Nykykatolisuutta suomeksi Emil Antonin tulkitsemana

”Tämä […] kirkolliskokous on ollut koko tämän vuosisadan tärkein kirkollinen tapahtuma, varmasti katoliselle kirkolle, mutta luultavasti myös muille kirkoille. Näin ei voida oikein järkevästi selittää mitään kirkon nykyisestä tilanteesta ilman, että otetaan huomioon Vatikaanin 2. kirkolliskokous.”

Näin siteeraa luterilais-katolisen dialogin ylläpitäjä, roomalais-katolilaisuuden esittelijä, teologi-taikuri-filologi-opettaja-tohtorikoulutettava-kirjailija Emil Anton edesmennyttä Helsingin katolista piispaa Paul Verschurenia kirjansa viimeisessä lauseessa. Anton on juuri saanut päätökseen matkan, jonka aikana lukija on tuotu uskonpuhdistajien (tai reformaattoreiden) ja paavilaisten myöhäiskeskiajan vastakkainasetteluista nykyaikaan.

Hetkonen, mistä on kyse? Kyse on kulttuuriteosta, joka on kirjoitettu hyvällä suomen kielellä ja nidottu pehmeisiin kansiin Amanda-kustannuksen kustantamana vuonna 2015. Kyse on 258-sivuisesta harvinaisesta kulttuuriteoksesta, jonka otsikko antaa ymmärtää, että kyse on akateemisesta ja tylsästä esityksestä kaavoihin kangistuneesta, patavanhoillisesta ja tylsimysmielisestä, ajasta jälkeenjääneestä laitoksesta ja sen historiasta. Nimikin sen jo kertoo: Vatikaanin II kirkolliskokous. Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan. Mutta yllättävää kyllä, varsin mielikuvituksettomasta – joskin hyvin informatiivisesta – nimestä huolimatta kirja ei ole (ainakaan teologin mielestä) ollenkaan liian haastava, kuiva, vaikeaselkoinen tai akateeminen. Ainakin aiemmin lanseeraamani vaimotesti on antanut varsin hyvän arvosanan tähän mennessä ainakin kirjan ensimmäiselle osalle.

Mutta kelataanpa taaksepäin. Miksi kyseessä on suomalaisen (tieto)kirjallisuuden osalta harvinaisuus? Miten niin kirja tuo lukijan 1500-luvulta nykypäivään? Ja mikä ihmeen ”vatikaanikakkonen”?

Katolinen kirkko ei ole yhtä kuin Tunnustuskirjojen paavilaiset

Suomalaiset eivät tunne roomalais-katolista (jatkossa katolinen) kirkkoa. Ei ainakaan siinä muodossa, millainen se nykyään on. Itse teologina olen sen huomannut jo kauan aikaa sitten. Suomalaiset kristityt ja ateistit tuntevat nykykatolisesta kirkosta korkeintaan pahan, keisari Palpatinelta (tai presidentti Sauli Niinistöltä, googlatkaa vaikka) näyttävän saksalaisen rakkikoira Benedictuksen ja hippi-Fransiscuksen, lasten hyväksikäyttöepäilyt ja muut ongelmat. Toisaalta katolinen kirkko tunnetaan joissakin vapaissa suunnissa Ilmestyskirjan petona, pahana porttona, Babylonina, Isebelinä, kaikkena sinä mikä on historian saatossa vääristänyt kristillistä uskoa pakanallisuuksineen, marianpalvontoineen, paaviuksineen, hiippoineen, sunnuntaipyhineen ja niin edelleen. Ja toisaalta katolinen kirkko tunnetaan luterilaisuuden piirissä pitkälti Lutherin vainoajana, hänen hienoja reformejaan vastustavana jumalattomana paavin-perässä-kulkevana-ja-paavia-palvovana laitoksena. Ja sinne keskiaikaan, esi-trentolaiseen aikaan, Tunnustuskirjojen Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa esitettyyn aikaan katolinen kirkko jätetään niin opillisesti (eli dogmaattisesti) kuin kirkkohistoriallisesti. Muuta heistä ei tiedetä. Että onnea vaan, senkin aidon kristinuskon vastustajat! Ja tervemenoa!

Mutta katolinen kirkko on muuttunut aika paljon, ja aika paljon siitä, mitä katolisesta kirkosta monissa piireissä luullaan, ei vastaa ollenkaan todellisuutta. Ja jos ajattelet katolista kirkkoa Isebelinä, jos ajattelet että se pilasi aikanaan aidon kristinuskon heti keisari Konstantinuksen jälkeen ja jos ajattelet että se on edelleen sama kirkko ja ajattelee täysin samalla tavalla kuin ennen, niin voit vaikkapa tutustua Antonin kirjaan. Tai hänen blogiinsa. Tai mihin tahansa katolista kirkkoa neutraalisti käsittelevään kirjaan.

