Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 1/2

Vuonna 2016 tuli taas luettua paljon kirjoja. Tällä kertaa tosin kaunokirjallinen osuus jäi pahasti paitsioon, eikä seuraavaa Waltaria tullutkaan luettua. Ensi vuonna sitten kaksi? Julkaisen nyt vuoden lopussa ensimmäiset viisi mielestäni parasta lukemaani kirjaa ja uuden vuoden puolella toiset viisi.

1. Jukka Thurén: Kirkon usko. Nikaialaisen uskon tunnustajan opas. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja n:o 6 (166 s., Joensuun yliopisto 2002)

Edesmennyt Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan professori Jukka Thurén oli myös aktiivinen ekumeenikko. Hän oli pitkään mukana esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon teologisissa keskusteluissa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Kirkon usko on oikeastaan kirjoitettu jatko-osaksi Thurénin 70-luvulla tekemälle synodaaliväitöskirjalle Israelin usko, jonka itse luin Kirkon uskon jälkeen syventyessäni keväällä erityisesti kolminaisuusoppiin ja sen raamatullisiin juuriin. Israelin uskossa Thurén käsittelee lause lauseelta Nikean-konstantinopolin uskontunnustusta ja pyrkii etsimään uskontunnustuksen vanhatestamentillisia juuria ja sitä, miten Vanhaa testamenttia on Uudessa testamentissa tulkittu. Kirkon usko taas laajentaa perspektiiviä Nikean omiin isiin. Nikean uskontunnustus käydään läpi lause lauseelta etsien sen taustalla olevaa raamatuntulkintaa uskontunnustuksen laatimisessa mukana olleiden isien omista opetuksista ja kirjoituksista.

Kirja ei vaadi klassisten kielten osaamista, mutta ainakin itse havaitsin sen erittäin hyödylliseksi taidoksi. Toivoisin tämän kirjan kuluvan erityisesti teologien ja opettajien käsissä, miksi ei myöskin maallikkojen.

”Nikaian-Konstantinopolin usko(ntunnustust)a eli symbolia (NK) laulaa tai lausuu Jumalaa ylistäen valtaosa maailman kristityistä. Sen merkitys kristikuntaa yhdistävänä tekstinä on lähes Isä meidän -rukouksen veroinen. Sen sanoin voimme esitellä kristikunnan uskoa ulkopuolisille ja opettaa sen ydintä kasteoppilaille. Sen sisältöön kaivautumalla tulemme aikuisemmiksi kristityiksi. Nekin lausekkeet, mitkä aluksi kuulostavat oudoilta, osoittautuvat tarkoin harkituiksi. NK:n ahkerasta ja kunnioittavasta käytöstä kristitty tunnistaa aidon uskonveljen, sen väheksyminen ei todista hyvää. Sen halventajan tunnistaa kartettavaksi harhaoppiseksi, vaikka hän olisi oman kirkon pappi. NK on vuosisatojen kuluessa osoittautunut uskon linnoitukseksi, jota ”yhdeksi” tunnustautuvan ja yhteyteen pyrkivän kirkon on itsepintaisesti puolustettava. Jos uskon tunnustaja tapetaan, usko loistaa entistä kirkkaampana. Vaikka Nikaia, Konstantinopoli ja NK:n laatijoiden kotikaupungit on kuta kuinkin menetetty sen vastustajille, NK on valloittanut ison osan muusta maailmasta. Kun sitä sanottiin ekumeeniseksi Konstantinopolissa v.382 tai Khalkedonissa v.451, tarkoitettiin Rooman valtakuntaa: nyt merkitys on laajempi. NK kaikuu jälleen niillä Venäjän alueilla, joilta se oli välillä vaiennut.

Tyrmeys ilman rakkautta on ollut turmiollista: yksi ainoa NK:een lisätty sana on vielä äskettäin ollut Balkanin veljessotien taustalla. Isompi uhka koko kristikunnalle on kuitenkin se, jos NK:n sanoja ei enää pidetä tärkeinä: tunnustukseen yhdytään, muttei kysytä, mitä se oikein sanoo ja millä perusteella. Tätä vaaraa torjumaan on tämäkin kirjanen laadittu.” (s. 7)

2. Antti Laato: Monotheism, Trinity and Mysticism. A Semiotic Approach to Jewish-Christian Encounter (159 s., Peter Lang 1999)

Paneutuessani kolminaisuusoppiin huomasin Kirkon uskon kirjallisuusluettelossa tämän kirjan. Se löytyi Åbo Akademin kirjastosta, ja kesälukemiseksihan sen hotkaisin. Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professori Antti Laato käsittelee tässä lyhyessä kirjassaan Charles Sanders Peircen semioottisen mallin avulla vaikeaa uskontojenvälisen dialogin problematiikkaa, nimittäin kristinuskon ja juutalaisuuden välistä vuoropuhelua Jumalasta ja kolminaisuusopista.

Ensimmäinen osa on ainakin itselleni raskasta soutamista. Siinä Laato esittelee Peircen semiotiikkaa (merkkioppia) ja sitä, miten sen avulla voidaan ymmärtää tieteen tekemistä ja toisaalta myös tieteen rajoja silloin, kun puhutaan Jumalasta ja teologiasta. Peircen semiotiikkaan pitäisi tutustua enemmän, koska törmään siihen nykyään kaikkialla.

