Yhtenäiskulttuurin kirkkotavat, osa 2

Marraskuussa aloin käydä läpi Wiljo-Kustaa Kuulialan muistitietokeräyksen antia kirjasta Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko. Tässä kuussa jatkan siitä, mihin edellisellä kerralla jäin.

Joulu, paastonaika ja pääsiäinen

Joulu oli myös entisaikoina se tärkein juhlapyhä (vaikkakin teologisesti ajatellen pääsiäisen voisi ajatella olevan se kaikkein oleellisin kirkkovuoden aika). Silloinkin käytiin joulusaunassa, joka oli usein tavallista kuumempi. Kuuliala esittää hauskan yksityiskohdan myös jouluevankeliumista. Kuulialan aikainen ja myös nykyajan lukija varmasti ajattelee tätä Luukaksen evankeliumin kohtaa kuultaessa yleensä tallia heinineen ja juhtineen. Entisaikoina se yhdistyi kuitenkin joulusaunaan. Kalevalassa nimittäin Jeesus syntyy saunassa:

”Kalevalan viimeisessä runossa on kertomus saunasta, jossa Neitsyt Maria synnytti lapsensa. ’Marjatta, matala neiti’ tuntiessaan synnytyshetkensä lähestyvän pyysi ensin äidiltään ja sitten isältään saunaa päästäkseen kivuistaan. Sen jälkeen hän kääntyi Ruotuksen puoleen samoissa asioissa. Mutta ’ruma Ruotuksen emäntä’ torjui Marjatan pyynnön kehottaen tätä menemään Kytömäelle ja siellä ’Kun hevonen hengähtävi, niin on siinä kylpököhön’” (s. 76–77)

Kertomus jatkuu:

”Marjatta matala neiti / Pyhä piika pikkarainen / kylpi kylyn kyllältänsä / vatsan löylyn vallaltansa / teki tuonne pienen poian / latoi lapsensa vakaisen / heinille hevosen luoksi / sorajouhen soimen päähän / pesi pienen poikuensa / kääri kääreliinahansa / otti pojan polvellensa / laittoi lapsen helmahansa.” (s. 77)

Sauna miellettiin synnyttämisen paikaksi, jossa äidit olivat kärsineet synnytyskipunsa. Sen takia tupa ja sauna lämmitettiinkin tavallista lämpimämmiksi. ”Jouluna Jumala syntyi, paras poika pakkasella” (s. 78)

Sisälle tuotiin olkia, myös kirkkoihin, joskin se myöhemmin kiellettiin tulipaloriskin kasvaessa. Aattona syötiin hyvät ateriat, joista tosin saatettiin jättää ylimääräistä myös vainajille. Tässä näkyy vanha pakanallisuus.

Rauhaa toivotettiin myös eläimille, ”että nekin tietäisivät, että nyt on joulu.” Taustalla lienee ajatus siitä, että Jeesuksen syntymätallissakin olisi ollut eläimiä. ”Aterian jälkeen meni vielä isäntä tai emäntä karjalle toivottamaan joulurauhaa ja sulkemaan sekä lukitsemaan navetan ja tallin ovet. Lukittuaan oven hän piirsi vielä sormellaan oven ulkopuolelle ristin merkin näin siunaten eläimet pahan voimalta.” (s. 88)

Ruuan jälkeen mentiin lukemaan jouluevankeliumia: ”Takkauuniin sytytettiin pystyvalkea. Kaikki istuivat sen loisteessa. Isäntä luki evankeliumin.” (s. 89) Sen lisäksi veisattiin jouluvirsiä, kuten Enkeli taivaan.

Joulupäivänä ei saanut käydä vierailemassa, vaan oli pysyteltävä kotona. ”Ken jouluna vierailee, se pannaan sikonavettaan”, sanoo sananparsi (s. 89).

Paastonaikanakaan ei vierailtu, ja se oli muutenkin itsensä tutkistelun aikaa. ”Pelimannit pani pelin arkkuunsa.” (s. 92). Alttarit puettiin mustaan, joskin Marian ilmestyspäivä oli poikkeus muuten synkkänä aikana. Pääsiäispäivänä noustiin sitten aikaisin katselemaan auringon nousua. ”Puettiin loistaviin vaatteisiin auringon nousua katsomaan mennessä, toitoteltiin tuohitorvella, koiteltiin kuka ensin lähti.” (s. 95)

Pitkänäperjantaina ja lankalauantaina esiintyi myös pakanallista taikauskoa. Vapahtajan ollessa haudattuna ajateltiin taikavoimien pääsevän jylläämään vapaasti.

Kirkkotapoja

Useat kirkot olivat kylmiä talvisaikaan. ”[O]li kylmä, että ihan värisytti.” Kirkko oli ”paremman puoleinen tuulensuoja.” Silti kirkkoon mentiin pakkasesta huolimatta. ”Ukot istuivat penkeissä huopasaappaat jalassa ja turkin kaulurit pystyssä.” Papilla oli turkit ja niiden päällä vielä messupuku. Itse koin ymmärrystä lämpimiä alboja kohtaan ensimmäistä kertaa, kun olin viime kesäkuussa liturgina viikkomessussa (ehtoollista lukuun ottamatta) Messukylän vanhassa kivikirkossa. Kyllä meinaan oli kylmä! Mutta en edes viitsi ajatella, kuinka kylmä entisaikaan on ollut. Kyllä tässä ollaan aika pullamössöä entiseen verrattuna… Kylmyydestä huolimatta, Kuulialan kokoama muistitieto vakuuttaa, sairaaksi ei tultu: ”Siellä kirkossa he istuivat paljastetuin päin ja turkinkaulurit pystyssä ja sulamaton jääpuikko parrassa etsien lohdutusta kuolemattomalle sielulleen.” (s. 160)

Hämmästyttävää on myös se, että itse asiassa kirkossakävijät vastustivat pitkään kirkon lämmittämistä papin toiveista huolimatta: ”Turkit kyllä laitetaan papille vaikka kuinka hyvät, mutta ei lämmityslaitteita ja kirkkoa polteta.” (s. 160)

Kirkoissa oli myös penkkijärjestys, Kuulialan mukaan se oli peräisin 1600-luvun sääty-yhteiskunnasta. Miehet istuivat pääovelta katsoen oikealla, naiset vasemmalla. Sama järjestys oli myös eri pidoissa. Kuulialan mukaan – mielestäni valitettavasti –kirkoissa vallitsi usein myös tietynlainen arvojärjestys, , jonka mukaisesti säätyläiset istuivat lähimpänä kuoria, sitten oli pappilan väki, opettajat, ”herrasväki” ja ”parempiosaiset”. Tämä järjestys oli monessa paikassa tosin jo unohtunut. Toisenlaisiakin istumajärjestyksiä on kyllä ollut. Itse tiedän, että Etelä-Karjalassa Lemin kirkon eteisestä löytyy edelleen istumakartta neliäänistä virrenveisuuta varten. Lemissä työskenteli aikanaan kanttori, joka kyllästyi yksiääniseen virrenveisuuseen (ennen urkuja) ja päätti opettaa pitäjälle kinkereillä vähitellen neliäänisen virrenveisuun virsi kerrallaan. Niinpä altot ja tenorit istuivat eri puolilla kirkkoa.

Filippiläiskirjeen Kristus-hymnin lopussa sanotaan, että jokaisen polven on kumarrettava Jeesusta Kristusta Isän Jumalan kunniaksi. Siksi erityisesti rukoilevaiset aina Jeesuksen nimen tullessa mainituksi niiasivat tai kumarsivat.

Nykyajan ihmistä hämmentää vanhan ajan tapa lähteä liikuskelemaan, erityisesti saarnavirren aikana (jota tosin nykyään harvoin enää on messuissa). Yleinen liikekannallepano saattoi synnyttää suurtakin hälinää. Usein käytiin ulkona esimerkiksi katsomassa hevosta tai juomassa vettä. Myös tupakalla käytiin. Tässä eräs Kuulialan keräämä muistelma:

”Kerrankin enovainajani alkoi keskellä kirkonmenoa tuntea voimakasta tupakan tarvetta ja aivan huomaamattaan poistui ulos tupakalle. Vasta sitten kun oli palannut kirkkoon takaisin, hän huomasi tekonsa. Kotiin tultuaan hän oli niin pahoillaan tästä, että ensi työkseen heitti piippunsa ja tupakkakukkaronsa palavaan uuniin ja sanoi: saatte olla siellä, kun sen paholaisen välikappaleet ette anna rauhassa kuulla jumalansanaa. Hän eli vielä sen jälkeen kymmenkunta vuotta vaan ei ottanut enää mukaansa tupakkavehkeitä kirkkoon.” (s. 166)

Miksi sitten juuri ennen saarnaa? Saarnat olivat todella pitkiä, toisaalta oltiin jumalanpalveluksen puolivälissä ja toisaalta virret veisattiin alusta loppuun, joten ajateltiin, että nytpä sitä on aikaa. Näin toteaa Kuuliala. Nykyään taitaa kato käydä, ainakin joulukirkoissa, kun ehtoollisen vietto alkaa.

Kirkollisia toimituksia

Kaste toimitettiin nykyajan suomalaisen näkökulmasta todella pian. Kummit veivät lapsen kasteelle peräti alle viikon ikäisenä. Lähes kaikki kastettiin kirkossa alttarin ääressä, tai kirkkomatkan pituuden takia pappilassa. Ikävä kyllä nykyinen käytäntö, jossa kaste on irrotettu messusta, on yleistynyt jo 1800-luvun lopussa. Kuuliala esittää todella järkyttävän syyn tähän eriytymiseen:

”[Y]lemmät säädyt eivät halunneet tuoda lapsiaan saman kastemaljan ääreen, jossa rahvaan lapset kastettiin. Kun toimituksen yhteydessä haluttiin myös järjestää pidot, sujui asia mutkattomammin, kun se kaikkineen siirrettiin kotiin. Vanhukset kertovat yhteen ääneen tämän säätyeron näkyneen selvästi vielä viime vuosisadan [1800-luvun] lopulla. ’Rikkaat toivat papin kotiinsa kastamaan lapsen, mutta köyhät veivät lapsensa pappilaan.’” (s. 207–208)

Järkyttävää! Onneksi kaste on jälleen ainakin vähissä määrin palautettu messun yhteyteen.

Varhaisin muistitieto ei Kuulialan mukaan tunne kastemekkoa, vaan lapsi oli ”riepuihin käärittynä”. Toisin sanoen kastemekko on ainakin Suomessa 1800-luvun puolivälin jälkeistä perua. Kummeina oli usein omaisia ja sukulaisia tai hyviä naapureita.

Kasteen merkityksestä ajateltiin varsin hengellisesti katekismuksen mukaan: kasteessa tullaan Jumalan lapseksi ja taivaan perilliseksi, ja nimi kirjoitetaan taivaan kirjoihin. Kuuliala mainitsee myös taikauskoa esiintyneen. Kastevesi saatettiin kaataa erityisiin kukkiin tai ajateltiin, että mikäli kummi heittää kasteveden ulkona korkealle, tulee lapsesta pitkä, jos matalalle, tulee lapsesta lyhyt.

Omituisinta nykylukijalle oli lukea äidin rajoitteista synnytyksen jälkeen. 3. Mooseksen kirjan 12. luvusta oli otettu käyttöön äidin kielto mennä pyhäkköön (eli kirkkoon) ennen puhdistuspäivien päättymistä. Kuuden viikon aikana nainen ei saanut tervehtiä kättelemällä, tarjota ruokaa tai kahvia, vierailla toisen luona tai syödä samasta pöydästä muiden kanssa tai näyttäytyä vieraille. Sen jälkeen mentiin uhrilahjojen kanssa temppeliin, ja pappi ”sovitti” naisen Herran edessä. Tätä ”toimitusta” kutsuttiin ”kirkottelemiseksi” tai ”kirkkoonottamiseksi”. Kirkkokäsikirjassa oli kirkkoonottamisen kaava, jossa vaimon oli polvistuttava papin edessä ja yhdyttävä kiitosrukoukseen lapsen syntymisen johdosta. Yleensä tämä toimitus tosin suoritettiin julkisuudelta piilossa. Joskus se tapahtui sakastissa ennen jumalanpalvelusta, mutta toisinaan myös jumalanpalveluksen yhteydessä! Vanhan testamentin juutalaisille annetun säädöksen uhriajatuskin oli vielä voimissaan. Kirkkoon tuotiin ”tuliaisia”, kuten kakkua tai juustoa, tai annettiin rahaa.

Kuuliala toteaa, että aviottoman äidin kirkkoonottaminen saattoi olla todella ankara, ja siihen saatettiin yhdistää häpeärangaistus. Onneksi tällaista ei ole enää nykypäivänä!

Rippikoulussa luettiin 150 vuoden ajan Svebiliuksen katekismusta. Nimestä oli eri versioita: Webelius, Vibelius, Sebelius, Vepiilius, Vebetius ja niin edelleen. Svebiliuksen lisäksi käytettiin Johannes Müllerin katekismusta Autuuden oppi, lyhyesti edespantu Lutheruksen Catecismuxen yksinkertaisekse selityxeksi, mikä oli vähemmän dogmaattinen ja enemmän herätyshenkinen ja siveellistä elämää painottava kuin Svebiliuksen katekismus.

