Yhtenäiskulttuurin kirkkotavat, osa 2

Marraskuussa aloin käydä läpi Wiljo-Kustaa Kuulialan muistitietokeräyksen antia kirjasta Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko. Tässä kuussa jatkan siitä, mihin edellisellä kerralla jäin.

Joulu, paastonaika ja pääsiäinen

Joulu oli myös entisaikoina se tärkein juhlapyhä (vaikkakin teologisesti ajatellen pääsiäisen voisi ajatella olevan se kaikkein oleellisin kirkkovuoden aika). Silloinkin käytiin joulusaunassa, joka oli usein tavallista kuumempi. Kuuliala esittää hauskan yksityiskohdan myös jouluevankeliumista. Kuulialan aikainen ja myös nykyajan lukija varmasti ajattelee tätä Luukaksen evankeliumin kohtaa kuultaessa yleensä tallia heinineen ja juhtineen. Entisaikoina se yhdistyi kuitenkin joulusaunaan. Kalevalassa nimittäin Jeesus syntyy saunassa:

Kalevalan viimeisessä runossa on kertomus saunasta, jossa Neitsyt Maria synnytti lapsensa. ’Marjatta, matala neiti’ tuntiessaan synnytyshetkensä lähestyvän pyysi ensin äidiltään ja sitten isältään saunaa päästäkseen kivuistaan. Sen jälkeen hän kääntyi Ruotuksen puoleen samoissa asioissa. Mutta ’ruma Ruotuksen emäntä’ torjui Marjatan pyynnön kehottaen tätä menemään Kytömäelle ja siellä ’Kun hevonen hengähtävi, niin on siinä kylpököhön’” (s. 76–77)

Kertomus jatkuu:

”Marjatta matala neiti / Pyhä piika pikkarainen / kylpi kylyn kyllältänsä / vatsan löylyn vallaltansa / teki tuonne pienen poian / latoi lapsensa vakaisen / heinille hevosen luoksi / sorajouhen soimen päähän / pesi pienen poikuensa / kääri kääreliinahansa / otti pojan polvellensa / laittoi lapsen helmahansa.” (s. 77)

Sauna miellettiin synnyttämisen paikaksi, jossa äidit olivat kärsineet synnytyskipunsa. Sen takia tupa ja sauna lämmitettiinkin tavallista lämpimämmiksi. ”Jouluna Jumala syntyi, paras poika pakkasella” (s. 78)

Sisälle tuotiin olkia, myös kirkkoihin, joskin se myöhemmin kiellettiin tulipaloriskin kasvaessa. Aattona syötiin hyvät ateriat, joista tosin saatettiin jättää ylimääräistä myös vainajille. Tässä näkyy vanha pakanallisuus.

Rauhaa toivotettiin myös eläimille, ”että nekin tietäisivät, että nyt on joulu.” Taustalla lienee ajatus siitä, että Jeesuksen syntymätallissakin olisi ollut eläimiä. ”Aterian jälkeen meni vielä isäntä tai emäntä karjalle toivottamaan joulurauhaa ja sulkemaan sekä lukitsemaan navetan ja tallin ovet. Lukittuaan oven hän piirsi vielä sormellaan oven ulkopuolelle ristin merkin näin siunaten eläimet pahan voimalta.” (s. 88)

Ruuan jälkeen mentiin lukemaan jouluevankeliumia: ”Takkauuniin sytytettiin pystyvalkea. Kaikki istuivat sen loisteessa. Isäntä luki evankeliumin.” (s. 89) Sen lisäksi veisattiin jouluvirsiä, kuten Enkeli taivaan.

Joulupäivänä ei saanut käydä vierailemassa, vaan oli pysyteltävä kotona. ”Ken jouluna vierailee, se pannaan sikonavettaan”, sanoo sananparsi (s. 89).

Paastonaikanakaan ei vierailtu, ja se oli muutenkin itsensä tutkistelun aikaa. ”Pelimannit pani pelin arkkuunsa.” (s. 92). Alttarit puettiin mustaan, joskin Marian ilmestyspäivä oli poikkeus muuten synkkänä aikana. Pääsiäispäivänä noustiin sitten aikaisin katselemaan auringon nousua. ”Puettiin loistaviin vaatteisiin auringon nousua katsomaan mennessä, toitoteltiin tuohitorvella, koiteltiin kuka ensin lähti.” (s. 95)

Pitkänäperjantaina ja lankalauantaina esiintyi myös pakanallista taikauskoa. Vapahtajan ollessa haudattuna ajateltiin taikavoimien pääsevän jylläämään vapaasti.

