Kymmenen parasta kirjaa vuonna 2020

Tänä vuonna tuli luettua 84 kirjaa (and counting). Tällä hetkellä kesken on vielä muun muassa Timo Stewartin, tietofinlandiaehdokkuudenkin napannut Valter Juveliuksesta kertova kirja (Gaudeamus, 2020), Theodorus Abu Qurran (700–800-l.) kristinuskoa ja islamia käsittelevä tekstikokoelma (arabiasta ja kreikasta kääntänyt Serafim Seppälä, Suomen patristinen seura, 2020), Suomen teologisen instituutin uusin Iustitia 38, Kirkot muutoksen tilassa – ideologisia konflikteja ja suuria kehityslinjoja (toim. Santeri Marjokorpi, Suomen teologinen instituutti 2020) sekä Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalan Piispa (Minerva, 2008). Ehkä joku näistä (ainakin Theodorus, jossa lähestyn loppua, tai Iustitia, jos artikkelit pysyvät hyvinä loppuun saakka) olisi voinut napata paikan tässä listauksessa.

Muuton takia luin tänä vuonna aika paljon sellaisia kirjoja, joita olen pitänyt hyllyssäni sitä varten että lukisin ja laittaisin eteenpäin. Väitöstyön puitteissa olen toki lukenut myös paljon yksittäisiä artikkeleja tai osia isoista kirjoista. Listaukseen pääsevät kuitenkin vain kannesta kanteen luetut (hakemistoja ja sanastoja lukuun ottamatta). Tässä vuoden 2020 kymmenen parasta kirjaa sekalaisessa järjestyksessä.

Bo Giertz: Herdabrev (167s. Femte upplagan, Drängsered: Stiftelsen pro veritate, 1980)

Göteborgin vanhan piiskan paimenkirje on alunperin kirjoitettu 1949 kun hänet valittiin piispaksi. Siitä on sen jälkeen otettu liuta uusia painoksia. Mielenkiintoista kyllä luin vuosi aiemmin arkkipiispa Aleksi Lehtosen paimenkirjeen vuodelta 1945 (WSOY). Oma Lehtos-kappaleeni piti sitä ennen avata kirjeveitsellä, koska sitä nidettä ei oltu koskaan kirjaimellisesti aukaistu. Olin siis 74 vuotta myöhemmin sen kirjan ensimmäinen lukija. Mielenkiintoinen oli Lehtosenkin paimenkirje, mutta Giertzin kirje neljä vuotta myöhemmin on jännästi pitänyt pintansa ja uusiakin painoksia on otettu.

Suosittelen yhä kirjeen lukemaan ja siitä inspiraatiota erityisesti paimenten hakemaan.

Osmo Tiililä: Oma pääsiäiseni. Hiljaisuutta pöydän ääressä (214 s., Porvoo: WSOY, 1967)

Systemaattisen teologian professori Osmo Tiililä kirjoitti lopun aikoinansa hyvinkin hämmentäviä kirjoja. Olen joitakin hänen kirjojaan lukenut, ja tämä on niistä erikoisin. Se kertoo Tiililän matkasta kuoleman jälkeen. Mielenkiintoista on, kuinka hän yrittää teologisoida näkemäänsä. Hän tapaa paljon tuttuja taivaassa, henkilöitä, myös ja ehkä erityisesti henkilöitä, joita ei sinne kuvitellut. Siellä keskustellaan niin Bultmannien kuin muistaakseni Bonhoeffereidenkin kanssa. Oliko kyseessä aito näky vai kirjallinen produktio? Tätä voi pohtia apokalyptisen kirjallisuuden äärellä suuremminkin. Suosittelen teologeille.

Jari Sinkkonen: Isäksi ensi kertaa (248 s., Helsinki: WSOY, 2012)

Mitä kirjoja lukevan vaimo tekee, kun pariskunta on saanut tietää, että esikoinen olisi tulossa? Käy hakemassa kirjastosta isä-kirja. Sinkkosen kirjassa pohdittiin isäksi tulemista sekä Sinkkosen omien pohdintojen että puolen tusinan isäksi ensi kertaa tulevan ajatusten siivittämänä. Sai omat pohdinnat liikkeelle terveellä tavalla.

Michael Fishbane: Biblical Interpretation in Ancient Israel (617s., Oxford: Oxford University Press, 1988)

Fishbanen kirja on ns. Vanhan testamentin sisäisen raamatuntulkinnan (inner-biblical interpretation) klassikko, joka avaa sitä, miten Vanhan testamentin sisällä näkyy aiempien tekstien tulkinta tai vaikutus. Kahlasin sen kesällä läpi omasta pokkari-versiostani, jonka sain muutama vuosi sitten Nils Martolalta omakseni. Kiitos Nils ja Yngvill!

Fishbanesta löytää lisää Lotta Valven erinomaisesta väitöskirjasta Early Modes of Exegesis (Åbo Akademi, 2014).

Obianuju Ekeocha: Target Africa – Ideological Neocolonialism in the Twenty-First Century (219s., Ignatius Press 2018)

Luulitko että kolonialismi on ohi? Hörönplöö se mitään ohi on! Raha puhuu!

Obianuju Ekeocha on nigerialainen “biomedical scientist”, joka työskentelee Briteissä. Hän on katolinen ja kirjoitti kirjan Target Africa, jossa hän avaa sitä kuinka eri valtiot (erityisesti pohjosimaat) ja yksityiset järjestöt (erityisesti Bill & Melinda Gates Foundation) painostavat rahalla ja monilla muilla epämoraalisilla tavoilla afrikkalaista lainsäädäntöä ja käytäntöjä. Ekeocha puhuu, mielestäni oikeutetusti, ideologisesta uuskolonialismista. Itselleni ihmeellisin esimerkki oli se, kuinka Ugandan oma ja tilastoissa selkeästi toimiva ABC-ohjelma (Abstinence before marriage; Be faithful in marriage or to one partner; Condom use if A and B are impossible) AIDS:in leviämisen ehkäisemiseksi tuhottiin. Tartuntamäärä taittui muutamassa vuodessa 70%, kun taas monissa muissa maissa, jossa jaettiin pitkälti vain kondomeita, tartunnat pysyivät suurena.

Mitä sitten tapahtui? Humanitaariset järjestöt sanoivat höpö höpö ja jakelivat kondomeja ja sanoivat, että se estää tartunnat. Siveellisyyksistä viis. Niinpä myös Ugandan oma systeemi tuhottiin pikku hiljaa. Koska kertomus oli väärä.

Korostaakseni nyt tässä välissä, en ole humanitaarista apua vastaan ollenkaan. Mutta kieltämättä Target African luettuani olen kysellyt, että millaista apua ja millä keinoin ja kuinka paljon itse afrikkalaisia kuunnellen sitä tarjotaan, ja minkä ideologian kera. Ja kuinka paljon on mukana painostustakin? Kyllä sitä määrärahaa voisi nostaakin.

Suosittelen lukemaan niin vasemmiston kuin oikeistonkin, erityisesti politiikassa ja kehitysyhteistyön piirissä olevat. Target African luettua voi myös todeta, että Suomi mainittu. Torilla tavataan? Tosin Ruotsi siellä enemmän oli framilla.Perusta-lehteen saan toivottavasti jossakin vaiheessa kirja-arvion. Rimakauhu on vain korkealla, että saan tarpeeksi laadukkaan tekstin näin puhuttelevasta ja ravistelevasta kirjasta.

Eija Reinikainen: Leimatut lapset. Kun koulu ei ymmärrä (251s., Helsinki: Otava, 2007)

Eija Reinikainen toimi opettajana monessa eri paikassa, niin huostaanotettujen lasten laitoksessa, erityisopettajana, ensimmäisten luokkien opettajana, yläasteen “tarkkisopettajana” ja niin edelleen. Tässä kirjassa Reinikainen avaa sitä, kuinka lapset saavat helposti “leiman”, josta sitten saakin pyristellä irti pitkään ja hartaasti. Hänelle olennaisinta oli tarjota porkkanaa eikä keppiä, löytää jokaisesta lapsesta vahvuudet ja pitää niistä meteliä, ja jättää ne heikot puolet mainitsematta, kun itsetunto on jo valmiiksi matalalla.

Tämän kirjan soisin kyllä myös rippikouluvetäjien lukevan.

