Vuoden 2014 kymmenen parasta kirjaa (osa 2/2)

Vuoden 2014 parhaat kirjat jatkuvat näin vuoden vaihduttua. Jos viime kierroksella tutustuttiin pitkälti Raamattuun, niin sama meno vain jatkuu. Oli joukkoon pakko pistää sentään yksi puhtaasti kaunokirjallinen teos – ihan jo sen vuoksi, että on todisteita että luen sellaisiakin!

Lista jatkuu kuitenkin siitä, mihin viimeksi päästiin: Antti Laatolla.

6. Antti Laato – Emmauksen tiellä. Miten varhaiset kristityt selittivät Vanhaa testamenttia? (331 s., Åbo Akademi 2006 [2011])

Antti Laaton Emmauksen tiellä on ehdotonta luettavaa ihan erittelemättä jokaiselle. Se soveltunee maallikollekin, vaikka olikin itselleni tällä kertaa kurssikirjallisuutta. Olen lukenut kirjan aikaisemminkin, vuonna 2012, mutta jälleen kerran uusi lukukerta tuotti uusia oivalluksia.

Kuten kirjan alaotsikko antaa olettaa, Laato käy kirjassa läpi varhaisten kristittyjen Vanhan testamentin tulkintaa ja selitystä. Ensiksi käsitellään itse Vt:n kaanonia ja tekstejä ja tuodaan esille Jeesuksen ajan tulkintatavat, myöhempi rabbiininen tulkintatapa sekä varhaisten kristittyjen tulkintatapa. UT:n jälkeistä aikaa käsitellessään Laato keskittyy pitkälti Justinos Marttyyriin (100-luvun puoliväli).

Lyhyen johdannon jälkeen käydään kiinni itse pihviin. Kirja jakaantuu kolmeen suurempaan osaan: (1) messiaaseen, (2) liittoon ja lakiin sekä (3) Israeliin ja seurakuntaan. Messiasta käsitellessä pohditaan muun muassa Jeesuksen ennaltaoloa (pre-eksistenssiä), jonka pohjana on Snl. 8. Myös neitseestä syntyminen ja Immanuel-profetia saavat mukavan käsittelyn, ja Laato tuokin esille varteenotettavan näkökulman sen puolesta, että neitseestä syntyminen ei olekaan myöhempi (pakanallinen) lisäys ja keksintö kristinuskoon (kuten esimerkiksi Lars Aejmelaeus tai Heikki Räisänen ajattelevat). Myös Jes. 53 saa totta kai perusteellisen käsittelyn.

Toisessa osassa käydään läpi Vanhan testamentin liittoteologiaa ja uuden liiton ajatusta, seremonia- ja moraalilakia sekä sakramentteja ja niiden esikuvia/typologioita Vanhassa testamentissa. Kolmas osa käsittelee Israelia ja seurakuntaa. Erityinen pääpaino sijaitsee Paavalissa ja Roomalaiskirjeessä.

Laaton kirja on raikas tuulahdus, joka antaa Uuden testamentin maailmaan ehkä toisenlaisen näkökulman kuin mitä on tottunut esimerkiksi Kotimaa-lehdestä tai Aejmelaeuksen Kristinuskon synnystä lukemaan. Itseäni hieman harmittaa raamatunkohtahakemiston puuttuminen. Myös jonkinlainen kirjallisuusluettelo olisi ollut mukava lisä. Joka tapauksessa kirja antaa vahvat eväät näkemään Vanhan ja Uuden testamentin välisen sillan. Siitähän Jeesuskin Emmauksen tiellä opetti (Luuk. 24). Kirjan kautta voi huomata kristinuskon vanhatestamentilliset, juutalaiset juuret. Kunnolliseen raamatuntuntemukseen kuuluu myös taju Vanhasta testamentista. Ilman sitä olisi Jeesuskin irrallaan historiasta!

”Yhteenvetona voimme todeta, että UT:n todistus Jeesuksen neitseellisestä syntymästä on yhtä kaukana pakanallisten myyttien esittämistä nuorten naisten ja jumalten välisistä rakasteluista, kuin juutalainen monoteismi on pakanajumalten ja -jumalattarien muodostamista panteoneista.

