Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 1/2

Vuonna 2016 tuli taas luettua paljon kirjoja. Tällä kertaa tosin kaunokirjallinen osuus jäi pahasti paitsioon, eikä seuraavaa Waltaria tullutkaan luettua. Ensi vuonna sitten kaksi? Julkaisen nyt vuoden lopussa ensimmäiset viisi mielestäni parasta lukemaani kirjaa ja uuden vuoden puolella toiset viisi.

1. Jukka Thurén: Kirkon usko. Nikaialaisen uskon tunnustajan opas. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja n:o 6 (166 s., Joensuun yliopisto 2002)

Edesmennyt Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan professori Jukka Thurén oli myös aktiivinen ekumeenikko. Hän oli pitkään mukana esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon teologisissa keskusteluissa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Kirkon usko on oikeastaan kirjoitettu jatko-osaksi Thurénin 70-luvulla tekemälle synodaaliväitöskirjalle Israelin usko, jonka itse luin Kirkon uskon jälkeen syventyessäni keväällä erityisesti kolminaisuusoppiin ja sen raamatullisiin juuriin. Israelin uskossa Thurén käsittelee lause lauseelta Nikean-konstantinopolin uskontunnustusta ja pyrkii etsimään uskontunnustuksen vanhatestamentillisia juuria ja sitä, miten Vanhaa testamenttia on Uudessa testamentissa tulkittu. Kirkon usko taas laajentaa perspektiiviä Nikean omiin isiin. Nikean uskontunnustus käydään läpi lause lauseelta etsien sen taustalla olevaa raamatuntulkintaa uskontunnustuksen laatimisessa mukana olleiden isien omista opetuksista ja kirjoituksista.

Kirja ei vaadi klassisten kielten osaamista, mutta ainakin itse havaitsin sen erittäin hyödylliseksi taidoksi. Toivoisin tämän kirjan kuluvan erityisesti teologien ja opettajien käsissä, miksi ei myöskin maallikkojen.

”Nikaian-Konstantinopolin usko(ntunnustust)a eli symbolia (NK) laulaa tai lausuu Jumalaa ylistäen valtaosa maailman kristityistä. Sen merkitys kristikuntaa yhdistävänä tekstinä on lähes Isä meidän -rukouksen veroinen. Sen sanoin voimme esitellä kristikunnan uskoa ulkopuolisille ja opettaa sen ydintä kasteoppilaille. Sen sisältöön kaivautumalla tulemme aikuisemmiksi kristityiksi. Nekin lausekkeet, mitkä aluksi kuulostavat oudoilta, osoittautuvat tarkoin harkituiksi. NK:n ahkerasta ja kunnioittavasta käytöstä kristitty tunnistaa aidon uskonveljen, sen väheksyminen ei todista hyvää. Sen halventajan tunnistaa kartettavaksi harhaoppiseksi, vaikka hän olisi oman kirkon pappi. NK on vuosisatojen kuluessa osoittautunut uskon linnoitukseksi, jota ”yhdeksi” tunnustautuvan ja yhteyteen pyrkivän kirkon on itsepintaisesti puolustettava. Jos uskon tunnustaja tapetaan, usko loistaa entistä kirkkaampana. Vaikka Nikaia, Konstantinopoli ja NK:n laatijoiden kotikaupungit on kuta kuinkin menetetty sen vastustajille, NK on valloittanut ison osan muusta maailmasta. Kun sitä sanottiin ekumeeniseksi Konstantinopolissa v.382 tai Khalkedonissa v.451, tarkoitettiin Rooman valtakuntaa: nyt merkitys on laajempi. NK kaikuu jälleen niillä Venäjän alueilla, joilta se oli välillä vaiennut.

Tyrmeys ilman rakkautta on ollut turmiollista: yksi ainoa NK:een lisätty sana on vielä äskettäin ollut Balkanin veljessotien taustalla. Isompi uhka koko kristikunnalle on kuitenkin se, jos NK:n sanoja ei enää pidetä tärkeinä: tunnustukseen yhdytään, muttei kysytä, mitä se oikein sanoo ja millä perusteella. Tätä vaaraa torjumaan on tämäkin kirjanen laadittu.” (s. 7)

2. Antti Laato: Monotheism, Trinity and Mysticism. A Semiotic Approach to Jewish-Christian Encounter (159 s., Peter Lang 1999)

Paneutuessani kolminaisuusoppiin huomasin Kirkon uskon kirjallisuusluettelossa tämän kirjan. Se löytyi Åbo Akademin kirjastosta, ja kesälukemiseksihan sen hotkaisin. Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professori Antti Laato käsittelee tässä lyhyessä kirjassaan Charles Sanders Peircen semioottisen mallin avulla vaikeaa uskontojenvälisen dialogin problematiikkaa, nimittäin kristinuskon ja juutalaisuuden välistä vuoropuhelua Jumalasta ja kolminaisuusopista.

Ensimmäinen osa on ainakin itselleni raskasta soutamista. Siinä Laato esittelee Peircen semiotiikkaa (merkkioppia) ja sitä, miten sen avulla voidaan ymmärtää tieteen tekemistä ja toisaalta myös tieteen rajoja silloin, kun puhutaan Jumalasta ja teologiasta. Peircen semiotiikkaan pitäisi tutustua enemmän, koska törmään siihen nykyään kaikkialla.

Kirjan toisessa osassa Laato käy läpi juutalaisten oppineiden Vanhan testamentin tulkintaa ja etsii sieltä erityisesti myöhemmässä juutalaisessa traditiossa väheksytyn varhaisen mystiikan kautta yhtymäkohtia kristinuskon kolminaisuusoppiin. Myös myöhemmät keskiajan oppineet, kuten Moses Maimonides, ja heidän näkemyksensä kolminaisuusopista saavat käsittelynsä. Laato näkee, että keskiajan juutalaisuus, ja esimerkiksi Maimonides, on niin kiinni filosofiassa, että Raamatun ja varhaisen juutalaisen tulkintatradition tarjoamalle mystiikalle tai sen kielelle ei jää tilaa. Tiukan filosofisessa maailmassa ja logiikassa kolminaisuusoppi on hänen mukaansa kauhistus.

Kirjan kolmannessa osassa Laato käsittelee varhaisten kristittyjen Vanhan testamentin tulkintaa ja kolminaisuusoppia. Tässä Laato on erityisen vahvoilla.

Viimeisessä osassa Laato yrittää kääntää sekä juutalaisen mystiikan että kristillisen kolminaisuusopin peirceläisen semiotiikan kielelle. Näin hän pyrkii siihen, että kolminaisuusoppia ei tarvitsisi näiden kahden uskonnon välisessä keskustelussa nähdä kauhistusta herättävänä asiana ja että kristillisen kolminaisuusopin taustalla voitaisiin juutalaisten puolelta nähdä legitiimiä Vanhan testamentin tulkintaa.

Mielestäni tässä on jälleen yksi kirja, jota erityisesti kristinuskon opettajien ja teologien tulisi lukea. Lyhyt, ytimekäs ja asiantunteva opus.

”I believe that both partners in this debate have lost valuable theological points. Christians have lost the mystic language of Judaism and their dogma of the Trinity was formulated using Greek philosophical terms and paradoxes. Paradoxes are not essentially wrong because they attempt to give life to the mystical language of the New Testament. However paradoxes are difficult for the human mind to understand because in them logical contradiction dominates. Outsiders understand easily the whole canon of doctrine as logical nonsense. On the other hand, the starting-point in the language of Jewish mysticism is the fact that though we cannot understand, we can still speak. We cannot grasp God with our language but we have a restricted possibility to express in Him who He is.

I believe that the Jewish partner in the dialogue has also lost something essential and important in this struggle. Because of Christian speculation about the relationship between Father and the divine Christ, Judaism reacted sensitively against any hint of divine hypostasis. However, divine Wisdom, to take but one example, played an important role in the Jewish writings of the Second Temple period, and is even attested in Proverbs 1-9. The lack of a divine hypostasis in the theology of certain Jewish thinkers (for example, Saadia Gaon and Maimonides) makes God appear to be a mere abstraction. On the other hand, Rabbinical theology (e.g., the idea of God’s presence) and Jewish mysticism (e.g., Sefirot) have preserved these mystical traditions.

The language of Jewish mysticism opens the door to a fruitful encounter between Judaism and Christianity. If Christians are forced to say that Jesus Christ was merely a reaction it not only contradicts the New Testament witness but also corresponds to the idea in Judaism that the Shekhinah of God is merely a creation, i.e., God himself is not present, only his creation is present. Such a view of God’s presence would be blasphemy in the eyes of many Jews because it implies that God is not interested to be in contact with human beings. That God was present in Christ, i.e., that Christ was the Shekhinah of Yhwh (cf., Joh 1:14 – – ) is an essential point of Christianity.” (s. 145–146)

3. Leif Erikson: Auktoritet och nådemedel. Några huvuddrag ur Martin Luthers bibelsyn. Studier utgivna av institutionen för systematisk teologi vid Åbo Akademi 25 (140 s., Åbo Akademi 1994)

Mielestäni jokaisen luterilaisen teologin, etenkin pappeutta pohtivan, olisi syytä tutustua dogmatiikkaan peruskurssia syvemmin. Pappislupauksessa sitoudutaan luterilaiseen tunnustukseen, joten olisi varmaan syytä tietää, mitä siellä lukee, jotta siihen voisi sitoutua. Niinpä suoritin Åbo Akademissa aineopintokokonaisuuden luterilaisesta tunnustuksesta. Åbo Akademin dosentti Leif Eriksonin kirjanen oli yksi osa tutkimuskirjallisuutta. Lisäksi tuli luettua Eriksonin toinen teos Pneumatologi och epikles i luthersk teologi, professori Bengt Hägglundin artikkelikokoelma Arvet från reformationen – teologihistoriska studier, professori Tuomo Mannermaan uuden koulukunnan alullepanija In ipsa fide Christus adest sekä iso osa tunnareita på (gammal) svenska. Pidemmän aikaa olemme lukeneet niitä vaimoni kanssa myös suomeksi, ja loppusuora häämöttää jo.

Muistan Eriksonin saarnamieskaima Leif Nummelan todenneen viime keväänä Ryttylän Raamattua käsittelevässä Apologiaforumissa, että Eriksonin kirja on niin tärkeä ja hyvä kirja, että jokaisen pitäisi myydä kaikki mitä omistaa ja hankkia teos hyllyyn. Vaikka Nummelan heitto olikin kunnon hyperbola, niin kyllähän kirja on yhtä timanttia. Oman kappaleeni tosin taisin lahjoittaa pappisvihkimyksen johdosta ystävälleni. Pitää hankkia uusi kappale takaisin hyllyyn heti, kun on mahdollisuus!

Eriksonin kirja on lyhyt ja ytimekäs ja erittäin systemaattinen. Ensimmäisessä kappaleessa Erikson esittää selkeät tutkimuskysymykset. Hänen mukaansa tutkijat ovat yleensä painottaneet, että Lutherin raamattunäkemyksessä olennaista on Raamatun auktoriteetti (auktoritet) traditiota vastaan tai sen armoa välittävä vaikutus (nådemedel = armonväline). Yleensä tutkijat ovat painottaessaan toista hylänneet toisen funktion tai ainakin väheksyneet sen merkitystä Lutherin teologiassa. Erikson etsii näitä kahta Raamatun funktiota Lutherin teoksista. Sen lisäksi Erikson pyrkii löytämään Lutherin kirjoituksista vastauksen siihen, mitä Luther pitää Raamatun keskuksena (centrum). Erikson on valinnut Lutherilta kahdeksan pääteosta, joita hän käsittelee kronologisessa järjestyksessä ja siten myös pohtii, muuttuuko Lutherin raamattunäkemys ajan kuluessa.

Jokainen kappale käsittelee yhtä Lutherin teosta. Aluksi Erikson referoi käsittelemänsä teoksen kysymyksenasettelun puitteissa ja käy sen jälkeen keskustelua tutkijoiden kanssa. Viimeisessä luvussa Erikson tiivistää kirjan tulokset. Rakenne on systemaattisen kuiva, mutta samalla todella helppo ja selkeä.

Lutherin näkemys ei muutu ajan saatossa. Raamattu toimii auktoriteettina järjen ja filosofian (ehtoolliskiista, sidottu ratkaisuvalta, perisynti) sekä tradition (roomalais-katolinen kirkko) yläpuolella. Raamatun on mahdollista toimia ylimpänä auktoriteettina, koska se on selkeä kirja. Tämä oppi Raamatusta selkeänä kirjana on muuten nykypäivän luterilaisuudesta kadonnut; Raamattu nähdään nykyään jälleen epäselvänä kirjana, jota voidaan tulkita miten sattuu ja minne sattuu, varmaan osittain postmodernismin ja derridaistien takia. Ajattelen, että Sammeli Juntusen Kirkon Raamattuteologiasta ja sen puutteesta voisi olla avuksi tässä ongelmassa. Raamattua tulee tulkita kirjaimellisesti (ei tarkoita nykyajan amerikkalaisfundamentalistista raamatuntulkintaa), allegoria on sallittua siinä määrin kuin lukija tuntee kristillisen uskon, mutta sitä tulee enimmäkseen välttää. Luther itse harjoittaa sitä erityisesti Vanhan testamentin tulkinnassaan. Sen sijaan Raamatun inspiraatio ja syntyhistoria saavat Lutherilta vähemmän huomiota. Raamattu toimii myös armonvälineenä, erityisesti julistettuna sanana, mutta myös kirjoitettuna. Tässä Erikson on eri mieltä kuin professori Miikka Ruokanen, joka hänen mielestään tekee liian suuren eron saarnatun ja kirjoitetun sanan välille. Raamatun keskuksen Luther on määritellyt vähemmän selkeästi. Välillä se on Kristus, välillä vanhurskauttamisoppi. Voidaan kuitenkin ajatella, että Kristus on keskus. Samalla Kristus yhdistää Raamatun auktoriteetti- ja armonvälinefunktiot. Raamattu on auktoritatiivinen, koska se on Kristuksen sanaa. Samalla se toimii armonvälineenä, koska se on Kristuksen sanaa.

Eriksonin kirja on lyhyydestään huolimatta painava. Hän sitoutuu selkeästi enemmän ruotsalaiseen koulukuntaan (Hägglund, Ingemar Öberg) kuin suomalaiseen (Ruokanen). Ingemar Öbergin tiiliskivi Bibelsyn och Bibeltolkning hos Martin Luther vuodelta 2002 on kattavampi ja perusteellisempi, mutta samalla kovin raskas. Sen etuna ovat pitkät lainaukset suoraan Lutherin teksteistä. Senkin luin kesällä.

Jos kirjaa tekisi mieli lukea, mutta ruotsin taito sakkaa, niin onneksi Eriksonin asiantuntemuksesta pääsee nauttimaan myös joko livenä Perustan tulevilla teologisilla opintopäivillä tai lukemalla Perussanoman reformaation juhlavuoden kunniaksi julkaiseman kirjan Teesejä Raamatusta.

”För Luther hör frågan om Skriftens yttre klarhet (claritas Scripturae) samman med dess auktoritet. Endast en klar och entydig Skrift kan ha auktoritet menar reformatorn, som övergav den fyrfaldiga tolkningsregeln (quadriga) och istället började framhålla Skriftens enkla bokstavliga betydelse (sensus litteralis). Inte minst i sin kamp för realpresensen i nattvarden höll Luther hårt fast vid instiftelseordens enkla och bokstavliga betydelse. Reformatorn varnar i flera sammanhang för att använda den s.k. allegoriska bibeltolkningen, ifall man inte har en god insikt i den kristna läran.” (s. 123–124)

4. Timo Nisula: Augustinus (233 s., WSOY 2008)

WSOY:n Kristinuskon vaikuttajat -sarjassa ilmestyi aikoinaan Augustinus-tutkijapastori Timo Nisulan ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys tuosta Pohjois-Afrikan mohikaanista, Hippon piispasta, herra A:sta.