Andrei Sergejeff: Egyptin Historia. Kleopatran ajasta arabikevääseen (432s., Helsinki: Gaudeamus, 2019)

Suomessa ei kauheasti ole Lähi-itään liittyvää kirjallisuutta ylipäänsä. Egyptikin tunnetaan pitkälti vain Kleopatrastaan ja pyramideista. Mutta entäs Kleopatran jälkeen? 2000 vuotta Egyptin historiaa, ja Egyptin kautta koko Lähi-idän historiaa, hyvällä suomella? Ota ja lue. Ainut negatiivinen pointti lienee se, että Sergejeff unohtaa koptilaisen vähemmistön lähes välittömästi, kun arabit astuvat kuvaan. Eikä juutalaisetkaan kauheasti mukana ole. Eiväthän he valtakulttuuria olleetkaan, mutta olemassa kuitenkin! Ja kai heillekin jotakin merkittävää tapahtui ennen aivan viimeisimpiä käänteitä?

Antti Laato: The Origin of Israelite Zion Theology (336s., London: T&T Clark, 2018)

Ei sitä oman väitösohjaajan kirjoja liikaa viitsisi mainita, mutta viimeisin monografia Siion-teologian varhaisvaiheista ja mahdollisesta historiallisesta liittymästä Salomonin temppeliin on kova kirja, sekä metodologisesti että sisällöllisesti. Tämä lienee kiinnostavan enemmän eksegeettejä ja teologian opiskelijoita. Pokkariversiokin taitaa olla nykyään kaupasta saatavilla, mutta hintaa on paljon, joten kirjastosta lainaamaan vain.

Edward Snowden: Pysyvästi merkitty (397s., Helsinki: WSOY)

Luin Snowdenin kirjan oikeastaan pitkälti viime vuonna, mutta valmiiksi sain tämän vuoden alussa. Snowden kuvaa omaelämäkerrassaan mielenkiintoisella tavalla nykyajan vakoilun abc:ta ja kuinka NSA, ja varmasti myös kiinalaisten ja venäläistenkin palvelut, saavat kaiken tietoonsa. Siellä ne työntekijät katselivat alastomia naisia toisten webbikameroista ja hihittelivät toisisilleen ja huutelivat bonuksia, jos tissit näkyivät. Sisäinen valvonta oli mennyt kyberloikassa tiedustelupalveluilla sen sileän. Dystopia on todellisuutta. Perusta-lehdestä (3/2020) löytyy arvosteluni.

Emil Anton: Kahden virran maa: Sivilisaation ja kristinuskon irakilainen tarina (Helsinki: Kirjapaja, 2020)

En ole oikeastaan lukenut Antonin kirjaa sen viimeisessä muodossaan, vaan käsikirjoitusversion. Kiitos mahdollisuudesta olla mukana, Emil! Suomeksi on nyt ensi kertaa saatavilla Antonmaisen sujuvaa ja kevyttä tekstiä todella tuhdista sisällöstään huolimatta. Tämän luettua saa katsauksen niin muinaiseen Lähi-itään, Vanhaan testamenttiin, Jeesukseen, Uuteen testamenttiin kuin erityisesti ensimmäisen vuosituhannen kaikkein suurimpaan kirkkoon, josta täällä latinalaiseksi kristillisyydeksi kutsutun periferian omassa pikkuperiferiassa ei ole ollut mitään hajua. Tästä kirjasta saat tietää, miten kristinusko idässä levisi ja voi hyvin, koki valtavia tappioita ja on nykyään suuren uhan alla. Siellä niitä kristittyjä ihan oikeasti koronavuonna 2020:kin vainotaan.

Ja teologit, syyriaa lukemaan hep! Mutta lukekaa nyt eka kreikka ja heprea kuntoon.

Mikäs oli teikäläisen top ten?

Advertisement

Pienokaisen kehitystä seuraillessa

Se alkoi siitä, kun kaksi viivaa tuli näkyviin. Itkettiin ja naurettiin.

Sen jälkeen vau.fi – ei sentään vauva.fi – oli viikottain käytössä. Joka sunnuntai päivä alkoi sillä, että katsoimme, mitä pienelle mahassa kuuluu. Kyyneleitä tirauteltiin silloin tällöin.

5. raskausviikolla pieni elämä tunnistetaan. 6. raskausviikolla, kun pikkuinen on 1–3 millimetrin pituinen, sydän alkaa lyödä ja sen voi kuulla ultraäänessä. Selkäranka, selkäydin, luut ja lihaksistokin alkavat kehittyä. Aivotkin kehittyvät. Erilliset osiot aivoissa muodostuvat viikon lopulla.

Saimme tietää, että seitsemännellä raskausviikolla, elämän ollessa 4–6 millimetrin pituinen, sydän alkaa pumpata verta ja silmien aihiot alkavat muodostua. Kahdeksannella raskausviikolla pienokainen on sentin pituinen. Sydän sykki kuulemma kiivasta tahtia, 130–160 kertaa minuutissa, ja neuvolassakin käytiin näillä main ensimmäistä kertaa.

Yhdeksännellä raskausviikolla aivot kasvavat nopeasti. Lisäksi sormet, varpaat ja kyynärpäät alkavat kasvaa. Pienokainen alkaa näyttää pieneltä ihmiseltä, kuten me ihmisen olemme tottuneet ihmisen näkemään. Kasvoissa näkyy ensimmäiset piirteet. Alaleuka näkyy. Sydän sykkii kovaa.

Kymmenennellä raskausviikolla pienokainen on 2–3 sentin pituinen. Ensimmäiset liikkeet tapahtuvat, vaikka äiti ei niitä vielä tunne. Aivoista saadaan meidänkin välineistöllä aivokäyriä esille. Äitiä väsyttää kovaa.

Yhdennellätoista raskausviikolla sikiö on 3–4 sentin pituinen. Kaikki rakenteet ovat valmiita, ja edessä on vain kasvamista ja kypsymistä. Sormet ja varpaat näkyvät selkeästi, liikkeet eivät ole enää refleksinomaisia vaan aivojen hallinnassa. Pissakin kulkee.

Kahdennellatoista raskausviikolla pienoinen on 4–5 senttimetrin pituinen ja painaa viidestä grammasta kymmeneen grammaan. Sisäelimet alkavat toimia, raajat ovat tahdonalaisia. Ensimmäinen ultra tapahtuu tässä vaiheessa. Sydän sykkii 150 kertaa minuutissa.

Samaan aikaan pienokaisemme kehittymistä vau.fi:stä seuratessamme huomasimme Aamulehdestä, että Suomessa kerätään kansalaisaloitteeseen nimiä sen puolesta, että meidän pienokaisemme kaltaisen, tahdonalaisesti liikkuvan ja sydämellisesti sykkivän pienokaisen elämä voidaan päättää vielä tällä viikolla, täysin ilman perusteita, edes näennäistä. Sellaista, mikä voisi ristiriitaisessa tialnteessa laittaa vielä pohtimaan muita vaihtoehtoja.

Olo oli varsin ristiriitainen.

Kahdennentoista raskausviikon jälkeen raskaus voidaan aloitteen mukaan vielä keskeyttää sosiaalisin syin 20. raskausviikkoon saakka Valviran luvalla. Siis samoin perustein kuin se nykyisen lainsäädännön puitteissa on mahdollista 12. raskausviikkoon saakka.

19. raskausviikolla luimme, että sikiö on 18 sentin pituinen. Vau.fi:n mukaan hänen ideniteettinsä kehittyy entisestään. Sormen- ja varpaanjäljet alkavat muotoutua. Verenkierto on täydessä vauhdissa. Kasvoja voi ihailla rakenneultrassa. Kuva kasvoista on meillä tällä hetkellä jääkaapin ovessa. Aamulehteä lukiessa olo oli ristiriitainen.

Mikäli pienokaisessa on todettu jokin häiriö (esim. down), hänen elämänsä voidaan päättää vielä 24. raskausviikolla. Tällöin sikiö on 28 senttiä pitkä. Hän reagoi ääniin, mahdollisesti palkiten mojovalla potkulla. Liikkeet voivat olla jo varsin koordnioituja. Laulaminen kannattaa, sillä lapsi syntymänsä jälkeen tunnistaa varsinkin äitinsä äänen.

Abortti on monisyinen ja hankala aihe, jossa tunteilta tuskin kukaan voi välttyä. Tilanteet ovat hyvin vaihtelevia. Meille raskaus oli yllättävä, joskaan ei ollenkaan epämieluisa. Naimisissa ei naimisen luonnolliset seuraukset yllätä samalla tavoin kuin muissa elämäntilanteissa.

Riippumatta suhtautumisessa kansalaisaloitteeseen tai edes aborttiin moraalisena kysymyksenä, yhteinen agenda kaikilla varmasti on, että abortteja tehtäisiin mahdollisimman vähän.