Edellä olemme nähneet, ettei kristillinen uskonnäkemys Jeesuksen neitseellisestä syntymisestä ollut ongelmaton juutalaiskristillisissä piireissä. Se oli altis kahdenlaiselle väärinymmärrykselle. Ensinnäkin se saatettiin yhdistää pakanallisiin myytteihin jumalien ja ihmistyttärien välisestä sukupuolisuhteesta. Apt 14:8–18 viittaa siihen, että pakanallisia myyttejä ja uskomuksia saatettiin helposti yhdistää kristilliseen sanomaan. Toiseksi neitseestäsyntyminen saatettiin ymmärtää väärin siten, että Jumala olisi ollut ihmisen kaltainen, seksuaalisesti aktiivinen ja siittänyt lapsen Marian kanssa. UT puhuessaan Jeesuksen neitseellisestä sikiämisestä varjelee sen tarkoin näiltä kahdelta väärinymmärykseltä.” (s. 106)

 

7. Antti Laato & Pekka Rahkonen – Se on siinä! Kristinusko iki- ja nykynuorille (109 s., Perussanoma 2012)

Asuessani vielä Helsingissä matkustin usein viikonloppuisin kotiseudulleni Lempäälään. Kahden tunnin junamatkan aikana saattoi juuri ja juuri onnistua lukemaan yhden pienemmän kirjan. Jos takakanteen asti ei ehtinyt menomatkalla, niin paluumatkalla kirjan saikyllä luettua loppuun asti! Niinpä ajanvietteenä tulikin lukaistua Perussanoman julkaisemaa sarjaa iki- ja nykynuorille: rentoa, mutta sisältörikasta kirjoittelua humoristisen kuvituksen kanssa. Etukäteen kuvittelin formaatin olevan heikohko, mutta taso yllätti.

Timo Eskolan Jeesus-kirjaa pidin parempana kuin mitä Emil Anton on blogissaan arvioinut. Laaton teoksen suhteen yhdyn kuitenkin Emilin ylistykseen: juttu hersyää, sisältö on timanttia. Ja Pekka Rahkosen kuvitukset toimivat ja täydentävät tekstiä todella hyvin ja oivaltavasti!

Laato iskee alussa naamaan kymmenen termiä, joiden avulla kristinuskon sisältö avautuu: luominen, lankeemus, pelastussuunnitelma, uhri, kuningas, profetia, inkarnaatio, sakramentit, ylösnousemus ja ikuinen elämä. Vaikka termistö saattaa heikompaa hirvittää, tulevat sanat tutuiksi, ja niiden kautta avautuu koko Raamatun sanoma ja suuri pelastussuunnitelma, jonka ydin on Joh. 3:16. Kun sanasto on kahlattu läpi Raamatun valossa, on kristinusko käsitelty pähkinänkuoressa.

”Olemme siis teologisten pohdiskelujen kautta päättyneet siihen, että kannattaa kääntyä Jeesuksen puoleen jos mahdollista vähintään päivää ennen kuolemaa. Se nimittäin riittää! Ehkä kysyt, että eihän sitä tiedä, milloin kuolee. Juuri siksi on hyvä kääntyä Jumalan puoleen jo tänään!” (s. 102)

 

8. Olli-Pekka Vainio – Hitaan järjen kritiikki (172 s., Perussanoma 2011)

Perussanoman Humanitas-sarjassa on julkaistu mielenkiintoisia kirjoja. Aku Visalan Mitä tiede ei voi kertoa sinulle (382 s., Perussanoma 2010) ja David Bentley Hartin Ateismin harhat (339 s., Perussanoma 2010) ovat vielä odottamassa kirjahyllyssä, kun ensimmäiseksi nappasin hetken mielenjohteesta sen sarjan kapeimman teoksen. Ja ei kai kirja huono voi olla, jos sitä tehdessä on luukutettu Dream Theateria ja sen nimi on otettu Don Rosan Akkarista?

