Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 1/2

Vuonna 2016 tuli taas luettua paljon kirjoja. Tällä kertaa tosin kaunokirjallinen osuus jäi pahasti paitsioon, eikä seuraavaa Waltaria tullutkaan luettua. Ensi vuonna sitten kaksi? Julkaisen nyt vuoden lopussa ensimmäiset viisi mielestäni parasta lukemaani kirjaa ja uuden vuoden puolella toiset viisi.

1. Jukka Thurén: Kirkon usko. Nikaialaisen uskon tunnustajan opas. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja n:o 6 (166 s., Joensuun yliopisto 2002)

Edesmennyt Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan professori Jukka Thurén oli myös aktiivinen ekumeenikko. Hän oli pitkään mukana esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon teologisissa keskusteluissa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Kirkon usko on oikeastaan kirjoitettu jatko-osaksi Thurénin 70-luvulla tekemälle synodaaliväitöskirjalle Israelin usko, jonka itse luin Kirkon uskon jälkeen syventyessäni keväällä erityisesti kolminaisuusoppiin ja sen raamatullisiin juuriin. Israelin uskossa Thurén käsittelee lause lauseelta Nikean-konstantinopolin uskontunnustusta ja pyrkii etsimään uskontunnustuksen vanhatestamentillisia juuria ja sitä, miten Vanhaa testamenttia on Uudessa testamentissa tulkittu. Kirkon usko taas laajentaa perspektiiviä Nikean omiin isiin. Nikean uskontunnustus käydään läpi lause lauseelta etsien sen taustalla olevaa raamatuntulkintaa uskontunnustuksen laatimisessa mukana olleiden isien omista opetuksista ja kirjoituksista.

Kirja ei vaadi klassisten kielten osaamista, mutta ainakin itse havaitsin sen erittäin hyödylliseksi taidoksi. Toivoisin tämän kirjan kuluvan erityisesti teologien ja opettajien käsissä, miksi ei myöskin maallikkojen.

”Nikaian-Konstantinopolin usko(ntunnustust)a eli symbolia (NK) laulaa tai lausuu Jumalaa ylistäen valtaosa maailman kristityistä. Sen merkitys kristikuntaa yhdistävänä tekstinä on lähes Isä meidän -rukouksen veroinen. Sen sanoin voimme esitellä kristikunnan uskoa ulkopuolisille ja opettaa sen ydintä kasteoppilaille. Sen sisältöön kaivautumalla tulemme aikuisemmiksi kristityiksi. Nekin lausekkeet, mitkä aluksi kuulostavat oudoilta, osoittautuvat tarkoin harkituiksi. NK:n ahkerasta ja kunnioittavasta käytöstä kristitty tunnistaa aidon uskonveljen, sen väheksyminen ei todista hyvää. Sen halventajan tunnistaa kartettavaksi harhaoppiseksi, vaikka hän olisi oman kirkon pappi. NK on vuosisatojen kuluessa osoittautunut uskon linnoitukseksi, jota ”yhdeksi” tunnustautuvan ja yhteyteen pyrkivän kirkon on itsepintaisesti puolustettava. Jos uskon tunnustaja tapetaan, usko loistaa entistä kirkkaampana. Vaikka Nikaia, Konstantinopoli ja NK:n laatijoiden kotikaupungit on kuta kuinkin menetetty sen vastustajille, NK on valloittanut ison osan muusta maailmasta. Kun sitä sanottiin ekumeeniseksi Konstantinopolissa v.382 tai Khalkedonissa v.451, tarkoitettiin Rooman valtakuntaa: nyt merkitys on laajempi. NK kaikuu jälleen niillä Venäjän alueilla, joilta se oli välillä vaiennut.

Tyrmeys ilman rakkautta on ollut turmiollista: yksi ainoa NK:een lisätty sana on vielä äskettäin ollut Balkanin veljessotien taustalla. Isompi uhka koko kristikunnalle on kuitenkin se, jos NK:n sanoja ei enää pidetä tärkeinä: tunnustukseen yhdytään, muttei kysytä, mitä se oikein sanoo ja millä perusteella. Tätä vaaraa torjumaan on tämäkin kirjanen laadittu.” (s. 7)

2. Antti Laato: Monotheism, Trinity and Mysticism. A Semiotic Approach to Jewish-Christian Encounter (159 s., Peter Lang 1999)

Paneutuessani kolminaisuusoppiin huomasin Kirkon uskon kirjallisuusluettelossa tämän kirjan. Se löytyi Åbo Akademin kirjastosta, ja kesälukemiseksihan sen hotkaisin. Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professori Antti Laato käsittelee tässä lyhyessä kirjassaan Charles Sanders Peircen semioottisen mallin avulla vaikeaa uskontojenvälisen dialogin problematiikkaa, nimittäin kristinuskon ja juutalaisuuden välistä vuoropuhelua Jumalasta ja kolminaisuusopista.

Ensimmäinen osa on ainakin itselleni raskasta soutamista. Siinä Laato esittelee Peircen semiotiikkaa (merkkioppia) ja sitä, miten sen avulla voidaan ymmärtää tieteen tekemistä ja toisaalta myös tieteen rajoja silloin, kun puhutaan Jumalasta ja teologiasta. Peircen semiotiikkaan pitäisi tutustua enemmän, koska törmään siihen nykyään kaikkialla.

Kirjan toisessa osassa Laato käy läpi juutalaisten oppineiden Vanhan testamentin tulkintaa ja etsii sieltä erityisesti myöhemmässä juutalaisessa traditiossa väheksytyn varhaisen mystiikan kautta yhtymäkohtia kristinuskon kolminaisuusoppiin. Myös myöhemmät keskiajan oppineet, kuten Moses Maimonides, ja heidän näkemyksensä kolminaisuusopista saavat käsittelynsä. Laato näkee, että keskiajan juutalaisuus, ja esimerkiksi Maimonides, on niin kiinni filosofiassa, että Raamatun ja varhaisen juutalaisen tulkintatradition tarjoamalle mystiikalle tai sen kielelle ei jää tilaa. Tiukan filosofisessa maailmassa ja logiikassa kolminaisuusoppi on hänen mukaansa kauhistus.

Kirjan kolmannessa osassa Laato käsittelee varhaisten kristittyjen Vanhan testamentin tulkintaa ja kolminaisuusoppia. Tässä Laato on erityisen vahvoilla.

Viimeisessä osassa Laato yrittää kääntää sekä juutalaisen mystiikan että kristillisen kolminaisuusopin peirceläisen semiotiikan kielelle. Näin hän pyrkii siihen, että kolminaisuusoppia ei tarvitsisi näiden kahden uskonnon välisessä keskustelussa nähdä kauhistusta herättävänä asiana ja että kristillisen kolminaisuusopin taustalla voitaisiin juutalaisten puolelta nähdä legitiimiä Vanhan testamentin tulkintaa.

Mielestäni tässä on jälleen yksi kirja, jota erityisesti kristinuskon opettajien ja teologien tulisi lukea. Lyhyt, ytimekäs ja asiantunteva opus.

”I believe that both partners in this debate have lost valuable theological points. Christians have lost the mystic language of Judaism and their dogma of the Trinity was formulated using Greek philosophical terms and paradoxes. Paradoxes are not essentially wrong because they attempt to give life to the mystical language of the New Testament. However paradoxes are difficult for the human mind to understand because in them logical contradiction dominates. Outsiders understand easily the whole canon of doctrine as logical nonsense. On the other hand, the starting-point in the language of Jewish mysticism is the fact that though we cannot understand, we can still speak. We cannot grasp God with our language but we have a restricted possibility to express in Him who He is.

I believe that the Jewish partner in the dialogue has also lost something essential and important in this struggle. Because of Christian speculation about the relationship between Father and the divine Christ, Judaism reacted sensitively against any hint of divine hypostasis. However, divine Wisdom, to take but one example, played an important role in the Jewish writings of the Second Temple period, and is even attested in Proverbs 1-9. The lack of a divine hypostasis in the theology of certain Jewish thinkers (for example, Saadia Gaon and Maimonides) makes God appear to be a mere abstraction. On the other hand, Rabbinical theology (e.g., the idea of God’s presence) and Jewish mysticism (e.g., Sefirot) have preserved these mystical traditions.

The language of Jewish mysticism opens the door to a fruitful encounter between Judaism and Christianity. If Christians are forced to say that Jesus Christ was merely a reaction it not only contradicts the New Testament witness but also corresponds to the idea in Judaism that the Shekhinah of God is merely a creation, i.e., God himself is not present, only his creation is present. Such a view of God’s presence would be blasphemy in the eyes of many Jews because it implies that God is not interested to be in contact with human beings. That God was present in Christ, i.e., that Christ was the Shekhinah of Yhwh (cf., Joh 1:14 – – ) is an essential point of Christianity.” (s. 145–146)

3. Leif Erikson: Auktoritet och nådemedel. Några huvuddrag ur Martin Luthers bibelsyn. Studier utgivna av institutionen för systematisk teologi vid Åbo Akademi 25 (140 s., Åbo Akademi 1994)

Mielestäni jokaisen luterilaisen teologin, etenkin pappeutta pohtivan, olisi syytä tutustua dogmatiikkaan peruskurssia syvemmin. Pappislupauksessa sitoudutaan luterilaiseen tunnustukseen, joten olisi varmaan syytä tietää, mitä siellä lukee, jotta siihen voisi sitoutua. Niinpä suoritin Åbo Akademissa aineopintokokonaisuuden luterilaisesta tunnustuksesta. Åbo Akademin dosentti Leif Eriksonin kirjanen oli yksi osa tutkimuskirjallisuutta. Lisäksi tuli luettua Eriksonin toinen teos Pneumatologi och epikles i luthersk teologi, professori Bengt Hägglundin artikkelikokoelma Arvet från reformationen – teologihistoriska studier, professori Tuomo Mannermaan uuden koulukunnan alullepanija In ipsa fide Christus adest sekä iso osa tunnareita på (gammal) svenska. Pidemmän aikaa olemme lukeneet niitä vaimoni kanssa myös suomeksi, ja loppusuora häämöttää jo.

Muistan Eriksonin saarnamieskaima Leif Nummelan todenneen viime keväänä Ryttylän Raamattua käsittelevässä Apologiaforumissa, että Eriksonin kirja on niin tärkeä ja hyvä kirja, että jokaisen pitäisi myydä kaikki mitä omistaa ja hankkia teos hyllyyn. Vaikka Nummelan heitto olikin kunnon hyperbola, niin kyllähän kirja on yhtä timanttia. Oman kappaleeni tosin taisin lahjoittaa pappisvihkimyksen johdosta ystävälleni. Pitää hankkia uusi kappale takaisin hyllyyn heti, kun on mahdollisuus!

Eriksonin kirja on lyhyt ja ytimekäs ja erittäin systemaattinen. Ensimmäisessä kappaleessa Erikson esittää selkeät tutkimuskysymykset. Hänen mukaansa tutkijat ovat yleensä painottaneet, että Lutherin raamattunäkemyksessä olennaista on Raamatun auktoriteetti (auktoritet) traditiota vastaan tai sen armoa välittävä vaikutus (nådemedel = armonväline). Yleensä tutkijat ovat painottaessaan toista hylänneet toisen funktion tai ainakin väheksyneet sen merkitystä Lutherin teologiassa. Erikson etsii näitä kahta Raamatun funktiota Lutherin teoksista. Sen lisäksi Erikson pyrkii löytämään Lutherin kirjoituksista vastauksen siihen, mitä Luther pitää Raamatun keskuksena (centrum). Erikson on valinnut Lutherilta kahdeksan pääteosta, joita hän käsittelee kronologisessa järjestyksessä ja siten myös pohtii, muuttuuko Lutherin raamattunäkemys ajan kuluessa.

Jokainen kappale käsittelee yhtä Lutherin teosta. Aluksi Erikson referoi käsittelemänsä teoksen kysymyksenasettelun puitteissa ja käy sen jälkeen keskustelua tutkijoiden kanssa. Viimeisessä luvussa Erikson tiivistää kirjan tulokset. Rakenne on systemaattisen kuiva, mutta samalla todella helppo ja selkeä.

Lutherin näkemys ei muutu ajan saatossa. Raamattu toimii auktoriteettina järjen ja filosofian (ehtoolliskiista, sidottu ratkaisuvalta, perisynti) sekä tradition (roomalais-katolinen kirkko) yläpuolella. Raamatun on mahdollista toimia ylimpänä auktoriteettina, koska se on selkeä kirja. Tämä oppi Raamatusta selkeänä kirjana on muuten nykypäivän luterilaisuudesta kadonnut; Raamattu nähdään nykyään jälleen epäselvänä kirjana, jota voidaan tulkita miten sattuu ja minne sattuu, varmaan osittain postmodernismin ja derridaistien takia. Ajattelen, että Sammeli Juntusen Kirkon Raamattuteologiasta ja sen puutteesta voisi olla avuksi tässä ongelmassa. Raamattua tulee tulkita kirjaimellisesti (ei tarkoita nykyajan amerikkalaisfundamentalistista raamatuntulkintaa), allegoria on sallittua siinä määrin kuin lukija tuntee kristillisen uskon, mutta sitä tulee enimmäkseen välttää. Luther itse harjoittaa sitä erityisesti Vanhan testamentin tulkinnassaan. Sen sijaan Raamatun inspiraatio ja syntyhistoria saavat Lutherilta vähemmän huomiota. Raamattu toimii myös armonvälineenä, erityisesti julistettuna sanana, mutta myös kirjoitettuna. Tässä Erikson on eri mieltä kuin professori Miikka Ruokanen, joka hänen mielestään tekee liian suuren eron saarnatun ja kirjoitetun sanan välille. Raamatun keskuksen Luther on määritellyt vähemmän selkeästi. Välillä se on Kristus, välillä vanhurskauttamisoppi. Voidaan kuitenkin ajatella, että Kristus on keskus. Samalla Kristus yhdistää Raamatun auktoriteetti- ja armonvälinefunktiot. Raamattu on auktoritatiivinen, koska se on Kristuksen sanaa. Samalla se toimii armonvälineenä, koska se on Kristuksen sanaa.

Eriksonin kirja on lyhyydestään huolimatta painava. Hän sitoutuu selkeästi enemmän ruotsalaiseen koulukuntaan (Hägglund, Ingemar Öberg) kuin suomalaiseen (Ruokanen). Ingemar Öbergin tiiliskivi Bibelsyn och Bibeltolkning hos Martin Luther vuodelta 2002 on kattavampi ja perusteellisempi, mutta samalla kovin raskas. Sen etuna ovat pitkät lainaukset suoraan Lutherin teksteistä. Senkin luin kesällä.

Jos kirjaa tekisi mieli lukea, mutta ruotsin taito sakkaa, niin onneksi Eriksonin asiantuntemuksesta pääsee nauttimaan myös joko livenä Perustan tulevilla teologisilla opintopäivillä tai lukemalla Perussanoman reformaation juhlavuoden kunniaksi julkaiseman kirjan Teesejä Raamatusta.

”För Luther hör frågan om Skriftens yttre klarhet (claritas Scripturae) samman med dess auktoritet. Endast en klar och entydig Skrift kan ha auktoritet menar reformatorn, som övergav den fyrfaldiga tolkningsregeln (quadriga) och istället började framhålla Skriftens enkla bokstavliga betydelse (sensus litteralis). Inte minst i sin kamp för realpresensen i nattvarden höll Luther hårt fast vid instiftelseordens enkla och bokstavliga betydelse. Reformatorn varnar i flera sammanhang för att använda den s.k. allegoriska bibeltolkningen, ifall man inte har en god insikt i den kristna läran.” (s. 123–124)

4. Timo Nisula: Augustinus (233 s., WSOY 2008)

WSOY:n Kristinuskon vaikuttajat -sarjassa ilmestyi aikoinaan Augustinus-tutkijapastori Timo Nisulan ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys tuosta Pohjois-Afrikan mohikaanista, Hippon piispasta, herra A:sta.

Augustinus on merkittävä kirkkoisä erityisesti läntiselle kristinuskon haaralle. Augustinuksen muotoilemat perisyntioppi ja ennaltamääräämisoppi ovat olleet merkittäviä niin roomalais-katolisille kuin luterilais(-katolis)illekin. Uskonpuhdistuksen merkkivuoden sankari, Playmobil-figuurista ja Tässä seison –sukista suurelle yleisölle tuttu Martti Lutherkin oli nimenomaan augustinolaismunkki ja tutustunut erityisesti Augustinuksen opetuksiin.

Heitänpä tähän väliin pienen heiton. Yleensä paljon Lutheria lukeneet alkavat muistuttaa Lutheria myös siinä, että äänenpainot kovenevat ja Lutherin retoriikasta otetaan mallia sekä hyvässä että pahassa. Tutkija Nisula on lukenut ja kääntänyt Augustinusta sen verran, että myös hänen kirjoitustyylinsä on tainnut saada vaikutteita Hippon herralta. Sen verran mukavaa ja sujuvaa on Nisulan tekstiä lukea!

Nisula käsittelee Augustinusta varsin yleispiirteisesti. Hän käyttää paljon lainauksia ja antaa siten tilaa piispalle itselleen, mikä ilahduttaa lukijaa, joka ei muuten ole Augustinuksen teksteihin tutustunut. Käännökset ovat hyviä ja ammattitaitoisia, usein ymmärtääkseni Nisulan omia. Augustinuksen polemiikit newagehtavaa manikealaista poppoota (johon hän itsekin jonkin aikaa kuului), Pelagiusta ja donatolaisia vastaan saavat kirjasta ison osan, toisaalta ihan syystäkin, sillä ne ovat vaikuttaneet olennaisesti hänen ajatteluunsa.

Kirjan kautta pääsee myös pienelle aikamatkalle. Nisula kuvaa esimerkiksi sen aikaisen postin ongelmia, Augustinuksen kirjeenvaihtoa ja saarnoja. Lisäksi isot teemat, kuten ihmisen vapaa tahto, synti, pelastus ja kolminaisuus, tulevat käsitellyiksi kertomuksellisella tavalla. Nisula avaa Augustinuksen omaa mielenmaisemaa. Lukija ikään kuin vedetään mukaan Augustinuksen omaan taisteluun ja elämään eri kirjeiden ja kirjojen kautta.

Tolle lege!

Pieni ote kirjasta on Augustinuksen kirjeestä Valerius-piispalle Augustinuksen pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 391:

”Tässä elämässä ja etenkin nykyaikana mikään ei ole piispalle, papille tai diakonille helpompaa ja hauskempaa ja ihmisten mielestä miellyttävämpää kuin viran hoitaminen leipätyönä ja olemalla kaikille mieliksi. Mikään ei kuitenkaan ole Jumalan silmissä kurjempaa ja surullisempaa ja kirotumpaa.

