Vuoden 2015 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2

Viime kuussa läväytin esille viime vuoden parhaimmiston viisi ensimmäistä kirjaa. Tässä kuussa palataan vielä viime vuoden puolelle. Aloitetaan jollain ihan muulla.

6. J. Maxwell Miller & John H. Hayes: A History of Ancient Israel and Judah. (523 s., SCM Press Ltd. 1986)

Aloitetaan nimittäin tenttikirjalla – ja melkoisella sellaisella. Gamla testamentet som historia -kurssille piti lukea kyseinen järkäle, joka käy Saulista alkaen läpi muinaisen Israelin pohjoisvaltakunnan ja eteläisen Juudan valtakunnan historian. Miller & Hayes -linjaa voitaisiin pitää tutkimuksessa ikään kuin ”kolmantena linjana”, jos käytetään vanhoja termejä. Laidoilla Vanhan testamentin tutkimuksessa ovat niin sanotut maksimalistinen ja minimalistinen suuntaus. Termit taitavat palautua Raamatun arkeologian pariin. Karikatyyrisesti maksimalistien mukaan Vanhan testamentti kertoo totuuden, ellei toisin todisteta. Esimerkiksi John Brightin A History of Israel lienee historiateoksista lähimpänä maksimalistista suuntausta. Niin sanottu Kööpenhamina-koulukunta, tai minimalistinen koulukunta (Thomas L. Thompson & Co.) taas katsoo, että tekstit ovat liian myöhäistä perua ja kärsineitä eivätkä vastaa mitenkään todisteita. Karrikoiden voidaan sanoa, että tekstit puhuvat potaskaa, ellei toisin todisteta. Kyseinen koulukunta esimerkiksi piti varmana, että Daavidia ei ole koskaan ollut olemassakaan. Thompsonillakin meni kertoman mukaan luu kurkkuun, kun tutkijat löysivät Tell ’Danin legendaarisen piirtokirjoituksen, jossa puhutaan Juudasta Daavidin huoneena (bet David, siis Daavidin dynastia). Suomessa tämä koulukunta on mediassa vahvoilla. Tottakai, kun saa meheviä otsikoita. Esimerkiksi Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan tenttikirjaa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret voidaan luonnehtia minimalistiseksi.

Millerin ja Hayesin historiateos on siinä jossakin keskellä. Tästä kertoo erityisesti kirjan alku, jossa käydään pitkää metodologista keskustelua siitä, voidaanko tällaista historiateosta tehdä. Ja jos se tehdään, onko se silloin vain Raamatun siteeraamista vai jotain muuta. Äärimmilleen viety maksimalismi ja minimalismi hylätään ja kolmas tie etsitään välistä – kuitenkin lähempänä maksimalistista kuin minimalistista suuntaa. Jotain teoksesta kertoo jo se, että se alkaa käsittelynsä pitkälti vasta Daavidista ja Salomosta, eikä esimerkiksi ota juurikaan kantaa exodus-kertomukseen (Egyptistä vapautumiseen) ja luvatun maan valloittamiseen – saati sitten patriarkkoihin. Toisaalta taas Daavidia ja Salomoa käsitellään eikä heitä vain ohiteta.

Kirja oli opettavainen niin metodologisesti kuin myös sisällöllisesti. Vanha testamentti on vahvasti historiaan sidottu kirja(sto), ja sen takia historiallinen ymmärrys on elintärkeää sen oikeintulkitsemiseksi ja ymmärtämiseksi. Tekstipätkä käsittelee Salomonin aikaa ja kuninkaallisen siion-teologian syntyä (esimerkiksi 2. Sam. 7):

”While this royal Zion theology may have already begun to emerge under David, the elaborated form summarized above and reflected in the passages cited will have developed over time. Probably it was under Solomon that this royal theology received its first clear and strong articulation. This seems likely on at least three grounds: (1) Solomon was the first of the Davidic kings whose claim to the throne was based purely on the dynastic principle. David was crowned by the people of Judah and Israel in ceremonies that involved covenant arrangements and he claimed Jerusalem by conquest. But Solomon’s claim to authority over the land was in effect the royal Zion theology. Yahweh had chosen David and his descendants to rule, and David had chosen Solomon to be his successor. (2) The Jerusalem Temple, built by Solomon, is a prominent element in the Zion theology. (3) The passages listed above, although composed long after Solomon’s day, seem to point particularly to him as the focus of the dynastic promise.” (s. 203–204)

7. Emil Anton: Vatikaanin II kirkolliskokous. Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan. (258 s., Amanda-kustannus 2015)

Emilin kirjasta teinkin jo kirja-arvion blogiini. Muita arvioita ja linkkejä niihin voi löytyä Emilin kirjalle tekemältä propagandasivustolta. Sinne pääsi omakin aivopieruni.

