Näytä niille teologi 2017 – Jukka Thurén

Vuosittain tammikuun lopulla somessa järjestettävä Näytä niille teologi (lontooksi Show Them A Theologian) -viikko on taas ohi, joten on aika paljastaa tämän vuoden valinta ja kertoa miksi olen valinnut juuri hänet.

Valitsin tällä kertaa teologin, josta löysin sellaisen kuvan, että ainakaan heti ei ole selvää, kuka on kyseessä. Jukka Thurén (1930–2015) oli Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan pitkän linjan professori. Hän kouluttautui ensiksi klassillisen filologian maisteriksi ja sen jälkeen teologiksi opiskellen ensimmäistä alaa Turun yliopistossa ja jälkimmäistä Göttingenissä, Uppsalassa ja Åbo Akademissa. Teologian puolella hän oli ensi alkuun Vanhan liiton miehiä, siis Vanhan testamentin eksegeetti, ja valmistui siltä puolelta lisensiaatiksi. Tohtorinväitöksen hän teki kuitenkin myöhemmin, 1973, Uuden testamentin eksegetiikan alalta Heprealaiskirjeestä ja erityisesti sen 13. luvusta. Samaan aikaan hän toimi Åbo Akademissa kreikan lehtorina, ja vuodesta 1974 vuoteen 1993 hän toimi professorina kouluttaen suuren määrän kovan luokan eksegeettejä. Ymmärtääkseni hän painotti erityisesti alkukielten hallintaa ja niiden merkitystä teologin työkalupakissa. Se ainakin näkyy hänen kovatasoisessa Uuden testamentin kommentaarisarjassaan.

Yliopistotyönsä lisäksi Thurén osallistui uuden Raamatunkäännöksen tekemiseen sekä oli mukana myös ensimmäisessä kirkon asettamassa Tunnustuskirjojen käännöskomiteassa. Lisäksi hän käänsi varhaiskirkon muita tekstejä, kuten Meliton pääsiäissaarnan ja Augustinusta sekä luterilaisten omaa kansanpyhimystä, Lutheria. Lisäksi hän oli mukana Suomen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välisissä neuvotteluissa. Eläköitymisen jälkeen hän opiskeli viron kielen ja toimi Tarton yliopistossa opettajana. Kovan luokan jäbä siis!

Thurénin jalanjäljissä on ollut hyvä kulkea

Olin lukenut jonkin verran Thurénista ja tiesin hänen merkityksestään suomalaiselle teologialle jo aiemmin. Kunnolla en kuitenkaan hänen teksteihinsä, tai kommentaarisarjaan, ollut ennen Åbo Akademiin siirtymistä tarttunut. Pidin häntä sellaisena ”evankelisen liikkeen” jäbänä, jota kaikki evankeliset fanittavat vain koska hän oli evankelinen. Ja hänhän toimikin suurimmaksi osaksi juuri evankelisen liikkeen piirissä.

Uuden testamentin kreikan tekstikursseilla Sven-Olav Back kuitenkin suositteli meitä katsomaan filologisia niksejä ja apua käännösongelmiin Thurénin kommentaareista Galatalaiskirjeeseen ja Roomalaiskirjeeseen. Jäin koukkuun, ja myöhemmin käytinkin Thurénia aina kääntäessäni mitä tahansa tekstiä myös kurssien ulkopuolella. Thurénin kommentaarisarja on syvintä ja oivaltavinta kommentaarikirjallisuutta, mitä Uuteen testamenttiin suomeksi löytyy.

Kommentaareista innostuneena lähdin tutustumaan miehen tuotantoon enemmänkin. Kirjastosta löytyneet Israelin usko ja Kirkon usko avasivat tarkkanäköisesti ekumeenisten uskontunnustusten maailmaa Raamatun tekstien ja niiden tulkintahistorian kautta. Kaksikosta Kirkon usko mahtui viime vuoden päräyttävimpiin lukukokemuksiin. Hänen pohdintansa Paavalin suhteesta lakiin Roomalaiskirjeen kommentaarissa – ja hänen lyhyt ekskurssinsa koskien Heikki Räisäsen Paul and the Lawia – oli mielenkiintoista ja avaavaa. Suomen teologisen instituutin julkaisemassa Paavali ja laki -iustitiassa (Iustitia 6, 1995) Thurén avaa omassa artikkelissaan samaa teemaa ja kritisoi jonkin verran myöhempien luterilaisten selitysraamattujenkin argumentaatiota. Thurénin loppukaneetti onkin puhutteleva: ”Tämän esityksen piilotarkoituksena on ollut terävöittää lukijoiden kriittistä asennetta. Sellaista tarvitaan myös silloin, kun luetaan C:n [Concordia Self-Study Bible] tasoista suositeltavaa kirjallisuutta.”

Luterilainen tunnustus oli Thurénille selkeästi rakas. Hän halusi kuitenkin mennä meidän ajastamme viittäsataa vuotta kauemmaksikin kalaan, aina Vanhan testamentin maailmaan asti. Hänen tekstinsä olivat pureskeltuja ja mietittyjä, märehdittyjä. Erityisesti varhaisemmissa kommentaareissa nostetaan kissa pöydälle myös Tunnustuskirjojen raamattuargumentaation suhteen. Toisaalta Thurén näkee myös, että tunnustuksen ja Raamatun välillä on yhteys. Tunnustus on siis raamatullista tunnustusta. Vaikka luterilaisilla isillä jokin argumentti ei aina pitänyt, itse teologia ei romahda, sillä niiden taakse löytyy muita argumentteja tai toisia Raamatunkohtia saman argumentin taustalle.

Samaan aikaan Thurén on näyttänyt itselleni mallia myös siinä, että raamatuntutkimus ja klassisten kielten hallinta voivat tukea ja auttaa nimenomaan seurakuntia ja kirkkoa. Akateeminen tutkimus on siis hyödyllistä ja sitä voi tehdä muutenkin kuin kunnon postmodernismin hengessä hajottamalla katedraaleja ja rakentamatta mitään tilalle. Räisänen muistaakseni mainitsee elämäkerrassaan Thurénin joskus laukoneen, että eksegetiikka on kirkon orja. On tai ei ole. Itse ainakin pyrin siihen, että oma eksegetiikkani voisi olla rakentamassa kirkon työtä – akateemisista ihanteista luopumatta.

Thurén on mielestäni aliarvostettu eksegeetti suomalaisen yliopistollisen eksegetiikan historiassa. Lukekaamme Thurénia, erityisesti hänen kommentaarejaan, Thurénin hengessä kriittistä silmää unohtamatta!

Ajasta aikaan varjellut – Lempäälän seurakunnan lähikirkkohistoria

Eero Junkkaalan subjektiivishistoriallisen katsauksen lomassa kiinnostuin aiempaa enemmän myös oman vanhan kotiseurakuntani historiasta. Jonkin verran siitä jo tiedän ja lähilähihistoriaa olen itsekin elänyt. Paljon on kuitenkin ollut pimennossa. Junkkaalan kirjan innoittamana kaivoin siis kirjahyllystäni siellä jo useita vuosia lojuneen pienen (subjektiivisen) kirjan Ajasta aikaan varjellut – Lempäälän seurakunnassa 1951–2011, jonka on koonnut ja pitkälti kirjoittanut myös Lempäälän paikallishistoriaa ansiokkaasti kuvannut Ritva Mäkelä. Kirjassa kuvataan varsin kattavasti eri vuosikymmenien tapahtumia ja seurakunnan kehittymistä. Mäkelän kuvausta rytmittävät mukavalla tavalla myös eri henkilöiden omat tarinat. Punaisena lankana kulkee pitkän linjan työntekijän ja seurakuntalaisen Helli ”Hymy” Vilppaan tarina. Hymy saapui Lempäälän seurakunnan palvelukseen vuonna 1951 ja jatkoi pientä paussia lukuun ottamatta eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1989. Sen jälkeen hän on toiminut seurakunnassa aktiivisesti vapaaehtoistyössä.

Omat vanhempani ovat muuttaneet Lempäälään alun perin Itä-Suomesta, josta omat sukujuureni löytyvät. Olen siis ensimmäisen polven lempääläinen. Vaimoni taas on oikea paikallishistorian tuntija, ja hänen sukunsa molemmat haarat ovat hämäläiset ties kuinka monennessa polvessa. Hän on siis monennen polven lempääläläinen. Äijä eli isoisä tosin on poikkeuksena saapunut Karjalankannakselta evakkona.

Ehkä on vanhenemisen merkki, että alkaa kiinnostua omasta historiastaan ja itselle merkittävän seurakunnan historiasta. Tai sitten kyse on vain viisaudesta. Sillä historia on aina hyödyllistä!

Tässä kirjoituksessa nostan esiin epämääräisen määrän helmiä seurakunnan historiasta. Samalla tämä kirjoitus toimikoon jonkinlaisena kiitoksena niistä vuosista, joista olen saanut nauttia Lempäälän seurakunnassa kasvaen, ollen ja palvellen aina pyhäkoululaisesta (josta en tosin muistaakseni kauheammin välittänyt) ja rippikoululaisesta kesäteologiin.

Wanha pitäjä Lempäälä

Olin uskonpuhdistuksen juhlavuoden alkajaisiksi Holy Helsinki Walk -kirkkokierroksella, jonka teologi-filologi-kääntäjä-taikuri-kirjailija-tohtorikoulutettava-kaupunkiopas Emil Anton asiantuntevasti ja veikeästi opasti. Kierroksella kävi ilmi, kuinka nuori Helsinki oikeastaan on. Lempäälä (Lembois) tuo Helsingin lyhyeen historiaan mukavaa kontrastia. Oma rippi- ja vihkikirkkoni ja henkinen kotikirkkoni, kaunistakin kauniimpi Pyhän Birgitan kirkko on rakennettu aivan 1500-luvun alkupuolella. Sitä ennen läheisyydessä on nähtävästi sijainnut puukirkko, joka on perimätiedon mukaan ollut peräisin 1400-luvulta. Lempäälässä on siis myös koettu uskonpuhdistus, vaikkei kirkko kauaa ehtinytkään katolinen olla.

Birgitta-nimeen liittyy tarina, jonka olen aikaisemminkin kuullut. Aiempi Lempäälän ja Vesilahden (Vesilax) yhteinen kirkko (tai sitten Lempäälän kappelikirkko) paloi. Tarun mukaan Lempoisten kylän Tarikan talon Birgitta-piika huomasi tulen järven takaa ja ehti paikalle juostuaan pelastaa kirkosta vain muutamia pyhimyksenkuvia. Toinen niistä oli Pyhä Birgitta ja toinen Maria Magdaleena. Kuvat laitettiin lautalle ja lautta vesille, ja tulevan kirkon sijainti määritettiin sen mukaan mihin lautta rantautui. Tosin ensimmäinen paikka ei rakentamiseen kelvannut, joten lautta pistettiin vesille uudemman kerran. Onko tarina totta vai tarua, siitä ei ole tietoa. Hauska taru silti. Mäkelä siteeraa vanhaa runomuotoa tarusta:

Haurala ei havainnut
Herrala ei herännyt
Nurmikunta nukkununna.

Lempäälässä on myös ollut merkittäviä kirkonmiehiä, joista jotkut Mäkelä lyhyesti mainitsee. Esimerkiksi kirkkoherra Tuomas Sarkolainen lahjoitti 1500-luvun alussa kotiseurakunnalleen suurikokoisen painetun latinankielisen Raamatun vuodelta 1470. Eipä ollut paljoa aikaa kulunut koko kirjapainotaidon keksimisestä! Nykyisin tätä Raamattua säilytetään Kansalliskirjastossa.

1800-luvulla kanttori Gustaf Lindell kokosi yli 400-sivuisen Koraalikirjan, joka antaa kuvan sen ajan kirkkolaulusta Lempäälän seurakunnassa. Siihen aikaan ei virsikirjoissa ollut nuotteja, joten virret opeteltiin ulkoa ja ne laulettiin miten laulettiin. Nykyajan vastine voisi olla nuorten veisut: Lempäälän nuoressa seurakunnassa laulettiin pitkään ilman nuotteja, ja veisuja lauletaan nuorten parissa edelleenkin ”väärin”, vaikka kädessä olisi Punaisen veisukirjan tai Viisikielisen nuotitkin.

Gustaf Johanssonkin on toiminut Lempäälässä kirkkoherrana, tosin vain vähän aikaa. Ehkä on silti pakko paljastaa, että kyseessä on 1900-luvun taitteen molemmin puolin arkkipiispana toimineen Gustaf Johanssonin isä, ei itse arkkipiiska.

Ehkä kaikkein tunnetuin lempääläinen on kuitenkin 1700-luvun puolivälissä kirkkoherrana toiminut Erik Edner. Tai ainakin hänen kuuluisi olla tunnetuin! Kyseinen Erkki oli nimittäin Ruotsin valtiopäivillä pappisedustajana, ja juuri hän ehdotti kuninkaalle kaupungin perustamista Tammerkosken partaalle. Erkin sanoista otettiin vaari, ja sinnehän se Mansesteri lopulta pykättiin. Tamperelaiset saavat siis olla ikuisesti kiitollisuudenvelassa meille lempääläisille tästä jalouden työstä! Ja jos joskus tulevaisuudessa tapahtuisi sellainen hirvitys, että kunnat pakkoyhdistettäisiin, niin historiallisin perustein uuden mammutin nimeksi pitäisi ilman minkäänlaista epäilystä tulla Suur-Lempäälä. Saisivat siellä Suur-Tampereen toimituksessa olla vähän fiksumpia propagandistisessa nimenvalinnassaan!

