Kymmenen parasta kirjaa vuonna 2020

Tänä vuonna tuli luettua 84 kirjaa (and counting). Tällä hetkellä kesken on vielä muun muassa Timo Stewartin, tietofinlandiaehdokkuudenkin napannut Valter Juveliuksesta kertova kirja (Gaudeamus, 2020), Theodorus Abu Qurran (700–800-l.) kristinuskoa ja islamia käsittelevä tekstikokoelma (arabiasta ja kreikasta kääntänyt Serafim Seppälä, Suomen patristinen seura, 2020), Suomen teologisen instituutin uusin Iustitia 38Kirkot muutoksen tilassa – ideologisia konflikteja ja suuria kehityslinjoja (toim. Santeri Marjokorpi, Suomen teologinen instituutti 2020) sekä Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalan Piispa (Minerva, 2008). Ehkä joku näistä (ainakin Theodorus, jossa lähestyn loppua, tai Iustitia, jos artikkelit pysyvät hyvinä loppuun saakka) olisi voinut napata paikan tässä listauksessa.

Muuton takia luin tänä vuonna aika paljon sellaisia kirjoja, joita olen pitänyt hyllyssäni sitä varten että lukisin ja laittaisin eteenpäin. Väitöstyön puitteissa olen toki lukenut myös paljon yksittäisiä artikkeleja tai osia isoista kirjoista. Listaukseen pääsevät kuitenkin vain kannesta kanteen luetut (hakemistoja ja sanastoja lukuun ottamatta). Tässä vuoden 2020 kymmenen parasta kirjaa sekalaisessa järjestyksessä.

Bo Giertz: Herdabrev (167s. Femte upplagan, Drängsered: Stiftelsen pro veritate, 1980)

Göteborgin vanhan piiskan paimenkirje on alunperin kirjoitettu 1949 kun hänet valittiin piispaksi. Siitä on sen jälkeen otettu liuta uusia painoksia. Mielenkiintoista kyllä luin vuosi aiemmin arkkipiispa Aleksi Lehtosen paimenkirjeen vuodelta 1945 (WSOY). Oma Lehtos-kappaleeni piti sitä ennen avata kirjeveitsellä, koska sitä nidettä ei oltu koskaan kirjaimellisesti aukaistu. Olin siis 74 vuotta myöhemmin sen kirjan ensimmäinen lukija. Mielenkiintoinen oli Lehtosenkin paimenkirje, mutta Giertzin kirje neljä vuotta myöhemmin on jännästi pitänyt pintansa ja uusiakin painoksia on otettu.

Suosittelen yhä kirjeen lukemaan ja siitä inspiraatiota erityisesti paimenten hakemaan.

Osmo Tiililä: Oma pääsiäiseni. Hiljaisuutta pöydän ääressä (214 s., Porvoo: WSOY, 1967)

Systemaattisen teologian professori Osmo Tiililä kirjoitti lopun aikoinansa hyvinkin hämmentäviä kirjoja. Olen joitakin hänen kirjojaan lukenut, ja tämä on niistä erikoisin. Se kertoo Tiililän matkasta kuoleman jälkeen. Mielenkiintoista on, kuinka hän yrittää teologisoida näkemäänsä. Hän tapaa paljon tuttuja taivaassa, henkilöitä, myös ja ehkä erityisesti henkilöitä, joita ei sinne kuvitellut. Siellä keskustellaan niin Bultmannien kuin muistaakseni Bonhoeffereidenkin kanssa. Oliko kyseessä aito näky vai kirjallinen produktio? Tätä voi pohtia apokalyptisen kirjallisuuden äärellä suuremminkin. Suosittelen teologeille.

Jari Sinkkonen: Isäksi ensi kertaa (248 s., Helsinki: WSOY, 2012)

Mitä kirjoja lukevan vaimo tekee, kun pariskunta on saanut tietää, että esikoinen olisi tulossa? Käy hakemassa kirjastosta isä-kirja. Sinkkosen kirjassa pohdittiin isäksi tulemista sekä Sinkkosen omien pohdintojen että puolen tusinan isäksi ensi kertaa tulevan ajatusten siivittämänä. Sai omat pohdinnat liikkeelle terveellä tavalla.

