Veli veljeä vastaan

Venäjän säälimätön hyökkäys Ukrainaa vastaan on ollut mielessäni viimeiset pari viikkoa. Tuskin olen ollut ainoa. Mieleen tulee samalla myös se, missä sattui olemaan, kun Krimin niemimaa vallattiin 2014. Paljon on omassa elämässäni sen jälkeen tapahtunut, ja vallitsevaan tilaan jotenkin turtui. Niin ei olisi pitänyt käydä varsinkaan valtionjohdon tasolla.

En ole mikään politiikan asiantuntija, enkä sodankaan. Teologiassakin oma asiantuntemukseni ulottuu vain pienelle alueelle. Sen väitöskirjan vääntäminen päivästä toiseen on opettanut.

Olen tutkinut ja kääntänyt viime viikkoina Riemuvuosien kirjan lukuja 35–38. Riemuvuosien kirja on 2. vuosisadalla eKr. kirjoitettu ns. “Rewritten Bible” -teksti, jossa kirjoittaja kirjoittaa uudelleen 1. ja 2. Mooseksen kirjojen kertomuksen luomisesta aina Siinain vuorelle saakka, jossa Mooses saa laintaulut (1. Moos. 1–2. Moos. 24). Riemuvuosien kirjassa tapahtumat kerrotaan hieman eri tavoin, ja niihin tehdään paljon erilaisia lainopillisia lisäyksiä. Muutoksilla on usein jokin raamatullinen eksegeettinen tausta.

Kirjan luvut 35–38 kertovat surullista tarinaa Jaakobin ja hänen veljensä Esaun välisestä sodasta sen jälkeen, kun Iisak ja Rebekka ovat kuolleet. Sekä Iisak että Rebekka ovat etukäteen huolissaan siitä, mitä Esau tekee sen jälkeen, kun heistä aika jättää. Hänhän oli vannonut tappavansa veljensä Iisakin kuoleman jälkeen (1. Moos. 27:41). Iisakin kuoltua 1. Mooseksen kirja ei kerro mitään siitä, mitä veljien kesken oikeastaan tapahtuu ja kuinka Esau suhtautuu siihen, että hän on menettänyt esikoisoikeutensa ja esikoiselle kuuluvan siunauksen (1. Moos. 25:27–34; 27:1–29).

Riemuvuosien kirjan kirjoittaja yhdistää tämän yksityiskohdan 1. Moos. 48:22 annettuun yksityiskohtaan, jonka mukaan Jaakob olisi sotinut amorilaisten kanssa sekä yleisiin traditioihin, joissa Esau toisaalta kuvataan naapurikansa Edomina ja joissa hän toisaalta typologisesti kuvastaa ja heijastaa sellaista juutalaista ryhmittymää, joka on luopunut Herrasta (ks. esim. Jes. 63:1–6; Obadjan kirja; Mal. 1:2–3). Riemuvuosien kirjan kirjoittaja maalaa Jaakobista mitä ruusuisimman kuvan, kun taas Esau väritetään hyvinkin synkin värein.

Joka tapauksessa Riemuvuosien kirjan luvuissa 35 ja 36 sekä Rebekka että Iisak pyytävät jälkipolveaan elämään rauhassa ja sovinnossa keskenään, pyrkivän hyvään toisiaan kohtaan. Esaukin tähän suostuu, vaikka hänen onkin aiemmin kuvattu sortavan omia ikääntyneitä vanhempiaan ja näin rikkovan neljättä käskyä “kunnioita isääsi ja äitiäsi.”

Iisakin kuoltua luvun 37 alussa Esaun pojat ihmettelevät, miksi Iisak antoi esikoiselle kuuluvan osuuden Jaakobille ja jätti Esaun ilman. Esau vastaa kertoen kuinka hän myi esikoisoikeutensa Jaakobille ja kuinka Jaakob oli “taitavasti” (ge’ezin ja syyrian mukaan) tai “viekkaasti” (latinan mukaan) hankkinut siunauksen isältään. Lisäksi Iisak oli vannottanut häntä ja Jaakobia rakastamaan toinen toistansa ja elämään rauhassa keskenään. (Jub 37:1–4)