Augustinus on merkittävä kirkkoisä erityisesti läntiselle kristinuskon haaralle. Augustinuksen muotoilemat perisyntioppi ja ennaltamääräämisoppi ovat olleet merkittäviä niin roomalais-katolisille kuin luterilais(-katolis)illekin. Uskonpuhdistuksen merkkivuoden sankari, Playmobil-figuurista ja Tässä seison –sukista suurelle yleisölle tuttu Martti Lutherkin oli nimenomaan augustinolaismunkki ja tutustunut erityisesti Augustinuksen opetuksiin.

Heitänpä tähän väliin pienen heiton. Yleensä paljon Lutheria lukeneet alkavat muistuttaa Lutheria myös siinä, että äänenpainot kovenevat ja Lutherin retoriikasta otetaan mallia sekä hyvässä että pahassa. Tutkija Nisula on lukenut ja kääntänyt Augustinusta sen verran, että myös hänen kirjoitustyylinsä on tainnut saada vaikutteita Hippon herralta. Sen verran mukavaa ja sujuvaa on Nisulan tekstiä lukea!

Nisula käsittelee Augustinusta varsin yleispiirteisesti. Hän käyttää paljon lainauksia ja antaa siten tilaa piispalle itselleen, mikä ilahduttaa lukijaa, joka ei muuten ole Augustinuksen teksteihin tutustunut. Käännökset ovat hyviä ja ammattitaitoisia, usein ymmärtääkseni Nisulan omia. Augustinuksen polemiikit newagehtavaa manikealaista poppoota (johon hän itsekin jonkin aikaa kuului), Pelagiusta ja donatolaisia vastaan saavat kirjasta ison osan, toisaalta ihan syystäkin, sillä ne ovat vaikuttaneet olennaisesti hänen ajatteluunsa.

Kirjan kautta pääsee myös pienelle aikamatkalle. Nisula kuvaa esimerkiksi sen aikaisen postin ongelmia, Augustinuksen kirjeenvaihtoa ja saarnoja. Lisäksi isot teemat, kuten ihmisen vapaa tahto, synti, pelastus ja kolminaisuus, tulevat käsitellyiksi kertomuksellisella tavalla. Nisula avaa Augustinuksen omaa mielenmaisemaa. Lukija ikään kuin vedetään mukaan Augustinuksen omaan taisteluun ja elämään eri kirjeiden ja kirjojen kautta.

Tolle lege!

Pieni ote kirjasta on Augustinuksen kirjeestä Valerius-piispalle Augustinuksen pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 391:

”Tässä elämässä ja etenkin nykyaikana mikään ei ole piispalle, papille tai diakonille helpompaa ja hauskempaa ja ihmisten mielestä miellyttävämpää kuin viran hoitaminen leipätyönä ja olemalla kaikille mieliksi. Mikään ei kuitenkaan ole Jumalan silmissä kurjempaa ja surullisempaa ja kirotumpaa.

Samoin mikään ei ole tässä elämässä ja etenkin nykyaikana piispalle, papille tai diakonille vaikeampaa, työläämpää ja vaarallisempaa kuin taistella suuren valtiaamme käskyjen mukaan. Ja taas, mikään ei ole Jumalan silmissä sen onnellisempaa!

– –

Minä vain en osaa! En minä ole lapsena enkä nuorena saanut mitään oppia tällaiseen työhön. Siinä vaiheessa, kun aloin jotain ymmärtää, minut pantiin väkisin virkaan kaikkien syntieni palkkana (mitään muuta syytä minulle ei kyllä tule mieleen).

Minulle annettiin kaleerissa kakkossoutajan paikka, vaikka en edes tiedä, miten päin airoa pidetään.

Luulen, että Herra tahtoo minua näin rangaista. Olenhan ollut kärkäs arvostelemaan muiden soutajien syntejä, niin kuin olisin kovastikin oppineempi ja laadukkaampi mies, ja nyt olen itse kokenut, mistä tässä kaikessa on kysymys.” (s. 31–32)

5. Eero Junkkaala: Viides herätysliike. Näin minä sen näen (198 s., Kirjapaja 2016)

Eero Junkkaalan kirja on ainakin omassa änkyräteologisessa kuplassani herättänyt eniten tunteita, kynän sauhuamista, pohdintaa ja ajattelua. Kirjasta ollaan montaa mieltä. Mielestäni yksi loistava hyvän kirjan mittari helppolukuisuuden ja viihdyttävyyden lisäksi on se, että se haastaa pohtimaan. Ja mikäli jokin kirja haastaa pohdiskelutyöhön, niin se kirvoittaa myös ajatuksia. Ja niitä on tosiaan siunaantunut, lähtien Uusi tie -lehden pääkirjoituksesta ja jälkikeskustelusta virkakysymyksestä, jota käsiteltiin lyhyesti marraskuisen Kirkolliskokouksen kyselytunnillakin, aina Keijo Rainerman mielenkiintoiseen arvioon Perustassa tai Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramiehen pohdintoihin luterilainen.netissä.

Kirjoitin kirjasta jo tuoreeltaan oman subjektiivisen kirja-arvioni, johon herra kirjailija itsekin kommentoi oman ”tykkäyksensä”. Siksi en teosta tässä sen enempää avaa. Pieni maistiainen itse kirjasta on kuitenkin paikallaan. Junkkaala käsittelee kirjassaan luvun verran itsellenikin merkittävän Suomen teologisen instituutin syntyä:

”Halusimme antaa viestin, että paras vastaus huonolle eksegetiikalle on hyvä eksegetiikka. Emme lähtökohtaisesti torjuneet historiallis-kriittisen metodin käyttöä vaan sen väärinkäytön. Jos sen johdosta Raamattu sirpaloituu joukoksi keskenään ristiriitaisia mielipiteitä, se on osoittautunut hyödyttömäksi menetelmäksi. Raamatun tutkimuksen tulee olla sellaista, jolla on käyttöä kristillisen seurakunnan opetuksessa ja julistuksessa. Tietenkin akateeminen tiede on arvovapaata ja voi tulla mihin tuloksiin tahansa. Kuitenkin jos uskomme, että Raamattu on Jumalan ilmoitus, sillä täytyy olla jokin yhtenäinen sanoma ja juoni. Kristillinen kirkko on tämän aina tiennyt ja akateeminen teologia joskus perusteellisesti hukannut. Tällaisia kysymyksiä pohdimme ja tältä pohjalta koetimme rakentaa ”parempaa eksegetiikkaa”.

Muuan anekdootti STI:n alkuvuosilta on jäänyt elämään niistä keskusteluista, joita yliopiston luennoilla oli joskus käyty. Vanhan testamentin professori Raija Sollamo oli kai hiukan tympääntynyt opiskelijoiden kysymyksiin ja vastaväitteisiin ja tokaissut: ”Mitä te luulette voittavanne sillä, että pidätte kiinni tuosta vanhasta raamattunäkemyksestänne?” Joku opiskelija takapenkistä oli huutanut: ”Iankaikkisen elämän.” Näin tämä asetelma usein koettiin. Raamattua repivä teologia uhkasi jopa riistää uskon.

Kun Timo Eskola vuonna 1992 tuli Suomen teologisen instituutin työntekijäksi, opetuskapasiteetti kaksinkertaistui. Kaiken lisäksi Eskola osoittautui vuosien varrella eksegeetiksi, joka alkoi julkaista tuotantoa sekä suomeksi että englanniksi sellaisia määriä, että yliopiston opettajista harva on pystynyt samaan. Hän teki toisen tohtorintutkinnon kirjallisuustieteestä ja on julkaissut Euroopan arvostetuimmissa teologisissa sarjoissa useita teoksia. Teologisen tiedekunnan dosenttina hän opettaa myös yliopistossa. Kaikkein kiistellyin tutkimuskohde on ollut Heikki Räisäsen teologian analysoiminen. Se tuotti kiivaan keskustelun Räisäsen kanssa myös Teologisen Aikakauskirjan sivuilla.” (s. 112–113)

Mainokset

Ajasta aikaan varjellut – Lempäälän seurakunnan lähikirkkohistoria

Eero Junkkaalan subjektiivishistoriallisen katsauksen lomassa kiinnostuin aiempaa enemmän myös oman vanhan kotiseurakuntani historiasta. Jonkin verran siitä jo tiedän ja lähilähihistoriaa olen itsekin elänyt. Paljon on kuitenkin ollut pimennossa. Junkkaalan kirjan innoittamana kaivoin siis kirjahyllystäni siellä jo useita vuosia lojuneen pienen (subjektiivisen) kirjan Ajasta aikaan varjellut – Lempäälän seurakunnassa 1951–2011, jonka on koonnut ja pitkälti kirjoittanut myös Lempäälän paikallishistoriaa ansiokkaasti kuvannut Ritva Mäkelä. Kirjassa kuvataan varsin kattavasti eri vuosikymmenien tapahtumia ja seurakunnan kehittymistä. Mäkelän kuvausta rytmittävät mukavalla tavalla myös eri henkilöiden omat tarinat. Punaisena lankana kulkee pitkän linjan työntekijän ja seurakuntalaisen Helli ”Hymy” Vilppaan tarina. Hymy saapui Lempäälän seurakunnan palvelukseen vuonna 1951 ja jatkoi pientä paussia lukuun ottamatta eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1989. Sen jälkeen hän on toiminut seurakunnassa aktiivisesti vapaaehtoistyössä.

Omat vanhempani ovat muuttaneet Lempäälään alun perin Itä-Suomesta, josta omat sukujuureni löytyvät. Olen siis ensimmäisen polven lempääläinen. Vaimoni taas on oikea paikallishistorian tuntija, ja hänen sukunsa molemmat haarat ovat hämäläiset ties kuinka monennessa polvessa. Hän on siis monennen polven lempääläläinen. Äijä eli isoisä tosin on poikkeuksena saapunut Karjalankannakselta evakkona.

Ehkä on vanhenemisen merkki, että alkaa kiinnostua omasta historiastaan ja itselle merkittävän seurakunnan historiasta. Tai sitten kyse on vain viisaudesta. Sillä historia on aina hyödyllistä!

Tässä kirjoituksessa nostan esiin epämääräisen määrän helmiä seurakunnan historiasta. Samalla tämä kirjoitus toimikoon jonkinlaisena kiitoksena niistä vuosista, joista olen saanut nauttia Lempäälän seurakunnassa kasvaen, ollen ja palvellen aina pyhäkoululaisesta (josta en tosin muistaakseni kauheammin välittänyt) ja rippikoululaisesta kesäteologiin.

Wanha pitäjä Lempäälä

Olin uskonpuhdistuksen juhlavuoden alkajaisiksi Holy Helsinki Walk -kirkkokierroksella, jonka teologi-filologi-kääntäjä-taikuri-kirjailija-tohtorikoulutettava-kaupunkiopas Emil Anton asiantuntevasti ja veikeästi opasti. Kierroksella kävi ilmi, kuinka nuori Helsinki oikeastaan on. Lempäälä (Lembois) tuo Helsingin lyhyeen historiaan mukavaa kontrastia. Oma rippi- ja vihkikirkkoni ja henkinen kotikirkkoni, kaunistakin kauniimpi Pyhän Birgitan kirkko on rakennettu aivan 1500-luvun alkupuolella. Sitä ennen läheisyydessä on nähtävästi sijainnut puukirkko, joka on perimätiedon mukaan ollut peräisin 1400-luvulta. Lempäälässä on siis myös koettu uskonpuhdistus, vaikkei kirkko kauaa ehtinytkään katolinen olla.

Birgitta-nimeen liittyy tarina, jonka olen aikaisemminkin kuullut. Aiempi Lempäälän ja Vesilahden (Vesilax) yhteinen kirkko (tai sitten Lempäälän kappelikirkko) paloi. Tarun mukaan Lempoisten kylän Tarikan talon Birgitta-piika huomasi tulen järven takaa ja ehti paikalle juostuaan pelastaa kirkosta vain muutamia pyhimyksenkuvia. Toinen niistä oli Pyhä Birgitta ja toinen Maria Magdaleena. Kuvat laitettiin lautalle ja lautta vesille, ja tulevan kirkon sijainti määritettiin sen mukaan mihin lautta rantautui. Tosin ensimmäinen paikka ei rakentamiseen kelvannut, joten lautta pistettiin vesille uudemman kerran. Onko tarina totta vai tarua, siitä ei ole tietoa. Hauska taru silti. Mäkelä siteeraa vanhaa runomuotoa tarusta:

Haurala ei havainnut
Herrala ei herännyt
Nurmikunta nukkununna.

Lempäälässä on myös ollut merkittäviä kirkonmiehiä, joista jotkut Mäkelä lyhyesti mainitsee. Esimerkiksi kirkkoherra Tuomas Sarkolainen lahjoitti 1500-luvun alussa kotiseurakunnalleen suurikokoisen painetun latinankielisen Raamatun vuodelta 1470. Eipä ollut paljoa aikaa kulunut koko kirjapainotaidon keksimisestä! Nykyisin tätä Raamattua säilytetään Kansalliskirjastossa.

1800-luvulla kanttori Gustaf Lindell kokosi yli 400-sivuisen Koraalikirjan, joka antaa kuvan sen ajan kirkkolaulusta Lempäälän seurakunnassa. Siihen aikaan ei virsikirjoissa ollut nuotteja, joten virret opeteltiin ulkoa ja ne laulettiin miten laulettiin. Nykyajan vastine voisi olla nuorten veisut: Lempäälän nuoressa seurakunnassa laulettiin pitkään ilman nuotteja, ja veisuja lauletaan nuorten parissa edelleenkin ”väärin”, vaikka kädessä olisi Punaisen veisukirjan tai Viisikielisen nuotitkin.

Gustaf Johanssonkin on toiminut Lempäälässä kirkkoherrana, tosin vain vähän aikaa. Ehkä on silti pakko paljastaa, että kyseessä on 1900-luvun taitteen molemmin puolin arkkipiispana toimineen Gustaf Johanssonin isä, ei itse arkkipiiska.

Ehkä kaikkein tunnetuin lempääläinen on kuitenkin 1700-luvun puolivälissä kirkkoherrana toiminut Erik Edner. Tai ainakin hänen kuuluisi olla tunnetuin! Kyseinen Erkki oli nimittäin Ruotsin valtiopäivillä pappisedustajana, ja juuri hän ehdotti kuninkaalle kaupungin perustamista Tammerkosken partaalle. Erkin sanoista otettiin vaari, ja sinnehän se Mansesteri lopulta pykättiin. Tamperelaiset saavat siis olla ikuisesti kiitollisuudenvelassa meille lempääläisille tästä jalouden työstä! Ja jos joskus tulevaisuudessa tapahtuisi sellainen hirvitys, että kunnat pakkoyhdistettäisiin, niin historiallisin perustein uuden mammutin nimeksi pitäisi ilman minkäänlaista epäilystä tulla Suur-Lempäälä. Saisivat siellä Suur-Tampereen toimituksessa olla vähän fiksumpia propagandistisessa nimenvalinnassaan!

Herätysten seurakunta

Lempäälän seurakunta on kokenut monta ”herätyksen” aaltoa. Hannulan herätyksestä olen kuullut kirkkohistorian luennoilla yliopistossa. Sitä en kuitenkaan ollut aiemmin tiennyt, että kyseinen herätys oli varsin voimakas myös Lempäälän alueella 1900-luvun alussa. Herätykselle nimensä antaneen Frans Hannulan poika Toivo Hannula nimittäin toimi ensin kappalaisena ja myöhemmin kirkkoherrana Lempäälässä. Lempäälä on ymmärtääkseni ollut kansalaissodan aikana vahvaa punaista aluetta, ja siellä käytiin pitkään taisteluita. Toivo Hannula oli siunaamassa punaisten uhreja – mitä kaikki papit eivät ilman muuta ikävä kyllä tehneet.

Yksi itselleni täysin puskista tullut tieto on Lempäälän luonnonparantolan merkitys. Olen nuorempana kuvitellut sen olevan jonkinlainen new age-tyylinen uushenkisyysparantola. Kylpylä on kuitenkin rakentunut pastori Juho Uotin kehittämän vesihoitomenetelmän ympärille, ja sen on omistanut ja omistaa edelleen Uotin suku. Paikalla on käynyt kylpemässä muun muassa Mika Waltaria ja Ilmari Kiantoa. New agen sijaan kylpylä oli läpeensä hengellinen kristillisesti. Siellä esimerkiksi pidettiin kolme kertaa viikossa iltahartauksia ja muitakin tilaisuuksia, muun muassa juhannusjuhlia. Puhumassa kävivät vuosien saatossa esimerkiksi piispat Eino Lehtinen ja Aimo T. Nikolainen sekä arkeologi ja professori Aapeli Saarisalo. Juhannusjuhlat järjestetään kirjan mukaan edelleen. Mielenkiintoinen tieto, koska en ole itse niistä ikinä kuullutkaan!