Herätysten seurakunta

Lempäälän seurakunta on kokenut monta ”herätyksen” aaltoa. Hannulan herätyksestä olen kuullut kirkkohistorian luennoilla yliopistossa. Sitä en kuitenkaan ollut aiemmin tiennyt, että kyseinen herätys oli varsin voimakas myös Lempäälän alueella 1900-luvun alussa. Herätykselle nimensä antaneen Frans Hannulan poika Toivo Hannula nimittäin toimi ensin kappalaisena ja myöhemmin kirkkoherrana Lempäälässä. Lempäälä on ymmärtääkseni ollut kansalaissodan aikana vahvaa punaista aluetta, ja siellä käytiin pitkään taisteluita. Toivo Hannula oli siunaamassa punaisten uhreja – mitä kaikki papit eivät ilman muuta ikävä kyllä tehneet.

Yksi itselleni täysin puskista tullut tieto on Lempäälän luonnonparantolan merkitys. Olen nuorempana kuvitellut sen olevan jonkinlainen new age-tyylinen uushenkisyysparantola. Kylpylä on kuitenkin rakentunut pastori Juho Uotin kehittämän vesihoitomenetelmän ympärille, ja sen on omistanut ja omistaa edelleen Uotin suku. Paikalla on käynyt kylpemässä muun muassa Mika Waltaria ja Ilmari Kiantoa. New agen sijaan kylpylä oli läpeensä hengellinen kristillisesti. Siellä esimerkiksi pidettiin kolme kertaa viikossa iltahartauksia ja muitakin tilaisuuksia, muun muassa juhannusjuhlia. Puhumassa kävivät vuosien saatossa esimerkiksi piispat Eino Lehtinen ja Aimo T. Nikolainen sekä arkeologi ja professori Aapeli Saarisalo. Juhannusjuhlat järjestetään kirjan mukaan edelleen. Mielenkiintoinen tieto, koska en ole itse niistä ikinä kuullutkaan!

Toinen merkittävä herätys on ollut seurakunnan kappalaisen Aimo Sorrin pikkupappilassa pidettyjen seurojen ympärille rakentunut sorrilaisuus. 60-luvun nuorisoherätyksellä oli hyvät ja huonot puolensa. Hyviin kuului tietenkin herätys. Huonoihin kuului liiallinen jyrkkyys. Kappalainen oli uskova, mutta rukoilevaistaustaista (!) kirkkoherraa ei sellaisena välttämättä pidetty. Mieleen tulee Bo Giertzin Kalliopohjaromaanin uskova keltanokkapappi.

Sorrilaisuus oli osa viidesläistä liikettä, ja herätyksen piiristä Suomen Siionin valokeiloihin ovat ponnistaneet muun muassa veljekset Junkkaala ja rovasti ja lähetystyöntekijä Erkki Lehtonen. Eero Junkkaala näkee Lempäälän myös linkkinä 60-luvun eri herätysalueiden välillä. Itselleni uutta oli esimerkiksi se, että Kuljussa (!) pidettiin Yhteyspäiviä, joiden aikana käytiin keskusteluja näiden paikallisten herätysten saamiseksi saman katon alle. Eero Junkkaalan mielestä nämä kokoukset olivat yksi sysäys Kansanlähetyksen syntymiselle. Sorrilaisuus hävisi historian lehdiltä kappalaisen aikaisen kuoleman myötä.

Jonkinlaista häppeninkiä on tapahtunut nuorisotyössä kyllä sorrilaisuuden jälkeenkin. 70-luvun lopulla remmiin astui esimerkiksi Markku ”Maxi” Kuusjärvi, suurten linjojen mies, joka lähti rakentamaan nuorisotyötä ennakkoluulottomalla otteella. Hän oli paitsi visionääri myös visioiden toteuttaja. Harvinainen paketti siis. Kuusjärven kautta nuorisotyöhön tuli mukaan paljon erämeininkiä. Erilaisia vaelluksia ja reissuja järjestettiin ulkomaita myöten. Yksi selkeä edelleen elävä Maxin perintö on vuosittain järjestettävä Uusi alku, joka aiemmin tunnettiin Loppiaistapahtumana. Se on vanhin paikallisseurakunnan järjestämä nuorisotapahtuma. Ensimmäinen järjestettiin jo loppiaisena 1979 ja vuoden 2017 kattauksen ja ohjelman löytää täältä. Tervetuloa! Toinen perintö Maxilta on pitkä luontopolku, nimellään yllättävä Birgitan polku. Siellä järjestetään myös jokavuotinen Birgitan kirkkovaellus.

Ihmeellistä omistautumista

Nykyajan pullamössölle kirjasta avautui myös huikaiseva näkymä eri työntekijöiden ja riviseurakuntalaisten omistautumisesta. Hymy, henkilö, jota en edes tunne hänen pitkästä historiastaan huolimatta (mitä se kertoo seurakunnan jakautumisesta eri sektoreihin!), on tästä yksi esimerkki. Hymy on omistautunut seurakunnan työlle yli 60 vuoden ajan!

Toinen mieleenpainuva henkilö, johon sain kirjan kautta tutustua, on diakonissa Anni Hynninen, joka tuli seurakuntaan töihin vuonna 1931. Anni polki säällä kuin säällä vanhusten luo ympäri pitäjää, yöpyi sairaiden luona, teki töitä äitien parissa eikä paljoa kelloon ja työaikaan katsellut. Lähtö saattoi tulla keskellä yötä. Jos Sisar Anni oli jossakin asioilla, oli silloinkin ovensuussa lappu, jossa kerrottiin mistä diakonissan saattoi tavoittaa ennen älypuhelinten ja internetsin keksimistä.

Myös pitkän linjan kappalainen ja kirkkoherra, vastikään edesmennyt Heikki Miettinen omistautui työllensä. Hän osasi muun muassa nähdä tulevaisuuteen ja ajoi Tervajärven leirikeskuksen rakentamisesta. Leirikeskus onkin palvellut seurakuntaa ja sen muita vuokraajia jo monta vuosikymmentä. Lisäksi hän aloitti yhteistyön paikallislehden kanssa ja aktivoi myös maallikoita kirjoittamaan Hiljaisia hetkiä -palstalle viikoittaisia hartaustekstejä. Sinne olen itsekin päässyt kerran kirjoittamaan.

Mutta mitä sitä suotta valokeilaa työntekijöihin työntämään. Moni riviseurakuntalainenkin on kantanut useita vuosikymmeniä vastuuta ja ollut antaumuksella mukana seurakunnan työssä. Esimerkiksi Lahja Salminen on toiminut aktiivisesti vuodesta 1955 lähtien vaikkapa diakoniatyössä. Tai Aune Saarinen toimi nyt jo homeen takia puretun Sääksjärven seurakuntatalon keittiössä kiireimpisinä aikoina päivittäin. Saarisen panoksesta työhön kertokoon se, että seurakunta päätyi toteuttamaan ruokapuolen Sääksjärvellä ostopalveluna sen jälkeen, kun Saarinen ei enää voinut työskennellä!

Yksi aivan tajuton uskollisuuden ilmentymä ovat erilaiset diakonia- ja lähetyspiirit, joista tosin moni on myös lopettanut toimintansa vuosikymmenien aikana, kun jäsenet ovat nukkuneet pois eikä vaihtuvuutta ole ollut. Kirjan kirjoittamisen aikaan jäljellä ovat olleet enää Säijän ja Mattilan kylän diakoniapiirit sekä Lastusten ja Lempoisten lähetyspiirit. (Nuorilla aikuisillakin on toki nykyään monia piirejä.) Esimerkiksi Mattilan diakoniapiiri on toiminut yhtäjaksoisesti jo vuodesta 1947! Piireissä kokoonnutaan yhteen ja joku työntekijä on välillä käynyt vierailemassa. Niissä on myös kerätty vuosikymmenien ajan varoja monenlaiseen hyväntekeväisyystoimintaan ja lähetystyölle. Lähetysleipurit ovat leiponeet eri myyjäisiin sekä 2000-luvulla perustettuun seurakunnan omaan olohuoneeseen keskustassa, lähetyskahvila Olkkariin ties mitä. Tulot ovat tietenkin lähteneet lähetystyöhön sekä hyväntekeväisyyteen. Tästä saisivat nuoremmat polvet ottaa hieman mallia!

Kirjan sivuilta löytyi myös monia tuttuja. Yksi ”tuttu” on monilla sivuilla vilahtanut Aleksanteri tai Aleks Leppänen, joka oli vaimoni äijän isä. Hänestä ei kerrottu paljoakaan kirjassa, mutta tarinoiden kautta tiedän, että hän toimi ennen sotia Evankeliumiyhdistyksen maallikkosaarnaajana Sakkolassa. Sotien jälkeen hän saapui perheineen evakkona Lempäälään ja jatkoi siellä aktiivista toimintaansa. Yhdessä vuoden 1959 pyhäkoulukuvassakin Aleksanteri näkyy. Äijän isä oli hyväkuntoinen ja polki vielä vanhempanakin myymässä Sanansaattajaa ympäri naapuripitäjiä. Tällaisella reissulla hän kuolikin äkillisesti ollessaan pimeällä palaamassa Valkeakoskentietä pitkin takaisin kotiin. Valaisemattomalla tiellä hän joutui bussi töytäisemäksi.

Näitä itsestään ääntä pitämättömiä persoonia riittää tajuton määrä. Ei seurakunta ole työntekijät vaan se pyhien yhteisö, joka kokoontuu Sanan ja sakramenttien äärelle! Ja samalla seurakunnan työtä ovat kaikki ne pienet purot, joista syntyy yhteenlaskettuna vuolas virta. Silmä ei sitä osaa erottaa, mutta vaikutukset näkyvät sielläkin missä ei uskoisikaan.

Mietelmiä kirjan pohjalta

Kirjan kirjoittamisen jälkeenkin on tapahtunut paljon. Esimerkiksi uusia työntekijöitä on tullut, monia on jäänyt eläkkeelle ja uusia toimintamuotojakin on aloitettu. Kuljun Majakkaan on syntynyt vahva Majakka-yhteisö, jonka keskuksena on viikoittainen Majakka-messu. Nuorisotyössä on valloitettu pitkään käyttämättömänä seissyt Kuljun vanha seurakuntatalo, jota nykyään kutsutaan Toiseksi kodiksi. Sitä on rohkeasti lähdetty kunnostamaan ja täyttämään monenlaisella toiminnalla. Ote on ollut ulospäinsuuntautunut ja diakoninen. Toisella kodilla on esimerkiksi järjestetty renkaidenvaihtotalkoita ja autettu äkillisesti apua tarvitsevia.

Yksi asia jää kirjan jälkeen pohdituttamaan. Olen itse asiassa pohtinut sitä aiemminkin. Nuorisotyön piiristä en kaikesta huolimatta itse löytänyt messua ennen kuin vasta varsin myöhään. Oikeastaan koko muu osa seurakunnan työstä nuorisotyön kuplaa lukuun ottamatta jäi pitkälti pimentoon. Koko seurakunnan olemassaolon näki vain nuoriso- ja rippikoulutyön kautta. Onneksi valtuutettuna seurakuntaa onnistui näkemään vähän laajemmastakin perspektiivistä.

Olisi hienoa, jos seurakunta pystyisi tuomaan eri ikäluokkia lähemmäksi toisiaan. Messu olisi tietenkin paras vaihtoehto. Messun kuuluisi olla selkeästi koko seurakunnan keuhkot, joihin eri seurakunnan spesifityömuodot hengittävät väkeä sisään, ja joka hengittää seurakuntalaisia ulos eri työmuotojen viikkotoiminnan piiriin. Messu on myös se linkki, joka jää, kun muuttaa toiselle paikkakunnalle. Jos on oppinut käymään messussa nuorena, on siellä mahdollisuus käydä vielä vanhempanakin. Messu ei saa olla vain yksi työmuoto muiden joukossa, vaan kaikki työmuodot yhdistävä seurakunnan sydän ja keuhkot. Sitä se on teologisesti ja sitä sen pitäisi olla myös käytännössä. No, tästä olen kirjoittanut useasti.

Jotenkin tuntuu, että eri työmuodot ovat hieman kaukana toisistaan. Varttuneemmalla väellä olisi varmasti paljon annettavaa nuorille ja nuorilla vanhemmille. Yhden hyvän esimerkin tästä näin suorittaessani rippikouluharjoittelua Kangasalan seurakunnassa viime talvena. Rippikoulun yhteyteen oli järjestetty eläkeläisten oma leiripäivä. Heidän kanssaan vietettiin yhteinen kahvihetki, ja väki jaettiin pieniin ryhmiin, jotka koostuivat muutamasta nuoresta ja eläkeläisestä. Puheensorina jatkui pitkään, kun he saivat kysellä toisiltaan ja kertoa omista ajatuksistaan ja elämästään toisilleen. Ja palaute oli myöhemmin oppimispäiväkirjoissa todella positiivista!

Nuorten parissa on myös jo monta vuotta sitten elvytetty vanha seuraperinne. Millaista olisikaan, jos sekä vanhat että nuoret kokoontuisivat yhteisiin seuroihin laulamaan ja todistamaan?

No, ehkä tämä on lopulta vain romanttista haihattelua.

Olen tajuttoman kiitollinen Lempäälän seurakunnalle niistä monista vuosista, joita sain viettää sen piirissä. Vaikka messu jäi aivan ennen teologian opintojen alkua edelleen hieman vieraaksi, sain rippikoulu- ja nuorisotyön piirissä juurtua Kristukseen Kolossalaiskirjeen hengessä. Ne juuret ovat kantaneet minua silloin, kun tyrskyt ovat ympärillä tyrisseet. Välillä on ollut ylilyöntejäkin ja sellaista nuoruuden uhmaa, jota myöhemmin vähän häpeää. Mutta armossa on hyvä elää!

Kiitos siis, Lempäälän seurakunta, kaikesta työstä, tuesta, ja ennen kaikkea niistä vahvoista juurista Kristuksessa, jotka olen saanut eläessäni kirkkoäidin helmassa!

