Näytä niille teologi 2017 – Jukka Thurén

Vuosittain tammikuun lopulla somessa järjestettävä Näytä niille teologi (lontooksi Show Them A Theologian) -viikko on taas ohi, joten on aika paljastaa tämän vuoden valinta ja kertoa miksi olen valinnut juuri hänet.

Valitsin tällä kertaa teologin, josta löysin sellaisen kuvan, että ainakaan heti ei ole selvää, kuka on kyseessä. Jukka Thurén (1930–2015) oli Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan pitkän linjan professori. Hän kouluttautui ensiksi klassillisen filologian maisteriksi ja sen jälkeen teologiksi opiskellen ensimmäistä alaa Turun yliopistossa ja jälkimmäistä Göttingenissä, Uppsalassa ja Åbo Akademissa. Teologian puolella hän oli ensi alkuun Vanhan liiton miehiä, siis Vanhan testamentin eksegeetti, ja valmistui siltä puolelta lisensiaatiksi. Tohtorinväitöksen hän teki kuitenkin myöhemmin, 1973, Uuden testamentin eksegetiikan alalta Heprealaiskirjeestä ja erityisesti sen 13. luvusta. Samaan aikaan hän toimi Åbo Akademissa kreikan lehtorina, ja vuodesta 1974 vuoteen 1993 hän toimi professorina kouluttaen suuren määrän kovan luokan eksegeettejä. Ymmärtääkseni hän painotti erityisesti alkukielten hallintaa ja niiden merkitystä teologin työkalupakissa. Se ainakin näkyy hänen kovatasoisessa Uuden testamentin kommentaarisarjassaan.

Yliopistotyönsä lisäksi Thurén osallistui uuden Raamatunkäännöksen tekemiseen sekä oli mukana myös ensimmäisessä kirkon asettamassa Tunnustuskirjojen käännöskomiteassa. Lisäksi hän käänsi varhaiskirkon muita tekstejä, kuten Meliton pääsiäissaarnan ja Augustinusta sekä luterilaisten omaa kansanpyhimystä, Lutheria. Lisäksi hän oli mukana Suomen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välisissä neuvotteluissa. Eläköitymisen jälkeen hän opiskeli viron kielen ja toimi Tarton yliopistossa opettajana. Kovan luokan jäbä siis!

Thurénin jalanjäljissä on ollut hyvä kulkea

Olin lukenut jonkin verran Thurénista ja tiesin hänen merkityksestään suomalaiselle teologialle jo aiemmin. Kunnolla en kuitenkaan hänen teksteihinsä, tai kommentaarisarjaan, ollut ennen Åbo Akademiin siirtymistä tarttunut. Pidin häntä sellaisena ”evankelisen liikkeen” jäbänä, jota kaikki evankeliset fanittavat vain koska hän oli evankelinen. Ja hänhän toimikin suurimmaksi osaksi juuri evankelisen liikkeen piirissä.

Uuden testamentin kreikan tekstikursseilla Sven-Olav Back kuitenkin suositteli meitä katsomaan filologisia niksejä ja apua käännösongelmiin Thurénin kommentaareista Galatalaiskirjeeseen ja Roomalaiskirjeeseen. Jäin koukkuun, ja myöhemmin käytinkin Thurénia aina kääntäessäni mitä tahansa tekstiä myös kurssien ulkopuolella. Thurénin kommentaarisarja on syvintä ja oivaltavinta kommentaarikirjallisuutta, mitä Uuteen testamenttiin suomeksi löytyy.

Kommentaareista innostuneena lähdin tutustumaan miehen tuotantoon enemmänkin. Kirjastosta löytyneet Israelin usko ja Kirkon usko avasivat tarkkanäköisesti ekumeenisten uskontunnustusten maailmaa Raamatun tekstien ja niiden tulkintahistorian kautta. Kaksikosta Kirkon usko mahtui viime vuoden päräyttävimpiin lukukokemuksiin. Hänen pohdintansa Paavalin suhteesta lakiin Roomalaiskirjeen kommentaarissa – ja hänen lyhyt ekskurssinsa koskien Heikki Räisäsen Paul and the Lawia – oli mielenkiintoista ja avaavaa. Suomen teologisen instituutin julkaisemassa Paavali ja laki -iustitiassa (Iustitia 6, 1995) Thurén avaa omassa artikkelissaan samaa teemaa ja kritisoi jonkin verran myöhempien luterilaisten selitysraamattujenkin argumentaatiota. Thurénin loppukaneetti onkin puhutteleva: ”Tämän esityksen piilotarkoituksena on ollut terävöittää lukijoiden kriittistä asennetta. Sellaista tarvitaan myös silloin, kun luetaan C:n [Concordia Self-Study Bible] tasoista suositeltavaa kirjallisuutta.”

Luterilainen tunnustus oli Thurénille selkeästi rakas. Hän halusi kuitenkin mennä meidän ajastamme viittäsataa vuotta kauemmaksikin kalaan, aina Vanhan testamentin maailmaan asti. Hänen tekstinsä olivat pureskeltuja ja mietittyjä, märehdittyjä. Erityisesti varhaisemmissa kommentaareissa nostetaan kissa pöydälle myös Tunnustuskirjojen raamattuargumentaation suhteen. Toisaalta Thurén näkee myös, että tunnustuksen ja Raamatun välillä on yhteys. Tunnustus on siis raamatullista tunnustusta. Vaikka luterilaisilla isillä jokin argumentti ei aina pitänyt, itse teologia ei romahda, sillä niiden taakse löytyy muita argumentteja tai toisia Raamatunkohtia saman argumentin taustalle.

Samaan aikaan Thurén on näyttänyt itselleni mallia myös siinä, että raamatuntutkimus ja klassisten kielten hallinta voivat tukea ja auttaa nimenomaan seurakuntia ja kirkkoa. Akateeminen tutkimus on siis hyödyllistä ja sitä voi tehdä muutenkin kuin kunnon postmodernismin hengessä hajottamalla katedraaleja ja rakentamatta mitään tilalle. Räisänen muistaakseni mainitsee elämäkerrassaan Thurénin joskus laukoneen, että eksegetiikka on kirkon orja. On tai ei ole. Itse ainakin pyrin siihen, että oma eksegetiikkani voisi olla rakentamassa kirkon työtä – akateemisista ihanteista luopumatta.

Thurén on mielestäni aliarvostettu eksegeetti suomalaisen yliopistollisen eksegetiikan historiassa. Lukekaamme Thurénia, erityisesti hänen kommentaarejaan, Thurénin hengessä kriittistä silmää unohtamatta!

Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 1/2

Vuonna 2016 tuli taas luettua paljon kirjoja. Tällä kertaa tosin kaunokirjallinen osuus jäi pahasti paitsioon, eikä seuraavaa Waltaria tullutkaan luettua. Ensi vuonna sitten kaksi? Julkaisen nyt vuoden lopussa ensimmäiset viisi mielestäni parasta lukemaani kirjaa ja uuden vuoden puolella toiset viisi.

1. Jukka Thurén: Kirkon usko. Nikaialaisen uskon tunnustajan opas. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja n:o 6 (166 s., Joensuun yliopisto 2002)

Edesmennyt Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan professori Jukka Thurén oli myös aktiivinen ekumeenikko. Hän oli pitkään mukana esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon teologisissa keskusteluissa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Kirkon usko on oikeastaan kirjoitettu jatko-osaksi Thurénin 70-luvulla tekemälle synodaaliväitöskirjalle Israelin usko, jonka itse luin Kirkon uskon jälkeen syventyessäni keväällä erityisesti kolminaisuusoppiin ja sen raamatullisiin juuriin. Israelin uskossa Thurén käsittelee lause lauseelta Nikean-konstantinopolin uskontunnustusta ja pyrkii etsimään uskontunnustuksen vanhatestamentillisia juuria ja sitä, miten Vanhaa testamenttia on Uudessa testamentissa tulkittu. Kirkon usko taas laajentaa perspektiiviä Nikean omiin isiin. Nikean uskontunnustus käydään läpi lause lauseelta etsien sen taustalla olevaa raamatuntulkintaa uskontunnustuksen laatimisessa mukana olleiden isien omista opetuksista ja kirjoituksista.

Kirja ei vaadi klassisten kielten osaamista, mutta ainakin itse havaitsin sen erittäin hyödylliseksi taidoksi. Toivoisin tämän kirjan kuluvan erityisesti teologien ja opettajien käsissä, miksi ei myöskin maallikkojen.

”Nikaian-Konstantinopolin usko(ntunnustust)a eli symbolia (NK) laulaa tai lausuu Jumalaa ylistäen valtaosa maailman kristityistä. Sen merkitys kristikuntaa yhdistävänä tekstinä on lähes Isä meidän -rukouksen veroinen. Sen sanoin voimme esitellä kristikunnan uskoa ulkopuolisille ja opettaa sen ydintä kasteoppilaille. Sen sisältöön kaivautumalla tulemme aikuisemmiksi kristityiksi. Nekin lausekkeet, mitkä aluksi kuulostavat oudoilta, osoittautuvat tarkoin harkituiksi. NK:n ahkerasta ja kunnioittavasta käytöstä kristitty tunnistaa aidon uskonveljen, sen väheksyminen ei todista hyvää. Sen halventajan tunnistaa kartettavaksi harhaoppiseksi, vaikka hän olisi oman kirkon pappi. NK on vuosisatojen kuluessa osoittautunut uskon linnoitukseksi, jota ”yhdeksi” tunnustautuvan ja yhteyteen pyrkivän kirkon on itsepintaisesti puolustettava. Jos uskon tunnustaja tapetaan, usko loistaa entistä kirkkaampana. Vaikka Nikaia, Konstantinopoli ja NK:n laatijoiden kotikaupungit on kuta kuinkin menetetty sen vastustajille, NK on valloittanut ison osan muusta maailmasta. Kun sitä sanottiin ekumeeniseksi Konstantinopolissa v.382 tai Khalkedonissa v.451, tarkoitettiin Rooman valtakuntaa: nyt merkitys on laajempi. NK kaikuu jälleen niillä Venäjän alueilla, joilta se oli välillä vaiennut.

Tyrmeys ilman rakkautta on ollut turmiollista: yksi ainoa NK:een lisätty sana on vielä äskettäin ollut Balkanin veljessotien taustalla. Isompi uhka koko kristikunnalle on kuitenkin se, jos NK:n sanoja ei enää pidetä tärkeinä: tunnustukseen yhdytään, muttei kysytä, mitä se oikein sanoo ja millä perusteella. Tätä vaaraa torjumaan on tämäkin kirjanen laadittu.” (s. 7)

2. Antti Laato: Monotheism, Trinity and Mysticism. A Semiotic Approach to Jewish-Christian Encounter (159 s., Peter Lang 1999)

Paneutuessani kolminaisuusoppiin huomasin Kirkon uskon kirjallisuusluettelossa tämän kirjan. Se löytyi Åbo Akademin kirjastosta, ja kesälukemiseksihan sen hotkaisin. Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professori Antti Laato käsittelee tässä lyhyessä kirjassaan Charles Sanders Peircen semioottisen mallin avulla vaikeaa uskontojenvälisen dialogin problematiikkaa, nimittäin kristinuskon ja juutalaisuuden välistä vuoropuhelua Jumalasta ja kolminaisuusopista.

Ensimmäinen osa on ainakin itselleni raskasta soutamista. Siinä Laato esittelee Peircen semiotiikkaa (merkkioppia) ja sitä, miten sen avulla voidaan ymmärtää tieteen tekemistä ja toisaalta myös tieteen rajoja silloin, kun puhutaan Jumalasta ja teologiasta. Peircen semiotiikkaan pitäisi tutustua enemmän, koska törmään siihen nykyään kaikkialla.

Kirjan toisessa osassa Laato käy läpi juutalaisten oppineiden Vanhan testamentin tulkintaa ja etsii sieltä erityisesti myöhemmässä juutalaisessa traditiossa väheksytyn varhaisen mystiikan kautta yhtymäkohtia kristinuskon kolminaisuusoppiin. Myös myöhemmät keskiajan oppineet, kuten Moses Maimonides, ja heidän näkemyksensä kolminaisuusopista saavat käsittelynsä. Laato näkee, että keskiajan juutalaisuus, ja esimerkiksi Maimonides, on niin kiinni filosofiassa, että Raamatun ja varhaisen juutalaisen tulkintatradition tarjoamalle mystiikalle tai sen kielelle ei jää tilaa. Tiukan filosofisessa maailmassa ja logiikassa kolminaisuusoppi on hänen mukaansa kauhistus.

Kirjan kolmannessa osassa Laato käsittelee varhaisten kristittyjen Vanhan testamentin tulkintaa ja kolminaisuusoppia. Tässä Laato on erityisen vahvoilla.