Mikäli olet kriisiraskaustilanteessa, jatkat raskauttasi vaikeassa tilanteessa tai olet läpikäynyt abortin ja tarvitset apua, esimerkiksi Itu-projekti voi ilmaiseksi ja luottamuksellisesti auttaa sinua. Älä jää yksin. Älä jätä yksin. Itu-projektiin ja sen työhön voi tutustua täältä: http://ituprojekti.net/fi/

Twitter on performanssi

”No, se on epätoivoista juuri sen takia, että keskusteluformaatti menee kokoajan twittermäisemmäksi. Kommentit ovat lyhyitä ja kannat lukittuja ja hyvin tiedossa jo alusta alkaen. Ja se ei siitä hirveästi etene ja syvene.”

Lähdin muutama vuosi sitten naamakirjasta. Olin ollut siellä melkein vuosikymmenen. Huomasin, että käytän siellä liikaa aikaa. Väittelen turhista asioista, enkä aina edes kovin rakentavasti. Kun minulla ei ollut siellä enää mitään työtehtäviä, päätin sanoa Zuckerbergille adjö. Ruutuaika keskittyi sen jälkeen enemmän opiskeluun ja pelaamiseen, vähemmän loputtomiin linkkeihin ja skrollailuun.

Ikävänä puolena oli se, että yhteys moniin ihmisiin väheni huomattavasti tai katkesi. Toisaalta on mukavaa, kun ei oikeasti tiedä, mitä toiselle kuuluu ja voi oikeasti kysellä kuulumisia ja keskustella asioista, face-to-face eikä naamakirjassa. Varjopuolena toki kuulee usein ”Ai etkö sä tiedäkään. Kerroin siitä kyllä jo puoli vuotta sitten facessa.”

Yhden virheen kuitenkin silloin tein. Jäin Twitteriin. Olin liittynyt sinne silloin, kun loin nämä nykymuotoiset kotisivuni vuonna 2012. Hups, jopas aika on mennyt! En silloin vielä viettänyt siellä niin paljoa aikaa, kuin viime kuukausina tai ylipäänsä naamakirjasta lähtemisen jälkeen. Merkkimääräkin oli se 140 merkkiä vai mitä se oli. Käytin sitä pitkälti omien (harvenevien) blogikirjoitusteni mainostamiseen, joidenkin linkkien jakamiseen ja erityisesti eri sivujen seuraamiseen.

Loppuaikoina suurin hyöty ja ilo oli seurata muutamaa seemiläisten kielten asiantuntijaa. Näistä mielenkiintoisia oli erityisesti väitöskirjan valmiiksi saanut Benjamin Suchard (@bnuyaminim), Matthew Suriano (@m_j_suriano), Ruotsin kieli-ihme Ola Wikander (@OlaWikander), sekä professori Jonas Sibony (@Jonassibony) #asemiticwordaday -päivityksineen. Sain jopa ge’ezin opiskelua viime kesänä aloittaessani paljon hyötyä näistä seuraamisista.

Tämän lisäksi seurasin paljon eri tieteellisiä kustantamoja ja yliopistojen eksegetiikan, assyriologian ja seemiläisten kielten ja kulttuurien laitoksia, mitä nyt löysin. Suurin aika meni kuitenkin eri kirkollisten tahojen ja kirkollisen uutisoinnin seuraamiseen, ja kommentointiin – ikävä kyllä.

Näissä kehyksissä sitten huomasinkin kaikkein selvimmin, mitä tuo alussa siteeraamani professori Serafim Seppälän lausunto julkisesta (some)keskustelusta tarkoittaa.

Olen itse varmasti ollut osa ongelmaa.

Olen tajunnut, mistä twitterissä on kyse. Kyse on servaamisesta. Siis siitä, että pyritään säväkästi kirjoittamaan jotakin, jolla teilataan vastapuoli. Kyse ei ole keskustelusta. Kyse on performanssista.

Tätä puolta lisäävät tykkäykset ja retweetit. Meikäläisen twiiteistä kaikkein eniten tykkäyksiä ja retweettejä ovat saaneet sellaiset twiitit, kuin ”Mistä te näitä vedätte?” tai ”Hyvät höntsyt!”. Jälkimmäinen tosin meni huumorin puolelle. Poikkeuksen näistä ovat tehneet ne lyhyet twiittini, joilla osallistuin seemiläisiä kieliä koskeviin ketjuihin ja yritin päteä keskinkertaisella ge’ezin tuntemuksellani. Ja oppia itse samalla.

Olen siis itse syyllistynyt ihan samaan. Mutta ei se oikeasti ole hyödyllistä. Ei pätkääkään. Tarkoituksena ei ole keskustella, vaan saattaa toinen häpeään. Häpeään.

Ehkä kaikkein parhain esimerkki tällaisesta on se, kun otetaan jonkun eri mieltä olevan one-lineri, retweetataan se ja kauhistellaan sitä eri tavoin. Sitten omat seuraajat, jotka suurimmaksi osaksi ovat saman kuplan osakkaita, saavat yhdessä kauhistella, miten joku vuonna 2019 voi olla tuota mieltä, ja se kun on vielä tuollaisessa luottamustehtävässä tai tuollaisen instanssin edustaja. Kauheaa! (Tätä taidetaan kutsua kai nykyään maalittamiseksikin.)

Ei, itse en ole (ainakaan vielä ja tietääkseni) tällaisen kohteeksi päätynyt, enkä muistaakseni sitä itse toteuttanut. No, nostinpahan nyt edes hieman omaa egoani! Siitäs saitte!

Joka tapauksessa tajusin, että paitsi että tällainen keskustelukulttuuri aiheuttaa varmasti pahaa mieltä kaikissa – kuka nyt servaamisesta tykkäisi paitsi itse servaaja – niin käytän myös yksinkertaisesti liikaa aikaa Twitterissä. Samaan aikaan vieressä odottaa muutama kirjahyllyllinen kirjoja. Puuttuu vain aika niiden ahmimiseen. Käytän sen sen sijaan turhaan twitteröintiin.

Olen kokenut osittain velvollisuudeksi, että somessa on pakko olla. Pitää seurata nykyaikaa ja sen keskustelua, jos kerran vuodessa päätyy saarnaamaan, tai sitten pitää pitää itseään esillä ja mainostaa, verkostoitua ja markkinoida. No, yhteen saarnaan sainkin melkein koko idean Twitterin ihmeellisestä maailmasta.

Twitter on siis performanssi. Oma performanssini päättyköön. Hyvät ja rakentavat keskustelut käydään muualla, sekä kuplien sisällä että eri kuplien kesken. Jos joku minua kaipaa, ottaa hän yhteyttä tai on ottamatta. Jos itse kaipaan jotakuta, otan yhteyttä, vaikka olenkin siinä äärimmäisen huono. Kyllä hätä keinot keksii. Kukaan ei servaamisiani jää kaipaamaan. Enkä minä muiden.

Anteeksi.

Heprean verbiopin pikakurssi: Gen. 26:2–4

Toissa viikolla pidin Suomen teologisessa instituutissa Biblia Hebraica -lukupiiriä. Olemme tänä syksynä käyneet joka keskiviikko läpi lectio continua -tyyliin Jaakob-kertomusta. Törmäsimme muutamaan jakeeseen, joita märehtimällä saa hyvän yleiskuvan heprean verbiopista. Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä Gen. 26:2–4:

וַיֵּרָ֤א אֵלָיו֙ יְהוָ֔ה וַיֹּ֖אמֶר אַל־תֵּרֵ֣ד מִצְרָ֑יְמָה שְׁכֹ֣ן בָּאָ֔רֶץ אֲשֶׁ֖ר אֹמַ֥ר אֵלֶֽיךָ׃

גּ֚וּר בָּאָ֣רֶץ הַזֹּ֔את וְאֶֽהְיֶ֥ה עִמְּךָ֖ וַאֲבָרְכֶ֑ךָּ כִּֽי־לְךָ֣ וּֽלְזַרְעֲךָ֗ אֶתֵּן֙ אֶת־כָּל־הָֽאֲרָצֹ֣ת הָאֵ֔ל וַהֲקִֽמֹתִי֙ אֶת־הַשְּׁבֻעָ֔ה אֲשֶׁ֥ר נִשְׁבַּ֖עְתִּי לְאַבְרָהָ֥ם אָבִֽיךָ׃

וְהִרְבֵּיתִ֤י אֶֽת־זַרְעֲךָ֙ כְּכֹוכְבֵ֣י הַשָּׁמַ֔יִם וְנָתַתִּ֣י לְזַרְעֲךָ֔ אֵ֥ת כָּל־הָאֲרָצֹ֖ת הָאֵ֑ל וְהִתְבָּרֲכ֣וּ בְזַרְעֲךָ֔ כֹּ֖ל גֹּויֵ֥י הָאָֽרֶץ׃

Olen värittänyt kaikki verbit hieman eri väreillä, oheisen ”Tikkurilan värikartan” avulla:

Indikatiivin imperfekti (impf.ind.)
Konsekutiivinen imperfekti (impf.kons.)
Indikatiivin perfekti(perf.ind.)
Konsekutiivinen perfekti (perf.kons.)
Imperatiivi (imp.)
Jussiivi (juss.)
Kohortatiivi (koh.)