P.S. Vaimoni kanssa meillä on muuten kova kiista joka tekstin yhteydessä siitä, kumpaa sanaa pitää käyttää: ollaanko sitä lempääläisiä vai lempääläläisiä. Edes Kielitoimisto ei tätä ratkaise. Minä käytän lempääläistä ja vaimo lempääläläistä, koska ”ei ole Forssasta kotoisin”. Tästä on sitten aina mukava kiistellä. Tätä kirjoitusta oikoluettaessa kiista tietenkin yltyi ennennäkemättömiin mittoihin.

pyhan_birgitan_kirkko

Näin taas minä sen näen: Eero Junkkaalan matkassa viidesläisyyden syövereihin

Syksyn mittaan kirkon änkyräpiireissä on ollut pientä pöhinää ilmassa. Kyseessä ei niinkään ole ollut uskonpuhdistuksen juhlavuosi, vaikka senkin puitteissa pöhinää riittää. Itse esimerkiksi odotan innolla Perussanoman tulevia teesikirjoja. Sen sijaan pöhinää on synnyttänyt Eero Junkkaalan subjektiivishistoriallinen katsaus viidennen herätysliikkeen historiaan. Subjektiivisuus tulee ilmi jo alaotsikossa: Näin minä sen näen. Ja näkökulmia riittää.

Kirja on tosiaan herättänyt keskustelua. Ennen kirjaan tarttumista olen saanut kuulla mielipiteitä ja lukenut haastatteluita ja palautetta ja kirja-arvioita muun muassa Sanansaattajasta, Kotimaasta, Kulmakivestä ja ennen kaikkea Uudesta tiestä, jossa käytiin varsin suureksi muotoutunut pieni virkaväittelykin. Itse nuoren sukupolven herätysliikkeiden ulkopuolelta tulevana jantterina olen seurannut keskustelua varsin kiinnostuneena.

Nyt sain kuitenkin lopulta käsiini itse kirjan ja ahmaisinkin sen aivoihini muutamassa päivässä. Kyseessä on oivallisesti kirjoitettu teos. Anekdootteja vilisee mutta kuitenkin ilman asiavirheitä – ainakin herätysliikehistoriatutkijatohtori Teemu Kakkurin mukaan. Ainoastaan Matti Väisänen ei muistaakseni yhden palautteen mukaan ole itse todennut sitä mitä Junkkaala kirjoittaa sivulla 97.

Jos Martti Pyykönen omassa Kulmakiven kirja-arviossaan totesi kirjan lukemisen olleen jonkinlaista meta-tason toimintaa, koska hän luki sitä STI:n gradupaikalla numero 27, niin itselleni kyseinen lukuelämys nousi aika monenteen potenssiin. Tällä tavalla minä sen nimittäin näen:

Lempäälä(läi)nen eksegeetti Helsingistä Suomen teologisen instituutin kautta Åbo Akademiin

Junkkaala avaa kirjassaan omaa historiaansa mielenkiintoisella tavalla. Oikeastaan toivoisin, että vielä joskus pääsisin lukemaan ihan kunnollisen omaelämäkerrankin. Nimittäin yhtäläisyyksiä oman nuoren pojanklopin elämänhistoriani kanssa löytyi paljon.

Ensinnäkin Junkkaala avaa omaa herätystään ja 60-luvun Lempäälän tilannetta. Lempäälän pikkupappilassa Aimo Sorrin luona pidettiin kokouksia, ja sieltä ponnistettiin eteenpäin. Itse olen asunut elämäni ensimmäiset 19 vuotta Lempäälässä. Olen siis saman seurakunnan kasvatti. Myös itselleni pappila on ollut merkittävä paikka: Pappilassa, joka vielä omana seurakuntanuoriaikanani tunnettiin Leiripappilana ja sen jälkeen Vanhana pappilana, olen viettänyt monia ”kesäsoluja” Raamattuopetusta kuunnellen, saunoen ja makkaraa paistellen. Olen jopa itsekin siellä opetuksia pitänyt. Samaisessa talossa meillä oli myös bändikämppä. Kyseessä ei tosin tietääkseni ole sama pappila kuin Sorrin pikkupappila – Vanha pappila kun toimi siihen aikaan kirkkoherran eikä kappalaisen asuntona. Lempäälän kirkkokin on tärkeä paikka: siellä on sunnuntaisen penkinkuluttamisen lisäksi äiti Junkkaala tullut uskoon ja minut sekä konfirmoitu että vihitty avioliittoon.

Koska olen Lempäälän Kuljusta, oli samalla kertaa sekä hyvin outoa että mielenkiintoista lukea Kuljussa pidetyistä yhteyspäivistä, joiden aikana Junkkaala kävi kyselemässä Olavi Peltolalta, että lopettaisiko sitä lukion kun ei opiskelu maita. Markku Ojanen, jonka sielunhoidollista otetta Junkkaala kehuu, on itselleni ollut monellakin tapaa tärkeä roolimalli. Tämä professori kun leikki meidän poikiensa ystävienkin kanssa. Eikä silloin tullut mietittyä, että kyseessä on rohvessori. Myöhemmin olen sitten päässyt kirjallisuudenkin kautta tutustumaan naapurin aivoituksiin.

Yhteydet Junkkaalan kanssa eivät tietenkään jää tähän. Minäkin kiinnostuin rippikouluni jälkeen teologiasta, tosin vielä ennen lukiota minusta piti tulla teekkari. Lukion aikana opinnot eivät enää maittaneet samalla tavalla kuin hengellisen kirjallisuuden lukeminen ja seurakunnan kuvioissa käyminen, mutta selvisin niistä kunnialla hyvin arvosanoin, toisin kuin Junkkaala.

Junkkaala lähti kesken kaiken Helsingin Raamattukouluun. Minä taas luin innokkaasti myöhemmän Helsingin Raamattukoulun rehtorin Risto Santalan kirjallisuutta ja kiinnostuin kristinuskon juutalaisista juurista ja heprean kielestä. Junkkaala meni teologiseen opiskelemaan vasta myöhemmin, minä heti lukion jälkeen.

Molemmilla meistä oli kuitenkin hyvin tiukka raamattukäsitys, joka joutui yliopistoeksegetiikan haastamaksi. Me molemmat olemme olleet eksegetiikasta kiinnostuneita. Junkkaala tosin suuntautui aluksi Uuden testamentin eksegetiikkaan, minä taas hetken pohdinnan jälkeen lähdin Santalan jalanjäljissä suuntautumaan selkeästi Vanhan pariin.

Junkkaala valittiin vastaperustetun Suomen teologisen instituutin ensimmäiseksi ja pitkäaikaisimmaksi pääsihteeriksi vuonna 1987, jolloin minä en ollut vielä syntynytkään. Itse pääsin valmiiseen taloon luennoille Kaisaniemenkadulle. Silloin Junkkaala tosin oli jo lähetystyössä. Olen kuitenkin ollut aktiivisesti mukana STI:n toiminnassa heti opiskelujeni alusta lähtien – enkä ole sitä millään tavalla katunut. STI on antanut omaan teologiaani, raamattukäsitykseeni ja luterilaiseen identiteettiini valtavasti rakennuspalikoita. Se on toisen blogikirjoituksen aihe, joskin vuosien takaista pohdintaa voi löytää hieman vuoden 2013 Kulmakivestä.

Junkkaala lähti STI:stä tutkijavapaalle ja siirtyi piskuisen mutta pippurisen Åbo Akademin leipiin. Tajusi sentään mies siirtyä oikealle alalle, nimittäin Vanhan testamentin eksegetiikan pariin! Åbo Akademissa valmistui professori Antti Laaton ohjauksessa väitöskirja vuonna 2006. Itse halusin jo alusta asti Åbo Akademiin mutta ruotsintaitoni ei riittänyt. Muutaman vuoden opiskelun jälkeen pääsin minimipisteillä sisään. Tästä matkasta olen kertonut kielipoliittistakin kiinnostusta herättäneissä blogikirjoituksissani. Nykyään olen aloittelemassa gradutyötä samaisen rohvessorin ohjauksessa.

Molemmat olemme olleet myös kiinnostuneita arkeologiasta. Oma kiinnostukseni arkeologiaan ei ole tosin syntynyt Junkkaalasta irrallaan, vaan osittain hänen kirjojensa ansiosta. Arkeologiaan pääsin paneutumaan jo hieman enemmän omassa kanditutkielmassani, joka käsitteli 1. Kuninkaiden kirjan lukujen 6 ja 7 ajoitusta lähtökohtanaan John Van Seters.

Olen aktiivisesti pyrkinyt opettamaan Raamattua. Koen itseni erityisesti raamatunopettajaksi, mutta toisaalta minua kiinnostaa myös tutkimustyö. Tälläkin tapaa seuraan siis Junkkaalaa – osittain tietämättäni. No, mikäs siinä kun on fiksu mies kyseessä!

Molemmat arvostamme myös Kalevi Lehtistä. Hänen kirjansa olivat ensimmäisiä hengellisiä, joita luin, ja pääsin häntä vielä monesti kuulemaan ja hänen kanssaan juttelemaankin. Kalevi oli kiinnostunut nuoresta pojanklopista tavalla, joka oli suorastaan hämmentävä.

Vedin siis, Martti, pidemmän korren. Kyseessä oli jonkinlainen meta-meta-meta-meta-meta-tason kokemus. Tämän takia lukukokemus oli subjektiivisen viehättävä ja kierolla tavalla outo. Vähän kuin lukisi omaa tarinaansa muutettavat muuttaen. Samoja kriisejä, samantyylisiä ratkaisuja. Samoja kiinnostuksen kohteita. Sama maantieteellinen tausta. Ikäero sentään tasoittaa senkin edestä (ei millään pahalla, vaan ihan vaan hyvällä).

..ja henkilökohtaisen todistuspuheenvuoron jälkeen itse kirjaan

Junkkaala käsittelee mielenkiintoisella tavalla viidesläisyyden historiaa. Ehkä tällainen subjektiivinen kirja vetää paremmin puoleensa kuin tylsän objektiivinen. Kyseessä on muutenkin alle 200-sivuinen teos isolla fontilla ja pienillä sivuilla. Junkkaala aloittaa omalla historiallaan. Hän tuli uskoon 50- ja 60-lukujen suurissa herätyksissä. Kyseessä oli varsin ahdas usko, jossa jyvät erotettiin akanoista. Toisaalta eikö kaikilla ole aluksi kaikkitietävä ja jyrkkä asenne, kysyy Eero. Minä ainakin voin omasta puolestani vastata myöntävästi, vaikka en olekaan aivan pystymetsästä uskoon tullut vaan aina uskossa ollut. Rippikoulussa uskoon tosin tuli enemmän myös sisältöä.

Sen jälkeen Junkkaala tekee pienen historiallisen loikan Urho Muromaan ja lähtee sieltä käsin rakentamaan viidesläisyyden historiaa. Yhteys angloamerikkalaiseen evankelikaaliseen pyhityskristillisyyteen tulee selväksi. Toisena lähteenä Junkkaala näkee erityisesti pohjoismaisen pietistissävytteisen luterilaisuuden. Näiden kahden virtauksen välillä viidesläisyys on nuoralla tanssiskellut – ja tanssinee yhä.

Mielenkiintoista oli myös lukea viidesläisyyden kohtalaisen yhtenäisen liikkeen hajoamisesta ja Kansanlähetyksen syntyhistoriasta. Tämä osa suomalaista kirkkohistoriaa on jäänyt itseltäni hieman pimentoon. Ehkä pitäisi se Kakkurinkin kirja joskus lukea. Hajoamisista on kuitenkin näemmä syntynyt myös siunausta. Jokainen järjestö tekee omalla panoksellaan omaa tärkeää työtänsä. Ja eivätköhän ne tule taas jotenkuten toimeenkin keskenään, ehkä paremmin nyt, kun vanhat tienraivaajapatut ovat siirtyneet eläkemaisemiin.

Junkkaala kritisoi viidesläistä liikettä siitä, että se on ajautunut paitsioon virkakysymykseen jumittumisen takia. Sama koskee Junkkaalan mukaan myös Suomen teologista instituuttia. Tämä osuus kirjasta on herättänyt herätysliikkeiden piirissä ehkä eniten kuulakärkikynäilyä.

Virkakantakysymys onkin änkyröille hankala juttu. Itsekin olen paininut asian kanssa viimeiset viisi vuotta – tai ehkä enemmänkin yrittänyt viimeiseen asti olla painimatta ja sysätä sitä mielestä syrjään. Olen vuosien saatossa siirtynyt täydellisestä uudemman virkakannan kannattajasta sen kieltäjään ja sieltä takaisin. Nykyään olen asian suhteen varmaan junkkaalisti, mutta enpä ole siinäkään tilanteessa saanut mielenrauhaa. Ehkä se johtuu juuri siitä, että olen epärehellisesti yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa. Vaikka en ole kokonaan onnistunut olemaan perehtymättä kysymyksen taustalla olevaan teologiseen problematiikkaan, niin hyllyssä odottaa vielä iso kasa kirjallisuutta ja argumentaatioanalyysiä eri puolilta Suomen ja maailmankin Siioniin syntynyttä haavaa. Lisääkin olisi vielä tarkoitus lainata. Saapa samalla perehdyttyä sitten kunnolla koko virkateologiaan – joka tuntuu ainakin omasta mielestäni olevan aika pitkälti hukassa täällä Suomen lakeuksilla. Tai ehkä se on nuoren ”tiedän-kaikesta-kaiken”-uhoa ja sitä kritiikkiä, jota Junkkaala juuri kritisoi.

