instituutin 25-vuotisjuhlaviikkoon liittyneessä paneelikeskustelussa, joka liittyi Haastettu kirkko -nelivuotiskertomukseen. Panelisteina toimivat Helsingin yliopiston dogmatiikan professori Miikka Ruokanen, Kirkon tutkimuskeskuksen vt. johtaja Hanna Salomäki ja Espoon piispa Tapio Luoma. Puheenjohtajana toimi STI:n tutkija, dosentti Timo Eskola.

Seurakuntalainen.fi:n laatimassa uutisessa onkin oikeastaan tiivistetty se, mitä panelistit toivat esille. Salomäki pitkälti tiivisti tutkijoiden fiiliksiä prosessista ja nelivuotiskertomuksen tuloksia. Samalla hän huomautti, että kansankirkon oheneminen on yleislänsieurooppalainen ilmiö. Piispa Luoma halusi avauspuheenvuorossaan löytää tuloksista jotain myönteistä, ja totesi, että ilman niitä keskustelu tuskin koskisi niin perimmäisiä kysymyksiä kuin se tällä hetkellä koskee. Ruokanen hieman sivalsi aluksi Turun suuntaan ja totesi, että Kirkon tutkimuskeskus tässä on kriisissä eikä kirkko. Molemmat Turun piispat kun ovat kuulemma todenneet, että kertomuksen metodit eivät kerro todellisuutta kirkon tilanteesta. Noh, se nyt oli ehkä enemmän vain heitto. Toisaalta tosiasiat on hyvä tunnustaa. Kansankirkko on katoamassa, ja kuten rovasti Henrik Perret totesi kommentissaan, aikapommi tikittää.

Piispa Luoma puhui myönteisyyden lisäksi kolmesta haasteesta. Ensinnäkin haasteena on mielikuva, jossa kirkko on yhtä kuin sen työntekijät, ei yhtä kuin sen jäsenet. Toiseksi jumalanpalvelus on kadotettu. Kolmanneksi usko Jumalaan mielletään oudoksi. Näiden ratkaisuksi Luoma näki kirkon keskittymisen hengelliseen elämään.

Ruokanen oli surullinen niistä äänistä, jotka ovat kertoneet, että paikallisseurakunnasta ei vain saa hengellistä ravintoa. Liekö sitten niin, että rukiista leipää ei ole enää tarjolla?

Haluan nostaa tässä kirjoituksessa esiin kaksi asiaa, jotka myös toin yleisökommentissani lyhyesti esille: tarvitsemme, kuten Kuopion piispa Jari Jolkkonen on todennut, apologiaa. Onko usko outoa? Miksi kristinusko on muita uskontoja todempi? Miksi olla kristitty eikä ateisti, tai hindu, tai muslimi? Sitähän näemmä kirkkomme nuoret paimenetkin miettivät, ainakin jos julkisuutta on uskominen. Ja miksi ei olisi, kuten Uutisvuodossa usein todetaan. Tai no… Apologiaan en kuitenkaan puutu tässä kirjoituksessa sen enempää.

Apologian lisäksi tarvitsemme messun. Messussa on kaikki tarjolla. Ilman messua ei ole seurakuntaa. Siellä kokoontuu “pyhien yhteisö, jossa evankeliumi oikein julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan”, ainakin toivottavasti. Ja juuri messusta tässä kirjoituksessa on puhuminen!

Messu on seurakunnan keuhkot

Onko teidän seurakunnassanne messu se, johon suurin osa seurakuntalaisista kokoontuu yhteen, ikäluokasta riippumatta, kohtaamaan Jumalaa Sanassa ja Sakramenteissa ja olemaan Herramme palveltavana? Onko messu se juhla, joka hengittää elämää kaikkiin muihin työaloihin ja työmuotoihin, joita seurakunnassa on? Onko messu paikka, jossa kohdataan pyhä? Onko messu paikka, jossa tullaan ravituiksi?

Onko seurakunnan rakenne sellainen, että se tukee yhteistä messua seurakunnan keskiössä? Onko seurakunta rakentunut eri työmuotojen ja -alojen varaan, vai onko se rakentunut messun keskelle, niin että diakonia, nuorisotyö, aikuistyö yms. saavat tukensa yhteisestä messusta?

Vai onko niin, että eri työalat eivät ole sitouttamassa ihmisiä messuun? Ovatko ne kutsumassa ihmisiä messuun vai näkevätkö ne sen toisarvoisena, ehkä kirkollisena jäänteenä?

Sillä messussa on kaikki tarjolla. Messusta seurakunta hengittää ulos, ja messuun kaikki myös palaa. Messu on asian ytimessä. Rippikoulussa usein opetetut uskonelämän hoitamisen neljä tuolinjalkaa, Raamattu, rukous, ehtoollinen ja kristittyjen yhteys, ovat kaikki tarjolla messussa. Siellä rukoillaan ja esirukoillaan. Siellä luetaan Raamattua ja kuullaan saarnaa. Siellä on kaikille syntisille tarjolla ehtoollinen. Ja sieltä löytyy uskontunnustuksenkin pyhäin yhteys. Ja paitsi yhteisölliseksi rakennetussa messussa, niin ainakin seurustelun sakramentin äärellä, kirkkokahveilla voisi se sosiaalinenkin puoli tulla erityisellä tavalla täytetyksi.

Lisäksi messussa on koolla koko seurakunta. Siellä ollaan vauvasta vaariin. Ja ennenkaikkea messu on se, joka on seurakunnan toiminnoista, oikeastaan koko seurakunnan sydämenä, läsnä jokaisessa seurakuntalaisen elämänvaiheessa.

Sitten voidaan kysyä, että miten se messu toteutetaan. Toteutetaanko se yhdessä seurakuntalaisten kanssa, vai kirkon työntekijöiden kesken? Panostetaanko messuun? Onko se juhla, seurakunnan viikon kohokohta, joka viikko? Onko se inhimilliseltä puoleltaan helposti lähestyttävä, vai luotaansatyöntävä?

Vai onko messun malli 1900-luvun kuluttaja‒tuottaja? Se, mitä seurakuntalaiset messussa ehkä sitten kuluttavat, ovat arat äänihuulet, kirkonpenkit ja puutunut takapuoli. Paitsi että joskushan siitäkin syntyy taidetta.

Mutta juuri tämän takia en näe Beatles-messuja, Elvis-messuja, Metallimessuja ja kaikenlaisia erillismessuja ratkaisuna. Niillä voi olla oma paikkansa ehkä esimerkiksi tapahtumassa, kuten Uuden alun popmessu. Mutta messun kuuluu olla seurakunnan yhteinen kokoontuminen, ikäluokasta riippumatta, eikä sen musiikin kuulu olla se pääasia.

Ja ongelmastahan kertoo jo se, kun sen haastetun kirkon haastetut työntekijätkään eivät tunnu arvostavan messua. Olisiko aika löytää messu uudelleen ja laittaa se seurakunnan keskiöön niin rakenteellisesti kuin hengellisestikin?