Samoin mikään ei ole tässä elämässä ja etenkin nykyaikana piispalle, papille tai diakonille vaikeampaa, työläämpää ja vaarallisempaa kuin taistella suuren valtiaamme käskyjen mukaan. Ja taas, mikään ei ole Jumalan silmissä sen onnellisempaa!

– –

Minä vain en osaa! En minä ole lapsena enkä nuorena saanut mitään oppia tällaiseen työhön. Siinä vaiheessa, kun aloin jotain ymmärtää, minut pantiin väkisin virkaan kaikkien syntieni palkkana (mitään muuta syytä minulle ei kyllä tule mieleen).

Minulle annettiin kaleerissa kakkossoutajan paikka, vaikka en edes tiedä, miten päin airoa pidetään.

Luulen, että Herra tahtoo minua näin rangaista. Olenhan ollut kärkäs arvostelemaan muiden soutajien syntejä, niin kuin olisin kovastikin oppineempi ja laadukkaampi mies, ja nyt olen itse kokenut, mistä tässä kaikessa on kysymys.” (s. 31–32)

5. Eero Junkkaala: Viides herätysliike. Näin minä sen näen (198 s., Kirjapaja 2016)

Eero Junkkaalan kirja on ainakin omassa änkyräteologisessa kuplassani herättänyt eniten tunteita, kynän sauhuamista, pohdintaa ja ajattelua. Kirjasta ollaan montaa mieltä. Mielestäni yksi loistava hyvän kirjan mittari helppolukuisuuden ja viihdyttävyyden lisäksi on se, että se haastaa pohtimaan. Ja mikäli jokin kirja haastaa pohdiskelutyöhön, niin se kirvoittaa myös ajatuksia. Ja niitä on tosiaan siunaantunut, lähtien Uusi tie -lehden pääkirjoituksesta ja jälkikeskustelusta virkakysymyksestä, jota käsiteltiin lyhyesti marraskuisen Kirkolliskokouksen kyselytunnillakin, aina Keijo Rainerman mielenkiintoiseen arvioon Perustassa tai Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramiehen pohdintoihin luterilainen.netissä.

Kirjoitin kirjasta jo tuoreeltaan oman subjektiivisen kirja-arvioni, johon herra kirjailija itsekin kommentoi oman ”tykkäyksensä”. Siksi en teosta tässä sen enempää avaa. Pieni maistiainen itse kirjasta on kuitenkin paikallaan. Junkkaala käsittelee kirjassaan luvun verran itsellenikin merkittävän Suomen teologisen instituutin syntyä:

”Halusimme antaa viestin, että paras vastaus huonolle eksegetiikalle on hyvä eksegetiikka. Emme lähtökohtaisesti torjuneet historiallis-kriittisen metodin käyttöä vaan sen väärinkäytön. Jos sen johdosta Raamattu sirpaloituu joukoksi keskenään ristiriitaisia mielipiteitä, se on osoittautunut hyödyttömäksi menetelmäksi. Raamatun tutkimuksen tulee olla sellaista, jolla on käyttöä kristillisen seurakunnan opetuksessa ja julistuksessa. Tietenkin akateeminen tiede on arvovapaata ja voi tulla mihin tuloksiin tahansa. Kuitenkin jos uskomme, että Raamattu on Jumalan ilmoitus, sillä täytyy olla jokin yhtenäinen sanoma ja juoni. Kristillinen kirkko on tämän aina tiennyt ja akateeminen teologia joskus perusteellisesti hukannut. Tällaisia kysymyksiä pohdimme ja tältä pohjalta koetimme rakentaa ”parempaa eksegetiikkaa”.

Muuan anekdootti STI:n alkuvuosilta on jäänyt elämään niistä keskusteluista, joita yliopiston luennoilla oli joskus käyty. Vanhan testamentin professori Raija Sollamo oli kai hiukan tympääntynyt opiskelijoiden kysymyksiin ja vastaväitteisiin ja tokaissut: ”Mitä te luulette voittavanne sillä, että pidätte kiinni tuosta vanhasta raamattunäkemyksestänne?” Joku opiskelija takapenkistä oli huutanut: ”Iankaikkisen elämän.” Näin tämä asetelma usein koettiin. Raamattua repivä teologia uhkasi jopa riistää uskon.

Kun Timo Eskola vuonna 1992 tuli Suomen teologisen instituutin työntekijäksi, opetuskapasiteetti kaksinkertaistui. Kaiken lisäksi Eskola osoittautui vuosien varrella eksegeetiksi, joka alkoi julkaista tuotantoa sekä suomeksi että englanniksi sellaisia määriä, että yliopiston opettajista harva on pystynyt samaan. Hän teki toisen tohtorintutkinnon kirjallisuustieteestä ja on julkaissut Euroopan arvostetuimmissa teologisissa sarjoissa useita teoksia. Teologisen tiedekunnan dosenttina hän opettaa myös yliopistossa. Kaikkein kiistellyin tutkimuskohde on ollut Heikki Räisäsen teologian analysoiminen. Se tuotti kiivaan keskustelun Räisäsen kanssa myös Teologisen Aikakauskirjan sivuilla.” (s. 112–113)

Mainokset

Ajasta aikaan varjellut – Lempäälän seurakunnan lähikirkkohistoria

Eero Junkkaalan subjektiivishistoriallisen katsauksen lomassa kiinnostuin aiempaa enemmän myös oman vanhan kotiseurakuntani historiasta. Jonkin verran siitä jo tiedän ja lähilähihistoriaa olen itsekin elänyt. Paljon on kuitenkin ollut pimennossa. Junkkaalan kirjan innoittamana kaivoin siis kirjahyllystäni siellä jo useita vuosia lojuneen pienen (subjektiivisen) kirjan Ajasta aikaan varjellut – Lempäälän seurakunnassa 1951–2011, jonka on koonnut ja pitkälti kirjoittanut myös Lempäälän paikallishistoriaa ansiokkaasti kuvannut Ritva Mäkelä. Kirjassa kuvataan varsin kattavasti eri vuosikymmenien tapahtumia ja seurakunnan kehittymistä. Mäkelän kuvausta rytmittävät mukavalla tavalla myös eri henkilöiden omat tarinat. Punaisena lankana kulkee pitkän linjan työntekijän ja seurakuntalaisen Helli ”Hymy” Vilppaan tarina. Hymy saapui Lempäälän seurakunnan palvelukseen vuonna 1951 ja jatkoi pientä paussia lukuun ottamatta eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1989. Sen jälkeen hän on toiminut seurakunnassa aktiivisesti vapaaehtoistyössä.

Omat vanhempani ovat muuttaneet Lempäälään alun perin Itä-Suomesta, josta omat sukujuureni löytyvät. Olen siis ensimmäisen polven lempääläinen. Vaimoni taas on oikea paikallishistorian tuntija, ja hänen sukunsa molemmat haarat ovat hämäläiset ties kuinka monennessa polvessa. Hän on siis monennen polven lempääläläinen. Äijä eli isoisä tosin on poikkeuksena saapunut Karjalankannakselta evakkona.

Ehkä on vanhenemisen merkki, että alkaa kiinnostua omasta historiastaan ja itselle merkittävän seurakunnan historiasta. Tai sitten kyse on vain viisaudesta. Sillä historia on aina hyödyllistä!

Tässä kirjoituksessa nostan esiin epämääräisen määrän helmiä seurakunnan historiasta. Samalla tämä kirjoitus toimikoon jonkinlaisena kiitoksena niistä vuosista, joista olen saanut nauttia Lempäälän seurakunnassa kasvaen, ollen ja palvellen aina pyhäkoululaisesta (josta en tosin muistaakseni kauheammin välittänyt) ja rippikoululaisesta kesäteologiin.

Wanha pitäjä Lempäälä

Olin uskonpuhdistuksen juhlavuoden alkajaisiksi Holy Helsinki Walk -kirkkokierroksella, jonka teologi-filologi-kääntäjä-taikuri-kirjailija-tohtorikoulutettava-kaupunkiopas Emil Anton asiantuntevasti ja veikeästi opasti. Kierroksella kävi ilmi, kuinka nuori Helsinki oikeastaan on. Lempäälä (Lembois) tuo Helsingin lyhyeen historiaan mukavaa kontrastia. Oma rippi- ja vihkikirkkoni ja henkinen kotikirkkoni, kaunistakin kauniimpi Pyhän Birgitan kirkko on rakennettu aivan 1500-luvun alkupuolella. Sitä ennen läheisyydessä on nähtävästi sijainnut puukirkko, joka on perimätiedon mukaan ollut peräisin 1400-luvulta. Lempäälässä on siis myös koettu uskonpuhdistus, vaikkei kirkko kauaa ehtinytkään katolinen olla.

Birgitta-nimeen liittyy tarina, jonka olen aikaisemminkin kuullut. Aiempi Lempäälän ja Vesilahden (Vesilax) yhteinen kirkko (tai sitten Lempäälän kappelikirkko) paloi. Tarun mukaan Lempoisten kylän Tarikan talon Birgitta-piika huomasi tulen järven takaa ja ehti paikalle juostuaan pelastaa kirkosta vain muutamia pyhimyksenkuvia. Toinen niistä oli Pyhä Birgitta ja toinen Maria Magdaleena. Kuvat laitettiin lautalle ja lautta vesille, ja tulevan kirkon sijainti määritettiin sen mukaan mihin lautta rantautui. Tosin ensimmäinen paikka ei rakentamiseen kelvannut, joten lautta pistettiin vesille uudemman kerran. Onko tarina totta vai tarua, siitä ei ole tietoa. Hauska taru silti. Mäkelä siteeraa vanhaa runomuotoa tarusta:

Haurala ei havainnut
Herrala ei herännyt
Nurmikunta nukkununna.

Lempäälässä on myös ollut merkittäviä kirkonmiehiä, joista jotkut Mäkelä lyhyesti mainitsee. Esimerkiksi kirkkoherra Tuomas Sarkolainen lahjoitti 1500-luvun alussa kotiseurakunnalleen suurikokoisen painetun latinankielisen Raamatun vuodelta 1470. Eipä ollut paljoa aikaa kulunut koko kirjapainotaidon keksimisestä! Nykyisin tätä Raamattua säilytetään Kansalliskirjastossa.

1800-luvulla kanttori Gustaf Lindell kokosi yli 400-sivuisen Koraalikirjan, joka antaa kuvan sen ajan kirkkolaulusta Lempäälän seurakunnassa. Siihen aikaan ei virsikirjoissa ollut nuotteja, joten virret opeteltiin ulkoa ja ne laulettiin miten laulettiin. Nykyajan vastine voisi olla nuorten veisut: Lempäälän nuoressa seurakunnassa laulettiin pitkään ilman nuotteja, ja veisuja lauletaan nuorten parissa edelleenkin ”väärin”, vaikka kädessä olisi Punaisen veisukirjan tai Viisikielisen nuotitkin.

Gustaf Johanssonkin on toiminut Lempäälässä kirkkoherrana, tosin vain vähän aikaa. Ehkä on silti pakko paljastaa, että kyseessä on 1900-luvun taitteen molemmin puolin arkkipiispana toimineen Gustaf Johanssonin isä, ei itse arkkipiiska.

Ehkä kaikkein tunnetuin lempääläinen on kuitenkin 1700-luvun puolivälissä kirkkoherrana toiminut Erik Edner. Tai ainakin hänen kuuluisi olla tunnetuin! Kyseinen Erkki oli nimittäin Ruotsin valtiopäivillä pappisedustajana, ja juuri hän ehdotti kuninkaalle kaupungin perustamista Tammerkosken partaalle. Erkin sanoista otettiin vaari, ja sinnehän se Mansesteri lopulta pykättiin. Tamperelaiset saavat siis olla ikuisesti kiitollisuudenvelassa meille lempääläisille tästä jalouden työstä! Ja jos joskus tulevaisuudessa tapahtuisi sellainen hirvitys, että kunnat pakkoyhdistettäisiin, niin historiallisin perustein uuden mammutin nimeksi pitäisi ilman minkäänlaista epäilystä tulla Suur-Lempäälä. Saisivat siellä Suur-Tampereen toimituksessa olla vähän fiksumpia propagandistisessa nimenvalinnassaan!

Herätysten seurakunta

Lempäälän seurakunta on kokenut monta ”herätyksen” aaltoa. Hannulan herätyksestä olen kuullut kirkkohistorian luennoilla yliopistossa. Sitä en kuitenkaan ollut aiemmin tiennyt, että kyseinen herätys oli varsin voimakas myös Lempäälän alueella 1900-luvun alussa. Herätykselle nimensä antaneen Frans Hannulan poika Toivo Hannula nimittäin toimi ensin kappalaisena ja myöhemmin kirkkoherrana Lempäälässä. Lempäälä on ymmärtääkseni ollut kansalaissodan aikana vahvaa punaista aluetta, ja siellä käytiin pitkään taisteluita. Toivo Hannula oli siunaamassa punaisten uhreja – mitä kaikki papit eivät ilman muuta ikävä kyllä tehneet.

Yksi itselleni täysin puskista tullut tieto on Lempäälän luonnonparantolan merkitys. Olen nuorempana kuvitellut sen olevan jonkinlainen new age-tyylinen uushenkisyysparantola. Kylpylä on kuitenkin rakentunut pastori Juho Uotin kehittämän vesihoitomenetelmän ympärille, ja sen on omistanut ja omistaa edelleen Uotin suku. Paikalla on käynyt kylpemässä muun muassa Mika Waltaria ja Ilmari Kiantoa. New agen sijaan kylpylä oli läpeensä hengellinen kristillisesti. Siellä esimerkiksi pidettiin kolme kertaa viikossa iltahartauksia ja muitakin tilaisuuksia, muun muassa juhannusjuhlia. Puhumassa kävivät vuosien saatossa esimerkiksi piispat Eino Lehtinen ja Aimo T. Nikolainen sekä arkeologi ja professori Aapeli Saarisalo. Juhannusjuhlat järjestetään kirjan mukaan edelleen. Mielenkiintoinen tieto, koska en ole itse niistä ikinä kuullutkaan!

Toinen merkittävä herätys on ollut seurakunnan kappalaisen Aimo Sorrin pikkupappilassa pidettyjen seurojen ympärille rakentunut sorrilaisuus. 60-luvun nuorisoherätyksellä oli hyvät ja huonot puolensa. Hyviin kuului tietenkin herätys. Huonoihin kuului liiallinen jyrkkyys. Kappalainen oli uskova, mutta rukoilevaistaustaista (!) kirkkoherraa ei sellaisena välttämättä pidetty. Mieleen tulee Bo Giertzin Kalliopohjaromaanin uskova keltanokkapappi.

Sorrilaisuus oli osa viidesläistä liikettä, ja herätyksen piiristä Suomen Siionin valokeiloihin ovat ponnistaneet muun muassa veljekset Junkkaala ja rovasti ja lähetystyöntekijä Erkki Lehtonen. Eero Junkkaala näkee Lempäälän myös linkkinä 60-luvun eri herätysalueiden välillä. Itselleni uutta oli esimerkiksi se, että Kuljussa (!) pidettiin Yhteyspäiviä, joiden aikana käytiin keskusteluja näiden paikallisten herätysten saamiseksi saman katon alle. Eero Junkkaalan mielestä nämä kokoukset olivat yksi sysäys Kansanlähetyksen syntymiselle. Sorrilaisuus hävisi historian lehdiltä kappalaisen aikaisen kuoleman myötä.

Jonkinlaista häppeninkiä on tapahtunut nuorisotyössä kyllä sorrilaisuuden jälkeenkin. 70-luvun lopulla remmiin astui esimerkiksi Markku ”Maxi” Kuusjärvi, suurten linjojen mies, joka lähti rakentamaan nuorisotyötä ennakkoluulottomalla otteella. Hän oli paitsi visionääri myös visioiden toteuttaja. Harvinainen paketti siis. Kuusjärven kautta nuorisotyöhön tuli mukaan paljon erämeininkiä. Erilaisia vaelluksia ja reissuja järjestettiin ulkomaita myöten. Yksi selkeä edelleen elävä Maxin perintö on vuosittain järjestettävä Uusi alku, joka aiemmin tunnettiin Loppiaistapahtumana. Se on vanhin paikallisseurakunnan järjestämä nuorisotapahtuma. Ensimmäinen järjestettiin jo loppiaisena 1979 ja vuoden 2017 kattauksen ja ohjelman löytää täältä. Tervetuloa! Toinen perintö Maxilta on pitkä luontopolku, nimellään yllättävä Birgitan polku. Siellä järjestetään myös jokavuotinen Birgitan kirkkovaellus.

Ihmeellistä omistautumista

Nykyajan pullamössölle kirjasta avautui myös huikaiseva näkymä eri työntekijöiden ja riviseurakuntalaisten omistautumisesta. Hymy, henkilö, jota en edes tunne hänen pitkästä historiastaan huolimatta (mitä se kertoo seurakunnan jakautumisesta eri sektoreihin!), on tästä yksi esimerkki. Hymy on omistautunut seurakunnan työlle yli 60 vuoden ajan!

Toinen mieleenpainuva henkilö, johon sain kirjan kautta tutustua, on diakonissa Anni Hynninen, joka tuli seurakuntaan töihin vuonna 1931. Anni polki säällä kuin säällä vanhusten luo ympäri pitäjää, yöpyi sairaiden luona, teki töitä äitien parissa eikä paljoa kelloon ja työaikaan katsellut. Lähtö saattoi tulla keskellä yötä. Jos Sisar Anni oli jossakin asioilla, oli silloinkin ovensuussa lappu, jossa kerrottiin mistä diakonissan saattoi tavoittaa ennen älypuhelinten ja internetsin keksimistä.

Myös pitkän linjan kappalainen ja kirkkoherra, vastikään edesmennyt Heikki Miettinen omistautui työllensä. Hän osasi muun muassa nähdä tulevaisuuteen ja ajoi Tervajärven leirikeskuksen rakentamisesta. Leirikeskus onkin palvellut seurakuntaa ja sen muita vuokraajia jo monta vuosikymmentä. Lisäksi hän aloitti yhteistyön paikallislehden kanssa ja aktivoi myös maallikoita kirjoittamaan Hiljaisia hetkiä -palstalle viikoittaisia hartaustekstejä. Sinne olen itsekin päässyt kerran kirjoittamaan.

Mutta mitä sitä suotta valokeilaa työntekijöihin työntämään. Moni riviseurakuntalainenkin on kantanut useita vuosikymmeniä vastuuta ja ollut antaumuksella mukana seurakunnan työssä. Esimerkiksi Lahja Salminen on toiminut aktiivisesti vuodesta 1955 lähtien vaikkapa diakoniatyössä. Tai Aune Saarinen toimi nyt jo homeen takia puretun Sääksjärven seurakuntatalon keittiössä kiireimpisinä aikoina päivittäin. Saarisen panoksesta työhön kertokoon se, että seurakunta päätyi toteuttamaan ruokapuolen Sääksjärvellä ostopalveluna sen jälkeen, kun Saarinen ei enää voinut työskennellä!