Mitä enemmän arvioita olen kirjasta kuullut myös katolisen kirkon sisäpuolelta, sitä enemmän olen huomannut, että kirja on jollakin tavalla poleeminen. Katolisen kirkon ulkopuolelta tulevien arviot ovat olleet pitkälti ylistäviä. Jiska Gröhn toivoi siitä Sanansaattaja-lehden arviossaan tenttikirjaa teologiseen. Kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala kuvaa kirjaa melkeinpä dekkariksi. Professori Risto Saarinen kutsui sitä kulttuuriteoksi, kuten minäkin omassa arviossani. Mutta sitten esimerkiksi katolisten oma hiippakuntalehti Fides (10/2015) lyttäsi teoksen Katri Tenhusen kirja-arviossa (tai virheiden etsinnässä) maan rakoon. Hyvää ei juurikaan ollut sanottavana. En syö silti sanojani, joskin hänen toiveensa, ”että ymmärrys Vatikaani II:sta ei jäisi pelkästään tämän kirjan varaan” on hyvä huomioida. Aina voi lukea enemmän. Mutta kyllä Antonin kirjan varassa pitkälle pötkii. Johdantoteoksena ja popularisoivana teoksena se on oikein mainio. Sitaatti kirjasta on teoksen huumoriosastosta. Asiapitoisempaa settiä voi lukea kirja-arviostani tai sitten suoraan itse kirjasta.

”Kohupuheessaan kardinaali Frings oli moittinut yleistä käytäntöä vihkiä pappeja piispoiksi kuuriallisiin kunniatehtäviin eikä hiippakuntien johtoon. Fringsin mukaan piispuuden ei tulisi olla mikään arvonimi vaan paimenvirka.

Kun piispa vihitään kuuria- tai apulaispiispaksi, hänelle annetaan todellisen hiippakunnan sijasta titulaari- eli nimellinen piispanistuin jostain muinaisesta hiippakunnasta, jota ei enää käytännössä ole olemassa. Tämä johtuu vanhasta periaatteesta, jonka mukaan jokaisella piispalla on oltava oma hiippakuntansa. Käytäntö sai nyt osakseen värikästä kritiikkiä.

Evreux’n apulaispiispa Antoine Léon Louis Caillot totesi: ”Tämä tapa herättää hämmästystä. Kukaan benediktiinejä lukuun ottamatta ei tiedä, missä nämä titulaari-istuimet ovat. Yleensä ne ovat vain raunioita.” Philadelphian apulaispiispa Gerald McDevitt puolestaan kertoi: ”Kun minusta tuli piispa, sain kolmesivuisen kuvauksen titulaari-istuimestani jossain Tunisian eteläosassa. Luettuani sen menetin kaiken haluni käydä siellä koskaan. Ymmärtääkseni siellä ei ole muuta kuin pari vuohta ja palmua.” (s. 43–44)

8. Pekka Lindqvist: Synti. (170 s., Perussanoma 2009)

Tätä on kristinusko -sarjassa on ollut sekä hyviä että ei-niin-hyviä kirjoja. Tähän mennessä olen lukenut seuraavat teokset: Jutta Jokirannan Vanha testamentti (ok), Matti Kankaanniemen Uusi testamentti (hyvä), Tom Holménin Apokryfit (hyvä), Anna Norrbackin Luominen (ok), Vesa Ollilaisen Lunastus (ok), Antti Laaton Lopunajat (ok) ja Lindqvistin kirjasen.

Pekka Lindqvistin teos on ollut tähän mennessä sarjan parasta antia. Tykkään hänen hieman puhemaisesta kirjoitustavastaan. Ei niin, että teksti ei olisi kirjakieltä, mutta tapa johdattaa lukijaa eteenpäin tekee lukemisen helpoksi. Kuitenkaan tämä metateksti (kuten sitä yliopistossa kutsutaan) ei ole mitään amerikkalaista lässytystä, vaan sopii suomalaiseen jörrikkäkirjalliseen ilmaisuun. Sellainen taito on harvalla kirjoittajalla.

Kirja lähtee liikkeelle Vanhasta testamentista. Aloitetaan 1. Moos. 1–11:stä synnin eksponentiaalisesta eskaloitumisesta ja käsitellään samalla synti-sanan tärkeimpiä hepreankielisiä vastineita ja niiden taustaa sekä erilaisia kuvia synnistä (epäpuhtautta, taakkaa, oikealta tieltä poikkeamista). Vanhan testamentin osuus huipentuu Siinain vuoren juurella tapahtuneeseen epäjumalanpalvontaan lankeamiseen, kultaisen vasikan valamiseen. Alkulukujen yhteydessä käsitellään sekä myöhemmän juutalaisuuden että kristinuskon tulkintaeroja. Myöhempi juutalaisuus (ehkä vastareaktiona kristilliseen tulkintaan?) ei juurikaan pidä syntiinlankeemuskertomusta oleellisena. Aaronin lankeemus on sitäkin merkityksellisempi.

Tämän jälkeen kirja käsittelee syntiä testamenttien välissä niin kutsutuissa Vanhan testamentin apokryfikirjoissa, pseudepigrafeissa, Qumranista löydetyissä kääröissä sekä rabbiinisessa juutalaisuudessa. Apokryfikirjoihin ja pseudepigrafeihin voi tutustua lähemmin Holménin yllämainitun teoksen avulla. Qumranista tiedetään Suomessa paljon, koska suomalainen Qumran-tutkimus on maailmankuulua. Jutta Jokirannan toimittama tietokirja Aarre saviastioissa tai Gaudeamuksen uunituore Kuolleenmeren kadonnut kansa lienevät hyviä suomenkielisiä lähteitä. Tämän uskallan sanoa, vaikken ole niitä vielä itse lukenut. Auktoriteettiuskoa siis.