Lukukinkerit järjestettiin joulun pyhien jälkeen vuorotellen eri pitäjien eri taloissa. Ensiksi veisattiin, rukoiltiin ja kuunneltiin rovastin hartauspuhe. Sen jälkeen sitten alkoivat luettamiset. Kuuliala kertoo, että jakauduttiin kolmeen huoneeseen. ”Suntio luetti lapsia, kanttori rippilapsia ja rovasti aikuisia.” (s. 222) Lukuseteliin merkittiin sitten tavaamisen, sisäluvun ja katekismuksen taito. Jos oli erityisen hyvä lukemaan, sai pienen kinkerikirjan. Toisaalta huonosti lukevalle kinkeripäivä oli yksi vuoden kovimmista päivistä. Joku saattoi Kuulialan mukaan piiloutua saunaankin kinkereitä pakoon. Jos lapsi ei osannut lukea, vanhempia nuhdeltiin. Toinen häpeärangaistus oli laittaa huonosti lukeva pöydän alle, joskin silloin oli vaarana, että sieltä ”metkuiltiin” rovastille tai syötiin rovastin juustot. Lukujen jälkeen oli vielä lopettajaiset: hartauspuhe ja polvirukous, herännäisalueilla pidettiin vielä seuratkin.

Hautaan siunaaminen eroaa nykypäivän siunaamisesta monella tapaa. Kuolema on ollut entisaikaan paljon enemmän läsnä kuin nykypäivän kliinisessä elämässä, jossa kuolema on ulkoistettu vanhainkoteihin ja sairaaloihin. Me pelkäämme kuolemaa, vältämme sitä ja yritämme siivota sitä pois mielestämme. Entisaikana se kuitenkin oli vahvemmin läsnä.

Sananlasku sanoo: ”Ei kuolema ole mitään, kun se tulee naapuriin, mutta kun se tulee kotiin, niin sitten sen jokainen tietää, mitä se on.” (s. 232) Yleensä kuoltiin kotona. Ruumiin annettiin olla vuoteessa muutamia tunteja, sitten se laitettiin kuolinvaatteisiin ja nostettiin kuolinlaudalle, joka oli joko yksityinen tai kylän yhteinen. Se siirrettiin riiheen, jonka jälkeen saatettiin veisata virsi.

Tämän jälkeen hankittiin arkku. Yleensä sen hankki perheen isä. Se saatettiin valmistaa yhdessä kotona tai sepän toimesta. Yleensä ainekset olivat jo valmiina. Varattomat saattoivat valmistaa arkun jo eläessään varmistaakseen saavansa sellaisen. Kuuliala toteaa muistitiedon kertovan vanhuksista, ”jotka olivat hankkineet itseään varten arkun jopa kymmenen kertaa, kun olivat aina joutuneet luovuttamaan sen jollekin ennen lähteneelle. Toisilla taas arkku oli vuosikausia ullakolla valmiina odottamassa.” (s. 233) Nykyajan ihmisestä tuntuisi varmaan kammottavalta. Ennen vanhaan kuolema oli lähellä jatkuvasti.

Kuolinvaatteet olivat yleensä samat, joita eläessäkin käytettiin. Kenkiä ei laitettu jalkaan, mutta sukat kyllä. Käsiin laitettiin lapaset ja miehille hattu ja naisille huivi päähän. Näin ainakin Itä-Suomessa. Muualla oli yleistä pukea vainaja ruumispaitaan.

Hautauspäivän aamuna arkku vietiin riihestä sitä varten valmistettuun tilaan usein pihamaalle. Karjalassa arkku vietiin ennen lähtöä tupaan, ja koko yö veisattiin”yövalvojaisiksi”. Veisaaminen ennen lähtöä oli muutenkin yleinen tapa.

Omaiset kantoivat arkun hautaan, kuten tapana usein on nykyäänkin, joskin eräässä savolaisseurakunnassa kantajina ei koskaan ollut sukulaisia. Arkut laskettiin hautaan vainajan jalat itään päin. ”Kaswot itään; sillä näin ikäänkuin katselewat sinne, mistä odottawat walkeutensa koittamaan ja nousun aikaa tulemaan. Itä on sekä kristikansalle että pakanoillekin ollut walkeuden, toiwon ja autuuden puoli, länsi sitä wastaan pimeyden pelwon ja rasituksen.”, siteeraa Kuuliala Antero Wareliusta (s. 239)

Kuulialan muistitiedon keräyksessä ei ole paljoa kerrottu itse hautajaistilaisuudesta. Ne pidettiin ”varojen mukaan” (s. 242).

Mitä me voimme oppia entisajasta?

Mitä itselleni sitten jäi käteen tästä kirjasta? Oli todella mielenkiintoista perehtyä kirjan kautta menneeseen aikaan. Mielestäni meillä nykyajan ihmisillä olisi paljon opittavaa menneiltä ajoilta, joskin paljon on myössellaista, mistä mallia ei tarvitse ottaa, kuten esimerkiksi ja erityisesti kasvatusmetodit tai ”kirkotteleminen”. En missään määrin halaja menneisyyteen, mutta joitakin unohtuneita aarteita sieltä voitaisiin tuoda nykypäiväänkin.

Erityisesti mieleen jäi kotihartauksien ja arkipäivän hartauselämän ylläpito, joka mielestäni on nykypäivänä paljolti kadonnut. Iltaisin kokoonnuttiin usein Postillan ääreen ja luettiin joku pätkä, ehkä keskusteltiin, veisattiin virttä ja rukoiltiin, erityisesti lauantaina. Miten minä voisin ylläpitää säännöllistä hartauselämää myös kotona?

Sen lisäksi ruokaan suhtauduttiin arvokkaasti eikä sitä pidetty itsestäänselvyytenä. Nykypäivän kulutusyhteiskunnan kasvattina ruoka on lähes aina ollut itselleni jonkinlainen itsestäänselvyys, vaikka se ei sitä oikeasti ole tai varsinkaan pitäisi olla. Se on aina Jumalan lahja, ja siitä on hyvä kiittää sekä heitä, jotka ovat sen tehneet että Jumalaa, joka on viljan alun perin antanut kasvaa. Olemme loppujen lopuksi Jumalan käsissä.

Oleellista on myös se, että kristillinen kasvatus oikeasti tapahtui kodeissa, ja erityisesti rukouksia opetettiin jälkipolville. Myös nykykristittyjen olisi syytä pohtia, miten kristillinen usko siirtyy jälkipolville. Ajatus ”neutraalista” pohjasta on sanahelinää. Me kasvatamme lapsiamme tietoisesti ja tiedostamatta, ja he omaksuvat meiltä kaikkea mahdollista myös itse tiedostamattaan. Niin se kasvaminen vain yksinkertaisesti tapahtuu. Mikä on se pohja, jolle minä kasvatan lapseni? Jos olen kristitty, niin mitä lapseni ajattelevat kristinuskosta, jos he näkevät, että en koe tarpeelliseksi kasvattaa heitä ymmärtämään omaa uskoaan? Omille vanhemmilleni olen kiitollinen siitä kasvatuksesta, jonka sain, joskin paljon olisin mielelläni enemmänkin halunnut heidän kauttaan oppia. Toisaalta tyrkyttäminen ei ole missään mielessä hyödyllistä. Missä menee raja?

Lisäksi olisi syytä ottaa mallia siitä kirkossakäynnin mentaliteetista , joka entisaikoina on vallinnut. Silloin on menty kirkkoon pakkasellakin – olkoonkin, että välillä pakon sanelemana. Miten minä pyhitän pyhäpäivän? Ehkä kaikessa ei tarvitse ottaa mallia vanhasta kansasta , mutta joka tapauksessa kirkossa olisi hyvä käydä ja ne kirkot täyttää. Vaikka pappi puhuisi MGtH:n sanojen mukaan ”diipa daa, lässyn lässyn lässyn aamen”. Siellä Jumala kuitenkin puhuu meille Jumalan sanan – nimittäin lässytyksestä huolimatta ainakin sen sanan, mikä luetaan ja mikä lauletaan – ja sakramenttien kautta.

Advertisement

Joulumaa

Toissa jouluna pohdiskelin joulupukin ja Jumalan eroa harvinaisen ärsyttävässä joululaulussa Joulupukki matkaan jo käy, jonka uhriksi jouduin joulutonttuna Postin (eiku Itellan, eiku Posti Group Oyj:n) palveluksessa. Tällä kertaa käydään kiinni toiseen ikivihreään.

Kyseessä on se perinteinen, legendaarisen Katri Helenan jo vuonna 1978 laulama Joulumaa. Ohessa löytyy sanat tähän ikivihreään jouluviisuun:

Joulumaahan matkamies jo moni tietä kysyy;
Sinne saattaa löytää, vaikka paikallansa pysyy.
Katson taivaan tähtiä ja niiden helminauhaa,
Itsestäni etsittävä on mun joulurauhaa.

Joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta.

Joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta.
Eikä sinne matka silloin kovin kauan kestä,
Joulumaa jos jokaiselta löytyy sydämestä!

Joulumaasta kuvitellaan paljon kaikenlaista,
Kuinka toiveet toteutuu ja on niin satumaista.
Voi, jos jostain saada voisin suuren puurokauhan,
Sillä antaa tahtoisin mä maailmalle rauhan!

Joulumaa on muutakin kuin pelkkää toiveunta…

Joulumaasta uskoo moni onnen löytävänsä,
Mutta sepä kätkeytyy tai narraa etsijänsä.
Onnea kun mikään mylly valmiiksi ei jauha –
Itsestään on löydettävä ihmisen vain rauha.

Joulumaa on muutakin kuin pelkkää toiveunta…

Joulumaa on muutakin kuin pelkkää toiveunta…

Joulumaa on sanoiltaan hyvin mielenkiintoinen kappale. Ensiksi ihmisellä on hinku joulumaahan: moni matkamies kysyy tietä sinne. Toiseksi kyseinen joulumaa on jotain muutakin kuin tunturi ja lunta, tai pelkkää toiveunta. Sitä kuvataan ihmismielen rauhan valtakunnaksi. Se löytyy jokaisen sydämestä eikä matka kestäkään pitkään. Kunhan vain löydetään itsestä joulun hieno rauha.

Mutta käsi ylös: ken on rauhan sieltä sydämestään löytänyt? En ainakaan minä. Jonkin aikaa kun penkoo niin ehkä löytää itsestään jonkinlaista rauhan tunnetta. Sellaista epämääräistä oloa, että ehkä voi hetkeksi hellittää puristuksesta. Mutta kun pidemmälle tonkii ja tonkii, niin ontoksi se olo jää. Omasta sydämestään on vaikea löytää mitään pysyvää. Ehkä sieltä löytyy jokin sisäinen hetkellinen tyyneys, joka tulee hetkiseksi ja lähtee sen sileän tien. Tunteet tulevat ja menevät. Eikä se sydän aina niin hyvältä muutenkaan näytä. Sieltä löytyy myös ärtymystä, pahoja asioita, petollisuutta. Joku viisas mies kaksi tuhatta vuotta sitten sanoikin, että sydämestä lähtevät kaikki pahat ajatukset ja niiden mukana kaikki muukin, mikä ei päivänvaloa näe – mutta jonka Iltalehden toimittaja näkee ja saa siitä mehevät otsikot. Ne otsikot kirkuvat meidän sydämiemme hedelmää. Rauhan valtakuntako?

Ei hyvältä näytä. Mutta ehkä joululla on jotain muutakin annettavaa kuin kehotusta etsiä itsestä rauhaa ja autuutta. Entä jos joulu voisi tänä vuonna merkitä sitä, että siihen oikeaan joulumaahan, joka ei ole toiveunta eikä vain ihmismielen rauhan valtakunta, on pääsy pedattu? Siitä on luvattu, että kun sitä etsitään, niin se myös löydetään. Että kun kolkutetaan, niin avataan. Että kun anotaan, niin annetaan. On sanottu, että joulumaan omistaja tahtoo kaikkien sinne pääsevän. Se jopa tuodaan sinun luoksesi.

Siellä joulumaassa ei kiristellä hampaita eikä itketä. Itse omistaja kuivaa kyyneleet. Ei ole itkua, ei parkua eikä mitään pahaa, sillä kaikki entinen on mennyt. Joulumaassa kaikki on hyvin. Itse Rakkaus on läsnä.

Se joulumaa takaa rauhan, sellaisen rauhan jota ei tarvitsekaan etsiä itsestä, vaan joka tulee ulkopuolelta ja joka ylittää kaiken ymmärryksen. Sellainen rauha, joka on rauhaa vaikka ei siltä aina tuntuisi. Kun sydän lyö ja väpättää, niin se rauha pysyy ja on vankkumaton. Kun arjen kiireet puristavat ja lahjoja ei ole vieläkään ostettu, niin se rauha pysyy – jopa silloin, kun sitä ei välttämättä tunne. Vaikka vuoret järkkyisivät, ja kukkulat horjuisivat, hänen rakkautensa sinuun ei järky, eikä hänen rauhanliittonsa horju, sanotaan.

Ei tarvitse suorittaa, ei tarvitse etsiä ja kaivata. Kaikki on valmiina.

Kyllä, jos et tässä vaiheessa jo huomannut, niin joulumaa on taivasten valtakunta. Joulumaa on Jumalan valtakunta. Onhan sen valtias itse Rauhanruhtinas, ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala. Jeesus Kristus. Suomeksi: Kuningas Jeesus.

Ehkä nyt nousee kysymys jonkun huulille ja näppäimistö alkaa sauhuta: Mitäh? Se jos mikä vasta onkin toiveunta!

Voin vastata: se ei ole toiveunta. Se on täyttä todellisuutta. Kysy keneltä kristityltä tahansa. Sen merkkikin on täyttä konkretiaa. Joulukin kertoo (tai sen ainakin pitäisi kertoa) siitä. Inkarnaatio. Jumala tulee ihmiseksi. Jeesus-lapsi syntyy neitsyt Mariasta ihmeellisellä tavalla Betlehemin syöttökaukaloon. Siitä se matka sitten lähti.

