Hajanaisia ajatuksia ennen avioliittoa

Oma tj0 (tj1 tällä hetkellä) lähenee ja sitten Posteljoonan sanoin “päivät poikamiehen on poissa.” Olen jo pitkään pohtinut avioliittoa ja parisuhdetta. Miksi mennään naimisiin? Miksi pidättäytyä seksistä ennen avioliittoa? Entä jos mokaa ja hormonit vie voiton? Kannattaako sitten jatkaa eteenpäin? Mikä on avioliiton merkitys? Onko sillä jotain suurempaa merkitystä? Mitä on olla aviomies tai aviovaimo? Miten se eroaa aikaisemmasta? No mistä minä sen tietäisin? Enhän minä vielä naimisissa ole! Mutta päätinpä silti koettaa pohtia ja ajatella, mitä se oikein pitää sisällään, että minäkin menen naimisiin. Siksi siis, hajanaisia ajatuksia ennen avioliittoa. Var så god!

Seurustelu (ja avioliitto) on perseestä

Kyllä. Seurustelu on mielestäni perseestä. Samoin on varmaankin avioliiton kanssa. Jos tahdon olla itsekäs, jos tahdon ajatella vain itseäni. Se on perseestä. Joutuu ottamaan toisen huomioon. On jatkuvasti peili näyttämässä, millainen oikeasti olen. En voikaan paeta konflikteja, vaan joudun käymään ne läpi, hitaasti ja vaivalloisestikin. Joutuu sietämään toista ihmistä. Sietämään. Luit oikein. Sietämään.

Miksi ryhtyä seurustelemaan saati sitten sitoutumaan toiseen ihmiseen? Mikä saa ihmisen sellaiseen hullutteen? YUP:lla on biisi, joka kertoo siitä, nimeltään Rakkaus on pesti hulluuteen. Sitä se tosiaan on.

Jostain kumman syystä se vetää puoleensa. Ainakin minua. Siitä huolimatta, vaikka se vaatii niin paljon työtä. Tahdon tehdä toisen puolen onnelliseksi, Posteljoonan sanoin: “haluun olla sulle hyvä niin, että oot aina tollanen onnellinen ja säihkyvä.”

Avioliiton psyykkinen merkitys

Onko avioliitolla nykypäivänä enää mitään merkitystä? Miksi ihmiset eivät halua mennä naimisiin, kun he muuttavat jonkun kanssa yhteen? Vallitseva länsimainen kulttuuri, jossa ensin seurustellaan, sitten sekstaillaan ja seurustellaan, sitten muutetaan yhteen ja sekstaillaan ja seurustellaan ja sitten mennään naimisiin ja seurustellaan on varsin nuori. Toki ennen nykypäivääkin on varmaankin eka sekstailtu ja sitten vasta menty naimisiin, mutta nurinkurista se joka tapauksessa on.

Miksi mennä naimisiin? Miksi avoasustelu ei kelpaa? Tätä nykyään voidaan kysyä. Itse vastaisin: mikä vika on sitoutumisessa? Ollaanko niin sitoutumiskammoisia, että täytyy jättää takaportti auki? Lapsiakin voi tulla, ennen kuin on naimisissa ja kaikilla tasoilla sitoutunut toiseen ihmiseen. Aivan samalla tavalla se sattuu erota avoliitosta kuin avioliitosta. Ainutlaatuisuus on menetetty, kakkua on syöty jo etukäteen, ennen juhlia. Samalla eläminen voi olla stressaavampaa. Niin, tuo toinen ei ole lopullisesti halunnut sitoutua minuun, aikuisten oikeasti. Nimittäin sitähän varten avioliitto on juridisesti: jotta se takaisi liiton pysyvyyden. Mielestäni, jos on valmis muuttamaan yhteen, niin aivan hyvin voisi sanoa sen tahdon siihen perään. Miksi jättää roikkumaan? Eikö se olisi paljon mukavampaa, että voi katsoa toista ja sanoa, että kyllä, sinut minä olen valinnut. Kyseessähän on tahtolaji. Että tahdotaan, ei tunneta. Toki tunnekin on mukana. Mutta sitten kun ei tunnu yhtään miltään, ärsyttää koko naamakin, niin palauttaa mieleen, että niin, minä tahdoin. Ja tahdon yhä. Vaikka on perseestä. Vaikka ärsyttäisi. Vaikka ei tunnu. Kyllä tästä vielä selvitään. Uuteen nousuun.