Kirjan toisessa osassa Laato käy läpi juutalaisten oppineiden Vanhan testamentin tulkintaa ja etsii sieltä erityisesti myöhemmässä juutalaisessa traditiossa väheksytyn varhaisen mystiikan kautta yhtymäkohtia kristinuskon kolminaisuusoppiin. Myös myöhemmät keskiajan oppineet, kuten Moses Maimonides, ja heidän näkemyksensä kolminaisuusopista saavat käsittelynsä. Laato näkee, että keskiajan juutalaisuus, ja esimerkiksi Maimonides, on niin kiinni filosofiassa, että Raamatun ja varhaisen juutalaisen tulkintatradition tarjoamalle mystiikalle tai sen kielelle ei jää tilaa. Tiukan filosofisessa maailmassa ja logiikassa kolminaisuusoppi on hänen mukaansa kauhistus.

Kirjan kolmannessa osassa Laato käsittelee varhaisten kristittyjen Vanhan testamentin tulkintaa ja kolminaisuusoppia. Tässä Laato on erityisen vahvoilla.

Viimeisessä osassa Laato yrittää kääntää sekä juutalaisen mystiikan että kristillisen kolminaisuusopin peirceläisen semiotiikan kielelle. Näin hän pyrkii siihen, että kolminaisuusoppia ei tarvitsisi näiden kahden uskonnon välisessä keskustelussa nähdä kauhistusta herättävänä asiana ja että kristillisen kolminaisuusopin taustalla voitaisiin juutalaisten puolelta nähdä legitiimiä Vanhan testamentin tulkintaa.

Mielestäni tässä on jälleen yksi kirja, jota erityisesti kristinuskon opettajien ja teologien tulisi lukea. Lyhyt, ytimekäs ja asiantunteva opus.

”I believe that both partners in this debate have lost valuable theological points. Christians have lost the mystic language of Judaism and their dogma of the Trinity was formulated using Greek philosophical terms and paradoxes. Paradoxes are not essentially wrong because they attempt to give life to the mystical language of the New Testament. However paradoxes are difficult for the human mind to understand because in them logical contradiction dominates. Outsiders understand easily the whole canon of doctrine as logical nonsense. On the other hand, the starting-point in the language of Jewish mysticism is the fact that though we cannot understand, we can still speak. We cannot grasp God with our language but we have a restricted possibility to express in Him who He is.

I believe that the Jewish partner in the dialogue has also lost something essential and important in this struggle. Because of Christian speculation about the relationship between Father and the divine Christ, Judaism reacted sensitively against any hint of divine hypostasis. However, divine Wisdom, to take but one example, played an important role in the Jewish writings of the Second Temple period, and is even attested in Proverbs 1-9. The lack of a divine hypostasis in the theology of certain Jewish thinkers (for example, Saadia Gaon and Maimonides) makes God appear to be a mere abstraction. On the other hand, Rabbinical theology (e.g., the idea of God’s presence) and Jewish mysticism (e.g., Sefirot) have preserved these mystical traditions.

The language of Jewish mysticism opens the door to a fruitful encounter between Judaism and Christianity. If Christians are forced to say that Jesus Christ was merely a reaction it not only contradicts the New Testament witness but also corresponds to the idea in Judaism that the Shekhinah of God is merely a creation, i.e., God himself is not present, only his creation is present. Such a view of God’s presence would be blasphemy in the eyes of many Jews because it implies that God is not interested to be in contact with human beings. That God was present in Christ, i.e., that Christ was the Shekhinah of Yhwh (cf., Joh 1:14 – – ) is an essential point of Christianity.” (s. 145–146)

3. Leif Erikson: Auktoritet och nådemedel. Några huvuddrag ur Martin Luthers bibelsyn. Studier utgivna av institutionen för systematisk teologi vid Åbo Akademi 25 (140 s., Åbo Akademi 1994)

Mielestäni jokaisen luterilaisen teologin, etenkin pappeutta pohtivan, olisi syytä tutustua dogmatiikkaan peruskurssia syvemmin. Pappislupauksessa sitoudutaan luterilaiseen tunnustukseen, joten olisi varmaan syytä tietää, mitä siellä lukee, jotta siihen voisi sitoutua. Niinpä suoritin Åbo Akademissa aineopintokokonaisuuden luterilaisesta tunnustuksesta. Åbo Akademin dosentti Leif Eriksonin kirjanen oli yksi osa tutkimuskirjallisuutta. Lisäksi tuli luettua Eriksonin toinen teos Pneumatologi och epikles i luthersk teologi, professori Bengt Hägglundin artikkelikokoelma Arvet från reformationen – teologihistoriska studier, professori Tuomo Mannermaan uuden koulukunnan alullepanija In ipsa fide Christus adest sekä iso osa tunnareita på (gammal) svenska. Pidemmän aikaa olemme lukeneet niitä vaimoni kanssa myös suomeksi, ja loppusuora häämöttää jo.

