Venäjän säälimätön hyökkäys Ukrainaa vastaan on ollut mielessäni viimeiset pari viikkoa. Tuskin olen ollut ainoa. Mieleen tulee samalla myös se, missä sattui olemaan, kun Krimin niemimaa vallattiin 2014. Paljon on omassa elämässäni sen jälkeen tapahtunut, ja vallitsevaan tilaan jotenkin turtui. Niin ei olisi pitänyt käydä varsinkaan valtionjohdon tasolla.
En ole mikään politiikan asiantuntija, enkä sodankaan. Teologiassakin oma asiantuntemukseni ulottuu vain pienelle alueelle. Sen väitöskirjan vääntäminen päivästä toiseen on opettanut.
Olen tutkinut ja kääntänyt viime viikkoina Riemuvuosien kirjan lukuja 35–38. Riemuvuosien kirja on 2. vuosisadalla eKr. kirjoitettu ns. “Rewritten Bible” -teksti, jossa kirjoittaja kirjoittaa uudelleen 1. ja 2. Mooseksen kirjojen kertomuksen luomisesta aina Siinain vuorelle saakka, jossa Mooses saa laintaulut (1. Moos. 1–2. Moos. 24). Riemuvuosien kirjassa tapahtumat kerrotaan hieman eri tavoin, ja niihin tehdään paljon erilaisia lainopillisia lisäyksiä. Muutoksilla on usein jokin raamatullinen eksegeettinen tausta.
Kirjan luvut 35–38 kertovat surullista tarinaa Jaakobin ja hänen veljensä Esaun välisestä sodasta sen jälkeen, kun Iisak ja Rebekka ovat kuolleet. Sekä Iisak että Rebekka ovat etukäteen huolissaan siitä, mitä Esau tekee sen jälkeen, kun heistä aika jättää. Hänhän oli vannonut tappavansa veljensä Iisakin kuoleman jälkeen (1. Moos. 27:41). Iisakin kuoltua 1. Mooseksen kirja ei kerro mitään siitä, mitä veljien kesken oikeastaan tapahtuu ja kuinka Esau suhtautuu siihen, että hän on menettänyt esikoisoikeutensa ja esikoiselle kuuluvan siunauksen (1. Moos. 25:27–34; 27:1–29).
Riemuvuosien kirjan kirjoittaja yhdistää tämän yksityiskohdan 1. Moos. 48:22 annettuun yksityiskohtaan, jonka mukaan Jaakob olisi sotinut amorilaisten kanssa sekä yleisiin traditioihin, joissa Esau toisaalta kuvataan naapurikansa Edomina ja joissa hän toisaalta typologisesti kuvastaa ja heijastaa sellaista juutalaista ryhmittymää, joka on luopunut Herrasta (ks. esim. Jes. 63:1–6; Obadjan kirja; Mal. 1:2–3). Riemuvuosien kirjan kirjoittaja maalaa Jaakobista mitä ruusuisimman kuvan, kun taas Esau väritetään hyvinkin synkin värein.
Joka tapauksessa Riemuvuosien kirjan luvuissa 35 ja 36 sekä Rebekka että Iisak pyytävät jälkipolveaan elämään rauhassa ja sovinnossa keskenään, pyrkivän hyvään toisiaan kohtaan. Esaukin tähän suostuu, vaikka hänen onkin aiemmin kuvattu sortavan omia ikääntyneitä vanhempiaan ja näin rikkovan neljättä käskyä “kunnioita isääsi ja äitiäsi.”
Iisakin kuoltua luvun 37 alussa Esaun pojat ihmettelevät, miksi Iisak antoi esikoiselle kuuluvan osuuden Jaakobille ja jätti Esaun ilman. Esau vastaa kertoen kuinka hän myi esikoisoikeutensa Jaakobille ja kuinka Jaakob oli “taitavasti” (ge’ezin ja syyrian mukaan) tai “viekkaasti” (latinan mukaan) hankkinut siunauksen isältään. Lisäksi Iisak oli vannottanut häntä ja Jaakobia rakastamaan toinen toistansa ja elämään rauhassa keskenään. (Jub 37:1–4)
Tähän eivät Esaun pojat tyydy. He toteavat, että he ovat sekä voimakkaampia että väkevämpiä kuin Jaakob. Sen tähden he päättävät marssia Jaakobia vastaan ja tappaa hänet sekä tuhota hänen jälkeläisensä. Mikäli Esau asettuu tässä heitä vastaan, joutuu hänkin kaltoin kohdelluksi ja tapetuksi. He keräävät myös palkkasotilaita eri kansoista auttamaan hankkeessaan. Uhittelun keskellä Esaunkin viha syttyy ja hän päättää lähteä kostoretkelle Jaakobin luokse, samaan aikaan kun Jaakob vielä suree menehtynyttä Lea-vaimoaan. (37:1–14)
Jaakobille tämä hyökkäys tulee yllätyksenä. Hän ei suostu uskomaan Hebronin väkeä, joka ilmoittaa Jaakobia lähestyvästä vaarasta. Eihän veli nyt voi veljensä kimppuun hyökätä! Lopulta, kun Esaun väki on jo porteilla, Jaakob sulkee portit ja kysyy Esaulta, tälläkö tavalla hän toteuttaa äidille ja isälle vannomansa valat. (37:15–17).