Kirkkotapoja

Useat kirkot olivat kylmiä talvisaikaan. ”[O]li kylmä, että ihan värisytti.” Kirkko oli ”paremman puoleinen tuulensuoja.” Silti kirkkoon mentiin pakkasesta huolimatta. ”Ukot istuivat penkeissä huopasaappaat jalassa ja turkin kaulurit pystyssä.” Papilla oli turkit ja niiden päällä vielä messupuku. Itse koin ymmärrystä lämpimiä alboja kohtaan ensimmäistä kertaa, kun olin viime kesäkuussa liturgina viikkomessussa (ehtoollista lukuun ottamatta) Messukylän vanhassa kivikirkossa. Kyllä meinaan oli kylmä! Mutta en edes viitsi ajatella, kuinka kylmä entisaikaan on ollut. Kyllä tässä ollaan aika pullamössöä entiseen verrattuna… Kylmyydestä huolimatta, Kuulialan kokoama muistitieto vakuuttaa, sairaaksi ei tultu: ”Siellä kirkossa he istuivat paljastetuin päin ja turkinkaulurit pystyssä ja sulamaton jääpuikko parrassa etsien lohdutusta kuolemattomalle sielulleen.” (s. 160)

Hämmästyttävää on myös se, että itse asiassa kirkossakävijät vastustivat pitkään kirkon lämmittämistä papin toiveista huolimatta: ”Turkit kyllä laitetaan papille vaikka kuinka hyvät, mutta ei lämmityslaitteita ja kirkkoa polteta.” (s. 160)

Kirkoissa oli myös penkkijärjestys, Kuulialan mukaan se oli peräisin 1600-luvun sääty-yhteiskunnasta. Miehet istuivat pääovelta katsoen oikealla, naiset vasemmalla. Sama järjestys oli myös eri pidoissa. Kuulialan mukaan – mielestäni valitettavasti –kirkoissa vallitsi usein myös tietynlainen arvojärjestys, , jonka mukaisesti säätyläiset istuivat lähimpänä kuoria, sitten oli pappilan väki, opettajat, ”herrasväki” ja ”parempiosaiset”. Tämä järjestys oli monessa paikassa tosin jo unohtunut. Toisenlaisiakin istumajärjestyksiä on kyllä ollut. Itse tiedän, että Etelä-Karjalassa Lemin kirkon eteisestä löytyy edelleen istumakartta neliäänistä virrenveisuuta varten. Lemissä työskenteli aikanaan kanttori, joka kyllästyi yksiääniseen virrenveisuuseen (ennen urkuja) ja päätti opettaa pitäjälle kinkereillä vähitellen neliäänisen virrenveisuun virsi kerrallaan. Niinpä altot ja tenorit istuivat eri puolilla kirkkoa.

Filippiläiskirjeen Kristus-hymnin lopussa sanotaan, että jokaisen polven on kumarrettava Jeesusta Kristusta Isän Jumalan kunniaksi. Siksi erityisesti rukoilevaiset aina Jeesuksen nimen tullessa mainituksi niiasivat tai kumarsivat.

Nykyajan ihmistä hämmentää vanhan ajan tapa lähteä liikuskelemaan, erityisesti saarnavirren aikana (jota tosin nykyään harvoin enää on messuissa). Yleinen liikekannallepano saattoi synnyttää suurtakin hälinää. Usein käytiin ulkona esimerkiksi katsomassa hevosta tai juomassa vettä. Myös tupakalla käytiin. Tässä eräs Kuulialan keräämä muistelma:

Kerrankin enovainajani alkoi keskellä kirkonmenoa tuntea voimakasta tupakan tarvetta ja aivan huomaamattaan poistui ulos tupakalle. Vasta sitten kun oli palannut kirkkoon takaisin, hän huomasi tekonsa. Kotiin tultuaan hän oli niin pahoillaan tästä, että ensi työkseen heitti piippunsa ja tupakkakukkaronsa palavaan uuniin ja sanoi: saatte olla siellä, kun sen paholaisen välikappaleet ette anna rauhassa kuulla jumalansanaa. Hän eli vielä sen jälkeen kymmenkunta vuotta vaan ei ottanut enää mukaansa tupakkavehkeitä kirkkoon.” (s. 166)

Miksi sitten juuri ennen saarnaa? Saarnat olivat todella pitkiä, toisaalta oltiin jumalanpalveluksen puolivälissä ja toisaalta virret veisattiin alusta loppuun, joten ajateltiin, että nytpä sitä on aikaa. Näin toteaa Kuuliala. Nykyään taitaa kato käydä, ainakin joulukirkoissa, kun ehtoollisen vietto alkaa.