Toinen merkittävä herätys on ollut seurakunnan kappalaisen Aimo Sorrin pikkupappilassa pidettyjen seurojen ympärille rakentunut sorrilaisuus. 60-luvun nuorisoherätyksellä oli hyvät ja huonot puolensa. Hyviin kuului tietenkin herätys. Huonoihin kuului liiallinen jyrkkyys. Kappalainen oli uskova, mutta rukoilevaistaustaista (!) kirkkoherraa ei sellaisena välttämättä pidetty. Mieleen tulee Bo Giertzin Kalliopohjaromaanin uskova keltanokkapappi.

Sorrilaisuus oli osa viidesläistä liikettä, ja herätyksen piiristä Suomen Siionin valokeiloihin ovat ponnistaneet muun muassa veljekset Junkkaala ja rovasti ja lähetystyöntekijä Erkki Lehtonen. Eero Junkkaala näkee Lempäälän myös linkkinä 60-luvun eri herätysalueiden välillä. Itselleni uutta oli esimerkiksi se, että Kuljussa (!) pidettiin Yhteyspäiviä, joiden aikana käytiin keskusteluja näiden paikallisten herätysten saamiseksi saman katon alle. Eero Junkkaalan mielestä nämä kokoukset olivat yksi sysäys Kansanlähetyksen syntymiselle. Sorrilaisuus hävisi historian lehdiltä kappalaisen aikaisen kuoleman myötä.

Jonkinlaista häppeninkiä on tapahtunut nuorisotyössä kyllä sorrilaisuuden jälkeenkin. 70-luvun lopulla remmiin astui esimerkiksi Markku ”Maxi” Kuusjärvi, suurten linjojen mies, joka lähti rakentamaan nuorisotyötä ennakkoluulottomalla otteella. Hän oli paitsi visionääri myös visioiden toteuttaja. Harvinainen paketti siis. Kuusjärven kautta nuorisotyöhön tuli mukaan paljon erämeininkiä. Erilaisia vaelluksia ja reissuja järjestettiin ulkomaita myöten. Yksi selkeä edelleen elävä Maxin perintö on vuosittain järjestettävä Uusi alku, joka aiemmin tunnettiin Loppiaistapahtumana. Se on vanhin paikallisseurakunnan järjestämä nuorisotapahtuma. Ensimmäinen järjestettiin jo loppiaisena 1979 ja vuoden 2017 kattauksen ja ohjelman löytää täältä. Tervetuloa! Toinen perintö Maxilta on pitkä luontopolku, nimellään yllättävä Birgitan polku. Siellä järjestetään myös jokavuotinen Birgitan kirkkovaellus.

Ihmeellistä omistautumista

Nykyajan pullamössölle kirjasta avautui myös huikaiseva näkymä eri työntekijöiden ja riviseurakuntalaisten omistautumisesta. Hymy, henkilö, jota en edes tunne hänen pitkästä historiastaan huolimatta (mitä se kertoo seurakunnan jakautumisesta eri sektoreihin!), on tästä yksi esimerkki. Hymy on omistautunut seurakunnan työlle yli 60 vuoden ajan!

Toinen mieleenpainuva henkilö, johon sain kirjan kautta tutustua, on diakonissa Anni Hynninen, joka tuli seurakuntaan töihin vuonna 1931. Anni polki säällä kuin säällä vanhusten luo ympäri pitäjää, yöpyi sairaiden luona, teki töitä äitien parissa eikä paljoa kelloon ja työaikaan katsellut. Lähtö saattoi tulla keskellä yötä. Jos Sisar Anni oli jossakin asioilla, oli silloinkin ovensuussa lappu, jossa kerrottiin mistä diakonissan saattoi tavoittaa ennen älypuhelinten ja internetsin keksimistä.

Myös pitkän linjan kappalainen ja kirkkoherra, vastikään edesmennyt Heikki Miettinen omistautui työllensä. Hän osasi muun muassa nähdä tulevaisuuteen ja ajoi Tervajärven leirikeskuksen rakentamisesta. Leirikeskus onkin palvellut seurakuntaa ja sen muita vuokraajia jo monta vuosikymmentä. Lisäksi hän aloitti yhteistyön paikallislehden kanssa ja aktivoi myös maallikoita kirjoittamaan Hiljaisia hetkiä -palstalle viikoittaisia hartaustekstejä. Sinne olen itsekin päässyt kerran kirjoittamaan.

Mutta mitä sitä suotta valokeilaa työntekijöihin työntämään. Moni riviseurakuntalainenkin on kantanut useita vuosikymmeniä vastuuta ja ollut antaumuksella mukana seurakunnan työssä. Esimerkiksi Lahja Salminen on toiminut aktiivisesti vuodesta 1955 lähtien vaikkapa diakoniatyössä. Tai Aune Saarinen toimi nyt jo homeen takia puretun Sääksjärven seurakuntatalon keittiössä kiireimpisinä aikoina päivittäin. Saarisen panoksesta työhön kertokoon se, että seurakunta päätyi toteuttamaan ruokapuolen Sääksjärvellä ostopalveluna sen jälkeen, kun Saarinen ei enää voinut työskennellä!

Yksi aivan tajuton uskollisuuden ilmentymä ovat erilaiset diakonia- ja lähetyspiirit, joista tosin moni on myös lopettanut toimintansa vuosikymmenien aikana, kun jäsenet ovat nukkuneet pois eikä vaihtuvuutta ole ollut. Kirjan kirjoittamisen aikaan jäljellä ovat olleet enää Säijän ja Mattilan kylän diakoniapiirit sekä Lastusten ja Lempoisten lähetyspiirit. (Nuorilla aikuisillakin on toki nykyään monia piirejä.) Esimerkiksi Mattilan diakoniapiiri on toiminut yhtäjaksoisesti jo vuodesta 1947! Piireissä kokoonnutaan yhteen ja joku työntekijä on välillä käynyt vierailemassa. Niissä on myös kerätty vuosikymmenien ajan varoja monenlaiseen hyväntekeväisyystoimintaan ja lähetystyölle. Lähetysleipurit ovat leiponeet eri myyjäisiin sekä 2000-luvulla perustettuun seurakunnan omaan olohuoneeseen keskustassa, lähetyskahvila Olkkariin ties mitä. Tulot ovat tietenkin lähteneet lähetystyöhön sekä hyväntekeväisyyteen. Tästä saisivat nuoremmat polvet ottaa hieman mallia!

Kirjan sivuilta löytyi myös monia tuttuja. Yksi ”tuttu” on monilla sivuilla vilahtanut Aleksanteri tai Aleks Leppänen, joka oli vaimoni äijän isä. Hänestä ei kerrottu paljoakaan kirjassa, mutta tarinoiden kautta tiedän, että hän toimi ennen sotia Evankeliumiyhdistyksen maallikkosaarnaajana Sakkolassa. Sotien jälkeen hän saapui perheineen evakkona Lempäälään ja jatkoi siellä aktiivista toimintaansa. Yhdessä vuoden 1959 pyhäkoulukuvassakin Aleksanteri näkyy. Äijän isä oli hyväkuntoinen ja polki vielä vanhempanakin myymässä Sanansaattajaa ympäri naapuripitäjiä. Tällaisella reissulla hän kuolikin äkillisesti ollessaan pimeällä palaamassa Valkeakoskentietä pitkin takaisin kotiin. Valaisemattomalla tiellä hän joutui bussi töytäisemäksi.

Näitä itsestään ääntä pitämättömiä persoonia riittää tajuton määrä. Ei seurakunta ole työntekijät vaan se pyhien yhteisö, joka kokoontuu Sanan ja sakramenttien äärelle! Ja samalla seurakunnan työtä ovat kaikki ne pienet purot, joista syntyy yhteenlaskettuna vuolas virta. Silmä ei sitä osaa erottaa, mutta vaikutukset näkyvät sielläkin missä ei uskoisikaan.

Mietelmiä kirjan pohjalta

Kirjan kirjoittamisen jälkeenkin on tapahtunut paljon. Esimerkiksi uusia työntekijöitä on tullut, monia on jäänyt eläkkeelle ja uusia toimintamuotojakin on aloitettu. Kuljun Majakkaan on syntynyt vahva Majakka-yhteisö, jonka keskuksena on viikoittainen Majakka-messu. Nuorisotyössä on valloitettu pitkään käyttämättömänä seissyt Kuljun vanha seurakuntatalo, jota nykyään kutsutaan Toiseksi kodiksi. Sitä on rohkeasti lähdetty kunnostamaan ja täyttämään monenlaisella toiminnalla. Ote on ollut ulospäinsuuntautunut ja diakoninen. Toisella kodilla on esimerkiksi järjestetty renkaidenvaihtotalkoita ja autettu äkillisesti apua tarvitsevia.

Yksi asia jää kirjan jälkeen pohdituttamaan. Olen itse asiassa pohtinut sitä aiemminkin. Nuorisotyön piiristä en kaikesta huolimatta itse löytänyt messua ennen kuin vasta varsin myöhään. Oikeastaan koko muu osa seurakunnan työstä nuorisotyön kuplaa lukuun ottamatta jäi pitkälti pimentoon. Koko seurakunnan olemassaolon näki vain nuoriso- ja rippikoulutyön kautta. Onneksi valtuutettuna seurakuntaa onnistui näkemään vähän laajemmastakin perspektiivistä.

Olisi hienoa, jos seurakunta pystyisi tuomaan eri ikäluokkia lähemmäksi toisiaan. Messu olisi tietenkin paras vaihtoehto. Messun kuuluisi olla selkeästi koko seurakunnan keuhkot, joihin eri seurakunnan spesifityömuodot hengittävät väkeä sisään, ja joka hengittää seurakuntalaisia ulos eri työmuotojen viikkotoiminnan piiriin. Messu on myös se linkki, joka jää, kun muuttaa toiselle paikkakunnalle. Jos on oppinut käymään messussa nuorena, on siellä mahdollisuus käydä vielä vanhempanakin. Messu ei saa olla vain yksi työmuoto muiden joukossa, vaan kaikki työmuodot yhdistävä seurakunnan sydän ja keuhkot. Sitä se on teologisesti ja sitä sen pitäisi olla myös käytännössä. No, tästä olen kirjoittanut useasti.

Jotenkin tuntuu, että eri työmuodot ovat hieman kaukana toisistaan. Varttuneemmalla väellä olisi varmasti paljon annettavaa nuorille ja nuorilla vanhemmille. Yhden hyvän esimerkin tästä näin suorittaessani rippikouluharjoittelua Kangasalan seurakunnassa viime talvena. Rippikoulun yhteyteen oli järjestetty eläkeläisten oma leiripäivä. Heidän kanssaan vietettiin yhteinen kahvihetki, ja väki jaettiin pieniin ryhmiin, jotka koostuivat muutamasta nuoresta ja eläkeläisestä. Puheensorina jatkui pitkään, kun he saivat kysellä toisiltaan ja kertoa omista ajatuksistaan ja elämästään toisilleen. Ja palaute oli myöhemmin oppimispäiväkirjoissa todella positiivista!

Nuorten parissa on myös jo monta vuotta sitten elvytetty vanha seuraperinne. Millaista olisikaan, jos sekä vanhat että nuoret kokoontuisivat yhteisiin seuroihin laulamaan ja todistamaan?

No, ehkä tämä on lopulta vain romanttista haihattelua.

Olen tajuttoman kiitollinen Lempäälän seurakunnalle niistä monista vuosista, joita sain viettää sen piirissä. Vaikka messu jäi aivan ennen teologian opintojen alkua edelleen hieman vieraaksi, sain rippikoulu- ja nuorisotyön piirissä juurtua Kristukseen Kolossalaiskirjeen hengessä. Ne juuret ovat kantaneet minua silloin, kun tyrskyt ovat ympärillä tyrisseet. Välillä on ollut ylilyöntejäkin ja sellaista nuoruuden uhmaa, jota myöhemmin vähän häpeää. Mutta armossa on hyvä elää!

Kiitos siis, Lempäälän seurakunta, kaikesta työstä, tuesta, ja ennen kaikkea niistä vahvoista juurista Kristuksessa, jotka olen saanut eläessäni kirkkoäidin helmassa!

P.S. Vaimoni kanssa meillä on muuten kova kiista joka tekstin yhteydessä siitä, kumpaa sanaa pitää käyttää: ollaanko sitä lempääläisiä vai lempääläläisiä. Edes Kielitoimisto ei tätä ratkaise. Minä käytän lempääläistä ja vaimo lempääläläistä, koska ”ei ole Forssasta kotoisin”. Tästä on sitten aina mukava kiistellä. Tätä kirjoitusta oikoluettaessa kiista tietenkin yltyi ennennäkemättömiin mittoihin.

pyhan_birgitan_kirkko

Näin taas minä sen näen: Eero Junkkaalan matkassa viidesläisyyden syövereihin

Syksyn mittaan kirkon änkyräpiireissä on ollut pientä pöhinää ilmassa. Kyseessä ei niinkään ole ollut uskonpuhdistuksen juhlavuosi, vaikka senkin puitteissa pöhinää riittää. Itse esimerkiksi odotan innolla Perussanoman tulevia teesikirjoja. Sen sijaan pöhinää on synnyttänyt Eero Junkkaalan subjektiivishistoriallinen katsaus viidennen herätysliikkeen historiaan. Subjektiivisuus tulee ilmi jo alaotsikossa: Näin minä sen näen. Ja näkökulmia riittää.

Kirja on tosiaan herättänyt keskustelua. Ennen kirjaan tarttumista olen saanut kuulla mielipiteitä ja lukenut haastatteluita ja palautetta ja kirja-arvioita muun muassa Sanansaattajasta, Kotimaasta, Kulmakivestä ja ennen kaikkea Uudesta tiestä, jossa käytiin varsin suureksi muotoutunut pieni virkaväittelykin. Itse nuoren sukupolven herätysliikkeiden ulkopuolelta tulevana jantterina olen seurannut keskustelua varsin kiinnostuneena.

Nyt sain kuitenkin lopulta käsiini itse kirjan ja ahmaisinkin sen aivoihini muutamassa päivässä. Kyseessä on oivallisesti kirjoitettu teos. Anekdootteja vilisee mutta kuitenkin ilman asiavirheitä – ainakin herätysliikehistoriatutkijatohtori Teemu Kakkurin mukaan. Ainoastaan Matti Väisänen ei muistaakseni yhden palautteen mukaan ole itse todennut sitä mitä Junkkaala kirjoittaa sivulla 97.

Jos Martti Pyykönen omassa Kulmakiven kirja-arviossaan totesi kirjan lukemisen olleen jonkinlaista meta-tason toimintaa, koska hän luki sitä STI:n gradupaikalla numero 27, niin itselleni kyseinen lukuelämys nousi aika monenteen potenssiin. Tällä tavalla minä sen nimittäin näen:

Lempäälä(läi)nen eksegeetti Helsingistä Suomen teologisen instituutin kautta Åbo Akademiin

Junkkaala avaa kirjassaan omaa historiaansa mielenkiintoisella tavalla. Oikeastaan toivoisin, että vielä joskus pääsisin lukemaan ihan kunnollisen omaelämäkerrankin. Nimittäin yhtäläisyyksiä oman nuoren pojanklopin elämänhistoriani kanssa löytyi paljon.