Loppujen lopuksi, jälleen Posteljoonan sanoin: “Voisin odottaa vielä jonkun aikaa, säästää massii, funtsii ajan kanssa. Mut jos varman päälle pelaa niin saa odottaa, kunnes on lippu puolitangossa.”

Ainutlaatuisuuden säästäminen avioliittoon

Eikö sikaa pitäisi kokeilla ensin, ennen kuin ostaa säkissä? Väitän, että sikaan tutustuu parhaiten keskustelemalla, oppimalla tuntemaan hänet nimenomaan henkisesti (ja hengellisesti)? Miehenä, jolla luonnollisesti hormoonit hyrräävät, tutustuminen naiseen jäisi pitkälti varmaan fyysiseksi, ellei sitä pyri säätelemään. Parasta on säästää ainutlaatuisuus avioliittoon. Kyllä. En tiedä ketään, joka oikeasti, sydämestään, tahtoisi ensisijaisesti miehen, jolla on ollut naisia joka sormelle tai naisen, jolla olisi ollut miehiä joka sormelle. Tai ketä nyt olisikaan. Kyllähän sen voi anteeksi antaa. Mutta jostain kumman syystä on niin satuttavaa kertoa toiselle, että niin. Että minulla on ollut näin monta aikaisemmin, jonka kanssa on tullut tehtyä sitä ja tätä. Ja silloin se satuttaa. Mutta kai sitä on oikeus tietää, kenen kanssa on menossa meiningeissä? Ja vasta, kun asiat on tuotu valoon, voidaan ne antaa anteeksi. Ettei niitä luurankoja olekaan kopissa.

Anteeksi voi saada. Ja anteeksi kannattaa antaa. Ja ryhtyä jälleen säästämään ainutlaatuisuutta sitä oikeaa varten. Se on sen arvoista. Siitä oikeasta puheen ollen…

Se oikea

Sitä oikeaa ei ole olemassakaan. Tai sitten niitä on Psalmin 139 mukaan “enemmän kuin hiekanjyviä rannalla”. Siis Jumalan suunnitelmia. Yksi huolenaiheeni on nykyinen amerikkalainen ällöpinkki romantiikka, jossa haikaillaan sen oikean perään. Sitten, kun joskus mennään naimisiin hetken huumassa, että kun se tuntuu niin siltä oikealta, niin totta kai mennään naimisiin heti! Sitten taas erotaan. Ehkä se ei ollutkaan se oikea. Kun eiks niitä oo vaan yks? Tämä ajattelutapa toistuu nykyään jo ihan iltapäivälehtienkin palstoilla.

Älkää ymmärtäkö väärin. Mielestäni on vain yksi se oikea. Loppujen lopuksi sellainen on. Mutta sitä ei voi tietää, kuka se on. Se voi olla kuka vaan. Kristittynä sanon, että se, jolle sanon kaikkivaltiaan Jumalan edessä tahdon, on minulle se oikea. Siitä lähtien. Siihen sitoudun, kunnes kuolema erottaa. Siihen on Jumalakin luvannut sitoutua. Vaikka olisi kuinka perseestä. Vaikka ärsyttäisi naama. Ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella. En tiedä ennen alttaria vielä sitä, onko tuleva vaimonikaan se oikea. Sen tiedän lopulta sitten alttarilla. Sen jälkeen kun sanon ”taikasanat”. Sen takia avioliitto onkin tärkeä.

“Kokonaan, ja koko elämän, hän on mun, en epäröi hetkeekään.” Yllätys yllätys, Posteljoona.

Avioliiton hengellinen merkitys: Jumalan kolmiyhteyden kuva

Avioliitolla on kristittynä itselleni hengellisempikin merkitys, joka pistää minut pienelle paikalle. Raamatussa avioliitto on oikeastaan kahden asian kuva. Avioliitto kertoo toisaalta Jumalan liittouskollisuudesta ihmiskuntaa kohtaan ja toisaalta hänen omasta olemuksestaan.