Kirkollisia toimituksia

Kaste toimitettiin nykyajan suomalaisen näkökulmasta todella pian. Kummit veivät lapsen kasteelle peräti alle viikon ikäisenä. Lähes kaikki kastettiin kirkossa alttarin ääressä, tai kirkkomatkan pituuden takia pappilassa. Ikävä kyllä nykyinen käytäntö, jossa kaste on irrotettu messusta, on yleistynyt jo 1800-luvun lopussa. Kuuliala esittää todella järkyttävän syyn tähän eriytymiseen:

[Y]lemmät säädyt eivät halunneet tuoda lapsiaan saman kastemaljan ääreen, jossa rahvaan lapset kastettiin. Kun toimituksen yhteydessä haluttiin myös järjestää pidot, sujui asia mutkattomammin, kun se kaikkineen siirrettiin kotiin. Vanhukset kertovat yhteen ääneen tämän säätyeron näkyneen selvästi vielä viime vuosisadan [1800-luvun] lopulla. ’Rikkaat toivat papin kotiinsa kastamaan lapsen, mutta köyhät veivät lapsensa pappilaan.’” (s. 207–208)

Järkyttävää! Onneksi kaste on jälleen ainakin vähissä määrin palautettu messun yhteyteen.

Varhaisin muistitieto ei Kuulialan mukaan tunne kastemekkoa, vaan lapsi oli ”riepuihin käärittynä”. Toisin sanoen kastemekko on ainakin Suomessa 1800-luvun puolivälin jälkeistä perua. Kummeina oli usein omaisia ja sukulaisia tai hyviä naapureita.

Kasteen merkityksestä ajateltiin varsin hengellisesti katekismuksen mukaan: kasteessa tullaan Jumalan lapseksi ja taivaan perilliseksi, ja nimi kirjoitetaan taivaan kirjoihin. Kuuliala mainitsee myös taikauskoa esiintyneen. Kastevesi saatettiin kaataa erityisiin kukkiin tai ajateltiin, että mikäli kummi heittää kasteveden ulkona korkealle, tulee lapsesta pitkä, jos matalalle, tulee lapsesta lyhyt.

Omituisinta nykylukijalle oli lukea äidin rajoitteista synnytyksen jälkeen. 3. Mooseksen kirjan 12. luvusta oli otettu käyttöön äidin kielto mennä pyhäkköön (eli kirkkoon) ennen puhdistuspäivien päättymistä. Kuuden viikon aikana nainen ei saanut tervehtiä kättelemällä, tarjota ruokaa tai kahvia, vierailla toisen luona tai syödä samasta pöydästä muiden kanssa tai näyttäytyä vieraille. Sen jälkeen mentiin uhrilahjojen kanssa temppeliin, ja pappi ”sovitti” naisen Herran edessä. Tätä ”toimitusta” kutsuttiin ”kirkottelemiseksi” tai ”kirkkoonottamiseksi”. Kirkkokäsikirjassa oli kirkkoonottamisen kaava, jossa vaimon oli polvistuttava papin edessä ja yhdyttävä kiitosrukoukseen lapsen syntymisen johdosta. Yleensä tämä toimitus tosin suoritettiin julkisuudelta piilossa. Joskus se tapahtui sakastissa ennen jumalanpalvelusta, mutta toisinaan myös jumalanpalveluksen yhteydessä! Vanhan testamentin juutalaisille annetun säädöksen uhriajatuskin oli vielä voimissaan. Kirkkoon tuotiin ”tuliaisia”, kuten kakkua tai juustoa, tai annettiin rahaa.

Kuuliala toteaa, että aviottoman äidin kirkkoonottaminen saattoi olla todella ankara, ja siihen saatettiin yhdistää häpeärangaistus. Onneksi tällaista ei ole enää nykypäivänä!