Esau vastaa Jaakobille ja toteaa, että yhtä paljon kuin leijona on härän ystävä tai susi lampaan, niin hän eläisi rauhassa veljensä kanssa. Kukaan ihmis- tai eläinkunnan jäsen ei pidä valojansa. Siispä hän toivoo, että Jaakobin suku häviäisi juurineen maan päältä. (37:18–23)
“Silloin Jaakob ymmärsi, että Esau tahtoi sydämestään tehdä pahaa hänelle, että hänen koko olemuksensa uhkui hänen tappamistaan. Hän oli tullut kuin seivästä päin rynnistävä villisika. Vaikka seiväs lävistää ja tappaa villisian, ei se vetäydy pois seipäästä. Sinä hetkenä Jaakob käski omiaan ja palvelijoitaan hyökkäämään Esauta ja kaikkia hänen tovereitaan vastaan.” (37:24–25, raakakäännös ge’ezistä)
Luvussa 38 kerrotaan, kuinka Juuda sitten käskee isäänsä jännittämään jousen ja tappamaan vastustajansa, sillä kukaan muu ei voi isän veljeä vastaan hyökätä. Näin Jaakob lopulta tekeekin lävistäen Esaun rinnan ja iskien hänet maahan. Juuda etunenässä Jaakobin pojat johtavat puolustavaa hyökkäystä surmaten viholliset ja ajaen heitä takaa aina Seirin vuorille asti. Sillä välin Jaakob kunnioitti veljeään ja hautasi hänet. Hän lähetti myös pojilleen käskyn solmia rauhan Esaun poikien kanssa, jotka olivat jättäneet kuolleen isänsä kaatuneena sijoillensa (ja näin osoittaneet välinpitämättömyyttään isäänsä kohtaan). Teksti päättyy siihen, että Esaun jälkeläiset, joita nyt kutsutaan edomilaisiksi, joutuvat maksamaan tribuuttia Jaakobille ja hänen jälkeläisilleen (38:1–14).
Oikeutettu sota
Lukiessani ja pohtiessani Jaakobin ja Esaun välistä taistelua Riemuvuosien kirjassa ajatukseni eivät ole voineet olla karkaamatta Ukrainassa käytävään sotaan ja siihen, kuinka rinnasteisia nämä sodat joissakin kohdin ovat. Veljeskansa hyökkää veljeskansan kimppuun säälimättömästi, vaikka turvatakuut oli annettu jo 90-luvulla. Rauhaa toivotettiin, mutta rauhaa ei olekaan.
Milloin on oikeutettua sotia? Klassisen määritelmän mukaan kun puolustaudutaan. Esivalta ei miekkaa turhaan kanna, niin syntisiä me ihmiset olemme. Diplomatiaa tulee kuitenkin käydä loppuun asti ja rauhaan pyrkiä. Siihen Jaakob Riemuvuosien kirjan kertomuksessa pyrkii, aina loppuun saakka. Kun naamiot on riisuttu, ja niiden alta paljastuu sodan kasvot, näin presidentti Niinistöä lainatakseni, on oikeutettua puolustautua kaikin keinoin sitä voimaa vastaan, joka uhoaa olevansa paljon voimakkaampi ja väkevämpi ja pyyhkivänsä toisen pois, osoittaen pyrkimyksensä myös teoillaan.
Samalla tulee muistaa, että Venäjä ja Venäjän harvainvaltainen johto ei ole yhtä kuin venäläiset. Rauhaan tulee pyrkiä, kun se on mahdollista. Ja rukoilla.
Slava Ukraini!
P.S. Eniten olen häpeissäni siitä, kuinka Venäjän patriarkka Kirill on myynyt sielunsa ollakseen mukana harvainvallan koneistossa, käyttäen hengellistä arvovaltaansa tukeakseen diktaattorin järjetöntä ja Jumalanvastaista sotaa Jumalan nimessä. Toisen käskyn rikkomisestakin me tulemme tekemään tiliä Tuomarin edessä, myös Kirill. Jumala meitä armahtakoon.
Aamunvaloa, luottamusta, janoa 