Viimeisessä osassa Laato yrittää kääntää sekä juutalaisen mystiikan että kristillisen kolminaisuusopin peirceläisen semiotiikan kielelle. Näin hän pyrkii siihen, että kolminaisuusoppia ei tarvitsisi näiden kahden uskonnon välisessä keskustelussa nähdä kauhistusta herättävänä asiana ja että kristillisen kolminaisuusopin taustalla voitaisiin juutalaisten puolelta nähdä legitiimiä Vanhan testamentin tulkintaa.

Mielestäni tässä on jälleen yksi kirja, jota erityisesti kristinuskon opettajien ja teologien tulisi lukea. Lyhyt, ytimekäs ja asiantunteva opus.

”I believe that both partners in this debate have lost valuable theological points. Christians have lost the mystic language of Judaism and their dogma of the Trinity was formulated using Greek philosophical terms and paradoxes. Paradoxes are not essentially wrong because they attempt to give life to the mystical language of the New Testament. However paradoxes are difficult for the human mind to understand because in them logical contradiction dominates. Outsiders understand easily the whole canon of doctrine as logical nonsense. On the other hand, the starting-point in the language of Jewish mysticism is the fact that though we cannot understand, we can still speak. We cannot grasp God with our language but we have a restricted possibility to express in Him who He is.

I believe that the Jewish partner in the dialogue has also lost something essential and important in this struggle. Because of Christian speculation about the relationship between Father and the divine Christ, Judaism reacted sensitively against any hint of divine hypostasis. However, divine Wisdom, to take but one example, played an important role in the Jewish writings of the Second Temple period, and is even attested in Proverbs 1-9. The lack of a divine hypostasis in the theology of certain Jewish thinkers (for example, Saadia Gaon and Maimonides) makes God appear to be a mere abstraction. On the other hand, Rabbinical theology (e.g., the idea of God’s presence) and Jewish mysticism (e.g., Sefirot) have preserved these mystical traditions.

The language of Jewish mysticism opens the door to a fruitful encounter between Judaism and Christianity. If Christians are forced to say that Jesus Christ was merely a reaction it not only contradicts the New Testament witness but also corresponds to the idea in Judaism that the Shekhinah of God is merely a creation, i.e., God himself is not present, only his creation is present. Such a view of God’s presence would be blasphemy in the eyes of many Jews because it implies that God is not interested to be in contact with human beings. That God was present in Christ, i.e., that Christ was the Shekhinah of Yhwh (cf., Joh 1:14 – – ) is an essential point of Christianity.” (s. 145–146)

3. Leif Erikson: Auktoritet och nådemedel. Några huvuddrag ur Martin Luthers bibelsyn. Studier utgivna av institutionen för systematisk teologi vid Åbo Akademi 25 (140 s., Åbo Akademi 1994)

Mielestäni jokaisen luterilaisen teologin, etenkin pappeutta pohtivan, olisi syytä tutustua dogmatiikkaan peruskurssia syvemmin. Pappislupauksessa sitoudutaan luterilaiseen tunnustukseen, joten olisi varmaan syytä tietää, mitä siellä lukee, jotta siihen voisi sitoutua. Niinpä suoritin Åbo Akademissa aineopintokokonaisuuden luterilaisesta tunnustuksesta. Åbo Akademin dosentti Leif Eriksonin kirjanen oli yksi osa tutkimuskirjallisuutta. Lisäksi tuli luettua Eriksonin toinen teos Pneumatologi och epikles i luthersk teologi, professori Bengt Hägglundin artikkelikokoelma Arvet från reformationen – teologihistoriska studier, professori Tuomo Mannermaan uuden koulukunnan alullepanija In ipsa fide Christus adest sekä iso osa tunnareita på (gammal) svenska. Pidemmän aikaa olemme lukeneet niitä vaimoni kanssa myös suomeksi, ja loppusuora häämöttää jo.

Muistan Eriksonin saarnamieskaima Leif Nummelan todenneen viime keväänä Ryttylän Raamattua käsittelevässä Apologiaforumissa, että Eriksonin kirja on niin tärkeä ja hyvä kirja, että jokaisen pitäisi myydä kaikki mitä omistaa ja hankkia teos hyllyyn. Vaikka Nummelan heitto olikin kunnon hyperbola, niin kyllähän kirja on yhtä timanttia. Oman kappaleeni tosin taisin lahjoittaa pappisvihkimyksen johdosta ystävälleni. Pitää hankkia uusi kappale takaisin hyllyyn heti, kun on mahdollisuus!

Eriksonin kirja on lyhyt ja ytimekäs ja erittäin systemaattinen. Ensimmäisessä kappaleessa Erikson esittää selkeät tutkimuskysymykset. Hänen mukaansa tutkijat ovat yleensä painottaneet, että Lutherin raamattunäkemyksessä olennaista on Raamatun auktoriteetti (auktoritet) traditiota vastaan tai sen armoa välittävä vaikutus (nådemedel = armonväline). Yleensä tutkijat ovat painottaessaan toista hylänneet toisen funktion tai ainakin väheksyneet sen merkitystä Lutherin teologiassa. Erikson etsii näitä kahta Raamatun funktiota Lutherin teoksista. Sen lisäksi Erikson pyrkii löytämään Lutherin kirjoituksista vastauksen siihen, mitä Luther pitää Raamatun keskuksena (centrum). Erikson on valinnut Lutherilta kahdeksan pääteosta, joita hän käsittelee kronologisessa järjestyksessä ja siten myös pohtii, muuttuuko Lutherin raamattunäkemys ajan kuluessa.

Jokainen kappale käsittelee yhtä Lutherin teosta. Aluksi Erikson referoi käsittelemänsä teoksen kysymyksenasettelun puitteissa ja käy sen jälkeen keskustelua tutkijoiden kanssa. Viimeisessä luvussa Erikson tiivistää kirjan tulokset. Rakenne on systemaattisen kuiva, mutta samalla todella helppo ja selkeä.