Ensiksikin Jumala on kolmiyhteinen: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Erityisesti muslimit, jotka pitäytyvät kristittyjen ja juutalaisten tavoin tiukassa monoteismissa, eli siinä, että on vain yksi Jumala, voivat kysyä: Miten kolme voi olla yksi? 1+1+1=3 eikä 1.

Yleensä tähän on helposti vastattu, että ∞ + ∞ + ∞ = 3∞ = ∞. Toisaalta se ei tee täyttä oikeutta Jumalan kolmiykseydelle.

Avioliitto on tähän hyvä vertauskuva. Jeesus lainaa opettaessaan avioliitosta 1. Mooseksen kirjaa (2:24): “Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.”

Avioliitossa mies pysyy miehenä ja nainen pysyy naisena. Silti he ovat yksi. He ovat yksikkö. Mennessäni naimisiin olen toisaalta oma itseni, mutta olen toisaalta myös osa yksikköä, joka on erottamaton ja jota ei Jeesuksen sanoin saa erottaa, sillä sen Jumala on yhdistänyt. Mikä minut liittää toiseen puoliskooni, tulevaan vaimooni? Rakkaus, joskin varsin epätäydellinen sellainen.

Mutta Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8). Nykyiseltä arkkihiippakuntadekaani Timo Tavastilta, jos en ole aivan väärin ymmärtänyt, opin aikanaan vuosia sitten, että Jumalan kolmiykseyttä voidaan ajatella niin, että itse asiassa Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä lähentää rakkauden side. Ja koska Jumala itse on rakkaus, persoonien välinen rakkaus on niin syvää, että oikeastaan eroa ei olekaan. Kuitenkin Poika pysyy Poikana, Isä pysyy Isänä ja Pyhä Henki Pyhänä Henkenä. Isä ei ole Poika, Poika ei ole Pyhä Henki eikä Pyhä Henki ole Isä. Kuitenkin Isä on Jumala, Poika on Jumala ja Pyhä Henki on Jumala. Jumala on Isä, Poika ja Pyhä Henki.

Kirkkoisä Augustinuksen teologiassa Pyhän Hengen tehtävä Jumalan persoonien välillä taisi ollakin rakkauden side. Pyhä Henki tavallaan yhdistää Isän ja Pojan, jos oikein muistan. Tässä toinen vaihtoehtoinen tapa. Mutta joka tapauksessa, kolmiyhteys on lopulta mysteeri, joka ei avaudu meille täysin. Siten Jumala on kuitenkin itsensä ilmoittanut. Itse en ainakaan keksisi tällaista jumalaa, jos haluaisin hankkia itselleni rahaa…

Mutta miten valtava ajatus! Itse asiassa miehen ja naisen avioliitto kuvaakin itse Jumalan omaa olemusta! Kaksi ovat yhtä, mutta pysyvät silti omalaatuisina. Vau!

Avioliiton hengellinen merkitys: Jumalan liittouskollisuus ihmiskuntaa kohtaan

Toiseksi avioliitto on kuva “vanhasta liitosta” Jumalan ja Israelin välillä (esim. Hoos. 2:19–20) ja Jeesuksen kautta uudesta liitosta Jumalan koko maailman kanssa (esim. Ef. 5:21–33), johon vanha liitto tähtäsi (esim. 1. Moos. 22:18 vrt. Gal. 3:16).

Aivan kuten siis mies liittyy vaimoonsa eikä hylkää häntä (tai toisinpäin), niin Jumalakin on uskollinen loppuun asti. Ja vaikka petämme teoillamme ja ajatuksillamme myös kristittyinä Jumalaa syntiemme vuoksi, hän pysyy uskollisena. 2. Tim. 2:13 sanoo: “Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää.”

Jumala on siis jo aikojen alussa, Hoosean aikana asettanut avioliiton kuvaksi hänen ja Israelin välisestä liitosta. Aivan kuten avioliitto on pysyvä, kunnes kuolema erottaa, myös Jumala on uskollinen. Sen takia jokainen avioero toisaalta sanoo, että Jumala ei olisi uskollinen. Osittain myös siksi Jumala vihaa avioeroa.

Me tarvitsemme kuvia ja vertauskuvia, jotta voimme ymmärtää Jumalaa. Isänä tai äitinä oleminen heijastuu aina lapsen kuvaan siitä, millainen on taivaallinen Isä. Aivan varmasti. Tuntuu turhalta vakuuttaa Jumalan liittouskollisuutta, jos mikään liitto ei koskaan kestä. Mutta sellainenkin merkitys avioliitolla on.