Ongelma vaan on se, että suomeksi on saatavilla hyvin vähän (hyviä) katolista kirkkoa käsitteleviä kirjoja. Uusinta katolisuutta esittelee toisaalta Katolisen kirkon katekismus, jota voisi olla mielekästä lukea (siihen pitäisi meikäläisenkin tutustua lähemmin). Vatikaanin II kirkolliskokousta käsittelee suomeksi myös peräti Seppo A. Teinosen, suomalaisen edesmenneen dogmatiikan professorin ja kirkolliskokouksen tarkkailijajäsenen artikkeleista koostettu kirja Vaticanum Secundum. Ongelma vain on se, että kirjaa on olemassa ainoastaan 25 kappaletta. Toisin sanottuna kulttuuriteokseksi Antonin kirjan tekee se, että se on ensimmäinen ja ainoa ja vieläpä hyvä johdanto nykykatolisuuteen ja 1900-luvun merkittävimpään koko – eikä vain katolista – kristinuskoa koskevaan tapahtumaan, .

Mutta mikä tämä Vatikaani II oikein on? Anton yrittää kirjassaan meitä katolista kirkkoa huonosti tuntevia johdattaa kohti tietoa. Katolisessa kirkossa on reformaation jälkeen pidetty kolme yleistä kirkolliskokousta. Ensimmäinen kirkolliskokous pidettiin 1500-luvulla Trentossa. Tämä kirkolliskokous, tai hienolla nimellä konsiili, on ehkä useimpien, ainakin luterilaisten, tiedossa. Siellähän julistettiin luterilaisten uskonvanhurskausoppi pannaan, sola scriptura -oppia vastaan lausuttiin selkein sanoin, että traditio ja Raamattu ovat yhtä arvokkaita ja merkittäviä, ja syntyi vastareformaatio, siis vastauskonpuhdistus reformaattoreita vastaan. Antonin sanojen mukaan Trenton kirkolliskokous profiloitui nimenomaan ”defensiiviseksi ja antiprotestanttiseksi”, vaikkakin se samalla toi myös uusia tuulia katoliseen kirkkoon ja korjasi joitain väärinkäytöksiä, joita reformistit olivat nostaneet esille. Luterilaisten mielestä Trento tietenkin on synkkä luku kirkon historiassa. Seuraava kirkolliskokous pidettiinkin 300 vuotta myöhemmin 1800-luvun loppupuolella Vatikaanissa. Tätä kirkolliskokousta kutsutaan Vatikaanin I kirkolliskokoukseksi tai konsiiliksi. Siellä lyötiin lukkoon, että paavi voi olla erehtymätön, ja että hän on ensimmäinen ja kirkon pää. Yleisesti Vatikaani I:n takana oli katolisen kirkon taistelu ”liberalismia” ja ”järkeisuskoa” vastaan. Pannassa oli siis modernismi ja sen mukana uskonnonvapaus, kirkon ja valtion ero, demokratia ja historiallis-kriittinen raamatuntutkimus. Vuonna 1864 Pius IX julkaisi  tuomiolistan moderneista erheistä, joista viimeinen oli, että ”Rooman paavin tulisi tehdä rauha ja sovinto edistyksen, liberalismin ja modernin kulttuurin kanssa.” (s. 11)

Kuilu muuttuvan, teollistuneen , modernin ja ”edistysmielisen” länsimaisen kulttuurin ja katolisen kirkon välillä oli siis kasvanut varsin leveäksi. Pius X kutsui modernismia ”kaikkien harhaoppien synteesiksi” (s. 12). Tuomas Akvinolaisen filosofian ja teologian synteesiä, tomismia, painotettiin vastaukseksi ja vaihtoehtoiseksi systeemiksi filosofiassa ja teologiassa.

Niin entäs se Vatikaani II?

Muutos tapahtui kuitenkin, kun paavi Pius XII:n jälkeen paaviksi valittiin ”väliaikapaaviksi” ajateltu Johannes XXIII, suomalaisittain ”Jussi kakskytkolme”. Jussi pisti pyörät pyörimään ja päätti aika monen yllätykseksi kutsua kaikki maailman tuhannet piispat yhteen kirkolliskokoukseen, jossa käsiteltäisiin eri ehdotuksia sekä hänen toivomiaan asioita – kuitenkin niin, että paavi ei puuttuisi (joidenkin ”traditionalistien” harmiksi) kovinkaan vahvasti kirkolliskokouksessa käsiteltäviin asioihin.