Muistan Eriksonin saarnamieskaima Leif Nummelan todenneen viime keväänä Ryttylän Raamattua käsittelevässä Apologiaforumissa, että Eriksonin kirja on niin tärkeä ja hyvä kirja, että jokaisen pitäisi myydä kaikki mitä omistaa ja hankkia teos hyllyyn. Vaikka Nummelan heitto olikin kunnon hyperbola, niin kyllähän kirja on yhtä timanttia. Oman kappaleeni tosin taisin lahjoittaa pappisvihkimyksen johdosta ystävälleni. Pitää hankkia uusi kappale takaisin hyllyyn heti, kun on mahdollisuus!

Eriksonin kirja on lyhyt ja ytimekäs ja erittäin systemaattinen. Ensimmäisessä kappaleessa Erikson esittää selkeät tutkimuskysymykset. Hänen mukaansa tutkijat ovat yleensä painottaneet, että Lutherin raamattunäkemyksessä olennaista on Raamatun auktoriteetti (auktoritet) traditiota vastaan tai sen armoa välittävä vaikutus (nådemedel = armonväline). Yleensä tutkijat ovat painottaessaan toista hylänneet toisen funktion tai ainakin väheksyneet sen merkitystä Lutherin teologiassa. Erikson etsii näitä kahta Raamatun funktiota Lutherin teoksista. Sen lisäksi Erikson pyrkii löytämään Lutherin kirjoituksista vastauksen siihen, mitä Luther pitää Raamatun keskuksena (centrum). Erikson on valinnut Lutherilta kahdeksan pääteosta, joita hän käsittelee kronologisessa järjestyksessä ja siten myös pohtii, muuttuuko Lutherin raamattunäkemys ajan kuluessa.

Jokainen kappale käsittelee yhtä Lutherin teosta. Aluksi Erikson referoi käsittelemänsä teoksen kysymyksenasettelun puitteissa ja käy sen jälkeen keskustelua tutkijoiden kanssa. Viimeisessä luvussa Erikson tiivistää kirjan tulokset. Rakenne on systemaattisen kuiva, mutta samalla todella helppo ja selkeä.

Lutherin näkemys ei muutu ajan saatossa. Raamattu toimii auktoriteettina järjen ja filosofian (ehtoolliskiista, sidottu ratkaisuvalta, perisynti) sekä tradition (roomalais-katolinen kirkko) yläpuolella. Raamatun on mahdollista toimia ylimpänä auktoriteettina, koska se on selkeä kirja. Tämä oppi Raamatusta selkeänä kirjana on muuten nykypäivän luterilaisuudesta kadonnut; Raamattu nähdään nykyään jälleen epäselvänä kirjana, jota voidaan tulkita miten sattuu ja minne sattuu, varmaan osittain postmodernismin ja derridaistien takia. Ajattelen, että Sammeli Juntusen Kirkon Raamattuteologiasta ja sen puutteesta voisi olla avuksi tässä ongelmassa. Raamattua tulee tulkita kirjaimellisesti (ei tarkoita nykyajan amerikkalaisfundamentalistista raamatuntulkintaa), allegoria on sallittua siinä määrin kuin lukija tuntee kristillisen uskon, mutta sitä tulee enimmäkseen välttää. Luther itse harjoittaa sitä erityisesti Vanhan testamentin tulkinnassaan. Sen sijaan Raamatun inspiraatio ja syntyhistoria saavat Lutherilta vähemmän huomiota. Raamattu toimii myös armonvälineenä, erityisesti julistettuna sanana, mutta myös kirjoitettuna. Tässä Erikson on eri mieltä kuin professori Miikka Ruokanen, joka hänen mielestään tekee liian suuren eron saarnatun ja kirjoitetun sanan välille. Raamatun keskuksen Luther on määritellyt vähemmän selkeästi. Välillä se on Kristus, välillä vanhurskauttamisoppi. Voidaan kuitenkin ajatella, että Kristus on keskus. Samalla Kristus yhdistää Raamatun auktoriteetti- ja armonvälinefunktiot. Raamattu on auktoritatiivinen, koska se on Kristuksen sanaa. Samalla se toimii armonvälineenä, koska se on Kristuksen sanaa.

Eriksonin kirja on lyhyydestään huolimatta painava. Hän sitoutuu selkeästi enemmän ruotsalaiseen koulukuntaan (Hägglund, Ingemar Öberg) kuin suomalaiseen (Ruokanen). Ingemar Öbergin tiiliskivi Bibelsyn och Bibeltolkning hos Martin Luther vuodelta 2002 on kattavampi ja perusteellisempi, mutta samalla kovin raskas. Sen etuna ovat pitkät lainaukset suoraan Lutherin teksteistä. Senkin luin kesällä.

Jos kirjaa tekisi mieli lukea, mutta ruotsin taito sakkaa, niin onneksi Eriksonin asiantuntemuksesta pääsee nauttimaan myös joko livenä Perustan tulevilla teologisilla opintopäivillä tai lukemalla Perussanoman reformaation juhlavuoden kunniaksi julkaiseman kirjan Teesejä Raamatusta.