Kolmekymmentä vuotta. Ihmetystä. Viimeiset kolme vuotta tiukkaa lakia, mutta myös evankeliumia. Ei, rauhaa ei löydetty silloin, eikä sitä löydetä nykyäänkään omasta itsestä. Mutta: ”Aika on täyttynyt. Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma.” (Mark. 1:15), ”Katsokaa: Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29)

Suurin merkki, suoranainen rakkauden merkki, on risti. Se takaa meille rauhan itsemme ja Jumalan kanssa. Mutta Jeesukselle se tarjosi vain levottomuutta. ”Jumalani, Jumalani! Miksi hylkäsit minut?” (Matt. 27:46) Jeesus kärsi helvetin meidän syntiemme puolesta, jotta meillä olisi rauha Jumalan kanssa, jotta meidän ei tarvitsisi kärsiä ja olla erossa joulumaasta, rauhan tyyssijasta, Jumalan valtakunnasta, taivaasta.

Ja sitten: tyhjä hauta, pääsiäisen ihme. Ajattele! Hän nousi ylös kuolleista. Pelkureista tulikin rohkimuksia. He asettivat koko elämänsä alttiiksi joulumaan sanoman puolesta: sen aidon joulumaan, joka tuleekin ihmisen ulkopuolelta, lahjana, yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden, kuten eräs keskiaikainen saksalainen joulumaan asukas totesi huomatessaan, että hänkin saa olla rauhassa eikä hänenkään tarvitse sitä joulumaata ja rauhaa omasta sydämestään etsiä. Sillä kaikki synnit on annettu anteeksi, kaikki velat on pyyhitty pois. Yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden.

Niin. Tämä kaikki on historiallista todellisuutta, niin ainakin väitetään ja väitämme mekin rinta rottingilla. Ei epämääräistä tunnetta siellä tai täällä, vaan oikeita historian tapahtumia. Toki niiden historiallisuutta vastaan hyökätään joka joulu ja pääsiäinen. Mutta edelleen Raamattu ja sen kertomukset – jotka kertovat elävästä historiasta ja oikeista historian tapahtumista – kestävät kriittisenkin tarkastelun. Se ei ole pelkkää toiveunta.

Yhä tänäänkin löytyy marttyyreita, jotka panevat alttiiksi elämänsä, jotta evankeliumi aidosta joulumaasta voisi saavuttaa kaikki maailman ääret. Valtuuttihan itse Rauhanruhtinas joulumaan kansalaisia antamaan jokaiselle joulumaan kansalaisuuden ja passin kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä noudattamaan kaikkea, mitä hän käski apostoleita, ensimmäisiä joulun lähettiläitä, noudattamaan.

Joulun sanoma tulee konkreettiseksi nyt jouluna. Entä jos menisitkin jouluyönä tai joulupäivän aamuna kirkkoon, messuun, itse Rauhanruhtinaan luokse. Siellä hän on konkreettisesti läsnä. Sen hän on luvannut. Siellä julistetaan sanomaa joulumaasta. Itse Rauhanruhtinas puhuu. Ja siellä päästään osalliseksi rauhasta, joka ylittää kaiken ymmärryksen, Jumalan rauhasta. Hän antaa itse itsensä meille ehtoollisen leivässä ja viinissä, Kristuksen ruumiissa ja veressä. Se on rauhan eliksiiriä – konkreettista esimakua joulumaasta. Älä jätä tilaisuutta käyttämättä.

Hyvää joulua ja siunattua uutta vuotta! Nähdään kirkossa!

Yhtenäiskulttuurin kirkkotavat, osa 1

Kirjahylly(j)ä siivotessa tuli hyllyn uumenista vastaan kirja, jota en muistanutkaan omistavani. Postuumisti pojan toimitustyön tuloksena julkaistu Wiljo-Kustaa Kuulialan (1891–1958) kirja Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko (242 s., WSOY 1960) avaa Kuulialan eläkepäivinään tekemän massiivisen tiedonkeruun tuloksia. Kuuliala keräsi muistitietoa 1950-luvulla vielä eläneiltä vanhuksilta. Hän sai keväällä 1952 professori Lauri Hakuliselta  pyynnön ryhtyä kirkollisen muistitiedon keruuseen vielä kun 1800-luvun loppupuoliskolla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneitä oli elossa. Kuuliala ryhtyi toimeen ja erosi Riihimäen kirkkoherran virastaan vuonna 1954, jotta voisi paneutua työhön. Innoittajana muistitiedon keruuseen toimi Lundin yliopiston professori Hilding Pleijelin vastaava keräys Ruotsissa. Kuulialan keräys tuotti noin 700 eri kirjelmää 230 pitäjästä, yhteensä noin 3500 arkkia. Kahteen ja puoleensataan sivuun ei kaikkea tietoa tästä keräyksestä mahdu, mutta Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko avaa pintapuolisesti hauskalla wanhalla suomella ja suomen eri murteilla varustettuna 1800-luvun maaseudun talonpoikaiselämää ”huoneentaulujen ajalta” ennen suuria 1900-luvun mullistuksia ja teollistumista ja kaupungistumista, joka kiihtyi erityisesti sotien jälkeen.

Kuuliala aloittaa kertomalla tästä ”aikojen murroksesta” (s. 23–28). 1850-luvulla vain 5 prosenttia suomalaisista asui kaupungissa, 1900-luvun koitteessa lukema oli noussut 15 prosenttiin ja jatkoi vahvaa kasvuaan. Kyläyhteisöt, jotka olivat olleet pitkälti ennallaan aina 1700-luvulta asti kokivat vahvan muutoksen. Koneet alkoivat vallata (silloin ei vielä alettu valtaamaan) alaa, karjaa ruvettiin jalostamaan. Hankittiin tehdastuotteita sen sijaan että yritettiin kerätä ja tuottaa kaikki tarvittava kotona. Kansakoululaitos perustettiin. Kaupungissa sijaitsevien ruotsinkielisten oppikoulujenkin tilalle alkoi syntyä suomenkielisiä oppikouluja, joihin myös ”rahvaalla” oli pääsy. Sanomalehdet alkoivat yleistyä, suomenkielinen kaunokirjallisuus nosti tasoaan muun muassa Minna Canthin ja Juhani Ahon ansiosta. Työväki syntyi ja naisasia tuli ajankohtaiseksi. Tämä kaikki on Kuulialan mielestä taustaa sille, kuinka vanha yhtenäiskulttuuri alkoi murentua. Kuuliala itse nostaa 1880-luvun yksittäisistä vuosikymmenistä ehkä merkittävimmäksi.

”Sattuvasti joku on väittänyt, ettei ’kirkon elämä enää näy kansan elämässä samalla tavalla kuin entisinä aikoina.’” (s. 28)

Tätä murrosta edeltävää aikaa Kuuliala sitten käsittelee. Luvassa on siis todella mielenkiintoinen kirkkohistoriallinen katsaus!

Mitä sieltä sitten löytyi? Seuraavassa esittelen lyhyesti mielenkiintoisimpia löytöjä näin Nintendo-sukupolven edustajana. Koska tekstistä tuli pitkä, jaan sen kahdeksi blogikirjoitukseksi. Seuraava osa ilmestynee ensi kuussa.

Lukutaito ja rukouksia

Luterilainen kirkko on Kuulialan mukaan aina tehnyt työtä, jotta lukutaito leviäisi. Syy siihen on yksinkertainen: täytyy kyetä lukemaan Jumalan Sanaa ja siten hoitaa omaakin hengellisyyttään. Lukutaito oli ennen kansakoulua ja sen jälkeenkin pitkälti kodin varassa. ”Isä mulle iitä neuvoi, äitini äätä opetti”, siteeraa Kuuliala sananlaskua. Isät tosin Kuulialan mukaan olivat harvoin mukana opetuksessa ja päävastuu oli äidillä, yleensä ”värttinätä väätessänsä”. Jotkut äidit tosin käyttivät rankkojakin menetelmiä. Kuuliala kirjoittaa kivijärveläisen kertojan maininneen vitsan olleen rukin vieressä, mikäli opintie ei jälkipolvea maittanut. Myös isovanhemmat tai vanhemmat sisarukset saattoivat osallistua opettamiseen. Jossain kylissä oli myös vanhoja mummoja ja pappoja, jotka saivat lisätienestejä kylän lapsia opettamalla. Tällainen toimi oli muun muassa Luku-Taavetiksi nimetyllä veijarilla Hämeenkyrössä.

Lukutaitoa kehitettiin 1840–50–luvuilla perustetuissa kyläkouluissa ja kiertokouluissa. Kinkereillä sitten testattiin lukutaitoa.

Yleensä lukuopetus aloitettiin rukouksista, esimerkkinä Kuuliala mainitsee ”Isämeitän”. Ylipäänsä tärkeää oli opastaa nuoria rukouksen maailmaan. Svebiliuksen katekismus, joka oli yleisesti käytössä, toteaakin, että rukous on ”nöyrä ja uskollinen puhe Jumalan kanssa, jossa me hänen tahtonsa jälkeen Jeesuksen nimeen Häneltä pyydämme sekä hengellisiä että ruumillisia tarpeitamme ja myös kiitämme ja ylistämme hänen pyhää nimeänsä.”

Rukouksina käytettiin pitkälti Herran siunausta ja Isä meidän -rukousta. Lisäksi virsikirjan aamu- ja iltarukoukset olivat käytössä, ja näiden lukeminen oli isän tai äidin tehtävä. Aapisesta löytyi rukous Walwo Herra.

Mielenkiintoista näin nuoren polven kristitylle ja todella myöhään ruuan siunauksen merkityksen ymmärtäneelle on huomata, kuinka oleellinen asia ruuan siunaaminen oli. Ilman sitä mentiin ”kuin vasikat ja lampaat syömähän.” (s. 34) Samaa lauloi myös pari vuotta sitten Idän ihmeet: ”Kyljykset ne grillissä paistuu / mutta pahalta ne maistuu / jos ne siunata unohtaa” Nämä rukoukset haettiin Raamatusta, katekismuksesta ja aapisesta. Seuraavassa muutamia esimerkkejä:

”Jeesuksen nimeen nyt me menem’ kauniisti pöytään; ja Herran sanan pääl meit syömäst, juomast löytään. Me siitä hyvän saam, vaan saakoon kiitoksen, se pöydän herra suur’ ain nimeen Jeesuksen.” (Länsi-Suomesssa) (s. 35)

”Kaikkien silmät vartioitsevat Sinua Herra ja Sinä annat heille ruuan ajallansa. Sinä awaat kätes ja siunauksellas rawitset kaikki, jotka eläwät. Kunnia olkoon Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin alusta on ollut, nyt ja aina ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Amen.” (Ps. 145:15–16) (s. 35)

”Ruualta päästessä” on ollut yleisesti käytössä seuraava kiitosrukous:

”Kiitos olkoon Jumalalle, ruumiin, sielun ruokkijalle; armostansa antakoon, neuvokoon ja saattakoon, suloisesti suojelkoon, esivaltaa varjelkoon, rauhaa aina antakoon ja viimein iloon kantakoon.” (s. 35)

Kirjat ja kotihartaudet

Kuuliala toteaa, että suomalaisilla oli pääasiassa kolme kirjaa kirjahyllyssä, myös niissä, joissa ei juuri muuta ollut. Nämä kolme kirjaa olivat Raamattu, katekismus ja virsikirja.

Raamattua pidettiin kunniapaikalla, ja sillä oli usein oma telineensä. Karjalasta kerrotaan seuraavaa: ”Vanhempani lukivat kuvaraamattua, mikä oli neljän Akkasen veljeksen yhteinen, niin että se oli vuoden kerrallaan kunkin kotona. Koska kaksi veljestä asui samassa talossa, niin kulki raamattu vuorollaan kolmessa eri talossa. Ukko (isoisä) luki talvessa raamatun läpi.” (s. 37) Joissakin poikkeuskodeissa kylläkin oli Raamattu jätetty lukematta ja lapset saivat pitkälti katsella Kuvaraamatun kuvia. Toisaalta jotkut myös kilpailivat, kuinka monta kertaa saavat Raamatun luettua läpi, ei niinkään hartausmielessä.

Uusi testamentti on ollut merkityksellisempi kuin Vanha testamentti. Vanhasta testamentista on käytetty eniten Psalmeja, osittain katekismuksen vaikutuksesta. Myös Vanhan testamentin apokryfikirjoja on luettu ahkerasti, siitä todistavat toisaalta jo Aleksis Kiven Jukolan veljekset. Seitsemässä veljeksessä siteerataan nimittäin usein apokryfikirjoja.

Vanha virsikirja on ollut todella merkittävä kirja monelle. Sitä on paitsi veisattu myös jopa luettu! Sitten kun vielä virsikirjaan oli usein liitetty Evankeliumi- ja rukouskirja, käytettiin sitä senkin takia usein. Mikäli kirkkoon ei päästy, pidettiin kotona hartaus, jossa luettiin päivän evankeliumiteksti. Rukouskirjassa oli paitsi jokapäiväiset aamu- ja iltarukoukset, myös liuta rukouksia eri säädyille ja eri tilanteisiin. Martti Pyykönen on muuten tuonut näitä eri tilanteeseen sopivia rukouksia vuoden 1913 Kirkkokäsikirjasta nettikansankin käytettäväksi. Näitä rukouksia voi lukea täältä ja täältä.

Katekismuksella tarkoitetaan Martti Lutherin Vähää katekismusta Ruotsin arkkipiispa Olaus Svebiliuksen (1624–1700) toimittamana ”kysymysten ja vastausten kautta” ja piispa Daniel Jusleniuksen (1676–1752) kääntämänä. Tälle annettiin myös nimi ”Pitkä katekismus”, koska sen sivut olivat kapeita ja pitkiä. Samalla Svebiliusta käytettiin hartauskirjana. Svebiliuksen katekismusta käyttävät yhä nykypäivänä tietääkseni ainakin Länsi-Suomen Rukoilevaiset esimerkiksi rippikouluopetuksessa.