Erityisesti tämä korostuu Efesolaiskirjeen kohdassa. Puhutaan morsiusmystiikasta. Kristuksen kirkko on kuin morsian, jota valmistetaan tulevaan hääateriaan. Sulhasena on itse Jeesus. Ja liitto on ikuinen.

Tässä tulee toisaalta näkyviin myös uskon kollektiivisuus: kyseessä on yhteisö, ruumis; seurakunta, joka muodostaa morsiamen. Ja tämä seurakunta on Jeesukselle se oikea. Ja tahtomiset on sanottu. Jumalan puolelta se on sanottu jo luomisessa, viimeistään syntiinlankeemuksen jälkeisessä lupauksessa (1. Moos. 3:15). Se suurin merkki tästä rakkaudesta oli se, kun sulhanen antoi henkensä morsiamen puolesta Golgatalla. Liiton merkkinä oli vuodatettu veri ja kolme rakkauden naulaa, jotka lyötiin Herran kärsivän palvelijan (Jes. 53) käsiin ja jalkoihin. Ja mikä sen tahtomisen aiheuttaa? Rakkaus. Jumala on rakkaus. Pyhä Henki on rakkaus. Pyhä Henki synnyttää uskon.

Ja avioliiton merkitys jatkuu. Vastapareja löytyy enemmänkin. Nimittäin aikojen loppua kuvataan Raamatussa usein hääjuhlaksi ja hääateriaksi. Siellä morsian ja sulhanen saatetaan lopullisesti yhteen taivaallisissa häissä, jonne kaikki on kutsuttu. Soveltuvat vaatteetkin annetaan ovella (Gal. 3:27). Näitä häitä me odotamme. Hääjuhlat alkakoon!

“Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää.”

Advertisement

Neljä teesiä seurakuntatyöhön

Olen pohtinut jo jonkin aikaa, millaisia juttuja haluaisin mukaan seurakunnan toimintaan ihan perusseurakuntatasolla. Mitä haluaisin tehdä, jos minusta joskus tulisikin pappi? (Turhaahan tällaista on toisaalta miettiä. Uusi tyyppi tulee intoa puhkuen työhön ja ensimmäisenä isketään märkä tiskirätti poskeen ja odotetaan, että toinenkin poski kristillisesti käännetään. Joo ihan kivoja ajatuksia, mutta eiköhän me mennä sillä mitä ennenkin. Vaan kerronpa ajatukseni siltikin.)

Eräällä kävelymatkalla juttelin kihlattuni kanssa näistä asioista ja löysin kolme tai neljä erilaista asiaa, jotka tahtoisin toteuttaa seurakuntatyössä:

1. Messu seurakunnan keskiössä
2. Raamattuopetus
3. Maallikoiden aktivoiminen
4. Avioliittotyö

Miksi nämä neljä?

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, haastetun kirkon haastettujen työntekijöiden on hyvä näyttää mallia siinä, että haastettu messu on aidosti seurakunnan keskiössä. Messusta löytyvät kaikki neljä rippikoulussa opetettua tuolinjalkaa, joilla uskoa hoidetaan: Raamattu, ehtoollinen, kristittyjen yhteys ja rukous. Messu on seurakunnan ydin, seurakunnan keuhkot, josta koko seurakunta hengittää. Sisään hengittäessä seurakunta kokoontuu yhteen Jumalan palveltavaksi (esim. Kol. 3:16, Ef. 5:18‒20). Ulos hengittäessä seurakunta lähetetään, kuten messun lopussa liturgi lausuu, palvelemaan Herraa iloiten, eli ylistämään Herraa toimimalla hänen tahtonsa mukaan, heijastamaan Jumalan kuvaa ympärilleen, kutsumaan ihmisiä Jeesuksen yhteyteen.

Messun olennaisuuden suhteen olen vastaherännyt. Niin tuntuu olevan moni seurakuntakin. Nuorisotyö on erityisen erkaantunut messuista. Messun merkitys nuorelle korostuu, koska messu löytyy joka seurakunnasta aivan ydintyönä, tai sitä sen pitäisi olla. Kun tämä ydin on ennestään tuttu, uudelle paikkakunnalle muuttaessakin voi etsiä messuyhteyden.