Yksi aivan tajuton uskollisuuden ilmentymä ovat erilaiset diakonia- ja lähetyspiirit, joista tosin moni on myös lopettanut toimintansa vuosikymmenien aikana, kun jäsenet ovat nukkuneet pois eikä vaihtuvuutta ole ollut. Kirjan kirjoittamisen aikaan jäljellä ovat olleet enää Säijän ja Mattilan kylän diakoniapiirit sekä Lastusten ja Lempoisten lähetyspiirit. (Nuorilla aikuisillakin on toki nykyään monia piirejä.) Esimerkiksi Mattilan diakoniapiiri on toiminut yhtäjaksoisesti jo vuodesta 1947! Piireissä kokoonnutaan yhteen ja joku työntekijä on välillä käynyt vierailemassa. Niissä on myös kerätty vuosikymmenien ajan varoja monenlaiseen hyväntekeväisyystoimintaan ja lähetystyölle. Lähetysleipurit ovat leiponeet eri myyjäisiin sekä 2000-luvulla perustettuun seurakunnan omaan olohuoneeseen keskustassa, lähetyskahvila Olkkariin ties mitä. Tulot ovat tietenkin lähteneet lähetystyöhön sekä hyväntekeväisyyteen. Tästä saisivat nuoremmat polvet ottaa hieman mallia!

Kirjan sivuilta löytyi myös monia tuttuja. Yksi ”tuttu” on monilla sivuilla vilahtanut Aleksanteri tai Aleks Leppänen, joka oli vaimoni äijän isä. Hänestä ei kerrottu paljoakaan kirjassa, mutta tarinoiden kautta tiedän, että hän toimi ennen sotia Evankeliumiyhdistyksen maallikkosaarnaajana Sakkolassa. Sotien jälkeen hän saapui perheineen evakkona Lempäälään ja jatkoi siellä aktiivista toimintaansa. Yhdessä vuoden 1959 pyhäkoulukuvassakin Aleksanteri näkyy. Äijän isä oli hyväkuntoinen ja polki vielä vanhempanakin myymässä Sanansaattajaa ympäri naapuripitäjiä. Tällaisella reissulla hän kuolikin äkillisesti ollessaan pimeällä palaamassa Valkeakoskentietä pitkin takaisin kotiin. Valaisemattomalla tiellä hän joutui bussi töytäisemäksi.

Näitä itsestään ääntä pitämättömiä persoonia riittää tajuton määrä. Ei seurakunta ole työntekijät vaan se pyhien yhteisö, joka kokoontuu Sanan ja sakramenttien äärelle! Ja samalla seurakunnan työtä ovat kaikki ne pienet purot, joista syntyy yhteenlaskettuna vuolas virta. Silmä ei sitä osaa erottaa, mutta vaikutukset näkyvät sielläkin missä ei uskoisikaan.

Mietelmiä kirjan pohjalta

Kirjan kirjoittamisen jälkeenkin on tapahtunut paljon. Esimerkiksi uusia työntekijöitä on tullut, monia on jäänyt eläkkeelle ja uusia toimintamuotojakin on aloitettu. Kuljun Majakkaan on syntynyt vahva Majakka-yhteisö, jonka keskuksena on viikoittainen Majakka-messu. Nuorisotyössä on valloitettu pitkään käyttämättömänä seissyt Kuljun vanha seurakuntatalo, jota nykyään kutsutaan Toiseksi kodiksi. Sitä on rohkeasti lähdetty kunnostamaan ja täyttämään monenlaisella toiminnalla. Ote on ollut ulospäinsuuntautunut ja diakoninen. Toisella kodilla on esimerkiksi järjestetty renkaidenvaihtotalkoita ja autettu äkillisesti apua tarvitsevia.

Yksi asia jää kirjan jälkeen pohdituttamaan. Olen itse asiassa pohtinut sitä aiemminkin. Nuorisotyön piiristä en kaikesta huolimatta itse löytänyt messua ennen kuin vasta varsin myöhään. Oikeastaan koko muu osa seurakunnan työstä nuorisotyön kuplaa lukuun ottamatta jäi pitkälti pimentoon. Koko seurakunnan olemassaolon näki vain nuoriso- ja rippikoulutyön kautta. Onneksi valtuutettuna seurakuntaa onnistui näkemään vähän laajemmastakin perspektiivistä.

Olisi hienoa, jos seurakunta pystyisi tuomaan eri ikäluokkia lähemmäksi toisiaan. Messu olisi tietenkin paras vaihtoehto. Messun kuuluisi olla selkeästi koko seurakunnan keuhkot, joihin eri seurakunnan spesifityömuodot hengittävät väkeä sisään, ja joka hengittää seurakuntalaisia ulos eri työmuotojen viikkotoiminnan piiriin. Messu on myös se linkki, joka jää, kun muuttaa toiselle paikkakunnalle. Jos on oppinut käymään messussa nuorena, on siellä mahdollisuus käydä vielä vanhempanakin. Messu ei saa olla vain yksi työmuoto muiden joukossa, vaan kaikki työmuodot yhdistävä seurakunnan sydän ja keuhkot. Sitä se on teologisesti ja sitä sen pitäisi olla myös käytännössä. No, tästä olen kirjoittanut useasti.

Jotenkin tuntuu, että eri työmuodot ovat hieman kaukana toisistaan. Varttuneemmalla väellä olisi varmasti paljon annettavaa nuorille ja nuorilla vanhemmille. Yhden hyvän esimerkin tästä näin suorittaessani rippikouluharjoittelua Kangasalan seurakunnassa viime talvena. Rippikoulun yhteyteen oli järjestetty eläkeläisten oma leiripäivä. Heidän kanssaan vietettiin yhteinen kahvihetki, ja väki jaettiin pieniin ryhmiin, jotka koostuivat muutamasta nuoresta ja eläkeläisestä. Puheensorina jatkui pitkään, kun he saivat kysellä toisiltaan ja kertoa omista ajatuksistaan ja elämästään toisilleen. Ja palaute oli myöhemmin oppimispäiväkirjoissa todella positiivista!

Nuorten parissa on myös jo monta vuotta sitten elvytetty vanha seuraperinne. Millaista olisikaan, jos sekä vanhat että nuoret kokoontuisivat yhteisiin seuroihin laulamaan ja todistamaan?

No, ehkä tämä on lopulta vain romanttista haihattelua.

Olen tajuttoman kiitollinen Lempäälän seurakunnalle niistä monista vuosista, joita sain viettää sen piirissä. Vaikka messu jäi aivan ennen teologian opintojen alkua edelleen hieman vieraaksi, sain rippikoulu- ja nuorisotyön piirissä juurtua Kristukseen Kolossalaiskirjeen hengessä. Ne juuret ovat kantaneet minua silloin, kun tyrskyt ovat ympärillä tyrisseet. Välillä on ollut ylilyöntejäkin ja sellaista nuoruuden uhmaa, jota myöhemmin vähän häpeää. Mutta armossa on hyvä elää!

Kiitos siis, Lempäälän seurakunta, kaikesta työstä, tuesta, ja ennen kaikkea niistä vahvoista juurista Kristuksessa, jotka olen saanut eläessäni kirkkoäidin helmassa!

P.S. Vaimoni kanssa meillä on muuten kova kiista joka tekstin yhteydessä siitä, kumpaa sanaa pitää käyttää: ollaanko sitä lempääläisiä vai lempääläläisiä. Edes Kielitoimisto ei tätä ratkaise. Minä käytän lempääläistä ja vaimo lempääläläistä, koska ”ei ole Forssasta kotoisin”. Tästä on sitten aina mukava kiistellä. Tätä kirjoitusta oikoluettaessa kiista tietenkin yltyi ennennäkemättömiin mittoihin.

pyhan_birgitan_kirkko

Näin taas minä sen näen: Eero Junkkaalan matkassa viidesläisyyden syövereihin

Syksyn mittaan kirkon änkyräpiireissä on ollut pientä pöhinää ilmassa. Kyseessä ei niinkään ole ollut uskonpuhdistuksen juhlavuosi, vaikka senkin puitteissa pöhinää riittää. Itse esimerkiksi odotan innolla Perussanoman tulevia teesikirjoja. Sen sijaan pöhinää on synnyttänyt Eero Junkkaalan subjektiivishistoriallinen katsaus viidennen herätysliikkeen historiaan. Subjektiivisuus tulee ilmi jo alaotsikossa: Näin minä sen näen. Ja näkökulmia riittää.

Kirja on tosiaan herättänyt keskustelua. Ennen kirjaan tarttumista olen saanut kuulla mielipiteitä ja lukenut haastatteluita ja palautetta ja kirja-arvioita muun muassa Sanansaattajasta, Kotimaasta, Kulmakivestä ja ennen kaikkea Uudesta tiestä, jossa käytiin varsin suureksi muotoutunut pieni virkaväittelykin. Itse nuoren sukupolven herätysliikkeiden ulkopuolelta tulevana jantterina olen seurannut keskustelua varsin kiinnostuneena.

Nyt sain kuitenkin lopulta käsiini itse kirjan ja ahmaisinkin sen aivoihini muutamassa päivässä. Kyseessä on oivallisesti kirjoitettu teos. Anekdootteja vilisee mutta kuitenkin ilman asiavirheitä – ainakin herätysliikehistoriatutkijatohtori Teemu Kakkurin mukaan. Ainoastaan Matti Väisänen ei muistaakseni yhden palautteen mukaan ole itse todennut sitä mitä Junkkaala kirjoittaa sivulla 97.

Jos Martti Pyykönen omassa Kulmakiven kirja-arviossaan totesi kirjan lukemisen olleen jonkinlaista meta-tason toimintaa, koska hän luki sitä STI:n gradupaikalla numero 27, niin itselleni kyseinen lukuelämys nousi aika monenteen potenssiin. Tällä tavalla minä sen nimittäin näen:

Lempäälä(läi)nen eksegeetti Helsingistä Suomen teologisen instituutin kautta Åbo Akademiin

Junkkaala avaa kirjassaan omaa historiaansa mielenkiintoisella tavalla. Oikeastaan toivoisin, että vielä joskus pääsisin lukemaan ihan kunnollisen omaelämäkerrankin. Nimittäin yhtäläisyyksiä oman nuoren pojanklopin elämänhistoriani kanssa löytyi paljon.

Ensinnäkin Junkkaala avaa omaa herätystään ja 60-luvun Lempäälän tilannetta. Lempäälän pikkupappilassa Aimo Sorrin luona pidettiin kokouksia, ja sieltä ponnistettiin eteenpäin. Itse olen asunut elämäni ensimmäiset 19 vuotta Lempäälässä. Olen siis saman seurakunnan kasvatti. Myös itselleni pappila on ollut merkittävä paikka: Pappilassa, joka vielä omana seurakuntanuoriaikanani tunnettiin Leiripappilana ja sen jälkeen Vanhana pappilana, olen viettänyt monia ”kesäsoluja” Raamattuopetusta kuunnellen, saunoen ja makkaraa paistellen. Olen jopa itsekin siellä opetuksia pitänyt. Samaisessa talossa meillä oli myös bändikämppä. Kyseessä ei tosin tietääkseni ole sama pappila kuin Sorrin pikkupappila – Vanha pappila kun toimi siihen aikaan kirkkoherran eikä kappalaisen asuntona. Lempäälän kirkkokin on tärkeä paikka: siellä on sunnuntaisen penkinkuluttamisen lisäksi äiti Junkkaala tullut uskoon ja minut sekä konfirmoitu että vihitty avioliittoon.

Koska olen Lempäälän Kuljusta, oli samalla kertaa sekä hyvin outoa että mielenkiintoista lukea Kuljussa pidetyistä yhteyspäivistä, joiden aikana Junkkaala kävi kyselemässä Olavi Peltolalta, että lopettaisiko sitä lukion kun ei opiskelu maita. Markku Ojanen, jonka sielunhoidollista otetta Junkkaala kehuu, on itselleni ollut monellakin tapaa tärkeä roolimalli. Tämä professori kun leikki meidän poikiensa ystävienkin kanssa. Eikä silloin tullut mietittyä, että kyseessä on rohvessori. Myöhemmin olen sitten päässyt kirjallisuudenkin kautta tutustumaan naapurin aivoituksiin.

Yhteydet Junkkaalan kanssa eivät tietenkään jää tähän. Minäkin kiinnostuin rippikouluni jälkeen teologiasta, tosin vielä ennen lukiota minusta piti tulla teekkari. Lukion aikana opinnot eivät enää maittaneet samalla tavalla kuin hengellisen kirjallisuuden lukeminen ja seurakunnan kuvioissa käyminen, mutta selvisin niistä kunnialla hyvin arvosanoin, toisin kuin Junkkaala.

Junkkaala lähti kesken kaiken Helsingin Raamattukouluun. Minä taas luin innokkaasti myöhemmän Helsingin Raamattukoulun rehtorin Risto Santalan kirjallisuutta ja kiinnostuin kristinuskon juutalaisista juurista ja heprean kielestä. Junkkaala meni teologiseen opiskelemaan vasta myöhemmin, minä heti lukion jälkeen.

Molemmilla meistä oli kuitenkin hyvin tiukka raamattukäsitys, joka joutui yliopistoeksegetiikan haastamaksi. Me molemmat olemme olleet eksegetiikasta kiinnostuneita. Junkkaala tosin suuntautui aluksi Uuden testamentin eksegetiikkaan, minä taas hetken pohdinnan jälkeen lähdin Santalan jalanjäljissä suuntautumaan selkeästi Vanhan pariin.

Junkkaala valittiin vastaperustetun Suomen teologisen instituutin ensimmäiseksi ja pitkäaikaisimmaksi pääsihteeriksi vuonna 1987, jolloin minä en ollut vielä syntynytkään. Itse pääsin valmiiseen taloon luennoille Kaisaniemenkadulle. Silloin Junkkaala tosin oli jo lähetystyössä. Olen kuitenkin ollut aktiivisesti mukana STI:n toiminnassa heti opiskelujeni alusta lähtien – enkä ole sitä millään tavalla katunut. STI on antanut omaan teologiaani, raamattukäsitykseeni ja luterilaiseen identiteettiini valtavasti rakennuspalikoita. Se on toisen blogikirjoituksen aihe, joskin vuosien takaista pohdintaa voi löytää hieman vuoden 2013 Kulmakivestä.

Junkkaala lähti STI:stä tutkijavapaalle ja siirtyi piskuisen mutta pippurisen Åbo Akademin leipiin. Tajusi sentään mies siirtyä oikealle alalle, nimittäin Vanhan testamentin eksegetiikan pariin! Åbo Akademissa valmistui professori Antti Laaton ohjauksessa väitöskirja vuonna 2006. Itse halusin jo alusta asti Åbo Akademiin mutta ruotsintaitoni ei riittänyt. Muutaman vuoden opiskelun jälkeen pääsin minimipisteillä sisään. Tästä matkasta olen kertonut kielipoliittistakin kiinnostusta herättäneissä blogikirjoituksissani. Nykyään olen aloittelemassa gradutyötä samaisen rohvessorin ohjauksessa.

Molemmat olemme olleet myös kiinnostuneita arkeologiasta. Oma kiinnostukseni arkeologiaan ei ole tosin syntynyt Junkkaalasta irrallaan, vaan osittain hänen kirjojensa ansiosta. Arkeologiaan pääsin paneutumaan jo hieman enemmän omassa kanditutkielmassani, joka käsitteli 1. Kuninkaiden kirjan lukujen 6 ja 7 ajoitusta lähtökohtanaan John Van Seters.

Olen aktiivisesti pyrkinyt opettamaan Raamattua. Koen itseni erityisesti raamatunopettajaksi, mutta toisaalta minua kiinnostaa myös tutkimustyö. Tälläkin tapaa seuraan siis Junkkaalaa – osittain tietämättäni. No, mikäs siinä kun on fiksu mies kyseessä!

Molemmat arvostamme myös Kalevi Lehtistä. Hänen kirjansa olivat ensimmäisiä hengellisiä, joita luin, ja pääsin häntä vielä monesti kuulemaan ja hänen kanssaan juttelemaankin. Kalevi oli kiinnostunut nuoresta pojanklopista tavalla, joka oli suorastaan hämmentävä.

Vedin siis, Martti, pidemmän korren. Kyseessä oli jonkinlainen meta-meta-meta-meta-meta-tason kokemus. Tämän takia lukukokemus oli subjektiivisen viehättävä ja kierolla tavalla outo. Vähän kuin lukisi omaa tarinaansa muutettavat muuttaen. Samoja kriisejä, samantyylisiä ratkaisuja. Samoja kiinnostuksen kohteita. Sama maantieteellinen tausta. Ikäero sentään tasoittaa senkin edestä (ei millään pahalla, vaan ihan vaan hyvällä).

..ja henkilökohtaisen todistuspuheenvuoron jälkeen itse kirjaan

Junkkaala käsittelee mielenkiintoisella tavalla viidesläisyyden historiaa. Ehkä tällainen subjektiivinen kirja vetää paremmin puoleensa kuin tylsän objektiivinen. Kyseessä on muutenkin alle 200-sivuinen teos isolla fontilla ja pienillä sivuilla. Junkkaala aloittaa omalla historiallaan. Hän tuli uskoon 50- ja 60-lukujen suurissa herätyksissä. Kyseessä oli varsin ahdas usko, jossa jyvät erotettiin akanoista. Toisaalta eikö kaikilla ole aluksi kaikkitietävä ja jyrkkä asenne, kysyy Eero. Minä ainakin voin omasta puolestani vastata myöntävästi, vaikka en olekaan aivan pystymetsästä uskoon tullut vaan aina uskossa ollut. Rippikoulussa uskoon tosin tuli enemmän myös sisältöä.

Sen jälkeen Junkkaala tekee pienen historiallisen loikan Urho Muromaan ja lähtee sieltä käsin rakentamaan viidesläisyyden historiaa. Yhteys angloamerikkalaiseen evankelikaaliseen pyhityskristillisyyteen tulee selväksi. Toisena lähteenä Junkkaala näkee erityisesti pohjoismaisen pietistissävytteisen luterilaisuuden. Näiden kahden virtauksen välillä viidesläisyys on nuoralla tanssiskellut – ja tanssinee yhä.

Mielenkiintoista oli myös lukea viidesläisyyden kohtalaisen yhtenäisen liikkeen hajoamisesta ja Kansanlähetyksen syntyhistoriasta. Tämä osa suomalaista kirkkohistoriaa on jäänyt itseltäni hieman pimentoon. Ehkä pitäisi se Kakkurinkin kirja joskus lukea. Hajoamisista on kuitenkin näemmä syntynyt myös siunausta. Jokainen järjestö tekee omalla panoksellaan omaa tärkeää työtänsä. Ja eivätköhän ne tule taas jotenkuten toimeenkin keskenään, ehkä paremmin nyt, kun vanhat tienraivaajapatut ovat siirtyneet eläkemaisemiin.