Silloin, kun kirjoja uudistettiin, oli vastustus yleensä kova. ”Sanottiinkin, että ne ovat niitä herraan metkuja, kun aina pitää olla uutta, ja onko se oikein Jumalan mielen mukaista, kun sitä sanaa aina muokathan uuthen laihin”, ”ei taivaska pääs ku uut kirja luke.” (s. 42–43) Ei mitään uutta auringon alla, taisi Saarnaaja joskus todeta, jos nyt ajattelee mikä haloo on myöhemminkin joka uudistuksen jälkeen noussut. Vanha tuttu ja turvallinen tuntuu kotoisalta ja siltä ainoalta oikealta.

”Maallinen” suomenkielinen kirjallisuus ohitti sitten jo vuonna 1885 hengellisen kirjallisuuden määrän painoksissa, joskin jäkimmäisen osuus oli silti vielä merkittävä. Nykyään tilanne taitaa olla jo pitkälti toisenlainen.

Mitä muuta sitten luettiin? Lutherin Kirkko- ja Huonepostillaa, sen lisäksi on luettu muun muassa ruotsalaisen Anders Nohrborgin (1725–1767) Langenneen ihmisen autuuden järjestystä, J.F. Berghin (1975–1866) postillaa, Johan Wegelius nuoremman Pyhää evankeliumillista valkeutta (1693–1764) ja Anders Björkqvistin (1741–1809) Uskon harjoitusta autuuteen. Hauskoja nimiä kirjoilla muuten.

Johann Arndtilla (1555–1621) oli myös merkitystä. Totisesta kristillisyydestä ja Paratiisin yrttitarha vaikuttivat paljon suomalaiseen kristikansaan. Lisäksi Tuomas Kempiläisen (1381–1471) Kristuksen seuraamisesta on ollut ainakin jonkin verran käytössä, joskin sen on mystiikan saralla voittanut John Bunyanin (1628–1688) kuuluisa Kristityn vaellus.

Kotihartauksissa luettiin usein edellä mainittuja kirjoja ja rukoiltiin, yleensä virsikirjaan liitetystä rukouskirjasta löydetyin rukouksin. Joissakin kodeissa pidettiin myös vapaita rukouksia. Sen lisäksi veisattiin virttä.

Itselleni aivan uusi asia, josta en koskaan ollut kuullutkaan, oli virsikantele. Ruotsalainen kirkkolaulun harrastaja Johannes Dillner (1785–1852) keksi tämän soittimen hermostuttuaan kirkkolaulun alhaisesta tasosta. Tällöin ei kirkoissa vielä ollut urkuja. Esilaulajat lauloivat omalla nuotilla omiaan eikä homma oikein meinannut onnistua. Dillner keksi yksinkertaisen virsikanteleen. Hän julkaisi vuonna 1830 omakustanteen Sävelet Ruotsin kirkon virsiin numeroilla merkittynä koulua ja yleistä käyttöä varten, jossa hän oli muuttanut nuotit numeroiksi. Numeronuotit hän liimasi paperiliuskalle ja kiinnitti soittimen kanteen. Tämän lisäksi vihkosessa oli myös ohjeet kanteleen valmistamista ja käyttöä varten. Virsikantele levisi vahvasti Ruotsin ja Suomen lisäksi myös Norjaan, Viroon ja Latviaan. Suomessa virsikannel oli jo vajaan vuosikymmenen päästä niin tunnettu, että suomalaisetkin kirkkomuusikot painattivat omia vihkosiaan ja ohjeitaan itseopiskeluakin varten. Suurin osa kanteleista valmistettiinkin kotona. ”Jokainen, ken osasi käyttää veistä ja höylää, pystyi sellaisen laittamaan.” (s. 55)

Useissa kodeissa joku osasikin sitten virsikannelta soittaa, useimmiten perheen isä. ”Kun Jooseppi Virkki Valkjärvellä palasi kirkosta, soitti kanteleella kaikki virret. Ei ollut sellaista jota hän ei osannut. Koko perhe tuli pöydän ääreen ja siinä veisattiin. Hartsia pani trokaan.” (s. 53–54) Mitähän tuo viimeinen lause edes merkitsee?

Viikonloppu

”Kun pyhä otettiin sisään”, kuuluu Kuulialan lauantaita käsittelevä otsikko . Se kuvastaa jotain lauantaiillan ajatuksista. Ehtookellojen soidessa lopetettiin viikkotyöt ja valmistauduttiin pyhää varten.

”Pyhänvietto alkoi lauantaina klo 18, jolloin usein tyynellä ilmalla tai kirkolta tuullen kuunneltiin kirkon soittoa. Lakki otettiin päästä, naiset usein niiaten, hiljennyttiin lyhyeen ’kellohartauteen’” (s. 58)

Lauantaihin liittyi usein myös saunan lämmittäminen ja saunominen. Jos muina päivinä pestiin vedellä, usein lauantaina peseydyttiin saippuan kanssa. Sauna ja kirkko saatettiin Kuulialan mukaan yhdistää varsin vaivattomasti: ”Sauna on ruumiin puhdistushuone ja sielun puhdistushuone on kirkko”, ”Ruumis on puhdas pyhäksi, sielu pestään huomenna.” kertovat Kuulialan siteeraamat sananlaskut. (s. 59)

Saunomiseen kuuluivat myös erilaiset siunaukset, usein myös hieman loitsumaiset sutkautukset: ”Jeesus siunatkoon, olet puhdas kuin pulmunen”, ”Pese Jeesus peippostas, puhaltele pulmustas, kuun kirkkaus, päivän valkeus. Kuu on noussut, päivä on noussut, sie lapsei olet vielä nousematta.” (s. 60) Jossain luettiin Isä meidän itsekseen löylyä heittäessä. Usein opetettiin rukous, jossa pyydettiin, että Jumala puhdistaisi sielun niin kuin ruumis paraikaa puhdistuu. Saunasta tultaessa vanhemman polven ihmiset ovat saattaneet laittaa kädet ristiin ja niiaten tai kumartaen siunata itsensä.

Saunan jälkeen oli usein myös iltahartaus, joka oli erilainen kuin muiden päivien iltahartaudet. Yleisesti ottaen lauantaina ainakin pidettiin iltahartaus, jos sitä ei muina iltoina pidetty.

”Lauantai-ilta kodissani oli aivan kuin juhla, sillä isä luki kirjaa ja veisasi yhdessä äidin kanssa, johon lapset yhtyivät, jos sattuivat osaamaan.”

”Lauantai-iltana kokoonnuttiin kodissa pöydän ympärille laulamaan ja lukemaan.”

”Saunan jälkeen veisattiin virsiä ja luettiin jostain hartauskirjasta, lisäksi vanhemmat opettivat lapsiaan panemaan kädet ristiin ja lukemaan iltarukouksen.” (s. 62)

Sunnuntai oli sitten kirkkopyhä. Jos mentiin ehtoolliselle (siihen aikaan ehtoollista ei, ikävä kyllä, ollut joka sunnuntaina), oltiin varovaisia, ettei vain olisi mitään säröjä syntynyt suhteissa naapurien kanssa. Kirkkomatkalla saatettiin sitä kysellä toisilta ja anteeksi pyydellä. Perusteena käytettiin Paavalin sanaa ”Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta.” (1. Kor. 11:28). Kuulemma myös Svebiliuksen katekismuksessa on opetettu oikeasta Herran aterian viettämisestä . Rukouskirjassa ripistä sanottiinkin:

”Ennen rippiä, joka tapahtuu kirkossa, pitää kahtalaiset edellä käymän: Ensimmäinen tapahtuu Jumalan puoleen, toinen meidän lähimmäistemme puoleen katsoen. Meidän lähimmäisemme edessä pitää tapahtuman yksinäinen rippi ja anteeksi anomus, jonka me jollakulla tavalla vihoittaneet ja jota vastaan me rikkoneet olemme, olisiko se isä tai äiti, isäntä tai emäntä, sukulaiset, ystävät taikka muutoin joku muu.” (s. 65)

Matkalle lähdettiin kaukaakin. Kuuliala siteeraa kuvausta maalaisseurakunnan kirkkomatkasta:

”Oli yleensä tapana että matkan ollessa kirkolle oli nahkakantinen, suuri virsikirja käärittynä naisilla kirjavaan liinaan, joka oli kainalossa ja kenkäpari yhtene sidottuna kädessä ja matka luisti paljain jaloin: Saavuttua lähelle kirkkoa poikettiin jonkun talon riihen suojiin, jossa kenkät sai tilansa jalkoihin, liina päähän, kun sitä oli ensin kammalla silitetty. Miehet kulki takki käsivarrella ja saappaat toisessa kädessä ja heidänkin pukeutumisensa toimitettiin ennen kirkkoon menoa. – Kesällä, jolloin ahkerammin käytiin kirkossa, syrjäkylän naiset jo edellisenä päivänä avojaloin tulla nilkuttelivat kirkolle toisessa kädessä kengät ja toisessa eväsnyyty. Päällyshame oli kiinnitetty neulalla, joten silloin käytetty korea, suuri raitainen alushame valkoisen röijyn kera pääsi oikeuksiinsa. – Lötöt pantiin jalkaan ja kirkolla otettiin pois jalasta sekä pantiin pensaan juureen ja sitten pantiin virsut jalkaan.” (s. 106)

Kirkkomatkasta sai moni paikka nimensäkin. Esimerkiksi pesupuro sai nimensä siitä, että sen luona peseydyttiin ja siistiydyttiin vielä ennen kirkkoa. Hämeessä Kuuliala mainitsee sijaitsevan esimerkiksi Kenkimäen ja Kenkikallion, jossa kengät laitettiin jalkaan. Lepokallioksi nimitettiin paikkaa, jossa matkustajat lepäsivät kesken matkan.

Hevosella menijät olivat usein varakkaita. Myös paimenet ja perheettömät miehet tulivat usein ratsain, varakkaammilla oli kunnon kärryt, toisilla taas vähemmän hienot kiesit. Talleja varattiin etukäteen kirkon lähettyviltä. Mikäli sellaista ei löytynyt, kiinnitettiin hevoset usein kirkkotarhaa ympäröivään kiviaitaan, jonka ylläpitoon pitäjäläiset osallistuivat, kuten myös kirkon rakentamiseen. Jokaisella oli oma alueensa, josta piti pitää huolta ja siihen kohtaan saatiin hevonenkin renkaaseen kiinnittää.

Myös kirkkovene on ollut oleellinen matkustuskeino erityisesti Itä-Suomessa. Siihen liittyi myös paljon kilpailua. Kisattiin siitä, mikä vene on nopein. Samaa kisailua harrastettiin papiston harmiksi myös hevosilla. Savossa venematkat saattoivat Kuulialan mukaan olla yli 30 kilometriä, tai jopa 60 kilometriä. Perämiehenä oli yleensä kylän vanhin, joka tunsi vedet ja karikot. Naiset halusivat joskus ”kirkkopunaa” poskillensa ja sitä varten tarttuivat airoihin loppupäässä matkaa.

Mikäli kirkkoon ei päästy, pidettiin varsinkin jumalanpalveluksen aikaan aamusta oma erityinen kirkkohetki kotona. ”Nyt on saarna-aika”, sanottiin kotonakin. Pitempi lainaus kertoo jotain sen ajan tavoista:

”Savolainen savupirtti ja sen asukkaat valmistautuivat lauantaina sunnuntaita vastaanottamaan. Nokisen pirtin maalaamaton lattia, penkit, rahi ja pitkä pöytä hangattiin hiekan kanssa hohtavan valkoisiksi. Sunnuntai-aamuna pistettiin tuoreita katajanoksia peittämään lahonneen lattian reikä pankon edestä ja heitettiin pari kolme kourallista havun lehviä yli lattian. Tuoreen katajan tuoksu toi pyhäisen, juhlallisen tunnun. ’Seinällä seisova, pöydällä laulava’ [virsikannel] otettiin esille. Virsikannel on otettu pöydälle, samoin nahkakantinen Raamattu on asetettu puujalalle pöydän päähän ja saarnakirja sekä virsikirja on pöydällä. Virsikanteleella säestäen veisataan Herran pyhästä sapatista tai joku aamuvirsi. Kirkonaikana luki talon vanha isäntä saarnan saarnakirjasta. Sitä oli kaikkien kuunneltava, lastenkin, joll’eivät olleet pyhäkoulussa tai kirkossa.” (s. 67)

Kirkolta palaavilta kuulusteltiin sitten kirkkoterveisiä, ”Kies’ auta” tai ”Terveisiä kirkosta”. Kylänväki saattoi kysyä, että ”Oliko pappi kotona?” Jos siihen vastattiin myöntävästi, saatettiin ilveillä: ”No, kukas sitten saarnasi?” Lapsilta tiedusteltiin usein kirkkotoimituksesta ja kyseltiin saarnan sisältöä ja virret, joiden numerot oli muistettava. Niitä sitten saatettiin laulaa vielä uudelleen kotona.

Svebiliuksen katekismuksessa todetaan että ”maalliset askareet ja ruumiillinen työ” on jätettävä tekemättä sunnuntaisin, ja tätä on noudatettu. Vaimoni äijä (isoisä) on todennut omasta isästään, SLEY:n Karjalan maallikkosaarnaajasta, että jos esimerkiksi joku naapuri saattoi ”sapattina” korjata harjakattoaan, siirtyi hän harjan toiselle puolelle ”Leppästä piiloon”, jottei saisi nuhdesaarnaa sapatin rikkomisesta. Itse (ja myös Kuuliala kirjassa) ihmettelen hieman, miten vahvasti ”vanhan liiton” sapattisäädökset on yhdistetty sunnuntaihin, vaikka kyse on eri asiasta.