”För Luther hör frågan om Skriftens yttre klarhet (claritas Scripturae) samman med dess auktoritet. Endast en klar och entydig Skrift kan ha auktoritet menar reformatorn, som övergav den fyrfaldiga tolkningsregeln (quadriga) och istället började framhålla Skriftens enkla bokstavliga betydelse (sensus litteralis). Inte minst i sin kamp för realpresensen i nattvarden höll Luther hårt fast vid instiftelseordens enkla och bokstavliga betydelse. Reformatorn varnar i flera sammanhang för att använda den s.k. allegoriska bibeltolkningen, ifall man inte har en god insikt i den kristna läran.” (s. 123–124)

4. Timo Nisula: Augustinus (233 s., WSOY 2008)

WSOY:n Kristinuskon vaikuttajat -sarjassa ilmestyi aikoinaan Augustinus-tutkijapastori Timo Nisulan ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys tuosta Pohjois-Afrikan mohikaanista, Hippon piispasta, herra A:sta.

Augustinus on merkittävä kirkkoisä erityisesti läntiselle kristinuskon haaralle. Augustinuksen muotoilemat perisyntioppi ja ennaltamääräämisoppi ovat olleet merkittäviä niin roomalais-katolisille kuin luterilais(-katolis)illekin. Uskonpuhdistuksen merkkivuoden sankari, Playmobil-figuurista ja Tässä seison –sukista suurelle yleisölle tuttu Martti Lutherkin oli nimenomaan augustinolaismunkki ja tutustunut erityisesti Augustinuksen opetuksiin.

Heitänpä tähän väliin pienen heiton. Yleensä paljon Lutheria lukeneet alkavat muistuttaa Lutheria myös siinä, että äänenpainot kovenevat ja Lutherin retoriikasta otetaan mallia sekä hyvässä että pahassa. Tutkija Nisula on lukenut ja kääntänyt Augustinusta sen verran, että myös hänen kirjoitustyylinsä on tainnut saada vaikutteita Hippon herralta. Sen verran mukavaa ja sujuvaa on Nisulan tekstiä lukea!

Nisula käsittelee Augustinusta varsin yleispiirteisesti. Hän käyttää paljon lainauksia ja antaa siten tilaa piispalle itselleen, mikä ilahduttaa lukijaa, joka ei muuten ole Augustinuksen teksteihin tutustunut. Käännökset ovat hyviä ja ammattitaitoisia, usein ymmärtääkseni Nisulan omia. Augustinuksen polemiikit newagehtavaa manikealaista poppoota (johon hän itsekin jonkin aikaa kuului), Pelagiusta ja donatolaisia vastaan saavat kirjasta ison osan, toisaalta ihan syystäkin, sillä ne ovat vaikuttaneet olennaisesti hänen ajatteluunsa.

Kirjan kautta pääsee myös pienelle aikamatkalle. Nisula kuvaa esimerkiksi sen aikaisen postin ongelmia, Augustinuksen kirjeenvaihtoa ja saarnoja. Lisäksi isot teemat, kuten ihmisen vapaa tahto, synti, pelastus ja kolminaisuus, tulevat käsitellyiksi kertomuksellisella tavalla. Nisula avaa Augustinuksen omaa mielenmaisemaa. Lukija ikään kuin vedetään mukaan Augustinuksen omaan taisteluun ja elämään eri kirjeiden ja kirjojen kautta.

Tolle lege!

Pieni ote kirjasta on Augustinuksen kirjeestä Valerius-piispalle Augustinuksen pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 391:

”Tässä elämässä ja etenkin nykyaikana mikään ei ole piispalle, papille tai diakonille helpompaa ja hauskempaa ja ihmisten mielestä miellyttävämpää kuin viran hoitaminen leipätyönä ja olemalla kaikille mieliksi. Mikään ei kuitenkaan ole Jumalan silmissä kurjempaa ja surullisempaa ja kirotumpaa.

Samoin mikään ei ole tässä elämässä ja etenkin nykyaikana piispalle, papille tai diakonille vaikeampaa, työläämpää ja vaarallisempaa kuin taistella suuren valtiaamme käskyjen mukaan. Ja taas, mikään ei ole Jumalan silmissä sen onnellisempaa!

– –

Minä vain en osaa! En minä ole lapsena enkä nuorena saanut mitään oppia tällaiseen työhön. Siinä vaiheessa, kun aloin jotain ymmärtää, minut pantiin väkisin virkaan kaikkien syntieni palkkana (mitään muuta syytä minulle ei kyllä tule mieleen).

Minulle annettiin kaleerissa kakkossoutajan paikka, vaikka en edes tiedä, miten päin airoa pidetään.

Luulen, että Herra tahtoo minua näin rangaista. Olenhan ollut kärkäs arvostelemaan muiden soutajien syntejä, niin kuin olisin kovastikin oppineempi ja laadukkaampi mies, ja nyt olen itse kokenut, mistä tässä kaikessa on kysymys.” (s. 31–32)

5. Eero Junkkaala: Viides herätysliike. Näin minä sen näen (198 s., Kirjapaja 2016)

Eero Junkkaalan kirja on ainakin omassa änkyräteologisessa kuplassani herättänyt eniten tunteita, kynän sauhuamista, pohdintaa ja ajattelua. Kirjasta ollaan montaa mieltä. Mielestäni yksi loistava hyvän kirjan mittari helppolukuisuuden ja viihdyttävyyden lisäksi on se, että se haastaa pohtimaan. Ja mikäli jokin kirja haastaa pohdiskelutyöhön, niin se kirvoittaa myös ajatuksia. Ja niitä on tosiaan siunaantunut, lähtien Uusi tie -lehden pääkirjoituksesta ja jälkikeskustelusta virkakysymyksestä, jota käsiteltiin lyhyesti marraskuisen Kirkolliskokouksen kyselytunnillakin, aina Keijo Rainerman mielenkiintoiseen arvioon Perustassa tai Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramiehen pohdintoihin luterilainen.netissä.