Junkkaala kritisoi viidesläistä liikettä siitä, että se on ajautunut paitsioon virkakysymykseen jumittumisen takia. Sama koskee Junkkaalan mukaan myös Suomen teologista instituuttia. Tämä osuus kirjasta on herättänyt herätysliikkeiden piirissä ehkä eniten kuulakärkikynäilyä.

Virkakantakysymys onkin änkyröille hankala juttu. Itsekin olen paininut asian kanssa viimeiset viisi vuotta – tai ehkä enemmänkin yrittänyt viimeiseen asti olla painimatta ja sysätä sitä mielestä syrjään. Olen vuosien saatossa siirtynyt täydellisestä uudemman virkakannan kannattajasta sen kieltäjään ja sieltä takaisin. Nykyään olen asian suhteen varmaan junkkaalisti, mutta enpä ole siinäkään tilanteessa saanut mielenrauhaa. Ehkä se johtuu juuri siitä, että olen epärehellisesti yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa. Vaikka en ole kokonaan onnistunut olemaan perehtymättä kysymyksen taustalla olevaan teologiseen problematiikkaan, niin hyllyssä odottaa vielä iso kasa kirjallisuutta ja argumentaatioanalyysiä eri puolilta Suomen ja maailmankin Siioniin syntynyttä haavaa. Lisääkin olisi vielä tarkoitus lainata. Saapa samalla perehdyttyä sitten kunnolla koko virkateologiaan – joka tuntuu ainakin omasta mielestäni olevan aika pitkälti hukassa täällä Suomen lakeuksilla. Tai ehkä se on nuoren ”tiedän-kaikesta-kaiken”-uhoa ja sitä kritiikkiä, jota Junkkaala juuri kritisoi.

Toinen kysymys, johon Junkkaala ottaa kantaa, on änkyröiden piirissä kannatettava kreationismi. Hän on huolissaan nuorten kristittyjen ”järjen” pimentämisestä ja omantunnon sitomisesta tiettyyn ahtaaseen tulkintaan Raamatun alkuluvuista. Itse olen myös tässä kulkenut osittain samoja latuja Junkkaalan kanssa. Nuorempana koin Raamatun luomiskertomuksen ja evoluution ristiriitaisena, kunnes tutustuin ennen kaikkea raamatuntutkimukseen ja luomiskertomuksen kontekstiin, eli siihen mikä sen merkitys sen omassa historiallisessa yhteydessään on. Junkkaala on mielestäni saanut aivan liiallista kritiikkiä ja turhia oppituomioita osakseen siitä hyvästä, että hän näkee evoluution ja kristinuskon sopivan keskenään yhteen. Toisaalta vaikka Junkkaala toteaa kirjassa, että asiasta pitäisi saada olla montaa mieltä, niin olen huomannut hänen omassa ilmaisutavassaan samantyylistä vähättelyä, jota hän on itse saanut osakseen. Mielestäni tärkeintä olisi, että annettaisiin tilaa ajatella asiasta eri tavoilla, sillä Raamattu ei nähdäkseni sido meitä nuoren maan kreationismiin sen kummemmin kuin evoluutioonkaan. Se on tietenkin oma näkökantani, jota jotkut muut saattavat kritisoida. Toisaalta selustaani turvaa eksegetiikka, vaikka sekin toki voidaan ohittaa jumalattomana järkeisoppina. Mutta mielestäni Junkkaala on tässä vähän vastannut siten kuin metsään on huudettu. Kreationistit kun ”elävät eräänlaisessa disinformaation peilitalossa, – – eikä vaivauduta ottamaan selvää muusta tiedosta, vaikka hyvin alkeellisetkin luonnontieteelliset perusasiat riittäisivät kumoamaan ne.” (s. 150) Ehkä kirkkoisä Augustinus voisi auttaa riiteleviä veljiä ja siskoja tässä asiassa.

Tulevaisuuden näkymien suhteen olen paljon pessimistisempi kuin Junkkaala. Ehkä se johtuu siitä, että katson tilannetta liikaa omasta änkyräteologisesta kuplastani ja siksi näen vääristyneesti. Vääristymää lisää vielä Kehä kolmosen oma pieni kirkkokupla. Toisaalta se, mitä tapahtuu Kehä kolmosen sisällä voi hyvinkin olla esimakua siitä, mikä seuraa sitten muissa hiippakunnissa vuosien viiveellä. Nuorten aikuisten kohdalla aikapommi tikittää jo. Kirkolta puuttuu monissa paikallisseurakunnissa kunnon Kristukseen juurruttaminen Kolossalaiskirjeen hengessä. Ja kun kirkko ei osaa napata muille paikkakunnille muuttavia nuoria (aikuisia) haaviinsa, syntyy nuoren aikuisen mentävä synkkä musta aukko. Seuraava kontakti syntyy kymmenen vuoden päästä kun ensimmäinen lapsi keskimäärin syntyy ja kastetaan. Sen jälkeen kolmen vuoden päästä marssitaan alttarille.

Ai niin, eihän sitä kontaktia synnykään, koska nappia on painettu jo ennen sitä. Ja vaikka ei olisikaan, niin eihän nyt enää 2020-luvulla kasteta ilman, että vauva saa itse päättää kaikesta. Ja tarvitaanko sitä kirkkoa nyt välttämättä häihinkään? 15 vuoden päästä siitä rippikouluakaan tuskin enää mihinkään tarvitaan. Kun eihän sitä lasta tullut kastettuakaan.

Tilanne muuttuu. Mihin suuntaan? Sitä ei kukaan tiedä. Parempaan vai huonompaan? Ainakin haastavampaan ja vaikeampaan. Mutta Iisain kannosta nousee uusi verso.

Summa summarum koska quidquid latine dictum sit, altum videtur

Junkkaalan kirja on viihdyttävää ja mukavaa lukea. Se sisältää asiatietoa ja anekdootteja. Samalla mukana on subjektiivinen ruoska, joka iskee sekä omaan että oman liikkeen lihaan. Toisaalta mukana on myös armoa. Kirjan pohdiskelujen parissa sitä itsekin antautuu samaiseen vaaralliseen askareeseen: pohtimaan syntyjä syviä. Suosittelen kirjaa lämpimästi!

viideslainen_heratysliike

Vuoden 2015 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2

Viime kuussa läväytin esille viime vuoden parhaimmiston viisi ensimmäistä kirjaa. Tässä kuussa palataan vielä viime vuoden puolelle. Aloitetaan jollain ihan muulla.

6. J. Maxwell Miller & John H. Hayes: A History of Ancient Israel and Judah. (523 s., SCM Press Ltd. 1986)

Aloitetaan nimittäin tenttikirjalla – ja melkoisella sellaisella. Gamla testamentet som historia -kurssille piti lukea kyseinen järkäle, joka käy Saulista alkaen läpi muinaisen Israelin pohjoisvaltakunnan ja eteläisen Juudan valtakunnan historian. Miller & Hayes -linjaa voitaisiin pitää tutkimuksessa ikään kuin ”kolmantena linjana”, jos käytetään vanhoja termejä. Laidoilla Vanhan testamentin tutkimuksessa ovat niin sanotut maksimalistinen ja minimalistinen suuntaus. Termit taitavat palautua Raamatun arkeologian pariin. Karikatyyrisesti maksimalistien mukaan Vanhan testamentti kertoo totuuden, ellei toisin todisteta. Esimerkiksi John Brightin A History of Israel lienee historiateoksista lähimpänä maksimalistista suuntausta. Niin sanottu Kööpenhamina-koulukunta, tai minimalistinen koulukunta (Thomas L. Thompson & Co.) taas katsoo, että tekstit ovat liian myöhäistä perua ja kärsineitä eivätkä vastaa mitenkään todisteita. Karrikoiden voidaan sanoa, että tekstit puhuvat potaskaa, ellei toisin todisteta. Kyseinen koulukunta esimerkiksi piti varmana, että Daavidia ei ole koskaan ollut olemassakaan. Thompsonillakin meni kertoman mukaan luu kurkkuun, kun tutkijat löysivät Tell ’Danin legendaarisen piirtokirjoituksen, jossa puhutaan Juudasta Daavidin huoneena (bet David, siis Daavidin dynastia). Suomessa tämä koulukunta on mediassa vahvoilla. Tottakai, kun saa meheviä otsikoita. Esimerkiksi Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan tenttikirjaa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret voidaan luonnehtia minimalistiseksi.

Millerin ja Hayesin historiateos on siinä jossakin keskellä. Tästä kertoo erityisesti kirjan alku, jossa käydään pitkää metodologista keskustelua siitä, voidaanko tällaista historiateosta tehdä. Ja jos se tehdään, onko se silloin vain Raamatun siteeraamista vai jotain muuta. Äärimmilleen viety maksimalismi ja minimalismi hylätään ja kolmas tie etsitään välistä – kuitenkin lähempänä maksimalistista kuin minimalistista suuntaa. Jotain teoksesta kertoo jo se, että se alkaa käsittelynsä pitkälti vasta Daavidista ja Salomosta, eikä esimerkiksi ota juurikaan kantaa exodus-kertomukseen (Egyptistä vapautumiseen) ja luvatun maan valloittamiseen – saati sitten patriarkkoihin. Toisaalta taas Daavidia ja Salomoa käsitellään eikä heitä vain ohiteta.

Kirja oli opettavainen niin metodologisesti kuin myös sisällöllisesti. Vanha testamentti on vahvasti historiaan sidottu kirja(sto), ja sen takia historiallinen ymmärrys on elintärkeää sen oikeintulkitsemiseksi ja ymmärtämiseksi. Tekstipätkä käsittelee Salomonin aikaa ja kuninkaallisen siion-teologian syntyä (esimerkiksi 2. Sam. 7):

”While this royal Zion theology may have already begun to emerge under David, the elaborated form summarized above and reflected in the passages cited will have developed over time. Probably it was under Solomon that this royal theology received its first clear and strong articulation. This seems likely on at least three grounds: (1) Solomon was the first of the Davidic kings whose claim to the throne was based purely on the dynastic principle. David was crowned by the people of Judah and Israel in ceremonies that involved covenant arrangements and he claimed Jerusalem by conquest. But Solomon’s claim to authority over the land was in effect the royal Zion theology. Yahweh had chosen David and his descendants to rule, and David had chosen Solomon to be his successor. (2) The Jerusalem Temple, built by Solomon, is a prominent element in the Zion theology. (3) The passages listed above, although composed long after Solomon’s day, seem to point particularly to him as the focus of the dynastic promise.” (s. 203–204)

7. Emil Anton: Vatikaanin II kirkolliskokous. Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan. (258 s., Amanda-kustannus 2015)

Emilin kirjasta teinkin jo kirja-arvion blogiini. Muita arvioita ja linkkejä niihin voi löytyä Emilin kirjalle tekemältä propagandasivustolta. Sinne pääsi omakin aivopieruni.

Mitä enemmän arvioita olen kirjasta kuullut myös katolisen kirkon sisäpuolelta, sitä enemmän olen huomannut, että kirja on jollakin tavalla poleeminen. Katolisen kirkon ulkopuolelta tulevien arviot ovat olleet pitkälti ylistäviä. Jiska Gröhn toivoi siitä Sanansaattaja-lehden arviossaan tenttikirjaa teologiseen. Kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala kuvaa kirjaa melkeinpä dekkariksi. Professori Risto Saarinen kutsui sitä kulttuuriteoksi, kuten minäkin omassa arviossani. Mutta sitten esimerkiksi katolisten oma hiippakuntalehti Fides (10/2015) lyttäsi teoksen Katri Tenhusen kirja-arviossa (tai virheiden etsinnässä) maan rakoon. Hyvää ei juurikaan ollut sanottavana. En syö silti sanojani, joskin hänen toiveensa, ”että ymmärrys Vatikaani II:sta ei jäisi pelkästään tämän kirjan varaan” on hyvä huomioida. Aina voi lukea enemmän. Mutta kyllä Antonin kirjan varassa pitkälle pötkii. Johdantoteoksena ja popularisoivana teoksena se on oikein mainio. Sitaatti kirjasta on teoksen huumoriosastosta. Asiapitoisempaa settiä voi lukea kirja-arviostani tai sitten suoraan itse kirjasta.

”Kohupuheessaan kardinaali Frings oli moittinut yleistä käytäntöä vihkiä pappeja piispoiksi kuuriallisiin kunniatehtäviin eikä hiippakuntien johtoon. Fringsin mukaan piispuuden ei tulisi olla mikään arvonimi vaan paimenvirka.

Kun piispa vihitään kuuria- tai apulaispiispaksi, hänelle annetaan todellisen hiippakunnan sijasta titulaari- eli nimellinen piispanistuin jostain muinaisesta hiippakunnasta, jota ei enää käytännössä ole olemassa. Tämä johtuu vanhasta periaatteesta, jonka mukaan jokaisella piispalla on oltava oma hiippakuntansa. Käytäntö sai nyt osakseen värikästä kritiikkiä.

Evreux’n apulaispiispa Antoine Léon Louis Caillot totesi: ”Tämä tapa herättää hämmästystä. Kukaan benediktiinejä lukuun ottamatta ei tiedä, missä nämä titulaari-istuimet ovat. Yleensä ne ovat vain raunioita.” Philadelphian apulaispiispa Gerald McDevitt puolestaan kertoi: ”Kun minusta tuli piispa, sain kolmesivuisen kuvauksen titulaari-istuimestani jossain Tunisian eteläosassa. Luettuani sen menetin kaiken haluni käydä siellä koskaan. Ymmärtääkseni siellä ei ole muuta kuin pari vuohta ja palmua.” (s. 43–44)

8. Pekka Lindqvist: Synti. (170 s., Perussanoma 2009)

Tätä on kristinusko -sarjassa on ollut sekä hyviä että ei-niin-hyviä kirjoja. Tähän mennessä olen lukenut seuraavat teokset: Jutta Jokirannan Vanha testamentti (ok), Matti Kankaanniemen Uusi testamentti (hyvä), Tom Holménin Apokryfit (hyvä), Anna Norrbackin Luominen (ok), Vesa Ollilaisen Lunastus (ok), Antti Laaton Lopunajat (ok) ja Lindqvistin kirjasen.

Pekka Lindqvistin teos on ollut tähän mennessä sarjan parasta antia. Tykkään hänen hieman puhemaisesta kirjoitustavastaan. Ei niin, että teksti ei olisi kirjakieltä, mutta tapa johdattaa lukijaa eteenpäin tekee lukemisen helpoksi. Kuitenkaan tämä metateksti (kuten sitä yliopistossa kutsutaan) ei ole mitään amerikkalaista lässytystä, vaan sopii suomalaiseen jörrikkäkirjalliseen ilmaisuun. Sellainen taito on harvalla kirjoittajalla.

Kirja lähtee liikkeelle Vanhasta testamentista. Aloitetaan 1. Moos. 1–11:stä synnin eksponentiaalisesta eskaloitumisesta ja käsitellään samalla synti-sanan tärkeimpiä hepreankielisiä vastineita ja niiden taustaa sekä erilaisia kuvia synnistä (epäpuhtautta, taakkaa, oikealta tieltä poikkeamista). Vanhan testamentin osuus huipentuu Siinain vuoren juurella tapahtuneeseen epäjumalanpalvontaan lankeamiseen, kultaisen vasikan valamiseen. Alkulukujen yhteydessä käsitellään sekä myöhemmän juutalaisuuden että kristinuskon tulkintaeroja. Myöhempi juutalaisuus (ehkä vastareaktiona kristilliseen tulkintaan?) ei juurikaan pidä syntiinlankeemuskertomusta oleellisena. Aaronin lankeemus on sitäkin merkityksellisempi.

Tämän jälkeen kirja käsittelee syntiä testamenttien välissä niin kutsutuissa Vanhan testamentin apokryfikirjoissa, pseudepigrafeissa, Qumranista löydetyissä kääröissä sekä rabbiinisessa juutalaisuudessa. Apokryfikirjoihin ja pseudepigrafeihin voi tutustua lähemmin Holménin yllämainitun teoksen avulla. Qumranista tiedetään Suomessa paljon, koska suomalainen Qumran-tutkimus on maailmankuulua. Jutta Jokirannan toimittama tietokirja Aarre saviastioissa tai Gaudeamuksen uunituore Kuolleenmeren kadonnut kansa lienevät hyviä suomenkielisiä lähteitä. Tämän uskallan sanoa, vaikken ole niitä vielä itse lukenut. Auktoriteettiuskoa siis.

Synti jatkaa synnissä rypemistä myös Uuden testamentin osalta. Jälleen käydään läpi sanastoa, tällä kertaa kreikkalaista. Mietitään eri määritelmiä syntisille ja Paavalin kamppailua synnin kanssa. Lisäksi raotetaan ovia kirkkoisien maailmaan. Lopussa käsitellään vielä viisi syntiin liittyvää vaikeaa tapausta Uudessa testamentissa. Suosittelen kaikille tätä kirjaa sen varsin surullisesta sanomasta huolimatta! Muistetaan kuitenkin Paavalin sanat, että ”missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:20)

Synti muodossa tai toisessa esiintyy Raamatussa lähes joka sivulla, ja apostolien perillisilleen jättämä evästys on niin ikään yksiselitteisen karu. ”Tämän asian kanssa te tulette elämään aina. Tätä vastaan teillä on taistelu.” Näin voisi kiteyttää apostolien elämänläheisen opetuksen tästä aiheesta. Mutta synninkään vastustaminen ei ole kristinuskon ydin. Pääasia on jälleen viesti armollisesta Jumalasta ja sitä kautta, näin kristillinen usko lupaa, löytyy myös avain syntiongelmaan. Siitä emme kuitenkaan pääse yli, että kokonaisuus tarvitsee synti-käsitteen toimiakseen. Pois syntiä ei Raamatusta ja kristinuskon olemuksen ydinalueelta saada muuttamatta samalla koko uskontoa toiseksi. Sanoma armon kirkkaudesta edellyttää synkän taustavärin. Koko ison kertomuksen huipentuma – se, kuinka pyhä Jumala ottaa ihmisen yhteyteensä – on alustettava pitkällä johdannolla katuojassa rypevästä luuserista, tuhlaajapojasta, langenneesta, huorasta ja ryöväristä. Juuri tämä, ja vasta tämä, tekee kristinuskon saarnaamasta ihmeestä ihmeen. Synti on siis edellytys anteeksiantamuksen sanomalle, vaikka kukaan ei kai toivoisi sen olevan täällä läsnä ja sen tekemistä luonnollisesti kehotetaan välttämään.” (s. 13–14)

9. Teuvo V. Riikonen & Pekka Rahkonen: Ave, Pave! Paavali iki- ja nykynuorille. (129 s., Perussanoma 2012)

Teuvo V. Riikosen kirjoittama ja Pekka Rahkosen kuvittama kirja Pavesta on samaa linjaa aiempien sarjan kirjojen kanssa. Toissavuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon kirjasarjasta pääsi takavasemmalta Antti Laaton teos Se on siinä! Paven löysin pilkkahintaan sieltä Suomen teologisen instituutin paljon puhutulta kirjakirppikseltä.