Toinen kysymys, johon Junkkaala ottaa kantaa, on änkyröiden piirissä kannatettava kreationismi. Hän on huolissaan nuorten kristittyjen ”järjen” pimentämisestä ja omantunnon sitomisesta tiettyyn ahtaaseen tulkintaan Raamatun alkuluvuista. Itse olen myös tässä kulkenut osittain samoja latuja Junkkaalan kanssa. Nuorempana koin Raamatun luomiskertomuksen ja evoluution ristiriitaisena, kunnes tutustuin ennen kaikkea raamatuntutkimukseen ja luomiskertomuksen kontekstiin, eli siihen mikä sen merkitys sen omassa historiallisessa yhteydessään on. Junkkaala on mielestäni saanut aivan liiallista kritiikkiä ja turhia oppituomioita osakseen siitä hyvästä, että hän näkee evoluution ja kristinuskon sopivan keskenään yhteen. Toisaalta vaikka Junkkaala toteaa kirjassa, että asiasta pitäisi saada olla montaa mieltä, niin olen huomannut hänen omassa ilmaisutavassaan samantyylistä vähättelyä, jota hän on itse saanut osakseen. Mielestäni tärkeintä olisi, että annettaisiin tilaa ajatella asiasta eri tavoilla, sillä Raamattu ei nähdäkseni sido meitä nuoren maan kreationismiin sen kummemmin kuin evoluutioonkaan. Se on tietenkin oma näkökantani, jota jotkut muut saattavat kritisoida. Toisaalta selustaani turvaa eksegetiikka, vaikka sekin toki voidaan ohittaa jumalattomana järkeisoppina. Mutta mielestäni Junkkaala on tässä vähän vastannut siten kuin metsään on huudettu. Kreationistit kun ”elävät eräänlaisessa disinformaation peilitalossa, – – eikä vaivauduta ottamaan selvää muusta tiedosta, vaikka hyvin alkeellisetkin luonnontieteelliset perusasiat riittäisivät kumoamaan ne.” (s. 150) Ehkä kirkkoisä Augustinus voisi auttaa riiteleviä veljiä ja siskoja tässä asiassa.

Tulevaisuuden näkymien suhteen olen paljon pessimistisempi kuin Junkkaala. Ehkä se johtuu siitä, että katson tilannetta liikaa omasta änkyräteologisesta kuplastani ja siksi näen vääristyneesti. Vääristymää lisää vielä Kehä kolmosen oma pieni kirkkokupla. Toisaalta se, mitä tapahtuu Kehä kolmosen sisällä voi hyvinkin olla esimakua siitä, mikä seuraa sitten muissa hiippakunnissa vuosien viiveellä. Nuorten aikuisten kohdalla aikapommi tikittää jo. Kirkolta puuttuu monissa paikallisseurakunnissa kunnon Kristukseen juurruttaminen Kolossalaiskirjeen hengessä. Ja kun kirkko ei osaa napata muille paikkakunnille muuttavia nuoria (aikuisia) haaviinsa, syntyy nuoren aikuisen mentävä synkkä musta aukko. Seuraava kontakti syntyy kymmenen vuoden päästä kun ensimmäinen lapsi keskimäärin syntyy ja kastetaan. Sen jälkeen kolmen vuoden päästä marssitaan alttarille.

Ai niin, eihän sitä kontaktia synnykään, koska nappia on painettu jo ennen sitä. Ja vaikka ei olisikaan, niin eihän nyt enää 2020-luvulla kasteta ilman, että vauva saa itse päättää kaikesta. Ja tarvitaanko sitä kirkkoa nyt välttämättä häihinkään? 15 vuoden päästä siitä rippikouluakaan tuskin enää mihinkään tarvitaan. Kun eihän sitä lasta tullut kastettuakaan.

Tilanne muuttuu. Mihin suuntaan? Sitä ei kukaan tiedä. Parempaan vai huonompaan? Ainakin haastavampaan ja vaikeampaan. Mutta Iisain kannosta nousee uusi verso.

Summa summarum koska quidquid latine dictum sit, altum videtur

Junkkaalan kirja on viihdyttävää ja mukavaa lukea. Se sisältää asiatietoa ja anekdootteja. Samalla mukana on subjektiivinen ruoska, joka iskee sekä omaan että oman liikkeen lihaan. Toisaalta mukana on myös armoa. Kirjan pohdiskelujen parissa sitä itsekin antautuu samaiseen vaaralliseen askareeseen: pohtimaan syntyjä syviä. Suosittelen kirjaa lämpimästi!

viideslainen_heratysliike

Pääsiäissunnuntai ja kaste. Osallisuus Kristuksesta, osa 2/2

Kiirastorstaina pohdimme ehtoollista ja sen vanhatestamentillisia juuria. Tänään, päivä myöhässä, eli pääsiäismaanantaina käsittelemme taas kastetta. Pääsiäissunnuntai oli vanhan kirkon aikaan suurin kastepäivä, jolloin kristityiksi haluavat otettiin pyhässä kasteessa Jumalan perheen jäseniksi. Kasteen merkitys avautuukin erityisellä tavalla pääsiäisenä ja liittyy pääsiäisen sanomaan.

Kaste puhdistaa synnistä ja antaa Pyhän Hengen

Kasteen sakramentti on ennustettu jo Vanhassa testamentissa. Tärkein teksti löytyy Hesekielin kirjasta:

Minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte, minä puhdistan teidät kaikesta saastastanne ja epäjumalienne kaikesta iljettävyydestä. Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan.” (Hes. 36:24–26)

Tässä ennustuksessa Jumala lupaa vielä muuttaa Israelin kansan kohtalon, puhdistaa veden kautta heidän syntinsä ja antaa heille Henkensä, joka ohjaa heitä oikeaan elämäntapaan. Tämä teksti on sitten lukuisissa kohdissa läsnä Uudessa testamentissa. Jeesus toteaa Nikodemukselle: ”Jos ihminen ei synny vedestä ja hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:5). Paavali rinnastaa veden ja Hengen 1. Korinttilaiskirjeessä: ”[N]yt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta.” (1. Kor. 6:11). Tämän tähden kristitty on Pyhän Hengen temppeli eikä saa elää miten sattuu (1. Kor 6:1–20). Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa, että kasteessa saadun Kristus-uhrin osallisuuden kautta saamme lähestyä turvallisesti kaikkein pyhintä:

Veljet, meillä on siis täysi oikeus astua sisälle kaikkeinpyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä ja näin avannut meille uuden, elämään vievän tien, joka kulkee väliverhon – hänen ruumiinsa – kautta. Meillä on suuri ylipappi, jonka haltuun on uskottu Jumalan koko huone. Astukaamme sen tähden Jumalan eteen vilpittömin sydämin ja varmoina uskossamme, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä. Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on luotettava.” (Hepr. 10:19–23)

Tiituksen kirjeestä löytyy vielä sama yhteys Hesekielin kirjaan:

Hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.” (Tit. 3:5–7)

Toinen taustalla oleva Vanhan testamentin kohta on Sak. 12:10–13:1. Siinä Jumala vuodattaa Daavidin sukuun ja Jerusalemin asukkaisiin hengen. He näkevät Jumalan, jonka ovat lävistäneet, mutta lopulta ”Daavidin suvulle ja Jerusalemin asukkaille puhkeaa lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta.” Tämä Sakarjan kirjan kohta on taustalla Pietarin helluntaisaarnassa:

’Tästä siis saa koko Israelin kansa olla varma: Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi – tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte.’ Kuullessaan tämän kaikki tunsivat piston sydämessään, ja he sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ’Veljet, mitä meidän pitää tehdä?’ Pietari vastasi: ’Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – ketä ikinä Herra, meidän Jumalamme kutsuu.” (Apt. 2:36–39)

Johanneksen kaste oli vain parannuksen kaste. Hän itse toteaa, että Jeesus kastaa Pyhällä Hengellä. Kasteen ja Hengen saamisen yhteydestä voidaan vielä nähdä esimerkkitapaus Apostolien teoissa. Luvussa 19 Paavali saapuu Efesokseen, jossa hän tapaa Johannes Kastajan opetuslapsia. Hän kysyy heiltä, saivatko he Pyhän Hengen. He eivät olleet kuulleetkaan Pyhästä Hengestä. Paavalin ensimmäinen kysymys oli: ”Millä kasteella teidät sitten on kastettu?” He vastasivat, että Johanneksen kasteella. Tämän jälkeen heidät kastettiin Jeesuksen nimessä ja he saivat Pyhän Hengen kätten päällepanon kautta. Kohta auttaa meitä ymmärtämään, että Paavali liitti kasteen ja Pyhän Hengen saamisen yhteen. Jos jollakulla ei ollut Pyhää Henkeä, niin häntä todennäköisesti ei ollut kastettu!

Kaste liittää Kristukseen

Kuten jo torstain tekstissä tuli mainittua, kaste liittää meidät osallisuuteen Kristuksen uhrista. Taustalla on siis vanhatestamentillinen uhrikäytäntö. Jos uhrista ei ollut osallinen, ei siitä ollut ihmiselle hyötyä. Paavali opettaa asiasta niin kirjeissään roomalaisille, galatalaisille kuin korinttilaisillekin:

Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän. Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia. – – te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa.” (Room. 6:3–6, 11)

Kasteessa kristitty siis tulee osalliseksi Jeesuksen uhrista ja hänen syntinsä pyyhitään pois, jotta hän alkaisi elää uutta elämää Kristuksessa.

Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. Ja jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä ja saatte periä sen, mikä hänelle oli luvattu.” (Gal. 3:26–29)

Kasteessa olemme pukeneet Kristuksen yllemme (mitä symboloi kastemekko eli/ja alba), eli olemme kirjaimellisesti Kristuksessa, Jeesuksessa. Hänen vanhurskautensa ja uhrinsa peittää meidän syntimme, ja Jumala näkee meidät hänen sovituskuolemansa kautta. Sen takia saamme kohdata Jumalan rohkein mielin.

Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.” (1. Kor. 12:13)

Me kastetut olemme Kristuksen ruumis, siis seurakunta. Näin meidät liitetään myös yhteen.

Kasteen esikuvia Vanhassa testamentissa

Uudessa testamentissa kasteeseen on liitetty monia eri tapahtumia ja käytänteitä Vanhasta testamentista. Näitä ovat muun muassa ympärileikkaus (Kol. 2:6–15), vedenpaisumus (1. Piet. 3:20–21) ja Kaislameren ylittäminen (1. Kor. 10:2–3).

Kaste toimii kristillisen elämäntavan perustana

Yllä olevista Uuden testamentin kohdista voidaan nähdä, että melkein jokaiseen kasteesta puhuvaan kohtaan liittyy myös kehotus ja käsky elää uutta elämää Kristuksessa. Tituksen kirjeen kohtaa edeltää puhe siitä, millaisia kristityt olivat ennen kuin heidät otettiin armosta liittoon, ja kehotetaan säilyttämään oppi ja tunnustus ja elämään oikein (Tit. 3). 1. Korinttilaiskirjeessä Paavali tuo ensin esille kasteopetukseen liittyvät paheiden luettelot ja vetoaa kristittyihin, että koska heissä asuu kasteen jälkeen Pyhä Henki ja he ovat Pyhän Hengen temppeli, heidän tulee elää sitä vastaavalla tavalla (1. Kor. 6). Roomalaiskirjeessä hän vetoaa kasteessa alkaneeseen uuteen elämään, jossa ruumista ei enää anneta synnin käyttöön eikä synnin orjuuteen enää palata takaisin, kun meidät on siitä kasteessa vapautettu (Room. 6). 1. Pietarin kirjeessä kehotetaan ensin elämään kristittynä ja sitten kerrotaan syy: koska olette kastettuja (1. Piet. 1–3). Samoin jo Hesekielin kirjan kohdassa puhutaan siitä, että Herra ohjaa henkensä kautta kristittyä elämään tahtonsa mukaan.

Näin kirkon liturgiaan on aina liittynyt myös vanhan elämän jättäminen. Kasteessa luovuttiin pois Perkeleestä, hänen teoistaan ja menoistaan. Tähän liittyvät kolme kysymystä esitettiin myös Lutherin kastekaavassa. Nykyäänkin kasteessa sekä pieni lapsi että aikuiskasteen kohdalla aikuinenkin otetaan pois Perkeleen valtakunnasta Jumalan valtakuntaan. Ja kun hallitsija vaihtuu, eletään uuden hallitsijan ehdoilla eikä vanhalla ole asiaan enää mitään sanottavaa. Sillä jokainen, joka tähän maailmaan syntyy, syntyy Jumalan ja ihmisen välisen synnistä johtuvan kuilun väärälle puolelle. Kasteen kautta lapsi siinä missä aikuinenkin otetaan kuilun oikealle puolelle.

Kaste siis tuo meidät Jumalan armoon, ja kaste pelastaa meidät, sillä kasteessa olemme päässeet osallisiksi Kristuksesta. Toisaalta kaste on lähtökohta ja perusta kristilliselle elämälle Pyhän Hengen ohjauksessa. Kristitty taistelee omaa lihaansa vastaan Hengen johdatuksessa, koska hänet on kastettu. ”Parannuksen tekeminen” on päivittäistä paluuta kasteeseen. Lutherin sanoin ”vanha aatami” täytyy upottaa ”kasteen hautaan” joka päivä.

Kasteella on siis kaksi merkitystä:

1) Kun sinut on kastettu, elä kristillisesti!

2) Kun huomaat syntisi ja synnillisyytesi, ymmärrä että kaste on yksinomaan Jumalan teko yksin armosta, ja siten sinut on otettu Jumalan huomaan ja pelastettu. Usko tämä.

Kaste on vähän kuin Taivaan valtakunnan passi. Uskossa pidät passin mukana. Ja kun taivaallinen turvatarkastus koittaa, passi osoittaa: sinä olet Jumalan lapsi.

Entäs lapsikaste?

Kaste aiheuttaa myös riitoja kristittyjen välillä. Osa kristillisistä kirkkokunnista ja ryhmittymistä liputtaa niin sanotun uskovien kasteen puolesta. Nimitys antaa jo itsessään ymmärtää: Lapsi ei usko ja siksi häntä ei voi kastaa. Lapsi pelastuu, koska hän on viaton. Kaste on silloin ulkonainen kuuliaisuuden merkki. Paino asetetaan tällöin järjestykselle. Ensin uskotaan, sitten kastetaan uskova.