Toisessa osassa käsitellään vielä kirkkovuoden tärkeimpien pyhien viettämiseen, kirkossa olemisen tapoihin ja kirkollisiin toimituksiin liittyvää muistitietoa Kuulialan kirjan pohjalta. Sitten pohditaan vielä, että mitä voimme oppia entisajoista – sekä hyvässä että pahassa.

Nykykatolisuutta suomeksi Emil Antonin tulkitsemana

”Tämä […] kirkolliskokous on ollut koko tämän vuosisadan tärkein kirkollinen tapahtuma, varmasti katoliselle kirkolle, mutta luultavasti myös muille kirkoille. Näin ei voida oikein järkevästi selittää mitään kirkon nykyisestä tilanteesta ilman, että otetaan huomioon Vatikaanin 2. kirkolliskokous.”

Näin siteeraa luterilais-katolisen dialogin ylläpitäjä, roomalais-katolilaisuuden esittelijä, teologi-taikuri-filologi-opettaja-tohtorikoulutettava-kirjailija Emil Anton edesmennyttä Helsingin katolista piispaa Paul Verschurenia kirjansa viimeisessä lauseessa. Anton on juuri saanut päätökseen matkan, jonka aikana lukija on tuotu uskonpuhdistajien (tai reformaattoreiden) ja paavilaisten myöhäiskeskiajan vastakkainasetteluista nykyaikaan.

Hetkonen, mistä on kyse? Kyse on kulttuuriteosta, joka on kirjoitettu hyvällä suomen kielellä ja nidottu pehmeisiin kansiin Amanda-kustannuksen kustantamana vuonna 2015. Kyse on 258-sivuisesta harvinaisesta kulttuuriteoksesta, jonka otsikko antaa ymmärtää, että kyse on akateemisesta ja tylsästä esityksestä kaavoihin kangistuneesta, patavanhoillisesta ja tylsimysmielisestä, ajasta jälkeenjääneestä laitoksesta ja sen historiasta. Nimikin sen jo kertoo: Vatikaanin II kirkolliskokous. Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan. Mutta yllättävää kyllä, varsin mielikuvituksettomasta – joskin hyvin informatiivisesta – nimestä huolimatta kirja ei ole (ainakaan teologin mielestä) ollenkaan liian haastava, kuiva, vaikeaselkoinen tai akateeminen. Ainakin aiemmin lanseeraamani vaimotesti on antanut varsin hyvän arvosanan tähän mennessä ainakin kirjan ensimmäiselle osalle.

Mutta kelataanpa taaksepäin. Miksi kyseessä on suomalaisen (tieto)kirjallisuuden osalta harvinaisuus? Miten niin kirja tuo lukijan 1500-luvulta nykypäivään? Ja mikä ihmeen ”vatikaanikakkonen”?

Katolinen kirkko ei ole yhtä kuin Tunnustuskirjojen paavilaiset

Suomalaiset eivät tunne roomalais-katolista (jatkossa katolinen) kirkkoa. Ei ainakaan siinä muodossa, millainen se nykyään on. Itse teologina olen sen huomannut jo kauan aikaa sitten. Suomalaiset kristityt ja ateistit tuntevat nykykatolisesta kirkosta korkeintaan pahan, keisari Palpatinelta (tai presidentti Sauli Niinistöltä, googlatkaa vaikka) näyttävän saksalaisen rakkikoira Benedictuksen ja hippi-Fransiscuksen, lasten hyväksikäyttöepäilyt ja muut ongelmat. Toisaalta katolinen kirkko tunnetaan joissakin vapaissa suunnissa Ilmestyskirjan petona, pahana porttona, Babylonina, Isebelinä, kaikkena sinä mikä on historian saatossa vääristänyt kristillistä uskoa pakanallisuuksineen, marianpalvontoineen, paaviuksineen, hiippoineen, sunnuntaipyhineen ja niin edelleen. Ja toisaalta katolinen kirkko tunnetaan luterilaisuuden piirissä pitkälti Lutherin vainoajana, hänen hienoja reformejaan vastustavana jumalattomana paavin-perässä-kulkevana-ja-paavia-palvovana laitoksena. Ja sinne keskiaikaan, esi-trentolaiseen aikaan, Tunnustuskirjojen Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa esitettyyn aikaan katolinen kirkko jätetään niin opillisesti (eli dogmaattisesti) kuin kirkkohistoriallisesti. Muuta heistä ei tiedetä. Että onnea vaan, senkin aidon kristinuskon vastustajat! Ja tervemenoa!

Mutta katolinen kirkko on muuttunut aika paljon, ja aika paljon siitä, mitä katolisesta kirkosta monissa piireissä luullaan, ei vastaa ollenkaan todellisuutta. Ja jos ajattelet katolista kirkkoa Isebelinä, jos ajattelet että se pilasi aikanaan aidon kristinuskon heti keisari Konstantinuksen jälkeen ja jos ajattelet että se on edelleen sama kirkko ja ajattelee täysin samalla tavalla kuin ennen, niin voit vaikkapa tutustua Antonin kirjaan. Tai hänen blogiinsa. Tai mihin tahansa katolista kirkkoa neutraalisti käsittelevään kirjaan.

Ongelma vaan on se, että suomeksi on saatavilla hyvin vähän (hyviä) katolista kirkkoa käsitteleviä kirjoja. Uusinta katolisuutta esittelee toisaalta Katolisen kirkon katekismus, jota voisi olla mielekästä lukea (siihen pitäisi meikäläisenkin tutustua lähemmin). Vatikaanin II kirkolliskokousta käsittelee suomeksi myös peräti Seppo A. Teinosen, suomalaisen edesmenneen dogmatiikan professorin ja kirkolliskokouksen tarkkailijajäsenen artikkeleista koostettu kirja Vaticanum Secundum. Ongelma vain on se, että kirjaa on olemassa ainoastaan 25 kappaletta. Toisin sanottuna kulttuuriteokseksi Antonin kirjan tekee se, että se on ensimmäinen ja ainoa ja vieläpä hyvä johdanto nykykatolisuuteen ja 1900-luvun merkittävimpään koko – eikä vain katolista – kristinuskoa koskevaan tapahtumaan, .

Mutta mikä tämä Vatikaani II oikein on? Anton yrittää kirjassaan meitä katolista kirkkoa huonosti tuntevia johdattaa kohti tietoa. Katolisessa kirkossa on reformaation jälkeen pidetty kolme yleistä kirkolliskokousta. Ensimmäinen kirkolliskokous pidettiin 1500-luvulla Trentossa. Tämä kirkolliskokous, tai hienolla nimellä konsiili, on ehkä useimpien, ainakin luterilaisten, tiedossa. Siellähän julistettiin luterilaisten uskonvanhurskausoppi pannaan, sola scriptura -oppia vastaan lausuttiin selkein sanoin, että traditio ja Raamattu ovat yhtä arvokkaita ja merkittäviä, ja syntyi vastareformaatio, siis vastauskonpuhdistus reformaattoreita vastaan. Antonin sanojen mukaan Trenton kirkolliskokous profiloitui nimenomaan ”defensiiviseksi ja antiprotestanttiseksi”, vaikkakin se samalla toi myös uusia tuulia katoliseen kirkkoon ja korjasi joitain väärinkäytöksiä, joita reformistit olivat nostaneet esille. Luterilaisten mielestä Trento tietenkin on synkkä luku kirkon historiassa. Seuraava kirkolliskokous pidettiinkin 300 vuotta myöhemmin 1800-luvun loppupuolella Vatikaanissa. Tätä kirkolliskokousta kutsutaan Vatikaanin I kirkolliskokoukseksi tai konsiiliksi. Siellä lyötiin lukkoon, että paavi voi olla erehtymätön, ja että hän on ensimmäinen ja kirkon pää. Yleisesti Vatikaani I:n takana oli katolisen kirkon taistelu ”liberalismia” ja ”järkeisuskoa” vastaan. Pannassa oli siis modernismi ja sen mukana uskonnonvapaus, kirkon ja valtion ero, demokratia ja historiallis-kriittinen raamatuntutkimus. Vuonna 1864 Pius IX julkaisi  tuomiolistan moderneista erheistä, joista viimeinen oli, että ”Rooman paavin tulisi tehdä rauha ja sovinto edistyksen, liberalismin ja modernin kulttuurin kanssa.” (s. 11)

Kuilu muuttuvan, teollistuneen , modernin ja ”edistysmielisen” länsimaisen kulttuurin ja katolisen kirkon välillä oli siis kasvanut varsin leveäksi. Pius X kutsui modernismia ”kaikkien harhaoppien synteesiksi” (s. 12). Tuomas Akvinolaisen filosofian ja teologian synteesiä, tomismia, painotettiin vastaukseksi ja vaihtoehtoiseksi systeemiksi filosofiassa ja teologiassa.

Niin entäs se Vatikaani II?

Muutos tapahtui kuitenkin, kun paavi Pius XII:n jälkeen paaviksi valittiin ”väliaikapaaviksi” ajateltu Johannes XXIII, suomalaisittain ”Jussi kakskytkolme”. Jussi pisti pyörät pyörimään ja päätti aika monen yllätykseksi kutsua kaikki maailman tuhannet piispat yhteen kirkolliskokoukseen, jossa käsiteltäisiin eri ehdotuksia sekä hänen toivomiaan asioita – kuitenkin niin, että paavi ei puuttuisi (joidenkin ”traditionalistien” harmiksi) kovinkaan vahvasti kirkolliskokouksessa käsiteltäviin asioihin.

Kirkko teki päätöksiä yhdessä pelkän paavin ja Rooman sijaan. Aiemmin oli esiintynyt kritiikkiä liiallisesta Rooma-keskeisyydestä. Tällä kertaa koko katolista kirkkoa kuunneltiin. Esivalmistelussa koottiin 10 000-sivuinen 15 niteen sarja, johon oli koottu ja analysoitu kaikki käsiteltäviä aiheita koskevat ehdotukset ja toivomukset. Aiheiksi toivottiin ja ehdoteltiin esimerkiksi Neitsyt Marian oppimääritelmiä, eri harhojen (kuten kommunismin) tuomitsemista, kirkko-opin käsittelyä ja piispojen kollegialisuutta. Valmisteluvaiheessa eri komissiot sitten koostivat papereita ehdotuksista, joita sitten käsiteltiin ja veivattiin itse konsiilissa. Vuosina 1962–1965 Vatikaaniin kokoontui muutama tuhat hiippapäistä veijaria sekä lukuisia ei-katolisia tarkkailijoita seuraamaan jännittävää näytelmää, jossa moneen pitkän aikaa kyteneeseen ongelmaan etsittiin yhdessä ratkaisua. Monia reformeja tehtiin ja monia henkilöitä suututettiin. Katolisen kirkon ja Vatikaanin kasvot saivat aika lailla uuden muodon, ja katolinen kirkko avautui moneen suuntaan.

Itse kirjasta

Tästä siis Anton kirjoittaa kirjassaan, paremmin kuin itse tässä yritän. Anton on katolisen teologian huippuasiantuntija Suomessa. Hän on lukenut kirjansa ja kirjastonsa ja avaa teoksessaan sitä aarteistoa humoristisesti kaiken kansan luettavaksi. Kirjan ensimmäinen osa (s. 8–72) käsittelee yllä mainittua historiaa ja kehitystä Trentosta 1950-luvulle asti pohjustuksena konsiilille. Lisäksi se käsittelee konsiilin kulkua, eri väittelyjä ja eri asiakirjojen syntyyn liittyviä vaiheita. Voisi luulla, ettei tällaisesta aiheesta saa aikaan kuin kuivaa ja väsyttävää tekstiä. Anton osaa kuitenkin vangita lukijan mukaansa. Takakannessa olevan kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaalan mainoslauseen loppu ”[k]irjaa lukee kuin dekkaria” ei olekaan pelkkää mainosta, vaan oikeasti totuudenmukaista kuvausta, varsinkin kirjan ensimmäisestä osasta. Huumori räiskyy. Vaikeat asiat pyritään selostamaan yksinkertaisesti. Vaimoni sanoin isoja asioita käydään läpi mielenkiintoisten yksityiskohtien ja esimerkkien kautta, ilman että teksti olisi raskasta. Ensimmäinen osa on siis kirjan alaotsikon mukaisesti ”johdatus historiaan”.

Toinen ja kirjan pisin osa (s. 76–191) onkin jo hieman raskaampi, ja siinä näkyy Antonin systemaatikon koulutus. Merkittävimmät konsiilin tuottamat tekstit, 4 konstituutiota (painoarvoltaan suurimmat) sekä yhdeksän dekreettiä ja kolme julistusta (joilla ei sinänsä ole nykyään välttämättä painoarvollista eroa keskenään) käsitellään yksitellen systemaattisesti läpi. Kyseessä on siis ”johdatus teksteihin”. Merkittävämmät asiakirjat käydään läpi yksityiskohtaisemmin, merkityksettömämmät taas hyvin lavealla pensselillä. Anton käsittelee kunkin tekstin systemaattisesti ensin esittelemällä asiakirjan rakenteen, sisällön, johtavien teologien (useimmiten Teinonen Suomesta ja maailmalta Joseph Ratzinger eli hyvä ja paha pol… eikun paavikaksikosta se paha) arvioita asiakirjasta sekä sen jälkeen arvioimalla hieman tekstin vaikutusta konsiilin jälkeen 50 vuoden aikana. Merkittävimmät asiakirjat koskevat messua ja liturgiaa, Raamatun ja tradition suhdetta, kirkko-oppia, kirkon suhtautumista nykymaailmaan, evankelioimista ja ekumeniaa sekä uskonnonvapautta ja kirkon suhtautumista muihin uskontoihin. Näissä kaikissa kohdissa tapahtui Vatikaani II:n aikana ja sen jälkeen varsin mielenkiintoisia muutoksia.