Lutherin näkemys ei muutu ajan saatossa. Raamattu toimii auktoriteettina järjen ja filosofian (ehtoolliskiista, sidottu ratkaisuvalta, perisynti) sekä tradition (roomalais-katolinen kirkko) yläpuolella. Raamatun on mahdollista toimia ylimpänä auktoriteettina, koska se on selkeä kirja. Tämä oppi Raamatusta selkeänä kirjana on muuten nykypäivän luterilaisuudesta kadonnut; Raamattu nähdään nykyään jälleen epäselvänä kirjana, jota voidaan tulkita miten sattuu ja minne sattuu, varmaan osittain postmodernismin ja derridaistien takia. Ajattelen, että Sammeli Juntusen Kirkon Raamattuteologiasta ja sen puutteesta voisi olla avuksi tässä ongelmassa. Raamattua tulee tulkita kirjaimellisesti (ei tarkoita nykyajan amerikkalaisfundamentalistista raamatuntulkintaa), allegoria on sallittua siinä määrin kuin lukija tuntee kristillisen uskon, mutta sitä tulee enimmäkseen välttää. Luther itse harjoittaa sitä erityisesti Vanhan testamentin tulkinnassaan. Sen sijaan Raamatun inspiraatio ja syntyhistoria saavat Lutherilta vähemmän huomiota. Raamattu toimii myös armonvälineenä, erityisesti julistettuna sanana, mutta myös kirjoitettuna. Tässä Erikson on eri mieltä kuin professori Miikka Ruokanen, joka hänen mielestään tekee liian suuren eron saarnatun ja kirjoitetun sanan välille. Raamatun keskuksen Luther on määritellyt vähemmän selkeästi. Välillä se on Kristus, välillä vanhurskauttamisoppi. Voidaan kuitenkin ajatella, että Kristus on keskus. Samalla Kristus yhdistää Raamatun auktoriteetti- ja armonvälinefunktiot. Raamattu on auktoritatiivinen, koska se on Kristuksen sanaa. Samalla se toimii armonvälineenä, koska se on Kristuksen sanaa.

Eriksonin kirja on lyhyydestään huolimatta painava. Hän sitoutuu selkeästi enemmän ruotsalaiseen koulukuntaan (Hägglund, Ingemar Öberg) kuin suomalaiseen (Ruokanen). Ingemar Öbergin tiiliskivi Bibelsyn och Bibeltolkning hos Martin Luther vuodelta 2002 on kattavampi ja perusteellisempi, mutta samalla kovin raskas. Sen etuna ovat pitkät lainaukset suoraan Lutherin teksteistä. Senkin luin kesällä.

Jos kirjaa tekisi mieli lukea, mutta ruotsin taito sakkaa, niin onneksi Eriksonin asiantuntemuksesta pääsee nauttimaan myös joko livenä Perustan tulevilla teologisilla opintopäivillä tai lukemalla Perussanoman reformaation juhlavuoden kunniaksi julkaiseman kirjan Teesejä Raamatusta.

”För Luther hör frågan om Skriftens yttre klarhet (claritas Scripturae) samman med dess auktoritet. Endast en klar och entydig Skrift kan ha auktoritet menar reformatorn, som övergav den fyrfaldiga tolkningsregeln (quadriga) och istället började framhålla Skriftens enkla bokstavliga betydelse (sensus litteralis). Inte minst i sin kamp för realpresensen i nattvarden höll Luther hårt fast vid instiftelseordens enkla och bokstavliga betydelse. Reformatorn varnar i flera sammanhang för att använda den s.k. allegoriska bibeltolkningen, ifall man inte har en god insikt i den kristna läran.” (s. 123–124)

4. Timo Nisula: Augustinus (233 s., WSOY 2008)

WSOY:n Kristinuskon vaikuttajat -sarjassa ilmestyi aikoinaan Augustinus-tutkijapastori Timo Nisulan ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys tuosta Pohjois-Afrikan mohikaanista, Hippon piispasta, herra A:sta.

Augustinus on merkittävä kirkkoisä erityisesti läntiselle kristinuskon haaralle. Augustinuksen muotoilemat perisyntioppi ja ennaltamääräämisoppi ovat olleet merkittäviä niin roomalais-katolisille kuin luterilais(-katolis)illekin. Uskonpuhdistuksen merkkivuoden sankari, Playmobil-figuurista ja Tässä seison –sukista suurelle yleisölle tuttu Martti Lutherkin oli nimenomaan augustinolaismunkki ja tutustunut erityisesti Augustinuksen opetuksiin.

Heitänpä tähän väliin pienen heiton. Yleensä paljon Lutheria lukeneet alkavat muistuttaa Lutheria myös siinä, että äänenpainot kovenevat ja Lutherin retoriikasta otetaan mallia sekä hyvässä että pahassa. Tutkija Nisula on lukenut ja kääntänyt Augustinusta sen verran, että myös hänen kirjoitustyylinsä on tainnut saada vaikutteita Hippon herralta. Sen verran mukavaa ja sujuvaa on Nisulan tekstiä lukea!

Nisula käsittelee Augustinusta varsin yleispiirteisesti. Hän käyttää paljon lainauksia ja antaa siten tilaa piispalle itselleen, mikä ilahduttaa lukijaa, joka ei muuten ole Augustinuksen teksteihin tutustunut. Käännökset ovat hyviä ja ammattitaitoisia, usein ymmärtääkseni Nisulan omia. Augustinuksen polemiikit newagehtavaa manikealaista poppoota (johon hän itsekin jonkin aikaa kuului), Pelagiusta ja donatolaisia vastaan saavat kirjasta ison osan, toisaalta ihan syystäkin, sillä ne ovat vaikuttaneet olennaisesti hänen ajatteluunsa.

Kirjan kautta pääsee myös pienelle aikamatkalle. Nisula kuvaa esimerkiksi sen aikaisen postin ongelmia, Augustinuksen kirjeenvaihtoa ja saarnoja. Lisäksi isot teemat, kuten ihmisen vapaa tahto, synti, pelastus ja kolminaisuus, tulevat käsitellyiksi kertomuksellisella tavalla. Nisula avaa Augustinuksen omaa mielenmaisemaa. Lukija ikään kuin vedetään mukaan Augustinuksen omaan taisteluun ja elämään eri kirjeiden ja kirjojen kautta.

Tolle lege!

Pieni ote kirjasta on Augustinuksen kirjeestä Valerius-piispalle Augustinuksen pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 391:

”Tässä elämässä ja etenkin nykyaikana mikään ei ole piispalle, papille tai diakonille helpompaa ja hauskempaa ja ihmisten mielestä miellyttävämpää kuin viran hoitaminen leipätyönä ja olemalla kaikille mieliksi. Mikään ei kuitenkaan ole Jumalan silmissä kurjempaa ja surullisempaa ja kirotumpaa.

Samoin mikään ei ole tässä elämässä ja etenkin nykyaikana piispalle, papille tai diakonille vaikeampaa, työläämpää ja vaarallisempaa kuin taistella suuren valtiaamme käskyjen mukaan. Ja taas, mikään ei ole Jumalan silmissä sen onnellisempaa!