Synti jatkaa synnissä rypemistä myös Uuden testamentin osalta. Jälleen käydään läpi sanastoa, tällä kertaa kreikkalaista. Mietitään eri määritelmiä syntisille ja Paavalin kamppailua synnin kanssa. Lisäksi raotetaan ovia kirkkoisien maailmaan. Lopussa käsitellään vielä viisi syntiin liittyvää vaikeaa tapausta Uudessa testamentissa. Suosittelen kaikille tätä kirjaa sen varsin surullisesta sanomasta huolimatta! Muistetaan kuitenkin Paavalin sanat, että ”missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:20)

”Synti muodossa tai toisessa esiintyy Raamatussa lähes joka sivulla, ja apostolien perillisilleen jättämä evästys on niin ikään yksiselitteisen karu. ”Tämän asian kanssa te tulette elämään aina. Tätä vastaan teillä on taistelu.” Näin voisi kiteyttää apostolien elämänläheisen opetuksen tästä aiheesta. Mutta synninkään vastustaminen ei ole kristinuskon ydin. Pääasia on jälleen viesti armollisesta Jumalasta ja sitä kautta, näin kristillinen usko lupaa, löytyy myös avain syntiongelmaan. Siitä emme kuitenkaan pääse yli, että kokonaisuus tarvitsee synti-käsitteen toimiakseen. Pois syntiä ei Raamatusta ja kristinuskon olemuksen ydinalueelta saada muuttamatta samalla koko uskontoa toiseksi. Sanoma armon kirkkaudesta edellyttää synkän taustavärin. Koko ison kertomuksen huipentuma – se, kuinka pyhä Jumala ottaa ihmisen yhteyteensä – on alustettava pitkällä johdannolla katuojassa rypevästä luuserista, tuhlaajapojasta, langenneesta, huorasta ja ryöväristä. Juuri tämä, ja vasta tämä, tekee kristinuskon saarnaamasta ihmeestä ihmeen. Synti on siis edellytys anteeksiantamuksen sanomalle, vaikka kukaan ei kai toivoisi sen olevan täällä läsnä ja sen tekemistä luonnollisesti kehotetaan välttämään.” (s. 13–14)

9. Teuvo V. Riikonen & Pekka Rahkonen: Ave, Pave! Paavali iki- ja nykynuorille. (129 s., Perussanoma 2012)

Teuvo V. Riikosen kirjoittama ja Pekka Rahkosen kuvittama kirja Pavesta on samaa linjaa aiempien sarjan kirjojen kanssa. Toissavuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon kirjasarjasta pääsi takavasemmalta Antti Laaton teos Se on siinä! Paven löysin pilkkahintaan sieltä Suomen teologisen instituutin paljon puhutulta kirjakirppikseltä.

Riikonen on rauhanturvaajapapin, toiminnanjohtajan ja poliitikon lisäksi myös satiirikko – ja se näkyy teksteistä. Huumori hersyy, ja Rahkonen on kyllä omimmillaan näitä teoksia kuvittaessaan. Aluksi epämääräinen taitto ei lopulta haittaa ollenkaan. Ave, Pave! On hieman raskaampi kuin Laaton kirja, mutta ei yhtä raskas kuin Timo Eskolan samaisen sarjan Oi Tsiisös!. Tässä mielessä voin kyllä yhtyä Emil Antonin vuosien takaiseen arvioon. Eskola toisaalta tuo raskaudestaan huolimatta esille suurelle yleisölle tuntematonta näkökulmaa eksiilin evankeliumista Jeesus-tutkimuksessa. Riikonen taas on sisällöllisesti ajateltuna varsin perinteinen johdatus Paavaliin ja hänen teologiaansa ja kirjeisiinsä.

”Kirje Titukselle on ilmeisesti kirjoitettu samoihin aikoihin kuin ensimmäinen Timoteuksen kirje. Myös tämän kirjeen huolena olivat harhaoppiset opettajat, jotka työnsivät kuonaa ja törkyä joka paikkaan. Kirjeen tavoitteena ei ollut vain varoittaa väärästä opista, vaan myös levittää oikeaa oppia, joka on aina tervettä. Siksi Paavali puhuukin enemmän terveestä opista kuin oikeasta. Mutta hän tuntee väärät opettajat (1:10) ja antaa heille ansioluettelossa kolme määritelmää, joissa ei mielistellä myötäkarvaan. He ovat kurittomia, tyhjänpuhujia ja niitä, jotka johtavat toisia harhaan. Se on siinä!

