Vuoden 2014 kymmenen parasta kirjaa (osa 1/2)

Huomasin, että olen lukenut tänä vuonna enemmän kuin kirjan per viikko. Tähän päivään mennessä on tältä vuodelta luettuna 57 kirjaa. Toivottavasti jotain on jäänyt mieleenkin…

Siitä syystä ajattelinkin, että voisin palauttaa mieleeni ja esitellä mielestäni 10 parasta (tai vaikuttavinta) kirjaa, jotka olen tänä vuonna lukenut. Olen muutenkin ajatellut ryhtyä esittelemään lukemiani kirjoja: se auttaisi sisäistämään niitä paremmin ja toisi uutta sisältöä blogiinkin. Kymmenen kirjaa yhdessä kirjoituksessa on sen verran paljon, että esittelen tänään viisi ensimmäistä kirjaa ja loput viisi ensi vuoden puolella. Olkaa hyvät!

1. Bo Giertz: Kalliopohja (415 s., SLEY-Kirjat 1993) / Stengrunden (316 s., Verbum 1996)

Kalliopohjasta olenkin jo kirjoittanut på svenska. Giertziltä olin aiemmin lukenut Suomen teologisen instituutin kirjakirppikseltä muutamalla sentillä ostetun kirjan Kristi kyrka ja Giertzin papeille pitämistä puheista ja luennoista kootun kirjan Då föll Herrens eld – nytt liv i tjänsten. Kalliopohjasta olin kuullut teologituttaviltani ja pidin sitä änkyräluterilaisten kirjana. Jo ajatuskin oli kammottava: yritä hyvänen aika yhdistää syvällinen teologia ja kaunokirjallisuus, historiallinen romaani. Ei luulisi onnistuvan. Mutta sehän toimii!

Lainasin sitten kirjan entisen kotiseurakuntani, Lempäälän seurakunnan, nuorisotyön tilan Hopen unohtuneesta kirjastosta. Viimeisin kirja sieltä oli lainausvihon mukaan lainattu 4 vuotta aikaisemmin, ja palautettuani Kalliopohjan vuosi myöhemmin (kun vaimonikin, silloinen tyttöystäväni, halusi sen lukea), ei kirjan kirjaa oltu lainattu (nyt lempääläiset lukemaan! Sieltä löytyy aarteita!). Kalliopohja tulikin ahmittua varsin nopeasti. Se oli toinen kirja, jonka sain luettua tänä vuonna (ensimmäinen oli Heikki Räisäsen Mitä varhaiset kristityt uskoivat).

Kirja kertoo kolmen papin tarinan Ruotsin Örebrossa (olikohan?). Kaikki kolme päätyvät papin työhön samaan paikkaan eri aikoina 1800–1900-luvuilla. Jokainen suhtautuu papintyöhön ensin nuivasti mutta työsaran aikana sekä kristillinen usko että oma pappisidentiteetti vahvistuu. Paitsi että piispa Giertz onnistuu kirjoittamaan vangitsevasti, samalla lukija saa ikään kuin kylkiäisenä rautaisannoksen syvällistä teologiaa muun muassa sakramenteista, kristillisestä kirkosta ja pappeudesta. Suosittelen kaikille, mutta erityisesti teologinplantuille! Itselläni oli kovia ennakkoluuloja, mutta intouduin lopulta hankkimaan kirjan alkuperäiskielellä ja lukaisin sen vielä NetMOTin äärellä laajentaakseni samalla ruotsin sanavarastoa ennen Åbo Akademin pelottavaa kielikoetta.

Jos kiinnostaa tietää kirjasta lisää, lue ihmeessä vaikkapa Reijo Arkkilan mainio kolumni Sanansaattajassa 2012 Bo Giertzistä ja Kalliopohjasta.