Rippikoulussa luettiin 150 vuoden ajan Svebiliuksen katekismusta. Nimestä oli eri versioita: Webelius, Vibelius, Sebelius, Vepiilius, Vebetius ja niin edelleen. Svebiliuksen lisäksi käytettiin Johannes Müllerin katekismusta Autuuden oppi, lyhyesti edespantu Lutheruksen Catecismuxen yksinkertaisekse selityxeksi, mikä oli vähemmän dogmaattinen ja enemmän herätyshenkinen ja siveellistä elämää painottava kuin Svebiliuksen katekismus.

Lukukinkerit järjestettiin joulun pyhien jälkeen vuorotellen eri pitäjien eri taloissa. Ensiksi veisattiin, rukoiltiin ja kuunneltiin rovastin hartauspuhe. Sen jälkeen sitten alkoivat luettamiset. Kuuliala kertoo, että jakauduttiin kolmeen huoneeseen. ”Suntio luetti lapsia, kanttori rippilapsia ja rovasti aikuisia.” (s. 222) Lukuseteliin merkittiin sitten tavaamisen, sisäluvun ja katekismuksen taito. Jos oli erityisen hyvä lukemaan, sai pienen kinkerikirjan. Toisaalta huonosti lukevalle kinkeripäivä oli yksi vuoden kovimmista päivistä. Joku saattoi Kuulialan mukaan piiloutua saunaankin kinkereitä pakoon. Jos lapsi ei osannut lukea, vanhempia nuhdeltiin. Toinen häpeärangaistus oli laittaa huonosti lukeva pöydän alle, joskin silloin oli vaarana, että sieltä ”metkuiltiin” rovastille tai syötiin rovastin juustot. Lukujen jälkeen oli vielä lopettajaiset: hartauspuhe ja polvirukous, herännäisalueilla pidettiin vielä seuratkin.

Hautaan siunaaminen eroaa nykypäivän siunaamisesta monella tapaa. Kuolema on ollut entisaikaan paljon enemmän läsnä kuin nykypäivän kliinisessä elämässä, jossa kuolema on ulkoistettu vanhainkoteihin ja sairaaloihin. Me pelkäämme kuolemaa, vältämme sitä ja yritämme siivota sitä pois mielestämme. Entisaikana se kuitenkin oli vahvemmin läsnä.

Sananlasku sanoo: ”Ei kuolema ole mitään, kun se tulee naapuriin, mutta kun se tulee kotiin, niin sitten sen jokainen tietää, mitä se on.” (s. 232) Yleensä kuoltiin kotona. Ruumiin annettiin olla vuoteessa muutamia tunteja, sitten se laitettiin kuolinvaatteisiin ja nostettiin kuolinlaudalle, joka oli joko yksityinen tai kylän yhteinen. Se siirrettiin riiheen, jonka jälkeen saatettiin veisata virsi.

Tämän jälkeen hankittiin arkku. Yleensä sen hankki perheen isä. Se saatettiin valmistaa yhdessä kotona tai sepän toimesta. Yleensä ainekset olivat jo valmiina. Varattomat saattoivat valmistaa arkun jo eläessään varmistaakseen saavansa sellaisen. Kuuliala toteaa muistitiedon kertovan vanhuksista, ”jotka olivat hankkineet itseään varten arkun jopa kymmenen kertaa, kun olivat aina joutuneet luovuttamaan sen jollekin ennen lähteneelle. Toisilla taas arkku oli vuosikausia ullakolla valmiina odottamassa.” (s. 233) Nykyajan ihmisestä tuntuisi varmaan kammottavalta. Ennen vanhaan kuolema oli lähellä jatkuvasti.

Kuolinvaatteet olivat yleensä samat, joita eläessäkin käytettiin. Kenkiä ei laitettu jalkaan, mutta sukat kyllä. Käsiin laitettiin lapaset ja miehille hattu ja naisille huivi päähän. Näin ainakin Itä-Suomessa. Muualla oli yleistä pukea vainaja ruumispaitaan.

Hautauspäivän aamuna arkku vietiin riihestä sitä varten valmistettuun tilaan usein pihamaalle. Karjalassa arkku vietiin ennen lähtöä tupaan, ja koko yö veisattiin”yövalvojaisiksi”. Veisaaminen ennen lähtöä oli muutenkin yleinen tapa.