Riikonen on rauhanturvaajapapin, toiminnanjohtajan ja poliitikon lisäksi myös satiirikko – ja se näkyy teksteistä. Huumori hersyy, ja Rahkonen on kyllä omimmillaan näitä teoksia kuvittaessaan. Aluksi epämääräinen taitto ei lopulta haittaa ollenkaan. Ave, Pave! On hieman raskaampi kuin Laaton kirja, mutta ei yhtä raskas kuin Timo Eskolan samaisen sarjan Oi Tsiisös!. Tässä mielessä voin kyllä yhtyä Emil Antonin vuosien takaiseen arvioon. Eskola toisaalta tuo raskaudestaan huolimatta esille suurelle yleisölle tuntematonta näkökulmaa eksiilin evankeliumista Jeesus-tutkimuksessa. Riikonen taas on sisällöllisesti ajateltuna varsin perinteinen johdatus Paavaliin ja hänen teologiaansa ja kirjeisiinsä.

”Kirje Titukselle on ilmeisesti kirjoitettu samoihin aikoihin kuin ensimmäinen Timoteuksen kirje. Myös tämän kirjeen huolena olivat harhaoppiset opettajat, jotka työnsivät kuonaa ja törkyä joka paikkaan. Kirjeen tavoitteena ei ollut vain varoittaa väärästä opista, vaan myös levittää oikeaa oppia, joka on aina tervettä. Siksi Paavali puhuukin enemmän terveestä opista kuin oikeasta. Mutta hän tuntee väärät opettajat (1:10) ja antaa heille ansioluettelossa kolme määritelmää, joissa ei mielistellä myötäkarvaan. He ovat kurittomia, tyhjänpuhujia ja niitä, jotka johtavat toisia harhaan. Se on siinä!

Mutta terve opetus ei siis ole vain harhaoppisten tunnistamista ja kurmottamista, vaan myös tervettä opetusta. Toisen luvun jakeissa 11–14 hän yhdessä pitkässä lauseessa esittää kristinuskon sanoman eri puolet. Kaiken lähtökohta on aina ”Jumalan armo”, jonka pohjalta ”eläisimme”. Armo on ”pelastanut” meidät ja ”kasvattaa” meitä. Kristityn elämään kuuluu kasvu, joka merkitsee itsensä tuntemisen kasvua, mutta myös Jumalan tuntemista. Silloin ”odottaessamme” Jeesuksen toista tulemista hän toimii ”puhdistaakseen” meidät. Pelastuksemme ei perustu omiin tekoihimme, vaan Jumalan armoon ja hyvyyteen.” (s. 106–107)

10. Mika Waltari: Feliks onnellinen. (194 s., WSOY 2009)

Viime vuoden tapaan kaksi listan kirjaoista on kaunokirjallisia teoksia. Tällä kertaa toinen niistä on peräti suomalainen. En ole ikinä ollut suurempi suomalaisen kirjallisuuden fani. Muistan ala-asteen vanhempaintapaamisessa, että opettaja valitti vanhemmilleni, että luin vain käännöskirjallisuutta (Dragonlancea) ja se vaikutti negatiivisesti suomen kielen sanajärjestyksiin. Vastasin, että ei mahda mitään kun suomalaisten kirjoittamat teokset vain ovat pehvasta, ja siitäkös opettaja suuttui. Väinö Linnan Tuntematon sotilas ihan meni lukiossa. Seitsemää veljestä en ikinä yrityksestä huolimatta oikeasti lukenut lukiossa, koska se vain oli niin tylsä ja vaikea (sori TYKin opettajat, Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä oli paljon mielenkiintoisempi). Vaimoni puoliksi pakottamana sain sen kuitenkin alkuvuodesta luettua. Ihan ok:han se oli. Mutta rehellinen mielipiteeni on, että kirjan ylistäminen johtuu pelkästään sen historiasta. Jos Jukolan veljekset asetetaan samalle viivalle muun (suomenkielisenkin) kirjallisuuden kanssa, niin eipä taida veljeskullat pitkälle pötkiä.

Kaksi suomalaista kirjailijaa on kuitenkin meikäläiselle ihan maittanut. Kjell Westö on tosin suomenruotsalainen ja hänen teoksensakin käännetään sitten suomeksi hänen ja suomentajan yhteistyöllä. Mika Waltari on kuitenkin poikkeus säännöstä. Siinä on ihan ihka oikea suomenkielinen kirjailija! Häneen tutustuin Valtakunnan salaisuuden kautta ja pikkuhiljaa pyrin varovaisesti hiipien kohti Sinuhea. Feliks onnellinen oli mielenkiintoinen välietappi.

Feliks onnellinen kuuluu Waltarin kristinuskoa käsittelevään kirjallisuuteen. Se kertoo tilastovirkailija Feliks Tienhaarasta, jonka missio on pakkomielteisesti ja neuroottisesti kertoa joka päivä jollekin tuntemattomalle ihmiselle kaupungissa, että hänen syntinsä ovat anteeksiannetut. Hänen suhteensa Jumalaan on kieroutunut. Kerran kaupungissa hän sitten tapaa vanhan koulukaverinsa, josta on tullut professori, ja alkaa melkoiset pohdiskelut. Lukekaa loput itse. Suosittelen kirjaa lämpimästi aivan kaikille. Se tuli hotkittua kohtalaisen nopeasti!

”Olithan sinä aina fiksu koulussa”, hän sanoi katkerasti. ”Yliopistossa pärjäsit. Olethan professori ja kaikki, muistan lehdistä nähneeni, julkisuuden mies.” Erkki liikautti torjuvasti kättään ja kuin ravisti pois tuon kaiken. ”Minulla on ollut onnea”, hän väitti, ”hyvä tuuri, niinkuin sanotaan. Kaikessa menestynyt. Mutta tiedätkö, Feliks, mitä tässä seisoskellessani tein. Kaivelin tikulla paskakasaa.”

Hän kiihtyi, veri kohosi hänen päähänsä, hän ravisti entistä ystäväänsä hihasta ja vakuutti: ”Osuit tosiaan oikeana hetkenä luokseni, Feliks. Mitäpä minä sitä sinulta salaisin. Tuskin toiste tapaamme. Seisoskelin tässä päivänpaisteessa, katselin merta ja ajattelin mielessäni koko mennyttä elämääni. Siinä ei ole mitään hyvää. Ei mitään mitä alttiisti muistaisin. Pelkkää tunkiota. Vaikka miten syvälle pöyhisin, tunkiota vain. Se haisee.” (s. 57–58)

Kunniamainintoja

Yllä mainittujen lisäksi kunniamaininnan viime vuodelta saa moni kirja. Lee Strobelin kirjan Tapaus Kristus arvioin jo aiemmin. Antti Laaton Guide to Biblical Chronology kiinnostaa vain niitä, jotka pohtivat Vanhan testamentin historiallisuutta ja sen kronologisia vaikeuksia. Siihen pohdintaan viime vuonna julkaistu oppikirja on loistava. Laaton Kun nämä alkavat tapahtua oli myös hyvä kirja Raamatun lopun ajoista, joskin en aivan kaikesta ole välttämättä aivan samaa mieltä. Jukka Thurénin Uuden testamentin kommentaariteoksista olen nauttinut valtavasti. Gunnar Rosendalin Kirkollinen uudistus sai aikaan pohdintaa liturgiasta ja sen merkityksestä. Aapeli Saarisalon muistelmateos Elämäni mosaiikkia oli mielenkiintoinen teos, joka käsitteli samalla Pyhän maan arkeologiaa ja Saarisalon hassuja elämäntapoja. Markku Särelän vanha teos Lapsikaste on raamatullinen oli vanhuudestaan ja Vartiotorni-seuran kuvia muistuttavasta huvittavasta kuvituksestaan huolimatta hyvä kirja, joskin hänen ajatuksiaan Johanneksen kasteesta en itse pysty allekirjoittamaan.

Vuoden 2015 kymmenen parasta kirjaa, osa 1/2

Viime vuoden vuodenvaihteessa keksin ryhtyä esittelemään vuoden kymmenen parasta kirjaa. Samalla sapluunalla mennään tänäkin vuonna. Esittelen tässä blogipostauksessa lyhyesti viisi kymmenestä parhaasta viime vuonna lukemastani kirjasta. Seuraavassa kuussa esittelen loput viisi. Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

Toissa vuonna sain luettua 57 kirjaa. Viime vuonna määrä hyppäsi hulppeasti 79 kirjaan. Mikäs siinä kun lukeminen maittaa!

1. Craig Evans: Jeesus-huijaus paljastuu (336 s., Perussanoma 2015)

Listan ensimmäinen kirja oli viime vuoden kolmas kirja. Sitä ennen olin ehtinyt jo (vuoden 2014 puolelta lähtien) kerrata kreikan kieltäni Helsingin yliopiston mainion Alfasta alkuun -kirjan parissa ja tutustua Kuolleenmeren kääröihin kirjan The Complete World of the Dead Sea Scrolls avulla Jutta Jokirannan Åbo Akademissa vetämää kurssia varten.

Professori Craig Evansin kirjan olen arvioinut perusteellisemmin jo yhteisarviossa kolmesta Jeesus-kirjasta. Mainitsen tässä siis vain lyhyesti, että kirja esittelee uusimman Jeesus-tutkimuksen suuntauksia populaarilla (joskin vaimotestin reputtaneella!) tavalla, ja murtaa samalla myyttejä siitä, mitä akateemisen tutkimuksen valossa oikeastaan voidaan väittää. Craig Evans kuuluu maailman johtaviin Jeesus-tutkijoihin. Hän oli vierailulla Perustan teologisilla opintopäivillä viime vuoden alussa, ja hänen luentojensa innoittamana kirjan ostinkin. Kuriositeettina mainittakoon lisäksi, että emerituspiispa Wille Riekkinen arvioi kirjan Kotimaassa viime vuonna. Hän patisteli Evansia takaisin eksegetiikan peruskursseille. Itse ehkä kaikesta huolimatta patistelisin Riekkistä Evansin kursseille.

Lainaus on otettu Evansin esipuheesta, jossa hän käsittelee akateemista uraansa ja sen ja uskon välistä suhdetta.

”Akateeminen elämä ei ole vienyt minulta uskoani. Jotkut uskoni osa-alueet ovat kylläkin muuttuneet. Kaikki ei ole enää niin selvää ja mustavalkoista kuin ennen. Joktut teologiset näkökohdat ovat epävarmoja, jotkut historialliset yksityiskohdat epäselviä. Toisaalta olen havainnut, että näin oli myös Jeesuksen ja hänen ensimmäisten seuraajiensa elämässä. Ehkä usko onkin juuri sitä, ettei kaikkeen ole olemassa valmiita vastauksia.

Minun on myönnettävä, että raamattukritiikki tuntui minusta aluksi osittain hämmentävältä. Aikanaan kuitenkin oivalsin, ettei kritiikki kyseenalaistanut kristillisen sanoman ydintä, vaan siihen liittyvät käsitykset, joita monet pitävät osana itse sanomaa.” (s. 11–12)

2. Karl-Johan Illman (ja Tapani Harviainen): Judisk historia (314 s., Åbo Akademi 2002. 8:e upplagan)

Tenttikirja on mielestäni hyvä, jos siitä tenttiä varten kuuluu lukea vain osa, mutta sen lukee silti mielellään kokonaan. Näin kävi itselleni Karl-Johan Illmanin juutalaisuuden/juutalaisten historiaa käsittelevän teoksen kanssa. Kirja on pääasiassa Åbo Akademin edesmenneen Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professori Karl-Johan Illmanin (1936–2002) kirjoittama. Seemiläisten kielten ja kulttuurien emeritusprofessori Tapani Harviainen on ymmärtääkseni kirjoittanut ainoastaan loppuluvut juutalaisuudesta Suomessa. Siksi nimi on suluissa.

Åbo Akademissa on mielenkiintoinen ote eksegetiikkaan. Vanhassa opetussuunnitelmassa (johon pääsin vielä änkeytymään) Vanhan testamentin eksegetiikan toiseen peruskurssiin kuului kurssi ”Försmak av judaistik” (suomeksi esimakua judaistiikasta). Tätä varten oli tenttikirjana kyseinen Illmanin johdatus juutalaisuuden historiaan toisen temppelin tuhon jälkeisestä juutalaisuudesta 1800-luvulle. Kurssin tarkoituksena oli tutustua siihen toiseen uskontoon, joka lähti kehittymään eri suuntaan kuin kristinusko. Kyllä, juutalaisuuskin on kehittynyt 2000 vuoden aikana.

Kirja on surullinen ja pistää vihaksi. Sortoa riittää, erityisesti kristittyjen taholta. Keskiaikaa käsittelevät luvut ovat hirveää luettavaa. Kristityt muun muassa levittivät juorua, jonka mukaan juutalaiset kidnappasivat nuoria kristittyjä lapsia ja uhrasivat näitä. Näiden juorujen perusteella juutalaisia sitten lahdattiin. Myös Luther sai osansa kritiikistä.

Suosittelen lukemaan kirjan, vaikka osa informaatiosta saattaa olla vanhahkoa. Eri painokset ovat muuttaneet kirjaa aika paljon. Suomeksi kirjasta on julkaistu kaksi painosta Gaudeamuksen kustantamana 80-luvun lopulla. Tekstipätkä kertoo 1800-luvun alun antisemitismistä.

”Många som hade arbetat för judarnas emancipation trodde att judehatet var ett tecken på religiös intolerans som kunde avhjälpas genom upplysning och att judarnas inlemmande i de västerländska samhällena skulle avlägsna deras särdrag och därmed också orsakerna till judefientligheten. Under andra hälften av 1800-talet börjar en utveckling som visar det motsatta. Judehatet försvinner ingalunda utan blir salongsfähigt. Man får se den ökade antisemitismen som en reaktion mot emancipationen, som faktiskt – trots många bakslag – öppnat dörrarna till de kristna samhällena på ett dittills icke skådat sätt. Nu är det den emanciperade juden, inte som förut ”talmudjuden”, som är skottavlan för den nya rasistiska formen av judehat. Delvis är det de gamla motiven för judehatet som återkommer.

Judarna hade speciellt i Tyskland fått en framträdande ställning i det ekonomiska livet, men också inom vissa yrken, t.ex. Tidningspressen. Av socialisterna brännmärks de för att representera kapitalismen och hindra arbetarna att få det bättre. Nytt är att judarna nu anses besitta vissa mindrevärdiga rasegenskaper som inte kan utsuddas eller förbättras. Här kom den ny rasbiologin, som byggde på darwinismen att spela en roll. Den ”sociala darwinismen” ansåg att folkgrupper – liksom individer och arter i naturen – för en kamp för sin överlevnad. De som har de bästa rasegenskaperna skulle överleva, förutsatt att de inte beblandades med sämre element. Rasegenskaperna uppfattades ingalunda enbart som fysiska, de var i hög grad mentala och andliga. Termer som ”semitisk” och ”arisk” hade tidigare använts av språkforskarna för att indela språken i familjer. Nu börjar de användas för att klassificera folkgrupper enligt deras förmenta rasegenskaper. ”Semiterna” uppvisade dåliga rasegenskaper: de saknade kreativitet ifråga om litteratur, konst och filosofi och behärskades i stället av egoism, materialism och maktbegär. Judarna betraktades i regel som den sämsta sortens semiter.

En form av antisemitism var den som levererades av unghegelianerna Bruno Bauer och Ludwig Feuerbach samt av Karl Marx. De kombinearde sin antisemitism med skarp kritik av kristendomen. Bauer kritiserade judendomen för att vara fossilartad och baserad på vidskeplighet. Den kännetecknades av grymhet, hämndgirighet och egoism. Feuerbach och Marx tog fasta särskilt på egoismen och girigheten som karakteristika för judendomen. Marx, som döpts vid sex års ålder, skrev 1844 i sin skrift Zur Judenfrage att judarna har penningen till Gud. Hans beskrivning av judendomen innehåller ingenting nytt utan hörde till standardmytologin i det borgerliga tyska samhälle som han ville störta. (s. 159–160)

3. Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa. Raamatuntutkijan tarina (455 s., Kirjapaja 2014)

Helsingin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan emeritusprofessori Heikki Räisänen menehtyi uudenvuoden aatonaattona viime vuoden puolella. Rauha hänelle.

Olen lukenut Räisästä kohtalaisen paljon lyhyen opiskelijaurani aikana (teologiahan on ikuista opiskelua!). Viime vuonna luin muistelmateoksen lisäksi kurssikirjallisuutena Räisäsen läpimurtoteoksen Paul and the Law. Vuonna 2013 tentin Räisäsen suomenkielisen version Mitä varhaiset kristityt uskoivat hänen magnum opuksestaan The Rise of Christian Beliefs. Myöhemmin luin myös Risen, koska luennoin suomenkielisen version Helsingin teologiseen hakevien valmennuskurssilla Kansanlähetysopistolla.

En ole ”Räisäsen koulukuntaa”, vaan oikeastaan sieltä vastapuolelta. Diggaan enemmän Eskolasta vastakkainasettelussa Heikki Räisänen – Timo Eskola. Silti tämä kirja oli mielenkiintoista luettavaa.

Intouduin lukemaan Räisäsen omaelämäkerran pitkälti Emil Antonin positiivissävytteisen kirja-arvion sekä professori Antti Marjasen Kyyhkyselle antaman kirjasuosituksen perusteella. Ja pakko sanoa, että kirja oli yksi kiehtovimmista pitkään aikaan. Ahmaisin sen kesälukemiseksi kahden tai kolmen päivän aikana.

Taistelua ja tulkintaa käy ”pilke silmäkulmassa” läpi kirjoittajan historiaa lapsuudesta aikuisuuteen, peruskansankirkolliskonservatiivisuudesta radikaaliuteen, opiskelijasta tutkijaksi, suomalaisesta radikaalista kansainvälisen teologisen debatin keskiöön, toki kirjoittajan omasta näkökulmasta käsin. Räisäsen oma henkilökohtainen näkökulma onkin ehkä se kaikkein mielenkiintoisin anti! Olo oli vähän kuin Eero Huovisen kirjoja lukiessa. Anekdootteja riittää! Toisaalta olen pitkälti hapatettu seuraamaan asioiden kulkua suomalaisen debatin toisen osapuolen, niiden ”fundamentalistien”, ”änkyröiden” ja ”pahalta haisevien konservatiivien” näkökulmasta. Suomen teologisen instituutin kahvihuoneessa on Räisäsestä keskusteltu kerran jos toisenkin. Eskolan kirjat on luettu, ja hänen kanssaan olen henkilökohtaisestikin keskustellut usein Räisäsen teologiasta ja hermeneutiikasta eli tulkinnasta. Sammeli Juntusen Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta toisaalta kritisoi Räisästä ahkerasti, mutta antaa hänelle myös tunnustusta äärifundamentalismin torjumisesta. Jonkun sekin oli tehtävä. Näin ollen Räisäsen oma kirja täydensi mukavasti omaa kuvaani suomalaisen eksegetiikan ja akateemisen (ja myös kirkollisen) teologian historiasta. Eikä yllätyksiä puuttunut!