Koska omasta hyllystäni löytyy vain ruotsinkielinen versio, niin lainaan lopuksi pätkän siitä:

”- Jag vill bara, att Farbror ska veta från början, att jag är troende, sade han, litet sträv i rösten.
Det kom en glimt i gubbens öga, som pastorn inte riktigt kunde tolka. Låg det gillande i gubbens blick, eller hade han en räv bakom örat? Kyrkoherden satte lampan tillbaka på bordet, drog ett bloss, såg på adjunkten och sade:
– Såå, du är troende, det var roligt att höra. Vad tror du på då?
Fridfeldt stirrade förbluffad på sin nye förman. Drev han med honom?
– Men, Farbror … jag säger ju, att jag är troende!
– Jag hör väl det, min gosse. Men vad är det du tror på? Fridfelt satt nästan mållös.
– Vet Farbror inte, vad som menas med en troende?!
– Det kan gömmas ganska olika varor bakom den skylten, min gosse. Jag frågade bara, vad det är, som du tror på?
– På Jesus förstås! Ropade adjunkten. Jag menar – jag menar, att jag givit honom mitt hjärta!
Då blev gubbens ansikte plötsligt gravallvarligt:
– Menar du, att det var något att ge åt Honom? Adjunkten var nu nästan gråfärdig.
– Men Farbror! Om Farbror inte ger Jesus sitt hjärta, så kan Farbror inte bli frälst!
– Rätt talat, min gosse! Och lika sant är det, att om du tror dig bli frälst, därför att du ger Jesus ditt hjärta, så blir du inte frälst. – Ser du, min gosse, fortsatte han lugnande och såg oavvänt in i pastorns ansikte, där osäkerhet och häpen förtrytelse kämpade om övertaget – det är en sak att utvälja Jesus åt sig till en Herre och Frälsare, att ge honom sitt hjärta och avgöra sig för honom och tro, att nu tackar han ja och är glad åt att få räkna mig med i sin klena hjord – och en helt annan sak att tro på honom som en Försonare för syndare, bland vilka jag är den störste. En Försonare utväljer man icke åt sig, förstår du, och inte ger man honom sitt hjärta. Hjärtat – det är en rostig plåtburk på en avskrädeshög. Just en snygg födelsedagspresent! Men där kommer en underlig Herre gående och förbarmar sig över den usla plåtburken och sticker sin spatserkäpp genom den och petar upp den ur smörjan och tar den med sig hem. Så går det till…” (s. 129–130)

 

2. Bo Giertz – Att kunna läsa sin Bibel (134 s., Verbum 1975)

Kalliopohjan jälkeenhän aloin oikein innostumaan Giertzistä, ja löysin Suomen teologisen instituutin kirjastosta tällaisenkin löydön. Samalla taas oli ajatuksena parantaa ruotsin kielen taitoa.

Att kunna läsa sin Bibel on taidettu kääntää suomeksikin (Jumala puhuu Raamatussa, Sley 1981). En tiedä onko sitä enää saatavilla mistään, mutta jos on, suosittelen kirjan hankkimaan! Ja seuraavaksi esitän perusteluita.

Kirja on todella helppolukuinen. Se on tarkoitettu opastamaan tavallisia seurakuntalaisia lukemaan Raamattua. Usein Raamattua lukiessa meiltä hämärtyy käsitys siitä, millainen kirja Raamattu on. Toiset ajattelevat, että se ei ole mitenkään relevantti. Toiset taas lukevat sitä kuin piru Raamattua, tai kuin Koraania: vailla minkäänlaista inhimillistä rosoisuutta.

Giertz lähtee liikkeelle Raamatusta ja näyttää, mitä Raamattu itse opettaa itsestään, millainen kirja se oikeastaan on: Jumalan henkäyttämä. Sitten hän käsittelee sitä, mitä tällä tarkoitetaan (ja mielestäni kumoaa äärifundamentalistisen jokakirjainehdottomantottakaikellamahdollisellatavalla-näkemyksen). Sen jälkeen hän käsittelee eri tyylilajeja, joita Raamatussa on ja kertoo siitä, miten nämä vaikuttavat Raamatun tulkintaan. Hän käsittelee myös esimerkiksi evankeliumien luotettavuutta historiallisesti ja tuo esille silminnäkijänäkökulman: Suurin osa ”ristiriitaisuuksista” esimerkiksi eri evankeliumien välillä on (Timo Eskolan sanoin) sellaista trivialpursuittia, että se oikeastaan vahvistaa vain, että kyseessä onkin itse asiassa luotettavaa settiä. Kuitenkin pääasiat ja olennaiset seikat Raamatussa ovat päivänselviä.

