Kirkko ei ole in. Eikä varmaan koskaan ole sen suuremmin ollutkaan. Koska se sanoma, jota kirkossa julistetaan, hyökkää ajan henkeä vastaan, ja on aina hyökännyt. Kysykää roomalaisilta, kreikkalaisilta, saksalaisilta, ruotsalaisilta, suomalaisilta.
Ei sanoma syntien Vapahtajasta ole koskaan in. Miksi? Koska sellainen sanoma vaatii sanoman synnistä ja syntisestä ihmisestä. Se sanoma haastaa maailman ja sen toimintatavat, mielenliikkeet, aivoradat.
Se sanoma on ristiriidassa sen väitteen kanssa, että kaikki on hyvin.
Siksi kirkko on enemmän tai vähemmän paitsiossa. Toki syynä ovat usein myös kristityt, jotka moralisoivat toisia sen sijaan, että näkevät rikan omassa silmässä. Mutta kun se roska on löydetty, niin silloin voi ja on hyväkin auttaa kaveria hirren kanssa. Silloin myös ymmärtää, että itselläkin on ollut ja usein on edelleen niitä hirsiä omassa silmässä. Kristityn elämä on oman syntinsä suurempaa tunnistamista ja tunnustamista. Ymmärtämistä, että sanoma syntisen Vapahtajasta koskee erityisesti minua itseäni ja kulkee aina ensin itseni kautta, ja vasta sen jälkeen siitä voi aidosti ja oikeasti kertoa muille.
Turha tiukkapipoilu on tyhmää ja tylsää. Ja usein on hyvä rikkoa stereotypioita – ja niin teen itsekin esimerkiksi rippileireillä. Uskiksista stereotypioita riittää. Ne ei tee muuta kun rukoilee ja puhuu Jumalasta ja haukkuu ja moralisoi muita. Niiden elämä on tylsää elämänkielteisyyttä ja kaiken kivan kieltämistä.
Stereotypioita voi kuitenkin rikkoa väärällä tavalla. Se tapahtuu esimerkiksi silloin, kun isosten iltaleikeissä shokeerataan ihan vaan shokeeraamisen ilosta: ”Ei me seurakuntanuoret olla sen pyhempiä, ja kattokaa noita vetäjiäkin.” (ei me ollakaan, mutta se ei oikeuta toimimaan typerästi ja loukaten) Olen itsekin siihen varmasti sortunut. Jotkut sketsit voivat mennä siihen suuntaan.
Ja jotkut formaatit.
Yksi iso esimerkki stereotypian väärästä murtamisyrityksestä on roastaaminen ja Kari Kanalan osallistuminen siihen, papin paita päällä ja Raamattu kädessä.
Ei ne jutut sen hauskempia olleet. Komiikka syntyy siitä, kun pappi ja kirkkoherra myy oman sanomansa ja sielunsa ja naureskelee julkisesti (tietysti julkkiksen omasta myöntymyksestä) toisten intiimielämälle. Samaan aikaan yhteiskunnassa on käynnissä #metoo ja kirkossa #totuusvapauttaa. Miten hyvin tämä sopii yhteen?
Tulee mieleen se, kun yläasteella luokan hiljainen ja syrjäytetty ostaa paikkansa kovisjengistä haukkumalla muita ja toimimalla yhtä tyhmästi, kuin toiset jengiläiset.
On surullista, että kirkon oma hyvä sanoma suostutaan myymään halvalla, jotta saadaan arvostusta maailman silmissä.
Roastaamisessa ei ole mitään hauskaa. Tässä ajassa, jolloin muutenkin valitetaan vihapuheesta ja seksuaalisesta häirinnästä, on aivan järjetöntä, että pappi papin panta kaulassa menee julkisesti haukkumaan toisia. On aivan sama, onko jutut laadittu yhdessä ja onko toisille annettu lupa roastaamiseen. Koko roastaaminen luo olemassaolollaan huonoa keskustelukulttuuria, ja kirkko ollessaan siinä julkisesti mukana antaa seal-of-approvalinsa kyseiselle keskustelukulttuurille.
Paavalin sanat roomalaisille ovat edelleen ajankohtaisia:
”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)
Kirkon ja sen paimenien olisi syytä pitää kiinni mielummin tästä kuin ostaa paikkaansa yhteiskunnassa ja ”kovisten” seurassa ryhtymällä koulukiusaajiksi ja näyttämällä esimerkillään, että ei tässä mitään pahaa ole. Kaikkea kivaa ei ole syytä kieltää, ei missään nimessä. Mutta on sellaista ”kivaa”, johon kirkon ei tarvitsisi mennä mukaan.
Pappi on pappi vapaa-ajallakin. Erityisesti julkkispappi.
Terveisin kukkahattusetä.
Aamunvaloa, luottamusta, janoa 