Kirjoitin kirjasta jo tuoreeltaan oman subjektiivisen kirja-arvioni, johon herra kirjailija itsekin kommentoi oman ”tykkäyksensä”. Siksi en teosta tässä sen enempää avaa. Pieni maistiainen itse kirjasta on kuitenkin paikallaan. Junkkaala käsittelee kirjassaan luvun verran itsellenikin merkittävän Suomen teologisen instituutin syntyä:

”Halusimme antaa viestin, että paras vastaus huonolle eksegetiikalle on hyvä eksegetiikka. Emme lähtökohtaisesti torjuneet historiallis-kriittisen metodin käyttöä vaan sen väärinkäytön. Jos sen johdosta Raamattu sirpaloituu joukoksi keskenään ristiriitaisia mielipiteitä, se on osoittautunut hyödyttömäksi menetelmäksi. Raamatun tutkimuksen tulee olla sellaista, jolla on käyttöä kristillisen seurakunnan opetuksessa ja julistuksessa. Tietenkin akateeminen tiede on arvovapaata ja voi tulla mihin tuloksiin tahansa. Kuitenkin jos uskomme, että Raamattu on Jumalan ilmoitus, sillä täytyy olla jokin yhtenäinen sanoma ja juoni. Kristillinen kirkko on tämän aina tiennyt ja akateeminen teologia joskus perusteellisesti hukannut. Tällaisia kysymyksiä pohdimme ja tältä pohjalta koetimme rakentaa ”parempaa eksegetiikkaa”.

Muuan anekdootti STI:n alkuvuosilta on jäänyt elämään niistä keskusteluista, joita yliopiston luennoilla oli joskus käyty. Vanhan testamentin professori Raija Sollamo oli kai hiukan tympääntynyt opiskelijoiden kysymyksiin ja vastaväitteisiin ja tokaissut: ”Mitä te luulette voittavanne sillä, että pidätte kiinni tuosta vanhasta raamattunäkemyksestänne?” Joku opiskelija takapenkistä oli huutanut: ”Iankaikkisen elämän.” Näin tämä asetelma usein koettiin. Raamattua repivä teologia uhkasi jopa riistää uskon.

Kun Timo Eskola vuonna 1992 tuli Suomen teologisen instituutin työntekijäksi, opetuskapasiteetti kaksinkertaistui. Kaiken lisäksi Eskola osoittautui vuosien varrella eksegeetiksi, joka alkoi julkaista tuotantoa sekä suomeksi että englanniksi sellaisia määriä, että yliopiston opettajista harva on pystynyt samaan. Hän teki toisen tohtorintutkinnon kirjallisuustieteestä ja on julkaissut Euroopan arvostetuimmissa teologisissa sarjoissa useita teoksia. Teologisen tiedekunnan dosenttina hän opettaa myös yliopistossa. Kaikkein kiistellyin tutkimuskohde on ollut Heikki Räisäsen teologian analysoiminen. Se tuotti kiivaan keskustelun Räisäsen kanssa myös Teologisen Aikakauskirjan sivuilla.” (s. 112–113)

Advertisement

Näin taas minä sen näen: Eero Junkkaalan matkassa viidesläisyyden syövereihin

Syksyn mittaan kirkon änkyräpiireissä on ollut pientä pöhinää ilmassa. Kyseessä ei niinkään ole ollut uskonpuhdistuksen juhlavuosi, vaikka senkin puitteissa pöhinää riittää. Itse esimerkiksi odotan innolla Perussanoman tulevia teesikirjoja. Sen sijaan pöhinää on synnyttänyt Eero Junkkaalan subjektiivishistoriallinen katsaus viidennen herätysliikkeen historiaan. Subjektiivisuus tulee ilmi jo alaotsikossa: Näin minä sen näen. Ja näkökulmia riittää.

Kirja on tosiaan herättänyt keskustelua. Ennen kirjaan tarttumista olen saanut kuulla mielipiteitä ja lukenut haastatteluita ja palautetta ja kirja-arvioita muun muassa Sanansaattajasta, Kotimaasta, Kulmakivestä ja ennen kaikkea Uudesta tiestä, jossa käytiin varsin suureksi muotoutunut pieni virkaväittelykin. Itse nuoren sukupolven herätysliikkeiden ulkopuolelta tulevana jantterina olen seurannut keskustelua varsin kiinnostuneena.

Nyt sain kuitenkin lopulta käsiini itse kirjan ja ahmaisinkin sen aivoihini muutamassa päivässä. Kyseessä on oivallisesti kirjoitettu teos. Anekdootteja vilisee mutta kuitenkin ilman asiavirheitä – ainakin herätysliikehistoriatutkijatohtori Teemu Kakkurin mukaan. Ainoastaan Matti Väisänen ei muistaakseni yhden palautteen mukaan ole itse todennut sitä mitä Junkkaala kirjoittaa sivulla 97.