Tähän eivät Esaun pojat tyydy. He toteavat, että he ovat sekä voimakkaampia että väkevämpiä kuin Jaakob. Sen tähden he päättävät marssia Jaakobia vastaan ja tappaa hänet sekä tuhota hänen jälkeläisensä. Mikäli Esau asettuu tässä heitä vastaan, joutuu hänkin kaltoin kohdelluksi ja tapetuksi. He keräävät myös palkkasotilaita eri kansoista auttamaan hankkeessaan. Uhittelun keskellä Esaunkin viha syttyy ja hän päättää lähteä kostoretkelle Jaakobin luokse, samaan aikaan kun Jaakob vielä suree menehtynyttä Lea-vaimoaan. (37:1–14)

Jaakobille tämä hyökkäys tulee yllätyksenä. Hän ei suostu uskomaan Hebronin väkeä, joka ilmoittaa Jaakobia lähestyvästä vaarasta. Eihän veli nyt voi veljensä kimppuun hyökätä! Lopulta, kun Esaun väki on jo porteilla, Jaakob sulkee portit ja kysyy Esaulta, tälläkö tavalla hän toteuttaa äidille ja isälle vannomansa valat. (37:15–17).

Esau vastaa Jaakobille ja toteaa, että yhtä paljon kuin leijona on härän ystävä tai susi lampaan, niin hän eläisi rauhassa veljensä kanssa. Kukaan ihmis- tai eläinkunnan jäsen ei pidä valojansa. Siispä hän toivoo, että Jaakobin suku häviäisi juurineen maan päältä. (37:18–23)

“Silloin Jaakob ymmärsi, että Esau tahtoi sydämestään tehdä pahaa hänelle, että hänen koko olemuksensa uhkui hänen tappamistaan. Hän oli tullut kuin seivästä päin rynnistävä villisika. Vaikka seiväs lävistää ja tappaa villisian, ei se vetäydy pois seipäästä. Sinä hetkenä Jaakob käski omiaan ja palvelijoitaan hyökkäämään Esauta ja kaikkia hänen tovereitaan vastaan.” (37:24–25, raakakäännös ge’ezistä)

Luvussa 38 kerrotaan, kuinka Juuda sitten käskee isäänsä jännittämään jousen ja tappamaan vastustajansa, sillä kukaan muu ei voi isän veljeä vastaan hyökätä. Näin Jaakob lopulta tekeekin lävistäen Esaun rinnan ja iskien hänet maahan. Juuda etunenässä Jaakobin pojat johtavat puolustavaa hyökkäystä surmaten viholliset ja ajaen heitä takaa aina Seirin vuorille asti. Sillä välin Jaakob kunnioitti veljeään ja hautasi hänet. Hän lähetti myös pojilleen käskyn solmia rauhan Esaun poikien kanssa, jotka olivat jättäneet kuolleen isänsä kaatuneena sijoillensa (ja näin osoittaneet välinpitämättömyyttään isäänsä kohtaan). Teksti päättyy siihen, että Esaun jälkeläiset, joita nyt kutsutaan edomilaisiksi, joutuvat maksamaan tribuuttia Jaakobille ja hänen jälkeläisilleen (38:1–14).

Oikeutettu sota

Lukiessani ja pohtiessani Jaakobin ja Esaun välistä taistelua Riemuvuosien kirjassa ajatukseni eivät ole voineet olla karkaamatta Ukrainassa käytävään sotaan ja siihen, kuinka rinnasteisia nämä sodat joissakin kohdin ovat. Veljeskansa hyökkää veljeskansan kimppuun säälimättömästi, vaikka turvatakuut oli annettu jo 90-luvulla. Rauhaa toivotettiin, mutta rauhaa ei olekaan.

Milloin on oikeutettua sotia? Klassisen määritelmän mukaan kun puolustaudutaan. Esivalta ei miekkaa turhaan kanna, niin syntisiä me ihmiset olemme. Diplomatiaa tulee kuitenkin käydä loppuun asti ja rauhaan pyrkiä. Siihen Jaakob Riemuvuosien kirjan kertomuksessa pyrkii, aina loppuun saakka. Kun naamiot on riisuttu, ja niiden alta paljastuu sodan kasvot, näin presidentti Niinistöä lainatakseni, on oikeutettua puolustautua kaikin keinoin sitä voimaa vastaan, joka uhoaa olevansa paljon voimakkaampi ja väkevämpi ja pyyhkivänsä toisen pois, osoittaen pyrkimyksensä myös teoillaan.

Samalla tulee muistaa, että Venäjä ja Venäjän harvainvaltainen johto ei ole yhtä kuin venäläiset. Rauhaan tulee pyrkiä, kun se on mahdollista. Ja rukoilla.