Lapsuuden- ja nuoruudenmuistelmat tuntuvat olevan pitkälti Räisäsen puolustelua ja erontekemistä viidesläiseen liikkeeseen. Hänen haasteensa raamatuntulkinnalle on yleensä sivuutettu maininnalla, että Räisänen oli nuorena liian fundamentalisti, ja sitten raamattukriisi teologisessa veti toiseen suuntaan. Tätä Räisänen itse ei kuitenkaan allekirjoita.

Alkuvuodet yliopistossa olivat mielenkiintoista luettavaa, varsinkin kun niitäkin voi peilata omaan yliopistotaipaleeseen, joka on mukavasti sekaisin siellä jossain kandi- ja maisterivaiheessa. Räisäsen aikana tosin kandidaatti vastasi nykyistä maisteria. Alakynnessä siis ollaan (ja varmaan pysytäänkin)!

Ehkä yksi mielenkiintoisimmista asioista itselleni olivat Räisäsen muistelmat edesmenneestä Vanhan testamentin professorista, hänen ystävästään ja opiskelutoveristaan Timo Veijolasta. Veijolan ja Räisäsen väliset suhteet ja kirjeenvaihto olivat yksi kirjan merkittävimpiä anteja. Itse tunnen pitkälti vain suomalaisen keskustelun myöhäisen Veijolan, joka puolusti Raamatun kaanonin määritelmiä ja muutenkin tutki kaanonia, ja johon esimerkiksi Sammeli Juntunen usein tukeutuu. Redaktori-Veijola on sitten tullut tutuksi enemmän Helsingissä ensimmäisen kurssikirjan kautta, josta en kauheasti muista, sekä Åbo Akademin kurssikirjoissa keskustelupartnerina, jota usein kritisoidaan (esimerkiksi Baruch Halpernin kirjassa The First Historians). Räisäsen näkökulmasta aluksi oltiin kavereita, mutta kuten Veijola oli kirjeenvaihdossaan 70-luvulla Räisäsen kanssa todennut: henkiä vielä erotellaan rintamasta. Räisänen näkee Veijolan itse irtautuneen ja kirjoittaneen outoja myöhemmällä iällään. Aiemmin Veijola oli vähän kuin taistelutoveri. Myöhemmin jokin kuitenkin muuttui, ja Veijola hyökkäsi avoimestikin Räisästä vastaan. Räisänen tuntuu ainakin kirjan perusteella oudoksuneen Veijolan muutosta.

Räisäsellä on ollut merkittävä vaikutus (sekä hyvässä että pahassa) suomalaiseen yliopistoteologiaan ja myös kirkolliseen teologiaan. Kirkollisella puolella näen hänen aiheuttaneen hämmennystä suhteessa Raamattuun, mistä kirkko ei ole vieläkään toipunut. Yliopistossa teologinen tutkimus sai hänen avullaan ja johtamanaan pitkäksi aikaa Suomen Akatemian huippututkimusyksikön statuksen ja sen mukaisesti myös rahoitusta ja mainetta. Samalla teologinen tiedekunta teki pesäeroa akateemisen ja kirkollisen teologian välille, ja siitä tuli puhtaammin akateemista. Harmi kyllä kirkko on jäänyt tämän ”akateemisuuden” vangiksi ja ikään kuin seurannut samalla tiellä kohti teologiaa – eli puhetta Jumalasta – ilman Jumalaa, vaikka se olisi hyvin voinut hyväksyä, että kirkollisessa teologiassa on toisenlainen lähtöasetelma. Timo Laaton sanat Räisäsen perinnöstä Seurakuntalaisessa ovat mielestäni hyvin kuvaavia, ja niihin voin itsekin yhtyä:

”Oman tutkimustyöni pohjalta olen vakuuttunut, että Räisäsen antama haaste kannattaa ottaa vakavasti. Hän osasi toistuvasti hahmottaa, missä varsinainen ongelma piilee. Keinotekoiset ongelmanratkaisut hän murskasi taitavasti. Harvemmin Räisänen rakensi mitään uutta ja kestävää rauniokasojen keskelle. Se jäi kai sitten meidän muiden tehtäväksi.”

Tekstipätkä kertoo Räisäsen ajan klassisten kielten opiskelusta – itseäni aina kiehtovasta aiheesta!

”Kreikka oli helppoa, koska olin sitä jo opiskellut ja siihen ihastunut ja olin aina muutaman askeleen edellä ryhmää. Opettaja, dosentti Eero Repo, huomasi tämän pian ja vapautti minut tunneista. Keväällä olin jo valmis suorittamaan kuuluisan Novum-tentin, joka kuulustelijan, professori Aimo T. Nikolaisen mukaan ”teki teologin”: hän oli muuntanut pietistisen sloganin pectus facit theologum – sydän tekee teologin – muotoon Novum facit theologum. En silti ehtinyt kurssini ensimmäiseksi. Hannu Juntunen, sittemmin teologian tohtori ja piispainkokouksen sihteeri, suoritti tentin aiemmin, muistaakseni jo maaliskuussa.

Hepreaa opetti dosentti Jussi Aro, tuleva Itämaiden kirjallisuuden professori. Aro oli tavattoman lahjakas ja laaja-alainen kielentutkija ja etevä populaarijulkaisujen kirjoittaja, mutta pedagogista taitoa hänellä ei liiemmin ollut. Aro luennoi jo lauseoppia, kun me vielä opettelimme kirjaimia. Sisäluvun ongelmiin saatiin häätapua Jehovan todistajien interlineaarisesta käännöksestä. Se esitti heprealaisen tekstin transkription ja tekstirivien välissä raakakäännöksen, josta näki mikä alkukielen sana vastasi mitäkin käännöksen kohtaa. Tätä ihmettä käytiin joukolla ostamassa Vartiotornin toimistosta Väinämöisenkadulla. Varsinaisesti pääsin jyvälle hepreasta vasta valmistautuessani luentokertaukseen lukukauden lopussa.

Kauhunsekaista kummastusta aiheutti havainto, että muutama opiskelutoveri lunttasi heprean kokeessä häikäilemättä. Ilmeisesti tarkoitus – pyhään virkaan valmistumienn – pyhitti keinot, ja näkyviin tehtäviin Suomen Siionissa nämäkin veijarit päätyivät. Toki kielet, varsinkin heprea ja latina, lienevät aina olleet suurelle osalle teologikuntaa välttämätön paha, joka on jollakin konstilla rimaa hipoen suoritettava ja jonka voi sitten iloisesti unohtaa. Kirjakaupassa oli muinoin myyjänä teologian ylioppilas, joka ei näyttänyt tietävän, että hepreankielisen julkaisun lukeminen alkaa ”lopusta”. (s. 42–43)

4. Helena Simons: Simo Kiviranta – Katkelmia (320 s., Suomen Luther-säätiö & Lutheran Heritage Foundation 2009)

Jatketaan muistelmien parissa, tällä kertaa postuumisti julkaistujen. Näitä muistelmia onkin tullut luettua tänä vuonna ehkä vähän liikaakin. Räisäsen ja Kivirannan lisäksi luin vuoden aikana myös Lauri Koskenniemen Unohtumattomia aikoja ja ihmisiä (ei kauhean mielenkiintoinen), Aapeli Saarisalon Elämäni mosaiikkia (mielenkiintoinen!) sekä Osmo Tiililän Elämäni ja kirjani (ihan ok).

Simo Kiviranta (1936–2004) on ollut minulle myyttinen henkilö. Suomen teologisessa instituutissa pyöriessäni kuulin usein tämän kaihoisalla äänellä mainitun nimen: ”Simo oli fiksu”, ”Simo tiesi kaikesta kaiken”, ”Simo oli viiltävä”, ”Simo oli osaavin teologi, jonka tiedän”. Pakkohan se oli ottaa selvää, että kuka oikein oli tämä myyttinen mies, jonka kunniaksi järjestettyyn symposiumiinkin eksyin joksikin aikaa! Ja mikäs sen parempi keino ottaa selvää, kuin lukea muistelmateos hänestä. Varsinkin kun bongasin teoksen pilkkahintaan Suomen teologisen instituutin järjestämästä teologien joulujuhlasta, nimittäin syksyn avajaisten kirjakirppikseltä!

Ja teos olikin pitkä ja kattava, henkilökohtainen ja jännittävä. Sivumäärä näyttää pieneltä mutta niin oli fonttikin – joten luettavaa riitti! Teos etenee temaattisesti lähtien liikkeelle Kivirannan varhaislapsuudesta ja sairastumisesta lapsihalvaukseen eli polioon. Tämän jälkeen käsitellään yliopisto-opiskelua, Domus Evangelica -opiskelijakotia, ulkomaan opiskelujaksoa Heidelbergissä Saksassa, kokouksia ja seurakuntatyötä. Paino kirjassa on pitkälti kirkkopolitiikassa, kirkon teologiassa ja ekumeenisissa neuvotteluissa, jotka käsittävät puolet kirjasta. Virkakomitea, jonka sihteerinä Kiviranta oli, ja Ilkon keskustelut pappisvirasta saavat tästä ison osan, noin 40–50 sivua. Mieleen jäi kirjan lopussa näkyvä Kivirannan katkeruus ystäviänsä Tuomo Mannermaata, Kalevi Toiviaista ja kumppaneita kohtaan, jotka muuttivat hänen mukaansa mielensä uudelle virkakannalle myönteiseksi ilman kunnollisia perusteita.

Kivirannalla oli merkittävä rooli sekä koko Suomen kirkossa että Helsingin yliopistossa. Hän oli konservatiiviteologi, joka yhdisti eri herätysliikkeet Suomen teologisen instituutin taakse; joka oli pioneerina varhaiskirkon tutkimuksessa Suomessa; joka oli pansofos, kaikkitietävä ja tiesi kaikesta kaiken. Kirjan mukaan hänen merkittävimpiä toimiaan olivat Leuenbergin konkordian (yritti yhdistää reformoidut ja luterilaiset yhdeksi kirkoksi) hylkääminen ekumeenisena asiakirjana, teologien mentorina toimiminen ja avustaminen systemaattisen teologian laitoksessa erityisesti legendaarisen professori Seppo A. Teinosen assistenttina. Sepon sanoin ”ilman sua mä en pärjää.” Virkakomiteassa toimiminen ja Luther-säätiön perustaminen nähdään myös tärkeinä asioina.

Tässä jälleen yksi näkökulma lähikirkon historiaan. Toisaalta muistelmissa on se vaara, että lukija jää itse toisen subjektiivisen näkökulman vangiksi. Itse olen aiemmin huomannut, että toisten mielipiteistä tulee helposti omiani, ilman että olisi oikeasti nähnyt kokonaiskuvaa. Hyvänä kontrollina kirjalle onkin Juhani Forsbergin arvio kirjasta Teologisessa aikakauskirjassa vuodelta 2010, tai vieläkin paremmin professori Risto Saarisen mielenkiintoinen artikkeli vihapuheesta ja mustamaalauksesta samaisessa aikakauskirjassa viime vuoden puolelta (5–6/2015)! Saarinen luokittelee juuri tämän kirjan sinne vihapuheen piiriin, jonka on tarkoitus herättää epäluuloa.

Kiviranta pysyy edelleen myyttisenä henkilönä. Tässä ote siitä vanhasta opiskelijavaltauksesta Helsingin yliopistossa:

”Sitten kesken kahvinjuonnin sinne tuli tyttö semmosissa talvivaatteissa sillä tavalla niinkun se olis juossu hengästyneenä, läähättäen, silmät leimuten siinä ja karjasi siellä ovella, että haluaako yliopiston opettajat tukea opiskelijoitten demokraattista vallankumousta? Hän tuli ensimmäisenä meidän pöytään ja löi semmosen paperin eteen, että paatteko tähän nimenne? Me todettiin, että me ei voida ottaa tähän mitään kantaa, kun ei me olla tämmösestä kuultukaan mitään. – –sitten sen jälkeen sinne ilmestyi ylivahtimestari, joka oli tämmönen evp-upseeri, semmonen hyvin muhkea suuri herra, joka tota valtavalla äänellä kajautti, että yliopisto suljetaan, että kootkaa tavaranne ja sulkekaa kaikki tilat, jotka voitte sulkea, että tämä rakennus voidaan vallata, että teidän täytyy toimia nopeasti.”

Kivirannan kanssa kahvilla istunut Seppo A. Teinonen totesi yliopiston arkistossa olevan Roomasta tuotua salaista materiaalia, jota muulloinkin vartioitiin tarkasti. Simo lupasi ’hoitaa laitoksen’ ja Seppo A. Teinonen lähti kotiin. Simo Kiviranta kokosi teologian laitoksella salkkunsa kaikki tärkeimmät asiakirjat siltä varalta, että hän joutuisi olemaan pois yliopistolta useampia päiviä.

”Sitten mä lukitsin ne kaapit, jossa oli niitä meidän salaisia asiakirjoja, joista ei tiedetty muuta kun joskus tutkijoille annettiin, mutta niitä ei ollut luetteloitu näitä Vatikaanin kirkolliskokouksen salaisia valmisteluasiakirjoja, joita Teinonen oli henkilökohtaisesti Roomasta käynyt poimimassa istuntosaleista noin vaan ihan röyhkeästi. Sitä ei missään muualla ollu ku meillä, se oli aika arvokas kokoelma. No, se otti oman aikansa, kun mä sitä tein ja sitten kun mä tulin hissillä alas ala-aulaan niin sitten oli jo – – kaikki yliopiston sellaset nahkatuolit ja metallituolit ja muut, ne oli kasattu kaikki ovien eteen ja ovet oli lukossa. Mä sanoin, että hetkinen, että mä haluaisin päästä tästä ulos, niin [vahtimestari] sanoi, että ei voi ajatellakaan, että hän avaa enää ovia, että se voi olla kohtalokasta. Mä sanoin, että kyllä mun täytyis täältä pois päästä, mun autonikin on tossa ihan yliopiston edessä. Siinä oli yliopiston parkkipaikka, jossa mä invaluvalla pidin autoani. – –Sitten yksi vahtimestari sanoi, että mennääs täältä kanslerin toimiston sivuovesta, että sieltä on semmonen sivukäytävä, että sitä ei kukaan tiedä ja niin hän johdatti mut semmosia sivukäytäviä myöten kanslerin kansliaan ja sieltä jostain mä tulin ulos, kiersin nurkan takaa autooni ja katselin, että koska sieltä vallankumousjoukot tulee. Ei pienintäkään ääntä kuulunu ja mä lähdin sitten ajeleen kotiin. – – Mä olisin vähän halunnu nähdä, että miltä se sitten tuntuu, mutta se oli ihan olematonta eikä ne sieltä mihinkään lähteny. Siellä ne mesos vähän aikaa siellä yliopistolla ja siinä kaikki.” (s. 246–247)

5. Margaret Weis & Tracy Hickman: Tiimalasivelhon lohikäärmeet (328 s., Jalava 2009)

Vaimoni on ollut jo kauan huolissaan, että en lue tarpeeksi kaunokirjallisuutta. Siksi hän huokaisikin helpotuksesta, kun löysin kesällä Tampereella Metson pääkirjastosta ensirakkauteni, Dragonlancen! Suhteeni kirjojen kanssa nimittäin alkoi kyseisen sarjan parissa ollessani pieni napero. Opittuani lukemaan veljeni sanoi lainaavansa meikäläiselle hyvän ja mielenkiintoisen kirjan kirjastosta, jos luen ensiksi jonkun lastenkirjan kotoamme. Etsin kirjahyllystä Lassien ja sanoin lukevani sen. Luin kirjaa muutamisen kymmentä sivua ja kyllästyin. Sitten valehtelin veljelleni parin päivän päästä, että olin mukamas lukenut kirjan ja niinpä hän lainasi Margaret Weisin Hengen miekan pikkunassikalle luettavaksi. Seuraavat viikot ja kuukaudet ja vuodet elinkin sitten liimautuneena nojatuoliin Dragonlancen kymmenien kirjojen parissa. Tämän jälkeen saivat huomiota osakseen Weisin ja Tracy Hickmanin muut sarjat Kuolemanportti sekä Mustamiekka. Sitten siirryttiin David Eddingsin sarjoihin Terry Pratchettin Kiekkomaailmaa unohtamatta. Ja Ursula Le Guinin Maameri-saaga vei meikäläisen myös mennessään. Parempaa sarjaa en ole lukenut.

Hengen miekka kertoo Weisin ja Hickmanin luoman Dragonlance-maailman suosituimman hahmon, velho Raistlinin lapsuudesta ja ajasta ennen Syyshämärän lohikäärmeitä, josta sarja sai alkunsa ja suosionsa. Tiimalasivelhon lohikäärmeet on viimeinen osa kolmen kirjan sarjasta Kadonneet kronikat, jotka täydentävät alkuperäistä Kronikat-sarjaa. Ensimmäisen osan Kääpiökuilujen lohikäärmeet olin lukenut jo aiemmin, mutta lukuharrastukseni oli jo kääntynyt fantasiasta teologiaan (nyt joku irvileuka saa tästä hyvän letkautuksen: lasten saduista aikuisten satuihin), Kalevi Lehtiseen ja Risto Santalaan, ennen kuin myöhemmät osat oli julkaistu. Kirjastossa vaellellessani törmäsin näihin uudempiin kirjoihin ja päätin samalla lukea vanhan trilogian uudelleen sekä uuden täydentävän trilogian vastaavat osat niihin kuuluvissa väleissä. Nostalgia oli suuri, kun elämäkin noudatti vanhaa mallia. Kesävuokra-asunnon sohva oli kulutuksessa, kun vapaapäivät ja -hetket menivät jotakuinkin kokonaan kirjojen parissa. Toinen aikaa vievä kesäharrastus oli Neverwinterin pelastaminen alkuperäisen Neverwinter Nightsin parissa.

Tiimalasivelhon lohikäärmeet kertoo Raistlinin lopusta Peitsen sodassa, josta alkuperäinen Kronikat-sarja kertoo. En viitsi spoilata, vaan suosittelen pelkästään jokaiselle kirjan (ja vieläkin enemmän koko sarjan!) lukemista. Seuraavassa pieni pätkä kuitenkin kirjan alkupuolelta. Raistlin on päätynyt Nerakaan Takhisiksen temppeliin ja jäänyt kiinni. Hänen nyyttinsä on takavarikoitu ja hän on juuri lähtemässä velho Iolanthen mukana pois kuulustelusta:

He kumarsivat ja aikoivat jo lähteä kun Yönruhtinas pysäytti heidät. ”Näytä minulle, mitä sinulla on viimeisessä nyytissäsi.”