Paitsi että tekstipätkässä löytyy näin monta eri muotoa (vain ei-finiittiset infinitiivit ja partisiipit puuttuvat), niin siitä löytyy myös seuraavia verbivartaloita: qal, nif’al, hif’il, pi’el ja hitpa’el. Eli päävartaloista vain hif’ilin passiivi håf’al, sekä pi’elin passiivi pu’al puuttuvat. Lisäksi muoto-opin kannalta löytyy monia eri tavalla heikkoja verbejä (I-א, I-נ, I-י, II-יו, III-ה, II-ר). Siksi tekstipätkä toimii mainiona johdatuksena siihen, miten verbivartalot muuttavat verbin merkitystä, ja miten eri ”tempukset” (paremman termin puutteessa) toimivat ja liittyvät toisiinsa syntaktisesti.

Lähden purkamaan tekstiä verbi verbiltä. Aloitetaan jakeesta 2.

Ensimmäinen verbi וַיֵּרָ֤א on nif’alin konsekutiivinen imperfekti verbistä ראה eli qalissa ”nähdä”. Nif’alin merkitys on usein passiivinen tai refleksiivinen suhteessa qaliin. Joten tässä sen merkitys on ”näyttäytyä” tai paremmalla suomella ”ilmestyä”. Jahve siis ilmestyi hänelle. Vaikka konsekutiiviset muodot yleensä seuraavat indikatiivimuotoja, niin pidemmässä kappaleessa ne voivat myös toimia itsenäisesti (Nyberg §86ff). Konsekutiiviset imperfektit viittaavat silloin yleensä yksittäisiin tapahtumiin menneessä ajassa, kun taas konsekutiiviset perfektit viittaavat tulevaan aikaan tai toistuvaan tekemiseen menneessä ajassa (Nyberg §86ii).וַיֹּ֖אמֶר (kons.impf.yks.3.m.אמר ”sanoa”) jatkaa lausetta.

Konsekutiiviset imperfektit toimivat juuri näin, ketjuna. Ketju etenee aina seuraavaan tilanteeseen ja tapahtumaan: Ensiksi Jahve näyttäytyy hänelle ja sitten hän sanoo. Tai ne voivat toimia myös samanaikaisena: ”Jahve näyttäytyi ja sanoi”.

Muoto-opillisesti vielä huomio: normaalisti nif’al-vartalon prefiksi eli etuliite (נ) sulautuu ensimmäiseen juurikonsonanttiin, ja se näkyy kahdentumisena. ר ei kuitenkaan voi laryngaalien tavoin kahdentua, ja siksi tilalle tulee vokaalipidennys. Koska verbi on myös III-ה (eli viimeinen juurikonsonantti on ה, tai itseasiassa kielihistoriallisesti י), niin se häipyy kokonaan muodosta.

Qalin jussiivi אַל־תֵּרֵ֣ד tulee verbistä ירד eli ”laskeutua”. Tässä jussiivi toimii kieltävänä käskymuotona, eli ”älä laskeudu”. Jussiivi, imperatiivi ja kohortatiivi ovat modaalisia ”tempuksia”, usein kehottavassa merkityksessä. Imperatiivi löytyy vain 2. persoonan muodoille (sinä, te), kun taas kohortatiivi toimii yksikön ja monikon ensimmäisessä persoonassa (minä, me). Jussiivi taas toimii sekä 2. että 3. persoonassa, ja sen kieltomuodot toisessa persoonassa ottavat tavallaan imperatiivin paikan, sillä imperatiivin kieltomuotoja ei ole seemiläisissä kielissä yleensäkään. Jussiivi aloittaa tässä Jumalan diskurssin. Jussiivin tunnistaa siitä, että kieltosana on אל eikä לא, jota käytetään indikatiivin imperfektin kanssa. Koska verbi on I-י, niin ensimmäinen juurikonsonantti katoaa jussiivissa.

Seuraava qalin imperatiivi שְׁכֹ֣ן (juuresta שכן, ”asettua, asua”) on tavallaan jatkoa jussiiville. Qalin indikatiivin imperfekti אֹמַ֥ר (yks.1., juuresta אמר, ”sanoa”), toimii taas sivulauseessa (huom. relatiivipronomini אשר, ”joka, mikä”). Tässä tapauksessa se viittaa futuuriin (karvalakkimallissa im-perfect, eli jotakin, mikä ei ole vielä loppuunsaatettua, ks. myös Nyberg §86p), siis ”jonka minä sanon sinulle.” Mikäli kyseessä olisi mennyt aika, olisi käytetty indikatiivin perfektiä, kuten jäljessä toisessa relatiivilauseessa tapahtuu (נשבעתי). Koska verbi on I-א, niin indikatiivin imperfektin yksikön ensimmäisen prefiksi א sulautuu verbijuuren radikaaliin א, eikä sitä siksi näy muuten kuin vokaalimuutoksena. Pelkät konsonantit voisi tulkita myös qalin perfektin yksikön kolmannen maskuliiniksi, mutta syntaktisesti siinä ei olisi järkeä: ”Asetu maahan, jonka hän on sanonut sinulle.”

Näin ollen ensimmäinen jae voidaan kääntää: ”Herra näyttäytyi hänelle ja sanoi: ’Älä mene Egyptiin. Asetu maahan, jonka kerron sinulle.’

Jae 3 alkaa qalin imperatiivilla גּ֚וּר, ”asua muukalaisena”. Samasta juuresta tulee myös substantiivi גֵר, ”muukalainen”, joka esiintyy usein erityisesti 5. Mooseksen kirjassa. Koska kyseessä on niin sanottu keskeltä heikko (II-יו) verbi, niin sen imperatiivi vastaa infinitivus constructusta (joka on samalla näiden verbien sanakirjamuoto). Indikatiivin perfektissä verbi olisi גַר.

Seuraava verbi on qalin kohortatiivi וְאֶֽהְיֶ֥ה, verbistä היה ”olla, tulla joksikin”. Kyseinen verbi on yleisin verbi, ja samalla todella heikko (kaikki juurikonsonantit ovat heikkoja). Mistä sen tietää olevan kohortatiivi? Ei tiedäkään, sillä III-ה -verbien kohdalla kohortatiivin tunnus, nimittäin suffiksi ה (tyyliin אקטלה) ei näy, koska samanlainen ה löytyy lopusta jo juuresta myös indikatiivin imperfektissä. Syntaksi kuitenkin paljastaa verbin kohortatiiviksi.

Nimittäin kohortatiivi, johon on liitetty ו-konjunktio, jatkaa aiempaa imperatiivia, jussiivia tai kohortatiivia ja ilmaisee ajatellun seurauksen tai tarkoituksen (Nyberg §87i). Samoin toimivat myös imperatiivi ja jussiivi (Nyberg §87b, d). Tässä tapauksessa גור toimii imperatiivina, johon ו yhdistää kohortatiivin אהיה. Siis: ”Asu muukalaisena tässä maassa, niin minä olen kanssasi.” Huomaa, että גור-verbin edellä ei ole ו-konjunktiota, ja sen takia sillä ei ole samanlaista yhteyttä שכן-imperatiiviin aiemmassa jakeessa.

Seuraava pi’elin kohortatiivi  וַאֲבָרְכֶ֑ךָּ (verbistä ברך”siunata”) on myös yhdistettynä samaan ketjuun, jonka aloittaa גור. Toisin sanoen tämä kohortatiivi jatkaa ajateltua seurausta: ”Asu muukalaisena tässä maassa, niin minä olen kanssasi ja siunaan sinua.” Eli ברך toimii syntaktisesti samassa alistusasemassa suhteessa גור-imperatiiviin kuin אהיה. Muoto-opillisesti voi vielä huomioida, että verbissä ברך pi’elille tunnusomainen keskimmäisen juurikonsonantin kahdentuminen ei näy, sillä ר toimii kuten laryngaalit (א, ע,ה, ח), jotka eivät kahdennu. Sen sijaan kahdennus näkyy edeltävän vokaalin pidennyksenä (בָ eikä בַ).