Dosentti ja yliopistonlehtori Vainio kirjoittaa mielenkiintoisesti ja selkeästi. Tehtävänä on ottaa selkoa järjestä: mihin riittävät järjen kyvyt? Miten argumentoida viisaasti? Miten olla järkevästi eri mieltä toisen kanssa? Millaisia ovat älylliset hyveet? Tämä kirja antaa vastaukset, tai ainakin pistää pohtimaan omaa rationaalisuuttaan ja argumentaatiotaan. Pitkä sitaatti kirjan lopusta antanee myös kuvan Vainion kirjallisista taidoista:

”Rationaalisuuden kriteereiden paljous, alttiutemme tehdä virheitä, niiden tapojen monimutkaisuus, joilla oikeutamme uskomuksiamme, sekä ristiriitatilanteiden välttämättömyys kukin omalta osaltaan sekä saavat meidät epäileviksi itseämme kohtaan että valavat uskoa ihmisen haluun tietää totuus. Pahin este tiellä kohti totuutta, joka koskee sekä maailmaa että itseämme, olemme kuitenkin me itse. Nietzsche ja hänen oppilaansa älähtävät tässä vaiheessa ja kysyvät, mihin muuhun meidän sitten tulisi luottaa paitsi itseemme? Tuuheaviiksinen saksalainen tunsi kuitenkin sen verran ihmisluontoa, että hänkään ei loppuun asti jaksanut uskoa jumalankaltaisuuteemme. Tahto, jonka oli määrä pelastaa meidät, käyttikin meitä vain hyväkseen. Erämaa, jossa odotimme yli-ihmistä saapuvaksi, kasvoi meille vain ohdaketta.

Meistä on tullut hengettömiä, muodottomia ja ruumiittomia tahtoja; välitilaan juuttuneita aaveita, jotka eivät enää ole osa elävien maailmaa mutta jotka eivät ole vielä päässeet lepoon vaivoistaan. Emme enää tiedä, mistä olemme tulossa, emmekä sitä, minne meidän pitäisi mennä. Meille kaunista on vain se, jota me jossakin hetkessä satumme haluamaan itsellemme. Alistamme kaiken joko himon tai vihan kohteeksi. Emme enää osaa rakastaa mitään. Tässä ei ole eroa Euroopan metropolien lähiöitä terrorisoivien rosvojoukkojen, ahneiden pankkiirien, avantgardististen bioeetikkojen, henkilökohtaisia utopioitaan tavoittelevien postmodernistien välillä tai kierkegaardilaisen ”kansanjoukon” välillä – sielunsa jo ajat sitteen koneelle myyneistä keskivertoakateemikoista puhumattakaan.

Kauneus kutsuu meitä rakentamaan elämämme jonkin sellaisen varaan, joka ei ole vain tahtomme luomus ja reaalipoliittinen päämäärä, joka on varmasti saavutettavissa. Se kutsuu meitä arvioimaan toimintaamme sellaisessa valossa, joka ylittää helposti mitattavan hyödyn. Mutta onko tämä sellainen vaihtoehto, joka koskettaa meitä? Olemmeko jo tulleet niin aikuisiksi, että olemme jättäneet tuollaiset lapsellisuudet taaksemme? Vai olisiko niin, ettemme ole vielä edes kasvaneet aikuisiksi ja olemme juuttuneet ikuiseen uhmaikään? (s. 165)

 

9. Timo Eskola – Uuden testamentin narratiivinen teologia (536 s., Perussanoma 2011)

Samana vuonna, kun Heikki Räisäseltä ilmestyi suomeksi kirja Mitä varhaiset kristityt uskoivat, tuli Suomen teologisen instituutin tutkija Timo Eskolalta koko Uuden testamentin kattava selitysteos narratiivisella otteella. Narratiivinen tarkoittaa kertomuksellista. Lähtökohtana on ajatus suuresta metanarratiivista, metakertomuksesta, joka toimii taustakertomuksena yksittäisille narratiiveille. Eskolan näkökulmasta kyseessä on eksiilin evankeliumi.

Eksiilin evankeliumin ajatus nousee oman käsitykseni mukaan myös N.T. Wrightilta, ja Eskola viittaakiin Wrightiin aina silloin tällöin. Eksiilin evankeliumin ajatus on siinä, että kansa elää yhä hengellisessä pakkosiirtolaisuudessa ja siten Jumalan tuomion alla, vaikka juutalaiset palasivatkin takaisin maahansa Kyyroksen aikana. Odotuksen täyttää Daavidin poika, joka rakentaisi uuden eskatologisen (lopun ajan) temppelin. Jeesus esiintyy tänä eskatologisena ratsastajana, Daavidin poikana, messiaana ja rakentaa temppelin ja uudistaa Israelin itsensä ympärille. Tämä metanarratiivi auttaa ymmärtämään Jeesuksen vertauksia ja toimintaa. Siitä tulee myös nimi eksiilin evankeliumi: ilosanoma pakkosiirtolaisille: Jumala on kuningas! Jumalan valtakunta tulee!