Ensinnäkin Junkkaala avaa omaa herätystään ja 60-luvun Lempäälän tilannetta. Lempäälän pikkupappilassa Aimo Sorrin luona pidettiin kokouksia, ja sieltä ponnistettiin eteenpäin. Itse olen asunut elämäni ensimmäiset 19 vuotta Lempäälässä. Olen siis saman seurakunnan kasvatti. Myös itselleni pappila on ollut merkittävä paikka: Pappilassa, joka vielä omana seurakuntanuoriaikanani tunnettiin Leiripappilana ja sen jälkeen Vanhana pappilana, olen viettänyt monia ”kesäsoluja” Raamattuopetusta kuunnellen, saunoen ja makkaraa paistellen. Olen jopa itsekin siellä opetuksia pitänyt. Samaisessa talossa meillä oli myös bändikämppä. Kyseessä ei tosin tietääkseni ole sama pappila kuin Sorrin pikkupappila – Vanha pappila kun toimi siihen aikaan kirkkoherran eikä kappalaisen asuntona. Lempäälän kirkkokin on tärkeä paikka: siellä on sunnuntaisen penkinkuluttamisen lisäksi äiti Junkkaala tullut uskoon ja minut sekä konfirmoitu että vihitty avioliittoon.

Koska olen Lempäälän Kuljusta, oli samalla kertaa sekä hyvin outoa että mielenkiintoista lukea Kuljussa pidetyistä yhteyspäivistä, joiden aikana Junkkaala kävi kyselemässä Olavi Peltolalta, että lopettaisiko sitä lukion kun ei opiskelu maita. Markku Ojanen, jonka sielunhoidollista otetta Junkkaala kehuu, on itselleni ollut monellakin tapaa tärkeä roolimalli. Tämä professori kun leikki meidän poikiensa ystävienkin kanssa. Eikä silloin tullut mietittyä, että kyseessä on rohvessori. Myöhemmin olen sitten päässyt kirjallisuudenkin kautta tutustumaan naapurin aivoituksiin.

Yhteydet Junkkaalan kanssa eivät tietenkään jää tähän. Minäkin kiinnostuin rippikouluni jälkeen teologiasta, tosin vielä ennen lukiota minusta piti tulla teekkari. Lukion aikana opinnot eivät enää maittaneet samalla tavalla kuin hengellisen kirjallisuuden lukeminen ja seurakunnan kuvioissa käyminen, mutta selvisin niistä kunnialla hyvin arvosanoin, toisin kuin Junkkaala.

Junkkaala lähti kesken kaiken Helsingin Raamattukouluun. Minä taas luin innokkaasti myöhemmän Helsingin Raamattukoulun rehtorin Risto Santalan kirjallisuutta ja kiinnostuin kristinuskon juutalaisista juurista ja heprean kielestä. Junkkaala meni teologiseen opiskelemaan vasta myöhemmin, minä heti lukion jälkeen.

Molemmilla meistä oli kuitenkin hyvin tiukka raamattukäsitys, joka joutui yliopistoeksegetiikan haastamaksi. Me molemmat olemme olleet eksegetiikasta kiinnostuneita. Junkkaala tosin suuntautui aluksi Uuden testamentin eksegetiikkaan, minä taas hetken pohdinnan jälkeen lähdin Santalan jalanjäljissä suuntautumaan selkeästi Vanhan pariin.

Junkkaala valittiin vastaperustetun Suomen teologisen instituutin ensimmäiseksi ja pitkäaikaisimmaksi pääsihteeriksi vuonna 1987, jolloin minä en ollut vielä syntynytkään. Itse pääsin valmiiseen taloon luennoille Kaisaniemenkadulle. Silloin Junkkaala tosin oli jo lähetystyössä. Olen kuitenkin ollut aktiivisesti mukana STI:n toiminnassa heti opiskelujeni alusta lähtien – enkä ole sitä millään tavalla katunut. STI on antanut omaan teologiaani, raamattukäsitykseeni ja luterilaiseen identiteettiini valtavasti rakennuspalikoita. Se on toisen blogikirjoituksen aihe, joskin vuosien takaista pohdintaa voi löytää hieman vuoden 2013 Kulmakivestä.

Junkkaala lähti STI:stä tutkijavapaalle ja siirtyi piskuisen mutta pippurisen Åbo Akademin leipiin. Tajusi sentään mies siirtyä oikealle alalle, nimittäin Vanhan testamentin eksegetiikan pariin! Åbo Akademissa valmistui professori Antti Laaton ohjauksessa väitöskirja vuonna 2006. Itse halusin jo alusta asti Åbo Akademiin mutta ruotsintaitoni ei riittänyt. Muutaman vuoden opiskelun jälkeen pääsin minimipisteillä sisään. Tästä matkasta olen kertonut kielipoliittistakin kiinnostusta herättäneissä blogikirjoituksissani. Nykyään olen aloittelemassa gradutyötä samaisen rohvessorin ohjauksessa.

Molemmat olemme olleet myös kiinnostuneita arkeologiasta. Oma kiinnostukseni arkeologiaan ei ole tosin syntynyt Junkkaalasta irrallaan, vaan osittain hänen kirjojensa ansiosta. Arkeologiaan pääsin paneutumaan jo hieman enemmän omassa kanditutkielmassani, joka käsitteli 1. Kuninkaiden kirjan lukujen 6 ja 7 ajoitusta lähtökohtanaan John Van Seters.

Olen aktiivisesti pyrkinyt opettamaan Raamattua. Koen itseni erityisesti raamatunopettajaksi, mutta toisaalta minua kiinnostaa myös tutkimustyö. Tälläkin tapaa seuraan siis Junkkaalaa – osittain tietämättäni. No, mikäs siinä kun on fiksu mies kyseessä!

Molemmat arvostamme myös Kalevi Lehtistä. Hänen kirjansa olivat ensimmäisiä hengellisiä, joita luin, ja pääsin häntä vielä monesti kuulemaan ja hänen kanssaan juttelemaankin. Kalevi oli kiinnostunut nuoresta pojanklopista tavalla, joka oli suorastaan hämmentävä.

Vedin siis, Martti, pidemmän korren. Kyseessä oli jonkinlainen meta-meta-meta-meta-meta-tason kokemus. Tämän takia lukukokemus oli subjektiivisen viehättävä ja kierolla tavalla outo. Vähän kuin lukisi omaa tarinaansa muutettavat muuttaen. Samoja kriisejä, samantyylisiä ratkaisuja. Samoja kiinnostuksen kohteita. Sama maantieteellinen tausta. Ikäero sentään tasoittaa senkin edestä (ei millään pahalla, vaan ihan vaan hyvällä).

..ja henkilökohtaisen todistuspuheenvuoron jälkeen itse kirjaan

Junkkaala käsittelee mielenkiintoisella tavalla viidesläisyyden historiaa. Ehkä tällainen subjektiivinen kirja vetää paremmin puoleensa kuin tylsän objektiivinen. Kyseessä on muutenkin alle 200-sivuinen teos isolla fontilla ja pienillä sivuilla. Junkkaala aloittaa omalla historiallaan. Hän tuli uskoon 50- ja 60-lukujen suurissa herätyksissä. Kyseessä oli varsin ahdas usko, jossa jyvät erotettiin akanoista. Toisaalta eikö kaikilla ole aluksi kaikkitietävä ja jyrkkä asenne, kysyy Eero. Minä ainakin voin omasta puolestani vastata myöntävästi, vaikka en olekaan aivan pystymetsästä uskoon tullut vaan aina uskossa ollut. Rippikoulussa uskoon tosin tuli enemmän myös sisältöä.

Sen jälkeen Junkkaala tekee pienen historiallisen loikan Urho Muromaan ja lähtee sieltä käsin rakentamaan viidesläisyyden historiaa. Yhteys angloamerikkalaiseen evankelikaaliseen pyhityskristillisyyteen tulee selväksi. Toisena lähteenä Junkkaala näkee erityisesti pohjoismaisen pietistissävytteisen luterilaisuuden. Näiden kahden virtauksen välillä viidesläisyys on nuoralla tanssiskellut – ja tanssinee yhä.

Mielenkiintoista oli myös lukea viidesläisyyden kohtalaisen yhtenäisen liikkeen hajoamisesta ja Kansanlähetyksen syntyhistoriasta. Tämä osa suomalaista kirkkohistoriaa on jäänyt itseltäni hieman pimentoon. Ehkä pitäisi se Kakkurinkin kirja joskus lukea. Hajoamisista on kuitenkin näemmä syntynyt myös siunausta. Jokainen järjestö tekee omalla panoksellaan omaa tärkeää työtänsä. Ja eivätköhän ne tule taas jotenkuten toimeenkin keskenään, ehkä paremmin nyt, kun vanhat tienraivaajapatut ovat siirtyneet eläkemaisemiin.

Junkkaala kritisoi viidesläistä liikettä siitä, että se on ajautunut paitsioon virkakysymykseen jumittumisen takia. Sama koskee Junkkaalan mukaan myös Suomen teologista instituuttia. Tämä osuus kirjasta on herättänyt herätysliikkeiden piirissä ehkä eniten kuulakärkikynäilyä.

Virkakantakysymys onkin änkyröille hankala juttu. Itsekin olen paininut asian kanssa viimeiset viisi vuotta – tai ehkä enemmänkin yrittänyt viimeiseen asti olla painimatta ja sysätä sitä mielestä syrjään. Olen vuosien saatossa siirtynyt täydellisestä uudemman virkakannan kannattajasta sen kieltäjään ja sieltä takaisin. Nykyään olen asian suhteen varmaan junkkaalisti, mutta enpä ole siinäkään tilanteessa saanut mielenrauhaa. Ehkä se johtuu juuri siitä, että olen epärehellisesti yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa. Vaikka en ole kokonaan onnistunut olemaan perehtymättä kysymyksen taustalla olevaan teologiseen problematiikkaan, niin hyllyssä odottaa vielä iso kasa kirjallisuutta ja argumentaatioanalyysiä eri puolilta Suomen ja maailmankin Siioniin syntynyttä haavaa. Lisääkin olisi vielä tarkoitus lainata. Saapa samalla perehdyttyä sitten kunnolla koko virkateologiaan – joka tuntuu ainakin omasta mielestäni olevan aika pitkälti hukassa täällä Suomen lakeuksilla. Tai ehkä se on nuoren ”tiedän-kaikesta-kaiken”-uhoa ja sitä kritiikkiä, jota Junkkaala juuri kritisoi.

Toinen kysymys, johon Junkkaala ottaa kantaa, on änkyröiden piirissä kannatettava kreationismi. Hän on huolissaan nuorten kristittyjen ”järjen” pimentämisestä ja omantunnon sitomisesta tiettyyn ahtaaseen tulkintaan Raamatun alkuluvuista. Itse olen myös tässä kulkenut osittain samoja latuja Junkkaalan kanssa. Nuorempana koin Raamatun luomiskertomuksen ja evoluution ristiriitaisena, kunnes tutustuin ennen kaikkea raamatuntutkimukseen ja luomiskertomuksen kontekstiin, eli siihen mikä sen merkitys sen omassa historiallisessa yhteydessään on. Junkkaala on mielestäni saanut aivan liiallista kritiikkiä ja turhia oppituomioita osakseen siitä hyvästä, että hän näkee evoluution ja kristinuskon sopivan keskenään yhteen. Toisaalta vaikka Junkkaala toteaa kirjassa, että asiasta pitäisi saada olla montaa mieltä, niin olen huomannut hänen omassa ilmaisutavassaan samantyylistä vähättelyä, jota hän on itse saanut osakseen. Mielestäni tärkeintä olisi, että annettaisiin tilaa ajatella asiasta eri tavoilla, sillä Raamattu ei nähdäkseni sido meitä nuoren maan kreationismiin sen kummemmin kuin evoluutioonkaan. Se on tietenkin oma näkökantani, jota jotkut muut saattavat kritisoida. Toisaalta selustaani turvaa eksegetiikka, vaikka sekin toki voidaan ohittaa jumalattomana järkeisoppina. Mutta mielestäni Junkkaala on tässä vähän vastannut siten kuin metsään on huudettu. Kreationistit kun ”elävät eräänlaisessa disinformaation peilitalossa, – – eikä vaivauduta ottamaan selvää muusta tiedosta, vaikka hyvin alkeellisetkin luonnontieteelliset perusasiat riittäisivät kumoamaan ne.” (s. 150) Ehkä kirkkoisä Augustinus voisi auttaa riiteleviä veljiä ja siskoja tässä asiassa.

Tulevaisuuden näkymien suhteen olen paljon pessimistisempi kuin Junkkaala. Ehkä se johtuu siitä, että katson tilannetta liikaa omasta änkyräteologisesta kuplastani ja siksi näen vääristyneesti. Vääristymää lisää vielä Kehä kolmosen oma pieni kirkkokupla. Toisaalta se, mitä tapahtuu Kehä kolmosen sisällä voi hyvinkin olla esimakua siitä, mikä seuraa sitten muissa hiippakunnissa vuosien viiveellä. Nuorten aikuisten kohdalla aikapommi tikittää jo. Kirkolta puuttuu monissa paikallisseurakunnissa kunnon Kristukseen juurruttaminen Kolossalaiskirjeen hengessä. Ja kun kirkko ei osaa napata muille paikkakunnille muuttavia nuoria (aikuisia) haaviinsa, syntyy nuoren aikuisen mentävä synkkä musta aukko. Seuraava kontakti syntyy kymmenen vuoden päästä kun ensimmäinen lapsi keskimäärin syntyy ja kastetaan. Sen jälkeen kolmen vuoden päästä marssitaan alttarille.

Ai niin, eihän sitä kontaktia synnykään, koska nappia on painettu jo ennen sitä. Ja vaikka ei olisikaan, niin eihän nyt enää 2020-luvulla kasteta ilman, että vauva saa itse päättää kaikesta. Ja tarvitaanko sitä kirkkoa nyt välttämättä häihinkään? 15 vuoden päästä siitä rippikouluakaan tuskin enää mihinkään tarvitaan. Kun eihän sitä lasta tullut kastettuakaan.

Tilanne muuttuu. Mihin suuntaan? Sitä ei kukaan tiedä. Parempaan vai huonompaan? Ainakin haastavampaan ja vaikeampaan. Mutta Iisain kannosta nousee uusi verso.

Summa summarum koska quidquid latine dictum sit, altum videtur

Junkkaalan kirja on viihdyttävää ja mukavaa lukea. Se sisältää asiatietoa ja anekdootteja. Samalla mukana on subjektiivinen ruoska, joka iskee sekä omaan että oman liikkeen lihaan. Toisaalta mukana on myös armoa. Kirjan pohdiskelujen parissa sitä itsekin antautuu samaiseen vaaralliseen askareeseen: pohtimaan syntyjä syviä. Suosittelen kirjaa lämpimästi!

viideslainen_heratysliike

Vuoden 2015 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2

Viime kuussa läväytin esille viime vuoden parhaimmiston viisi ensimmäistä kirjaa. Tässä kuussa palataan vielä viime vuoden puolelle. Aloitetaan jollain ihan muulla.

6. J. Maxwell Miller & John H. Hayes: A History of Ancient Israel and Judah. (523 s., SCM Press Ltd. 1986)

Aloitetaan nimittäin tenttikirjalla – ja melkoisella sellaisella. Gamla testamentet som historia -kurssille piti lukea kyseinen järkäle, joka käy Saulista alkaen läpi muinaisen Israelin pohjoisvaltakunnan ja eteläisen Juudan valtakunnan historian. Miller & Hayes -linjaa voitaisiin pitää tutkimuksessa ikään kuin ”kolmantena linjana”, jos käytetään vanhoja termejä. Laidoilla Vanhan testamentin tutkimuksessa ovat niin sanotut maksimalistinen ja minimalistinen suuntaus. Termit taitavat palautua Raamatun arkeologian pariin. Karikatyyrisesti maksimalistien mukaan Vanhan testamentti kertoo totuuden, ellei toisin todisteta. Esimerkiksi John Brightin A History of Israel lienee historiateoksista lähimpänä maksimalistista suuntausta. Niin sanottu Kööpenhamina-koulukunta, tai minimalistinen koulukunta (Thomas L. Thompson & Co.) taas katsoo, että tekstit ovat liian myöhäistä perua ja kärsineitä eivätkä vastaa mitenkään todisteita. Karrikoiden voidaan sanoa, että tekstit puhuvat potaskaa, ellei toisin todisteta. Kyseinen koulukunta esimerkiksi piti varmana, että Daavidia ei ole koskaan ollut olemassakaan. Thompsonillakin meni kertoman mukaan luu kurkkuun, kun tutkijat löysivät Tell ’Danin legendaarisen piirtokirjoituksen, jossa puhutaan Juudasta Daavidin huoneena (bet David, siis Daavidin dynastia). Suomessa tämä koulukunta on mediassa vahvoilla. Tottakai, kun saa meheviä otsikoita. Esimerkiksi Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan tenttikirjaa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret voidaan luonnehtia minimalistiseksi.