Mutta onko messu oikeasti seurakunnan keskiössä seurakunnan keuhkoina, vai onko kyse vain puheista? Itse taidan päätyä jälkimmäiseen kantaan. Vai kuinka diakoniatyö kutsuu “asiakkaitaan” messuun? Miten nuorisotyö tuo esille sen, että sunnuntain messu on senkin työn kohokohta? Ja toteutetaanko messua oikeasti siten, että sen ajatellaan olevan seurakunnan toiminnan ydintä? Jumalan toiminnan ytimessä se ainakin on!

Raamattu taas on kristittyjen pyhä kirja, Jumalan itseilmoitusta meille, samaan aikaan inhimillinen ja jumalallinen. Uskomme riippuu Raamatun lupausten varassa. Synnit annetaan anteeksi Jeesuksen ristinkuoleman tähden, koska historiallisesti Jeesus on kuollut syntiemme puolesta, koska Raamatussa niin sanotaan. Tähän messunkin synninpäästö perustuu: “Jumalan Sanan perusteella…” Ilman Jumalan Sanaan turvautumista olemme vain omien jumalakuviemme ja ajatustemme vankeja.

Kuitenkin nykypäivänä raamattutuntemus on ohenemassa, tai ainakin siltä tuntuu. Sen takia seurakuntalaisten on hyvä oppia tuntemaan Raamattuansa myös raamattuopetuksen kautta. Sitä voivat hyvin olla tukemassa raamattupiirit ja -solut. Raamatun kautta pystymme tutustumaan Jumalaan. Raamattuopetus voisi olla viikottaista ja käydä systemaattisesti läpi yhtä kirjaa tai osaa kirjasta. Opettamassa voisi olla sekä omia pappeja/maallikoita että myös vierailevia “tähtiä”, kuitenkin niin, että oman seurakunnan opettajat olisivat pääosassa. Raamattuopetus ei jakautuisi ikäluokkiin vaan olisi koko seurakunnalle yhteistä. Toki sitä tukee muiden ikäluokkien oma toiminta. Ja raamattuopetuksen taustalla tulisi olla rakentavaa, hyvää teologiaa dekonstruktiivisen mössön sijaan.

Maallikoiden aktivoiminen on yksi olennainen asia, jonka on syytä muuttua (ja joka nyt jo onneksi muuttuu, tosin pakon sanelemana). Maallikoita voi aktivoida messussa, joka toteutetaan yhteisöllisesti. Heitä voi aktivoida diakoniatyössä, evankelioimisessa, rukouksessa, konserteissa ja niin edelleen. Jokainen toimii omien lahjojensa varassa. Tähän pitää haastaa ja antaa myös mahdollisuus. Pois kuluttaja‒tuottaja  -mallista! Aito seurakunta on perhe, joka toimii yhdessä.

Neljäs asia on avioliittotyö, tai oikeastaan parisuhdetyö. Tämä on itselleni tärkeä asia. Ehkä siksi, että asia on itsellenikin ajankohtainen. Perhe on kuitenkin yhteiskunnan perusyksikkö. Nykypäivänä ihmiset ovat yhä enemmän hukassa seurustelun taidoissa. Minäkeskeinen yhteiskunta sotii avioliiton ideaa vastaan. Tärkeää on saada toteuttaa itseään ja saada toiselta puoliskolta, sen sijaan, että pyrittäisiin rakastamaan toista sekä myötä- että vastoinkäymisissä. Ja jos kasvetaan erilleen niin voidaan pyrkiä taas kasvamaan yhteen.

Tätä varten ajattelin jopa, että tuleville aviopareille voisi pitää parisuhdekursseja kerran‒kaksi vuodessa. Tällöin he saisivat hyvät konkreettisetkin eväät tulevaan liittonsa vihkitoimituksen ja sitä edeltävän toimituskeskustelun lisäksi. Itse kävin kihlattuni kanssa jokunen vuosi takaperin (vielä seurustellessamme) Isossa Kirjassa parisuhdeleirikurssin seurustelu- ja kihlapareille. Kuten viisas lukion musiikinopettajani usein toitotti, kalaa syödessä ruodot jätetään lautaselle. Niin mekin teimme kurssilla. Koettelimme opetuksen ja keskustelut ja otimme niistä sen, mikä oli hyvää. Leiristä intoutuneena ostimme myös ystäväpariskunnallemme etukäteishäälahjaksi samaisen kurssin heidän kihlautumisensa kunniaksi. Ja kyllä oli paljon apua kuulemma heillekin!