Jos Martti Pyykönen omassa Kulmakiven kirja-arviossaan totesi kirjan lukemisen olleen jonkinlaista meta-tason toimintaa, koska hän luki sitä STI:n gradupaikalla numero 27, niin itselleni kyseinen lukuelämys nousi aika monenteen potenssiin. Tällä tavalla minä sen nimittäin näen:

Lempäälä(läi)nen eksegeetti Helsingistä Suomen teologisen instituutin kautta Åbo Akademiin

Junkkaala avaa kirjassaan omaa historiaansa mielenkiintoisella tavalla. Oikeastaan toivoisin, että vielä joskus pääsisin lukemaan ihan kunnollisen omaelämäkerrankin. Nimittäin yhtäläisyyksiä oman nuoren pojanklopin elämänhistoriani kanssa löytyi paljon.

Ensinnäkin Junkkaala avaa omaa herätystään ja 60-luvun Lempäälän tilannetta. Lempäälän pikkupappilassa Aimo Sorrin luona pidettiin kokouksia, ja sieltä ponnistettiin eteenpäin. Itse olen asunut elämäni ensimmäiset 19 vuotta Lempäälässä. Olen siis saman seurakunnan kasvatti. Myös itselleni pappila on ollut merkittävä paikka: Pappilassa, joka vielä omana seurakuntanuoriaikanani tunnettiin Leiripappilana ja sen jälkeen Vanhana pappilana, olen viettänyt monia ”kesäsoluja” Raamattuopetusta kuunnellen, saunoen ja makkaraa paistellen. Olen jopa itsekin siellä opetuksia pitänyt. Samaisessa talossa meillä oli myös bändikämppä. Kyseessä ei tosin tietääkseni ole sama pappila kuin Sorrin pikkupappila – Vanha pappila kun toimi siihen aikaan kirkkoherran eikä kappalaisen asuntona. Lempäälän kirkkokin on tärkeä paikka: siellä on sunnuntaisen penkinkuluttamisen lisäksi äiti Junkkaala tullut uskoon ja minut sekä konfirmoitu että vihitty avioliittoon.

Koska olen Lempäälän Kuljusta, oli samalla kertaa sekä hyvin outoa että mielenkiintoista lukea Kuljussa pidetyistä yhteyspäivistä, joiden aikana Junkkaala kävi kyselemässä Olavi Peltolalta, että lopettaisiko sitä lukion kun ei opiskelu maita. Markku Ojanen, jonka sielunhoidollista otetta Junkkaala kehuu, on itselleni ollut monellakin tapaa tärkeä roolimalli. Tämä professori kun leikki meidän poikiensa ystävienkin kanssa. Eikä silloin tullut mietittyä, että kyseessä on rohvessori. Myöhemmin olen sitten päässyt kirjallisuudenkin kautta tutustumaan naapurin aivoituksiin.

Yhteydet Junkkaalan kanssa eivät tietenkään jää tähän. Minäkin kiinnostuin rippikouluni jälkeen teologiasta, tosin vielä ennen lukiota minusta piti tulla teekkari. Lukion aikana opinnot eivät enää maittaneet samalla tavalla kuin hengellisen kirjallisuuden lukeminen ja seurakunnan kuvioissa käyminen, mutta selvisin niistä kunnialla hyvin arvosanoin, toisin kuin Junkkaala.

Junkkaala lähti kesken kaiken Helsingin Raamattukouluun. Minä taas luin innokkaasti myöhemmän Helsingin Raamattukoulun rehtorin Risto Santalan kirjallisuutta ja kiinnostuin kristinuskon juutalaisista juurista ja heprean kielestä. Junkkaala meni teologiseen opiskelemaan vasta myöhemmin, minä heti lukion jälkeen.

Molemmilla meistä oli kuitenkin hyvin tiukka raamattukäsitys, joka joutui yliopistoeksegetiikan haastamaksi. Me molemmat olemme olleet eksegetiikasta kiinnostuneita. Junkkaala tosin suuntautui aluksi Uuden testamentin eksegetiikkaan, minä taas hetken pohdinnan jälkeen lähdin Santalan jalanjäljissä suuntautumaan selkeästi Vanhan pariin.

Junkkaala valittiin vastaperustetun Suomen teologisen instituutin ensimmäiseksi ja pitkäaikaisimmaksi pääsihteeriksi vuonna 1987, jolloin minä en ollut vielä syntynytkään. Itse pääsin valmiiseen taloon luennoille Kaisaniemenkadulle. Silloin Junkkaala tosin oli jo lähetystyössä. Olen kuitenkin ollut aktiivisesti mukana STI:n toiminnassa heti opiskelujeni alusta lähtien – enkä ole sitä millään tavalla katunut. STI on antanut omaan teologiaani, raamattukäsitykseeni ja luterilaiseen identiteettiini valtavasti rakennuspalikoita. Se on toisen blogikirjoituksen aihe, joskin vuosien takaista pohdintaa voi löytää hieman vuoden 2013 Kulmakivestä.

Junkkaala lähti STI:stä tutkijavapaalle ja siirtyi piskuisen mutta pippurisen Åbo Akademin leipiin. Tajusi sentään mies siirtyä oikealle alalle, nimittäin Vanhan testamentin eksegetiikan pariin! Åbo Akademissa valmistui professori Antti Laaton ohjauksessa väitöskirja vuonna 2006. Itse halusin jo alusta asti Åbo Akademiin mutta ruotsintaitoni ei riittänyt. Muutaman vuoden opiskelun jälkeen pääsin minimipisteillä sisään. Tästä matkasta olen kertonut kielipoliittistakin kiinnostusta herättäneissä blogikirjoituksissani. Nykyään olen aloittelemassa gradutyötä samaisen rohvessorin ohjauksessa.