– –

Minä vain en osaa! En minä ole lapsena enkä nuorena saanut mitään oppia tällaiseen työhön. Siinä vaiheessa, kun aloin jotain ymmärtää, minut pantiin väkisin virkaan kaikkien syntieni palkkana (mitään muuta syytä minulle ei kyllä tule mieleen).

Minulle annettiin kaleerissa kakkossoutajan paikka, vaikka en edes tiedä, miten päin airoa pidetään.

Luulen, että Herra tahtoo minua näin rangaista. Olenhan ollut kärkäs arvostelemaan muiden soutajien syntejä, niin kuin olisin kovastikin oppineempi ja laadukkaampi mies, ja nyt olen itse kokenut, mistä tässä kaikessa on kysymys.” (s. 31–32)

5. Eero Junkkaala: Viides herätysliike. Näin minä sen näen (198 s., Kirjapaja 2016)

Eero Junkkaalan kirja on ainakin omassa änkyräteologisessa kuplassani herättänyt eniten tunteita, kynän sauhuamista, pohdintaa ja ajattelua. Kirjasta ollaan montaa mieltä. Mielestäni yksi loistava hyvän kirjan mittari helppolukuisuuden ja viihdyttävyyden lisäksi on se, että se haastaa pohtimaan. Ja mikäli jokin kirja haastaa pohdiskelutyöhön, niin se kirvoittaa myös ajatuksia. Ja niitä on tosiaan siunaantunut, lähtien Uusi tie -lehden pääkirjoituksesta ja jälkikeskustelusta virkakysymyksestä, jota käsiteltiin lyhyesti marraskuisen Kirkolliskokouksen kyselytunnillakin, aina Keijo Rainerman mielenkiintoiseen arvioon Perustassa tai Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramiehen pohdintoihin luterilainen.netissä.

Kirjoitin kirjasta jo tuoreeltaan oman subjektiivisen kirja-arvioni, johon herra kirjailija itsekin kommentoi oman ”tykkäyksensä”. Siksi en teosta tässä sen enempää avaa. Pieni maistiainen itse kirjasta on kuitenkin paikallaan. Junkkaala käsittelee kirjassaan luvun verran itsellenikin merkittävän Suomen teologisen instituutin syntyä:

”Halusimme antaa viestin, että paras vastaus huonolle eksegetiikalle on hyvä eksegetiikka. Emme lähtökohtaisesti torjuneet historiallis-kriittisen metodin käyttöä vaan sen väärinkäytön. Jos sen johdosta Raamattu sirpaloituu joukoksi keskenään ristiriitaisia mielipiteitä, se on osoittautunut hyödyttömäksi menetelmäksi. Raamatun tutkimuksen tulee olla sellaista, jolla on käyttöä kristillisen seurakunnan opetuksessa ja julistuksessa. Tietenkin akateeminen tiede on arvovapaata ja voi tulla mihin tuloksiin tahansa. Kuitenkin jos uskomme, että Raamattu on Jumalan ilmoitus, sillä täytyy olla jokin yhtenäinen sanoma ja juoni. Kristillinen kirkko on tämän aina tiennyt ja akateeminen teologia joskus perusteellisesti hukannut. Tällaisia kysymyksiä pohdimme ja tältä pohjalta koetimme rakentaa ”parempaa eksegetiikkaa”.

Muuan anekdootti STI:n alkuvuosilta on jäänyt elämään niistä keskusteluista, joita yliopiston luennoilla oli joskus käyty. Vanhan testamentin professori Raija Sollamo oli kai hiukan tympääntynyt opiskelijoiden kysymyksiin ja vastaväitteisiin ja tokaissut: ”Mitä te luulette voittavanne sillä, että pidätte kiinni tuosta vanhasta raamattunäkemyksestänne?” Joku opiskelija takapenkistä oli huutanut: ”Iankaikkisen elämän.” Näin tämä asetelma usein koettiin. Raamattua repivä teologia uhkasi jopa riistää uskon.

Kun Timo Eskola vuonna 1992 tuli Suomen teologisen instituutin työntekijäksi, opetuskapasiteetti kaksinkertaistui. Kaiken lisäksi Eskola osoittautui vuosien varrella eksegeetiksi, joka alkoi julkaista tuotantoa sekä suomeksi että englanniksi sellaisia määriä, että yliopiston opettajista harva on pystynyt samaan. Hän teki toisen tohtorintutkinnon kirjallisuustieteestä ja on julkaissut Euroopan arvostetuimmissa teologisissa sarjoissa useita teoksia. Teologisen tiedekunnan dosenttina hän opettaa myös yliopistossa. Kaikkein kiistellyin tutkimuskohde on ollut Heikki Räisäsen teologian analysoiminen. Se tuotti kiivaan keskustelun Räisäsen kanssa myös Teologisen Aikakauskirjan sivuilla.” (s. 112–113)

Vuoden 2015 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2

Viime kuussa läväytin esille viime vuoden parhaimmiston viisi ensimmäistä kirjaa. Tässä kuussa palataan vielä viime vuoden puolelle. Aloitetaan jollain ihan muulla.

6. J. Maxwell Miller & John H. Hayes: A History of Ancient Israel and Judah. (523 s., SCM Press Ltd. 1986)

Aloitetaan nimittäin tenttikirjalla – ja melkoisella sellaisella. Gamla testamentet som historia -kurssille piti lukea kyseinen järkäle, joka käy Saulista alkaen läpi muinaisen Israelin pohjoisvaltakunnan ja eteläisen Juudan valtakunnan historian. Miller & Hayes -linjaa voitaisiin pitää tutkimuksessa ikään kuin ”kolmantena linjana”, jos käytetään vanhoja termejä. Laidoilla Vanhan testamentin tutkimuksessa ovat niin sanotut maksimalistinen ja minimalistinen suuntaus. Termit taitavat palautua Raamatun arkeologian pariin. Karikatyyrisesti maksimalistien mukaan Vanhan testamentti kertoo totuuden, ellei toisin todisteta. Esimerkiksi John Brightin A History of Israel lienee historiateoksista lähimpänä maksimalistista suuntausta. Niin sanottu Kööpenhamina-koulukunta, tai minimalistinen koulukunta (Thomas L. Thompson & Co.) taas katsoo, että tekstit ovat liian myöhäistä perua ja kärsineitä eivätkä vastaa mitenkään todisteita. Karrikoiden voidaan sanoa, että tekstit puhuvat potaskaa, ellei toisin todisteta. Kyseinen koulukunta esimerkiksi piti varmana, että Daavidia ei ole koskaan ollut olemassakaan. Thompsonillakin meni kertoman mukaan luu kurkkuun, kun tutkijat löysivät Tell ’Danin legendaarisen piirtokirjoituksen, jossa puhutaan Juudasta Daavidin huoneena (bet David, siis Daavidin dynastia). Suomessa tämä koulukunta on mediassa vahvoilla. Tottakai, kun saa meheviä otsikoita. Esimerkiksi Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan tenttikirjaa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret voidaan luonnehtia minimalistiseksi.