Slava Ukraini!

P.S. Eniten olen häpeissäni siitä, kuinka Venäjän patriarkka Kirill on myynyt sielunsa ollakseen mukana harvainvallan koneistossa, käyttäen hengellistä arvovaltaansa tukeakseen diktaattorin järjetöntä ja Jumalanvastaista sotaa Jumalan nimessä. Toisen käskyn rikkomisestakin me tulemme tekemään tiliä Tuomarin edessä, myös Kirill. Jumala meitä armahtakoon.

Advertisement

Jumalasta isänä

Edelleen teologiassa ja raamatunselityksessä – twitterissäkin kun vielä siellä elämääni tuhlasin – törmää siihen ajatukseen, että juutalaisuudessa Jumalaa ei olisi tunnettu isänä, vaan vasta Jeesus olisi tuonut jumalakuvaan mukaan ajatuksen intiimistä isä–lapsi-suhteesta. Taustalle on tuotu vanha ja käymätön teoria siitä, että aramean abba-sana olisi jonkinlainen hellittelynimi, “isi.”

Näin ei kuitenkaan ole. Ensinnäkin varhaisjuutalaisissa teksteissä Jumalaa puhutellaan isäksi. Toiseksi aramean sana abba on ihan normaali aramean sana, joka on määräisessä muodossa (siitä lopun -a arameassa) ja tarkoittaa yleisesti isää. Toki on mahdollista, että sana on alunperin peräisin lasten jokeltelusta. Se on kuitenkin ihan normaali sana Jeesuksen äidinkielessä, eikä sanan oletettu kehityshistoria muuta sitä, miten sanaa on käytetty (vrt. ruotsin mamma, joka tarkoittaa ihan äitiä yleisesti). Eri asia on toki se, miten paljon isän ja lapsen välistä suhdetta analysoidaan ja kehitetään Uuden testamentin kirjoituksissa.

Otan seuraavassa esille kaksi esimerkkiä varhaisjuutalaisista kirjoituksista, joissa Jumalaa kutsutaan isäksi. Molemmat tekstipätkät ovat omia (raaka)käännöksiäni, ensimmäinen ge’ezistä, jälkimmäinen kreikasta.

Riemuvuosien kirja

Riemuvuosien kirja on kirjoitettu toisella vuosisadalla eKr. Suurin osa tutkijoista ajoittaa sen keskivaiheiille, mutta tarkka ajoitus on hieman kiistanalaista. Teos ikään kuin kirjoittaa uudelleen 1. Mooseksen kirjan kertomuksen ja jatkaa (pikakelauksella) 2. Mooseksen kirjan kertomusta aina Siinain vuorelle asti. Miljöönä teoksessa on Siinain vuori (2. Moos. 24), ja teos alkaa Jumalan puheella. Tämä käskee erityistä läsnäolon enkeliä (korkeimman tason enkeliä) kertomaan Moosekselle taivaallisista tauluista koko historian. Luvusta kaksi alkaen teksti onkin tämän läsnäolon enkelin puhetta Moosekselle alkaen luomisesta aina Siinain vuorelle saakka.

Itse luonnehtisin teosta pohjimmiltaan eksegeettiseksi teokseksi, joka pyrkii antamaan oikean tulkinnan 1. Mooseksen kirjan auktoritatiiviselle tekstille. Samalla se toki antaen auktoritatiivisen tulkinnan toimii itse auktoriteettina. Monet tulkinnoista perustuvat tiettyihin heprean tekstin yksityiskohtiin.

Kirjan alussa on Jumalan ja Mooseksen välinen dialogi. Jumala paljastaa suunnitelmansa, ja sanoo israelilaisten hylkäävän hänet ja Jumalan vastaavasti luovuttavan israelilaiset vieraiden kansojen käsiin. Lopulta kuitenkin israelilaiset kääntyvät takaisin, ja Jumala pelastaa heidät.