Millerin ja Hayesin historiateos on siinä jossakin keskellä. Tästä kertoo erityisesti kirjan alku, jossa käydään pitkää metodologista keskustelua siitä, voidaanko tällaista historiateosta tehdä. Ja jos se tehdään, onko se silloin vain Raamatun siteeraamista vai jotain muuta. Äärimmilleen viety maksimalismi ja minimalismi hylätään ja kolmas tie etsitään välistä – kuitenkin lähempänä maksimalistista kuin minimalistista suuntaa. Jotain teoksesta kertoo jo se, että se alkaa käsittelynsä pitkälti vasta Daavidista ja Salomosta, eikä esimerkiksi ota juurikaan kantaa exodus-kertomukseen (Egyptistä vapautumiseen) ja luvatun maan valloittamiseen – saati sitten patriarkkoihin. Toisaalta taas Daavidia ja Salomoa käsitellään eikä heitä vain ohiteta.

Kirja oli opettavainen niin metodologisesti kuin myös sisällöllisesti. Vanha testamentti on vahvasti historiaan sidottu kirja(sto), ja sen takia historiallinen ymmärrys on elintärkeää sen oikeintulkitsemiseksi ja ymmärtämiseksi. Tekstipätkä käsittelee Salomonin aikaa ja kuninkaallisen siion-teologian syntyä (esimerkiksi 2. Sam. 7):

”While this royal Zion theology may have already begun to emerge under David, the elaborated form summarized above and reflected in the passages cited will have developed over time. Probably it was under Solomon that this royal theology received its first clear and strong articulation. This seems likely on at least three grounds: (1) Solomon was the first of the Davidic kings whose claim to the throne was based purely on the dynastic principle. David was crowned by the people of Judah and Israel in ceremonies that involved covenant arrangements and he claimed Jerusalem by conquest. But Solomon’s claim to authority over the land was in effect the royal Zion theology. Yahweh had chosen David and his descendants to rule, and David had chosen Solomon to be his successor. (2) The Jerusalem Temple, built by Solomon, is a prominent element in the Zion theology. (3) The passages listed above, although composed long after Solomon’s day, seem to point particularly to him as the focus of the dynastic promise.” (s. 203–204)

7. Emil Anton: Vatikaanin II kirkolliskokous. Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan. (258 s., Amanda-kustannus 2015)

Emilin kirjasta teinkin jo kirja-arvion blogiini. Muita arvioita ja linkkejä niihin voi löytyä Emilin kirjalle tekemältä propagandasivustolta. Sinne pääsi omakin aivopieruni.

Mitä enemmän arvioita olen kirjasta kuullut myös katolisen kirkon sisäpuolelta, sitä enemmän olen huomannut, että kirja on jollakin tavalla poleeminen. Katolisen kirkon ulkopuolelta tulevien arviot ovat olleet pitkälti ylistäviä. Jiska Gröhn toivoi siitä Sanansaattaja-lehden arviossaan tenttikirjaa teologiseen. Kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala kuvaa kirjaa melkeinpä dekkariksi. Professori Risto Saarinen kutsui sitä kulttuuriteoksi, kuten minäkin omassa arviossani. Mutta sitten esimerkiksi katolisten oma hiippakuntalehti Fides (10/2015) lyttäsi teoksen Katri Tenhusen kirja-arviossa (tai virheiden etsinnässä) maan rakoon. Hyvää ei juurikaan ollut sanottavana. En syö silti sanojani, joskin hänen toiveensa, ”että ymmärrys Vatikaani II:sta ei jäisi pelkästään tämän kirjan varaan” on hyvä huomioida. Aina voi lukea enemmän. Mutta kyllä Antonin kirjan varassa pitkälle pötkii. Johdantoteoksena ja popularisoivana teoksena se on oikein mainio. Sitaatti kirjasta on teoksen huumoriosastosta. Asiapitoisempaa settiä voi lukea kirja-arviostani tai sitten suoraan itse kirjasta.

”Kohupuheessaan kardinaali Frings oli moittinut yleistä käytäntöä vihkiä pappeja piispoiksi kuuriallisiin kunniatehtäviin eikä hiippakuntien johtoon. Fringsin mukaan piispuuden ei tulisi olla mikään arvonimi vaan paimenvirka.

Kun piispa vihitään kuuria- tai apulaispiispaksi, hänelle annetaan todellisen hiippakunnan sijasta titulaari- eli nimellinen piispanistuin jostain muinaisesta hiippakunnasta, jota ei enää käytännössä ole olemassa. Tämä johtuu vanhasta periaatteesta, jonka mukaan jokaisella piispalla on oltava oma hiippakuntansa. Käytäntö sai nyt osakseen värikästä kritiikkiä.

Evreux’n apulaispiispa Antoine Léon Louis Caillot totesi: ”Tämä tapa herättää hämmästystä. Kukaan benediktiinejä lukuun ottamatta ei tiedä, missä nämä titulaari-istuimet ovat. Yleensä ne ovat vain raunioita.” Philadelphian apulaispiispa Gerald McDevitt puolestaan kertoi: ”Kun minusta tuli piispa, sain kolmesivuisen kuvauksen titulaari-istuimestani jossain Tunisian eteläosassa. Luettuani sen menetin kaiken haluni käydä siellä koskaan. Ymmärtääkseni siellä ei ole muuta kuin pari vuohta ja palmua.” (s. 43–44)

8. Pekka Lindqvist: Synti. (170 s., Perussanoma 2009)

Tätä on kristinusko -sarjassa on ollut sekä hyviä että ei-niin-hyviä kirjoja. Tähän mennessä olen lukenut seuraavat teokset: Jutta Jokirannan Vanha testamentti (ok), Matti Kankaanniemen Uusi testamentti (hyvä), Tom Holménin Apokryfit (hyvä), Anna Norrbackin Luominen (ok), Vesa Ollilaisen Lunastus (ok), Antti Laaton Lopunajat (ok) ja Lindqvistin kirjasen.

Pekka Lindqvistin teos on ollut tähän mennessä sarjan parasta antia. Tykkään hänen hieman puhemaisesta kirjoitustavastaan. Ei niin, että teksti ei olisi kirjakieltä, mutta tapa johdattaa lukijaa eteenpäin tekee lukemisen helpoksi. Kuitenkaan tämä metateksti (kuten sitä yliopistossa kutsutaan) ei ole mitään amerikkalaista lässytystä, vaan sopii suomalaiseen jörrikkäkirjalliseen ilmaisuun. Sellainen taito on harvalla kirjoittajalla.

Kirja lähtee liikkeelle Vanhasta testamentista. Aloitetaan 1. Moos. 1–11:stä synnin eksponentiaalisesta eskaloitumisesta ja käsitellään samalla synti-sanan tärkeimpiä hepreankielisiä vastineita ja niiden taustaa sekä erilaisia kuvia synnistä (epäpuhtautta, taakkaa, oikealta tieltä poikkeamista). Vanhan testamentin osuus huipentuu Siinain vuoren juurella tapahtuneeseen epäjumalanpalvontaan lankeamiseen, kultaisen vasikan valamiseen. Alkulukujen yhteydessä käsitellään sekä myöhemmän juutalaisuuden että kristinuskon tulkintaeroja. Myöhempi juutalaisuus (ehkä vastareaktiona kristilliseen tulkintaan?) ei juurikaan pidä syntiinlankeemuskertomusta oleellisena. Aaronin lankeemus on sitäkin merkityksellisempi.

Tämän jälkeen kirja käsittelee syntiä testamenttien välissä niin kutsutuissa Vanhan testamentin apokryfikirjoissa, pseudepigrafeissa, Qumranista löydetyissä kääröissä sekä rabbiinisessa juutalaisuudessa. Apokryfikirjoihin ja pseudepigrafeihin voi tutustua lähemmin Holménin yllämainitun teoksen avulla. Qumranista tiedetään Suomessa paljon, koska suomalainen Qumran-tutkimus on maailmankuulua. Jutta Jokirannan toimittama tietokirja Aarre saviastioissa tai Gaudeamuksen uunituore Kuolleenmeren kadonnut kansa lienevät hyviä suomenkielisiä lähteitä. Tämän uskallan sanoa, vaikken ole niitä vielä itse lukenut. Auktoriteettiuskoa siis.

Synti jatkaa synnissä rypemistä myös Uuden testamentin osalta. Jälleen käydään läpi sanastoa, tällä kertaa kreikkalaista. Mietitään eri määritelmiä syntisille ja Paavalin kamppailua synnin kanssa. Lisäksi raotetaan ovia kirkkoisien maailmaan. Lopussa käsitellään vielä viisi syntiin liittyvää vaikeaa tapausta Uudessa testamentissa. Suosittelen kaikille tätä kirjaa sen varsin surullisesta sanomasta huolimatta! Muistetaan kuitenkin Paavalin sanat, että ”missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:20)

Synti muodossa tai toisessa esiintyy Raamatussa lähes joka sivulla, ja apostolien perillisilleen jättämä evästys on niin ikään yksiselitteisen karu. ”Tämän asian kanssa te tulette elämään aina. Tätä vastaan teillä on taistelu.” Näin voisi kiteyttää apostolien elämänläheisen opetuksen tästä aiheesta. Mutta synninkään vastustaminen ei ole kristinuskon ydin. Pääasia on jälleen viesti armollisesta Jumalasta ja sitä kautta, näin kristillinen usko lupaa, löytyy myös avain syntiongelmaan. Siitä emme kuitenkaan pääse yli, että kokonaisuus tarvitsee synti-käsitteen toimiakseen. Pois syntiä ei Raamatusta ja kristinuskon olemuksen ydinalueelta saada muuttamatta samalla koko uskontoa toiseksi. Sanoma armon kirkkaudesta edellyttää synkän taustavärin. Koko ison kertomuksen huipentuma – se, kuinka pyhä Jumala ottaa ihmisen yhteyteensä – on alustettava pitkällä johdannolla katuojassa rypevästä luuserista, tuhlaajapojasta, langenneesta, huorasta ja ryöväristä. Juuri tämä, ja vasta tämä, tekee kristinuskon saarnaamasta ihmeestä ihmeen. Synti on siis edellytys anteeksiantamuksen sanomalle, vaikka kukaan ei kai toivoisi sen olevan täällä läsnä ja sen tekemistä luonnollisesti kehotetaan välttämään.” (s. 13–14)

9. Teuvo V. Riikonen & Pekka Rahkonen: Ave, Pave! Paavali iki- ja nykynuorille. (129 s., Perussanoma 2012)

Teuvo V. Riikosen kirjoittama ja Pekka Rahkosen kuvittama kirja Pavesta on samaa linjaa aiempien sarjan kirjojen kanssa. Toissavuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon kirjasarjasta pääsi takavasemmalta Antti Laaton teos Se on siinä! Paven löysin pilkkahintaan sieltä Suomen teologisen instituutin paljon puhutulta kirjakirppikseltä.

Riikonen on rauhanturvaajapapin, toiminnanjohtajan ja poliitikon lisäksi myös satiirikko – ja se näkyy teksteistä. Huumori hersyy, ja Rahkonen on kyllä omimmillaan näitä teoksia kuvittaessaan. Aluksi epämääräinen taitto ei lopulta haittaa ollenkaan. Ave, Pave! On hieman raskaampi kuin Laaton kirja, mutta ei yhtä raskas kuin Timo Eskolan samaisen sarjan Oi Tsiisös!. Tässä mielessä voin kyllä yhtyä Emil Antonin vuosien takaiseen arvioon. Eskola toisaalta tuo raskaudestaan huolimatta esille suurelle yleisölle tuntematonta näkökulmaa eksiilin evankeliumista Jeesus-tutkimuksessa. Riikonen taas on sisällöllisesti ajateltuna varsin perinteinen johdatus Paavaliin ja hänen teologiaansa ja kirjeisiinsä.

”Kirje Titukselle on ilmeisesti kirjoitettu samoihin aikoihin kuin ensimmäinen Timoteuksen kirje. Myös tämän kirjeen huolena olivat harhaoppiset opettajat, jotka työnsivät kuonaa ja törkyä joka paikkaan. Kirjeen tavoitteena ei ollut vain varoittaa väärästä opista, vaan myös levittää oikeaa oppia, joka on aina tervettä. Siksi Paavali puhuukin enemmän terveestä opista kuin oikeasta. Mutta hän tuntee väärät opettajat (1:10) ja antaa heille ansioluettelossa kolme määritelmää, joissa ei mielistellä myötäkarvaan. He ovat kurittomia, tyhjänpuhujia ja niitä, jotka johtavat toisia harhaan. Se on siinä!

Mutta terve opetus ei siis ole vain harhaoppisten tunnistamista ja kurmottamista, vaan myös tervettä opetusta. Toisen luvun jakeissa 11–14 hän yhdessä pitkässä lauseessa esittää kristinuskon sanoman eri puolet. Kaiken lähtökohta on aina ”Jumalan armo”, jonka pohjalta ”eläisimme”. Armo on ”pelastanut” meidät ja ”kasvattaa” meitä. Kristityn elämään kuuluu kasvu, joka merkitsee itsensä tuntemisen kasvua, mutta myös Jumalan tuntemista. Silloin ”odottaessamme” Jeesuksen toista tulemista hän toimii ”puhdistaakseen” meidät. Pelastuksemme ei perustu omiin tekoihimme, vaan Jumalan armoon ja hyvyyteen.” (s. 106–107)

10. Mika Waltari: Feliks onnellinen. (194 s., WSOY 2009)

Viime vuoden tapaan kaksi listan kirjaoista on kaunokirjallisia teoksia. Tällä kertaa toinen niistä on peräti suomalainen. En ole ikinä ollut suurempi suomalaisen kirjallisuuden fani. Muistan ala-asteen vanhempaintapaamisessa, että opettaja valitti vanhemmilleni, että luin vain käännöskirjallisuutta (Dragonlancea) ja se vaikutti negatiivisesti suomen kielen sanajärjestyksiin. Vastasin, että ei mahda mitään kun suomalaisten kirjoittamat teokset vain ovat pehvasta, ja siitäkös opettaja suuttui. Väinö Linnan Tuntematon sotilas ihan meni lukiossa. Seitsemää veljestä en ikinä yrityksestä huolimatta oikeasti lukenut lukiossa, koska se vain oli niin tylsä ja vaikea (sori TYKin opettajat, Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä oli paljon mielenkiintoisempi). Vaimoni puoliksi pakottamana sain sen kuitenkin alkuvuodesta luettua. Ihan ok:han se oli. Mutta rehellinen mielipiteeni on, että kirjan ylistäminen johtuu pelkästään sen historiasta. Jos Jukolan veljekset asetetaan samalle viivalle muun (suomenkielisenkin) kirjallisuuden kanssa, niin eipä taida veljeskullat pitkälle pötkiä.

Kaksi suomalaista kirjailijaa on kuitenkin meikäläiselle ihan maittanut. Kjell Westö on tosin suomenruotsalainen ja hänen teoksensakin käännetään sitten suomeksi hänen ja suomentajan yhteistyöllä. Mika Waltari on kuitenkin poikkeus säännöstä. Siinä on ihan ihka oikea suomenkielinen kirjailija! Häneen tutustuin Valtakunnan salaisuuden kautta ja pikkuhiljaa pyrin varovaisesti hiipien kohti Sinuhea. Feliks onnellinen oli mielenkiintoinen välietappi.

Feliks onnellinen kuuluu Waltarin kristinuskoa käsittelevään kirjallisuuteen. Se kertoo tilastovirkailija Feliks Tienhaarasta, jonka missio on pakkomielteisesti ja neuroottisesti kertoa joka päivä jollekin tuntemattomalle ihmiselle kaupungissa, että hänen syntinsä ovat anteeksiannetut. Hänen suhteensa Jumalaan on kieroutunut. Kerran kaupungissa hän sitten tapaa vanhan koulukaverinsa, josta on tullut professori, ja alkaa melkoiset pohdiskelut. Lukekaa loput itse. Suosittelen kirjaa lämpimästi aivan kaikille. Se tuli hotkittua kohtalaisen nopeasti!