Kirkko teki päätöksiä yhdessä pelkän paavin ja Rooman sijaan. Aiemmin oli esiintynyt kritiikkiä liiallisesta Rooma-keskeisyydestä. Tällä kertaa koko katolista kirkkoa kuunneltiin. Esivalmistelussa koottiin 10 000-sivuinen 15 niteen sarja, johon oli koottu ja analysoitu kaikki käsiteltäviä aiheita koskevat ehdotukset ja toivomukset. Aiheiksi toivottiin ja ehdoteltiin esimerkiksi Neitsyt Marian oppimääritelmiä, eri harhojen (kuten kommunismin) tuomitsemista, kirkko-opin käsittelyä ja piispojen kollegialisuutta. Valmisteluvaiheessa eri komissiot sitten koostivat papereita ehdotuksista, joita sitten käsiteltiin ja veivattiin itse konsiilissa. Vuosina 1962–1965 Vatikaaniin kokoontui muutama tuhat hiippapäistä veijaria sekä lukuisia ei-katolisia tarkkailijoita seuraamaan jännittävää näytelmää, jossa moneen pitkän aikaa kyteneeseen ongelmaan etsittiin yhdessä ratkaisua. Monia reformeja tehtiin ja monia henkilöitä suututettiin. Katolisen kirkon ja Vatikaanin kasvot saivat aika lailla uuden muodon, ja katolinen kirkko avautui moneen suuntaan.

Itse kirjasta

Tästä siis Anton kirjoittaa kirjassaan, paremmin kuin itse tässä yritän. Anton on katolisen teologian huippuasiantuntija Suomessa. Hän on lukenut kirjansa ja kirjastonsa ja avaa teoksessaan sitä aarteistoa humoristisesti kaiken kansan luettavaksi. Kirjan ensimmäinen osa (s. 8–72) käsittelee yllä mainittua historiaa ja kehitystä Trentosta 1950-luvulle asti pohjustuksena konsiilille. Lisäksi se käsittelee konsiilin kulkua, eri väittelyjä ja eri asiakirjojen syntyyn liittyviä vaiheita. Voisi luulla, ettei tällaisesta aiheesta saa aikaan kuin kuivaa ja väsyttävää tekstiä. Anton osaa kuitenkin vangita lukijan mukaansa. Takakannessa olevan kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaalan mainoslauseen loppu ”[k]irjaa lukee kuin dekkaria” ei olekaan pelkkää mainosta, vaan oikeasti totuudenmukaista kuvausta, varsinkin kirjan ensimmäisestä osasta. Huumori räiskyy. Vaikeat asiat pyritään selostamaan yksinkertaisesti. Vaimoni sanoin isoja asioita käydään läpi mielenkiintoisten yksityiskohtien ja esimerkkien kautta, ilman että teksti olisi raskasta. Ensimmäinen osa on siis kirjan alaotsikon mukaisesti ”johdatus historiaan”.

Toinen ja kirjan pisin osa (s. 76–191) onkin jo hieman raskaampi, ja siinä näkyy Antonin systemaatikon koulutus. Merkittävimmät konsiilin tuottamat tekstit, 4 konstituutiota (painoarvoltaan suurimmat) sekä yhdeksän dekreettiä ja kolme julistusta (joilla ei sinänsä ole nykyään välttämättä painoarvollista eroa keskenään) käsitellään yksitellen systemaattisesti läpi. Kyseessä on siis ”johdatus teksteihin”. Merkittävämmät asiakirjat käydään läpi yksityiskohtaisemmin, merkityksettömämmät taas hyvin lavealla pensselillä. Anton käsittelee kunkin tekstin systemaattisesti ensin esittelemällä asiakirjan rakenteen, sisällön, johtavien teologien (useimmiten Teinonen Suomesta ja maailmalta Joseph Ratzinger eli hyvä ja paha pol… eikun paavikaksikosta se paha) arvioita asiakirjasta sekä sen jälkeen arvioimalla hieman tekstin vaikutusta konsiilin jälkeen 50 vuoden aikana. Merkittävimmät asiakirjat koskevat messua ja liturgiaa, Raamatun ja tradition suhdetta, kirkko-oppia, kirkon suhtautumista nykymaailmaan, evankelioimista ja ekumeniaa sekä uskonnonvapautta ja kirkon suhtautumista muihin uskontoihin. Näissä kaikissa kohdissa tapahtui Vatikaani II:n aikana ja sen jälkeen varsin mielenkiintoisia muutoksia.