Seuraava indikatiivin imperfekti אֶתֵּן֙ (verbistä נתן, ”antaa”) on sivulauseessa, jonka paljastaa כי (sillä). Nyt imperfektimuoto ei ole yhdistetty aiempiin kohortatiiveihin tai imperatiiviin, vaan se on itsenäinen muoto. Indikatiivin imperfektillä on usein tulevaan viittaava merkitys, ja se sillä on selkeästi tässäkin. Suomeksi se voidaan kääntää preesensillä: ”Sillä sinulle ja siemenellesi annan kaikki nämä (האל) maat.” נתן on sekä alusta että lopusta heikko verbi, ja sen eri muodot kannattaa opetella ulkoa. Imperfektissä ensimmäinen juurikonsonantti נ on sulautunut ת:n, ja näin kahdentanut sen.

Konsekutiviiset perfektit jatkavat usein juuri indikatiivin imperfektiä. Tosin ne jatkavat myös indikatiivin perfektiä joissakin sen merkityksissä, mutta ei kaikissa, sekä myös käskymuotoja (imperatiivi, jussiivi, kohortatiivi, Nyberg §86gg). Tässä tapauksessa syy on selkeä. וַהֲקִֽמֹתִי֙ (hif’il verbistä קום. qal: ”nousta”, hif’il kausatiivinen eli ”nostaa”) ottaa indikatiivin imperfektistä ajallisen merkityksensä (futuurinen) ja on sille alisteinen. Hif’iliksi verbin tunnistaa etuliitteestä eli prefiksistä ה, joka ei voi olla myöskään nif’alin imperatiivi (johon ilkeästi tulee ה eteen), sillä verbimuoto on perfekti (תי-pääte lopussa).

Indikatiivin perfekti נִשְׁבַּ֖עְתִּי (nif’al שׁבע ”vannoa”) tunnistaa nif’aliksi prefiksistä נ. Tässä tapauksessa III-ע ei tuota myöskään vokaalimuutoksia, eli vokaalitkin muistuttavat nif’alin vokaaleita. Miksi kyseessä on indikatiivin perfekti eikä konsekutiivinen perfekti? Siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseessä on relatiivilause, joka määrittää substantiivia שׁבועה (vala, sama juuri שבע kuin verbissä). Tässä tapauksessa indikatiivin perfekti viittaa menneeseen aikaan (Nyberg §86g): ”nostan (eli toteutan) valan, jonka vannoin isällesi Abrahamille.” (myös perfekti käy: ”jonka olen vannonut isällesi Abrahamille”)

Kerrataan jae kolme:

”Asu muukalaisena tässä maassa, niin minä olen sinun kanssasi ja siunaan sinua, sillä sinulle ja sinun siemenellesi minä annan kaikki nämä maat, ja toteutan valan, jonka vannoin isällesi Abrahamille.”

Jae neljä jatkaa konsekutiivisella perfektillä וְהִרְבֵּיתִ֤י verbistä רבה (qal: ”olla suuri/lukuisa”, hif’il: kausatiivinen eli ”tehdä lukuisaksi”). Hif’il-muodon tunnistaa taas etuliitteestä ה. Nyt relatiivilause on loppunut, ja konsekutiivinen perfekti jatkaa samalla tasolla aiemman konsekutiivisen perfektin kanssa, joka taas on liittynyt indikatiivin imperfektiin. ”Sillä … annan … ja nostan … ja teen lukuisaksi sinun siemenesi, kuin taivaan tähdet.”

Jakeesta löytyy vielä kaksi konsekutiivista perfektiä, jotka toimivat samassa tasossa aiempien konsekutiivisten perfektien kanssa. Qalin konsekutiivinen perfekti וְנָתַתִּ֣י on jo tutusta juuresta נתן, ”antaa” (tällä kertaa jälkimmäinen נ on sulautunut perfektin persoonapäätteeseen תי). Sen sijaan kinkkisempi, myös teologisesti, on hitpa’elin konsekutiivinen perfekti וְהִתְבָּרֲכ֣וּ verbistä ברך, joka pi’elissä on ”siunata”. Hitpa’elin nimittäin usein kerrotaan antavan verbille resiprookkisen eli vastavuoroisen tai refleksiivisen merkityksen: ”siunata itseään siunauksella / toivoa itselleen samanlaista siunausta kuin (ilmaistaan ב-prepositiolla)”. Viimeisin näistä on itseasiassa William Holladayn sanakirjan (joka perustuu HALOT:iin) antama merkitys tälle sekä nif’alille, joka esiintyy muualla samassa formelissa (ks. esim. Gen. 12:3). David J.A. Clinesin uusin mammuttisanakirja The Dictionary of Classical Hebrew (1993–2011) taas antaa nif’alille puhtaasti passiivisen merkityksen, kun taas hitpa’el saa refleksiivisen ”siunata itseään”.Septuaginta taas on kääntänyt kaikki kohdat passiivin indikatiivin futuurilla ἐνευλογηθήσονται.

Nyberg selittää sanakirjassaan, että nif’al toimi alunperin refleksiivinä qalille, jopa resiprookkisessa eli vastavuoroisessa merkityksessä, mutta se on sen jälkeen liukunut passiiviksi ja ottanut vanhan qalin passiivin paikan (Nyberg §78e). Samoin hitpa’el toimii osaksi refleksiivinä pi’elille, joka voi harvoin muuttua puhtaaksi passiiviksi (esim. התחלל tulla ylistetyksi, Sananl. 31:30) (Nyberg §78p–q).

Mielenkiintoista tässä on nyt pohtia, että mikä on ero nif’alin ja hitpa’elin välillä vai onko sitä ollenkaan. Miten nif’al on suhteessa pitkälti ainoastaan pi’elissä olevaan verbiin, jolta kuitenkin löytyy myös vanha qalin passiivin partisiippimuoto (ְבָרוּך)? Entä miten tulisi selittää se, että toisaalla formelissa on juuri nif’al ja toisaalla taas hitpa’el? Onko niin, että nämä on ajateltu merkitsevän samaa, vai onko niissä jotakin eroa? On tärkeää myös muistaa, että sanakirjat sinänsä eivät anna lopullista totuutta, kun kyseessä on muinaiset kuolleet kielet. Molempiin käännösratkaisuihin voi löytää perusteita. Itse ehkä menisin Clinesin mukaan, ja tässä tapauksessa tukeudun myös Nybergiin. Sekä nif’al että hitpa’el voidaan tulkita passiivisessa merkityksessä. Lisäksi Septuagintan käännös tukee tätä tulkintaa, puhumattakaan myöhemmästä reseptiosta Uudessa testamentissa.

Näin ollen viimeinen jae voidaan kääntää seuraavalla tavalla suomeksi: ”Teen sinun jälkeläisesi lukuisaksi kuin taivaan tähdet. Annan jälkeläisillesi kaikki nämä maat, ja kaikki maailman kansat tulevat siunatuiksi jälkeläisissäsi/siemenessäsi/jälkeläisessäsi (tai vaihtoehtoisesti: ”kaikki maailman kansat toivovat itselleen samanlaista siunausta kuin jälkeläisilläsi on”)”.

Näytän vielä graafisesti syntaksin ”alistussuhteet”. Vasemmalle sisennetyt ovat aina suhteessa oikean reunan edelliseen verbiin.

		וַיֵּרָ֤א אֵלָיו֙ יְהוָ֔ה וַיֹּ֖אמֶר
		אַל־תֵּרֵ֣ד מִצְרָ֑יְמָה
		שְׁכֹ֣ן בָּאָ֔רֶץ
	אֲשֶׁ֖ר אֹמַ֥ר אֵלֶֽיךָ׃
		גּ֚וּר בָּאָ֣רֶץ הַזֹּ֔את
	וְאֶֽהְיֶ֥ה עִמְּךָ֖
	וַאֲבָרְכֶ֑ךָּ
		כִּֽי־לְךָ֣ וּֽלְזַרְעֲךָ֗ אֶתֵּן֙ אֶת־כָּל־הָֽאֲרָצֹ֣ת הָאֵ֔ל
	וַהֲקִֽמֹתִי֙ אֶת־הַשְּׁבֻעָ֔ה
אֲשֶׁ֥ר נִשְׁבַּ֖עְתִּי לְאַבְרָהָ֥ם אָבִֽיךָ׃
	וְהִרְבֵּיתִ֤י אֶֽת־זַרְעֲךָ֙ כְּכֹוכְבֵ֣י הַשָּׁמַ֔יִם
	וְנָתַתִּ֣י לְזַרְעֲךָ֔ אֵ֥ת כָּל־הָאֲרָצֹ֖ת הָאֵ֑ל
	וְהִתְבָּרֲכ֣וּ בְזַרְעֲךָ֔ כֹּ֖ל גֹּויֵ֥י הָאָֽרֶץ׃

 

Ja loppuun vielä käännös:

1)”Herra näyttäytyi hänelle ja sanoi:
2) ’Älä mene Egyptiin.
3) Asetu maahan,
3a) jonka minä sinulle kerron.
4 Asu muukalaisena tässä maassa,
4a) niin minä olen kanssasi
4b) ja siunaan sinua.
5) Sillä sinulle ja sinun jälkeläisillesi annan kaikki nämä maat
5a) ja toteutan valani,
5aa) jonka vannoin isällesi Abrahamille.
5b) Teen jälkeläisesi lukuisaksi kuin taivaan tähdet,
5c) ja annan jälkeläisillesi kaikki nämä maat.
5d) Sinun jälkeläisissäsi tulevat siunatuiksi kaikki maailman kansat.'”