Mooses säikähtää suunnitelmaa ja rukoilee, että Herra pelastaisi israelilaiset tuomiolta. Tähän Jumala vastaa (1:22–25):

“Minä tiedän heidän vastahankaisuutensa, heidän ajattelutapansa ja uppiniskaisuutensa. He eivät kuuntele ennen kuin tajuavat syntinsä ja isiensä synnit. Vasta sitten he palaavat luokseni täysin suoraselkäisinä ja reiluina, koko sydämellään ja koko olemuksellaan. Minä ympärileikkaan heidän sydämensä ja heidän jälkeläistensä sydämen. Minä luon heille pyhän hengen ja puhdistan heidät niin, että he eivät enää ikinä käänny pois luotani. He seuraavat minua koko olemuksellaan pitäen kaikki käskyni. Niin he toteuttavat käskyni. Minä tulen heidän isäkseen ja he tulevat minun lapsikseni. Heitä kaikkia kutsutaan elävän Jumalan lapsiksi. Jokainen enkeli ja jokainen henki tulee tuntemaan heidät. Ja he puolestaan tulevat tietämään, että he oikeasti ja todellisesti ovat minun lapsiani ja minä olen heidän isänsä, ja että minä rakastan heitä.”

Riemuvuosien kirjassa siis samalla odotetaan tulevaisuuden tapahtumaa, jossa israelilaiset todella kääntyvät Jumalan puoleen ja Jumala pelastaa heidät ja israelilaiset tulevat todella tuntemaan ja tietämään, että Jumala on heidän isänsä. Vaikka eskatologia vaikuttaa olevan teoksessa sivuosassa, se tuntuu sisältävän saman ajatuksen hengellisestä pakkosiirtolaisuudesta, joka tuntuu olevan metakertomuksena myös Uuden testamentin teksteissä (suomeksi Eskola 2011).

Joosef ja Asenet

Mutta millainen isä on? Meillä jokaisella on varmaankin erilainen isä ja erilainen isäsuhde, ja se määrittää varmasti osaltaan sitä, miten me käsitämme myös puheen taivaan Isästä. Jos isäsuhde on ollut huono tai olematon, niin taivaan Isästä puhuminen voi tuntua vieraalta tai jopa ahdistavalta. Jos taas isäsuhde on ollut lämmin ja rakastavainen, myös puhe taivaan Isästä resonoi paremmin.

Sattumoisin tänään luin Joosefin ja Asenetin kertomusta, joka ainakin Cristoph Burchardin mukaan ajoitetaan ajanjaksolle 100 eKr.–100 jKr. Kyseessä on tarina, jossa Joosef ottaa vaimokseen egyptiläisen papin tyttären Asenetin, jonka tulee kuitenkin ensin kääntyä juutalaiseksi, ennen kuin tämä on mahdollista. Tajutessaan egyptiläisten epäjumalien turhuuden ja kauheuden, ja oman syntisyytensä, Asenet pitkän pohdinnan ja katumuksen jälkeen uskaltaa rukoilla Jumalaa. Osana tätä rukousta on yksi kauneimmista kuvauksista isästä, mikä itseänikin varsin tuoreena isänä kosketti (12:8):

“Sillä aivan kuten pieni lapsi pelästyy jotakuta ja pakenee isänsä luo, ja isä ojentaa kätensä ja nappaa lapsen maasta kahmaisten syliinsä, ja lapsi pitää tiukasti käsillään kiinni isänsä niskasta ja saa taas pelostaan hengitettyä ja lepää isänsä sylissä isän hymyillessä lapsen lapsellisuudelle, niin samoin sinä, Herra, ojenna kätesi minun puoleeni ja nappaa minut maasta.”

Seuraavan kerran kun mietit taivaallista Isää, muista tämä kuva isästä, joka pitää pelästyneestä huolta, joka on turvapaikka, ja joka hymähtää meidän pelollemme. Ja Paavalin sanoin kastettu kristitty on saanut Pyhän Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden ja saamme rohkein mielin huutaa “Abba!” (Room. 8:15), Jeesuksen tähden.

Kirjallisuus

Cristoph Burchard, “Joseph and Aseneth” – Old Testament Pseudepigrapha 2:177–247. Toim. James H. Charlesworth. Yale University Press, 1983. Repr. Peabody, MA: Hendrickson, 2019.

Uta Barbara Fink, Joseph und Aseneth: Revision des greichischen Textes und Edition der zweiten lateinischen Übersetzung. FoSub 5. Berlin: Walter de Gruyter, 2008.

James C. VanderKam (toim.), The Book of Jubilees: A Critical Text. Corpus Scriptorum Christianorum Orientalium 510; Scriptores Aethiopici 87. Louven: Peeters, 1989.

Timo Eskola, Uuden testamentin narratiivinen teologia. Kauniainen: Perussanoma, 2011.