Käsittelyyn tulee myös laki ja evankeliumi, tunnustuskirjojen ja katekismuksen (raamatulliset) käsitykset Raamatusta ja inspiraatiosta. Suosittelen lukemaan.

“Kyrkans bekännelse är en uttolkning av Skriftens rätta mening. I kyrkans liturgi, i hennes texter, psalmer och böner får vi en oavlåtlig undervisning om Skriftens väsentliga innehåll. I predikan får vi – om den är vad den skall vara – hjälp att förstå Bibeln och tillämpa den på oss själva och vår egen tid. Att leva med i kyrkans gudstjänst betyder att föras allt djupare in i Bibelns värld.” (s. 115)

 

3. Sammeli Juntunen – Kirkon Raamattuteologiasta ja sen puutteesta (312 s., Kirjapaja 2010)

Olen lukenut Juntusen kirjan ensimmäisen kerran jo kesällä 2011. Sain kirjan lainaksi nykyiseltä arkkihiippakuntadekaani Timo Tavastilta ystävyyshiippakuntareissun jälkeen. Eräällä epäonnisella junareissulla Joensuuhun juhannusta viettämään Creme Bonjour kuitenkin levisi repussani ja aiheutti Tavastin kirjaseen kunnon aurinkokuivattua tomaattiläikkää. Niinpä ostin hänelle uuden kappaleen ja pidin vahingoittuneen omanani. Siinä lukeekin TT:n kirjoittamana seuraavaa: Uskoni ja opetukseni keskeiseksi rakennukseksi olen tämän kirjan lukenut.” Tähän voi tämäkin TT yhtyä!

Luin kirjan uudestaan, koska aikaa oli jo kulunut ja teologinen ymmärryskin lisääntynyt, esimerkiksi siinä, että ymmärtää sivistyssanoja. Suurin syy uuteen lukukertaan oli kuitenkin systemaattisen teologian kurssi Helsingin yliopistossa, jonka Moodle-palstalle kirjoitin lyhyitä keskustelunaloituksia kirjasta.

Juntusen kirja on rautaisannos tiukkaa teologiaa. Kynä on terävä ja elävä ja huumori hersyy, vaikka vakavista asioista puhutaan. Mieleen jäi erityisestiJuntusen luoma Pikku-Kalle -kuvaus postmodernista raamatuntulkinnasta. Tarinassa Pikku-Kalle saa äidiltään käskyn mennä kauppaan ja ostoslistan, jossa on erilaisia ostettavia asioita, kuten sokerittomia pastilleja mummolle, viehe ja maitoa. Pikku-Kalle lukee ostoslistaa kuitenkin omasta näkökulmastaan ja uudella, luovalla tavalla. Häntä puhuttelee pastillit, mutta ei sokerittomuus eikä mummo. Vieheestä tulee Pikku-Kallelle mieleen kalastaminen. Niinpä hän ostaa virvelin, vieheen ja pastillit, ja lähtee pastilli poskessa kalaan.

Pikku-Kalle löytää myös yhteisön, jossa hänen uutta luova tulkintansa ostoslistasta saa hyväksynnän. Hänen ystävänsä lähtevät mielellään kalaan. Lisäksi teko on oikeutettu siitä näkökulmasta, että yksinhuoltajaäidin huollettavana hänen tarvettaan kalastukseen oli rajoitettu. Mitä tämä kertoo sitten raamatuntulkinnasta? Lukekaa kirja, niin saatte selville!