Molemmat olemme olleet myös kiinnostuneita arkeologiasta. Oma kiinnostukseni arkeologiaan ei ole tosin syntynyt Junkkaalasta irrallaan, vaan osittain hänen kirjojensa ansiosta. Arkeologiaan pääsin paneutumaan jo hieman enemmän omassa kanditutkielmassani, joka käsitteli 1. Kuninkaiden kirjan lukujen 6 ja 7 ajoitusta lähtökohtanaan John Van Seters.

Olen aktiivisesti pyrkinyt opettamaan Raamattua. Koen itseni erityisesti raamatunopettajaksi, mutta toisaalta minua kiinnostaa myös tutkimustyö. Tälläkin tapaa seuraan siis Junkkaalaa – osittain tietämättäni. No, mikäs siinä kun on fiksu mies kyseessä!

Molemmat arvostamme myös Kalevi Lehtistä. Hänen kirjansa olivat ensimmäisiä hengellisiä, joita luin, ja pääsin häntä vielä monesti kuulemaan ja hänen kanssaan juttelemaankin. Kalevi oli kiinnostunut nuoresta pojanklopista tavalla, joka oli suorastaan hämmentävä.

Vedin siis, Martti, pidemmän korren. Kyseessä oli jonkinlainen meta-meta-meta-meta-meta-tason kokemus. Tämän takia lukukokemus oli subjektiivisen viehättävä ja kierolla tavalla outo. Vähän kuin lukisi omaa tarinaansa muutettavat muuttaen. Samoja kriisejä, samantyylisiä ratkaisuja. Samoja kiinnostuksen kohteita. Sama maantieteellinen tausta. Ikäero sentään tasoittaa senkin edestä (ei millään pahalla, vaan ihan vaan hyvällä).

..ja henkilökohtaisen todistuspuheenvuoron jälkeen itse kirjaan

Junkkaala käsittelee mielenkiintoisella tavalla viidesläisyyden historiaa. Ehkä tällainen subjektiivinen kirja vetää paremmin puoleensa kuin tylsän objektiivinen. Kyseessä on muutenkin alle 200-sivuinen teos isolla fontilla ja pienillä sivuilla. Junkkaala aloittaa omalla historiallaan. Hän tuli uskoon 50- ja 60-lukujen suurissa herätyksissä. Kyseessä oli varsin ahdas usko, jossa jyvät erotettiin akanoista. Toisaalta eikö kaikilla ole aluksi kaikkitietävä ja jyrkkä asenne, kysyy Eero. Minä ainakin voin omasta puolestani vastata myöntävästi, vaikka en olekaan aivan pystymetsästä uskoon tullut vaan aina uskossa ollut. Rippikoulussa uskoon tosin tuli enemmän myös sisältöä.

Sen jälkeen Junkkaala tekee pienen historiallisen loikan Urho Muromaan ja lähtee sieltä käsin rakentamaan viidesläisyyden historiaa. Yhteys angloamerikkalaiseen evankelikaaliseen pyhityskristillisyyteen tulee selväksi. Toisena lähteenä Junkkaala näkee erityisesti pohjoismaisen pietistissävytteisen luterilaisuuden. Näiden kahden virtauksen välillä viidesläisyys on nuoralla tanssiskellut – ja tanssinee yhä.

Mielenkiintoista oli myös lukea viidesläisyyden kohtalaisen yhtenäisen liikkeen hajoamisesta ja Kansanlähetyksen syntyhistoriasta. Tämä osa suomalaista kirkkohistoriaa on jäänyt itseltäni hieman pimentoon. Ehkä pitäisi se Kakkurinkin kirja joskus lukea. Hajoamisista on kuitenkin näemmä syntynyt myös siunausta. Jokainen järjestö tekee omalla panoksellaan omaa tärkeää työtänsä. Ja eivätköhän ne tule taas jotenkuten toimeenkin keskenään, ehkä paremmin nyt, kun vanhat tienraivaajapatut ovat siirtyneet eläkemaisemiin.

Junkkaala kritisoi viidesläistä liikettä siitä, että se on ajautunut paitsioon virkakysymykseen jumittumisen takia. Sama koskee Junkkaalan mukaan myös Suomen teologista instituuttia. Tämä osuus kirjasta on herättänyt herätysliikkeiden piirissä ehkä eniten kuulakärkikynäilyä.