Omaiset kantoivat arkun hautaan, kuten tapana usein on nykyäänkin, joskin eräässä savolaisseurakunnassa kantajina ei koskaan ollut sukulaisia. Arkut laskettiin hautaan vainajan jalat itään päin. ”Kaswot itään; sillä näin ikäänkuin katselewat sinne, mistä odottawat walkeutensa koittamaan ja nousun aikaa tulemaan. Itä on sekä kristikansalle että pakanoillekin ollut walkeuden, toiwon ja autuuden puoli, länsi sitä wastaan pimeyden pelwon ja rasituksen.”, siteeraa Kuuliala Antero Wareliusta (s. 239)

Kuulialan muistitiedon keräyksessä ei ole paljoa kerrottu itse hautajaistilaisuudesta. Ne pidettiin ”varojen mukaan” (s. 242).

Mitä me voimme oppia entisajasta?

Mitä itselleni sitten jäi käteen tästä kirjasta? Oli todella mielenkiintoista perehtyä kirjan kautta menneeseen aikaan. Mielestäni meillä nykyajan ihmisillä olisi paljon opittavaa menneiltä ajoilta, joskin paljon on myössellaista, mistä mallia ei tarvitse ottaa, kuten esimerkiksi ja erityisesti kasvatusmetodit tai ”kirkotteleminen”. En missään määrin halaja menneisyyteen, mutta joitakin unohtuneita aarteita sieltä voitaisiin tuoda nykypäiväänkin.

Erityisesti mieleen jäi kotihartauksien ja arkipäivän hartauselämän ylläpito, joka mielestäni on nykypäivänä paljolti kadonnut. Iltaisin kokoonnuttiin usein Postillan ääreen ja luettiin joku pätkä, ehkä keskusteltiin, veisattiin virttä ja rukoiltiin, erityisesti lauantaina. Miten minä voisin ylläpitää säännöllistä hartauselämää myös kotona?

Sen lisäksi ruokaan suhtauduttiin arvokkaasti eikä sitä pidetty itsestäänselvyytenä. Nykypäivän kulutusyhteiskunnan kasvattina ruoka on lähes aina ollut itselleni jonkinlainen itsestäänselvyys, vaikka se ei sitä oikeasti ole tai varsinkaan pitäisi olla. Se on aina Jumalan lahja, ja siitä on hyvä kiittää sekä heitä, jotka ovat sen tehneet että Jumalaa, joka on viljan alun perin antanut kasvaa. Olemme loppujen lopuksi Jumalan käsissä.

Oleellista on myös se, että kristillinen kasvatus oikeasti tapahtui kodeissa, ja erityisesti rukouksia opetettiin jälkipolville. Myös nykykristittyjen olisi syytä pohtia, miten kristillinen usko siirtyy jälkipolville. Ajatus ”neutraalista” pohjasta on sanahelinää. Me kasvatamme lapsiamme tietoisesti ja tiedostamatta, ja he omaksuvat meiltä kaikkea mahdollista myös itse tiedostamattaan. Niin se kasvaminen vain yksinkertaisesti tapahtuu. Mikä on se pohja, jolle minä kasvatan lapseni? Jos olen kristitty, niin mitä lapseni ajattelevat kristinuskosta, jos he näkevät, että en koe tarpeelliseksi kasvattaa heitä ymmärtämään omaa uskoaan? Omille vanhemmilleni olen kiitollinen siitä kasvatuksesta, jonka sain, joskin paljon olisin mielelläni enemmänkin halunnut heidän kauttaan oppia. Toisaalta tyrkyttäminen ei ole missään mielessä hyödyllistä. Missä menee raja?

Lisäksi olisi syytä ottaa mallia siitä kirkossakäynnin mentaliteetista , joka entisaikoina on vallinnut. Silloin on menty kirkkoon pakkasellakin – olkoonkin, että välillä pakon sanelemana. Miten minä pyhitän pyhäpäivän? Ehkä kaikessa ei tarvitse ottaa mallia vanhasta kansasta , mutta joka tapauksessa kirkossa olisi hyvä käydä ja ne kirkot täyttää. Vaikka pappi puhuisi MGtH:n sanojen mukaan ”diipa daa, lässyn lässyn lässyn aamen”. Siellä Jumala kuitenkin puhuu meille Jumalan sanan – nimittäin lässytyksestä huolimatta ainakin sen sanan, mikä luetaan ja mikä lauletaan – ja sakramenttien kautta.

Advertisements

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s