Sisällöllisesti Juntusen kirja jaottuu mielestäni kolmeen selkeään osaan. Alussa Juntunen kritisoi vahvasti Heikki Räisäsen eksegetiikkaa ja käsittelee sitä, kuinka tämä on muokannut suomalaista raamattukäsitystä. Toisaalta Juntunen esittää myös positiivisia huomioita Räisäsen merkityksestä. Sen jälkeen Juntunen tuo peliin mukaan kaukomailta kolme näkökulmaa raamatuntulkintaan: Puheaktiteoria (Kevin Vanhoozer), kanoninen teologia (Timo Veijola) ja narratiivinen teologia (Hans Frei). Vahviten Juntunen käsittelee Vanhoozerin puheaktiteoriaa, joka mielestäni on aika käypä. Puheakti jaetaan usein kolmeen vaiheeseen: lokuutio (joukko merkityksellisiä ääniä tai merkkejä, Juntunen heittää esimerkin ”maali on vielä märkää), illokuutio (mitä puhuja tekee tai haluaa välittää lokuutiollaan kuten varoittamaan, toteamaan tai ilmaisemaan pettymystä) ja perlokuutio (puheen vaikutus kuulijaan. Esimerkiksi jos illokuutiona on varoittaa, oikea perlokuutio on jättää istumatta tuolille).

Puheaktiteorian tarkoituksena on etsiä tekstin merkitystä nimenomaan illokuutiosta (esimerkiksi siitä, mitä Paavali haluaa sanoa sanoillaan), ei niinkään ainoastaan lokuutiosta (pelkkään kirjaimeen tukeutuminen) tai perlokuutiosta (esimerkiksi epämääräinen ”Jumalan armon kokeminen”). Mutta ei tästä sen enempää.

Kanonisen teologian ajatus on todella lyhyesti, että Raamattu on syntynyt tietyn yhteisön sisällä ja siksi siinä vallitsee ”kanoninen tietoisuus”, eikä kaanonia päätetty mielivaltaisesti joskus 300–400-luvulla. Narratiivisesta teologiasta (joskin hieman eri näkökulmasta) lisää listauksen jälkimmäisessä osassa.

Kirja on muuten Sacrumissa saatavilla vain viiteen euroon! Eikun tilaamaan ja lukemaan. Tekee eetvarttia! Eikä kirja ole niin vaikea, kuin tämän esittelyn perusteella ehkä voi ajatella…

“Kirkon uskon pitäminen yhtä aikaa sekä apostolisena että ajankohtaisena vaatii kirkolta paljon: opetuslapseutta, kuuliaisuutta, rukousta, marttyyriutta, jatkuvaa uskon ajattelua ja julkista opetuksensa arviointia. Siis lyhyesti sanottuna: kirkollista teologiaa; sellaista, jota tehdään yhteistyössä Jumalan Hengen ja uskovan järjen kanssa; sellaista, joka on Raamatun, dogman ja piispojen johtaman tuoreen mutta apostoleille uskollisen sovellutuksen yhteispeliä.

Keskiajalla tämä ilmaistiin oivalla teologisella sloganilla: “Fides quarens intellectum”, ymmärrystä etsivä usko. Olennaisinta on usko, usko Kolmiyhteiseen Jumalaan. Tämä usko pyrki ymmärtämään todellisuutta myös järjellä, pystyäkseen olemaan ajankohtaista. Meillä Suomessa ymmärrystä etsivän uskon tilalle on tullut kuvitelma oikeaa uskoa etsivästä objektiivisesta tieteestä (scientia quarens fidem), jonka avulla uskosta tehdään sellaista, että mahdollisimman suuri osa kansalaisista pystytään jatkossakin pitämään kirkollisveron maksajina (fides tenens medborgare)” (s. 275)

 