Ongelmallista Eskolan kirjassa on viitteiden puute. Ainakin itse jäin niitä kaipaamaan, kuten myös raamatunkohtahakemistoa. Lisäksi olisi ollut mukavaa saada lisää tietoa itse metodista. Eskolan teos myös hieman toistaa itseään.

Jeesus-osuus, joka mielestäni oli teoksen parasta antia, löytyy vielä kansantajuistetumpana Eskolan Jeesus-kirjasta iki- ja nykynuorille. Suosittelen kuitenkin lukemaan myös tämän raskaammankin teoksen, varsinkin kaikkia teologeja. Kirjasta saa varmasti antimia myös saarnoihin ja raamattuopetuksiin. Tähän käyttöön kirja olisikin kaivannut hakemistoa. Toivottavasti tuleva englanninkielinen versio korjaa nämä puutteet!

Emil Anton on arvioinut kirjan myös omassa blogissaan Hyviä uutisia.

”Uuden testamentin opetukset vastaavat Vanhan testamentin ja juutalaisen teologian synnyttämiä odotuksia. Monien evankeliumikertomusten mukaan Jeesus esiintyy Daavidin pojan roolissa. Vaikka yksittäiset teemat usein sulautuvatkin kokonaiskuvaan, kuten jäljempänä käy ilmi, tietyt Jeesuksen toimet ja puheet viestivät suoraan jännitteestä Herodeksen temppelin ja eskatologisen ihannetemppelin välillä. Jeesuksen messiaaninen sanoma perustuu ajatukseen eskatologisen temppelin rakentamisesta.” (s. 29)

 

10. Astrid Lindgren – Ronja Rövardotter (194 s., rabén & sjögren 2012)

Onhan se pakko nyt pakko jotain puhdasta kaunokirjallisuuttakin tuoda mukaan listaukseen. Åbo Akademin pahamaineiseen kielikokeeseen valmistautuessa luin myös ruotsinkielisiä klassikkoja: siis Astrid Lindgreniä. Luetuksi tulivat Mio, min mio sekä Ronja Rövardotter alkuperäiskielillä!

Ja pakko on sanoa, että yllätyin siitä, kuinka sanavarastoni ei Ronjan lukemiseen riittänyt. NetMOT tuli siis jälleen arvoon arvaamattomaan. Ylipäänsä koko ruotsin kielen harjaannuttamisen metodini oli vain lukea mahdollisimman paljon kirjallisuutta ja sitä kautta totuttautua ruotsin kieleen ja oppia uusia sanoja. Kun tarpeeksi monta kertaa oli saman sanan nettisanakirjaan hakannut, rupesi se jo jäämään mieleen. Ja kun on peruskielioppi hallussa, niin hyvä tulee.

Mielestäni Ronja Rövardotter oli tästä Lindgrenin kaksikosta selkeästi parempi. Aiemmin olin Ronjan lukenut suomenkielisenä ala-asteella. Vaikka se oli pakollinen luettava kirja (enkä niistä ikinä koulussa tykännyt), oli se yllättävän hyvä. Ja uuden lukukerran myötä kyllä huomasi, että oli suurimman osan tarinasta jo vuosien saatossa unohtanut.

Kirja tulikin ahmittua varsin nopeasti, ihan muutamassa päivässä. Yleensä luin tunnin päivässä ruotsinkielistä kirjallisuutta, mutta Ronjan tapauksessa intouduin monen tunnin sessioihin. Ja kyllähän siitä kielikokeestakin päästiin lopulta läpi minimipisteillä!

Koska Ronja on varmasti kaikille tuttu, niin en kirjaa esittele sen enempää. Ennen pientä otetta ruotsinkielisestä kirjasta, mainostan nyt vielä, että Åbo svenska teaterissa on keväällä 2015 esityksessä Ronja Rövardotter! Ei muuta kuin kielikylpyyn!