Mutta terve opetus ei siis ole vain harhaoppisten tunnistamista ja kurmottamista, vaan myös tervettä opetusta. Toisen luvun jakeissa 11–14 hän yhdessä pitkässä lauseessa esittää kristinuskon sanoman eri puolet. Kaiken lähtökohta on aina ”Jumalan armo”, jonka pohjalta ”eläisimme”. Armo on ”pelastanut” meidät ja ”kasvattaa” meitä. Kristityn elämään kuuluu kasvu, joka merkitsee itsensä tuntemisen kasvua, mutta myös Jumalan tuntemista. Silloin ”odottaessamme” Jeesuksen toista tulemista hän toimii ”puhdistaakseen” meidät. Pelastuksemme ei perustu omiin tekoihimme, vaan Jumalan armoon ja hyvyyteen.” (s. 106–107)

10. Mika Waltari: Feliks onnellinen. (194 s., WSOY 2009)

Viime vuoden tapaan kaksi listan kirjaoista on kaunokirjallisia teoksia. Tällä kertaa toinen niistä on peräti suomalainen. En ole ikinä ollut suurempi suomalaisen kirjallisuuden fani. Muistan ala-asteen vanhempaintapaamisessa, että opettaja valitti vanhemmilleni, että luin vain käännöskirjallisuutta (Dragonlancea) ja se vaikutti negatiivisesti suomen kielen sanajärjestyksiin. Vastasin, että ei mahda mitään kun suomalaisten kirjoittamat teokset vain ovat pehvasta, ja siitäkös opettaja suuttui. Väinö Linnan Tuntematon sotilas ihan meni lukiossa. Seitsemää veljestä en ikinä yrityksestä huolimatta oikeasti lukenut lukiossa, koska se vain oli niin tylsä ja vaikea (sori TYKin opettajat, Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä oli paljon mielenkiintoisempi). Vaimoni puoliksi pakottamana sain sen kuitenkin alkuvuodesta luettua. Ihan ok:han se oli. Mutta rehellinen mielipiteeni on, että kirjan ylistäminen johtuu pelkästään sen historiasta. Jos Jukolan veljekset asetetaan samalle viivalle muun (suomenkielisenkin) kirjallisuuden kanssa, niin eipä taida veljeskullat pitkälle pötkiä.

Kaksi suomalaista kirjailijaa on kuitenkin meikäläiselle ihan maittanut. Kjell Westö on tosin suomenruotsalainen ja hänen teoksensakin käännetään sitten suomeksi hänen ja suomentajan yhteistyöllä. Mika Waltari on kuitenkin poikkeus säännöstä. Siinä on ihan ihka oikea suomenkielinen kirjailija! Häneen tutustuin Valtakunnan salaisuuden kautta ja pikkuhiljaa pyrin varovaisesti hiipien kohti Sinuhea. Feliks onnellinen oli mielenkiintoinen välietappi.

Feliks onnellinen kuuluu Waltarin kristinuskoa käsittelevään kirjallisuuteen. Se kertoo tilastovirkailija Feliks Tienhaarasta, jonka missio on pakkomielteisesti ja neuroottisesti kertoa joka päivä jollekin tuntemattomalle ihmiselle kaupungissa, että hänen syntinsä ovat anteeksiannetut. Hänen suhteensa Jumalaan on kieroutunut. Kerran kaupungissa hän sitten tapaa vanhan koulukaverinsa, josta on tullut professori, ja alkaa melkoiset pohdiskelut. Lukekaa loput itse. Suosittelen kirjaa lämpimästi aivan kaikille. Se tuli hotkittua kohtalaisen nopeasti!

”Olithan sinä aina fiksu koulussa”, hän sanoi katkerasti. ”Yliopistossa pärjäsit. Olethan professori ja kaikki, muistan lehdistä nähneeni, julkisuuden mies.” Erkki liikautti torjuvasti kättään ja kuin ravisti pois tuon kaiken. ”Minulla on ollut onnea”, hän väitti, ”hyvä tuuri, niinkuin sanotaan. Kaikessa menestynyt. Mutta tiedätkö, Feliks, mitä tässä seisoskellessani tein. Kaivelin tikulla paskakasaa.”

Hän kiihtyi, veri kohosi hänen päähänsä, hän ravisti entistä ystäväänsä hihasta ja vakuutti: ”Osuit tosiaan oikeana hetkenä luokseni, Feliks. Mitäpä minä sitä sinulta salaisin. Tuskin toiste tapaamme. Seisoskelin tässä päivänpaisteessa, katselin merta ja ajattelin mielessäni koko mennyttä elämääni. Siinä ei ole mitään hyvää. Ei mitään mitä alttiisti muistaisin. Pelkkää tunkiota. Vaikka miten syvälle pöyhisin, tunkiota vain. Se haisee.” (s. 57–58)

Kunniamainintoja

Yllä mainittujen lisäksi kunniamaininnan viime vuodelta saa moni kirja. Lee Strobelin kirjan Tapaus Kristus arvioin jo aiemmin. Antti Laaton Guide to Biblical Chronology kiinnostaa vain niitä, jotka pohtivat Vanhan testamentin historiallisuutta ja sen kronologisia vaikeuksia. Siihen pohdintaan viime vuonna julkaistu oppikirja on loistava. Laaton Kun nämä alkavat tapahtua oli myös hyvä kirja Raamatun lopun ajoista, joskin en aivan kaikesta ole välttämättä aivan samaa mieltä. Jukka Thurénin Uuden testamentin kommentaariteoksista olen nauttinut valtavasti. Gunnar Rosendalin Kirkollinen uudistus sai aikaan pohdintaa liturgiasta ja sen merkityksestä. Aapeli Saarisalon muistelmateos Elämäni mosaiikkia oli mielenkiintoinen teos, joka käsitteli samalla Pyhän maan arkeologiaa ja Saarisalon hassuja elämäntapoja. Markku Särelän vanha teos Lapsikaste on raamatullinen oli vanhuudestaan ja Vartiotorni-seuran kuvia muistuttavasta huvittavasta kuvituksestaan huolimatta hyvä kirja, joskin hänen ajatuksiaan Johanneksen kasteesta en itse pysty allekirjoittamaan.

