”No, se on epätoivoista juuri sen takia, että keskusteluformaatti menee kokoajan twittermäisemmäksi. Kommentit ovat lyhyitä ja kannat lukittuja ja hyvin tiedossa jo alusta alkaen. Ja se ei siitä hirveästi etene ja syvene.”
Lähdin muutama vuosi sitten naamakirjasta. Olin ollut siellä melkein vuosikymmenen. Huomasin, että käytän siellä liikaa aikaa. Väittelen turhista asioista, enkä aina edes kovin rakentavasti. Kun minulla ei ollut siellä enää mitään työtehtäviä, päätin sanoa Zuckerbergille adjö. Ruutuaika keskittyi sen jälkeen enemmän opiskeluun ja pelaamiseen, vähemmän loputtomiin linkkeihin ja skrollailuun.
Ikävänä puolena oli se, että yhteys moniin ihmisiin väheni huomattavasti tai katkesi. Toisaalta on mukavaa, kun ei oikeasti tiedä, mitä toiselle kuuluu ja voi oikeasti kysellä kuulumisia ja keskustella asioista, face-to-face eikä naamakirjassa. Varjopuolena toki kuulee usein ”Ai etkö sä tiedäkään. Kerroin siitä kyllä jo puoli vuotta sitten facessa.”
Yhden virheen kuitenkin silloin tein. Jäin Twitteriin. Olin liittynyt sinne silloin, kun loin nämä nykymuotoiset kotisivuni vuonna 2012. Hups, jopas aika on mennyt! En silloin vielä viettänyt siellä niin paljoa aikaa, kuin viime kuukausina tai ylipäänsä naamakirjasta lähtemisen jälkeen. Merkkimääräkin oli se 140 merkkiä vai mitä se oli. Käytin sitä pitkälti omien (harvenevien) blogikirjoitusteni mainostamiseen, joidenkin linkkien jakamiseen ja erityisesti eri sivujen seuraamiseen.
Loppuaikoina suurin hyöty ja ilo oli seurata muutamaa seemiläisten kielten asiantuntijaa. Näistä mielenkiintoisia oli erityisesti väitöskirjan valmiiksi saanut Benjamin Suchard (@bnuyaminim), Matthew Suriano (@m_j_suriano), Ruotsin kieli-ihme Ola Wikander (@OlaWikander), sekä professori Jonas Sibony (@Jonassibony) #asemiticwordaday -päivityksineen. Sain jopa ge’ezin opiskelua viime kesänä aloittaessani paljon hyötyä näistä seuraamisista.
Tämän lisäksi seurasin paljon eri tieteellisiä kustantamoja ja yliopistojen eksegetiikan, assyriologian ja seemiläisten kielten ja kulttuurien laitoksia, mitä nyt löysin. Suurin aika meni kuitenkin eri kirkollisten tahojen ja kirkollisen uutisoinnin seuraamiseen, ja kommentointiin – ikävä kyllä.
Näissä kehyksissä sitten huomasinkin kaikkein selvimmin, mitä tuo alussa siteeraamani professori Serafim Seppälän lausunto julkisesta (some)keskustelusta tarkoittaa.
Olen itse varmasti ollut osa ongelmaa.
Olen tajunnut, mistä twitterissä on kyse. Kyse on servaamisesta. Siis siitä, että pyritään säväkästi kirjoittamaan jotakin, jolla teilataan vastapuoli. Kyse ei ole keskustelusta. Kyse on performanssista.
Tätä puolta lisäävät tykkäykset ja retweetit. Meikäläisen twiiteistä kaikkein eniten tykkäyksiä ja retweettejä ovat saaneet sellaiset twiitit, kuin ”Mistä te näitä vedätte?” tai ”Hyvät höntsyt!”. Jälkimmäinen tosin meni huumorin puolelle. Poikkeuksen näistä ovat tehneet ne lyhyet twiittini, joilla osallistuin seemiläisiä kieliä koskeviin ketjuihin ja yritin päteä keskinkertaisella ge’ezin tuntemuksellani. Ja oppia itse samalla.
Olen siis itse syyllistynyt ihan samaan. Mutta ei se oikeasti ole hyödyllistä. Ei pätkääkään. Tarkoituksena ei ole keskustella, vaan saattaa toinen häpeään. Häpeään.
Ehkä kaikkein parhain esimerkki tällaisesta on se, kun otetaan jonkun eri mieltä olevan one-lineri, retweetataan se ja kauhistellaan sitä eri tavoin. Sitten omat seuraajat, jotka suurimmaksi osaksi ovat saman kuplan osakkaita, saavat yhdessä kauhistella, miten joku vuonna 2019 voi olla tuota mieltä, ja se kun on vielä tuollaisessa luottamustehtävässä tai tuollaisen instanssin edustaja. Kauheaa! (Tätä taidetaan kutsua kai nykyään maalittamiseksikin.)
Ei, itse en ole (ainakaan vielä ja tietääkseni) tällaisen kohteeksi päätynyt, enkä muistaakseni sitä itse toteuttanut. No, nostinpahan nyt edes hieman omaa egoani! Siitäs saitte!
Joka tapauksessa tajusin, että paitsi että tällainen keskustelukulttuuri aiheuttaa varmasti pahaa mieltä kaikissa – kuka nyt servaamisesta tykkäisi paitsi itse servaaja – niin käytän myös yksinkertaisesti liikaa aikaa Twitterissä. Samaan aikaan vieressä odottaa muutama kirjahyllyllinen kirjoja. Puuttuu vain aika niiden ahmimiseen. Käytän sen sen sijaan turhaan twitteröintiin.
Olen kokenut osittain velvollisuudeksi, että somessa on pakko olla. Pitää seurata nykyaikaa ja sen keskustelua, jos kerran vuodessa päätyy saarnaamaan, tai sitten pitää pitää itseään esillä ja mainostaa, verkostoitua ja markkinoida. No, yhteen saarnaan sainkin melkein koko idean Twitterin ihmeellisestä maailmasta.
Twitter on siis performanssi. Oma performanssini päättyköön. Hyvät ja rakentavat keskustelut käydään muualla, sekä kuplien sisällä että eri kuplien kesken. Jos joku minua kaipaa, ottaa hän yhteyttä tai on ottamatta. Jos itse kaipaan jotakuta, otan yhteyttä, vaikka olenkin siinä äärimmäisen huono. Kyllä hätä keinot keksii. Kukaan ei servaamisiani jää kaipaamaan. Enkä minä muiden.
Anteeksi.
Aamunvaloa, luottamusta, janoa 