Millerin ja Hayesin historiateos on siinä jossakin keskellä. Tästä kertoo erityisesti kirjan alku, jossa käydään pitkää metodologista keskustelua siitä, voidaanko tällaista historiateosta tehdä. Ja jos se tehdään, onko se silloin vain Raamatun siteeraamista vai jotain muuta. Äärimmilleen viety maksimalismi ja minimalismi hylätään ja kolmas tie etsitään välistä – kuitenkin lähempänä maksimalistista kuin minimalistista suuntaa. Jotain teoksesta kertoo jo se, että se alkaa käsittelynsä pitkälti vasta Daavidista ja Salomosta, eikä esimerkiksi ota juurikaan kantaa exodus-kertomukseen (Egyptistä vapautumiseen) ja luvatun maan valloittamiseen – saati sitten patriarkkoihin. Toisaalta taas Daavidia ja Salomoa käsitellään eikä heitä vain ohiteta.

Kirja oli opettavainen niin metodologisesti kuin myös sisällöllisesti. Vanha testamentti on vahvasti historiaan sidottu kirja(sto), ja sen takia historiallinen ymmärrys on elintärkeää sen oikeintulkitsemiseksi ja ymmärtämiseksi. Tekstipätkä käsittelee Salomonin aikaa ja kuninkaallisen siion-teologian syntyä (esimerkiksi 2. Sam. 7):

”While this royal Zion theology may have already begun to emerge under David, the elaborated form summarized above and reflected in the passages cited will have developed over time. Probably it was under Solomon that this royal theology received its first clear and strong articulation. This seems likely on at least three grounds: (1) Solomon was the first of the Davidic kings whose claim to the throne was based purely on the dynastic principle. David was crowned by the people of Judah and Israel in ceremonies that involved covenant arrangements and he claimed Jerusalem by conquest. But Solomon’s claim to authority over the land was in effect the royal Zion theology. Yahweh had chosen David and his descendants to rule, and David had chosen Solomon to be his successor. (2) The Jerusalem Temple, built by Solomon, is a prominent element in the Zion theology. (3) The passages listed above, although composed long after Solomon’s day, seem to point particularly to him as the focus of the dynastic promise.” (s. 203–204)

7. Emil Anton: Vatikaanin II kirkolliskokous. Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan. (258 s., Amanda-kustannus 2015)

Emilin kirjasta teinkin jo kirja-arvion blogiini. Muita arvioita ja linkkejä niihin voi löytyä Emilin kirjalle tekemältä propagandasivustolta. Sinne pääsi omakin aivopieruni.

Mitä enemmän arvioita olen kirjasta kuullut myös katolisen kirkon sisäpuolelta, sitä enemmän olen huomannut, että kirja on jollakin tavalla poleeminen. Katolisen kirkon ulkopuolelta tulevien arviot ovat olleet pitkälti ylistäviä. Jiska Gröhn toivoi siitä Sanansaattaja-lehden arviossaan tenttikirjaa teologiseen. Kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala kuvaa kirjaa melkeinpä dekkariksi. Professori Risto Saarinen kutsui sitä kulttuuriteoksi, kuten minäkin omassa arviossani. Mutta sitten esimerkiksi katolisten oma hiippakuntalehti Fides (10/2015) lyttäsi teoksen Katri Tenhusen kirja-arviossa (tai virheiden etsinnässä) maan rakoon. Hyvää ei juurikaan ollut sanottavana. En syö silti sanojani, joskin hänen toiveensa, ”että ymmärrys Vatikaani II:sta ei jäisi pelkästään tämän kirjan varaan” on hyvä huomioida. Aina voi lukea enemmän. Mutta kyllä Antonin kirjan varassa pitkälle pötkii. Johdantoteoksena ja popularisoivana teoksena se on oikein mainio. Sitaatti kirjasta on teoksen huumoriosastosta. Asiapitoisempaa settiä voi lukea kirja-arviostani tai sitten suoraan itse kirjasta.

”Kohupuheessaan kardinaali Frings oli moittinut yleistä käytäntöä vihkiä pappeja piispoiksi kuuriallisiin kunniatehtäviin eikä hiippakuntien johtoon. Fringsin mukaan piispuuden ei tulisi olla mikään arvonimi vaan paimenvirka.

Kun piispa vihitään kuuria- tai apulaispiispaksi, hänelle annetaan todellisen hiippakunnan sijasta titulaari- eli nimellinen piispanistuin jostain muinaisesta hiippakunnasta, jota ei enää käytännössä ole olemassa. Tämä johtuu vanhasta periaatteesta, jonka mukaan jokaisella piispalla on oltava oma hiippakuntansa. Käytäntö sai nyt osakseen värikästä kritiikkiä.

Evreux’n apulaispiispa Antoine Léon Louis Caillot totesi: ”Tämä tapa herättää hämmästystä. Kukaan benediktiinejä lukuun ottamatta ei tiedä, missä nämä titulaari-istuimet ovat. Yleensä ne ovat vain raunioita.” Philadelphian apulaispiispa Gerald McDevitt puolestaan kertoi: ”Kun minusta tuli piispa, sain kolmesivuisen kuvauksen titulaari-istuimestani jossain Tunisian eteläosassa. Luettuani sen menetin kaiken haluni käydä siellä koskaan. Ymmärtääkseni siellä ei ole muuta kuin pari vuohta ja palmua.” (s. 43–44)

8. Pekka Lindqvist: Synti. (170 s., Perussanoma 2009)

Tätä on kristinusko -sarjassa on ollut sekä hyviä että ei-niin-hyviä kirjoja. Tähän mennessä olen lukenut seuraavat teokset: Jutta Jokirannan Vanha testamentti (ok), Matti Kankaanniemen Uusi testamentti (hyvä), Tom Holménin Apokryfit (hyvä), Anna Norrbackin Luominen (ok), Vesa Ollilaisen Lunastus (ok), Antti Laaton Lopunajat (ok) ja Lindqvistin kirjasen.