Heprea on mielenkiintoista, eikö totta? Muun muassa tällaisia asioita käymme läpi Suomen teologisen instituutin heprea-piiriissä keskiviikkoisin, klo 10.00–11.00. Käymme toki myös läpi ihan perusmuotojen tunnistamistakin, mutta raapaisemme myös tekstiä pintaa syvemmältä. Tervetuloa mukaan!

Syksyn ajan vielä luemme Genesiksestä Jaakob-kertomusta. Keväällä mahdollisesti siirrymme klassisiin Vanhan testamentin teksteihin. Silloin aikakin voi muuttua. Lisätiedot löytyvät STI:n sivuilta ohjelma-osiosta.

Lue kieliä, se kannattaa!

P.S. Suomen teologisen instituutin 30-vuotisjuhlajulkaisussa käsitellään alkukieliä muutaman eri artikkelin verran. Kreikka-suomi ja heprea-aramea-suomi -sanakirjat tehnyt Matti Liljeqvist käsittelee Raamatun editioita. Lähetystyöntekijä Mikko Tiira käsittelee Novumin käyttämistä seurakuntatyössä. Meikäläinen taas on kirjoittanut artikkelin, jossa perustelen kielten tärkeyttä teologin työkalupakissa, annan vinkkejä niiden opiskeluun, pitkälti omien kokemusteni pohjalta, sekä esittelen laajan valikoiman eri apuvälineitä, joita meillä nykyään on käytössä.

Kirjallisuutta:

Clines, David J.A.(ed.): The Dictionary of Classical Hebrew. Sheffield: Sheffield Phoenix Press. 1993–2011.

Holladay, William L. (ed.): A Concise Hebrew and Aramaic Lexicon of the Old Testament. Leiden: Brill 1988.

Nyberg, H.S.: Hebreisk grammatik. Andra upplagan. Stockholm: Almqvist & Wiksell 1972. (Reprinted in Sweden by Universitetstryckeriet, Uppsala 2006)

Tanskanen, Topias: ’Aika itkeä ja aika nauraa, aika opiskella kreikkaa ja hepreaa’ – Kirkon parhaaksi 30 vuotta. Toim. Timo Eskola & Jari Rankinen. Iustitia 35. Helsinki: Suomen teologinen instituutti 2018. ss. 116–137.

#minunkirkkoni vai #KristuksenKirkko?

Seurakuntavaalien teemana on #minunkirkkoni. Halutaan kysyä, millainen on sinun kirkkosi, mitä haluat kirkoltasi. Millainen kirkkosi on?

Toivottavasti kirkko ei ole minun. Sillä se ei olisi kaunista katsottavaa.

Viime vaaleissa oli itse asiassa samantapainen slogan: ”Tee kirkosta itsesi näköinen”. Minkä näköinen kirkko silloin olisi? Olisiko se samanlainen kuin Instagram-päivityksemme Pancho Villasta tai Burger Kingistä? Olisiko se kaunis hymy, joka peittää väsyneet kasvot ja väsähtäneet voimat? Vai olisiko se enemmänkin sen näköinen, mitä haluamme salata?

Juha Leinonen tekaisi viime vaalien alla muutaman varjomainoksen, jotka kertoivat ”itsesi näköisestä kirkosta”. Helsingin teologian opiskelijoiden Kyyhkynen-lehdessä hän kommentoi tätä seuraavalla tavalla:

”’Minun’ näköinen kirkko on ruma, koska ’minä’ on syntinen; vielä rumempi on sellainen kirkko, jossa jokainen taistelee oman oikeutensa, oman etunsa ja oman uskonpainotuksensa puolesta, eikä aja yhteistä uskoa ja yhteistä hyvää.

Tämän lauseen yhteydessä oli jossain kohdissa aluke ”Asetu ehdolle ja tee…” Ilmeisesti ajatus oli, että seurakuntavaalien kautta valitut voivat muuttaa kirkon vastaamaan omia arvojaan ja omaa uskoaan. Tämä on samanlaista vaalipropagandaa kuin väitteet kirkolliskokouksesta kirkon parlamenttina tai kirkosta demokratiana – kumpikaan ei pidä paikkansa.”

Mielestäni Juha on oikeassa. Minun näköiseni kirkko ei olisi kaunista katseltavaa. Eikä kirkko ole minun omistettavani. Kirkko on Kristuksen kirkko. Jeesuksen kirkko. Ultimaattisen Jeesustelijan kirkko. Ei minun kirkkoni.

Sen takia, jos haluan rakentaa kirkkoa, en rakenna sitä itseni näköiseksi, vaan haluan rakentaa sen Kristuksen näköiseksi. Kristus taas näyttää siltä, miltä hän näyttää Raamatussa. Raamattu nimittäin todistaa Kristuksesta ja on tallettanut meille tiedon historiallisesta Kristuksesta, jonka kautta taas Jumala, joka on Kristus, on ilmoittanut itsensä meille.

Silloin kiinnitän katseeni Kristukseen. Pyrin rakentamaan kirkkoa ja antamaan oman panokseni sille, mikä on Kristuksen kasvojen näköistä. Ja hänen kasvonsa me opimme tuntemaan Raamatusta, Jumalan historiaan sitoutuneesta ilmoituksesta.

Seurakunnan ja kirkon elämän tulisi siis heijastaa oman Herransa tahtoa. Millainen Jeesus on, sellainen tulisi kristittyjen ja siten seurakunnan ja kirkonkin olla. Siis: Vastaanottavainen, rakkaudellinen, anteeksiantava, sisäänkutsuva, mutta samalla myös totuudellinen, Jumalasta puhuva, Jumalan luokse kutsuva, taivaan kotiin sisäänheittävä.

Lopulta kyse ei ole siitä, mitä me olemme, vaan siitä, mitä Jumala on. Meidän näköisemme kirkko ei ikinä ole Kristuksen näköinen kirkko, sillä me olemme liian syntisiä, epäonnistuvia, raihnaisia, rikkinäisiä, hajalla olevia, rakkaudettomia, väsyneitä ja väsähtäneitä, armahdusta kaipaavia. Me emme ole täydellisiä, emme aina niin rakkaudellisia, emme sisäänkutsuvia vaan yleensä ulossulkevia.

Kristus on rakkaudellinen, vastaanottavainen, anteeksiantava, sisäänkutsuva. Hän armahtaa, hän rakastaa, kohteestaan riippumatta. Hän rakastaa ehjäksi. Siitä merkkinä seisoo risti joka kirkon katolla. Risti kertoo siitä uhrauksesta, jonka Jeesus on tehnyt jokaisen meistä puolesta kantamalla meidän virheemme ja rikkomuksemme ristillä meidän puolestamme, kun olimme vielä hänen vihollisiaan. Tyhjä risti kertoo siitä, että Jeesus ei jäänyt ristille, vaan nousi ylös kuolleista ja osoitti voimansa, ja osoittaa yhä tänä päivänä. Hän on elävä Herramme, joka hallitsee meitä ja kirkkoaan yhä tänäänkin armolla ja totuudella. Hän on Kirkon Herra. Kirkkoherra. Emme me.

#minunkirkkoni on #Kristuksenkirkko. Onneksi. En rakennakaan omaa kirkkoani, vaan omalla vajavaisella panoksellani Kristuksen kirkkoa. Armosta ammentaen. Levosta käsin. Sanasta elämään.

—
Kirjoitus on aiemmin ilmestynyt Sanasta elämään -seurakuntavaalilistan kotisivuilla. Lisää tietoa ehdokaslistasta löytyy näiltä sivuilta. Seurakuntavaaleista ja omasta ehdokkuudestani Tikkurilan seurakunnassa enemmän täältä.

Kiitos Suomen teologinen instituutti

Kun keltanokkana saavuin Helsinkiin opiskelemaan teologiaa, olin jo tutustunut Suomen teologiseen instituuttiin nettisivujen kautta. Minulla ei ole mitään herätysliiketaustaa, vaan tulen aivan perusseurakunnasta, mutta olin joskus netissä selatessani päätynyt sivuille ja kuullut muualtakin hyvää STI:stä.