”Olithan sinä aina fiksu koulussa”, hän sanoi katkerasti. ”Yliopistossa pärjäsit. Olethan professori ja kaikki, muistan lehdistä nähneeni, julkisuuden mies.” Erkki liikautti torjuvasti kättään ja kuin ravisti pois tuon kaiken. ”Minulla on ollut onnea”, hän väitti, ”hyvä tuuri, niinkuin sanotaan. Kaikessa menestynyt. Mutta tiedätkö, Feliks, mitä tässä seisoskellessani tein. Kaivelin tikulla paskakasaa.”

Hän kiihtyi, veri kohosi hänen päähänsä, hän ravisti entistä ystäväänsä hihasta ja vakuutti: ”Osuit tosiaan oikeana hetkenä luokseni, Feliks. Mitäpä minä sitä sinulta salaisin. Tuskin toiste tapaamme. Seisoskelin tässä päivänpaisteessa, katselin merta ja ajattelin mielessäni koko mennyttä elämääni. Siinä ei ole mitään hyvää. Ei mitään mitä alttiisti muistaisin. Pelkkää tunkiota. Vaikka miten syvälle pöyhisin, tunkiota vain. Se haisee.” (s. 57–58)

Kunniamainintoja

Yllä mainittujen lisäksi kunniamaininnan viime vuodelta saa moni kirja. Lee Strobelin kirjan Tapaus Kristus arvioin jo aiemmin. Antti Laaton Guide to Biblical Chronology kiinnostaa vain niitä, jotka pohtivat Vanhan testamentin historiallisuutta ja sen kronologisia vaikeuksia. Siihen pohdintaan viime vuonna julkaistu oppikirja on loistava. Laaton Kun nämä alkavat tapahtua oli myös hyvä kirja Raamatun lopun ajoista, joskin en aivan kaikesta ole välttämättä aivan samaa mieltä. Jukka Thurénin Uuden testamentin kommentaariteoksista olen nauttinut valtavasti. Gunnar Rosendalin Kirkollinen uudistus sai aikaan pohdintaa liturgiasta ja sen merkityksestä. Aapeli Saarisalon muistelmateos Elämäni mosaiikkia oli mielenkiintoinen teos, joka käsitteli samalla Pyhän maan arkeologiaa ja Saarisalon hassuja elämäntapoja. Markku Särelän vanha teos Lapsikaste on raamatullinen oli vanhuudestaan ja Vartiotorni-seuran kuvia muistuttavasta huvittavasta kuvituksestaan huolimatta hyvä kirja, joskin hänen ajatuksiaan Johanneksen kasteesta en itse pysty allekirjoittamaan.

Yhtenäiskulttuurin kirkkotavat, osa 2

Marraskuussa aloin käydä läpi Wiljo-Kustaa Kuulialan muistitietokeräyksen antia kirjasta Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko. Tässä kuussa jatkan siitä, mihin edellisellä kerralla jäin.

Joulu, paastonaika ja pääsiäinen

Joulu oli myös entisaikoina se tärkein juhlapyhä (vaikkakin teologisesti ajatellen pääsiäisen voisi ajatella olevan se kaikkein oleellisin kirkkovuoden aika). Silloinkin käytiin joulusaunassa, joka oli usein tavallista kuumempi. Kuuliala esittää hauskan yksityiskohdan myös jouluevankeliumista. Kuulialan aikainen ja myös nykyajan lukija varmasti ajattelee tätä Luukaksen evankeliumin kohtaa kuultaessa yleensä tallia heinineen ja juhtineen. Entisaikoina se yhdistyi kuitenkin joulusaunaan. Kalevalassa nimittäin Jeesus syntyy saunassa:

Kalevalan viimeisessä runossa on kertomus saunasta, jossa Neitsyt Maria synnytti lapsensa. ’Marjatta, matala neiti’ tuntiessaan synnytyshetkensä lähestyvän pyysi ensin äidiltään ja sitten isältään saunaa päästäkseen kivuistaan. Sen jälkeen hän kääntyi Ruotuksen puoleen samoissa asioissa. Mutta ’ruma Ruotuksen emäntä’ torjui Marjatan pyynnön kehottaen tätä menemään Kytömäelle ja siellä ’Kun hevonen hengähtävi, niin on siinä kylpököhön’” (s. 76–77)

Kertomus jatkuu:

”Marjatta matala neiti / Pyhä piika pikkarainen / kylpi kylyn kyllältänsä / vatsan löylyn vallaltansa / teki tuonne pienen poian / latoi lapsensa vakaisen / heinille hevosen luoksi / sorajouhen soimen päähän / pesi pienen poikuensa / kääri kääreliinahansa / otti pojan polvellensa / laittoi lapsen helmahansa.” (s. 77)

Sauna miellettiin synnyttämisen paikaksi, jossa äidit olivat kärsineet synnytyskipunsa. Sen takia tupa ja sauna lämmitettiinkin tavallista lämpimämmiksi. ”Jouluna Jumala syntyi, paras poika pakkasella” (s. 78)

Sisälle tuotiin olkia, myös kirkkoihin, joskin se myöhemmin kiellettiin tulipaloriskin kasvaessa. Aattona syötiin hyvät ateriat, joista tosin saatettiin jättää ylimääräistä myös vainajille. Tässä näkyy vanha pakanallisuus.

Rauhaa toivotettiin myös eläimille, ”että nekin tietäisivät, että nyt on joulu.” Taustalla lienee ajatus siitä, että Jeesuksen syntymätallissakin olisi ollut eläimiä. ”Aterian jälkeen meni vielä isäntä tai emäntä karjalle toivottamaan joulurauhaa ja sulkemaan sekä lukitsemaan navetan ja tallin ovet. Lukittuaan oven hän piirsi vielä sormellaan oven ulkopuolelle ristin merkin näin siunaten eläimet pahan voimalta.” (s. 88)

Ruuan jälkeen mentiin lukemaan jouluevankeliumia: ”Takkauuniin sytytettiin pystyvalkea. Kaikki istuivat sen loisteessa. Isäntä luki evankeliumin.” (s. 89) Sen lisäksi veisattiin jouluvirsiä, kuten Enkeli taivaan.

Joulupäivänä ei saanut käydä vierailemassa, vaan oli pysyteltävä kotona. ”Ken jouluna vierailee, se pannaan sikonavettaan”, sanoo sananparsi (s. 89).

Paastonaikanakaan ei vierailtu, ja se oli muutenkin itsensä tutkistelun aikaa. ”Pelimannit pani pelin arkkuunsa.” (s. 92). Alttarit puettiin mustaan, joskin Marian ilmestyspäivä oli poikkeus muuten synkkänä aikana. Pääsiäispäivänä noustiin sitten aikaisin katselemaan auringon nousua. ”Puettiin loistaviin vaatteisiin auringon nousua katsomaan mennessä, toitoteltiin tuohitorvella, koiteltiin kuka ensin lähti.” (s. 95)

Pitkänäperjantaina ja lankalauantaina esiintyi myös pakanallista taikauskoa. Vapahtajan ollessa haudattuna ajateltiin taikavoimien pääsevän jylläämään vapaasti.

Kirkkotapoja

Useat kirkot olivat kylmiä talvisaikaan. ”[O]li kylmä, että ihan värisytti.” Kirkko oli ”paremman puoleinen tuulensuoja.” Silti kirkkoon mentiin pakkasesta huolimatta. ”Ukot istuivat penkeissä huopasaappaat jalassa ja turkin kaulurit pystyssä.” Papilla oli turkit ja niiden päällä vielä messupuku. Itse koin ymmärrystä lämpimiä alboja kohtaan ensimmäistä kertaa, kun olin viime kesäkuussa liturgina viikkomessussa (ehtoollista lukuun ottamatta) Messukylän vanhassa kivikirkossa. Kyllä meinaan oli kylmä! Mutta en edes viitsi ajatella, kuinka kylmä entisaikaan on ollut. Kyllä tässä ollaan aika pullamössöä entiseen verrattuna… Kylmyydestä huolimatta, Kuulialan kokoama muistitieto vakuuttaa, sairaaksi ei tultu: ”Siellä kirkossa he istuivat paljastetuin päin ja turkinkaulurit pystyssä ja sulamaton jääpuikko parrassa etsien lohdutusta kuolemattomalle sielulleen.” (s. 160)

Hämmästyttävää on myös se, että itse asiassa kirkossakävijät vastustivat pitkään kirkon lämmittämistä papin toiveista huolimatta: ”Turkit kyllä laitetaan papille vaikka kuinka hyvät, mutta ei lämmityslaitteita ja kirkkoa polteta.” (s. 160)

Kirkoissa oli myös penkkijärjestys, Kuulialan mukaan se oli peräisin 1600-luvun sääty-yhteiskunnasta. Miehet istuivat pääovelta katsoen oikealla, naiset vasemmalla. Sama järjestys oli myös eri pidoissa. Kuulialan mukaan – mielestäni valitettavasti –kirkoissa vallitsi usein myös tietynlainen arvojärjestys, , jonka mukaisesti säätyläiset istuivat lähimpänä kuoria, sitten oli pappilan väki, opettajat, ”herrasväki” ja ”parempiosaiset”. Tämä järjestys oli monessa paikassa tosin jo unohtunut. Toisenlaisiakin istumajärjestyksiä on kyllä ollut. Itse tiedän, että Etelä-Karjalassa Lemin kirkon eteisestä löytyy edelleen istumakartta neliäänistä virrenveisuuta varten. Lemissä työskenteli aikanaan kanttori, joka kyllästyi yksiääniseen virrenveisuuseen (ennen urkuja) ja päätti opettaa pitäjälle kinkereillä vähitellen neliäänisen virrenveisuun virsi kerrallaan. Niinpä altot ja tenorit istuivat eri puolilla kirkkoa.

Filippiläiskirjeen Kristus-hymnin lopussa sanotaan, että jokaisen polven on kumarrettava Jeesusta Kristusta Isän Jumalan kunniaksi. Siksi erityisesti rukoilevaiset aina Jeesuksen nimen tullessa mainituksi niiasivat tai kumarsivat.

Nykyajan ihmistä hämmentää vanhan ajan tapa lähteä liikuskelemaan, erityisesti saarnavirren aikana (jota tosin nykyään harvoin enää on messuissa). Yleinen liikekannallepano saattoi synnyttää suurtakin hälinää. Usein käytiin ulkona esimerkiksi katsomassa hevosta tai juomassa vettä. Myös tupakalla käytiin. Tässä eräs Kuulialan keräämä muistelma:

Kerrankin enovainajani alkoi keskellä kirkonmenoa tuntea voimakasta tupakan tarvetta ja aivan huomaamattaan poistui ulos tupakalle. Vasta sitten kun oli palannut kirkkoon takaisin, hän huomasi tekonsa. Kotiin tultuaan hän oli niin pahoillaan tästä, että ensi työkseen heitti piippunsa ja tupakkakukkaronsa palavaan uuniin ja sanoi: saatte olla siellä, kun sen paholaisen välikappaleet ette anna rauhassa kuulla jumalansanaa. Hän eli vielä sen jälkeen kymmenkunta vuotta vaan ei ottanut enää mukaansa tupakkavehkeitä kirkkoon.” (s. 166)

Miksi sitten juuri ennen saarnaa? Saarnat olivat todella pitkiä, toisaalta oltiin jumalanpalveluksen puolivälissä ja toisaalta virret veisattiin alusta loppuun, joten ajateltiin, että nytpä sitä on aikaa. Näin toteaa Kuuliala. Nykyään taitaa kato käydä, ainakin joulukirkoissa, kun ehtoollisen vietto alkaa.

Kirkollisia toimituksia

Kaste toimitettiin nykyajan suomalaisen näkökulmasta todella pian. Kummit veivät lapsen kasteelle peräti alle viikon ikäisenä. Lähes kaikki kastettiin kirkossa alttarin ääressä, tai kirkkomatkan pituuden takia pappilassa. Ikävä kyllä nykyinen käytäntö, jossa kaste on irrotettu messusta, on yleistynyt jo 1800-luvun lopussa. Kuuliala esittää todella järkyttävän syyn tähän eriytymiseen:

[Y]lemmät säädyt eivät halunneet tuoda lapsiaan saman kastemaljan ääreen, jossa rahvaan lapset kastettiin. Kun toimituksen yhteydessä haluttiin myös järjestää pidot, sujui asia mutkattomammin, kun se kaikkineen siirrettiin kotiin. Vanhukset kertovat yhteen ääneen tämän säätyeron näkyneen selvästi vielä viime vuosisadan [1800-luvun] lopulla. ’Rikkaat toivat papin kotiinsa kastamaan lapsen, mutta köyhät veivät lapsensa pappilaan.’” (s. 207–208)

Järkyttävää! Onneksi kaste on jälleen ainakin vähissä määrin palautettu messun yhteyteen.

Varhaisin muistitieto ei Kuulialan mukaan tunne kastemekkoa, vaan lapsi oli ”riepuihin käärittynä”. Toisin sanoen kastemekko on ainakin Suomessa 1800-luvun puolivälin jälkeistä perua. Kummeina oli usein omaisia ja sukulaisia tai hyviä naapureita.

Kasteen merkityksestä ajateltiin varsin hengellisesti katekismuksen mukaan: kasteessa tullaan Jumalan lapseksi ja taivaan perilliseksi, ja nimi kirjoitetaan taivaan kirjoihin. Kuuliala mainitsee myös taikauskoa esiintyneen. Kastevesi saatettiin kaataa erityisiin kukkiin tai ajateltiin, että mikäli kummi heittää kasteveden ulkona korkealle, tulee lapsesta pitkä, jos matalalle, tulee lapsesta lyhyt.

Omituisinta nykylukijalle oli lukea äidin rajoitteista synnytyksen jälkeen. 3. Mooseksen kirjan 12. luvusta oli otettu käyttöön äidin kielto mennä pyhäkköön (eli kirkkoon) ennen puhdistuspäivien päättymistä. Kuuden viikon aikana nainen ei saanut tervehtiä kättelemällä, tarjota ruokaa tai kahvia, vierailla toisen luona tai syödä samasta pöydästä muiden kanssa tai näyttäytyä vieraille. Sen jälkeen mentiin uhrilahjojen kanssa temppeliin, ja pappi ”sovitti” naisen Herran edessä. Tätä ”toimitusta” kutsuttiin ”kirkottelemiseksi” tai ”kirkkoonottamiseksi”. Kirkkokäsikirjassa oli kirkkoonottamisen kaava, jossa vaimon oli polvistuttava papin edessä ja yhdyttävä kiitosrukoukseen lapsen syntymisen johdosta. Yleensä tämä toimitus tosin suoritettiin julkisuudelta piilossa. Joskus se tapahtui sakastissa ennen jumalanpalvelusta, mutta toisinaan myös jumalanpalveluksen yhteydessä! Vanhan testamentin juutalaisille annetun säädöksen uhriajatuskin oli vielä voimissaan. Kirkkoon tuotiin ”tuliaisia”, kuten kakkua tai juustoa, tai annettiin rahaa.

Kuuliala toteaa, että aviottoman äidin kirkkoonottaminen saattoi olla todella ankara, ja siihen saatettiin yhdistää häpeärangaistus. Onneksi tällaista ei ole enää nykypäivänä!

Rippikoulussa luettiin 150 vuoden ajan Svebiliuksen katekismusta. Nimestä oli eri versioita: Webelius, Vibelius, Sebelius, Vepiilius, Vebetius ja niin edelleen. Svebiliuksen lisäksi käytettiin Johannes Müllerin katekismusta Autuuden oppi, lyhyesti edespantu Lutheruksen Catecismuxen yksinkertaisekse selityxeksi, mikä oli vähemmän dogmaattinen ja enemmän herätyshenkinen ja siveellistä elämää painottava kuin Svebiliuksen katekismus.