Pekka Lindqvistin teos on ollut tähän mennessä sarjan parasta antia. Tykkään hänen hieman puhemaisesta kirjoitustavastaan. Ei niin, että teksti ei olisi kirjakieltä, mutta tapa johdattaa lukijaa eteenpäin tekee lukemisen helpoksi. Kuitenkaan tämä metateksti (kuten sitä yliopistossa kutsutaan) ei ole mitään amerikkalaista lässytystä, vaan sopii suomalaiseen jörrikkäkirjalliseen ilmaisuun. Sellainen taito on harvalla kirjoittajalla.

Kirja lähtee liikkeelle Vanhasta testamentista. Aloitetaan 1. Moos. 1–11:stä synnin eksponentiaalisesta eskaloitumisesta ja käsitellään samalla synti-sanan tärkeimpiä hepreankielisiä vastineita ja niiden taustaa sekä erilaisia kuvia synnistä (epäpuhtautta, taakkaa, oikealta tieltä poikkeamista). Vanhan testamentin osuus huipentuu Siinain vuoren juurella tapahtuneeseen epäjumalanpalvontaan lankeamiseen, kultaisen vasikan valamiseen. Alkulukujen yhteydessä käsitellään sekä myöhemmän juutalaisuuden että kristinuskon tulkintaeroja. Myöhempi juutalaisuus (ehkä vastareaktiona kristilliseen tulkintaan?) ei juurikaan pidä syntiinlankeemuskertomusta oleellisena. Aaronin lankeemus on sitäkin merkityksellisempi.

Tämän jälkeen kirja käsittelee syntiä testamenttien välissä niin kutsutuissa Vanhan testamentin apokryfikirjoissa, pseudepigrafeissa, Qumranista löydetyissä kääröissä sekä rabbiinisessa juutalaisuudessa. Apokryfikirjoihin ja pseudepigrafeihin voi tutustua lähemmin Holménin yllämainitun teoksen avulla. Qumranista tiedetään Suomessa paljon, koska suomalainen Qumran-tutkimus on maailmankuulua. Jutta Jokirannan toimittama tietokirja Aarre saviastioissa tai Gaudeamuksen uunituore Kuolleenmeren kadonnut kansa lienevät hyviä suomenkielisiä lähteitä. Tämän uskallan sanoa, vaikken ole niitä vielä itse lukenut. Auktoriteettiuskoa siis.

Synti jatkaa synnissä rypemistä myös Uuden testamentin osalta. Jälleen käydään läpi sanastoa, tällä kertaa kreikkalaista. Mietitään eri määritelmiä syntisille ja Paavalin kamppailua synnin kanssa. Lisäksi raotetaan ovia kirkkoisien maailmaan. Lopussa käsitellään vielä viisi syntiin liittyvää vaikeaa tapausta Uudessa testamentissa. Suosittelen kaikille tätä kirjaa sen varsin surullisesta sanomasta huolimatta! Muistetaan kuitenkin Paavalin sanat, että ”missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:20)

Synti muodossa tai toisessa esiintyy Raamatussa lähes joka sivulla, ja apostolien perillisilleen jättämä evästys on niin ikään yksiselitteisen karu. ”Tämän asian kanssa te tulette elämään aina. Tätä vastaan teillä on taistelu.” Näin voisi kiteyttää apostolien elämänläheisen opetuksen tästä aiheesta. Mutta synninkään vastustaminen ei ole kristinuskon ydin. Pääasia on jälleen viesti armollisesta Jumalasta ja sitä kautta, näin kristillinen usko lupaa, löytyy myös avain syntiongelmaan. Siitä emme kuitenkaan pääse yli, että kokonaisuus tarvitsee synti-käsitteen toimiakseen. Pois syntiä ei Raamatusta ja kristinuskon olemuksen ydinalueelta saada muuttamatta samalla koko uskontoa toiseksi. Sanoma armon kirkkaudesta edellyttää synkän taustavärin. Koko ison kertomuksen huipentuma – se, kuinka pyhä Jumala ottaa ihmisen yhteyteensä – on alustettava pitkällä johdannolla katuojassa rypevästä luuserista, tuhlaajapojasta, langenneesta, huorasta ja ryöväristä. Juuri tämä, ja vasta tämä, tekee kristinuskon saarnaamasta ihmeestä ihmeen. Synti on siis edellytys anteeksiantamuksen sanomalle, vaikka kukaan ei kai toivoisi sen olevan täällä läsnä ja sen tekemistä luonnollisesti kehotetaan välttämään.” (s. 13–14)

9. Teuvo V. Riikonen & Pekka Rahkonen: Ave, Pave! Paavali iki- ja nykynuorille. (129 s., Perussanoma 2012)

Teuvo V. Riikosen kirjoittama ja Pekka Rahkosen kuvittama kirja Pavesta on samaa linjaa aiempien sarjan kirjojen kanssa. Toissavuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon kirjasarjasta pääsi takavasemmalta Antti Laaton teos Se on siinä! Paven löysin pilkkahintaan sieltä Suomen teologisen instituutin paljon puhutulta kirjakirppikseltä.

Riikonen on rauhanturvaajapapin, toiminnanjohtajan ja poliitikon lisäksi myös satiirikko – ja se näkyy teksteistä. Huumori hersyy, ja Rahkonen on kyllä omimmillaan näitä teoksia kuvittaessaan. Aluksi epämääräinen taitto ei lopulta haittaa ollenkaan. Ave, Pave! On hieman raskaampi kuin Laaton kirja, mutta ei yhtä raskas kuin Timo Eskolan samaisen sarjan Oi Tsiisös!. Tässä mielessä voin kyllä yhtyä Emil Antonin vuosien takaiseen arvioon. Eskola toisaalta tuo raskaudestaan huolimatta esille suurelle yleisölle tuntematonta näkökulmaa eksiilin evankeliumista Jeesus-tutkimuksessa. Riikonen taas on sisällöllisesti ajateltuna varsin perinteinen johdatus Paavaliin ja hänen teologiaansa ja kirjeisiinsä.

”Kirje Titukselle on ilmeisesti kirjoitettu samoihin aikoihin kuin ensimmäinen Timoteuksen kirje. Myös tämän kirjeen huolena olivat harhaoppiset opettajat, jotka työnsivät kuonaa ja törkyä joka paikkaan. Kirjeen tavoitteena ei ollut vain varoittaa väärästä opista, vaan myös levittää oikeaa oppia, joka on aina tervettä. Siksi Paavali puhuukin enemmän terveestä opista kuin oikeasta. Mutta hän tuntee väärät opettajat (1:10) ja antaa heille ansioluettelossa kolme määritelmää, joissa ei mielistellä myötäkarvaan. He ovat kurittomia, tyhjänpuhujia ja niitä, jotka johtavat toisia harhaan. Se on siinä!