Kastekeskustelussa useimmiten tunnustetaan se, että Raamatussa ei mainita kertaakaan suorin sanoin, että lapsi olisi kastettu. Epäselvänä tilanteena mainitaan usein Apostolien teoissa mainitut perhekunnat. Esimerkiksi Apostolien tekojen luvussa 10 mainittu Corneliuksen perhekunta kastettiin. Kuuluiko perhekuntaan antiikissa myös lapsia?

Nykyaikainen raamatuntutkimus ja antiikin tutkimus antaa ymmärtää, että kyllä. Perhekuntaan kuului niin sanottuja ymmärtämättömiä ja ymmärryksen iässä olevia lapsia.

Se, että lapset kastetaan vaikka heitä ei suoraan mainita, saa lisätukea seuraavista asioista:

1) Raamatullinen kielenkäyttö kun puhutaan joukoista. Kun Jeesus ruokkii 5000 miestä, kertoo Luukas (joka kirjoitti myös Apostolien teot!), että paikalla oli 5000 miestä, Luuk. 9:14. Matteus sen sijaan lisää, että paikalla oli myös naisia ja lapsia, Matt. 14:21. Onko Matteus väärässä? Ei, vaan kyllä paikalla oli myös lapsia ja naisia. Luukas vain mainitsee ainoastaan miehet. Onko silloin Apostolien teoissa perhekunnissa myös lapsia?

2) Kasteen esikuvat Vanhassa testamentissa. Kol. 2:6–15 rinnastaa kasteen ympärileikkaukseen. Vanhan liiton jäseneksi ja osalliseksi Abrahamille annetuista lupauksista päästiin ympärileikkauksen kautta, 8 päivän ikäisenä. Kasteen kautta päästään Uuden liiton jäseniksi ja osallisiksi Abrahamille annetuiden lupausten täyttymisestä Jeesuksen sovitustyössä ja ylösnousemuksessa. Varhainen kirkko myös antaa ymmärtää, että lapset kastettiin yleensä 8 (!) päivän kuluessa syntymästä.

Myös vedenpaisumus ja Kaislameren ylitys toimivat Pietarilla ja Paavalilla kasteen esikuvina Vanhassa testamentissa. Nooa olisi ottanut arkkiin lapsensa, vaikka he olisivat olleet vauvaikäisiä eikä jättänyt tuhotulvan omaksi. Kaislamerta ylitettäessä ja pilvessä saivat myös lapset ja imeväiset kasteen. Heitä ei jätetty Egyptin orjuuteen vaan myös he saivat pelastua. Eikä heille sanottu, että kiertäkää meri. Ja myös he tarvitsivat pelastuksen. Kun yllä mainitut Vanhan testamentin esikuvat otetaan huomioon, on ilmiselvää että jos Jeesus olisi halunnut kastettavan vain aikuisia, hänen olisi pitänyt aivan suorin sanoin kieltää kastamasta lapsia. Kuitenkin meillä on vain käsky kastaa kaikki. Ja kaikkiin kuuluu myös lapset. Ei Raamatussa tehdä lasten ja muiden välillä erottelua.

3) Varhaisen kirkon traditio. Traditiolla ei ole mitään merkitystä sille, joka hylkää kaiken muun, paitsi Raamatun. Mutta aivan samalla tavalla, kuin vanha hyvä tulkintaneuvo vaikeiden Raamatunkohtien ymmärtämiseen sanoo, että vaikeatulkintainen kohta on tulkittava helppojen samasta asiasta puhuvien kohtien avulla, niin kirkon traditio kertoo meille, miten varhaiset kristityt ymmärsivät asiat. Eli sekin voi auttaa meitä vaikeiden asioiden tulkinnassa.

Varhaisten kirkkoisien ajalta emme tunne yhtäkään kirkkoisän kirjoitusta ennen 200-luvun alussa toiminutta latinankielistä Tertullianusta, joka asettaisi lapsikasteen kyseenalaiseksi. Tertullianus on ensimmäinen, ja hänkin olettaa sen olleen silloin yleinen käytäntö. Tästä meille todistaa samalla vuosisadalla myös kreikkalainen kirkkoisä Origenes, joka sanoo että tapa kastaa lapsia on saatu apostoleilta. Tertullianuskin pitää lapsikastetta pätevänä, ja juuri siksi hän sitä vastustaakin. Nimittäin Tertullianuksen aikaan varhaisen kirkon piirissä eli tulkinta, jonka mukaan se, joka kasteensa jälkeen hylkää uskonsa ei enää voi palata kasteen armoon. Sen takia moni panttasi omaa kastettaan kuolinvuoteelle asti, ettei tekisi syntiä ja hylkäisi uskoaan. Tertullianus pelkäsi, että lapsi, joka ei järjellään ymmärrä mitä kasteessa tapahtuu, hylkäisi kevytmielisesti sen pyhän uskon, joka hänellä on, eikä voisi enää sen hylättyään palata kristityksi.

1800-luvun lopussa löydettiin lisäksi varhainen kristillinen teksti, Didakhe, joka sisältää seurakuntaopetusta myös kasteesta. Didakhe on ajoitettu 90-luvulle. Siellä mainitaan, että lapsetkin on kastettu.

4) Yllä mainitusta voidaan siis päätellä näin: kasteen esikuvat Vanhassa testamentissa ovat sellaisia, jotka koskevat myös lapsia. Uuden testamentin ajan jälkeen on itsestään selvää, että lapset kastetaan. Uuden testamentin sisällä meillä taas ei ole aivan suoraa mainintaa lapsista, mutta meillä on hyvät syyt olettaa, että myös lapsia on kastettu. Olisi jatkumon kannalta outoa, että alkuseurakunta olisi jokin outo möykky, oma saarekkeensa, jossa käytäntö ilman selvää kieltoa olisi ollut täysin erilainen kuin juutalaisilla ennen Apostolien tekoja ja kristityillä Apostolien tekojen jälkeen. Alkuseurakunta ei ollut outo lintu. Täytyy löytyä historiallista jatkuvuutta.

Yllä esitetty argumentaatio tuskin vakuuttaa kaikkia. Loppujen lopuksi lapsikastekeskustelun olennaiset kuumat perunat ovatkin muualla, nimittäin kasteeseen liittyvässä teologiassa:

1) Tarvitseeko lapsikin pelastuksen synneistään, vaikka on vielä ymmärtämätön? Roomalaiskirjeen kolme ensimmäistä lukua eivät erottele lapsia ja aikuisia, vaan kaikki ovat kadotustuomion alla ja tarvitsevat pelastuksen.

2) Onko Jumala asettanut kasteen pelastuksen tieksi ja välttämättömäksi pelastukselle? Näin asia näyttäisi olevan. Mitä tapahtuu sitten kastamattomalle? Voimme ymmärtää, että Jumala on antanut meille käskyn kastaa kaikki, mutta hän itse ei ole sidottu siihen. Augustinus sanoikin hyvin: Kastamattomuus ei kadota, vaan kasteen halveksiminen. Meidän on noudatettava sitä, mitä on ilmoitettu ja mitä Jumala on käskenyt.

3) Onko Kristus läsnä kasteessa ja saadaanko siinä synnit anteeksi vai ei? Jos ei, niin silloin kaste on uskovan oma teko. Jos kyllä, niin se on vain Jumalan teko. Yllä on argumentoitu sen puolesta, että se on Jumalan teko.

Voiko lapsi sitten uskoa? Raamatun mukaan kyllä. Ainakin Johannes Kastaja on esimerkki lapsesta, joka hypähti Pyhän Hengen vaikutuksesta jo äitinsä kohdussa ennen kuin oli syntynytkään, Luuk. 1:39–45. Sellaista Jeesuksen läsnäolo saa aikaan. Lapsi on lisäksi annettu meille uskon esikuvaksi. Taivasten valtakunta pitää ottaa vastaan niin kuin lapsi, ja heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Lapsi on siis esimerkkinä avoimuudesta Jumalaa kohtaan. Vanhempana meille tulee enemmän tekosyitä olla vastaanottamatta Jumalan armoa, sen sijaan uskosta tehdään teko. Sen takia meidän täytyy tulla lasten kaltaisiksi.

Yleinen tilanne Suomessa saattaa olla se, että henkilö on kastettu lapsena, mutta hänen vanhempansa ja kumminsa eivät ole kasvattaneet häntä kristillisesti. Sen jälkeen ”maailma on vienyt mukanaan” ja usko on kuollut, tai jos käytetään rajumpia ilmaisuja, tapettu. Vanhempana kyseinen henkilö herää ja tulee uskoon jonkun muun liikkeen piirissä. Koska ”valtionkirkossa” ei tullut uskottua aikaisemmin ja siihen ollaan pettyneitä, ja toisaalta uudessa ryhmässä, jonka piirissä on tultu uskoon, liputetaan uskovien kasteen puolesta, niin näkyvän uskoontulon seurauksena käydään (meikäläisen näkökulmasta) uudestaan kasteella. Yleensä silloin kaivataan selkeää kokemusta ja irtiottoa entisestä elämästä. Samalla ikävä kyllä sanoudutaan irti jo lapsena vastaanotetusta Jumalan teosta ja kutsusta, jota ei vain kuunneltu.

Toivoisin, että luterilainen kirkkomme osaisi ottaa huomioon tällaiset tapaukset ja pystyisi tarjoamaan jonkinlaisen rituaalin, ehkäpä kirkkoon ottamisen kaavan kautta, jolla samanlainen kokemus entisen elämän jättämisestä voisi välittyä ilman, että lasta heitetään pois pesuveden mukana. Silloin ei tarvitsisi kastaa uudestaan ja ajatella Jumalan työn olleen ihmisen takia epävarma tai epäonnistunut ensimmäisellä kerralla. Se kun on kokonaan Jumalan työtä ja armoa. Siksi meikäläisen näkökulmasta niin suurta asiaa kuin kastetta ei saa eikä pidä altistaa ihmisen oman kokemuskaipuun alle. Kaikki kristilliset kirkot kuitenkin tunnustavat toistensa kasteet (tietenkin uusien kirkkokuntien osalta lapsikasteen pätevyyttä lukuun ottamatta), ja Paavali Efesolaiskirjeessä puhuu yhdestä kasteesta, Ef. 4:5.

Lapsikaste taas vakuuttaa hienolla tavalla aikuiselle, että hän pelastuu, ei sen takia mitä hän on tai on tehnyt, vaan siksi, että Jumala on kutsunut hänet omakseen ja pelastanut hänet jo kasteen hetkellä.

Kirjallisuutta

Näitä kahta tekstiä kirjoittaessani ja opetusta varten olen lukenut seuraavanlaista kirjallisuutta, tietenkin Raamatun ohella.

Eskola, Timo: Uuden testamentin narratiivinen teologia. Perussanoma 2011.
Giertz, Bo: Kalliopohja. SLEY-kirjat 1985.
Koskenniemi, Erkki: Mitä Raamattu opettaa kasteesta?
Laato, Antti: Emmauksen tiellä. Miten ensimmäiset kristityt selittivät Vanhaa testamenttia? Åbo Akademi 2006.
Laato, Antti: Kaste kirkon alkuaikoina. Åbo Akademi 2007.
Laato, Antti: Risti, sydän ja ruusu. Augsburgin tunnustus ja kymmenen käskysanaa Raamatun avulla selitettynä. Turku 2006.
Laato, Antti: Se on siinä! Kristinusko iki- ja nykynuorille. Perussanoma 2012.
Santala, Risto: Messiaan ateria. Ehtoollisen hengellinen sanoma ja historialliset juuret. Juuret IV. Kuva ja sana 1999.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat.

Kiirastorstai ja ehtoollinen. Osallisuus Kristuksesta, osa 1/2

Pääsiäisen tapahtumat liittyvät vahvasti sakramentteihin! Kiirastorstain iltana Jeesus todennäköisesti vietti juutalaista pääsiäisateriaa, jonka aikana hän asetti ehtoollisen. Pääsiäissunnuntai taas on ollut varhaisessa kirkossa katekumeenien eli kasteelle pyrkivien suuri kastepäivä. Liittyyhän kaste esimerkiksi Paavalin mukaan vahvasti pääsiäisen tapahtumiin, Room. 6! Uusi luominen on alkanut pääsiäissunnuntaista, uusi aikakausi on alkanut ja niin tapahtuu myös kastettavan kohdalla hänen omassa elämässään. Jumala luo uutta.

Sen tähden ajattelin tänä vuonna pääsiäistä juhlistaakseni julkaista kaksi kirjoitusta liittyen näihin kahteen pyhään sakramenttiin, tiedostaen sen, että tekstit ovat monessakin mielessä puutteellisia. Toivon niiden kuitenkin opettavan itse kullekin sakramenttien merkityksestä kristityn elämässä. Ainakin niihin perehtyminen on syventänyt ja avartanut suuresti omaa uskonelämääni!

Taustalla näille kirjoituksille on teksti, jonka kirjoitin opetustani varten Porin OPKOssa 17.2.2016. Aiheena oli lyhyt ja ytimekäs Sakramentit. Olen sen jälkeen vielä hieman muokannut ja laajentanut tekstiä. Tänään on vuorossa lyhyen johdannon jälkeen tietenkin kiirastorstain suuri aihe, eli ehtoollinen. Sunnuntaina julkaisen toisen osan, joka käsittelee pyhää kastetta.

Ensimmäinen kysymys on, että mitä ovat sakramentit ja miten ne määritellään? Itse määrittelisin sakramentit seuraavalla tavalla: Kyseessä on Jeesuksen itse asettamat toimitukset, joiden kautta päästään osalliseksi hänen antamastaan uhrista.