Toistava analyyttinen ote saattaa väsyttää lukijaa, ja siitä Anton jo johdannossa varoittaa, mutta ainakaan itselleni sekään osa kirjasta ei missään määrin tuntunut raskaalta. Vaimotesti ei ole vielä tätä kirjoittaessa yltänyt kirjan toiseen osaan asti.

Kirjan kolmas osa (s. 197–239) on sitten ”johdatus tulkintaan”. Mikä se konsiili nyt oikeastaan sitten oli, ja mitä merkitystä sillä on ollut? Mitä oikeastaan jäi käteen ja miten ”vatikaanikakkosen henki” on jatkunut katolisessa kirkossa? Oliko konsiili hyvä alku, jonka henki on tukahdutettu ja josta on palattu aikaan ennen konsiilia? Vai tuhosiko Vatikaani II katolisen kirkon avaamalla ovet harhaopeille? Vai oliko Vatikaani II luonnollinen ketju kirkon jatkumossa? Anton esittelee nämä kolme päätulkintalinjaa. Itse hän kuuluu viimeisimpään, johon hän laskee myös konsiilissa mukana olleet myöhemmät paavit Johannes Paavali II:n ja Benedictus XVI:n sekä myös nykyisen paavi Fransiscuksen.

Kirjan kolmen pääosan välissä on lyhyet ”välisoitot”, joissa lukutaakkaa kevennetään esittelemällä Vatikaani II:n huumoria ja sutkautuksia sekä erityisesti suomalaista yleisöä ajatellen Vatikaani II:n vaikutusta, vastaanottoa ja käsittelyä suomalaisessa katolisuudessa.

Hehkutuksen jälkeen hieman kurmutusta…

Jos jokin kirjassa oli raskasta, niin paikoitellen sanasto. Tietenkin ongelmana on se, että katolinen teologia ja sen kehitys on suomalaiselle lukijalle vieraampaa. Sen takia Anton tuo esille monia termejä, joita hän olisi voinut selittää sekä itse kirjan sivuilla, että myös kirjan lopussa olevassa lukijaa auttavassa sanastossa paremmin. Esimerkiksi ”tomismi”-sanasta annettua selitystä ”Tuomas Akvinolaiseen nojaava filosofis-teologinen suuntaus” ei oikeastaan selitä mitään sille, joka ei ole lukenut Esa Saarisen Filosofian historiaa huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. Selitys avaa kyllä, että sillä on yhteyttä 1200-luvulla eläneeseen henkilöön, mutta mitä se henkilö sitten oli ajatellut ja miten se näkyy Vatikaani I:n konsiilissa? Miten hänen filosofiansa eroaa modernismista, kun paavit ja kardinaalit hänet halusivat asettaa 1800-luvun lopulla niin merkittävään asemaan katolisessa kirkossa? Mistä oikein on kyse? Ressourcement selitetään esimerkiksi hieman paremmin, kun kerrotaan, että se on ”1900-luvulla syntynyt teologinen liike, joka painotti Raamattua ja kirkkoisiä.” (s. 251) Näitä määrityksiä olisi voinut tuoda tosiaan enemmän itse tekstiin silloin, kun termi ensimmäisen kerran esiintyy. Sanastoon joutuu palaamaan välillä aika usein, mikä on tietenkin ymmärrettävää. Onneksi sellainen kirjassa on, ja tällaisenaankin se palvelee lukijaa puutteistaan huolimatta.

Toinen ongelma, joka näkyy juuri toisessa osassa kirjaa (mutta myös muualla) on latinalainen sanasto. Itse latinaa nyt hieman jo lukeneena kyllä välillä ymmärrän latinankielisiä kirjojen nimiä, ja teologien on syytä osata latinansakin (joskin kunnon sola scriptura -periaatteen mukaisesti mielestäni heprea ja kreikka ovat tärkeämpiä ;) ). Mutta jos nyt latinankielisten asiakirjojen ja eri kirjojen nimien siellä täällä suomentamatta jättäminen saa teologin skarppaamaan ja tarttumaan ARS Grammaticaansa ja Grammatica Parvaansa, niin ainakin maallikkoa ajatellen latinankieliset nimet olisi voinut aina suomentaa, ainakin silloin kun nimi esimerkiksi esiintyy asiakirjaa käsittelevässä luvussa ensimmäisen kerran. Tätä olisi voinut toteuttaa erityisesti kirjan toisessa osassa. Lumen Gentium tarkoittaa kansojen valoa. Sen olisi voinut suomentaa, kun asiakirjaa käsitellään sivusta 110 eteenpäin. Tässä ehkä vastaan tulee juuri se akateemikon ja tutkijan helmasynti, että kun on niin ”inessä” siinä omassa alassa, ei tajua, että toiset eivät välttämättä suoraan kaikkea tiedäkään ja termistö onkin vierasta. Anton ei ole tätä sudenkuoppaa täysin kyennyt välttämään, vaikka parhaansa on yrittänyt.

… ja lisää hehkutusta

Anton osaa hommansa. Hän tekee kirjassa juuri sen, mitä jokaisen akateemikon ja tutkijan pitää tehdä: hän lukee paljon tylsiä ja pölyttyneitä kirjoja ja sen jälkeen tuo parhaat palat ja tiedonjyvät helpolla tavalla tavallisen (eri traditiossakin elävän) tallaajan luettavaksi. Hän tekee sen samaan aikaan sekä humoristisesti että vakavasti, yksinkertaisesti ja asiantuntevasti. Oi jospa itse osaisin kirjoittaa moista tekstiä! Tässä tulee kateelliseksi. Pienistä risuista huolimatta en voi kuin suositella kirjaa.

Vatikaani II muutti merkittävästi katolisen kirkon itseymmärrystä ja sen suhtautumista muuhun maailmaan. Luterilaiselle Vatikaani II on merkittävä muun muassa siksi, että siellä ensimmäistä kertaa nähtiin virallisesti meidän kotoisen Suomen kirkkommekin jollain tasolla olevan kristillinen. Olemme erossa olevia veljiä ja sisaria, emme enää harhaoppisia. (Toisaalta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja katolisen kirkon suhde on hieman epäselvä, s. 172–175)

Jos haluaa oikeasti tutustua siihen, millainen on yli yhden miljardin kristityn kirkko ja mitä se ajattelee, niin tässä on helposti lähestyttävä kirja. Katolisen kirkon katekismus sitten taitaa olla vähän raskaampi teos.

Lue tämä ja päivitä itsesi myöhäiskeskiajalta nykypäivään. Lue tämä, ja olet entistä paljon viisaampi. Ota ja lue!

Ylösnousseen todistajia

Saarna Kuljun Majakalla, Lempäälässä 12.4.2015 – 1. sunnuntai pääsiäisestä. Ylösnousseen todistajia – Usko ja epäilys, Luuk. 24:36–49

Luuk. 24:36–49

”Kun he vielä puhuivat tästä, yhtäkkiä Jeesus itse seisoi heidän keskellään ja sanoi: ’Rauha teille.’ He pelästyivät suunnattomasti, sillä he luulivat näkevänsä aaveen. Mutta Jeesus sanoi heille: ’Miksi olette noin kauhuissanne? Miksi teidän mieleenne nousee epäilyksiä? Katsokaa minun käsiäni ja jalkojani: minä tässä olen, ei kukaan muu. Koskettakaa minua, nähkää itse. Ei aaveella ole lihaa eikä luita, niin kuin te näette minussa olevan’

Näin puhuessaan hän näytti heille kätensä ja jalkansa. Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat. Silloin Jeesus kysyi: ’Onko teillä täällä mitään syötävää?’ He antoivat hänelle palan paistettua kalaa ja näkivät, kuinka hän otti sen käteensä ja söi.

Jeesus sanoi heille: ’Tätä minä tarkoitin, kun ollessani vielä teidän kanssanne puhuin teille. Kaiken sen tuli käydä toteen, mitä Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on minusta kirjoitettu.’ Nyt hän avasi heidän mielensä ymmärtämään kirjoitukset. Hän sanoi heille: ’Näin on kirjoitettu. Kristuksen tuli kärsiä kuolema ja kolmantena päivänä nousta kuolleista, ja kaikille kansoille, Jerusalemista alkaen, on hänen nimessään saarnattava parannusta ja syntien anteeksiantamista. Te olette tämän todistajat. Minä lähetän teille sen, minkä Isäni on luvannut. Pysykää tässä kaupungissa, kunnes saatte varustukseksenne voiman korkeudesta.’”

Saarna

Kristus on ylösnoussut!

Majakkamessun kierron aiheena on tänään usko ja epäilys. Kirkkovuodessa taas tälle pyhälle annetaan hieman erilainen nimi. Uskon ja epäilyksen sijaan kirkkovuodessa puhutaan ylösnousseen todistajista. Ja siitähän tässä päivän evankeliumissakin on kysymys, siis ylösnousseen todistajista. Mutta kyllä siihen epäilyksiäkin mahtuu. Opetuslapsethan olivat aivan äimän käkenä, eivätkä meinanneet millään uskoa. Miksi? Olivatko he vain niin järjettömän tyhmiä? Eikö Jeesus ollut puhunut tästä heille?

No itse asiassa, Jeesus puhui aika vähän omasta ylösnousemuksestaan. Hieman hän asiasta kyllä mainitsi. Esimerkiksi Mark. 8:31 kertoo, että ”Jeesus alkoi selittää opetuslapsille, että Ihmisen Pojan täytyy kärsiä paljon. Kansan vanhimmat, ylipapit ja lainopettajat hylkäävät hänet, ja hänet surmataan, mutta kolmen päivän kuluttua hän nousee kuolleista.” Mutta ei se riittänyt. Kyseessä oli jotain aivan käsittämätöntä. Kyseessä oli jotain uutta. Kyseessä oli jotain, jolle opetuslapsilla ei ollut sanoja kuvaamaan sitä. Kyseessä oli uusi tilanne koko maailmanhistoriassa.

Nimittäin kukaan ei odottanut Messiaan kärsivän häpeällisen ja tuskallisen kuoleman Jumalan kiroamana ristinpuussa. Niinhän 5. Moos. 21:23 sanoo, että jokainen puuhun ripustettu on Jumalan kiroama. Messiasliikkeitä oli ennen Jeesusta ja Jeesuksen jälkeenkin ja keskiajaltakin löytyy muutama kandidaatti, mutta säännönmukaisesti liikkeet nitistettiin, kun sen johtaja tapettiin, mahdollisimman julkisesti ja häpeällisesti tietenkin. Ristille ripustaminen oli siihen ehkä kaikkein parhain keino. Laitetaan kaveri ristille alasti ihmisten syljettäväksi yleiselle kulkutielle. Siellä se sitten saa rypeä tuskassa ja häpeässä. Ja lisäksi Mooseksen lakikin sanoo, että hän on Jumalan kiroama! Ei hän voi silloin olla oikea Messias, luvattu kansan vapauttaja. Liikkeen jäsenillä on taas messiasehdokkaan häpeällisen kuoleman jälkeen kaksi vaihtoehtoa: luovutaan koko hankkeesta tai hankitaan uusi messias, mielellään entisen johtajan lähipiiristä. Kumpaakaan ei tapahtunut Jeesuksen kohdalla.

Mutta tällaisessa murheessa ne Emmauksen tienkin kaksi kulkijaa olivat, joista kerrotaan Luukkaan evankeliumissa juuri ennen tätä kohtausta. He kertovat ylösnousseelle Jeesukselle, jota he jostain syystä eivät tunnista, heidän murheistaan ja odotuksistaan ja hämmentävistä uusista uutisista. Odotus löytyy jakeesta 21: ”Me kuitenkin olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin.” (Luuk. 24:21)

Oliko hän? Hämmentävää! Emme me odottaneet tällaista! Me odotimme voitokasta Messiasta, emme häpeällisesti ristillä kuolevaa Jumalan kiroamaa miestä. Ei sen näin pitänyt mennä!

Mutta että hän olisi vielä ylösnoussut, kuten naisten huhupuheet kertoivat. Hauta oli tyhjä ja ruumis kadonnut. Käärinliinat olivat jäljellä, mutta nekin olivat ikään kuin tyhjä kuori, avaamattomina. Ruumis oli vain kadonnut sisältä. Mihin Jeesuksen ruumis on mennyt? Ei ollut vastauksia. Oli hämmennystä, odotusta, ahdistusta, pelkoa, surua ja pettymystä.

Kukaan juutalainen ei nimittäin odottanut ylösnousemusta. Ei kukaan. Eikä kukaan muukaan, ei varsinkaan kreikkalaiset ja roomalaiset, joille sellainen oli pelkkää hulluutta. Ylösnousemukseen kyllä uskottiin juutalaisten parissa, paitsi ehkä saddukeukset. Mutta se liittyi lopun aikoihin, viimeiseen tuomioon, jolloin jyvät erotetaan akanoista. Se liittyi siihen, että oikeudenmukaisuus viimein tapahtuu. Juutalaiset, liiton kansa pääsee pälkähästä ja pakanakoirat saatetaan Jumalan eteen. Oikeus tapahtuu! Tätä tuomiota varten kaikki kyllä nousevat ylös kuolleista, kun Jumala perustaa valtakuntansa. Mutta keskellä historiaa ei odotettu ylösnousemusta, ei kenenkään ylösnousemusta!

Ja nyt on tärkeää tehdä ero ylösnousemuksen ja kuolleista herättämisen välille. Jeesuksenkin sanottiin herättäneen kuolleita. Johanneksen evankeliumissa kerrotaan riipaisevasti Lasaruksen herättämisestä. Mutta nyt onkin kyseessä jotain muuta. Jeesuksen ruumis oli kadonnut haudasta. Ja se ilmestys, jonka he näkivät evankeliumissa, oli jotenkin erilainen. He luulivat sitä aaveeksi.