”Alla rövarna utom Skalle-Per hade redan gått till sina sovkamrar, och Lovis var ute för att se till höns och getter och får för natten, därför var det bara Skalle-Per som fick höra Mattis förklara för Ronja vad en rövare egentligen var. En som tog saker och ting utan att fråga och utan lov. Det brukade Mattis inte skämmas över, tvärtom! Han högfärdades och skröt med att han var den mäktigaste rövarhövdingen i alla berg och skogar. Men nu tog det emot lite, när han skulle berätta om det för Ronja. Visst hade han tänkt låta henne veta allt så småningom, det var ju nödvändigt. Men han hade velat vänta med det ännu någon tid.
”Litet oskyldigt barn som du är, Ronja mi, så har jag inte berättat så mycket om det här förut.”
”Nå, inte ett ord har du sagt”, försäkrade Skalle-Per. ”Och inte har vi fått säja nåt vi heller!”
”Gamle man, ska inte du gå och lägga dej snart”, undrade Mattis.
Men det skulle inte Skalle-Per sa han. Det här ville han höra.
Och Ronja förstod. Nu begrep hon äntligen var allting kom ifrån. Allt som rövarna hade på hästryggen när de kom hemridande om kvällarna, alla varor i säckar och bylten, alla dyrbarheter i lådor och skrin. Sådant växte inte på träd i skogen. Hennes far tog det utan vidare från andra människor.
”Men blir di inte ursinnigt arga när man tar ifrån dem deras saker”, frågade Ronja.
Skalle-Per fnissade.
”Arga så di fräser”, försäkrade han. ”Ockockock, du skulle bara höra!”
”Gamle man, det vore bra om du nu äntligen gick och la dej”, sa Mattis. Men det ville Skalle-Per fortfarande inte höra talas om.
”En del gråter också”, berättade han för Ronja, men då röt Mattis:
”Nu tiger du, annars häver jag ut dej!”
Sedan klappade han Ronja på kinden.
”Du måte förstå det här, Ronja! Det är ju så det går till. Det har det alltid gjort. Det är inget att bråka om.”
”Nå, inte är det det”, sa Skalle-Per. ”Men folk vänjer sej visst aldrig. Di bara tjuter och gråter och svär så det är en fröjd åt det!”
Mattis blängde argt på honom, men sedan vände han sej till Ronja igen.
”Min far var rövarhövding liksom min farfar och min farfarsfar, det vet du. Och jag har inte vansläktats. Jag är rövarhövding jag med, den mäktigaste i alla berg och skogar. Och det ska ju du bli också, Ronja mi!”
”Ska jag”, skrek Ronja. ”Aldrig i livet! Inte om di blir arga och gråter!”” (s. 52–53)

 

Muita vuoden suosikkeja

Loppuun vielä muutama kunniamaininta. Eskolan Jeesus-kirja Oi Tsiisös! Jeesus iki- ja nykynuorille (128 s., Perussanoma 2011) tulikin jo mainittua. Tulin myös lukeneeksi Marianne Janssonin ja Riitta Lemmetyisen Kun luostarin muurit murtuivat (255 s., Otava 1998), joka kertoo heidän tarinansa Maria-sisarten luostarissa ja käsittelee hengellistä väkivaltaa. Teos vangitsi mukaansa. Tulin lukeneeksi myös Sammeli Juntusen aikaisemman kirjan Horjuuko kirkon kivijalka? (169 s., Kirjapaja 2002). Pasi Turusen kirja Vartiotorni – valtakunta uudessa valossa (231 s., Kuva ja Sana 1995) antoi lisävaloa Jehovan todistajiin, vaikka onkin jo hieman vanha kirja. Bruce Olsonin Tämän ristin tähden tapan sinut (221 s., Perussanoma 2010) oli myös vangitseva lukukokemus lähetystyöntekijästä Amatsonin sademetsässä ja alkuperäiskansojen vainosta. Ja Hershel Shanksin toimittama Frank Moore Cross – Conversations With a Bible Scholar (186 s., Biblical Archaeology Society 1994) oli myös mielenkiintoista luettavaa, huolimatta siitä, että kyseessä oli tenttikirja. Loistava hartauskirja, joka tuli kirkkovuoden mukaan vaimon kanssa iltaisin luettua ja joka avasi paljon Vanhaa testamenttia, oli Antti Laaton Vanhan testamentin viikkohartauskirja (708 s., Perussanoma 2010).

Viime vuonna ehdin lukea monia sellaisia kirjoja, jotka oli jo kauan pitänyt lukea. Katsotaan mitä tuleva vuosi tuo tullessaan! Alku näyttää kylläkin vahvasti painottuvan tenttikirjoihin. Ja jälleen kerran vuosi alkaa Heikki Räisäsellä, tällä kertaa legendaarisella Paul and the Lawilla.

Advertisement