Virkakantakysymys onkin änkyröille hankala juttu. Itsekin olen paininut asian kanssa viimeiset viisi vuotta – tai ehkä enemmänkin yrittänyt viimeiseen asti olla painimatta ja sysätä sitä mielestä syrjään. Olen vuosien saatossa siirtynyt täydellisestä uudemman virkakannan kannattajasta sen kieltäjään ja sieltä takaisin. Nykyään olen asian suhteen varmaan junkkaalisti, mutta enpä ole siinäkään tilanteessa saanut mielenrauhaa. Ehkä se johtuu juuri siitä, että olen epärehellisesti yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa. Vaikka en ole kokonaan onnistunut olemaan perehtymättä kysymyksen taustalla olevaan teologiseen problematiikkaan, niin hyllyssä odottaa vielä iso kasa kirjallisuutta ja argumentaatioanalyysiä eri puolilta Suomen ja maailmankin Siioniin syntynyttä haavaa. Lisääkin olisi vielä tarkoitus lainata. Saapa samalla perehdyttyä sitten kunnolla koko virkateologiaan – joka tuntuu ainakin omasta mielestäni olevan aika pitkälti hukassa täällä Suomen lakeuksilla. Tai ehkä se on nuoren ”tiedän-kaikesta-kaiken”-uhoa ja sitä kritiikkiä, jota Junkkaala juuri kritisoi.

Toinen kysymys, johon Junkkaala ottaa kantaa, on änkyröiden piirissä kannatettava kreationismi. Hän on huolissaan nuorten kristittyjen ”järjen” pimentämisestä ja omantunnon sitomisesta tiettyyn ahtaaseen tulkintaan Raamatun alkuluvuista. Itse olen myös tässä kulkenut osittain samoja latuja Junkkaalan kanssa. Nuorempana koin Raamatun luomiskertomuksen ja evoluution ristiriitaisena, kunnes tutustuin ennen kaikkea raamatuntutkimukseen ja luomiskertomuksen kontekstiin, eli siihen mikä sen merkitys sen omassa historiallisessa yhteydessään on. Junkkaala on mielestäni saanut aivan liiallista kritiikkiä ja turhia oppituomioita osakseen siitä hyvästä, että hän näkee evoluution ja kristinuskon sopivan keskenään yhteen. Toisaalta vaikka Junkkaala toteaa kirjassa, että asiasta pitäisi saada olla montaa mieltä, niin olen huomannut hänen omassa ilmaisutavassaan samantyylistä vähättelyä, jota hän on itse saanut osakseen. Mielestäni tärkeintä olisi, että annettaisiin tilaa ajatella asiasta eri tavoilla, sillä Raamattu ei nähdäkseni sido meitä nuoren maan kreationismiin sen kummemmin kuin evoluutioonkaan. Se on tietenkin oma näkökantani, jota jotkut muut saattavat kritisoida. Toisaalta selustaani turvaa eksegetiikka, vaikka sekin toki voidaan ohittaa jumalattomana järkeisoppina. Mutta mielestäni Junkkaala on tässä vähän vastannut siten kuin metsään on huudettu. Kreationistit kun ”elävät eräänlaisessa disinformaation peilitalossa, – – eikä vaivauduta ottamaan selvää muusta tiedosta, vaikka hyvin alkeellisetkin luonnontieteelliset perusasiat riittäisivät kumoamaan ne.” (s. 150) Ehkä kirkkoisä Augustinus voisi auttaa riiteleviä veljiä ja siskoja tässä asiassa.

Tulevaisuuden näkymien suhteen olen paljon pessimistisempi kuin Junkkaala. Ehkä se johtuu siitä, että katson tilannetta liikaa omasta änkyräteologisesta kuplastani ja siksi näen vääristyneesti. Vääristymää lisää vielä Kehä kolmosen oma pieni kirkkokupla. Toisaalta se, mitä tapahtuu Kehä kolmosen sisällä voi hyvinkin olla esimakua siitä, mikä seuraa sitten muissa hiippakunnissa vuosien viiveellä. Nuorten aikuisten kohdalla aikapommi tikittää jo. Kirkolta puuttuu monissa paikallisseurakunnissa kunnon Kristukseen juurruttaminen Kolossalaiskirjeen hengessä. Ja kun kirkko ei osaa napata muille paikkakunnille muuttavia nuoria (aikuisia) haaviinsa, syntyy nuoren aikuisen mentävä synkkä musta aukko. Seuraava kontakti syntyy kymmenen vuoden päästä kun ensimmäinen lapsi keskimäärin syntyy ja kastetaan. Sen jälkeen kolmen vuoden päästä marssitaan alttarille.

Ai niin, eihän sitä kontaktia synnykään, koska nappia on painettu jo ennen sitä. Ja vaikka ei olisikaan, niin eihän nyt enää 2020-luvulla kasteta ilman, että vauva saa itse päättää kaikesta. Ja tarvitaanko sitä kirkkoa nyt välttämättä häihinkään? 15 vuoden päästä siitä rippikouluakaan tuskin enää mihinkään tarvitaan. Kun eihän sitä lasta tullut kastettuakaan.

Tilanne muuttuu. Mihin suuntaan? Sitä ei kukaan tiedä. Parempaan vai huonompaan? Ainakin haastavampaan ja vaikeampaan. Mutta Iisain kannosta nousee uusi verso.

Summa summarum koska quidquid latine dictum sit, altum videtur

Junkkaalan kirja on viihdyttävää ja mukavaa lukea. Se sisältää asiatietoa ja anekdootteja. Samalla mukana on subjektiivinen ruoska, joka iskee sekä omaan että oman liikkeen lihaan. Toisaalta mukana on myös armoa. Kirjan pohdiskelujen parissa sitä itsekin antautuu samaiseen vaaralliseen askareeseen: pohtimaan syntyjä syviä. Suosittelen kirjaa lämpimästi!