Ensiksikin, Jeesus on itse asettanut molemmat sakramentit:

Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:18–20)

Olen saanut Herralta tiedoksi tämän, minkä olen myös opettanut teille: Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja sanoi: ’Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.’ Samoin hän otti aterian jälkeen maljan ja sanoi: ’Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.’ Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee” (1. Kor. 11:23–26)

Mutta mitä tarkoittaa, että niiden kautta päästään osalliseksi hänen uhristaan? Taustalla on Vanhan testamentin uhriajattelu. Vanhan testamentin uhriajattelu ja temppelikäytäntö kertovat, että ihmisen ja Jumalan välillä on synnin vuoksi kuilu. Jumalan edessä ihminen oli tuhoutumisvaarassa. Eläimen kuolema teki tämän vaaran ilmeiseksi.

Toisaalta tähän uhrikäytäntöön sisältyi myös lupaus: ihminen jää henkiin Jumalan edessä, koska uhriveri tuottaa sovituksen synneistä. Jotta uhrista olisi hyötyä, täytyy olla uhrista osallinen.

Uuden testamentin opetuksessa on tärkeää, että kristitty pääsee osalliseksi Kristus-uhrista. Jeesus on uhrannut meidän puolestamme täydellisen uhrin, jotta emme tuhoutuisi Jumalan pyhyyden edessä. Uuden testamentin mukaan pääsemme tästä uhrista osallisiksi kahdella tavalla. Esimerkiksi Paavali opettaa seuraavasti:

1) Kaste liittää meidät Kristuksen kuolemaan, Room. 6:3.

2) Ehtoollisella nautimme Kristuksen ruumiin ja veren leivässä ja viinissä ja pääsemme hänen uhristaan osalliseksi, 1. Kor. 11:26.

Näistä kahdesta toimituksesta tulee siis sakramentteja, a) koska ne ovat Jeesuksen asettamia ja b) koska niissä on yhdistynyt Sana ja aine, jonka kautta päästään osalliseksi Kristus-uhrista syntiemme sovitukseksi.

Tämän lyhyen johdannon jälkeen käydään läpi mitä näissä sakramenteissa tarkemmin ottaen tapahtuu ja miten ne juontavat juurensa Raamatusta, erityisesti Vanhasta testamentista.

Ehtoollinen

Ehtoollinen on kasteen tavoin selkeä ulkoinen merkki, jonka kautta me tulemme osallisiksi Kristuksen uhrista, nimittäin hänen ruumiistaan ja verestään. Ehtoollista ajatellen on hyvä ensin käsitellä kahta vanhatestamentillista ateriaa: pääsiäisateriaa ja papillista uhriateriaa, joiden kautta ymmärrämme ehtoollisen merkitystä paremmin.

Pääsiäisateria

Ehtoollisen suhde pääsiäiseen on hyvin tärkeä ymmärtää. Jeesus nimittäin asetti ehtoollisen kiirastorstaina kesken pääsiäisaterian:

Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.” Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: ”Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa.” (Matt. 26:26–29)

Toisen Mooseksen kirjan 12. luvussa kerrotaan ensimmäisestä pääsiäisestä. Israelilaisten oli teurastettava virheetön karitsa ja syötävä sen liha happamattoman leivän ja karvaiden yrttien kanssa. Mitään ei saanut jättää jäljelle. Karitsan verta siveltiin ovenpieliin. Kun Herran enkeli tuhosi Egyptin esikoisia, hän jätti näin verellä suojattujen talojen perheet koskemattomiksi. Karitsan veri ovenkarmeissa suojasi taloja Jumalan tuhoavalta pyhyydeltä. Pääsiäisateria tuli syödä joka vuosi tämän ainutkertaisen teon muistoksi.

Meille ”muistaminen” tarkoittaa jonkun kaukaisen asian nostalgista mieleen palauttamista. Mutta juutalaisille ”muistaminen” ei tarkoittanut vain mieleen palauttamista, vaan tilanteen aktualisoimista nykyhetkeen. Toisin sanoen pääsiäisaterialla juutalaiset tunnustavat, että vapauttaessaan israelilaiset Egyptistä Herra vapautti myös heidät – vaikka historiallisesti tapahtuma sijoittui Egyptistä lähteneeseen sukupolveen. Pääsiäisenä siis tunnustettiin, että Jumala siirsi Israelin – ja siten myös meidät, jotka tänään täällä syömme pääsiäisateriaa – Egyptin orjuudesta eli pimeyden valtakunnasta valon valtakuntaan, luvattuun maahan, Jumalan valtakuntaan. Tähän juutalaisten pääsiäisliturgiaan viittaa myös Paavali kirjeessään Kolossan seurakunnalle:

Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.” (Kol. 1:12–14)

Papillinen ateria

Toinen merkittävä ehtoollisen esikuva Vanhassa testamentissa liittyy samalla myös pääsiäiseen. Kyseessä on papillinen ateria, joka syötiin Jerusalemin temppelissä:

Ota parhaita vehnäjauhoja ja leivo niistä kaksitoista uhrileipää. Käytä kuhunkin uhrileipään jauhoja kaksi eefa-mitan kymmenesosaa. Aseta leivät kahteen kuuden leivän riviin puhtaalla kullalla päällystetylle pöydälle Herran eteen. Pane leipien päälle puhdasta suitsuketta, joka poltetaan Herralle omistettuna tuliuhrina, muistutusuhrina leipien sijasta. Papin tulee joka sapatti asettaa leivät paikoilleen Herran eteen; se on liittoon kuuluva ikuinen velvollisuus, joka israelilaisten on täytettävä. Leivät kuuluvat Aaronille ja hänen jälkeläisilleen. Heidän on syötävä ne pyhässä paikassa, sillä ne ovat erityisen pyhiä. Ne on säädetty heidän ikuiseksi osuudekseen Herralle omistetuista tuliuhreista.” (3. Moos. 24:5–9)

Kyseinen ateria oli siis temppelin papistolle kuuluva ateria, uhriateria, jonka papit söivät ylipapin johdolla joka päivä heidän palvellessaan temppelissä. Papit tulivat ateriaa syömällä suoraan osallisiksi uhreista. Uhrit pyhittivät heidän palveluksensa temppelissä. Myös Qumranin kirjoituksista tunnetaan samanlainen ajatus ylipapin ja/tai vanhurskauden opettajan johtamasta uhriateriasta. Yhteisö itsessään muodosti temppelin Jerusalemin temppelin tilalle ja ateriayhteydellä tultiin pyhitetyiksi.

Samalla tavoin Paavali opettaa 1. kirjeessään Korintin seurakunnalle:

Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys (koinoonia) Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys (koinoonia) Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä. Ajatelkaa Israelin kansaa! Eivätkö papit, jotka syövät uhrilihaa, joudu läheiseen yhteyteen (koinonoi) alttarin kanssa?” (1. Kor. 10:16–18)

Paavalilla on ehtoollisen taustalla ajatus papillisesta ateriasta. Ajatus kulkee samoja polkuja läpi koko Uuden testamentin. Seurakunta, kristittyjen yhteys, kirkko, Kristuksen ruumis on uusi temppeli, jonka Jeesus on rakentanut. Sen kaikki jäsenet on kasteessa otettu palvelukseen ja heistä on tehty pyhä papisto. Ensimmäisestä Pietarin kirjeestä löytyy hyvä esimerkki, miten pääsiäinen, kaste, ehtoollinen, temppeli ja pappeus on liitetty sujuvasti yhteen:

Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden. Sanotaanhan Raamatussa: – Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään. Te, jotka uskotte, saatte siis osaksenne tämän arvon ja kunnian, mutta niille, jotka eivät usko, ”kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi, kompastuskivi ja kallio johon langetaan”. Koska he eivät tottele sanaa, he kompastuvat, ja se heidän osakseen on määrättykin. Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa. Ennen te ette olleet kansa, mutta nyt te olette Jumalan kansa. Ennen te olitte armoa vailla, mutta nyt on Jumala teidät armahtanut.” (1. Piet. 2:4–10)

Pääsiäisaterian ja temppelissä syödyn papillisen aterian lisäksi Jeesus rinnastaa erämaassa syödyn mannan ja itsensä Johanneksen evankeliumissa:

Meidän isämme söivät autiomaassa mannaa, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: ’Hän antoi taivaasta leipää heille syötäväksi.’” Tähän Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.” He sanoivat: ”Anna meille aina sitä leipää.” Jeesus sanoi: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” – – ”Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet. Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole. Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.” Tästä sukeutui kiivas väittely juutalaisten kesken. He kysyivät toisiltaan: ”Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meidän syötäväksemme?” Jeesus sanoi heille: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” (Joh. 6:31–35, 48–58)

Tässä Jeesus kuvaa ehtoollista. Kreikankielisessä alkutekstissä puhutaan konkreettisesta kuluttamisesta syömisenä. Tarkoituksena on korostaa syömisen fyysisyyttä. Jeesus yhdistää mannan, pääsiäisen ihmeen, leivän ja viinin ja yhteyden häneen syömisen kautta. Kaikki elementit ovat siis läsnä. Ehtoollisella me syömme Kristuksen ruumiin ja veren ja tulemme osallisiksi hänestä ja hänen yhteyteensä.

Jeesuksen seuraajat eivät syyttä suotta loukkaantuneet häneen. Moni lopetti hänen seuraamisensa tähän. Pietari kuitenkin vastasi, kun Jeesus kysyi häneltä, tahtoisiko hänkin jättää hänet:

”Herra, mihin muualle me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.” (Joh. 6:68)

Ehtoollisen merkitys

Ehtoollisella voidaan siis nähdä olevan neljä erilaista merkitystä, ja näin sitä on yleisesti luonnehdittukin:

Ehtoollinen on ensiksikin muistoateria. Se aktualisoi kiirastorstain tapahtumat. Jeesus on itse läsnä ja vakuuttaa, että hän on sovittanut syntimme Golgatalla. Hän itse antaa ruumiinsa ja verensä.

Toiseksi ehtoollinen on yhteysateria. Siinä kristitty seurakunta on yksi. Leipä on yksi ja samoin mekin olemme yksi ruumis, kuten Paavali sanoo, 1. Kor. 10:17.

Kolmanneksi ehtoollinen on kiitosateria. Siitä juontaa alkunsa myös kreikankielinen termi eukaristia. Samalla tavoin juutalaiset kiittävät pääsiäisaterialla Jumalaa pelastuksestaan.

Neljänneksi ehtoollinen on uhriateria, jonka kautta pääsemme osallisiksi Kristus-uhrista, siitä uhrista, jonka hän on kertakaikkisesti antanut Golgatan ristillä syntiemme sovitukseksi. Ehtoollisella me syömme Kristuksen ruumiin ja veren leivässä ja viinissä.

– – –

Kirjoitin ehtoollisesta kokemuksellisesta näkökulmasta myös Aarreaittaan.

Yhtenäiskulttuurin kirkkotavat, osa 2

Marraskuussa aloin käydä läpi Wiljo-Kustaa Kuulialan muistitietokeräyksen antia kirjasta Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko. Tässä kuussa jatkan siitä, mihin edellisellä kerralla jäin.

Joulu, paastonaika ja pääsiäinen

Joulu oli myös entisaikoina se tärkein juhlapyhä (vaikkakin teologisesti ajatellen pääsiäisen voisi ajatella olevan se kaikkein oleellisin kirkkovuoden aika). Silloinkin käytiin joulusaunassa, joka oli usein tavallista kuumempi. Kuuliala esittää hauskan yksityiskohdan myös jouluevankeliumista. Kuulialan aikainen ja myös nykyajan lukija varmasti ajattelee tätä Luukaksen evankeliumin kohtaa kuultaessa yleensä tallia heinineen ja juhtineen. Entisaikoina se yhdistyi kuitenkin joulusaunaan. Kalevalassa nimittäin Jeesus syntyy saunassa:

Kalevalan viimeisessä runossa on kertomus saunasta, jossa Neitsyt Maria synnytti lapsensa. ’Marjatta, matala neiti’ tuntiessaan synnytyshetkensä lähestyvän pyysi ensin äidiltään ja sitten isältään saunaa päästäkseen kivuistaan. Sen jälkeen hän kääntyi Ruotuksen puoleen samoissa asioissa. Mutta ’ruma Ruotuksen emäntä’ torjui Marjatan pyynnön kehottaen tätä menemään Kytömäelle ja siellä ’Kun hevonen hengähtävi, niin on siinä kylpököhön’” (s. 76–77)

Kertomus jatkuu:

”Marjatta matala neiti / Pyhä piika pikkarainen / kylpi kylyn kyllältänsä / vatsan löylyn vallaltansa / teki tuonne pienen poian / latoi lapsensa vakaisen / heinille hevosen luoksi / sorajouhen soimen päähän / pesi pienen poikuensa / kääri kääreliinahansa / otti pojan polvellensa / laittoi lapsen helmahansa.” (s. 77)

Sauna miellettiin synnyttämisen paikaksi, jossa äidit olivat kärsineet synnytyskipunsa. Sen takia tupa ja sauna lämmitettiinkin tavallista lämpimämmiksi. ”Jouluna Jumala syntyi, paras poika pakkasella” (s. 78)

Sisälle tuotiin olkia, myös kirkkoihin, joskin se myöhemmin kiellettiin tulipaloriskin kasvaessa. Aattona syötiin hyvät ateriat, joista tosin saatettiin jättää ylimääräistä myös vainajille. Tässä näkyy vanha pakanallisuus.