Mutta terve opetus ei siis ole vain harhaoppisten tunnistamista ja kurmottamista, vaan myös tervettä opetusta. Toisen luvun jakeissa 11–14 hän yhdessä pitkässä lauseessa esittää kristinuskon sanoman eri puolet. Kaiken lähtökohta on aina ”Jumalan armo”, jonka pohjalta ”eläisimme”. Armo on ”pelastanut” meidät ja ”kasvattaa” meitä. Kristityn elämään kuuluu kasvu, joka merkitsee itsensä tuntemisen kasvua, mutta myös Jumalan tuntemista. Silloin ”odottaessamme” Jeesuksen toista tulemista hän toimii ”puhdistaakseen” meidät. Pelastuksemme ei perustu omiin tekoihimme, vaan Jumalan armoon ja hyvyyteen.” (s. 106–107)

10. Mika Waltari: Feliks onnellinen. (194 s., WSOY 2009)

Viime vuoden tapaan kaksi listan kirjaoista on kaunokirjallisia teoksia. Tällä kertaa toinen niistä on peräti suomalainen. En ole ikinä ollut suurempi suomalaisen kirjallisuuden fani. Muistan ala-asteen vanhempaintapaamisessa, että opettaja valitti vanhemmilleni, että luin vain käännöskirjallisuutta (Dragonlancea) ja se vaikutti negatiivisesti suomen kielen sanajärjestyksiin. Vastasin, että ei mahda mitään kun suomalaisten kirjoittamat teokset vain ovat pehvasta, ja siitäkös opettaja suuttui. Väinö Linnan Tuntematon sotilas ihan meni lukiossa. Seitsemää veljestä en ikinä yrityksestä huolimatta oikeasti lukenut lukiossa, koska se vain oli niin tylsä ja vaikea (sori TYKin opettajat, Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä oli paljon mielenkiintoisempi). Vaimoni puoliksi pakottamana sain sen kuitenkin alkuvuodesta luettua. Ihan ok:han se oli. Mutta rehellinen mielipiteeni on, että kirjan ylistäminen johtuu pelkästään sen historiasta. Jos Jukolan veljekset asetetaan samalle viivalle muun (suomenkielisenkin) kirjallisuuden kanssa, niin eipä taida veljeskullat pitkälle pötkiä.

Kaksi suomalaista kirjailijaa on kuitenkin meikäläiselle ihan maittanut. Kjell Westö on tosin suomenruotsalainen ja hänen teoksensakin käännetään sitten suomeksi hänen ja suomentajan yhteistyöllä. Mika Waltari on kuitenkin poikkeus säännöstä. Siinä on ihan ihka oikea suomenkielinen kirjailija! Häneen tutustuin Valtakunnan salaisuuden kautta ja pikkuhiljaa pyrin varovaisesti hiipien kohti Sinuhea. Feliks onnellinen oli mielenkiintoinen välietappi.

Feliks onnellinen kuuluu Waltarin kristinuskoa käsittelevään kirjallisuuteen. Se kertoo tilastovirkailija Feliks Tienhaarasta, jonka missio on pakkomielteisesti ja neuroottisesti kertoa joka päivä jollekin tuntemattomalle ihmiselle kaupungissa, että hänen syntinsä ovat anteeksiannetut. Hänen suhteensa Jumalaan on kieroutunut. Kerran kaupungissa hän sitten tapaa vanhan koulukaverinsa, josta on tullut professori, ja alkaa melkoiset pohdiskelut. Lukekaa loput itse. Suosittelen kirjaa lämpimästi aivan kaikille. Se tuli hotkittua kohtalaisen nopeasti!

”Olithan sinä aina fiksu koulussa”, hän sanoi katkerasti. ”Yliopistossa pärjäsit. Olethan professori ja kaikki, muistan lehdistä nähneeni, julkisuuden mies.” Erkki liikautti torjuvasti kättään ja kuin ravisti pois tuon kaiken. ”Minulla on ollut onnea”, hän väitti, ”hyvä tuuri, niinkuin sanotaan. Kaikessa menestynyt. Mutta tiedätkö, Feliks, mitä tässä seisoskellessani tein. Kaivelin tikulla paskakasaa.”

Hän kiihtyi, veri kohosi hänen päähänsä, hän ravisti entistä ystäväänsä hihasta ja vakuutti: ”Osuit tosiaan oikeana hetkenä luokseni, Feliks. Mitäpä minä sitä sinulta salaisin. Tuskin toiste tapaamme. Seisoskelin tässä päivänpaisteessa, katselin merta ja ajattelin mielessäni koko mennyttä elämääni. Siinä ei ole mitään hyvää. Ei mitään mitä alttiisti muistaisin. Pelkkää tunkiota. Vaikka miten syvälle pöyhisin, tunkiota vain. Se haisee.” (s. 57–58)

Kunniamainintoja

Yllä mainittujen lisäksi kunniamaininnan viime vuodelta saa moni kirja. Lee Strobelin kirjan Tapaus Kristus arvioin jo aiemmin. Antti Laaton Guide to Biblical Chronology kiinnostaa vain niitä, jotka pohtivat Vanhan testamentin historiallisuutta ja sen kronologisia vaikeuksia. Siihen pohdintaan viime vuonna julkaistu oppikirja on loistava. Laaton Kun nämä alkavat tapahtua oli myös hyvä kirja Raamatun lopun ajoista, joskin en aivan kaikesta ole välttämättä aivan samaa mieltä. Jukka Thurénin Uuden testamentin kommentaariteoksista olen nauttinut valtavasti. Gunnar Rosendalin Kirkollinen uudistus sai aikaan pohdintaa liturgiasta ja sen merkityksestä. Aapeli Saarisalon muistelmateos Elämäni mosaiikkia oli mielenkiintoinen teos, joka käsitteli samalla Pyhän maan arkeologiaa ja Saarisalon hassuja elämäntapoja. Markku Särelän vanha teos Lapsikaste on raamatullinen oli vanhuudestaan ja Vartiotorni-seuran kuvia muistuttavasta huvittavasta kuvituksestaan huolimatta hyvä kirja, joskin hänen ajatuksiaan Johanneksen kasteesta en itse pysty allekirjoittamaan.