Toistava analyyttinen ote saattaa väsyttää lukijaa, ja siitä Anton jo johdannossa varoittaa, mutta ainakaan itselleni sekään osa kirjasta ei missään määrin tuntunut raskaalta. Vaimotesti ei ole vielä tätä kirjoittaessa yltänyt kirjan toiseen osaan asti.

Kirjan kolmas osa (s. 197–239) on sitten ”johdatus tulkintaan”. Mikä se konsiili nyt oikeastaan sitten oli, ja mitä merkitystä sillä on ollut? Mitä oikeastaan jäi käteen ja miten ”vatikaanikakkosen henki” on jatkunut katolisessa kirkossa? Oliko konsiili hyvä alku, jonka henki on tukahdutettu ja josta on palattu aikaan ennen konsiilia? Vai tuhosiko Vatikaani II katolisen kirkon avaamalla ovet harhaopeille? Vai oliko Vatikaani II luonnollinen ketju kirkon jatkumossa? Anton esittelee nämä kolme päätulkintalinjaa. Itse hän kuuluu viimeisimpään, johon hän laskee myös konsiilissa mukana olleet myöhemmät paavit Johannes Paavali II:n ja Benedictus XVI:n sekä myös nykyisen paavi Fransiscuksen.

Kirjan kolmen pääosan välissä on lyhyet ”välisoitot”, joissa lukutaakkaa kevennetään esittelemällä Vatikaani II:n huumoria ja sutkautuksia sekä erityisesti suomalaista yleisöä ajatellen Vatikaani II:n vaikutusta, vastaanottoa ja käsittelyä suomalaisessa katolisuudessa.

Hehkutuksen jälkeen hieman kurmutusta…

Jos jokin kirjassa oli raskasta, niin paikoitellen sanasto. Tietenkin ongelmana on se, että katolinen teologia ja sen kehitys on suomalaiselle lukijalle vieraampaa. Sen takia Anton tuo esille monia termejä, joita hän olisi voinut selittää sekä itse kirjan sivuilla, että myös kirjan lopussa olevassa lukijaa auttavassa sanastossa paremmin. Esimerkiksi ”tomismi”-sanasta annettua selitystä ”Tuomas Akvinolaiseen nojaava filosofis-teologinen suuntaus” ei oikeastaan selitä mitään sille, joka ei ole lukenut Esa Saarisen Filosofian historiaa huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. Selitys avaa kyllä, että sillä on yhteyttä 1200-luvulla eläneeseen henkilöön, mutta mitä se henkilö sitten oli ajatellut ja miten se näkyy Vatikaani I:n konsiilissa? Miten hänen filosofiansa eroaa modernismista, kun paavit ja kardinaalit hänet halusivat asettaa 1800-luvun lopulla niin merkittävään asemaan katolisessa kirkossa? Mistä oikein on kyse? Ressourcement selitetään esimerkiksi hieman paremmin, kun kerrotaan, että se on ”1900-luvulla syntynyt teologinen liike, joka painotti Raamattua ja kirkkoisiä.” (s. 251) Näitä määrityksiä olisi voinut tuoda tosiaan enemmän itse tekstiin silloin, kun termi ensimmäisen kerran esiintyy. Sanastoon joutuu palaamaan välillä aika usein, mikä on tietenkin ymmärrettävää. Onneksi sellainen kirjassa on, ja tällaisenaankin se palvelee lukijaa puutteistaan huolimatta.

Toinen ongelma, joka näkyy juuri toisessa osassa kirjaa (mutta myös muualla) on latinalainen sanasto. Itse latinaa nyt hieman jo lukeneena kyllä välillä ymmärrän latinankielisiä kirjojen nimiä, ja teologien on syytä osata latinansakin (joskin kunnon sola scriptura -periaatteen mukaisesti mielestäni heprea ja kreikka ovat tärkeämpiä ;) ). Mutta jos nyt latinankielisten asiakirjojen ja eri kirjojen nimien siellä täällä suomentamatta jättäminen saa teologin skarppaamaan ja tarttumaan ARS Grammaticaansa ja Grammatica Parvaansa, niin ainakin maallikkoa ajatellen latinankieliset nimet olisi voinut aina suomentaa, ainakin silloin kun nimi esimerkiksi esiintyy asiakirjaa käsittelevässä luvussa ensimmäisen kerran. Tätä olisi voinut toteuttaa erityisesti kirjan toisessa osassa. Lumen Gentium tarkoittaa kansojen valoa. Sen olisi voinut suomentaa, kun asiakirjaa käsitellään sivusta 110 eteenpäin. Tässä ehkä vastaan tulee juuri se akateemikon ja tutkijan helmasynti, että kun on niin ”inessä” siinä omassa alassa, ei tajua, että toiset eivät välttämättä suoraan kaikkea tiedäkään ja termistö onkin vierasta. Anton ei ole tätä sudenkuoppaa täysin kyennyt välttämään, vaikka parhaansa on yrittänyt.