Rauhaa toivotettiin myös eläimille, ”että nekin tietäisivät, että nyt on joulu.” Taustalla lienee ajatus siitä, että Jeesuksen syntymätallissakin olisi ollut eläimiä. ”Aterian jälkeen meni vielä isäntä tai emäntä karjalle toivottamaan joulurauhaa ja sulkemaan sekä lukitsemaan navetan ja tallin ovet. Lukittuaan oven hän piirsi vielä sormellaan oven ulkopuolelle ristin merkin näin siunaten eläimet pahan voimalta.” (s. 88)

Ruuan jälkeen mentiin lukemaan jouluevankeliumia: ”Takkauuniin sytytettiin pystyvalkea. Kaikki istuivat sen loisteessa. Isäntä luki evankeliumin.” (s. 89) Sen lisäksi veisattiin jouluvirsiä, kuten Enkeli taivaan.

Joulupäivänä ei saanut käydä vierailemassa, vaan oli pysyteltävä kotona. ”Ken jouluna vierailee, se pannaan sikonavettaan”, sanoo sananparsi (s. 89).

Paastonaikanakaan ei vierailtu, ja se oli muutenkin itsensä tutkistelun aikaa. ”Pelimannit pani pelin arkkuunsa.” (s. 92). Alttarit puettiin mustaan, joskin Marian ilmestyspäivä oli poikkeus muuten synkkänä aikana. Pääsiäispäivänä noustiin sitten aikaisin katselemaan auringon nousua. ”Puettiin loistaviin vaatteisiin auringon nousua katsomaan mennessä, toitoteltiin tuohitorvella, koiteltiin kuka ensin lähti.” (s. 95)

Pitkänäperjantaina ja lankalauantaina esiintyi myös pakanallista taikauskoa. Vapahtajan ollessa haudattuna ajateltiin taikavoimien pääsevän jylläämään vapaasti.

Kirkkotapoja

Useat kirkot olivat kylmiä talvisaikaan. ”[O]li kylmä, että ihan värisytti.” Kirkko oli ”paremman puoleinen tuulensuoja.” Silti kirkkoon mentiin pakkasesta huolimatta. ”Ukot istuivat penkeissä huopasaappaat jalassa ja turkin kaulurit pystyssä.” Papilla oli turkit ja niiden päällä vielä messupuku. Itse koin ymmärrystä lämpimiä alboja kohtaan ensimmäistä kertaa, kun olin viime kesäkuussa liturgina viikkomessussa (ehtoollista lukuun ottamatta) Messukylän vanhassa kivikirkossa. Kyllä meinaan oli kylmä! Mutta en edes viitsi ajatella, kuinka kylmä entisaikaan on ollut. Kyllä tässä ollaan aika pullamössöä entiseen verrattuna… Kylmyydestä huolimatta, Kuulialan kokoama muistitieto vakuuttaa, sairaaksi ei tultu: ”Siellä kirkossa he istuivat paljastetuin päin ja turkinkaulurit pystyssä ja sulamaton jääpuikko parrassa etsien lohdutusta kuolemattomalle sielulleen.” (s. 160)

Hämmästyttävää on myös se, että itse asiassa kirkossakävijät vastustivat pitkään kirkon lämmittämistä papin toiveista huolimatta: ”Turkit kyllä laitetaan papille vaikka kuinka hyvät, mutta ei lämmityslaitteita ja kirkkoa polteta.” (s. 160)

Kirkoissa oli myös penkkijärjestys, Kuulialan mukaan se oli peräisin 1600-luvun sääty-yhteiskunnasta. Miehet istuivat pääovelta katsoen oikealla, naiset vasemmalla. Sama järjestys oli myös eri pidoissa. Kuulialan mukaan – mielestäni valitettavasti –kirkoissa vallitsi usein myös tietynlainen arvojärjestys, , jonka mukaisesti säätyläiset istuivat lähimpänä kuoria, sitten oli pappilan väki, opettajat, ”herrasväki” ja ”parempiosaiset”. Tämä järjestys oli monessa paikassa tosin jo unohtunut. Toisenlaisiakin istumajärjestyksiä on kyllä ollut. Itse tiedän, että Etelä-Karjalassa Lemin kirkon eteisestä löytyy edelleen istumakartta neliäänistä virrenveisuuta varten. Lemissä työskenteli aikanaan kanttori, joka kyllästyi yksiääniseen virrenveisuuseen (ennen urkuja) ja päätti opettaa pitäjälle kinkereillä vähitellen neliäänisen virrenveisuun virsi kerrallaan. Niinpä altot ja tenorit istuivat eri puolilla kirkkoa.

Filippiläiskirjeen Kristus-hymnin lopussa sanotaan, että jokaisen polven on kumarrettava Jeesusta Kristusta Isän Jumalan kunniaksi. Siksi erityisesti rukoilevaiset aina Jeesuksen nimen tullessa mainituksi niiasivat tai kumarsivat.

Nykyajan ihmistä hämmentää vanhan ajan tapa lähteä liikuskelemaan, erityisesti saarnavirren aikana (jota tosin nykyään harvoin enää on messuissa). Yleinen liikekannallepano saattoi synnyttää suurtakin hälinää. Usein käytiin ulkona esimerkiksi katsomassa hevosta tai juomassa vettä. Myös tupakalla käytiin. Tässä eräs Kuulialan keräämä muistelma:

Kerrankin enovainajani alkoi keskellä kirkonmenoa tuntea voimakasta tupakan tarvetta ja aivan huomaamattaan poistui ulos tupakalle. Vasta sitten kun oli palannut kirkkoon takaisin, hän huomasi tekonsa. Kotiin tultuaan hän oli niin pahoillaan tästä, että ensi työkseen heitti piippunsa ja tupakkakukkaronsa palavaan uuniin ja sanoi: saatte olla siellä, kun sen paholaisen välikappaleet ette anna rauhassa kuulla jumalansanaa. Hän eli vielä sen jälkeen kymmenkunta vuotta vaan ei ottanut enää mukaansa tupakkavehkeitä kirkkoon.” (s. 166)

Miksi sitten juuri ennen saarnaa? Saarnat olivat todella pitkiä, toisaalta oltiin jumalanpalveluksen puolivälissä ja toisaalta virret veisattiin alusta loppuun, joten ajateltiin, että nytpä sitä on aikaa. Näin toteaa Kuuliala. Nykyään taitaa kato käydä, ainakin joulukirkoissa, kun ehtoollisen vietto alkaa.

Kirkollisia toimituksia

Kaste toimitettiin nykyajan suomalaisen näkökulmasta todella pian. Kummit veivät lapsen kasteelle peräti alle viikon ikäisenä. Lähes kaikki kastettiin kirkossa alttarin ääressä, tai kirkkomatkan pituuden takia pappilassa. Ikävä kyllä nykyinen käytäntö, jossa kaste on irrotettu messusta, on yleistynyt jo 1800-luvun lopussa. Kuuliala esittää todella järkyttävän syyn tähän eriytymiseen:

[Y]lemmät säädyt eivät halunneet tuoda lapsiaan saman kastemaljan ääreen, jossa rahvaan lapset kastettiin. Kun toimituksen yhteydessä haluttiin myös järjestää pidot, sujui asia mutkattomammin, kun se kaikkineen siirrettiin kotiin. Vanhukset kertovat yhteen ääneen tämän säätyeron näkyneen selvästi vielä viime vuosisadan [1800-luvun] lopulla. ’Rikkaat toivat papin kotiinsa kastamaan lapsen, mutta köyhät veivät lapsensa pappilaan.’” (s. 207–208)

Järkyttävää! Onneksi kaste on jälleen ainakin vähissä määrin palautettu messun yhteyteen.

Varhaisin muistitieto ei Kuulialan mukaan tunne kastemekkoa, vaan lapsi oli ”riepuihin käärittynä”. Toisin sanoen kastemekko on ainakin Suomessa 1800-luvun puolivälin jälkeistä perua. Kummeina oli usein omaisia ja sukulaisia tai hyviä naapureita.

Kasteen merkityksestä ajateltiin varsin hengellisesti katekismuksen mukaan: kasteessa tullaan Jumalan lapseksi ja taivaan perilliseksi, ja nimi kirjoitetaan taivaan kirjoihin. Kuuliala mainitsee myös taikauskoa esiintyneen. Kastevesi saatettiin kaataa erityisiin kukkiin tai ajateltiin, että mikäli kummi heittää kasteveden ulkona korkealle, tulee lapsesta pitkä, jos matalalle, tulee lapsesta lyhyt.

Omituisinta nykylukijalle oli lukea äidin rajoitteista synnytyksen jälkeen. 3. Mooseksen kirjan 12. luvusta oli otettu käyttöön äidin kielto mennä pyhäkköön (eli kirkkoon) ennen puhdistuspäivien päättymistä. Kuuden viikon aikana nainen ei saanut tervehtiä kättelemällä, tarjota ruokaa tai kahvia, vierailla toisen luona tai syödä samasta pöydästä muiden kanssa tai näyttäytyä vieraille. Sen jälkeen mentiin uhrilahjojen kanssa temppeliin, ja pappi ”sovitti” naisen Herran edessä. Tätä ”toimitusta” kutsuttiin ”kirkottelemiseksi” tai ”kirkkoonottamiseksi”. Kirkkokäsikirjassa oli kirkkoonottamisen kaava, jossa vaimon oli polvistuttava papin edessä ja yhdyttävä kiitosrukoukseen lapsen syntymisen johdosta. Yleensä tämä toimitus tosin suoritettiin julkisuudelta piilossa. Joskus se tapahtui sakastissa ennen jumalanpalvelusta, mutta toisinaan myös jumalanpalveluksen yhteydessä! Vanhan testamentin juutalaisille annetun säädöksen uhriajatuskin oli vielä voimissaan. Kirkkoon tuotiin ”tuliaisia”, kuten kakkua tai juustoa, tai annettiin rahaa.

Kuuliala toteaa, että aviottoman äidin kirkkoonottaminen saattoi olla todella ankara, ja siihen saatettiin yhdistää häpeärangaistus. Onneksi tällaista ei ole enää nykypäivänä!

Rippikoulussa luettiin 150 vuoden ajan Svebiliuksen katekismusta. Nimestä oli eri versioita: Webelius, Vibelius, Sebelius, Vepiilius, Vebetius ja niin edelleen. Svebiliuksen lisäksi käytettiin Johannes Müllerin katekismusta Autuuden oppi, lyhyesti edespantu Lutheruksen Catecismuxen yksinkertaisekse selityxeksi, mikä oli vähemmän dogmaattinen ja enemmän herätyshenkinen ja siveellistä elämää painottava kuin Svebiliuksen katekismus.

Lukukinkerit järjestettiin joulun pyhien jälkeen vuorotellen eri pitäjien eri taloissa. Ensiksi veisattiin, rukoiltiin ja kuunneltiin rovastin hartauspuhe. Sen jälkeen sitten alkoivat luettamiset. Kuuliala kertoo, että jakauduttiin kolmeen huoneeseen. ”Suntio luetti lapsia, kanttori rippilapsia ja rovasti aikuisia.” (s. 222) Lukuseteliin merkittiin sitten tavaamisen, sisäluvun ja katekismuksen taito. Jos oli erityisen hyvä lukemaan, sai pienen kinkerikirjan. Toisaalta huonosti lukevalle kinkeripäivä oli yksi vuoden kovimmista päivistä. Joku saattoi Kuulialan mukaan piiloutua saunaankin kinkereitä pakoon. Jos lapsi ei osannut lukea, vanhempia nuhdeltiin. Toinen häpeärangaistus oli laittaa huonosti lukeva pöydän alle, joskin silloin oli vaarana, että sieltä ”metkuiltiin” rovastille tai syötiin rovastin juustot. Lukujen jälkeen oli vielä lopettajaiset: hartauspuhe ja polvirukous, herännäisalueilla pidettiin vielä seuratkin.

Hautaan siunaaminen eroaa nykypäivän siunaamisesta monella tapaa. Kuolema on ollut entisaikaan paljon enemmän läsnä kuin nykypäivän kliinisessä elämässä, jossa kuolema on ulkoistettu vanhainkoteihin ja sairaaloihin. Me pelkäämme kuolemaa, vältämme sitä ja yritämme siivota sitä pois mielestämme. Entisaikana se kuitenkin oli vahvemmin läsnä.

Sananlasku sanoo: ”Ei kuolema ole mitään, kun se tulee naapuriin, mutta kun se tulee kotiin, niin sitten sen jokainen tietää, mitä se on.” (s. 232) Yleensä kuoltiin kotona. Ruumiin annettiin olla vuoteessa muutamia tunteja, sitten se laitettiin kuolinvaatteisiin ja nostettiin kuolinlaudalle, joka oli joko yksityinen tai kylän yhteinen. Se siirrettiin riiheen, jonka jälkeen saatettiin veisata virsi.

Tämän jälkeen hankittiin arkku. Yleensä sen hankki perheen isä. Se saatettiin valmistaa yhdessä kotona tai sepän toimesta. Yleensä ainekset olivat jo valmiina. Varattomat saattoivat valmistaa arkun jo eläessään varmistaakseen saavansa sellaisen. Kuuliala toteaa muistitiedon kertovan vanhuksista, ”jotka olivat hankkineet itseään varten arkun jopa kymmenen kertaa, kun olivat aina joutuneet luovuttamaan sen jollekin ennen lähteneelle. Toisilla taas arkku oli vuosikausia ullakolla valmiina odottamassa.” (s. 233) Nykyajan ihmisestä tuntuisi varmaan kammottavalta. Ennen vanhaan kuolema oli lähellä jatkuvasti.

Kuolinvaatteet olivat yleensä samat, joita eläessäkin käytettiin. Kenkiä ei laitettu jalkaan, mutta sukat kyllä. Käsiin laitettiin lapaset ja miehille hattu ja naisille huivi päähän. Näin ainakin Itä-Suomessa. Muualla oli yleistä pukea vainaja ruumispaitaan.

Hautauspäivän aamuna arkku vietiin riihestä sitä varten valmistettuun tilaan usein pihamaalle. Karjalassa arkku vietiin ennen lähtöä tupaan, ja koko yö veisattiin”yövalvojaisiksi”. Veisaaminen ennen lähtöä oli muutenkin yleinen tapa.