Kurssilla voitaisiin käsitellä seuraavia teemoja: itsetunto, kommunikointi, parisuhteen hoitaminen, miehen ja naisen erot stereotyyppisesti (ja pohdintaa miten nämä saattavat näkyä juuri omassa parisuhteessa), menneisyyden konfliktit ja avioliiton teologia. Aika rohkeita aiheita, kun avioliiton teologia tuntuu olevan hukassa kirkolliskokoukseltakin… Ehkä juuri siksi siitä kannattaisi opettaa!

Voisiko pappina vihittäviltä jopa vaatia jotain pientä kurssia, että varmasti tietävät mihin ryhtyvät? Olisiko se itsemääräämisoikeuden rikkomista? Ehkä vaatimus voisi tuntua hieman pahalta. Mutta mahdollisuus ja kehoitus kurssin käymiseen voisi tulla ilmi keskusteluissa.

Tällaista työtä varmasti löytyy jo seurakunnista. On parisuhteen palikat -kurssia, voi löytyä omaa raamattuopetusta ja messuakin löydetään uudestaan. Maallikoiden aktivoimisen eri keinoja vielä etsitään. Mutta tällaista olen itse pohtinut viime aikoina.

Mitä mieltä olette?

Ahdasmieliset konservatiivit

Mistä on syntynyt kuva siitä, että “konservatiiviset” kristityt tuomitsevat homot yhdeltä istumalta helvettiin? Ainakin sellainen käsitys itselleni on muodostunut erilaisten mediassa julkaistujen puheenvuorojen, kommenttien ja kolumnien pohjalta. Ja tähän voin lisätä, että näitä käsityksiä löytyy paitsi kirkon ulkopuolelta ateistisista piireistä, myös kirkon sisältä “liberaali”-siiveltä. Ajatteluprosessin tuloksena löysin kaksi pääasiallista tekijää: sekulaarimedian antama kuva kristinuskosta yhdistettynä perustietojen puutteeseen sekä seurakuntapiirien kulttuuri.

Käsitelläänpä ensiksi sekulaarimedian (ja osittain kristillisen median) antamaa kuvaa kristinuskosta ja kristinuskon perustietojen puuttumista. Voimme olla montaa mieltä siitä, kuinka kannattavaa on puhua vaikkapa Facebookissa tai ylipäätänsä sekulaarin median keskustelupalstoilla koko homoasiasta, kun toisella puolella kuva kristinuskon perusasioista, kuten synnistä, lankeemuksesta, lunastuksesta ja taivaasta/helvetistä on täysin erilainen. Vai mitä kertoo se, että suurin osa kadulla vastaan tulevista ajattelee, että kristinuskon sanoma on se, että hyvillä teoilla pääsee taivaaseen? Jos perustiedot ovat tätä luokkaa, asiaa voisi verrata siihen, että käytännöllisen fysiikan professori kertoisi akateemisen kielen hienouksin suihkumoottorin toiminnasta tavalliselle kaduntallaajalle, joka luki sen yhden kurssin fysiikkaa 30 vuotta sitten lukiossa, näin kärjistetysti. Yli menee, ja korkealta!

Sekulaarimedia tuntuu tuovan kristinuskosta esille vain sen eettisen puolen, joka erityisesti nykypäivänä on erittäin sekainen verrattuna siihen, mitä se joskus on ollut. Tästä syystä ja perustietojen puuttumisesta johtuen itsestänikin tuntuisi varsin kohtuuttomalta, että homoseksuaalisen teon tekeminen sanottaisiin synniksi. Tämän eräs kohuilta viime syksyltä todisti. Kyllä minustakin kristinusko olisi hyvin kohtuutonta ja tuomitsevaa, jos hyvillä teoilla mentäisiin taivaaseen ja homot tuomittaisiin helvettiin sen takia, että he nyt sattuvat olemaan homoja ja “God hates fags”. En minäkään tahtoisi tukea tällaista kristinuskoa tai kuulua tällaiseen kirkkoon.