Lukukinkerit järjestettiin joulun pyhien jälkeen vuorotellen eri pitäjien eri taloissa. Ensiksi veisattiin, rukoiltiin ja kuunneltiin rovastin hartauspuhe. Sen jälkeen sitten alkoivat luettamiset. Kuuliala kertoo, että jakauduttiin kolmeen huoneeseen. ”Suntio luetti lapsia, kanttori rippilapsia ja rovasti aikuisia.” (s. 222) Lukuseteliin merkittiin sitten tavaamisen, sisäluvun ja katekismuksen taito. Jos oli erityisen hyvä lukemaan, sai pienen kinkerikirjan. Toisaalta huonosti lukevalle kinkeripäivä oli yksi vuoden kovimmista päivistä. Joku saattoi Kuulialan mukaan piiloutua saunaankin kinkereitä pakoon. Jos lapsi ei osannut lukea, vanhempia nuhdeltiin. Toinen häpeärangaistus oli laittaa huonosti lukeva pöydän alle, joskin silloin oli vaarana, että sieltä ”metkuiltiin” rovastille tai syötiin rovastin juustot. Lukujen jälkeen oli vielä lopettajaiset: hartauspuhe ja polvirukous, herännäisalueilla pidettiin vielä seuratkin.

Hautaan siunaaminen eroaa nykypäivän siunaamisesta monella tapaa. Kuolema on ollut entisaikaan paljon enemmän läsnä kuin nykypäivän kliinisessä elämässä, jossa kuolema on ulkoistettu vanhainkoteihin ja sairaaloihin. Me pelkäämme kuolemaa, vältämme sitä ja yritämme siivota sitä pois mielestämme. Entisaikana se kuitenkin oli vahvemmin läsnä.

Sananlasku sanoo: ”Ei kuolema ole mitään, kun se tulee naapuriin, mutta kun se tulee kotiin, niin sitten sen jokainen tietää, mitä se on.” (s. 232) Yleensä kuoltiin kotona. Ruumiin annettiin olla vuoteessa muutamia tunteja, sitten se laitettiin kuolinvaatteisiin ja nostettiin kuolinlaudalle, joka oli joko yksityinen tai kylän yhteinen. Se siirrettiin riiheen, jonka jälkeen saatettiin veisata virsi.

Tämän jälkeen hankittiin arkku. Yleensä sen hankki perheen isä. Se saatettiin valmistaa yhdessä kotona tai sepän toimesta. Yleensä ainekset olivat jo valmiina. Varattomat saattoivat valmistaa arkun jo eläessään varmistaakseen saavansa sellaisen. Kuuliala toteaa muistitiedon kertovan vanhuksista, ”jotka olivat hankkineet itseään varten arkun jopa kymmenen kertaa, kun olivat aina joutuneet luovuttamaan sen jollekin ennen lähteneelle. Toisilla taas arkku oli vuosikausia ullakolla valmiina odottamassa.” (s. 233) Nykyajan ihmisestä tuntuisi varmaan kammottavalta. Ennen vanhaan kuolema oli lähellä jatkuvasti.

Kuolinvaatteet olivat yleensä samat, joita eläessäkin käytettiin. Kenkiä ei laitettu jalkaan, mutta sukat kyllä. Käsiin laitettiin lapaset ja miehille hattu ja naisille huivi päähän. Näin ainakin Itä-Suomessa. Muualla oli yleistä pukea vainaja ruumispaitaan.

Hautauspäivän aamuna arkku vietiin riihestä sitä varten valmistettuun tilaan usein pihamaalle. Karjalassa arkku vietiin ennen lähtöä tupaan, ja koko yö veisattiin”yövalvojaisiksi”. Veisaaminen ennen lähtöä oli muutenkin yleinen tapa.

Omaiset kantoivat arkun hautaan, kuten tapana usein on nykyäänkin, joskin eräässä savolaisseurakunnassa kantajina ei koskaan ollut sukulaisia. Arkut laskettiin hautaan vainajan jalat itään päin. ”Kaswot itään; sillä näin ikäänkuin katselewat sinne, mistä odottawat walkeutensa koittamaan ja nousun aikaa tulemaan. Itä on sekä kristikansalle että pakanoillekin ollut walkeuden, toiwon ja autuuden puoli, länsi sitä wastaan pimeyden pelwon ja rasituksen.”, siteeraa Kuuliala Antero Wareliusta (s. 239)

Kuulialan muistitiedon keräyksessä ei ole paljoa kerrottu itse hautajaistilaisuudesta. Ne pidettiin ”varojen mukaan” (s. 242).

Mitä me voimme oppia entisajasta?

Mitä itselleni sitten jäi käteen tästä kirjasta? Oli todella mielenkiintoista perehtyä kirjan kautta menneeseen aikaan. Mielestäni meillä nykyajan ihmisillä olisi paljon opittavaa menneiltä ajoilta, joskin paljon on myössellaista, mistä mallia ei tarvitse ottaa, kuten esimerkiksi ja erityisesti kasvatusmetodit tai ”kirkotteleminen”. En missään määrin halaja menneisyyteen, mutta joitakin unohtuneita aarteita sieltä voitaisiin tuoda nykypäiväänkin.

Erityisesti mieleen jäi kotihartauksien ja arkipäivän hartauselämän ylläpito, joka mielestäni on nykypäivänä paljolti kadonnut. Iltaisin kokoonnuttiin usein Postillan ääreen ja luettiin joku pätkä, ehkä keskusteltiin, veisattiin virttä ja rukoiltiin, erityisesti lauantaina. Miten minä voisin ylläpitää säännöllistä hartauselämää myös kotona?

Sen lisäksi ruokaan suhtauduttiin arvokkaasti eikä sitä pidetty itsestäänselvyytenä. Nykypäivän kulutusyhteiskunnan kasvattina ruoka on lähes aina ollut itselleni jonkinlainen itsestäänselvyys, vaikka se ei sitä oikeasti ole tai varsinkaan pitäisi olla. Se on aina Jumalan lahja, ja siitä on hyvä kiittää sekä heitä, jotka ovat sen tehneet että Jumalaa, joka on viljan alun perin antanut kasvaa. Olemme loppujen lopuksi Jumalan käsissä.

Oleellista on myös se, että kristillinen kasvatus oikeasti tapahtui kodeissa, ja erityisesti rukouksia opetettiin jälkipolville. Myös nykykristittyjen olisi syytä pohtia, miten kristillinen usko siirtyy jälkipolville. Ajatus ”neutraalista” pohjasta on sanahelinää. Me kasvatamme lapsiamme tietoisesti ja tiedostamatta, ja he omaksuvat meiltä kaikkea mahdollista myös itse tiedostamattaan. Niin se kasvaminen vain yksinkertaisesti tapahtuu. Mikä on se pohja, jolle minä kasvatan lapseni? Jos olen kristitty, niin mitä lapseni ajattelevat kristinuskosta, jos he näkevät, että en koe tarpeelliseksi kasvattaa heitä ymmärtämään omaa uskoaan? Omille vanhemmilleni olen kiitollinen siitä kasvatuksesta, jonka sain, joskin paljon olisin mielelläni enemmänkin halunnut heidän kauttaan oppia. Toisaalta tyrkyttäminen ei ole missään mielessä hyödyllistä. Missä menee raja?

Lisäksi olisi syytä ottaa mallia siitä kirkossakäynnin mentaliteetista , joka entisaikoina on vallinnut. Silloin on menty kirkkoon pakkasellakin – olkoonkin, että välillä pakon sanelemana. Miten minä pyhitän pyhäpäivän? Ehkä kaikessa ei tarvitse ottaa mallia vanhasta kansasta , mutta joka tapauksessa kirkossa olisi hyvä käydä ja ne kirkot täyttää. Vaikka pappi puhuisi MGtH:n sanojen mukaan ”diipa daa, lässyn lässyn lässyn aamen”. Siellä Jumala kuitenkin puhuu meille Jumalan sanan – nimittäin lässytyksestä huolimatta ainakin sen sanan, mikä luetaan ja mikä lauletaan – ja sakramenttien kautta.

Yhtenäiskulttuurin kirkkotavat, osa 1

Kirjahylly(j)ä siivotessa tuli hyllyn uumenista vastaan kirja, jota en muistanutkaan omistavani. Postuumisti pojan toimitustyön tuloksena julkaistu Wiljo-Kustaa Kuulialan (1891–1958) kirja Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko (242 s., WSOY 1960) avaa Kuulialan eläkepäivinään tekemän massiivisen tiedonkeruun tuloksia. Kuuliala keräsi muistitietoa 1950-luvulla vielä eläneiltä vanhuksilta. Hän sai keväällä 1952 professori Lauri Hakuliselta  pyynnön ryhtyä kirkollisen muistitiedon keruuseen vielä kun 1800-luvun loppupuoliskolla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneitä oli elossa. Kuuliala ryhtyi toimeen ja erosi Riihimäen kirkkoherran virastaan vuonna 1954, jotta voisi paneutua työhön. Innoittajana muistitiedon keruuseen toimi Lundin yliopiston professori Hilding Pleijelin vastaava keräys Ruotsissa. Kuulialan keräys tuotti noin 700 eri kirjelmää 230 pitäjästä, yhteensä noin 3500 arkkia. Kahteen ja puoleensataan sivuun ei kaikkea tietoa tästä keräyksestä mahdu, mutta Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko avaa pintapuolisesti hauskalla wanhalla suomella ja suomen eri murteilla varustettuna 1800-luvun maaseudun talonpoikaiselämää ”huoneentaulujen ajalta” ennen suuria 1900-luvun mullistuksia ja teollistumista ja kaupungistumista, joka kiihtyi erityisesti sotien jälkeen.

Kuuliala aloittaa kertomalla tästä ”aikojen murroksesta” (s. 23–28). 1850-luvulla vain 5 prosenttia suomalaisista asui kaupungissa, 1900-luvun koitteessa lukema oli noussut 15 prosenttiin ja jatkoi vahvaa kasvuaan. Kyläyhteisöt, jotka olivat olleet pitkälti ennallaan aina 1700-luvulta asti kokivat vahvan muutoksen. Koneet alkoivat vallata (silloin ei vielä alettu valtaamaan) alaa, karjaa ruvettiin jalostamaan. Hankittiin tehdastuotteita sen sijaan että yritettiin kerätä ja tuottaa kaikki tarvittava kotona. Kansakoululaitos perustettiin. Kaupungissa sijaitsevien ruotsinkielisten oppikoulujenkin tilalle alkoi syntyä suomenkielisiä oppikouluja, joihin myös ”rahvaalla” oli pääsy. Sanomalehdet alkoivat yleistyä, suomenkielinen kaunokirjallisuus nosti tasoaan muun muassa Minna Canthin ja Juhani Ahon ansiosta. Työväki syntyi ja naisasia tuli ajankohtaiseksi. Tämä kaikki on Kuulialan mielestä taustaa sille, kuinka vanha yhtenäiskulttuuri alkoi murentua. Kuuliala itse nostaa 1880-luvun yksittäisistä vuosikymmenistä ehkä merkittävimmäksi.

”Sattuvasti joku on väittänyt, ettei ’kirkon elämä enää näy kansan elämässä samalla tavalla kuin entisinä aikoina.’” (s. 28)

Tätä murrosta edeltävää aikaa Kuuliala sitten käsittelee. Luvassa on siis todella mielenkiintoinen kirkkohistoriallinen katsaus!

Mitä sieltä sitten löytyi? Seuraavassa esittelen lyhyesti mielenkiintoisimpia löytöjä näin Nintendo-sukupolven edustajana. Koska tekstistä tuli pitkä, jaan sen kahdeksi blogikirjoitukseksi. Seuraava osa ilmestynee ensi kuussa.

Lukutaito ja rukouksia

Luterilainen kirkko on Kuulialan mukaan aina tehnyt työtä, jotta lukutaito leviäisi. Syy siihen on yksinkertainen: täytyy kyetä lukemaan Jumalan Sanaa ja siten hoitaa omaakin hengellisyyttään. Lukutaito oli ennen kansakoulua ja sen jälkeenkin pitkälti kodin varassa. ”Isä mulle iitä neuvoi, äitini äätä opetti”, siteeraa Kuuliala sananlaskua. Isät tosin Kuulialan mukaan olivat harvoin mukana opetuksessa ja päävastuu oli äidillä, yleensä ”värttinätä väätessänsä”. Jotkut äidit tosin käyttivät rankkojakin menetelmiä. Kuuliala kirjoittaa kivijärveläisen kertojan maininneen vitsan olleen rukin vieressä, mikäli opintie ei jälkipolvea maittanut. Myös isovanhemmat tai vanhemmat sisarukset saattoivat osallistua opettamiseen. Jossain kylissä oli myös vanhoja mummoja ja pappoja, jotka saivat lisätienestejä kylän lapsia opettamalla. Tällainen toimi oli muun muassa Luku-Taavetiksi nimetyllä veijarilla Hämeenkyrössä.

Lukutaitoa kehitettiin 1840–50–luvuilla perustetuissa kyläkouluissa ja kiertokouluissa. Kinkereillä sitten testattiin lukutaitoa.

Yleensä lukuopetus aloitettiin rukouksista, esimerkkinä Kuuliala mainitsee ”Isämeitän”. Ylipäänsä tärkeää oli opastaa nuoria rukouksen maailmaan. Svebiliuksen katekismus, joka oli yleisesti käytössä, toteaakin, että rukous on ”nöyrä ja uskollinen puhe Jumalan kanssa, jossa me hänen tahtonsa jälkeen Jeesuksen nimeen Häneltä pyydämme sekä hengellisiä että ruumillisia tarpeitamme ja myös kiitämme ja ylistämme hänen pyhää nimeänsä.”

Rukouksina käytettiin pitkälti Herran siunausta ja Isä meidän -rukousta. Lisäksi virsikirjan aamu- ja iltarukoukset olivat käytössä, ja näiden lukeminen oli isän tai äidin tehtävä. Aapisesta löytyi rukous Walwo Herra.

Mielenkiintoista näin nuoren polven kristitylle ja todella myöhään ruuan siunauksen merkityksen ymmärtäneelle on huomata, kuinka oleellinen asia ruuan siunaaminen oli. Ilman sitä mentiin ”kuin vasikat ja lampaat syömähän.” (s. 34) Samaa lauloi myös pari vuotta sitten Idän ihmeet: ”Kyljykset ne grillissä paistuu / mutta pahalta ne maistuu / jos ne siunata unohtaa” Nämä rukoukset haettiin Raamatusta, katekismuksesta ja aapisesta. Seuraavassa muutamia esimerkkejä:

”Jeesuksen nimeen nyt me menem’ kauniisti pöytään; ja Herran sanan pääl meit syömäst, juomast löytään. Me siitä hyvän saam, vaan saakoon kiitoksen, se pöydän herra suur’ ain nimeen Jeesuksen.” (Länsi-Suomesssa) (s. 35)

”Kaikkien silmät vartioitsevat Sinua Herra ja Sinä annat heille ruuan ajallansa. Sinä awaat kätes ja siunauksellas rawitset kaikki, jotka eläwät. Kunnia olkoon Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin alusta on ollut, nyt ja aina ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Amen.” (Ps. 145:15–16) (s. 35)

Ruualta päästessä” on ollut yleisesti käytössä seuraava kiitosrukous:

”Kiitos olkoon Jumalalle, ruumiin, sielun ruokkijalle; armostansa antakoon, neuvokoon ja saattakoon, suloisesti suojelkoon, esivaltaa varjelkoon, rauhaa aina antakoon ja viimein iloon kantakoon.” (s. 35)

Kirjat ja kotihartaudet

Kuuliala toteaa, että suomalaisilla oli pääasiassa kolme kirjaa kirjahyllyssä, myös niissä, joissa ei juuri muuta ollut. Nämä kolme kirjaa olivat Raamattu, katekismus ja virsikirja.

Raamattua pidettiin kunniapaikalla, ja sillä oli usein oma telineensä. Karjalasta kerrotaan seuraavaa: ”Vanhempani lukivat kuvaraamattua, mikä oli neljän Akkasen veljeksen yhteinen, niin että se oli vuoden kerrallaan kunkin kotona. Koska kaksi veljestä asui samassa talossa, niin kulki raamattu vuorollaan kolmessa eri talossa. Ukko (isoisä) luki talvessa raamatun läpi.” (s. 37) Joissakin poikkeuskodeissa kylläkin oli Raamattu jätetty lukematta ja lapset saivat pitkälti katsella Kuvaraamatun kuvia. Toisaalta jotkut myös kilpailivat, kuinka monta kertaa saavat Raamatun luettua läpi, ei niinkään hartausmielessä.