Omaiset kantoivat arkun hautaan, kuten tapana usein on nykyäänkin, joskin eräässä savolaisseurakunnassa kantajina ei koskaan ollut sukulaisia. Arkut laskettiin hautaan vainajan jalat itään päin. ”Kaswot itään; sillä näin ikäänkuin katselewat sinne, mistä odottawat walkeutensa koittamaan ja nousun aikaa tulemaan. Itä on sekä kristikansalle että pakanoillekin ollut walkeuden, toiwon ja autuuden puoli, länsi sitä wastaan pimeyden pelwon ja rasituksen.”, siteeraa Kuuliala Antero Wareliusta (s. 239)

Kuulialan muistitiedon keräyksessä ei ole paljoa kerrottu itse hautajaistilaisuudesta. Ne pidettiin ”varojen mukaan” (s. 242).

Mitä me voimme oppia entisajasta?

Mitä itselleni sitten jäi käteen tästä kirjasta? Oli todella mielenkiintoista perehtyä kirjan kautta menneeseen aikaan. Mielestäni meillä nykyajan ihmisillä olisi paljon opittavaa menneiltä ajoilta, joskin paljon on myössellaista, mistä mallia ei tarvitse ottaa, kuten esimerkiksi ja erityisesti kasvatusmetodit tai ”kirkotteleminen”. En missään määrin halaja menneisyyteen, mutta joitakin unohtuneita aarteita sieltä voitaisiin tuoda nykypäiväänkin.

Erityisesti mieleen jäi kotihartauksien ja arkipäivän hartauselämän ylläpito, joka mielestäni on nykypäivänä paljolti kadonnut. Iltaisin kokoonnuttiin usein Postillan ääreen ja luettiin joku pätkä, ehkä keskusteltiin, veisattiin virttä ja rukoiltiin, erityisesti lauantaina. Miten minä voisin ylläpitää säännöllistä hartauselämää myös kotona?

Sen lisäksi ruokaan suhtauduttiin arvokkaasti eikä sitä pidetty itsestäänselvyytenä. Nykypäivän kulutusyhteiskunnan kasvattina ruoka on lähes aina ollut itselleni jonkinlainen itsestäänselvyys, vaikka se ei sitä oikeasti ole tai varsinkaan pitäisi olla. Se on aina Jumalan lahja, ja siitä on hyvä kiittää sekä heitä, jotka ovat sen tehneet että Jumalaa, joka on viljan alun perin antanut kasvaa. Olemme loppujen lopuksi Jumalan käsissä.

Oleellista on myös se, että kristillinen kasvatus oikeasti tapahtui kodeissa, ja erityisesti rukouksia opetettiin jälkipolville. Myös nykykristittyjen olisi syytä pohtia, miten kristillinen usko siirtyy jälkipolville. Ajatus ”neutraalista” pohjasta on sanahelinää. Me kasvatamme lapsiamme tietoisesti ja tiedostamatta, ja he omaksuvat meiltä kaikkea mahdollista myös itse tiedostamattaan. Niin se kasvaminen vain yksinkertaisesti tapahtuu. Mikä on se pohja, jolle minä kasvatan lapseni? Jos olen kristitty, niin mitä lapseni ajattelevat kristinuskosta, jos he näkevät, että en koe tarpeelliseksi kasvattaa heitä ymmärtämään omaa uskoaan? Omille vanhemmilleni olen kiitollinen siitä kasvatuksesta, jonka sain, joskin paljon olisin mielelläni enemmänkin halunnut heidän kauttaan oppia. Toisaalta tyrkyttäminen ei ole missään mielessä hyödyllistä. Missä menee raja?

Lisäksi olisi syytä ottaa mallia siitä kirkossakäynnin mentaliteetista , joka entisaikoina on vallinnut. Silloin on menty kirkkoon pakkasellakin – olkoonkin, että välillä pakon sanelemana. Miten minä pyhitän pyhäpäivän? Ehkä kaikessa ei tarvitse ottaa mallia vanhasta kansasta , mutta joka tapauksessa kirkossa olisi hyvä käydä ja ne kirkot täyttää. Vaikka pappi puhuisi MGtH:n sanojen mukaan ”diipa daa, lässyn lässyn lässyn aamen”. Siellä Jumala kuitenkin puhuu meille Jumalan sanan – nimittäin lässytyksestä huolimatta ainakin sen sanan, mikä luetaan ja mikä lauletaan – ja sakramenttien kautta.

Joulumaa

Toissa jouluna pohdiskelin joulupukin ja Jumalan eroa harvinaisen ärsyttävässä joululaulussa Joulupukki matkaan jo käy, jonka uhriksi jouduin joulutonttuna Postin (eiku Itellan, eiku Posti Group Oyj:n) palveluksessa. Tällä kertaa käydään kiinni toiseen ikivihreään.

Kyseessä on se perinteinen, legendaarisen Katri Helenan jo vuonna 1978 laulama Joulumaa. Ohessa löytyy sanat tähän ikivihreään jouluviisuun:

Joulumaahan matkamies jo moni tietä kysyy;
Sinne saattaa löytää, vaikka paikallansa pysyy.
Katson taivaan tähtiä ja niiden helminauhaa,
Itsestäni etsittävä on mun joulurauhaa.

Joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta.

Joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta.
Eikä sinne matka silloin kovin kauan kestä,
Joulumaa jos jokaiselta löytyy sydämestä!

Joulumaasta kuvitellaan paljon kaikenlaista,
Kuinka toiveet toteutuu ja on niin satumaista.
Voi, jos jostain saada voisin suuren puurokauhan,
Sillä antaa tahtoisin mä maailmalle rauhan!

Joulumaa on muutakin kuin pelkkää toiveunta…

Joulumaasta uskoo moni onnen löytävänsä,
Mutta sepä kätkeytyy tai narraa etsijänsä.
Onnea kun mikään mylly valmiiksi ei jauha –
Itsestään on löydettävä ihmisen vain rauha.

Joulumaa on muutakin kuin pelkkää toiveunta…

Joulumaa on muutakin kuin pelkkää toiveunta…

Joulumaa on sanoiltaan hyvin mielenkiintoinen kappale. Ensiksi ihmisellä on hinku joulumaahan: moni matkamies kysyy tietä sinne. Toiseksi kyseinen joulumaa on jotain muutakin kuin tunturi ja lunta, tai pelkkää toiveunta. Sitä kuvataan ihmismielen rauhan valtakunnaksi. Se löytyy jokaisen sydämestä eikä matka kestäkään pitkään. Kunhan vain löydetään itsestä joulun hieno rauha.

Mutta käsi ylös: ken on rauhan sieltä sydämestään löytänyt? En ainakaan minä. Jonkin aikaa kun penkoo niin ehkä löytää itsestään jonkinlaista rauhan tunnetta. Sellaista epämääräistä oloa, että ehkä voi hetkeksi hellittää puristuksesta. Mutta kun pidemmälle tonkii ja tonkii, niin ontoksi se olo jää. Omasta sydämestään on vaikea löytää mitään pysyvää. Ehkä sieltä löytyy jokin sisäinen hetkellinen tyyneys, joka tulee hetkiseksi ja lähtee sen sileän tien. Tunteet tulevat ja menevät. Eikä se sydän aina niin hyvältä muutenkaan näytä. Sieltä löytyy myös ärtymystä, pahoja asioita, petollisuutta. Joku viisas mies kaksi tuhatta vuotta sitten sanoikin, että sydämestä lähtevät kaikki pahat ajatukset ja niiden mukana kaikki muukin, mikä ei päivänvaloa näe – mutta jonka Iltalehden toimittaja näkee ja saa siitä mehevät otsikot. Ne otsikot kirkuvat meidän sydämiemme hedelmää. Rauhan valtakuntako?

Ei hyvältä näytä. Mutta ehkä joululla on jotain muutakin annettavaa kuin kehotusta etsiä itsestä rauhaa ja autuutta. Entä jos joulu voisi tänä vuonna merkitä sitä, että siihen oikeaan joulumaahan, joka ei ole toiveunta eikä vain ihmismielen rauhan valtakunta, on pääsy pedattu? Siitä on luvattu, että kun sitä etsitään, niin se myös löydetään. Että kun kolkutetaan, niin avataan. Että kun anotaan, niin annetaan. On sanottu, että joulumaan omistaja tahtoo kaikkien sinne pääsevän. Se jopa tuodaan sinun luoksesi.

Siellä joulumaassa ei kiristellä hampaita eikä itketä. Itse omistaja kuivaa kyyneleet. Ei ole itkua, ei parkua eikä mitään pahaa, sillä kaikki entinen on mennyt. Joulumaassa kaikki on hyvin. Itse Rakkaus on läsnä.

Se joulumaa takaa rauhan, sellaisen rauhan jota ei tarvitsekaan etsiä itsestä, vaan joka tulee ulkopuolelta ja joka ylittää kaiken ymmärryksen. Sellainen rauha, joka on rauhaa vaikka ei siltä aina tuntuisi. Kun sydän lyö ja väpättää, niin se rauha pysyy ja on vankkumaton. Kun arjen kiireet puristavat ja lahjoja ei ole vieläkään ostettu, niin se rauha pysyy – jopa silloin, kun sitä ei välttämättä tunne. Vaikka vuoret järkkyisivät, ja kukkulat horjuisivat, hänen rakkautensa sinuun ei järky, eikä hänen rauhanliittonsa horju, sanotaan.

Ei tarvitse suorittaa, ei tarvitse etsiä ja kaivata. Kaikki on valmiina.

Kyllä, jos et tässä vaiheessa jo huomannut, niin joulumaa on taivasten valtakunta. Joulumaa on Jumalan valtakunta. Onhan sen valtias itse Rauhanruhtinas, ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala. Jeesus Kristus. Suomeksi: Kuningas Jeesus.

Ehkä nyt nousee kysymys jonkun huulille ja näppäimistö alkaa sauhuta: Mitäh? Se jos mikä vasta onkin toiveunta!

Voin vastata: se ei ole toiveunta. Se on täyttä todellisuutta. Kysy keneltä kristityltä tahansa. Sen merkkikin on täyttä konkretiaa. Joulukin kertoo (tai sen ainakin pitäisi kertoa) siitä. Inkarnaatio. Jumala tulee ihmiseksi. Jeesus-lapsi syntyy neitsyt Mariasta ihmeellisellä tavalla Betlehemin syöttökaukaloon. Siitä se matka sitten lähti.

Kolmekymmentä vuotta. Ihmetystä. Viimeiset kolme vuotta tiukkaa lakia, mutta myös evankeliumia. Ei, rauhaa ei löydetty silloin, eikä sitä löydetä nykyäänkään omasta itsestä. Mutta: ”Aika on täyttynyt. Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma.” (Mark. 1:15), ”Katsokaa: Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29)

Suurin merkki, suoranainen rakkauden merkki, on risti. Se takaa meille rauhan itsemme ja Jumalan kanssa. Mutta Jeesukselle se tarjosi vain levottomuutta. ”Jumalani, Jumalani! Miksi hylkäsit minut?” (Matt. 27:46) Jeesus kärsi helvetin meidän syntiemme puolesta, jotta meillä olisi rauha Jumalan kanssa, jotta meidän ei tarvitsisi kärsiä ja olla erossa joulumaasta, rauhan tyyssijasta, Jumalan valtakunnasta, taivaasta.

Ja sitten: tyhjä hauta, pääsiäisen ihme. Ajattele! Hän nousi ylös kuolleista. Pelkureista tulikin rohkimuksia. He asettivat koko elämänsä alttiiksi joulumaan sanoman puolesta: sen aidon joulumaan, joka tuleekin ihmisen ulkopuolelta, lahjana, yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden, kuten eräs keskiaikainen saksalainen joulumaan asukas totesi huomatessaan, että hänkin saa olla rauhassa eikä hänenkään tarvitse sitä joulumaata ja rauhaa omasta sydämestään etsiä. Sillä kaikki synnit on annettu anteeksi, kaikki velat on pyyhitty pois. Yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden.

Niin. Tämä kaikki on historiallista todellisuutta, niin ainakin väitetään ja väitämme mekin rinta rottingilla. Ei epämääräistä tunnetta siellä tai täällä, vaan oikeita historian tapahtumia. Toki niiden historiallisuutta vastaan hyökätään joka joulu ja pääsiäinen. Mutta edelleen Raamattu ja sen kertomukset – jotka kertovat elävästä historiasta ja oikeista historian tapahtumista – kestävät kriittisenkin tarkastelun. Se ei ole pelkkää toiveunta.

Yhä tänäänkin löytyy marttyyreita, jotka panevat alttiiksi elämänsä, jotta evankeliumi aidosta joulumaasta voisi saavuttaa kaikki maailman ääret. Valtuuttihan itse Rauhanruhtinas joulumaan kansalaisia antamaan jokaiselle joulumaan kansalaisuuden ja passin kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä noudattamaan kaikkea, mitä hän käski apostoleita, ensimmäisiä joulun lähettiläitä, noudattamaan.

Joulun sanoma tulee konkreettiseksi nyt jouluna. Entä jos menisitkin jouluyönä tai joulupäivän aamuna kirkkoon, messuun, itse Rauhanruhtinaan luokse. Siellä hän on konkreettisesti läsnä. Sen hän on luvannut. Siellä julistetaan sanomaa joulumaasta. Itse Rauhanruhtinas puhuu. Ja siellä päästään osalliseksi rauhasta, joka ylittää kaiken ymmärryksen, Jumalan rauhasta. Hän antaa itse itsensä meille ehtoollisen leivässä ja viinissä, Kristuksen ruumiissa ja veressä. Se on rauhan eliksiiriä – konkreettista esimakua joulumaasta. Älä jätä tilaisuutta käyttämättä.

Hyvää joulua ja siunattua uutta vuotta! Nähdään kirkossa!