Pasi Turunen suomensi blogissaan otteen C.S. Lewisin kirjasta The Business of Heaven.

”Kristinusko käskee ihmisiä tekemään parannuksen ja lupaa heille anteeksiantamuksen. Sillä ei siis ole mitään (sikäli kun minä ymmärrän) sanottavaa henkilölle, joka ei ymmärrä tehneensä sellaista mistä olisi tehtävä parannus, ja joka ei tunne tarvitsevansa anteeksiantamusta. Vasta tajuttuasi, että on olemassa todellinen Moraalinen Laki, ja Valta tuon lain takana, ja että olet rikkonut tuota lakia ja toiminut väärin suhteessa tuohon Valtaan — vasta kaiken tämän jälkeen, eikä hetkeäkään aikaisemmin, kristinusko alkaa puhutella. Kun tiedät olevasi sairas, alat kuunnella lääkäriä.”

Lisätään sekametelisoppaan vielä se kirkollinen buumi, joka tällä hetkellä on vallalla. Kristinuskon ytimeen haluttaisiin nostaa se hyvän elämän eläminen eikä Jeesuksen seuraaminen. Kristinuskosta tehdäänkin korkean moraalin etiikkaa, jossa poistetaan vanha kulahtanut patriarkaalisen yhteiskunnan etiikka ja muodostetaan uusi mahtava etiikka uuden maailman tietämyksellä, ja sen etiikan korkein Moraali on Jumala. Teran sanoin: “Mieti sinä, onko sitä Kanttia, / kategorista imperatiivia.”

Mutta kun asia ei ole aivan niin. Asia on niin, että jokainen meistä tekee syntiä – ja nyt tarkoitan, että aivan jokainen meistä tekee syntiä. Allekirjoittanutkin tekee joka päivä syntiä. Ja tasan jokainen kristitty, niin konservatiivi kuin liberaalikin voi tuomita itsensä saman tien alimpaan helvettiin täsmälleen samoin perustein, jos hän tuomitsee homoseksuaalin helvettiin sen takia, että tämä sattuu olemaan homoseksuaali tai harrastaneen sitä homoseksiä. Jeesus on tasan tarkkaan yksi ja ainoa mittari, yksi ainoa tie. Hän on se ainut lammastarhan portti (Joh. 10). Ja hän on tasan tarkkaan se yksi, ainoa Tuomari.

Raamatun ja kristinuskon pointti on tuoda esille sanoma siitä, että Jumala sovitti maailman itsensä kanssa (2. Kor 5), että synti on Jeesuksessa sinetillä lukittu (Dan 9:24), että meillä on mahdollisuus päästä synnin orjuudesta Jeesuksen orjuuteen (kyllä, orjuuteen) ja takaisin siihen yhteyteen, joka alun perin kadotettiin.

Koko kristinusko romahtaa, jos synti unohdetaan. Entä, jos Jumala loikin meidät alun perin tällaisiksi epätäydellisiksi sontakasoiksi, joiden työn tuloksista saamme jokapäiväisen rokotteen maailman turmeltuneisuuteen, kun avaamme television ja katsomme ne iltakymmenen legendaariset uutiset? Onneksi on edes loppukevennys, ettei liian vakavaksi mene. Silloin Jumala on Sartrea mukaillen “tuominnut meidät vapauteen”. Ja kaikki pääsevät taivaaseen, ainakin jos tekevät hyviä tekoja. Tällaista kristinuskoa ja ilosanomaa julistava kirkko on julma.

Samuli Siikavirta kirjoitti seurakuntalainen.fi -sivuston blogissaan seuraavaa:

”Ihmiseksi tulleen Jumalan rakkaus on täydellisen pyyteetöntä itsensä uhrautumista, ja sitä saamme kristittyinä pyrkiä seuraamaan. Jeesuksen tie ei kuitenkaan kulkenut ristille, jotta 2000-luvun kristityillä olisi vapaus päättää itse, mikä on syntiä ja mikä ei. Vapahtaja nostettiin ristille riippumaan juuri kaiken sen synnin tähden, jonka Jumala on synniksi ilmoittanut.