Fuksivuonna luin paljon. Asuin soluasunnossa Helsingissä, ja sosiaalinen elämäni pyöri pitkälti Lempäälässä, josta olin kotoisin, sekä Tampereella, jossa silloinen tyttöystäväni ja nykyinen vaimoni asui. Toinen sosiaalisen elämän paikka olivat yöt tietokonepelien äärellä ja Mumblessa. Näillä eväillä mentiin eteenpäin.

Se tarkoitti samalla sitä, että oli paljon aikaa lukea ja panostaa kirjallisuuteen. Samalla, kun halusin päästä Åbo Akademiin ja opiskelin itsenäisesti ja kielikeskuksen kursseilla ruotsin kieltä, syvennyin myös heprean kieleen ja tein jonkin verran peruskursseja. Peruskurssien ohella luin muutakin eksegeettistä kirjallisuutta. Tein tavallaan tuplatyötä. STI:n luennoilla opin valtavan paljon eksegetiikan eli Raamatun selitysopin historiasta ja erilaisista (tieteen)filosofisista aatesuuntauksista, jotka enemmän tai vähemmän sekä tiedostaen että tiedostamatta vaikuttivat ja vaikuttavat akateemisen(kin) tutkimuksen taustalla.

Kävin paljon luennoilla ja jonkin verran päiväkahvihartauksissa. Kävin lisäksi syyskauden avajaisten kuuluisilla kirjakirppiksillä, ja lähes tyhjä IKEA-hylly täyttyi nopeasti kirjallisuudella, jota tosin tilasin jonkin verran myös ulkomailta. Sen enempää en vielä osallistunut STI:n toimintaan.

Minulla ei ollut teologian opintojen alussa varsinaista kutsumusta pappeuteen – vaikka tulinkin seurakuntanuoritaustasta ja mielsin ja miellän ja identifioin itseni kristityksi. Myöskin luterilaisuutta ja Lutheria kohtaan suhtautumiseni oli enemmänkin hieman kriittistä (mikä toisaalta oli ihan hyvästä). Uskonpuhdistajan nimen mainitseminen lähinnä ärsytti. Mitä auktoriteettiuskoa tämä on? Lutherillako täällä asioita perustellaan? Eikö Raamatun pitäisi olla keskiössä? N.T. Wrightin ”Luther got it all wrong” -analyysin myötä suhtautuminen luterilaisuutta kohtaan jopa jyrkkeni hetkeksi. Toisaalta luin ruotsiksi paljon Bo Giertziä, ja hänen kirjojensa kautta löysin samaan aikaan toisenlaista ”luterilaisuutta”. Oikeastaan (evankelis-)katolisuutta. Giertz näki esimerkiksi Kristi kyrka -teoksessaan vuodelta 1939 Svenska kyrkanin katolisen kirkon ilmentymänä juuri Ruotsin alueella. Katolisuus ei ollut roomalaiskatolisten yksinoikeutta. Kirjassa muuten suhtaudutaan varsin kovin sanankääntein kaikkea lahkolaisuutta ja jakautumista vastaan ja nähdään kirkkojen jakautuminen suurena syntinä. Sitä on hyvä miettiä tässä ajassa etenkin änkyröiden keskuudessa. Giertzistä olen kirjoittanut lyhyen esittelyn täällä.

Toisen vuoden vietin intissä varusmiespappina ja luin paljon Wrightia (muun muassa Justification: God’s view and Paul’s Vision, Simply Jesus ja kaksi ensimmäistä osaa Wrightin isosta sarjasta, nimittäin The New Testament and the People of God sekä Jesus and the Victory of God. Silloin oli tarkoitus kirjoittaa Wrightista kunnolla, kuten täältä ilmenee. Ruotsinkielisessä blogissani olen kirjoittanut Wrightista enemmänkin. Samalla jatkoin Giertzin parissa ja luin vastapainoksi Jonas Gardellin kirjan Om Jesus. Hauskoja kontrasteja. Jo aiemminkin olin alkanut pohtia pappeutta, mutta intin aikana heräsin miettimään sitä enemmänkin. Jatkoin toista lukuvuotta Helsingissä ja jäin vahvemmin STI:n koukkuun.

Luentosalista tie vei yhä useammin myös kahvihuoneeseen, ja kirjasto tuli tutummaksi. Vaikka en juurikaan ollut jaksanut aktiivisesti verkostoitua tai tutustua uusiin ihmisiin, olin saanut joitakin ystäviä. Heidän kanssaan tuli reflektoitua paljon teologiaa, kirkkoa ja muutenkin elämää. Sain myös tarjouksen opettaa edesmenneen professori Heikki Räisäsen (esittely hänen omaelämäkerrastaan täällä) kirjaa Mitä varhaiset kristityt uskoivat? Kansanlähetysopistolla, tosin valmennuskurssilla. Se oli mielenkiintoinen tehtävä. Luin sekä suomenkielisen teoksen että Rise of Christian Beliefsin ja hieman muuta taustakirjallisuutta ja sain varsin hyvän tuntuman tähän eksegetiikan ”koulukuntaan” ja tapaan argumentoida. Samalla vahvistui käsitys siitä, miten erilaisia lähtökohtia ja koulukuntia akateemisessa eksegetiikassa sekä Vanhan että Uuden testamentin puolella oikeasti on. Antaa argumenttien puhua puolestaan.

Kirjahylly jatkoi täyttymistään, ja nykyään se pullottaa. Luterilaisuus ja jopa Luther tulivat merkittävämmiksi. Kävin läpi oman pohdintani siitä, miksi luterilainen kirkko (Seppo A. Teinosen sanoin) voi olla nykypäivänä enää erossa Roomasta. Tulin siihen johtopäätökseen, että tämän kirkon virallinen teologia on riittävää oikeuttaakseen omana kirkkona pysymisen.

Timo Eskolan luennoilla Uuden testamentin narratiivisen teologian parissa oli valtavan hienoa. Jonakin keväänä järjestimme aamuisin Laudes–hetkiä, jolloin opin myös jotakin liturgiikasta ja hetkipalvelusten merkityksestä. (Olin niihin tutustunut tosin myös Giertzin kautta). Systemaattisen teologian kysymyksenasettelut kiinnostivat. Tajusin, että on syytä perehtyä laaja-alaisesti koko teologian kenttään, vaikka erikoistuukin vain johonkin yhteen aihealueeseen. Åbo Akademissa omalla linjallani piti lukea kandidaattina 10 opintopistettä käytännöllistä teologiaa, dogmatiikkaa, UT:n eksegetiikkaa, VT:n eksegetiikkaa (johon sisältyi 2 op judaistiikkaa), teologista etiikkaa ja uskonnonfilosofiaa, uskontotiedettä ja kirkkohistoriaa. Tämä yleistietämys on auttanut valtavasti. Tämä yleistietämys kasvoi paljon juuri STI:n lisäluentojen ja keskustelujen ansiosta, erityisesti eksegetiikan ja systemaattisen teologian aloilta, mutta myös muiden perinteisten aineiden osalta. Samalla opin myös saarnataitoa ja retoriikkaa.

STI:ssä järjestimme myös eri kielten lukupiirejä. Muutaman opiskelijan kanssa luin Novumia jo siinä vaiheessa, kun peruskurssista oli käyty vasta puolet. Auttoi valtavasti. Toisen opiskelijan kanssa päätimme verestää myös heprean taitojamme lukemalla viikoittain VT:n tulevan sunnuntain lukukappaleen Biblia Hebraicasta. Palatessani pääkaupunkiseudulle paremmilla heprean ja kreikan taidoilla varustettuna jatkoin omalta osaltani Biblia Hebraica -lukupiirin pitämistä. En sano, että osaan kieliä vielä hirveän hyvin, mutta ilman STI:n tukea kielitaitoni olisi heikompi.

2011–2014 olin siis enemmän tai vähemmän aktiivisesti mukana STI:n toiminnassa. Koin ja koen, että se on antanut paljon aina tiedosta myös hengellisen elämän ja työn pohdintaan.

Vaihtaessani Åbo Akademin puolelle ja muuttaessani Turkuun STI:n työn seuraaminen jäi vähemmälle, koska en käynyt juuri koskaan Helsingissä. Tässä vaiheessa luentojen videointi oli tosin alkanut, mutta varsin vaatimattomin resurssein. Välillä äänenlaatu oli heikko, mutta tiskatessa kuuntelimme vaimoni kanssa usein näitä luentoja. Tai vaimo joutui kuuntelemaan ja minä tiskasin ja päätin, mitä silloin kuunnellaan. Nykyäänhän STI:n luentovideoiden laatu on korkea uuden laitteiston ansiosta.