Advertisement

Nykykatolisuutta suomeksi Emil Antonin tulkitsemana

”Tämä […] kirkolliskokous on ollut koko tämän vuosisadan tärkein kirkollinen tapahtuma, varmasti katoliselle kirkolle, mutta luultavasti myös muille kirkoille. Näin ei voida oikein järkevästi selittää mitään kirkon nykyisestä tilanteesta ilman, että otetaan huomioon Vatikaanin 2. kirkolliskokous.”

Näin siteeraa luterilais-katolisen dialogin ylläpitäjä, roomalais-katolilaisuuden esittelijä, teologi-taikuri-filologi-opettaja-tohtorikoulutettava-kirjailija Emil Anton edesmennyttä Helsingin katolista piispaa Paul Verschurenia kirjansa viimeisessä lauseessa. Anton on juuri saanut päätökseen matkan, jonka aikana lukija on tuotu uskonpuhdistajien (tai reformaattoreiden) ja paavilaisten myöhäiskeskiajan vastakkainasetteluista nykyaikaan.

Hetkonen, mistä on kyse? Kyse on kulttuuriteosta, joka on kirjoitettu hyvällä suomen kielellä ja nidottu pehmeisiin kansiin Amanda-kustannuksen kustantamana vuonna 2015. Kyse on 258-sivuisesta harvinaisesta kulttuuriteoksesta, jonka otsikko antaa ymmärtää, että kyse on akateemisesta ja tylsästä esityksestä kaavoihin kangistuneesta, patavanhoillisesta ja tylsimysmielisestä, ajasta jälkeenjääneestä laitoksesta ja sen historiasta. Nimikin sen jo kertoo: Vatikaanin II kirkolliskokous. Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan. Mutta yllättävää kyllä, varsin mielikuvituksettomasta – joskin hyvin informatiivisesta – nimestä huolimatta kirja ei ole (ainakaan teologin mielestä) ollenkaan liian haastava, kuiva, vaikeaselkoinen tai akateeminen. Ainakin aiemmin lanseeraamani vaimotesti on antanut varsin hyvän arvosanan tähän mennessä ainakin kirjan ensimmäiselle osalle.

Mutta kelataanpa taaksepäin. Miksi kyseessä on suomalaisen (tieto)kirjallisuuden osalta harvinaisuus? Miten niin kirja tuo lukijan 1500-luvulta nykypäivään? Ja mikä ihmeen ”vatikaanikakkonen”?

Katolinen kirkko ei ole yhtä kuin Tunnustuskirjojen paavilaiset

Suomalaiset eivät tunne roomalais-katolista (jatkossa katolinen) kirkkoa. Ei ainakaan siinä muodossa, millainen se nykyään on. Itse teologina olen sen huomannut jo kauan aikaa sitten. Suomalaiset kristityt ja ateistit tuntevat nykykatolisesta kirkosta korkeintaan pahan, keisari Palpatinelta (tai presidentti Sauli Niinistöltä, googlatkaa vaikka) näyttävän saksalaisen rakkikoira Benedictuksen ja hippi-Fransiscuksen, lasten hyväksikäyttöepäilyt ja muut ongelmat. Toisaalta katolinen kirkko tunnetaan joissakin vapaissa suunnissa Ilmestyskirjan petona, pahana porttona, Babylonina, Isebelinä, kaikkena sinä mikä on historian saatossa vääristänyt kristillistä uskoa pakanallisuuksineen, marianpalvontoineen, paaviuksineen, hiippoineen, sunnuntaipyhineen ja niin edelleen. Ja toisaalta katolinen kirkko tunnetaan luterilaisuuden piirissä pitkälti Lutherin vainoajana, hänen hienoja reformejaan vastustavana jumalattomana paavin-perässä-kulkevana-ja-paavia-palvovana laitoksena. Ja sinne keskiaikaan, esi-trentolaiseen aikaan, Tunnustuskirjojen Augsburgin tunnustuksen puolustuksessa esitettyyn aikaan katolinen kirkko jätetään niin opillisesti (eli dogmaattisesti) kuin kirkkohistoriallisesti. Muuta heistä ei tiedetä. Että onnea vaan, senkin aidon kristinuskon vastustajat! Ja tervemenoa!

Mutta katolinen kirkko on muuttunut aika paljon, ja aika paljon siitä, mitä katolisesta kirkosta monissa piireissä luullaan, ei vastaa ollenkaan todellisuutta. Ja jos ajattelet katolista kirkkoa Isebelinä, jos ajattelet että se pilasi aikanaan aidon kristinuskon heti keisari Konstantinuksen jälkeen ja jos ajattelet että se on edelleen sama kirkko ja ajattelee täysin samalla tavalla kuin ennen, niin voit vaikkapa tutustua Antonin kirjaan. Tai hänen blogiinsa. Tai mihin tahansa katolista kirkkoa neutraalisti käsittelevään kirjaan.