Raistlin punastui. ”Vakuutan teidän ylhäisyydellenne, ettei sillä ole mitään tekemistä mahdin kanssa.” Hän ei näyttänyt olevan peloissaan vaan pikemminkin hyvin kiusaantunut. ”Minä päätän siitä”; Yönruhtinas sanoi viekkaasti. Sitten hän napautti pöytää sormillaan. ”Pane se tähän.” Raistlin otti epäröiden nyytin vyöltään mutta ei avannut sitä. ”Ei tässä muukaan auta”, Iolanthe kuiskasi. ”Onko tuo, mitä sinä piilottelet, muka sen arvoinen, että sen vuoksi kannattaa antaa halkaista mahansa?” Raistlin kohautti olkiaan ja pudotti pussin pöydälle Yönruhtinaan eteen. Siellä oli jotain painavaa, koskapa se päästi tömähdyksen pudotessaan.

Yönruhtinas tarkasteli pussia epäluuloisena. Hän ei suostunut kajoamaan siihen vaan katsoi Iolanthea. ”Noita, avaa sinä se.” Iolanthe olisi leikannut mieluummin miehen laihan kurkun auki, mutta hän hillitsi kiukkunsa. hän oli yhtä utelias kuin Yönruhtinaskin näkemään, mitä nuori velho oikein oli yrittänyt salata.

Hän tutki nyyttiä hetken katseellaan ennen kuin tarttui siihen. Se oli nahkaa ja aikamoisen kulunut, ja sen suu oli suljettu nahanyörillä. Pussissa ei ollut riimuja. Eikä siihen ollut pantu suojaloitsua. Iolanthe olisi voinut varmistua pikku loitsulla siitä, oliko pussi ehkä suojattu jollain muunlaisella loitsulla, mutta hän ei halunnut antaa Yönruhtinaalle sellaista vaikutelmaa, ettei hän luottanut Raistliniin. Hän vilkaisi nuorukaista silmiään siristäen siinä toivossa, että tämä antaisi hänelle merkin siitä, ettei hän joutuisi vaaraan. Raistlin räpäytti silmiään ja hymähti. Iolanthe veti syvään henkeä ja nykäisi pussin auki. Sitten hän kurskisti sen sisään. Ensin hän hämmästyi, mutta sitten häntä alkoi naurattaa. Hän käänsi pussin nurin. Sen sisältö levisi kopisten pöydälle ja sieltä lattialle. ”Mitä tämä tarkoittaa?” yönruhtinas tivasi mulkoillen heitä kumpaakin. Langettaja kumartui tutkimaan esineitä tarkemmin.Toisin kuin Yönruhtinas, hän oli paitsi kieroutunut, myös typerä. ”Marmorikuulia, herra”, mies ilmoitti.

Iolanthe yritti olla nauramatta. Joku nauroikin jossain pimeässä nurkassa. Yönruhtinas vilkaisi nopeasti ympärilleen, ja nauraja sulki nopeasti suunsa.

Marmorikuulia?” Yönruhtinas mulkoisi Raistlinia murhaavasti. Raistlin kävi vielä entistäkin punaisemmaksi. Hän näytti olevan hyvin häpeissään. ”Tiedän, että nämä ovat lasten leluja, herra, mutta pidän niistä. Kuulilla leikkiminen saa mieleni rauhoittumaan. Jos teillä on taipumusta levottomuuteen, herra, niin voin suositella…” ”Olen hukannut jo tarpeeksi aikaani sinuun. Ulos täältä!” Yönruhtinas käski. ”Äläkä tule enää takaisin. Kuningatar Takhisis ei kaipaa sinunlaistesi surkimusten ’kunnianosoituksia’.”” (s. 83–85)

Pääsiäissunnuntai ja kaste. Osallisuus Kristuksesta, osa 2/2

Kiirastorstaina pohdimme ehtoollista ja sen vanhatestamentillisia juuria. Tänään, päivä myöhässä, eli pääsiäismaanantaina käsittelemme taas kastetta. Pääsiäissunnuntai oli vanhan kirkon aikaan suurin kastepäivä, jolloin kristityiksi haluavat otettiin pyhässä kasteessa Jumalan perheen jäseniksi. Kasteen merkitys avautuukin erityisellä tavalla pääsiäisenä ja liittyy pääsiäisen sanomaan.

Kaste puhdistaa synnistä ja antaa Pyhän Hengen

Kasteen sakramentti on ennustettu jo Vanhassa testamentissa. Tärkein teksti löytyy Hesekielin kirjasta:

Minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte, minä puhdistan teidät kaikesta saastastanne ja epäjumalienne kaikesta iljettävyydestä. Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan.” (Hes. 36:24–26)

Tässä ennustuksessa Jumala lupaa vielä muuttaa Israelin kansan kohtalon, puhdistaa veden kautta heidän syntinsä ja antaa heille Henkensä, joka ohjaa heitä oikeaan elämäntapaan. Tämä teksti on sitten lukuisissa kohdissa läsnä Uudessa testamentissa. Jeesus toteaa Nikodemukselle: ”Jos ihminen ei synny vedestä ja hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:5). Paavali rinnastaa veden ja Hengen 1. Korinttilaiskirjeessä: ”[N]yt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta.” (1. Kor. 6:11). Tämän tähden kristitty on Pyhän Hengen temppeli eikä saa elää miten sattuu (1. Kor 6:1–20). Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa, että kasteessa saadun Kristus-uhrin osallisuuden kautta saamme lähestyä turvallisesti kaikkein pyhintä:

Veljet, meillä on siis täysi oikeus astua sisälle kaikkeinpyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä ja näin avannut meille uuden, elämään vievän tien, joka kulkee väliverhon – hänen ruumiinsa – kautta. Meillä on suuri ylipappi, jonka haltuun on uskottu Jumalan koko huone. Astukaamme sen tähden Jumalan eteen vilpittömin sydämin ja varmoina uskossamme, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä. Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on luotettava.” (Hepr. 10:19–23)

Tiituksen kirjeestä löytyy vielä sama yhteys Hesekielin kirjaan:

Hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.” (Tit. 3:5–7)

Toinen taustalla oleva Vanhan testamentin kohta on Sak. 12:10–13:1. Siinä Jumala vuodattaa Daavidin sukuun ja Jerusalemin asukkaisiin hengen. He näkevät Jumalan, jonka ovat lävistäneet, mutta lopulta ”Daavidin suvulle ja Jerusalemin asukkaille puhkeaa lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta.” Tämä Sakarjan kirjan kohta on taustalla Pietarin helluntaisaarnassa:

’Tästä siis saa koko Israelin kansa olla varma: Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi – tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte.’ Kuullessaan tämän kaikki tunsivat piston sydämessään, ja he sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ’Veljet, mitä meidän pitää tehdä?’ Pietari vastasi: ’Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – ketä ikinä Herra, meidän Jumalamme kutsuu.” (Apt. 2:36–39)

Johanneksen kaste oli vain parannuksen kaste. Hän itse toteaa, että Jeesus kastaa Pyhällä Hengellä. Kasteen ja Hengen saamisen yhteydestä voidaan vielä nähdä esimerkkitapaus Apostolien teoissa. Luvussa 19 Paavali saapuu Efesokseen, jossa hän tapaa Johannes Kastajan opetuslapsia. Hän kysyy heiltä, saivatko he Pyhän Hengen. He eivät olleet kuulleetkaan Pyhästä Hengestä. Paavalin ensimmäinen kysymys oli: ”Millä kasteella teidät sitten on kastettu?” He vastasivat, että Johanneksen kasteella. Tämän jälkeen heidät kastettiin Jeesuksen nimessä ja he saivat Pyhän Hengen kätten päällepanon kautta. Kohta auttaa meitä ymmärtämään, että Paavali liitti kasteen ja Pyhän Hengen saamisen yhteen. Jos jollakulla ei ollut Pyhää Henkeä, niin häntä todennäköisesti ei ollut kastettu!

Kaste liittää Kristukseen

Kuten jo torstain tekstissä tuli mainittua, kaste liittää meidät osallisuuteen Kristuksen uhrista. Taustalla on siis vanhatestamentillinen uhrikäytäntö. Jos uhrista ei ollut osallinen, ei siitä ollut ihmiselle hyötyä. Paavali opettaa asiasta niin kirjeissään roomalaisille, galatalaisille kuin korinttilaisillekin:

Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän. Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia. – – te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa.” (Room. 6:3–6, 11)

Kasteessa kristitty siis tulee osalliseksi Jeesuksen uhrista ja hänen syntinsä pyyhitään pois, jotta hän alkaisi elää uutta elämää Kristuksessa.

Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. Ja jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä ja saatte periä sen, mikä hänelle oli luvattu.” (Gal. 3:26–29)

Kasteessa olemme pukeneet Kristuksen yllemme (mitä symboloi kastemekko eli/ja alba), eli olemme kirjaimellisesti Kristuksessa, Jeesuksessa. Hänen vanhurskautensa ja uhrinsa peittää meidän syntimme, ja Jumala näkee meidät hänen sovituskuolemansa kautta. Sen takia saamme kohdata Jumalan rohkein mielin.

Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.” (1. Kor. 12:13)

Me kastetut olemme Kristuksen ruumis, siis seurakunta. Näin meidät liitetään myös yhteen.

Kasteen esikuvia Vanhassa testamentissa

Uudessa testamentissa kasteeseen on liitetty monia eri tapahtumia ja käytänteitä Vanhasta testamentista. Näitä ovat muun muassa ympärileikkaus (Kol. 2:6–15), vedenpaisumus (1. Piet. 3:20–21) ja Kaislameren ylittäminen (1. Kor. 10:2–3).

Kaste toimii kristillisen elämäntavan perustana

Yllä olevista Uuden testamentin kohdista voidaan nähdä, että melkein jokaiseen kasteesta puhuvaan kohtaan liittyy myös kehotus ja käsky elää uutta elämää Kristuksessa. Tituksen kirjeen kohtaa edeltää puhe siitä, millaisia kristityt olivat ennen kuin heidät otettiin armosta liittoon, ja kehotetaan säilyttämään oppi ja tunnustus ja elämään oikein (Tit. 3). 1. Korinttilaiskirjeessä Paavali tuo ensin esille kasteopetukseen liittyvät paheiden luettelot ja vetoaa kristittyihin, että koska heissä asuu kasteen jälkeen Pyhä Henki ja he ovat Pyhän Hengen temppeli, heidän tulee elää sitä vastaavalla tavalla (1. Kor. 6). Roomalaiskirjeessä hän vetoaa kasteessa alkaneeseen uuteen elämään, jossa ruumista ei enää anneta synnin käyttöön eikä synnin orjuuteen enää palata takaisin, kun meidät on siitä kasteessa vapautettu (Room. 6). 1. Pietarin kirjeessä kehotetaan ensin elämään kristittynä ja sitten kerrotaan syy: koska olette kastettuja (1. Piet. 1–3). Samoin jo Hesekielin kirjan kohdassa puhutaan siitä, että Herra ohjaa henkensä kautta kristittyä elämään tahtonsa mukaan.

Näin kirkon liturgiaan on aina liittynyt myös vanhan elämän jättäminen. Kasteessa luovuttiin pois Perkeleestä, hänen teoistaan ja menoistaan. Tähän liittyvät kolme kysymystä esitettiin myös Lutherin kastekaavassa. Nykyäänkin kasteessa sekä pieni lapsi että aikuiskasteen kohdalla aikuinenkin otetaan pois Perkeleen valtakunnasta Jumalan valtakuntaan. Ja kun hallitsija vaihtuu, eletään uuden hallitsijan ehdoilla eikä vanhalla ole asiaan enää mitään sanottavaa. Sillä jokainen, joka tähän maailmaan syntyy, syntyy Jumalan ja ihmisen välisen synnistä johtuvan kuilun väärälle puolelle. Kasteen kautta lapsi siinä missä aikuinenkin otetaan kuilun oikealle puolelle.

Kaste siis tuo meidät Jumalan armoon, ja kaste pelastaa meidät, sillä kasteessa olemme päässeet osallisiksi Kristuksesta. Toisaalta kaste on lähtökohta ja perusta kristilliselle elämälle Pyhän Hengen ohjauksessa. Kristitty taistelee omaa lihaansa vastaan Hengen johdatuksessa, koska hänet on kastettu. ”Parannuksen tekeminen” on päivittäistä paluuta kasteeseen. Lutherin sanoin ”vanha aatami” täytyy upottaa ”kasteen hautaan” joka päivä.

Kasteella on siis kaksi merkitystä:

1) Kun sinut on kastettu, elä kristillisesti!

2) Kun huomaat syntisi ja synnillisyytesi, ymmärrä että kaste on yksinomaan Jumalan teko yksin armosta, ja siten sinut on otettu Jumalan huomaan ja pelastettu. Usko tämä.

Kaste on vähän kuin Taivaan valtakunnan passi. Uskossa pidät passin mukana. Ja kun taivaallinen turvatarkastus koittaa, passi osoittaa: sinä olet Jumalan lapsi.

Entäs lapsikaste?

Kaste aiheuttaa myös riitoja kristittyjen välillä. Osa kristillisistä kirkkokunnista ja ryhmittymistä liputtaa niin sanotun uskovien kasteen puolesta. Nimitys antaa jo itsessään ymmärtää: Lapsi ei usko ja siksi häntä ei voi kastaa. Lapsi pelastuu, koska hän on viaton. Kaste on silloin ulkonainen kuuliaisuuden merkki. Paino asetetaan tällöin järjestykselle. Ensin uskotaan, sitten kastetaan uskova.

Kastekeskustelussa useimmiten tunnustetaan se, että Raamatussa ei mainita kertaakaan suorin sanoin, että lapsi olisi kastettu. Epäselvänä tilanteena mainitaan usein Apostolien teoissa mainitut perhekunnat. Esimerkiksi Apostolien tekojen luvussa 10 mainittu Corneliuksen perhekunta kastettiin. Kuuluiko perhekuntaan antiikissa myös lapsia?

Nykyaikainen raamatuntutkimus ja antiikin tutkimus antaa ymmärtää, että kyllä. Perhekuntaan kuului niin sanottuja ymmärtämättömiä ja ymmärryksen iässä olevia lapsia.

Se, että lapset kastetaan vaikka heitä ei suoraan mainita, saa lisätukea seuraavista asioista:

1) Raamatullinen kielenkäyttö kun puhutaan joukoista. Kun Jeesus ruokkii 5000 miestä, kertoo Luukas (joka kirjoitti myös Apostolien teot!), että paikalla oli 5000 miestä, Luuk. 9:14. Matteus sen sijaan lisää, että paikalla oli myös naisia ja lapsia, Matt. 14:21. Onko Matteus väärässä? Ei, vaan kyllä paikalla oli myös lapsia ja naisia. Luukas vain mainitsee ainoastaan miehet. Onko silloin Apostolien teoissa perhekunnissa myös lapsia?

2) Kasteen esikuvat Vanhassa testamentissa. Kol. 2:6–15 rinnastaa kasteen ympärileikkaukseen. Vanhan liiton jäseneksi ja osalliseksi Abrahamille annetuista lupauksista päästiin ympärileikkauksen kautta, 8 päivän ikäisenä. Kasteen kautta päästään Uuden liiton jäseniksi ja osallisiksi Abrahamille annetuiden lupausten täyttymisestä Jeesuksen sovitustyössä ja ylösnousemuksessa. Varhainen kirkko myös antaa ymmärtää, että lapset kastettiin yleensä 8 (!) päivän kuluessa syntymästä.

Myös vedenpaisumus ja Kaislameren ylitys toimivat Pietarilla ja Paavalilla kasteen esikuvina Vanhassa testamentissa. Nooa olisi ottanut arkkiin lapsensa, vaikka he olisivat olleet vauvaikäisiä eikä jättänyt tuhotulvan omaksi. Kaislamerta ylitettäessä ja pilvessä saivat myös lapset ja imeväiset kasteen. Heitä ei jätetty Egyptin orjuuteen vaan myös he saivat pelastua. Eikä heille sanottu, että kiertäkää meri. Ja myös he tarvitsivat pelastuksen. Kun yllä mainitut Vanhan testamentin esikuvat otetaan huomioon, on ilmiselvää että jos Jeesus olisi halunnut kastettavan vain aikuisia, hänen olisi pitänyt aivan suorin sanoin kieltää kastamasta lapsia. Kuitenkin meillä on vain käsky kastaa kaikki. Ja kaikkiin kuuluu myös lapset. Ei Raamatussa tehdä lasten ja muiden välillä erottelua.

3) Varhaisen kirkon traditio. Traditiolla ei ole mitään merkitystä sille, joka hylkää kaiken muun, paitsi Raamatun. Mutta aivan samalla tavalla, kuin vanha hyvä tulkintaneuvo vaikeiden Raamatunkohtien ymmärtämiseen sanoo, että vaikeatulkintainen kohta on tulkittava helppojen samasta asiasta puhuvien kohtien avulla, niin kirkon traditio kertoo meille, miten varhaiset kristityt ymmärsivät asiat. Eli sekin voi auttaa meitä vaikeiden asioiden tulkinnassa.

Varhaisten kirkkoisien ajalta emme tunne yhtäkään kirkkoisän kirjoitusta ennen 200-luvun alussa toiminutta latinankielistä Tertullianusta, joka asettaisi lapsikasteen kyseenalaiseksi. Tertullianus on ensimmäinen, ja hänkin olettaa sen olleen silloin yleinen käytäntö. Tästä meille todistaa samalla vuosisadalla myös kreikkalainen kirkkoisä Origenes, joka sanoo että tapa kastaa lapsia on saatu apostoleilta. Tertullianuskin pitää lapsikastetta pätevänä, ja juuri siksi hän sitä vastustaakin. Nimittäin Tertullianuksen aikaan varhaisen kirkon piirissä eli tulkinta, jonka mukaan se, joka kasteensa jälkeen hylkää uskonsa ei enää voi palata kasteen armoon. Sen takia moni panttasi omaa kastettaan kuolinvuoteelle asti, ettei tekisi syntiä ja hylkäisi uskoaan. Tertullianus pelkäsi, että lapsi, joka ei järjellään ymmärrä mitä kasteessa tapahtuu, hylkäisi kevytmielisesti sen pyhän uskon, joka hänellä on, eikä voisi enää sen hylättyään palata kristityksi.

1800-luvun lopussa löydettiin lisäksi varhainen kristillinen teksti, Didakhe, joka sisältää seurakuntaopetusta myös kasteesta. Didakhe on ajoitettu 90-luvulle. Siellä mainitaan, että lapsetkin on kastettu.