Michael Fishbane: Biblical Interpretation in Ancient Israel (617s., Oxford: Oxford University Press, 1988)

Fishbanen kirja on ns. Vanhan testamentin sisäisen raamatuntulkinnan (inner-biblical interpretation) klassikko, joka avaa sitä, miten Vanhan testamentin sisällä näkyy aiempien tekstien tulkinta tai vaikutus. Kahlasin sen kesällä läpi omasta pokkari-versiostani, jonka sain muutama vuosi sitten Nils Martolalta omakseni. Kiitos Nils ja Yngvill!

Fishbanesta löytää lisää Lotta Valven erinomaisesta väitöskirjasta Early Modes of Exegesis (Åbo Akademi, 2014).

Obianuju Ekeocha: Target Africa – Ideological Neocolonialism in the Twenty-First Century (219s., Ignatius Press 2018)

Luulitko että kolonialismi on ohi? Hörönplöö se mitään ohi on! Raha puhuu!

Obianuju Ekeocha on nigerialainen “biomedical scientist”, joka työskentelee Briteissä. Hän on katolinen ja kirjoitti kirjan Target Africa, jossa hän avaa sitä kuinka eri valtiot (erityisesti pohjosimaat) ja yksityiset järjestöt (erityisesti Bill & Melinda Gates Foundation) painostavat rahalla ja monilla muilla epämoraalisilla tavoilla afrikkalaista lainsäädäntöä ja käytäntöjä. Ekeocha puhuu, mielestäni oikeutetusti, ideologisesta uuskolonialismista. Itselleni ihmeellisin esimerkki oli se, kuinka Ugandan oma ja tilastoissa selkeästi toimiva ABC-ohjelma (Abstinence before marriage; Be faithful in marriage or to one partner; Condom use if A and B are impossible) AIDS:in leviämisen ehkäisemiseksi tuhottiin. Tartuntamäärä taittui muutamassa vuodessa 70%, kun taas monissa muissa maissa, jossa jaettiin pitkälti vain kondomeita, tartunnat pysyivät suurena.

Mitä sitten tapahtui? Humanitaariset järjestöt sanoivat höpö höpö ja jakelivat kondomeja ja sanoivat, että se estää tartunnat. Siveellisyyksistä viis. Niinpä myös Ugandan oma systeemi tuhottiin pikku hiljaa. Koska kertomus oli väärä.

Korostaakseni nyt tässä välissä, en ole humanitaarista apua vastaan ollenkaan. Mutta kieltämättä Target African luettuani olen kysellyt, että millaista apua ja millä keinoin ja kuinka paljon itse afrikkalaisia kuunnellen sitä tarjotaan, ja minkä ideologian kera. Ja kuinka paljon on mukana painostustakin? Kyllä sitä määrärahaa voisi nostaakin.

Suosittelen lukemaan niin vasemmiston kuin oikeistonkin, erityisesti politiikassa ja kehitysyhteistyön piirissä olevat. Target African luettua voi myös todeta, että Suomi mainittu. Torilla tavataan? Tosin Ruotsi siellä enemmän oli framilla.Perusta-lehteen saan toivottavasti jossakin vaiheessa kirja-arvion. Rimakauhu on vain korkealla, että saan tarpeeksi laadukkaan tekstin näin puhuttelevasta ja ravistelevasta kirjasta.

Eija Reinikainen: Leimatut lapset. Kun koulu ei ymmärrä (251s., Helsinki: Otava, 2007)

Eija Reinikainen toimi opettajana monessa eri paikassa, niin huostaanotettujen lasten laitoksessa, erityisopettajana, ensimmäisten luokkien opettajana, yläasteen “tarkkisopettajana” ja niin edelleen. Tässä kirjassa Reinikainen avaa sitä, kuinka lapset saavat helposti “leiman”, josta sitten saakin pyristellä irti pitkään ja hartaasti. Hänelle olennaisinta oli tarjota porkkanaa eikä keppiä, löytää jokaisesta lapsesta vahvuudet ja pitää niistä meteliä, ja jättää ne heikot puolet mainitsematta, kun itsetunto on jo valmiiksi matalalla.