Ongelma vaan on se, että suomeksi on saatavilla hyvin vähän (hyviä) katolista kirkkoa käsitteleviä kirjoja. Uusinta katolisuutta esittelee toisaalta Katolisen kirkon katekismus, jota voisi olla mielekästä lukea (siihen pitäisi meikäläisenkin tutustua lähemmin). Vatikaanin II kirkolliskokousta käsittelee suomeksi myös peräti Seppo A. Teinosen, suomalaisen edesmenneen dogmatiikan professorin ja kirkolliskokouksen tarkkailijajäsenen artikkeleista koostettu kirja Vaticanum Secundum. Ongelma vain on se, että kirjaa on olemassa ainoastaan 25 kappaletta. Toisin sanottuna kulttuuriteokseksi Antonin kirjan tekee se, että se on ensimmäinen ja ainoa ja vieläpä hyvä johdanto nykykatolisuuteen ja 1900-luvun merkittävimpään koko – eikä vain katolista – kristinuskoa koskevaan tapahtumaan, .

Mutta mikä tämä Vatikaani II oikein on? Anton yrittää kirjassaan meitä katolista kirkkoa huonosti tuntevia johdattaa kohti tietoa. Katolisessa kirkossa on reformaation jälkeen pidetty kolme yleistä kirkolliskokousta. Ensimmäinen kirkolliskokous pidettiin 1500-luvulla Trentossa. Tämä kirkolliskokous, tai hienolla nimellä konsiili, on ehkä useimpien, ainakin luterilaisten, tiedossa. Siellähän julistettiin luterilaisten uskonvanhurskausoppi pannaan, sola scriptura -oppia vastaan lausuttiin selkein sanoin, että traditio ja Raamattu ovat yhtä arvokkaita ja merkittäviä, ja syntyi vastareformaatio, siis vastauskonpuhdistus reformaattoreita vastaan. Antonin sanojen mukaan Trenton kirkolliskokous profiloitui nimenomaan ”defensiiviseksi ja antiprotestanttiseksi”, vaikkakin se samalla toi myös uusia tuulia katoliseen kirkkoon ja korjasi joitain väärinkäytöksiä, joita reformistit olivat nostaneet esille. Luterilaisten mielestä Trento tietenkin on synkkä luku kirkon historiassa. Seuraava kirkolliskokous pidettiinkin 300 vuotta myöhemmin 1800-luvun loppupuolella Vatikaanissa. Tätä kirkolliskokousta kutsutaan Vatikaanin I kirkolliskokoukseksi tai konsiiliksi. Siellä lyötiin lukkoon, että paavi voi olla erehtymätön, ja että hän on ensimmäinen ja kirkon pää. Yleisesti Vatikaani I:n takana oli katolisen kirkon taistelu ”liberalismia” ja ”järkeisuskoa” vastaan. Pannassa oli siis modernismi ja sen mukana uskonnonvapaus, kirkon ja valtion ero, demokratia ja historiallis-kriittinen raamatuntutkimus. Vuonna 1864 Pius IX julkaisi  tuomiolistan moderneista erheistä, joista viimeinen oli, että ”Rooman paavin tulisi tehdä rauha ja sovinto edistyksen, liberalismin ja modernin kulttuurin kanssa.” (s. 11)

Kuilu muuttuvan, teollistuneen , modernin ja ”edistysmielisen” länsimaisen kulttuurin ja katolisen kirkon välillä oli siis kasvanut varsin leveäksi. Pius X kutsui modernismia ”kaikkien harhaoppien synteesiksi” (s. 12). Tuomas Akvinolaisen filosofian ja teologian synteesiä, tomismia, painotettiin vastaukseksi ja vaihtoehtoiseksi systeemiksi filosofiassa ja teologiassa.

Niin entäs se Vatikaani II?

Muutos tapahtui kuitenkin, kun paavi Pius XII:n jälkeen paaviksi valittiin ”väliaikapaaviksi” ajateltu Johannes XXIII, suomalaisittain ”Jussi kakskytkolme”. Jussi pisti pyörät pyörimään ja päätti aika monen yllätykseksi kutsua kaikki maailman tuhannet piispat yhteen kirkolliskokoukseen, jossa käsiteltäisiin eri ehdotuksia sekä hänen toivomiaan asioita – kuitenkin niin, että paavi ei puuttuisi (joidenkin ”traditionalistien” harmiksi) kovinkaan vahvasti kirkolliskokouksessa käsiteltäviin asioihin.