Jeesuksen ylösnousemus ei ollut nimittäin paluu elämään, kuten Lasaruksen. Sen sijaan Jeesuksen ylösnousemus oli uuden ajan merkki, se oli esimakua ajasta kuoleman jälkeen. Ei siis niin, että mennään ensin kuolemaan ja palataan tähän elämään – vaan kuollaan tästä ajasta pois – uuteen elämään, kuoleman toiselle puolelle. Lasarus kuoli varmasti myöhemmin. Hänen ruumiinsa oli sama vanha ruumis. Jeesus taas voitti kuoleman kuolemalla, kuolemalla syyttömästi, kantaakseen meidän synnit ja siksi kärsi rangaistuksen, joka meille kuuluisi. Hänen ylösnousemusruumiinsa oli samanlainen, mutta kuitenkin jotenkin erilainen.

Lasarus: elämä <-> kuolema. Jeesus: elämä -> kuolema -> kuolemanjälkeinen elämä (tai kuolemanjälkeisen elämän jälkeinen elämä, ks. lisää täältä tai täältä (huonolla ruotsilla))

Tätä ei kukaan juutalainen ikinä osannut kuvitellakaan. Ja siksi opetuslasten epäilys on niin suuri. He ovat ihmeissään, samaan aikaan riemuissaan ja peloissaan, hämmentyneitä yllättävästä käänteestä, johon heillä ei ollut sanoja, saati teologiaa. Jeesus joutui rauhoittamaan heitä. Hän näytti ruumiistansa ja haavojansa; hän se on, ei aaveella ole ruumista! Vieläkin he olivat ihmeissään: ”Kuitenkaan he eivät vielä tienneet, mitä uskoa, niin iloissaan ja ihmeissään he nyt olivat.” (Luuk. 24:41) Jeesus kysyy heiltä suoraan, onko heillä jotain syötävää. Pala paistettua kalaa saatiin kokoon jostakin kaapin perukoilta. Ja suora huono käännös suomeen alkukielestä oikein alleviivaa tilannetta: ”Ja hän otti ja söi heidän silmiensä edessä.” Voin kuvitella sen tuijotuksen. Jätkä mutustelee paistettua kalaa! Onko hän aave? Ei, ei aaveella ole ruumista. Ja ei, ei aave syö kalaa! Jeesus halusi osoittaa, että hän se on, ei mikään epämääräinen hallusinaatio tai näky. Ei sen ajan ihmiset tyhmiä olleet. Kyllä heillä oli käsitys siitä, että suru saa aikaan toiveita, että kuolemaa ei olisi tapahtunutkaan, että jotenkin rakas ihminen olisikin selvinnyt kuolemasta. Kaikki tiesivät, ettei ylösnousemusta tapahtuisi. Ei tällaista tapahdu.

Mutta Jeesus söi kalaa ihan tarkoituksella, hälventääkseen sitä epäilyksen suurta tulvaa, joka valtasi opetuslapset. Mikään aiemmin opetettu ei ollut valmistanut heitä tähän. Heillä ei ollut sanoja ylösnousemuksen ilmaisemiseksi. Jeesus oli sama Jeesus. Hänellä oli ruumis, jossa näkyi edelleen naulanjäljet. Mutta silti hän oli jotenkin erilainen, jotain, jota sanat eivät riitä kuvaamaan. Hän ei ollut palannut tähän elämään, vaan siirtynyt kuoleman jälkeiseen elämään, esikoisena ja ensimmäisenä, kuten Paavali myöhemmin kirjoittaa, kun lainaa varhaiskristillisen seurakunnan hymniä Kolossalaiskirjeen 1. luvussa.

Ei siis ihme, jos epäilyttää. Kumpaakaan ei osattu odottaa. Pääsiäisenä tapahtui jotain mullistavaa, jotain uutta. Juutalaisilta löytyi messiasusko ja messiasodotus, mutta Jeesus oli erilainen messias, kuin odotettiin. Hän ei perustanut kapinaliikettä ja yrittänyt vapauttaa Israelin kansaa, lunastaa sitä Rooman ikeen alta ja perustaa maanpäällistä valtakuntaa. Sen sijaan hän kukisti vielä suuremman mahdin, itse kuoleman mahdin ja synnin vallan, ei taistelemalla miekalla sitä vastaan, vaan ottamalla kaiken syntivelan kantaakseen, ottamalla Jumalan vihan maljan, josta Vanhassa testamentissa niin paljon puhutaan ja joka varataan erityisesti epäjumalanpalvelijoille ja pakanakansoille, ottamalla vihan maljan itsensä päälle, jotta koko maailma voisi vapautua syntitaakastansa Jumalan edessä, jotta meidän ei tarvitsisi kärsiä sitä, minkä Jeesus kärsi meidän puolestamme – helvetin eli itsensä Jumalan hylkäämisen, meidän syntiemme tähden.

Ja ylösnousemususkokin juutalaisilta löytyi. Mutta senkin Jeesus omalla ylösnousemuksellaan radikaalisti muokkasi. Jumalan valtakunta, taivasten valtakunta olikin jo murtautunut maan päälle! Historian keskellä Messias Jeesus, siis Kristus Jeesus, eli Kuningas Jeesus murskaa kuoleman vallan nousemalla ylös kuolleista ja aloittamalla jo kuoleman jälkeisen elämän. Ja sitä kautta jo tuleva valtakunta, taivasten valtakunta, siis taivas, on murtautunut maan päälle, aivan kuten Jeesus pyysi ja pyytää meitä rukoilemaan.

Ja hän opetti Emmauksen tien yksinäisille ja murheellisille kulkijoille, kuinka Mooseksen laissa, profeettojen kirjoissa ja psalmeissa on hänestä kirjoitettu. Saman opetuksen hän piti varmasti myös opetuslapsille ilmestyessään. Todennäköisesti puhuttiin paljon muutakin, kuin mitä Luukas ainoastaan on evankeliumiinsa kirjoittanut. Itse Vanhan testamentin opiskelijana olisin mieluusti ollut kuunteluoppilaana itse Mestarin jalkojen juuressa.

Onneksi meillä kuitenkin on säilytettynä tämä opetus. Se annettiin nimittäin opetuslapsille. Ja keiden todistuksen varaan alkuseurakunta muodostui? Opetuslasten! Keiden kirjeitä meillä on Uusi testamentti pullollaan? Apostoleitten! Siis, kun luet Paavalin kirjeitä tai Johanneksen kirjeitä, tai kun avaat erityisesti Matteuksen evankeliumin, joka on pullollaan sitaatteja Vanhasta testamentista, tai aivan huikean Heprealaiskirjeen, löydät sieltä Vanhan testamentin selitettynä. Ja jotta Lutherkin tulisi kerran saarnassa mainittua, niin hänkin totesi aikanaan, että ”onhan se niin, että Uusi testamentti on vain Vanhan testamentin selitystä.” Jeesus avasi, tarkasti käännettynä ”heidän ymmärryksensä käsittämään kirjoitukset” Ja se, hienolla sanalla Vanhan testamentin eksegeesi, kansan kielellä selitys, on meillä Uudessa testamentissa. Ja Pyhä Henki avaa kirjoitukset, kun häntä rukoilemme. Onneksi meillä on siis pääsy myös itse Jeesuksen opetuksiin!

Mitä myöhemmät kirjoitukset sitten avaavat meille Jeesuksen ylösnousemuksesta? Ensinnäkin, Paavali kirjoittaa 1. Korinttilaiskirjeen 15. luvussa, että ”ellei Kristusta ole herätetty, silloin meidän julistuksemme on turhaa puhetta, turhaa myös teidän uskonne.” Jos pääsiäisen tyhjä hauta onkin vain fiktiota, jos Raamatun todistus onkin pelkkää valhetta, niin meidän uskomme on turha.

Toiseksi, Paavali kirjoittaa Jeesuksen ylösnousemuksesta jotain todella oleellista, kun hän käsittelee kastetta. Roomalaiskirjeen luvussa 6 sanotaan: ”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän. Tiedämme että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia.” (Room. 6:3–6)

Paavalin idea on, että kasteessa sinut on liitetty Jeesukseen. Kasteessa sinun hyväksesi on luettu Jeesuksen ristinkuolema, sinut on tehty puhtaaksi, olet ikään kuin ”kuollut” yhdessä Jeesuksen kanssa. Mutta samalla tavoin sinut on liitetty Jeesuksen ylösnousemukseen. Se ei tarkoita ainoastaan sitä, että me kerran nousemme ylös kuolleista, kuten Jeesus on noussut ylös kuolleista. Se tarkoittaa sitä, että olet jo tavallaan nyt alkanut elää kuolemanjälkeistä elämää, siis elämää, jossa Pyhä Henki asuu sinussa ja vaikuttaa sinussa tahtomista ja tekemistä (Fil. 2:13). Elämää, jossa Jumala tahtoo perata sinusta synnin pois. Kääntymyksen elämää, jossa sinä saat hukuttaa ”kasteen hautaan” vanhan ristiinnaulitun minäsi, vanhan Aatamin, syntiinlankeemuksen seurauksena turmeltuneen ja pyristelevän Jumalan kuvan, joka ei tahdo tietää Jumalasta mitään, kuten Luther hienosti kerran kirjoitti. Ja saat elää jo nyt todeksi taivasten valtakuntaa, sitä elämää, joka täydessä kirkkaudessaan tulee meitä vastaan, kun Jeesus saapuu takaisin kaikessa kirkkaudessaan, ja kaikki suut tukitaan ja tuomio pannaan täytäntöön ja Ilmestyskirjan mukaan uusi Jerusalem, laskeutuu taivaasta Jumalan luota juhla-asuisena, niin kuin morsian, joka on kaunistettu sulhasta varten. Ja valtaistuimen luota kuuluu ääni, joka sanoo: ’Katso, Jumalan asuinsija ihmisten keskellä! Hän asuu heidän luonaan, ja heistä tulee hänen kansansa. Jumala itse on heidän luonaan. Ja hän pyyhkii heidän silmistään joka ainoan kyyneleen. Kuolemaa ei enää ole, ei murhetta, valitusta eikä vaivaa, sillä kaikki entinen on kadonnut.’ (Ilm. 21:2–4)

Me elämme siis tulevaisuutta jo nyt, mutta kuitenkin tässä maailmassa ja tässä ajassa. Me elämme taivaan kansalaisina jo nyt, kuitenkin maan päällä, samaan aikaan vanhurskaina ja puhdistettuina ja pyhinä, mutta kuitenkin vanhan luontomme kanssa taistellen. Me odotamme Jeesuksen paluuta, jolloin kaikki saatetaan lopullisesti kuntoon. Mutta Jumala on Sanallaan kutsunut jo meidät elämään todeksi taivasten valtakuntaa. Jeesuksen kuolema ja ylösnousemus on siihen avaimena. Me saamme olla jo nyt osallisia tulevaisuudesta.

Siitä me saimme ensimmäisen maistiaisen kasteessa, kun meidät liitettiin Jeesukseen ja vedettiin Pahan valtapiiristä Jumalan valtakunnan lapsiksi. Siitä me saamme maistiaisen, kun me astumme yhteiseen ehtoollispöytään nauttimaan itse Herran Jeesuksen ruumiin ja veren leivässä ja viinissä, yhdessä jo riemuitsevan seurakunnan kanssa, joka samoin odottaa Jumalan huomassa Jeesuksen paluuta. Ja siitä me saamme maistiaista, kun saamme yhtyä jumalanpalveluksessa ylistykseen itse taivaan joukkojen kanssa, kuten Ilmestyskirja sanoo.

Ole siis rohkealla mielellä. Kristus on ylösnoussut! Hän on sovittanut sinun syntisi ristillä. Jos sitä epäilet, muista kastetta ja sitä mitä Jumala teki sinulle silloin. Jos epäilet, tule Herran pöytään ja ota vastaan itse Herra Jeesus Kristus. Jos epäilet, rukoile Jumalaa, että hän auttaisi sinua epäuskossasi. Jos epäilet, lue Raamattua rukoillen ja mietiskellen, yksin ja yhdessä muiden kristittyjen kanssa ja kuule Hyvän paimenen ääni, joka avaa meidänkin ymmärryksemme käsittämään kirjoitukset. Totisesti, näin täytyi tapahtua. Näin tapahtui. Kirjoitukset kävivät toteen. Suuri Jumalan pelastussuunnitelma on täyttynyt. Maailmanhistoriassa on alkanut uusi vaihe. Kristus nousi kuolleista! Aamen.

Näytä niille teologi 2015 – Bo Giertz

Koska Facebookissa vietettiin tammikuun lopulla Näytä niille teologi -teemaviikkoa, ajattelin kirjoittaa helmikuun blogikirjoituksen teologista, jonka tänä vuonna halusin profiilikuvani kautta näyttää Naamakirjalle. Kyseessä on edesmennyt Ruotsin kirkon piispa Bo Giertz, joka Kyrkans Tidningenin aikanaan tehdyn kyselyn perusteella valittiin 1900-luvun merkittävimmäksi kirkolliseksi vaikuttajaksi Ruotsissa. Eikä Giertz ole ollut vaikuttamatta myöskään meidän kirkkoomme!

Hieman olenkin itse asiassa Giertzistä jo sivuillani kirjoittanut. Olen nimennyt hänet yhdeksi merkittäväksi teologiksi, joka on vaikuttanut meikäläisen teologiseen ajatteluun. Kaksi hänen kirjaansa ylsivät kymmenen parhaan kirjan joukkoon, jotka viime vuonna luin. Prepatessani itseäni Åbo Akademin pelottavaan kielikokeeseen, kirjoitin Giertzin parissa joitain lyhyitä kirjoituksia myös ruotsinkieliseen blogiinikin.

