Piispala – Opin paluu

Minäkin katsoin viime riivaajaMOTin. Kylläpä se puhututtaa. Viimeksi taisi olla juttua vapaamuurareista. Kun nyt tämän riivatun ohjelman katsoin, niin kyllä jäi harmittamaan. Oli meinaan riivatun heikko ohjelma.

En tarkoita tällä riivatun heikolla laadulla nyt Pirkko Jalovaaraa ja sitä polemiikkia, joka oli käynnissä siitä, mitä hän oikeasti sanoi, olisiko siellä kirkossa saanut kuvata ja vääristikö toimittaja hänen opetuksiaan. Eniten itseäni harmitti ohjelman taso, jota kuvastaa se että moninaiset erilaiset herätysliikkeet sullotaan samaan muottiin lyhyessä ohjelmassa. Muun muassa Suomen teologinen instituutti, Tampereen ev.lut. seurakuntien Uusi verso -toiminta ja Hengen uudistus kirkossamme ry. vedettiin samaan soppaan. Naispappeuden vastustaminen ja homokysymyskin ehdittiin nostaa esille. No, ohjelman jälkeen piispa Tapio Luoma toi fiksusti A-studiossa varsin painokkaasti esille sen, että Jalovaaran yhdistys ei ole perinteinen herätysliike, vaan juontaa todennäköisesti juurensa Pohjois-Amerikkalaisesta karismaattisesta suuntauksesta, siis suuntauksesta karismaattisen suunnan sisällä.

Kaiken ohjelmasta julkisuudessa pyörivän keskustelun taustalta löytyy kuitenkin huomattavasti mielenkiintoisempi taso, johon tämä kirjoitus keskittyy. Jalovaara on tehnyt palveluksen kirkollemme.

Kirkkoherrat portinvartijoina

Näin otsikoi Kotimaan päätoimittaja Mari Teinilä pääkirjoituksensa 7.2.2013. Kirjoituksessaan Teinilä kritisioi sitä, kuinka kirkkoherrat ja muut työntekijät ovat ummistaneet silmänsä ja toimineet vanhentuneen mututietonsa varassa Jalovaaran toiminnan arvioinnin suhteen. MOT-ohjelman jälkeen monessa seurakunnassa on peruutettu Jalovaaran rukousillat kirkkotiloissa. Tilanteeseen osattiin reagoida vasta, kun se tuli julkisuuteen.

Mutta sen jälkeen tilanteeseen osattiinkin puuttua. Espoon hiippakunnan kirkkoherrat yhdessä piispansa kanssa linjasivat tulevia käytäntöjä Jalovaaran suhteen. Hänen pitää sitoutua opetuksissaan kirkon oppiin paitsi julistaessaan kirkkotiloissa myös radio- ja televisio-ohjelmissaan. Heli Karhumäen mukaan kirkon johtajat osasivat vihdoin ryhdikkäästi puuttua opetukseen. Piispat Jolkkonen ja Askola antoivat omat kannanottonsa. Monessa seurakunnassa ryhdyttiin oikeasti miettimään, että mitä siellä seurakuntatalossa oikein opetetaan. Opista on pitkästä aikaa tullut tärkeää kirkossamme.

Kuka täällä komentaa ja ketä täällä totellaan?

Ja nyt alkaa se mielenkiintoisin osuus. Teinilä lopettaa pääkirjoituksensa seuraavaan:

On hyvä, jos kirkkoherrat suhtautuvat jatkossa entistä vakavammin siihen, mitä seurakunnan tiloissa julistetaan. Jalovaara on nyt noussut julkisuuteen, mutta hän on tuskin ainoa seurakunnissa kiertävä julistaja, jonka puheita on syytä arvioida kriittisesti.

Portinvartijan tehtävä vaatii viisautta. Erilaisten painotusten, esimerkiksi karismaattisen hengellisyyden, pitää jatkossakin mahtua kirkkotilaan.

Kirkolliskokousedustaja Johanna Korhonenkin sanoo seuraavaa kritisoidessaan kirkon johtajia paimentamisen puutteesta Radio Dein haastattelussa:

Yhteisöllinen opillinen ongelma on se, että annetaan jonkun ihmisen mennä opissaan ensin pikkuisen vikasuuntaan. Kun kukaan ei puutu siihen, kasvaa riski, että hän menee lisää vikasuuntaan. Ja kun kukaan ei vieläkään puutu siihen, niin sittenhän hän päätyy ihan minne tahansa. …

… Ihmisillä on kirkossa kollektiivinen vastuu siitä, mitä meidän uskomme nimissä esitetään. Sen takia uskon ja opin kysymyksistä pitää jatkuvasti keskustella, ettei niistä pääse muotoutumaan kenenkään omissa aivoissa yksin jotain sellaista merkillistä rakennelmaa, jota toiset eivät sitten tunnistakaan enää oman uskonsa mukaiseksi systeemiksi. …

… Kaikkien tulee välillä välittää, ei vain kirkkoherrojen vaan myös luottamushenkilöiden ja seurakuntalaisten. Kaikilla on aivot päässään ja kyky havaita asioita. Kun joku on menossa vikasuuntaan, niin siihen pitää puuttua. Se on suorastaan velvollisuus. Ei voi antaa vaan olla.