ja lisää hehkutusta

Anton osaa hommansa. Hän tekee kirjassa juuri sen, mitä jokaisen akateemikon ja tutkijan pitää tehdä: hän lukee paljon tylsiä ja pölyttyneitä kirjoja ja sen jälkeen tuo parhaat palat ja tiedonjyvät helpolla tavalla tavallisen (eri traditiossakin elävän) tallaajan luettavaksi. Hän tekee sen samaan aikaan sekä humoristisesti että vakavasti, yksinkertaisesti ja asiantuntevasti. Oi jospa itse osaisin kirjoittaa moista tekstiä! Tässä tulee kateelliseksi. Pienistä risuista huolimatta en voi kuin suositella kirjaa.

Vatikaani II muutti merkittävästi katolisen kirkon itseymmärrystä ja sen suhtautumista muuhun maailmaan. Luterilaiselle Vatikaani II on merkittävä muun muassa siksi, että siellä ensimmäistä kertaa nähtiin virallisesti meidän kotoisen Suomen kirkkommekin jollain tasolla olevan kristillinen. Olemme erossa olevia veljiä ja sisaria, emme enää harhaoppisia. (Toisaalta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja katolisen kirkon suhde on hieman epäselvä, s. 172–175)

Jos haluaa oikeasti tutustua siihen, millainen on yli yhden miljardin kristityn kirkko ja mitä se ajattelee, niin tässä on helposti lähestyttävä kirja. Katolisen kirkon katekismus sitten taitaa olla vähän raskaampi teos.

Lue tämä ja päivitä itsesi myöhäiskeskiajalta nykypäivään. Lue tämä, ja olet entistä paljon viisaampi. Ota ja lue!

Advertisements

4 thoughts on “Nykykatolisuutta suomeksi Emil Antonin tulkitsemana

  1. Arvostelijan oikaisu latinankielisiä nimiä käsittelevään kurmutukseen: Lumen Gentium on kuin onkin käännetty suomeksi salakavalasti, kun asiakirjan ensimmäistä lukua ryhdytään käsittelemään, ei kuitenkaan silloin, kun latinankielinen nimi ensimmäisen kerran tekstissä vilahtaa.

    Dei Verbum (suom. Jumalan sana) olisi ollut parempi esimerkki tuohon puutteeseen. Siitä käännös on unohtunut kokonaan. Joka tapauksessa asiakirjojen käännökset olisi voitu sijoittaa aikaisemmaksi. ;)

  2. On niin huippuasiantuntija katolisesta teologiasta, että KATT on kieltäytynyt julkaisemasta hänen kirjaansa, koska se on ristiriidassa kirkon opetuksen kanssa monilta osin.

    Eli katekismus ja Eemelin kirja ei ehkä nyt sitten niin hyvä kaksikko nyt olekaan, jos katoliseen oppiin haluaa tutustua. Suosittelen aloittamaan siis KKK:sta. Eemelinkin olisi kannattanut ellei olisi omassa blogissaan jo sitä epäkurantiksi kerinnyt julistaa…

    Mutta sinähän olet tästä tietoinen, etkö olekin? On tosiaan valitettavaa tuo katolisen teologian huone tunnettavuus Suomessa, eikö olekin…

    • Hei, olen toki tietoinen siitä kritiikistä, jota esimerkiksi katolisten omassa Fides-lehdessä on kirjaa kohtaan esitetty. En nyt osaa sanoa, että miltä osin kirja on katolisen kirkon oppia kohtaan ristiriidassa (Fides-lehden 10/2015 kritiikki koski mielestäni pitkälti sitä puolta, ettei vahvasti tuotu esiin KKK:n antamaa osviittaa, tai KKK:ta, tai otettu vahvasti kantaa eri tulkintoihin, joita esitellään teksteistä ja ”hengestä”).

      Katolisen kirkon ulkopuolisena tietenkin katson varmasti tilannetta toisesta näkökulmasta.

  3. Päivitysilmoitus: Vuoden 2015 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2 | Aamunvaloa, luottamusta, janoa

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s