Tämän kirjan soisin kyllä myös rippikouluvetäjien lukevan.

Andrei Sergejeff: Egyptin Historia. Kleopatran ajasta arabikevääseen (432s., Helsinki: Gaudeamus, 2019)

Suomessa ei kauheasti ole Lähi-itään liittyvää kirjallisuutta ylipäänsä. Egyptikin tunnetaan pitkälti vain Kleopatrastaan ja pyramideista. Mutta entäs Kleopatran jälkeen? 2000 vuotta Egyptin historiaa, ja Egyptin kautta koko Lähi-idän historiaa, hyvällä suomella? Ota ja lue. Ainut negatiivinen pointti lienee se, että Sergejeff unohtaa koptilaisen vähemmistön lähes välittömästi, kun arabit astuvat kuvaan. Eikä juutalaisetkaan kauheasti mukana ole. Eiväthän he valtakulttuuria olleetkaan, mutta olemassa kuitenkin! Ja kai heillekin jotakin merkittävää tapahtui ennen aivan viimeisimpiä käänteitä?

Antti Laato: The Origin of Israelite Zion Theology (336s., London: T&T Clark, 2018)

Ei sitä oman väitösohjaajan kirjoja liikaa viitsisi mainita, mutta viimeisin monografia Siion-teologian varhaisvaiheista ja mahdollisesta historiallisesta liittymästä Salomonin temppeliin on kova kirja, sekä metodologisesti että sisällöllisesti. Tämä lienee kiinnostavan enemmän eksegeettejä ja teologian opiskelijoita. Pokkariversiokin taitaa olla nykyään kaupasta saatavilla, mutta hintaa on paljon, joten kirjastosta lainaamaan vain.

Edward Snowden: Pysyvästi merkitty (397s., Helsinki: WSOY)

Luin Snowdenin kirjan oikeastaan pitkälti viime vuonna, mutta valmiiksi sain tämän vuoden alussa. Snowden kuvaa omaelämäkerrassaan mielenkiintoisella tavalla nykyajan vakoilun abc:ta ja kuinka NSA, ja varmasti myös kiinalaisten ja venäläistenkin palvelut, saavat kaiken tietoonsa. Siellä ne työntekijät katselivat alastomia naisia toisten webbikameroista ja hihittelivät toisisilleen ja huutelivat bonuksia, jos tissit näkyivät. Sisäinen valvonta oli mennyt kyberloikassa tiedustelupalveluilla sen sileän. Dystopia on todellisuutta. Perusta-lehdestä (3/2020) löytyy arvosteluni.

Emil Anton: Kahden virran maa: Sivilisaation ja kristinuskon irakilainen tarina (Helsinki: Kirjapaja, 2020)

En ole oikeastaan lukenut Antonin kirjaa sen viimeisessä muodossaan, vaan käsikirjoitusversion. Kiitos mahdollisuudesta olla mukana, Emil! Suomeksi on nyt ensi kertaa saatavilla Antonmaisen sujuvaa ja kevyttä tekstiä todella tuhdista sisällöstään huolimatta. Tämän luettua saa katsauksen niin muinaiseen Lähi-itään, Vanhaan testamenttiin, Jeesukseen, Uuteen testamenttiin kuin erityisesti ensimmäisen vuosituhannen kaikkein suurimpaan kirkkoon, josta täällä latinalaiseksi kristillisyydeksi kutsutun periferian omassa pikkuperiferiassa ei ole ollut mitään hajua. Tästä kirjasta saat tietää, miten kristinusko idässä levisi ja voi hyvin, koki valtavia tappioita ja on nykyään suuren uhan alla. Siellä niitä kristittyjä ihan oikeasti koronavuonna 2020:kin vainotaan.

Ja teologit, syyriaa lukemaan hep! Mutta lukekaa nyt eka kreikka ja heprea kuntoon.

Mikäs oli teikäläisen top ten?

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s