Oikeastaan jos synnistä vaietaan, ei ole mitään tarvetta ristin verenpunaiselle rakkaudelle. Jos synti hyväksytään, syntinen jää vaille hyväksyntää. Oikea hyväksyntä kun vuotaa vain Kristuksen kyljen vedestä ja verestä.

Toisten vihaaminen, kammoksuminen, leimaaminen tai itsen parempana pitäminen ei tietenkään ole tämän rakkauden mukaista. Tämän ihmiselämän raadollisuuden paljastavan mutta synnin ruhjeet peittävän rakkauden pariin on kutsuttava kaikkia syntisiä (ja vain syntisiä) ketään kaihtamatta.

Muuten on jälleen sairastuttu väärään rakkauteen, joka kuuluu vain erityisen siivoille syntisille.”

Ja vaikka seurakunnissa on tärkeää muistuttaa siitä, mikä on Jumalan tahto, muutos lähtee aina itsestä ja siitä, että hyväksyy ja tiedostaa synnin synniksi. Ei Jumalakaan Pyhän Henkensä kautta ketään pakota. Edesmenneen Kalevi Lehtisen sanoin: “Rakkaus, joka yrittää muuttaa ihmistä sellaiseksi kuin hänen pitäisi olla, jättää ihmisen sellaiseksi kuin hän on. Rakkaus, joka hyväksyy ihmisen siitä huolimatta, millainen hän on, muuttaa ihmisen sellaiseksi, jollainen hänen pitäisi olla.”

Tässä on Jumalan rakkauden ydin. Se hyväksyy, mutta se haastaa muuttumaan eikä jätä ihmistä ennalleen. Se on muuttavaa rakkautta, joka lähtee vapaasta tahdosta eikä pakosta. Ja sen edessä toinen ei ole toista parempi.

Ja sitten se jälkimmäinen syy lyhyehkösti: seurakuntien kulttuuri. Uskoisin, että tässä on yksi suuri ongelma nykyisessä kristinuskon kulttuurissa. Aikaisemminkin olen asiaa miettinyt, mutta “lopullisen heräämisen” koin Sytytä tämä sukupolvi -kongressissa Agricolan kirkossa Helsingissä. Siellä amerikkalainen evankelista Becky Pippert piti useita opetuksia, joista erityisesti jäi mietityttämään hänen puheensa epäterveestä täydellisyyden kulttuurista, joka ainakin Amerikassa on seurakunnissa yleistä. Käytännössä se tulee ilmi sananparressa “on syntiä myöntää olevansa syntinen”.

Eikö juuri syntien tunnustaminen ja avoin ilmapiiri ole seurakunnan ihanne? Eikö nimenomaan seurakunnan kuuluisi olla se paikka, jossa voi avata haavojaan avoimesti, rakastavassa ilmapiirissä? Eikö juuri seurakunnassa pitäisi olla turvallista riisua ne naamiot, joita meillä ei ainakaan pitäisi olla Jeesuksenkaan kanssa. Jos totta puhutaan, tässä yhteiskunnassa on hyvin vaikeaa näyttää oma itsensä, usein on vaikeaa näyttää sitä edes itselleen. Joten mikä seurakunta sellainen on, jossa täytyy pitää naamiota? Ja toisaalta, jos ja kun homoseksuaalisuus on laitettu määrittämään suurta osaa ihmisen identiteetistä, kuinka vaikeaa on konservatiivisesti ajattelevan tuoda esille homoseksuaaliset tunteensa, jos seurakunnassa on täydellisyyden kulttuuri, eikä muitakaan syntejä voida avoimesti tunnusta; saati sitten, että tämä nimenomainen asia on kaikkien huulilla koko ajan. Ja nyt korostan sitä, että Jumalalle kaikki synnit ovat samansuuruisia. Jumalan perspektiivi on erilainen. Todellisuus on kuitenkin se, että homoseksuaaliksi tunnustautuva ihminen joutuu monien ennakkokäsitysten eteen, ei vain uskonnollisissa piireissä vaan myös aivan maallisissa piireissä. Vai mitä muuta yhä miehille yleisin haukkumanimitys “homo” merkitsisi?

Olisiko meidän kaikkien aika katsoa hetkinen peiliin, allekirjoittanut mukaan lukien?