Ensin ajattelin kirjoittaa Giertzistä lyhyen henkilöhistorian, mutta koska muut ovat tehneet sen jo paljon paremmin, päätin jättää sen kirjoittamisen väliin. Sen sijaan suosittelen lukemaan Pasi Palmun loistavan artikkelin miehestä Gladiolus-nettilehdessä. Sen sijaan tuon tässä kirjoituksessa hyvin lyhyesti esille joitain hänen kirjojaan, joita olen lukenut, ja kerron, miten hän on vaikuttanut omaan uskonelämääni ja teologiseen ajatteluuni.

Katolisen kirkon puolestapuhuja ja luterilaisuuden opettaja

Ensimmäinen kirja, jonka luin Giertziltä, oli ruotsinkielinen. Suomen teologisen instituutin jokasyksyiseltä kirjakirppikseltä nimittäin saa halvalla ruotsinkielistä kirjallisuutta – harva teologi kun sitä kieltä enää osaa! Vuonna 1939 vanhahtavalla ruotsilla kirjoitettu Kristi kyrka (254 s., Verbum 1975; suomennettu Kristuksen kirkko) avasi itselleni luterilaisuutta ja myös katolisuutta – siis kirkon maailmanlaajuisuutta. Luin sen inttiaikanani. Kirjassa Giertz puhuu ekumeniasta ja Kirkosta isolla koolla. Luterilaisuus on ensinnäkin hänen mielestään huono nimitys. Hän käyttäisi – ja käytti – mieluummin nimitystä evankelisuus ja evankelinen, joksi myös reformaattorit itseään kutsuivat. Ei siis evankelikaalisuutta, vaan evankelisuutta. Luther ei ikinä halunnut perustaa uutta kirkkoa: hän halusi perata katolisesta, siis maailmanlaajuisesta ja yhteisestä, kirkosta pois sen, mikä oli vastoin evankeliumia. Mutta ajan henki oli mikä oli, ja kirkko rikkoutui. Se ei kuitenkaan ollut itsetarkoitus. Kristuksen näkyvä ruumis on hajallaan ja haavoittunut. Meillä on käsissämme suuren luokan ongelma, oikeasti!

Niin. Jokainen uusi hajaannus, jokainen uusi kuppikunta on aina haava ja häpeä Kristuksen ruumiille. Siksi pitäisi pyrkiä ekumeniaan – mutta sellaiseen ekumeniaan, joka ei perustu valheelle. Jos on erimielisyyksiä kasteesta tai ehtoollisesta, pappeudesta tai muusta, niin nekin täytyy tuoda esille. Ykseys vaatii myös opillista ykseyttä. Mutta Giertz ei ole hengellisen näkymättömän ekklesian (eli kirkko-opin) puolestapuhuja, joka pitää eri tunnustuskuntia Kristuksen eri ruumiinjäseninä, niin että jokaiselle on jotakin. Kyllä Kirkko on kutsuttu näkyväksi Kirkoksi, joka on yhtä Hengessä sekä näkymättömästi että näkyvänä instituutiona, Kirkkona. Kirkkokin on fyysinen, aivan kuten ihmisyyteen kuuluu fyysisyys, siis ruumiillisuus! Toisin sanoen Giertzille ajatus siitä, että kristitty voisi olla Kristuksen kirkossa ilman näkyvää yhteyttä, on vieras.

Toinen itselleni tärkeä Giertzin kirja on hänen pappisvihkimyspuheistaan ja papeille pidetyistä esitelmistään koottu Då föll Herrens eld – nytt liv i tjänsten (226 s., Församlingsförlaget 1996), jonka jälleen parillakymmenellä sentillä hankin paljon puhutulta STI:n kirjakirppikseltä. Kyllä kannattaa nimittäin ruotsin kielen taitaminen, kun tällaisia löytöjä saa käsiinsä! Kirja antoi minulle paljon pohdittavaa pappeudesta. Sen avulla päädyin ymmärtämään sen, mihin luterilaisenkin kirkon pappeus syvimmältään perustuu. Ei apostolin virkaa ole peruttu. Ei se ole mihinkään hävinnyt. Papin virka on apostolin virka, jolle on annettu avainten valta ja Sanan ja sakramenttien jakamisen oikeus. Se on pohjimmiltaan iure divino, Jumalan itsensä säätämä virka. Se ei poista mitään yleiseltä tai yhteiseltä pappeudelta. Kaikki kristitythän ovat Kristuksessa pyhää papistoa, kuten apostoli Pietari kirjoittaa. Mutta Jumala on säätänyt myös kaitsijan viran, erityisen pappeuden viran, jolle on annettu nämä erityiset tehtävät. Tämä kirja yhdessä emerituspiispa Eero Huovisen Pappi? -kirjan kanssa pisti omat aivonystyräni surraamaan. Jos olet teologian opiskelija ja pohdit pappisvihkimystä – älä ota sitä kevyesti. Ota selvää, mitä Raamattu sanoo pappeudesta ja miten luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat sitä selittävät. Pistä Pappi? lukulistalle ja jos ruotsi sujuu, lähde Giertzin matkaan pappeuden syövereihin. Saat samalla eväitä tulevaan työhösi. Älä ole pappeuden suhteen kevytmielinen!

Kolmas merkittävä kirja, jonka luin tällä kertaa ensin suomeksi ja vasta sen jälkeen ruotsiksi on Giertzin Kalliopohja (415 s., SLEY-kirjat 1993), jonka esittelin viime vuoden parhaiden kirjojen listauksessa ensimmäisenä. Se avasi vielä lisää romaanin muodossa pappeutta ja luterilaisuutta – tai evankelisuutta. En lähde sitä sen enempää esittelemään, koska se on jo esitelty. Toinen merkittävä kirja – myös listauksessa mukana ollut – on Att kunna läsa sin Bibel (134 s., Verbum 1975), jonka Giertz kirjoitti erityisesti maallikoita silmällä pitäen. Siinä hän käsittelee sitä, kuinka Raamattua kuuluisi tulkita.

Vielä viime vuoden puolella luin myös Giertzin 40-luvulla tekemän rippikouluopetuskirjan Grunden (128 s., Svenska kyrkans diakonistyrelsens bokförlag 1965), joka opettaa perusasioita kristinuskosta. Sitä lukiessani mielenkiintoista oli huomata, millä tavalla opetus on ennen tehty. Kirja oli pitkälti kysymys–vastaus -muodossa, ehkä sitäkin ajatellen että sitten rippikoulun lopun kuulustelussa on vastaukset opeteltu ulkoa. En tiedä sitten, arvostetaanko nykypäivään ulkoa opettelua liian vähän. Samalla tavalla on muuten Lutherin Vähä-katekismuskin pitkälti laadittu. Koska kirja on kirjoitettu 1940-luvun Ruotsiin, niin se ei aivan suoraan käy 2010-luvun Suomen rippikoulumateriaaliksi. Mutta muutettavat muuttaen kirjaa saattaisi pystyä käyttämään hyväksi nykypäivänkin ripareilla. Ainakin tekisi mieli sitä testata ja käyttää hyväksi omissakin opetuksissa.

Summa summarum, Bo Giertz on siis kirjojensa kautta kirkastanut itselleni kaksi suurempaa asiaa: luterilaisen kirkon katolisen arvon ja toisaalta pappeuden merkityksen. Näiden lisäksi hän on antanut eväitä Raamatun lukemiseen, siitä opettamiseen sekä liturgiaan tutustumiseen (johon Grundenissa paneudutaan yllättävän vahvasti) Näillä eväillä on hyvä jatkaa omia teologian opintoja, ehkä kohti pappisvihkimystä, jos Luoja sen suo.

Tähän loppuun vielä lainaus alussa mainitun Pasi Palmun kirjoituksen lopusta. Se kertoo jotain Giertzin nykymerkityksestä:

Koskettavasti hänen seuraajansa Göterborgin piispan virassa, Bertil Gärtner, kertoo jo itsekin eläkemiehenä käyneensä vanhan piispan luona Tukholmassa. Piispat puhuivat hiippakunnastaan ja yhdessä kokemistaan vaiheista kirkon ja sen Herran palveluksessa. Giertz tunsi kiitollisuutta saatuaan palvella niin monta vuotta Herran työvälineenä hiippakuntaa. Sitten hän huokaisi: ”Nyt ääneni on vaiennut.” Siihen Gärtner lempeästi vastustellen: ”Mutta kirjojesi kautta hyvä evankeliumi leviää edelleen. Ne myyvät ja uusia painoksia otetaan. Kyllä sinun äänesi kuuluu.” Giertzin katse kirkastui. ”Niin, se on totta.” Sitten Gärtner päättää kuvauksensa tästä viimeisestä kohtaamisesta edeltäjänsä kanssa: ”Se, mille hän eli – että evankeliumi kuuluisi – kävi jatkuvasti hänen sanoistaan ilmi.”

Giertzin ääni jatkaa kuulumistaan kirjojensa kautta myös hänen kuolemansa jälkeen – myös täällä toisella puolella Itämerta.

Joutuvatko ateistit jatkossa tukemaan hihhulointia verovaroin?

Talouselämä-lehti on julkaissut eilen uutisen otsikolla “Kirkollisverotus menee täysremonttiin – kelpaa kirkolle”. Otsikko on lööppimäisyydessään sortunut hämmennystä aiheuttavaan asiavirheeseen, jonka vuoksi esimerkiksi eräs uutiskommentoija päätyi toteamaan, että ”Ei jumalauta käy, että maksamiani veroja kohdistetaan kirkkoon, johon ateistina en kuulu.” Koska olen Facebookissa joutunut korjailemaan väärinkäsityksiä koskien muutosta, selvennän hieman, mistä siinä oikeasti on kyse.

Kirkollisverotus ei mene täysremonttiin, vaan vain valtion tuki kirkolle joutuu remppamiehen käsiin. Ennen uudistusta valtio tuki kirkkoa antamalla yhteisöverosta osuuden kirkolle vastineeksi niistä palveluista, joita kirkolla on julkisoikeudellisena yhteisönä (kaksi selkeää esimerkkiä ovat hautauspalvelut ja väestökirjanpito, elämä ja kuolema). Jatkossa yhteisöverosta ei mene osuutta kirkolle vaan valtio selkeämmin ostaa kyseiset palvelut kirkolta.

On siis tärkeää erottaa nykyinen kirkollisvero ja kirkon yhteisövero-osuus toisistaan. Kirkollisvero, jolla kirkko ylläpitää työtään, työntekijöitään ja maan hiljaisia köyhiä pysyy kirkollisverona. Kirkko taas ostaa verotuspalvelun valtiolta ja maksaa siitä. Talouselämän uutinen kertookin siitä, että jatkossa valtio vaatii kirkolta hieman vähemmän korvausta kirkollisveron kannosta. Se ei kuitenkaan ole kirkolle ilmaista.

Miksi kirkko sitten on tyytyväinen uuteen ratkaisuun? Yksinkertainen syy on se, että viime vuosina kirkon osuus yhteisöverosta ei ole kattanut niitä toimintoja, joita valtio “ostaa” kirkolta (esimerkiksi väestökirjanpito ja hautauspalvelut). Kirkko on joutunut kompensoimaan puuttuvia euroja kirkollisverokassasta. Toisin sanoen kirkon näkökulmasta on oikeudenmukaista, että jos valtio vaatii ja ostaa kirkolta palveluita, maksun pitäisi kattaa kustannukset. Näin ei tällä hetkellä ole.

Valtionavustus korvaa tämän puutteen. Jatkossa asiaa siis selkeytetään. Valtionavustus on suora maksu, jolla valtio ostaa kirkolta nämä palvelut. Jatkossa yrittäjätkään eivät joudu enää tilanteeseen, jossa he välillisesti tukevat kirkkoa epämääräisen yhteisövero-osuuden kautta.

Johtopäätöksenä edellisestä: Kirkkoon kuulumattomat eivät kustanna hihhulointeja jatkossakaan. Heidän veroprosenttinsa pysyy edelleen pienempänä.

Vielä voidaan kysyä, että miksi valtio sitten haluaa tukea kirkkoa esimerkiksi juuri väestökirjanpidon ja hautauspalveluiden hoitamisessa. Lyhyen aikaa mietittyäni mieleeni nousee yksi varsin yksinkertainen selitys: se on halvempaa valtiolle. Miksi? Annan kaksi esimerkkiä:

1. Kirkko hoitaa edelleen väestökirjanpitoa. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun uusi lapsi syntyy ja hänet kastetaan, vanhempien ei tarvitse täyttää ja viedä erillistä kaavaketta maistraatille ja erillistä kirkkoherranvirastoon. Sen sijaan kirkkoherranvirasto hoitaa molemmat. Näin valtio säästää, koska maistraattiin ei ole samalla tapaa tunkua.
2. Kirkolla on vuosisatojen kokemus ja infrastruktuuri hautausmaiden ylläpitoon. Jos valtio yhtäkkiä alkaisi itse ylläpitämään koko maan kattavaa hautausduunia, kustannukset olisivat pilvissä. Työntekijät, krematoriot, hautausmaiden kaavoitukset… Vai voisiko valtio pakkolunastaa hautausmaat ja rakennukset kirkolta itselleen? Ei kuulosta sivistysvaltiolta.

Valtio avustaa kirkkoa, koska se ostaa näitä palveluita kirkolta. Valtion syy tähän lienee yksinkertainen: se on halvempaa. Kirkollakin on omat syynsä, joiden takia se haluaa tuottaa näitä palveluita valtiolle Yksi voisi olla kokemus. Sillä kirkko on toteuttanut väestökirjanpitoa ja ylläpitänyt hautausmaita ennen kuin mitään Suomen valtiota on ollut olemassakaan.

Näin ymmärtäisin asian muutoksen.