Opista on tullut taas tärkeää! Piispoilta, kirkkoherroilta ja papeilta, eli seurakunnan paimenilta, odotetaan kaitsemista. Heistä on tullut jälleen, pitkästä pitkästä aikaa, oikean opin vaalijoita. Kirkko on sitoutunut oppiinsa. Ja heille on annettu tehtävä pohtia ja arvostella sitä, mitä kirkossa opetetaan.

Mutta mihin asti piispat ja papit ja kirkkoherrat saavat käyttää valtaa? Entä jos Korhonen itse on väärässä jossain, esimerkiksi siinä, pitäisikö kirkon siunata samaa sukupuolta olevat parit? Entä vanhan virkakannan edustajien kaitsenta? Entä niiden pappien kaitsenta, jotka ovat toimineet vastoin järjestystä ja toimittaneet niitä samaa sukupuolta olevien parisuhteiden siunauksia? Entä niiden pappien kaitsenta, jotka eivät usko kirkkomme kahden uskontunnustuksen mukaisesti neitseestäsyntymään? Entä niiden pappien ja opettajien ja julistajien kaitsenta, jotka eivät usko ruumiilliseen ylösnousemukseen tai kuolemanjälkeiseen elämään? Listaa voisi jatkaa loputtomiin…

Jalovaara on helppo kohde. Hän on jo nyt osittain kirkkomme ulkopuolella, hänen majapaikkansa löytyy sieltä jostain laidalta. Ehkä kohta ulkopuoleltakin. Hän on maallikko, siis vailla suojaa. Hänestä on helppo irtisanoutua. Ja lisäksi se opetus, josta irtisanoudutaan, on väärin sekä niiden niin kutsuttujen konservatiivien kuin liberaalienkin näkökulmasta. Helppo yhteinen maalitaulu, jolloin on helppo myös vaatia johdoltakin sitä kaitsentaa, jota tässä itsekin olen odottanut. “Kyllä nyt toimi piispa hyvin. Niin sitä pitää!”

Mutta ei kukaan halua sitä kaitsentaa, jos se kohdistuukin väärään tahoon, toisin sanoen, jos se kohdistuukin minuun itseeni. Silloin piispat ja papit ja kirkkoherrat ovatkin aivan ulalla. “Tuollainen kaitsentahan on ihan pimeetä keskiaikaa! Tuollainen iljettävä vallankäyttö, valtapeli oikein. Nykyisin piispan pitää olla puhuja ja keskustelija ja ymmärtää kaikkia osapuolia ja olla saamaton ja… ja… Ei kai se nyt oikeasti tarkoita, että minä voisin olla jossain väärässä?”

Jalovaara teki palveluksen kirkollemme. Oppi on jälleen tärkeää. Kirkon seinien laajenemiselle on laitettu stoppi. Kysymykseksi jää, kuka sen rajan piirtää. Seinät ovat levinneet jo niin pitkälle kirkkomme sisällä, että ekumeenisessa työssä paljon mukana ollut kirkkoherra ja kirkolliskokousedustaja Sammeli Juntunen on voinut aikanaan todeta:

En voi käsittää, miksi kuulun samaan kirkkoon luterilaisen dosentti Terho Pursiaisen tai Kuopion hiippakunnan hiippakuntasihteeri Sakari Häkkisen tai eksegetiikan professori Heikki Räisäsen kanssa. Erot heidän Raamatuntulkintansa ja minun mielestäni oikean ja relevantin Raamatuntulkinnan kanssa ovat niin suuria, että niiden rinnalla luterilaisuuden erot metodistiseen Raamatun käyttöön ovat kuin kärpäsen surinaa. Ja kuitenkin metodistien kanssa kirkkoni ja sen mukana minä käymme virallisia oppineuvotteluja.

Piispojen on varsin vaikeaa huolehtia opista, kun tällä hetkellä kirkkomme sisällä vaikuttaa ja toimii monia julistajia ja johtohenkilöitä, joiden kannat ja oppi eroavat toisistaan niin paljon, että kun toiseen kääntää katseensa, toiselle tulee käntäneensä selkänsä.

Ole siinä sitten.

Advertisements

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s