4. Risto Soramies – Islam ja evankeliumi (145 s., STI 2002)

Risto Soramies on pitkän linjan lähetystyöntekijä. Hän on ollut lähetystyössä sekä Turkissa että Saksassa ja tutkinut islamia paljon. Kun hänet vihittiin 2013 Lähetyshiippakunnan piispaksi, menetti hän pappisoikeutensa Suomen ev.lut. kirkossa. Vaikka olisitte ennakkoluuloisia tästä syystä, lukekaa kirja silti. Soramies on paitsi kokenut itse haasteet evankeliumin levittämisessä muslimeille, myös lukenut paljon islamia. Kirjassa yksi hänen suurimmista teeseistään Suomen kirkolle onkin: tutustukaa islamilaiseen teologiaan, jos tahdotte jotenkin vastata islamilaiseen haasteeseen. Islam on tullut jäädäkseen, ja on typerää, jos siihen ei perehdytä.

Kirja koostuu Soramiehen eri yhteyksissä julkaistuista artikkeleista kymmenen vuoden ajalta, ja siksi kirjan lukeminen voi tuntua toistolta, mutta sitäpä kautta Soramiehen pääteesit jäävät hyvin mieleen. Myös vaimoni tykkäsi kuunnella kirjaa.

Ehkä suurin opetus itselleni islamin suhteen oli seuraava: Raamattu ei puhu mitään islamista. Mutta Koraani puhuu jatkuvasti kristinuskosta. Siis kristityt voivat tutkia islamia rauhassa ja muodostaa sitä kautta käsityksensä islamista. Muslimeille taas erehtymätön Koraani antaa käsityksen kristityistä ja kristinuskosta, sanovatpa kristityt siihen mitä tahansa ja opettavatpa todellisuudessa miten tahansa.

Koraanin mukaankristinusko nykymuodossaan on väärentynyt ja vääristynyt. Se on jopa suurinta jumalanpilkkaa väittäessään, että on olemassa muitakin kuin yksi muuttumaton, absoluuttinen Jumala (väärinymmärretty kolminaisuusoppi). Jos Allah on muuten armahtava, niin sitä syntiä hän ei armahda. Jeesuksen sovituskuolema ja ylösnousemus on myös pyhäinhäväistys muslimille. Ei Jeesusta tapettu. Eikä ihminen ole syntinen. Siksi ei tarvita mitään sovitustakaan.

Näin ollen muslimin ei tarvitse tutustua kristinuskoon. Koraani kertoo kristinuskosta kaiken oleellisen, ja jos kristityt muuta väittävät, he puhuvat vääristyneen kristinuskon mukaan.

”Islam on antikristillinen uskonto. Pelastushistorian tärkeimmät kohdat, juuri ne, jotka tekevät kristinuskon kristinuskoksi ja joita kirkkovuoden pääjuhlissa juhlitaan, ovat islamin keskeisimmän opin kieltämiä. Ne ovat jumalanpilkkaa. Islam tuntee yhden synnin, jota Jumalakaan ei anna anteeksi, shirk, rinnalle asettaminen. Juuri tähän syntiin islam katsoo kristittyjen syyllistyneen.” (s. 139)

 

5. Antti Laato – Inledning till Gamla testamentet (329 s., Åbo Akademi 2002 [2004])

Viimeisenä tällä kertaa on esittelyssä Åbo Akademin Vanhan testamentin selitysopin ja judaistiikan professori Antti Laaton johdatus Vanhaan testamenttiin. Luin tämänkin kirjan valmistautuessani stressaavaan kielikokeeseen. Samalla pystyin käyttämään kirjaa myös eksegeettisessä työssäni Helsingin yliopistossa. Ja kolmanneksi, kirja itsessään kiinnosti!