Kirkko teki päätöksiä yhdessä pelkän paavin ja Rooman sijaan. Aiemmin oli esiintynyt kritiikkiä liiallisesta Rooma-keskeisyydestä. Tällä kertaa koko katolista kirkkoa kuunneltiin. Esivalmistelussa koottiin 10 000-sivuinen 15 niteen sarja, johon oli koottu ja analysoitu kaikki käsiteltäviä aiheita koskevat ehdotukset ja toivomukset. Aiheiksi toivottiin ja ehdoteltiin esimerkiksi Neitsyt Marian oppimääritelmiä, eri harhojen (kuten kommunismin) tuomitsemista, kirkko-opin käsittelyä ja piispojen kollegialisuutta. Valmisteluvaiheessa eri komissiot sitten koostivat papereita ehdotuksista, joita sitten käsiteltiin ja veivattiin itse konsiilissa. Vuosina 1962–1965 Vatikaaniin kokoontui muutama tuhat hiippapäistä veijaria sekä lukuisia ei-katolisia tarkkailijoita seuraamaan jännittävää näytelmää, jossa moneen pitkän aikaa kyteneeseen ongelmaan etsittiin yhdessä ratkaisua. Monia reformeja tehtiin ja monia henkilöitä suututettiin. Katolisen kirkon ja Vatikaanin kasvot saivat aika lailla uuden muodon, ja katolinen kirkko avautui moneen suuntaan.

Itse kirjasta

Tästä siis Anton kirjoittaa kirjassaan, paremmin kuin itse tässä yritän. Anton on katolisen teologian huippuasiantuntija Suomessa. Hän on lukenut kirjansa ja kirjastonsa ja avaa teoksessaan sitä aarteistoa humoristisesti kaiken kansan luettavaksi. Kirjan ensimmäinen osa (s. 8–72) käsittelee yllä mainittua historiaa ja kehitystä Trentosta 1950-luvulle asti pohjustuksena konsiilille. Lisäksi se käsittelee konsiilin kulkua, eri väittelyjä ja eri asiakirjojen syntyyn liittyviä vaiheita. Voisi luulla, ettei tällaisesta aiheesta saa aikaan kuin kuivaa ja väsyttävää tekstiä. Anton osaa kuitenkin vangita lukijan mukaansa. Takakannessa olevan kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaalan mainoslauseen loppu ”[k]irjaa lukee kuin dekkaria” ei olekaan pelkkää mainosta, vaan oikeasti totuudenmukaista kuvausta, varsinkin kirjan ensimmäisestä osasta. Huumori räiskyy. Vaikeat asiat pyritään selostamaan yksinkertaisesti. Vaimoni sanoin isoja asioita käydään läpi mielenkiintoisten yksityiskohtien ja esimerkkien kautta, ilman että teksti olisi raskasta. Ensimmäinen osa on siis kirjan alaotsikon mukaisesti ”johdatus historiaan”.

Toinen ja kirjan pisin osa (s. 76–191) onkin jo hieman raskaampi, ja siinä näkyy Antonin systemaatikon koulutus. Merkittävimmät konsiilin tuottamat tekstit, 4 konstituutiota (painoarvoltaan suurimmat) sekä yhdeksän dekreettiä ja kolme julistusta (joilla ei sinänsä ole nykyään välttämättä painoarvollista eroa keskenään) käsitellään yksitellen systemaattisesti läpi. Kyseessä on siis ”johdatus teksteihin”. Merkittävämmät asiakirjat käydään läpi yksityiskohtaisemmin, merkityksettömämmät taas hyvin lavealla pensselillä. Anton käsittelee kunkin tekstin systemaattisesti ensin esittelemällä asiakirjan rakenteen, sisällön, johtavien teologien (useimmiten Teinonen Suomesta ja maailmalta Joseph Ratzinger eli hyvä ja paha pol… eikun paavikaksikosta se paha) arvioita asiakirjasta sekä sen jälkeen arvioimalla hieman tekstin vaikutusta konsiilin jälkeen 50 vuoden aikana. Merkittävimmät asiakirjat koskevat messua ja liturgiaa, Raamatun ja tradition suhdetta, kirkko-oppia, kirkon suhtautumista nykymaailmaan, evankelioimista ja ekumeniaa sekä uskonnonvapautta ja kirkon suhtautumista muihin uskontoihin. Näissä kaikissa kohdissa tapahtui Vatikaani II:n aikana ja sen jälkeen varsin mielenkiintoisia muutoksia.

Toistava analyyttinen ote saattaa väsyttää lukijaa, ja siitä Anton jo johdannossa varoittaa, mutta ainakaan itselleni sekään osa kirjasta ei missään määrin tuntunut raskaalta. Vaimotesti ei ole vielä tätä kirjoittaessa yltänyt kirjan toiseen osaan asti.

Kirjan kolmas osa (s. 197–239) on sitten ”johdatus tulkintaan”. Mikä se konsiili nyt oikeastaan sitten oli, ja mitä merkitystä sillä on ollut? Mitä oikeastaan jäi käteen ja miten ”vatikaanikakkosen henki” on jatkunut katolisessa kirkossa? Oliko konsiili hyvä alku, jonka henki on tukahdutettu ja josta on palattu aikaan ennen konsiilia? Vai tuhosiko Vatikaani II katolisen kirkon avaamalla ovet harhaopeille? Vai oliko Vatikaani II luonnollinen ketju kirkon jatkumossa? Anton esittelee nämä kolme päätulkintalinjaa. Itse hän kuuluu viimeisimpään, johon hän laskee myös konsiilissa mukana olleet myöhemmät paavit Johannes Paavali II:n ja Benedictus XVI:n sekä myös nykyisen paavi Fransiscuksen.

Kirjan kolmen pääosan välissä on lyhyet ”välisoitot”, joissa lukutaakkaa kevennetään esittelemällä Vatikaani II:n huumoria ja sutkautuksia sekä erityisesti suomalaista yleisöä ajatellen Vatikaani II:n vaikutusta, vastaanottoa ja käsittelyä suomalaisessa katolisuudessa.