Uusi testamentti on ollut merkityksellisempi kuin Vanha testamentti. Vanhasta testamentista on käytetty eniten Psalmeja, osittain katekismuksen vaikutuksesta. Myös Vanhan testamentin apokryfikirjoja on luettu ahkerasti, siitä todistavat toisaalta jo Aleksis Kiven Jukolan veljekset. Seitsemässä veljeksessä siteerataan nimittäin usein apokryfikirjoja.

Vanha virsikirja on ollut todella merkittävä kirja monelle. Sitä on paitsi veisattu myös jopa luettu! Sitten kun vielä virsikirjaan oli usein liitetty Evankeliumi- ja rukouskirja, käytettiin sitä senkin takia usein. Mikäli kirkkoon ei päästy, pidettiin kotona hartaus, jossa luettiin päivän evankeliumiteksti. Rukouskirjassa oli paitsi jokapäiväiset aamu- ja iltarukoukset, myös liuta rukouksia eri säädyille ja eri tilanteisiin. Martti Pyykönen on muuten tuonut näitä eri tilanteeseen sopivia rukouksia vuoden 1913 Kirkkokäsikirjasta nettikansankin käytettäväksi. Näitä rukouksia voi lukea täältä ja täältä.

Katekismuksella tarkoitetaan Martti Lutherin Vähää katekismusta Ruotsin arkkipiispa Olaus Svebiliuksen (1624–1700) toimittamana ”kysymysten ja vastausten kautta” ja piispa Daniel Jusleniuksen (1676–1752) kääntämänä. Tälle annettiin myös nimi ”Pitkä katekismus”, koska sen sivut olivat kapeita ja pitkiä. Samalla Svebiliusta käytettiin hartauskirjana. Svebiliuksen katekismusta käyttävät yhä nykypäivänä tietääkseni ainakin Länsi-Suomen Rukoilevaiset esimerkiksi rippikouluopetuksessa.

Silloin, kun kirjoja uudistettiin, oli vastustus yleensä kova. ”Sanottiinkin, että ne ovat niitä herraan metkuja, kun aina pitää olla uutta, ja onko se oikein Jumalan mielen mukaista, kun sitä sanaa aina muokathan uuthen laihin”, ”ei taivaska pääs ku uut kirja luke.” (s. 42–43) Ei mitään uutta auringon alla, taisi Saarnaaja joskus todeta, jos nyt ajattelee mikä haloo on myöhemminkin joka uudistuksen jälkeen noussut. Vanha tuttu ja turvallinen tuntuu kotoisalta ja siltä ainoalta oikealta.

Maallinen” suomenkielinen kirjallisuus ohitti sitten jo vuonna 1885 hengellisen kirjallisuuden määrän painoksissa, joskin jäkimmäisen osuus oli silti vielä merkittävä. Nykyään tilanne taitaa olla jo pitkälti toisenlainen.

Mitä muuta sitten luettiin? Lutherin Kirkko- ja Huonepostillaa, sen lisäksi on luettu muun muassa ruotsalaisen Anders Nohrborgin (1725–1767) Langenneen ihmisen autuuden järjestystä, J.F. Berghin (1975–1866) postillaa, Johan Wegelius nuoremman Pyhää evankeliumillista valkeutta (1693–1764) ja Anders Björkqvistin (1741–1809) Uskon harjoitusta autuuteen. Hauskoja nimiä kirjoilla muuten.

Johann Arndtilla (1555–1621) oli myös merkitystä. Totisesta kristillisyydestä ja Paratiisin yrttitarha vaikuttivat paljon suomalaiseen kristikansaan. Lisäksi Tuomas Kempiläisen (1381–1471) Kristuksen seuraamisesta on ollut ainakin jonkin verran käytössä, joskin sen on mystiikan saralla voittanut John Bunyanin (1628–1688) kuuluisa Kristityn vaellus.

Kotihartauksissa luettiin usein edellä mainittuja kirjoja ja rukoiltiin, yleensä virsikirjaan liitetystä rukouskirjasta löydetyin rukouksin. Joissakin kodeissa pidettiin myös vapaita rukouksia. Sen lisäksi veisattiin virttä.

Itselleni aivan uusi asia, josta en koskaan ollut kuullutkaan, oli virsikantele. Ruotsalainen kirkkolaulun harrastaja Johannes Dillner (1785–1852) keksi tämän soittimen hermostuttuaan kirkkolaulun alhaisesta tasosta. Tällöin ei kirkoissa vielä ollut urkuja. Esilaulajat lauloivat omalla nuotilla omiaan eikä homma oikein meinannut onnistua. Dillner keksi yksinkertaisen virsikanteleen. Hän julkaisi vuonna 1830 omakustanteen Sävelet Ruotsin kirkon virsiin numeroilla merkittynä koulua ja yleistä käyttöä varten, jossa hän oli muuttanut nuotit numeroiksi. Numeronuotit hän liimasi paperiliuskalle ja kiinnitti soittimen kanteen. Tämän lisäksi vihkosessa oli myös ohjeet kanteleen valmistamista ja käyttöä varten. Virsikantele levisi vahvasti Ruotsin ja Suomen lisäksi myös Norjaan, Viroon ja Latviaan. Suomessa virsikannel oli jo vajaan vuosikymmenen päästä niin tunnettu, että suomalaisetkin kirkkomuusikot painattivat omia vihkosiaan ja ohjeitaan itseopiskeluakin varten. Suurin osa kanteleista valmistettiinkin kotona. ”Jokainen, ken osasi käyttää veistä ja höylää, pystyi sellaisen laittamaan.” (s. 55)

Useissa kodeissa joku osasikin sitten virsikannelta soittaa, useimmiten perheen isä. ”Kun Jooseppi Virkki Valkjärvellä palasi kirkosta, soitti kanteleella kaikki virret. Ei ollut sellaista jota hän ei osannut. Koko perhe tuli pöydän ääreen ja siinä veisattiin. Hartsia pani trokaan.” (s. 53–54) Mitähän tuo viimeinen lause edes merkitsee?

Viikonloppu

Kun pyhä otettiin sisään”, kuuluu Kuulialan lauantaita käsittelevä otsikko . Se kuvastaa jotain lauantaiillan ajatuksista. Ehtookellojen soidessa lopetettiin viikkotyöt ja valmistauduttiin pyhää varten.

”Pyhänvietto alkoi lauantaina klo 18, jolloin usein tyynellä ilmalla tai kirkolta tuullen kuunneltiin kirkon soittoa. Lakki otettiin päästä, naiset usein niiaten, hiljennyttiin lyhyeen ’kellohartauteen’” (s. 58)

Lauantaihin liittyi usein myös saunan lämmittäminen ja saunominen. Jos muina päivinä pestiin vedellä, usein lauantaina peseydyttiin saippuan kanssa. Sauna ja kirkko saatettiin Kuulialan mukaan yhdistää varsin vaivattomasti: ”Sauna on ruumiin puhdistushuone ja sielun puhdistushuone on kirkko”, ”Ruumis on puhdas pyhäksi, sielu pestään huomenna.” kertovat Kuulialan siteeraamat sananlaskut. (s. 59)

Saunomiseen kuuluivat myös erilaiset siunaukset, usein myös hieman loitsumaiset sutkautukset: ”Jeesus siunatkoon, olet puhdas kuin pulmunen”, ”Pese Jeesus peippostas, puhaltele pulmustas, kuun kirkkaus, päivän valkeus. Kuu on noussut, päivä on noussut, sie lapsei olet vielä nousematta.” (s. 60) Jossain luettiin Isä meidän itsekseen löylyä heittäessä. Usein opetettiin rukous, jossa pyydettiin, että Jumala puhdistaisi sielun niin kuin ruumis paraikaa puhdistuu. Saunasta tultaessa vanhemman polven ihmiset ovat saattaneet laittaa kädet ristiin ja niiaten tai kumartaen siunata itsensä.

Saunan jälkeen oli usein myös iltahartaus, joka oli erilainen kuin muiden päivien iltahartaudet. Yleisesti ottaen lauantaina ainakin pidettiin iltahartaus, jos sitä ei muina iltoina pidetty.

”Lauantai-ilta kodissani oli aivan kuin juhla, sillä isä luki kirjaa ja veisasi yhdessä äidin kanssa, johon lapset yhtyivät, jos sattuivat osaamaan.”

”Lauantai-iltana kokoonnuttiin kodissa pöydän ympärille laulamaan ja lukemaan.”

”Saunan jälkeen veisattiin virsiä ja luettiin jostain hartauskirjasta, lisäksi vanhemmat opettivat lapsiaan panemaan kädet ristiin ja lukemaan iltarukouksen.” (s. 62)

Sunnuntai oli sitten kirkkopyhä. Jos mentiin ehtoolliselle (siihen aikaan ehtoollista ei, ikävä kyllä, ollut joka sunnuntaina), oltiin varovaisia, ettei vain olisi mitään säröjä syntynyt suhteissa naapurien kanssa. Kirkkomatkalla saatettiin sitä kysellä toisilta ja anteeksi pyydellä. Perusteena käytettiin Paavalin sanaa ”Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta.” (1. Kor. 11:28). Kuulemma myös Svebiliuksen katekismuksessa on opetettu oikeasta Herran aterian viettämisestä . Rukouskirjassa ripistä sanottiinkin:

Ennen rippiä, joka tapahtuu kirkossa, pitää kahtalaiset edellä käymän: Ensimmäinen tapahtuu Jumalan puoleen, toinen meidän lähimmäistemme puoleen katsoen. Meidän lähimmäisemme edessä pitää tapahtuman yksinäinen rippi ja anteeksi anomus, jonka me jollakulla tavalla vihoittaneet ja jota vastaan me rikkoneet olemme, olisiko se isä tai äiti, isäntä tai emäntä, sukulaiset, ystävät taikka muutoin joku muu.” (s. 65)

Matkalle lähdettiin kaukaakin. Kuuliala siteeraa kuvausta maalaisseurakunnan kirkkomatkasta:

Oli yleensä tapana että matkan ollessa kirkolle oli nahkakantinen, suuri virsikirja käärittynä naisilla kirjavaan liinaan, joka oli kainalossa ja kenkäpari yhtene sidottuna kädessä ja matka luisti paljain jaloin: Saavuttua lähelle kirkkoa poikettiin jonkun talon riihen suojiin, jossa kenkät sai tilansa jalkoihin, liina päähän, kun sitä oli ensin kammalla silitetty. Miehet kulki takki käsivarrella ja saappaat toisessa kädessä ja heidänkin pukeutumisensa toimitettiin ennen kirkkoon menoa. – Kesällä, jolloin ahkerammin käytiin kirkossa, syrjäkylän naiset jo edellisenä päivänä avojaloin tulla nilkuttelivat kirkolle toisessa kädessä kengät ja toisessa eväsnyyty. Päällyshame oli kiinnitetty neulalla, joten silloin käytetty korea, suuri raitainen alushame valkoisen röijyn kera pääsi oikeuksiinsa. – Lötöt pantiin jalkaan ja kirkolla otettiin pois jalasta sekä pantiin pensaan juureen ja sitten pantiin virsut jalkaan.” (s. 106)

Kirkkomatkasta sai moni paikka nimensäkin. Esimerkiksi pesupuro sai nimensä siitä, että sen luona peseydyttiin ja siistiydyttiin vielä ennen kirkkoa. Hämeessä Kuuliala mainitsee sijaitsevan esimerkiksi Kenkimäen ja Kenkikallion, jossa kengät laitettiin jalkaan. Lepokallioksi nimitettiin paikkaa, jossa matkustajat lepäsivät kesken matkan.

Hevosella menijät olivat usein varakkaita. Myös paimenet ja perheettömät miehet tulivat usein ratsain, varakkaammilla oli kunnon kärryt, toisilla taas vähemmän hienot kiesit. Talleja varattiin etukäteen kirkon lähettyviltä. Mikäli sellaista ei löytynyt, kiinnitettiin hevoset usein kirkkotarhaa ympäröivään kiviaitaan, jonka ylläpitoon pitäjäläiset osallistuivat, kuten myös kirkon rakentamiseen. Jokaisella oli oma alueensa, josta piti pitää huolta ja siihen kohtaan saatiin hevonenkin renkaaseen kiinnittää.

Myös kirkkovene on ollut oleellinen matkustuskeino erityisesti Itä-Suomessa. Siihen liittyi myös paljon kilpailua. Kisattiin siitä, mikä vene on nopein. Samaa kisailua harrastettiin papiston harmiksi myös hevosilla. Savossa venematkat saattoivat Kuulialan mukaan olla yli 30 kilometriä, tai jopa 60 kilometriä. Perämiehenä oli yleensä kylän vanhin, joka tunsi vedet ja karikot. Naiset halusivat joskus ”kirkkopunaa” poskillensa ja sitä varten tarttuivat airoihin loppupäässä matkaa.

Mikäli kirkkoon ei päästy, pidettiin varsinkin jumalanpalveluksen aikaan aamusta oma erityinen kirkkohetki kotona. ”Nyt on saarna-aika”, sanottiin kotonakin. Pitempi lainaus kertoo jotain sen ajan tavoista:

Savolainen savupirtti ja sen asukkaat valmistautuivat lauantaina sunnuntaita vastaanottamaan. Nokisen pirtin maalaamaton lattia, penkit, rahi ja pitkä pöytä hangattiin hiekan kanssa hohtavan valkoisiksi. Sunnuntai-aamuna pistettiin tuoreita katajanoksia peittämään lahonneen lattian reikä pankon edestä ja heitettiin pari kolme kourallista havun lehviä yli lattian. Tuoreen katajan tuoksu toi pyhäisen, juhlallisen tunnun. ’Seinällä seisova, pöydällä laulava’ [virsikannel] otettiin esille. Virsikannel on otettu pöydälle, samoin nahkakantinen Raamattu on asetettu puujalalle pöydän päähän ja saarnakirja sekä virsikirja on pöydällä. Virsikanteleella säestäen veisataan Herran pyhästä sapatista tai joku aamuvirsi. Kirkonaikana luki talon vanha isäntä saarnan saarnakirjasta. Sitä oli kaikkien kuunneltava, lastenkin, joll’eivät olleet pyhäkoulussa tai kirkossa.” (s. 67)

Kirkolta palaavilta kuulusteltiin sitten kirkkoterveisiä, ”Kies’ auta” tai ”Terveisiä kirkosta”. Kylänväki saattoi kysyä, että ”Oliko pappi kotona?” Jos siihen vastattiin myöntävästi, saatettiin ilveillä: ”No, kukas sitten saarnasi?” Lapsilta tiedusteltiin usein kirkkotoimituksesta ja kyseltiin saarnan sisältöä ja virret, joiden numerot oli muistettava. Niitä sitten saatettiin laulaa vielä uudelleen kotona.

Svebiliuksen katekismuksessa todetaan että ”maalliset askareet ja ruumiillinen työ” on jätettävä tekemättä sunnuntaisin, ja tätä on noudatettu. Vaimoni äijä (isoisä) on todennut omasta isästään, SLEY:n Karjalan maallikkosaarnaajasta, että jos esimerkiksi joku naapuri saattoi ”sapattina” korjata harjakattoaan, siirtyi hän harjan toiselle puolelle ”Leppästä piiloon”, jottei saisi nuhdesaarnaa sapatin rikkomisesta. Itse (ja myös Kuuliala kirjassa) ihmettelen hieman, miten vahvasti ”vanhan liiton” sapattisäädökset on yhdistetty sunnuntaihin, vaikka kyse on eri asiasta.

Toisessa osassa käsitellään vielä kirkkovuoden tärkeimpien pyhien viettämiseen, kirkossa olemisen tapoihin ja kirkollisiin toimituksiin liittyvää muistitietoa Kuulialan kirjan pohjalta. Sitten pohditaan vielä, että mitä voimme oppia entisajoista – sekä hyvässä että pahassa.