Syksyllä 2016 jouduin muuttamaan takaisin pääkaupunkiseudulle, ja siten ”palasin STI:n yhteyteen”. Tässä vaiheessa sain lukupaikan ja myöhemmin tutkijapaikan ollessa vapaana myös oman huoneen, jossa saatoin lukea rauhassa ja tehdä suorituksia etänä Åbo Akademiin sekä opiskella nykyhepreaa, sumeria ja tänä lukuvuonna akkadia Helsingin yliopistossa. Nyt sitten vuodenvaihteen jälkeen tuli väännettyä gradua enemmän tai vähemmän aktiivisesti aamuyhdeksästä iltayhdeksään. Samalla tuli juteltua teologian erityiskysymyksistä ja teologiasta ylipäänsä esimerkiksi tutkija Timo Eskolan kanssa useissa lounas- ja kahvipöytäkeskusteluissa. Kun jouduin yhä enemmän tekemisiin (C.S. Peircen) semiotiikan kanssa, sain Eskolan innostumaan järjestämään pop up -luentoja semiotiikasta. Näiden kautta sain lisävalaistusta aihealueeseen, jota en aiemmin ollut oikein ymmärtänyt. En silti sano, että vieläkään sitä täysin tajuaisin. Hermeneutiikan kysymykset ovat askarruttaneet paljon viime aikoina, ja nämä keskustelut ja luennot ovat olleet omiaan auttamaan koko homman miettimisessä uudelleen ja perusteiden pöyhimisessä.

Ennen pääsiäistä hain teologie magister -paperit Turusta. Kuudesta teologian opiskeluvuodesta kaksi on tapahtunut Helsingin yliopistossa ja neljä enemmän tai vähemmän STI:n tiloissa. Samalla olen istunut STI:n luentosalissa tai kuunnellut kotona YouTubesta luentoja retoriikasta, saarnataidosta, eksegetiikan suurista kysymyksistä, arkeologiasta, uusimmasta Jeesus-tutkimuksesta, luterilaisista tunnustuskirjoista, uskontodialogista kolmen Abrahamin perillisen kesken, missiologiasta, heprealaiskirjeestä, Uuden testamentin narratiivisesta teologiasta, semiotiikasta, kirkko-opista, varhaiskirkon heresioista, Raamatun punaisista langoista, C.S. Lewisistä, sielunhoidosta, kirkkohistoriasta… listaa voisi jatkaa vielä pidemmällekin. Sen lisäksi olen puhunut lukemattomia tunteja teologiaa, opiskellut hepreaa ja kreikkaa, ostanut kirjakirppikseltä varmaan (todella varovaisesti arvioituna) yli sata kirjaa 0,10–1,00 euron hintaan, saanut mahdollisuuksia kirjoittaa, oppinut tuntemaan hienoja ihmisiä, kriiseillyt oman kutsumukseni kanssa.

Siispä. Kiitos näistä vuosista STI ja kaikki te työntekijät (pääsihteerit Henrik Perret, Ville Auvinen ja Jari Rankinen, tutkija Timo Eskola ja sihteerit Kirsi Sell ja Kirsi Kuru), sekä kaikki te muut kävijät ja ystäviksikin päätyneet ystävykset. Ilman teitä en tietäisi enkä ymmärtäisi mitään, tai ainakin paljon vähemmän. Nyt ymmärrän edes vähän enemmän.

Joku aika sitten Göttingenin yliopiston itäisen kirkkohistorian emeritusprofessori Jouko Martikainen piti puheen Åbo Akademissa tapahtumassa, josta minulla ei kauheasti muita muistikuvia hänen puhettaan lukuun ottamatta ole. Hän aloitti kertomalla olevansa paikalla olevista kaikkein pitkäaikaisin oppilas. Olihan hän aloittanut teologian opintonsa 50-luvulla, ja opiskelu on yhä kesken!

Kun sielu myydään halvalla

Kirkko ei ole in. Eikä varmaan koskaan ole sen suuremmin ollutkaan. Koska se sanoma, jota kirkossa julistetaan, hyökkää ajan henkeä vastaan, ja on aina hyökännyt. Kysykää roomalaisilta, kreikkalaisilta, saksalaisilta, ruotsalaisilta, suomalaisilta.

Ei sanoma syntien Vapahtajasta ole koskaan in. Miksi? Koska sellainen sanoma vaatii sanoman synnistä ja syntisestä ihmisestä. Se sanoma haastaa maailman ja sen toimintatavat, mielenliikkeet, aivoradat.

Se sanoma on ristiriidassa sen väitteen kanssa, että kaikki on hyvin.

Siksi kirkko on enemmän tai vähemmän paitsiossa. Toki syynä ovat usein myös kristityt, jotka moralisoivat toisia sen sijaan, että näkevät rikan omassa silmässä. Mutta kun se roska on löydetty, niin silloin voi ja on hyväkin auttaa kaveria hirren kanssa. Silloin myös ymmärtää, että itselläkin on ollut ja usein on edelleen niitä hirsiä omassa silmässä. Kristityn elämä on oman syntinsä suurempaa tunnistamista ja tunnustamista. Ymmärtämistä, että sanoma syntisen Vapahtajasta koskee erityisesti minua itseäni ja kulkee aina ensin itseni kautta, ja vasta sen jälkeen siitä voi aidosti ja oikeasti kertoa muille.

Turha tiukkapipoilu on tyhmää ja tylsää. Ja usein on hyvä rikkoa stereotypioita – ja niin teen itsekin esimerkiksi rippileireillä. Uskiksista stereotypioita riittää. Ne ei tee muuta kun rukoilee ja puhuu Jumalasta ja haukkuu ja moralisoi muita. Niiden elämä on tylsää elämänkielteisyyttä ja kaiken kivan kieltämistä.

Stereotypioita voi kuitenkin rikkoa väärällä tavalla. Se tapahtuu esimerkiksi silloin, kun isosten iltaleikeissä shokeerataan ihan vaan shokeeraamisen ilosta: ”Ei me seurakuntanuoret olla sen pyhempiä, ja kattokaa noita vetäjiäkin.” (ei me ollakaan, mutta se ei oikeuta toimimaan typerästi ja loukaten) Olen itsekin siihen varmasti sortunut. Jotkut sketsit voivat mennä siihen suuntaan.

Ja jotkut formaatit.

Yksi iso esimerkki stereotypian väärästä murtamisyrityksestä on roastaaminen ja Kari Kanalan osallistuminen siihen, papin paita päällä ja Raamattu kädessä.

Ei ne jutut sen hauskempia olleet. Komiikka syntyy siitä, kun pappi ja kirkkoherra myy oman sanomansa ja sielunsa ja naureskelee julkisesti (tietysti julkkiksen omasta myöntymyksestä) toisten intiimielämälle. Samaan aikaan yhteiskunnassa on käynnissä #metoo ja kirkossa #totuusvapauttaa. Miten hyvin tämä sopii yhteen?

Tulee mieleen se, kun yläasteella luokan hiljainen ja syrjäytetty ostaa paikkansa kovisjengistä haukkumalla muita ja toimimalla yhtä tyhmästi, kuin toiset jengiläiset.

On surullista, että kirkon oma hyvä sanoma suostutaan myymään halvalla, jotta saadaan arvostusta maailman silmissä.

Roastaamisessa ei ole mitään hauskaa. Tässä ajassa, jolloin muutenkin valitetaan vihapuheesta ja seksuaalisesta häirinnästä, on aivan järjetöntä, että pappi papin panta kaulassa menee julkisesti haukkumaan toisia. On aivan sama, onko jutut laadittu yhdessä ja onko toisille annettu lupa roastaamiseen. Koko roastaaminen luo olemassaolollaan huonoa keskustelukulttuuria, ja kirkko ollessaan siinä julkisesti mukana antaa seal-of-approvalinsa kyseiselle keskustelukulttuurille.

Paavalin sanat roomalaisille ovat edelleen ajankohtaisia:

”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)

Kirkon ja sen paimenien olisi syytä pitää kiinni mielummin tästä kuin ostaa paikkaansa yhteiskunnassa ja ”kovisten” seurassa ryhtymällä koulukiusaajiksi ja näyttämällä esimerkillään, että ei tässä mitään pahaa ole. Kaikkea kivaa ei ole syytä kieltää, ei missään nimessä. Mutta on sellaista ”kivaa”, johon kirkon ei tarvitsisi mennä mukaan.

Pappi on pappi vapaa-ajallakin. Erityisesti julkkispappi.

Terveisin kukkahattusetä.