Hehkutuksen jälkeen hieman kurmutusta…

Jos jokin kirjassa oli raskasta, niin paikoitellen sanasto. Tietenkin ongelmana on se, että katolinen teologia ja sen kehitys on suomalaiselle lukijalle vieraampaa. Sen takia Anton tuo esille monia termejä, joita hän olisi voinut selittää sekä itse kirjan sivuilla, että myös kirjan lopussa olevassa lukijaa auttavassa sanastossa paremmin. Esimerkiksi ”tomismi”-sanasta annettua selitystä ”Tuomas Akvinolaiseen nojaava filosofis-teologinen suuntaus” ei oikeastaan selitä mitään sille, joka ei ole lukenut Esa Saarisen Filosofian historiaa huipulta huipulle Sokrateesta Marxiin. Selitys avaa kyllä, että sillä on yhteyttä 1200-luvulla eläneeseen henkilöön, mutta mitä se henkilö sitten oli ajatellut ja miten se näkyy Vatikaani I:n konsiilissa? Miten hänen filosofiansa eroaa modernismista, kun paavit ja kardinaalit hänet halusivat asettaa 1800-luvun lopulla niin merkittävään asemaan katolisessa kirkossa? Mistä oikein on kyse? Ressourcement selitetään esimerkiksi hieman paremmin, kun kerrotaan, että se on ”1900-luvulla syntynyt teologinen liike, joka painotti Raamattua ja kirkkoisiä.” (s. 251) Näitä määrityksiä olisi voinut tuoda tosiaan enemmän itse tekstiin silloin, kun termi ensimmäisen kerran esiintyy. Sanastoon joutuu palaamaan välillä aika usein, mikä on tietenkin ymmärrettävää. Onneksi sellainen kirjassa on, ja tällaisenaankin se palvelee lukijaa puutteistaan huolimatta.

Toinen ongelma, joka näkyy juuri toisessa osassa kirjaa (mutta myös muualla) on latinalainen sanasto. Itse latinaa nyt hieman jo lukeneena kyllä välillä ymmärrän latinankielisiä kirjojen nimiä, ja teologien on syytä osata latinansakin (joskin kunnon sola scriptura -periaatteen mukaisesti mielestäni heprea ja kreikka ovat tärkeämpiä ;) ). Mutta jos nyt latinankielisten asiakirjojen ja eri kirjojen nimien siellä täällä suomentamatta jättäminen saa teologin skarppaamaan ja tarttumaan ARS Grammaticaansa ja Grammatica Parvaansa, niin ainakin maallikkoa ajatellen latinankieliset nimet olisi voinut aina suomentaa, ainakin silloin kun nimi esimerkiksi esiintyy asiakirjaa käsittelevässä luvussa ensimmäisen kerran. Tätä olisi voinut toteuttaa erityisesti kirjan toisessa osassa. Lumen Gentium tarkoittaa kansojen valoa. Sen olisi voinut suomentaa, kun asiakirjaa käsitellään sivusta 110 eteenpäin. Tässä ehkä vastaan tulee juuri se akateemikon ja tutkijan helmasynti, että kun on niin ”inessä” siinä omassa alassa, ei tajua, että toiset eivät välttämättä suoraan kaikkea tiedäkään ja termistö onkin vierasta. Anton ei ole tätä sudenkuoppaa täysin kyennyt välttämään, vaikka parhaansa on yrittänyt.

… ja lisää hehkutusta

Anton osaa hommansa. Hän tekee kirjassa juuri sen, mitä jokaisen akateemikon ja tutkijan pitää tehdä: hän lukee paljon tylsiä ja pölyttyneitä kirjoja ja sen jälkeen tuo parhaat palat ja tiedonjyvät helpolla tavalla tavallisen (eri traditiossakin elävän) tallaajan luettavaksi. Hän tekee sen samaan aikaan sekä humoristisesti että vakavasti, yksinkertaisesti ja asiantuntevasti. Oi jospa itse osaisin kirjoittaa moista tekstiä! Tässä tulee kateelliseksi. Pienistä risuista huolimatta en voi kuin suositella kirjaa.

Vatikaani II muutti merkittävästi katolisen kirkon itseymmärrystä ja sen suhtautumista muuhun maailmaan. Luterilaiselle Vatikaani II on merkittävä muun muassa siksi, että siellä ensimmäistä kertaa nähtiin virallisesti meidän kotoisen Suomen kirkkommekin jollain tasolla olevan kristillinen. Olemme erossa olevia veljiä ja sisaria, emme enää harhaoppisia. (Toisaalta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ja katolisen kirkon suhde on hieman epäselvä, s. 172–175)

Jos haluaa oikeasti tutustua siihen, millainen on yli yhden miljardin kristityn kirkko ja mitä se ajattelee, niin tässä on helposti lähestyttävä kirja. Katolisen kirkon katekismus sitten taitaa olla vähän raskaampi teos.

Lue tämä ja päivitä itsesi myöhäiskeskiajalta nykypäivään. Lue tämä, ja olet entistä paljon viisaampi. Ota ja lue!