Pakko sanoa, että kyllä leuka loksahti aloitaessani kirjan lukemista. Teoshan on Åbo Akademin Vanhan testamentin peruskurssin kurssikirjana, ja sen taso on melkoisesti korkeampi, kuin Helsingin yliopistossa käytettävän Johdatus Raamattuun (Kuula, Nissinen, Riekkinen)-opuksen. Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käydään läpi hieman Vanhan testamentin eksegetiikan historiaa lähtien liikkeelle Julius Wellhausenista. Toisessa osassa käsitellään Israelin historiaa ja uskonnonhistoriaa. Kolmas osa käy läpi kaikki Vanhan testamentin kirjat muinaisen lähi-idän tekstien valossa.

Se, mikä erottaa kirjan suomalaisesta köykäisestä vastineestaan on laajuus. Argumentaatio on hyvin selkeää, ja erilaiset eksegeettiset ongelmat käydään läpi niitä kaunistelematta monilta eri kanteilta, ja tekstissä tuodaan esille kilpailevia näkökulmia ja koulukuntia. Samanlainen eri näkökulmien esittely puuttuu oikeastaan kokonaan Helsingin kirjasta. Todella harmillista on se, että yhtä laadukasta kirjaa ei ole saatavilla suomeksi teologian opiskelijoille. Sen takia olisikin mielestäni upea juttu, jos kirja vielä joskus käännettäisiin suomeksikin.

Tätä kirjaa en ehkä lähtisi suosittelemaan joka iikalle, mutta jos ruotsin kielen taito on kohdillaan ja akateeminen teologia kiinnostaa, kannattaa kirja lukea – varsinkin jos on vieläpä kiinnostunut Vanhasta testamentista kuten allekirjoittanut!

Ja Åbo Akademin teologian opiskelijat, olkaa iloisia, että teillä on käytössä näin laadukas kirja!

”Vi visade att det är möjligt att relatera GT:s historiska framställning från och med början av 800-talet fKr till den antika främreorientaliska historien. Däremot är det betydligt svårare att visa att GT:s historieskrivning från patriarkernas tid ända fram till Davids och Salomos regeringstid skulle motsvara historiens förlopp. Vi framhöll här också att det inte finns tillräckligt med utombiblisk evidens för att vi skall kunna hävda att GT:s framställning av denna tidsperiod helt och hållet är imaginär. I vår översikt av Israels historia lanserade vi begreppet möjliga historiska världar och presenterade relevanta försök att relatera GT:s historiska framställning angående det tidiga Israel (från patriarkerna till Salomos regeringstid) till den antika Främre Orientens historia. Vi kunde visa att vissa deltajer passar ganska bra ihop med den bild som utombibliska källor och arkeologisk evidens ger. Men det sista ordet i den här saken kan eventuellt sägas först när nya viktiga utombibliska källor ser dagens ljus. Nya dokument och noggrannare arkeologisk evidens kan i framtiden kasta mera ljus över den mörka perioden, från patriarkerna till Salomo, och hjälpa oss att få ett annu bättre grepp om Israels historia från 800-talet fKr framåt.” (s. 314–315)

Mainokset

7 thoughts on “Vuoden 2014 kymmenen parasta kirjaa (osa 1/2)

  1. Päivitysilmoitus: Vuoden 2014 kymmenen parasta kirjaa (osa 2/2) | Aamunvaloa, luottamusta, janoa

  2. Päivitysilmoitus: Näytä niille teologi 2015 – Bo Giertz | Aamunvaloa, luottamusta, janoa

  3. Päivitysilmoitus: Ruotsinvihaajasta opiskelijaksi Åbo Akademiin, osa 1. Miten hankitaan ruotsin kielen taito? | Aamunvaloa, luottamusta, janoa

  4. Päivitysilmoitus: Vuoden 2015 kymmenen parasta kirjaa, osa 1/2 | Aamunvaloa, luottamusta, janoa

  5. Päivitysilmoitus: Ajasta aikaan varjellut – Lempäälän seurakunnan lähikirkkohistoria | Aamunvaloa, luottamusta, janoa

  6. Päivitysilmoitus: Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 1/2 | Aamunvaloa, luottamusta, janoa

  7. Päivitysilmoitus: Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2 | Aamunvaloa, luottamusta, janoa

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s