4) Yllä mainitusta voidaan siis päätellä näin: kasteen esikuvat Vanhassa testamentissa ovat sellaisia, jotka koskevat myös lapsia. Uuden testamentin ajan jälkeen on itsestään selvää, että lapset kastetaan. Uuden testamentin sisällä meillä taas ei ole aivan suoraa mainintaa lapsista, mutta meillä on hyvät syyt olettaa, että myös lapsia on kastettu. Olisi jatkumon kannalta outoa, että alkuseurakunta olisi jokin outo möykky, oma saarekkeensa, jossa käytäntö ilman selvää kieltoa olisi ollut täysin erilainen kuin juutalaisilla ennen Apostolien tekoja ja kristityillä Apostolien tekojen jälkeen. Alkuseurakunta ei ollut outo lintu. Täytyy löytyä historiallista jatkuvuutta.

Yllä esitetty argumentaatio tuskin vakuuttaa kaikkia. Loppujen lopuksi lapsikastekeskustelun olennaiset kuumat perunat ovatkin muualla, nimittäin kasteeseen liittyvässä teologiassa:

1) Tarvitseeko lapsikin pelastuksen synneistään, vaikka on vielä ymmärtämätön? Roomalaiskirjeen kolme ensimmäistä lukua eivät erottele lapsia ja aikuisia, vaan kaikki ovat kadotustuomion alla ja tarvitsevat pelastuksen.

2) Onko Jumala asettanut kasteen pelastuksen tieksi ja välttämättömäksi pelastukselle? Näin asia näyttäisi olevan. Mitä tapahtuu sitten kastamattomalle? Voimme ymmärtää, että Jumala on antanut meille käskyn kastaa kaikki, mutta hän itse ei ole sidottu siihen. Augustinus sanoikin hyvin: Kastamattomuus ei kadota, vaan kasteen halveksiminen. Meidän on noudatettava sitä, mitä on ilmoitettu ja mitä Jumala on käskenyt.

3) Onko Kristus läsnä kasteessa ja saadaanko siinä synnit anteeksi vai ei? Jos ei, niin silloin kaste on uskovan oma teko. Jos kyllä, niin se on vain Jumalan teko. Yllä on argumentoitu sen puolesta, että se on Jumalan teko.

Voiko lapsi sitten uskoa? Raamatun mukaan kyllä. Ainakin Johannes Kastaja on esimerkki lapsesta, joka hypähti Pyhän Hengen vaikutuksesta jo äitinsä kohdussa ennen kuin oli syntynytkään, Luuk. 1:39–45. Sellaista Jeesuksen läsnäolo saa aikaan. Lapsi on lisäksi annettu meille uskon esikuvaksi. Taivasten valtakunta pitää ottaa vastaan niin kuin lapsi, ja heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Lapsi on siis esimerkkinä avoimuudesta Jumalaa kohtaan. Vanhempana meille tulee enemmän tekosyitä olla vastaanottamatta Jumalan armoa, sen sijaan uskosta tehdään teko. Sen takia meidän täytyy tulla lasten kaltaisiksi.

Yleinen tilanne Suomessa saattaa olla se, että henkilö on kastettu lapsena, mutta hänen vanhempansa ja kumminsa eivät ole kasvattaneet häntä kristillisesti. Sen jälkeen ”maailma on vienyt mukanaan” ja usko on kuollut, tai jos käytetään rajumpia ilmaisuja, tapettu. Vanhempana kyseinen henkilö herää ja tulee uskoon jonkun muun liikkeen piirissä. Koska ”valtionkirkossa” ei tullut uskottua aikaisemmin ja siihen ollaan pettyneitä, ja toisaalta uudessa ryhmässä, jonka piirissä on tultu uskoon, liputetaan uskovien kasteen puolesta, niin näkyvän uskoontulon seurauksena käydään (meikäläisen näkökulmasta) uudestaan kasteella. Yleensä silloin kaivataan selkeää kokemusta ja irtiottoa entisestä elämästä. Samalla ikävä kyllä sanoudutaan irti jo lapsena vastaanotetusta Jumalan teosta ja kutsusta, jota ei vain kuunneltu.

Toivoisin, että luterilainen kirkkomme osaisi ottaa huomioon tällaiset tapaukset ja pystyisi tarjoamaan jonkinlaisen rituaalin, ehkäpä kirkkoon ottamisen kaavan kautta, jolla samanlainen kokemus entisen elämän jättämisestä voisi välittyä ilman, että lasta heitetään pois pesuveden mukana. Silloin ei tarvitsisi kastaa uudestaan ja ajatella Jumalan työn olleen ihmisen takia epävarma tai epäonnistunut ensimmäisellä kerralla. Se kun on kokonaan Jumalan työtä ja armoa. Siksi meikäläisen näkökulmasta niin suurta asiaa kuin kastetta ei saa eikä pidä altistaa ihmisen oman kokemuskaipuun alle. Kaikki kristilliset kirkot kuitenkin tunnustavat toistensa kasteet (tietenkin uusien kirkkokuntien osalta lapsikasteen pätevyyttä lukuun ottamatta), ja Paavali Efesolaiskirjeessä puhuu yhdestä kasteesta, Ef. 4:5.

Lapsikaste taas vakuuttaa hienolla tavalla aikuiselle, että hän pelastuu, ei sen takia mitä hän on tai on tehnyt, vaan siksi, että Jumala on kutsunut hänet omakseen ja pelastanut hänet jo kasteen hetkellä.

Kirjallisuutta

Näitä kahta tekstiä kirjoittaessani ja opetusta varten olen lukenut seuraavanlaista kirjallisuutta, tietenkin Raamatun ohella.

Eskola, Timo: Uuden testamentin narratiivinen teologia. Perussanoma 2011.
Giertz, Bo: Kalliopohja. SLEY-kirjat 1985.
Koskenniemi, Erkki: Mitä Raamattu opettaa kasteesta?
Laato, Antti: Emmauksen tiellä. Miten ensimmäiset kristityt selittivät Vanhaa testamenttia? Åbo Akademi 2006.
Laato, Antti: Kaste kirkon alkuaikoina. Åbo Akademi 2007.
Laato, Antti: Risti, sydän ja ruusu. Augsburgin tunnustus ja kymmenen käskysanaa Raamatun avulla selitettynä. Turku 2006.
Laato, Antti: Se on siinä! Kristinusko iki- ja nykynuorille. Perussanoma 2012.
Santala, Risto: Messiaan ateria. Ehtoollisen hengellinen sanoma ja historialliset juuret. Juuret IV. Kuva ja sana 1999.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat.

Kiirastorstai ja ehtoollinen. Osallisuus Kristuksesta, osa 1/2

Pääsiäisen tapahtumat liittyvät vahvasti sakramentteihin! Kiirastorstain iltana Jeesus todennäköisesti vietti juutalaista pääsiäisateriaa, jonka aikana hän asetti ehtoollisen. Pääsiäissunnuntai taas on ollut varhaisessa kirkossa katekumeenien eli kasteelle pyrkivien suuri kastepäivä. Liittyyhän kaste esimerkiksi Paavalin mukaan vahvasti pääsiäisen tapahtumiin, Room. 6! Uusi luominen on alkanut pääsiäissunnuntaista, uusi aikakausi on alkanut ja niin tapahtuu myös kastettavan kohdalla hänen omassa elämässään. Jumala luo uutta.

Sen tähden ajattelin tänä vuonna pääsiäistä juhlistaakseni julkaista kaksi kirjoitusta liittyen näihin kahteen pyhään sakramenttiin, tiedostaen sen, että tekstit ovat monessakin mielessä puutteellisia. Toivon niiden kuitenkin opettavan itse kullekin sakramenttien merkityksestä kristityn elämässä. Ainakin niihin perehtyminen on syventänyt ja avartanut suuresti omaa uskonelämääni!

Taustalla näille kirjoituksille on teksti, jonka kirjoitin opetustani varten Porin OPKOssa 17.2.2016. Aiheena oli lyhyt ja ytimekäs Sakramentit. Olen sen jälkeen vielä hieman muokannut ja laajentanut tekstiä. Tänään on vuorossa lyhyen johdannon jälkeen tietenkin kiirastorstain suuri aihe, eli ehtoollinen. Sunnuntaina julkaisen toisen osan, joka käsittelee pyhää kastetta.

Ensimmäinen kysymys on, että mitä ovat sakramentit ja miten ne määritellään? Itse määrittelisin sakramentit seuraavalla tavalla: Kyseessä on Jeesuksen itse asettamat toimitukset, joiden kautta päästään osalliseksi hänen antamastaan uhrista.

Ensiksikin, Jeesus on itse asettanut molemmat sakramentit:

Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:18–20)

Olen saanut Herralta tiedoksi tämän, minkä olen myös opettanut teille: Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja sanoi: ’Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.’ Samoin hän otti aterian jälkeen maljan ja sanoi: ’Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.’ Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee” (1. Kor. 11:23–26)

Mutta mitä tarkoittaa, että niiden kautta päästään osalliseksi hänen uhristaan? Taustalla on Vanhan testamentin uhriajattelu. Vanhan testamentin uhriajattelu ja temppelikäytäntö kertovat, että ihmisen ja Jumalan välillä on synnin vuoksi kuilu. Jumalan edessä ihminen oli tuhoutumisvaarassa. Eläimen kuolema teki tämän vaaran ilmeiseksi.

Toisaalta tähän uhrikäytäntöön sisältyi myös lupaus: ihminen jää henkiin Jumalan edessä, koska uhriveri tuottaa sovituksen synneistä. Jotta uhrista olisi hyötyä, täytyy olla uhrista osallinen.

Uuden testamentin opetuksessa on tärkeää, että kristitty pääsee osalliseksi Kristus-uhrista. Jeesus on uhrannut meidän puolestamme täydellisen uhrin, jotta emme tuhoutuisi Jumalan pyhyyden edessä. Uuden testamentin mukaan pääsemme tästä uhrista osallisiksi kahdella tavalla. Esimerkiksi Paavali opettaa seuraavasti:

1) Kaste liittää meidät Kristuksen kuolemaan, Room. 6:3.

2) Ehtoollisella nautimme Kristuksen ruumiin ja veren leivässä ja viinissä ja pääsemme hänen uhristaan osalliseksi, 1. Kor. 11:26.

Näistä kahdesta toimituksesta tulee siis sakramentteja, a) koska ne ovat Jeesuksen asettamia ja b) koska niissä on yhdistynyt Sana ja aine, jonka kautta päästään osalliseksi Kristus-uhrista syntiemme sovitukseksi.

Tämän lyhyen johdannon jälkeen käydään läpi mitä näissä sakramenteissa tarkemmin ottaen tapahtuu ja miten ne juontavat juurensa Raamatusta, erityisesti Vanhasta testamentista.

Ehtoollinen

Ehtoollinen on kasteen tavoin selkeä ulkoinen merkki, jonka kautta me tulemme osallisiksi Kristuksen uhrista, nimittäin hänen ruumiistaan ja verestään. Ehtoollista ajatellen on hyvä ensin käsitellä kahta vanhatestamentillista ateriaa: pääsiäisateriaa ja papillista uhriateriaa, joiden kautta ymmärrämme ehtoollisen merkitystä paremmin.

Pääsiäisateria

Ehtoollisen suhde pääsiäiseen on hyvin tärkeä ymmärtää. Jeesus nimittäin asetti ehtoollisen kiirastorstaina kesken pääsiäisaterian:

Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.” Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: ”Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa.” (Matt. 26:26–29)

Toisen Mooseksen kirjan 12. luvussa kerrotaan ensimmäisestä pääsiäisestä. Israelilaisten oli teurastettava virheetön karitsa ja syötävä sen liha happamattoman leivän ja karvaiden yrttien kanssa. Mitään ei saanut jättää jäljelle. Karitsan verta siveltiin ovenpieliin. Kun Herran enkeli tuhosi Egyptin esikoisia, hän jätti näin verellä suojattujen talojen perheet koskemattomiksi. Karitsan veri ovenkarmeissa suojasi taloja Jumalan tuhoavalta pyhyydeltä. Pääsiäisateria tuli syödä joka vuosi tämän ainutkertaisen teon muistoksi.

Meille ”muistaminen” tarkoittaa jonkun kaukaisen asian nostalgista mieleen palauttamista. Mutta juutalaisille ”muistaminen” ei tarkoittanut vain mieleen palauttamista, vaan tilanteen aktualisoimista nykyhetkeen. Toisin sanoen pääsiäisaterialla juutalaiset tunnustavat, että vapauttaessaan israelilaiset Egyptistä Herra vapautti myös heidät – vaikka historiallisesti tapahtuma sijoittui Egyptistä lähteneeseen sukupolveen. Pääsiäisenä siis tunnustettiin, että Jumala siirsi Israelin – ja siten myös meidät, jotka tänään täällä syömme pääsiäisateriaa – Egyptin orjuudesta eli pimeyden valtakunnasta valon valtakuntaan, luvattuun maahan, Jumalan valtakuntaan. Tähän juutalaisten pääsiäisliturgiaan viittaa myös Paavali kirjeessään Kolossan seurakunnalle:

Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.” (Kol. 1:12–14)

Papillinen ateria

Toinen merkittävä ehtoollisen esikuva Vanhassa testamentissa liittyy samalla myös pääsiäiseen. Kyseessä on papillinen ateria, joka syötiin Jerusalemin temppelissä:

Ota parhaita vehnäjauhoja ja leivo niistä kaksitoista uhrileipää. Käytä kuhunkin uhrileipään jauhoja kaksi eefa-mitan kymmenesosaa. Aseta leivät kahteen kuuden leivän riviin puhtaalla kullalla päällystetylle pöydälle Herran eteen. Pane leipien päälle puhdasta suitsuketta, joka poltetaan Herralle omistettuna tuliuhrina, muistutusuhrina leipien sijasta. Papin tulee joka sapatti asettaa leivät paikoilleen Herran eteen; se on liittoon kuuluva ikuinen velvollisuus, joka israelilaisten on täytettävä. Leivät kuuluvat Aaronille ja hänen jälkeläisilleen. Heidän on syötävä ne pyhässä paikassa, sillä ne ovat erityisen pyhiä. Ne on säädetty heidän ikuiseksi osuudekseen Herralle omistetuista tuliuhreista.” (3. Moos. 24:5–9)

Kyseinen ateria oli siis temppelin papistolle kuuluva ateria, uhriateria, jonka papit söivät ylipapin johdolla joka päivä heidän palvellessaan temppelissä. Papit tulivat ateriaa syömällä suoraan osallisiksi uhreista. Uhrit pyhittivät heidän palveluksensa temppelissä. Myös Qumranin kirjoituksista tunnetaan samanlainen ajatus ylipapin ja/tai vanhurskauden opettajan johtamasta uhriateriasta. Yhteisö itsessään muodosti temppelin Jerusalemin temppelin tilalle ja ateriayhteydellä tultiin pyhitetyiksi.

Samalla tavoin Paavali opettaa 1. kirjeessään Korintin seurakunnalle:

Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys (koinoonia) Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys (koinoonia) Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä. Ajatelkaa Israelin kansaa! Eivätkö papit, jotka syövät uhrilihaa, joudu läheiseen yhteyteen (koinonoi) alttarin kanssa?” (1. Kor. 10:16–18)

Paavalilla on ehtoollisen taustalla ajatus papillisesta ateriasta. Ajatus kulkee samoja polkuja läpi koko Uuden testamentin. Seurakunta, kristittyjen yhteys, kirkko, Kristuksen ruumis on uusi temppeli, jonka Jeesus on rakentanut. Sen kaikki jäsenet on kasteessa otettu palvelukseen ja heistä on tehty pyhä papisto. Ensimmäisestä Pietarin kirjeestä löytyy hyvä esimerkki, miten pääsiäinen, kaste, ehtoollinen, temppeli ja pappeus on liitetty sujuvasti yhteen:

Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden. Sanotaanhan Raamatussa: – Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään. Te, jotka uskotte, saatte siis osaksenne tämän arvon ja kunnian, mutta niille, jotka eivät usko, ”kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi, kompastuskivi ja kallio johon langetaan”. Koska he eivät tottele sanaa, he kompastuvat, ja se heidän osakseen on määrättykin. Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa. Ennen te ette olleet kansa, mutta nyt te olette Jumalan kansa. Ennen te olitte armoa vailla, mutta nyt on Jumala teidät armahtanut.” (1. Piet. 2:4–10)

Pääsiäisaterian ja temppelissä syödyn papillisen aterian lisäksi Jeesus rinnastaa erämaassa syödyn mannan ja itsensä Johanneksen evankeliumissa:

Meidän isämme söivät autiomaassa mannaa, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: ’Hän antoi taivaasta leipää heille syötäväksi.’” Tähän Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.” He sanoivat: ”Anna meille aina sitä leipää.” Jeesus sanoi: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” – – ”Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet. Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole. Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.” Tästä sukeutui kiivas väittely juutalaisten kesken. He kysyivät toisiltaan: ”Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meidän syötäväksemme?” Jeesus sanoi heille: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” (Joh. 6:31–35, 48–58)

Tässä Jeesus kuvaa ehtoollista. Kreikankielisessä alkutekstissä puhutaan konkreettisesta kuluttamisesta syömisenä. Tarkoituksena on korostaa syömisen fyysisyyttä. Jeesus yhdistää mannan, pääsiäisen ihmeen, leivän ja viinin ja yhteyden häneen syömisen kautta. Kaikki elementit ovat siis läsnä. Ehtoollisella me syömme Kristuksen ruumiin ja veren ja tulemme osallisiksi hänestä ja hänen yhteyteensä.

Jeesuksen seuraajat eivät syyttä suotta loukkaantuneet häneen. Moni lopetti hänen seuraamisensa tähän. Pietari kuitenkin vastasi, kun Jeesus kysyi häneltä, tahtoisiko hänkin jättää hänet:

”Herra, mihin muualle me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.” (Joh. 6:68)

Ehtoollisen merkitys

Ehtoollisella voidaan siis nähdä olevan neljä erilaista merkitystä, ja näin sitä on yleisesti luonnehdittukin:

Ehtoollinen on ensiksikin muistoateria. Se aktualisoi kiirastorstain tapahtumat. Jeesus on itse läsnä ja vakuuttaa, että hän on sovittanut syntimme Golgatalla. Hän itse antaa ruumiinsa ja verensä.

Toiseksi ehtoollinen on yhteysateria. Siinä kristitty seurakunta on yksi. Leipä on yksi ja samoin mekin olemme yksi ruumis, kuten Paavali sanoo, 1. Kor. 10:17.

Kolmanneksi ehtoollinen on kiitosateria. Siitä juontaa alkunsa myös kreikankielinen termi eukaristia. Samalla tavoin juutalaiset kiittävät pääsiäisaterialla Jumalaa pelastuksestaan.

Neljänneksi ehtoollinen on uhriateria, jonka kautta pääsemme osallisiksi Kristus-uhrista, siitä uhrista, jonka hän on kertakaikkisesti antanut Golgatan ristillä syntiemme sovitukseksi. Ehtoollisella me syömme Kristuksen ruumiin ja veren leivässä ja viinissä.

– – –

Kirjoitin ehtoollisesta kokemuksellisesta näkökulmasta myös Aarreaittaan.