Piispainkokouksen ylimääräisessä kokouksessa 12.2.2024 Suomen ev.lut. kirkon piispat Lapuan piispa Matti Salomäkeä lukuun ottamatta päättivät ehdottaa kahden rinnakkaisen ja toisensa kanssa ristiriidassa olevan avioliittokäsityksen kirjaamista kirkkojärjestykseen. Tavoitteena piispainkokouksen esityksellä olisi luoda sellainen status quo, jossa jo todellisesti kirkon sisällä olevat työntekijöiden vaihtelevat käsitykset avioliitosta voisivat saada elintilaa.
Periaatteellinen syy
Vastustan esitystä jo siksi, että se irtautuu Raamatun selvästä sanasta. Lyhyesti sanottuna 1. Moos. 1–2 on aina ymmärretty siten, että ensinnäkin Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi (mikä tietenkin on nykyajan kulttuuri-ilmapiirissä vastustettava ajatus), ja toiseksi hän on luonut erityisen suhteen miehen ja naisen välille. Varhaisjuutalaisessa Tobitin kirjassa (8:4–8) tämä varhaisjuutalaisuudessa yleinen tulkinta tulee täysin selväksi. Saara ja Tobia rukoilevat hääyönään, Tobian johdattaessa rukousta:
“Ylistetty olet sinä, isiemme Jumala, ylistetty on sinun nimesi polvesta polveen! Kiittäkööt sinua iäti taivaat ja koko luomakuntasi. Sinä loit Aadamin ja hänen avukseen ja tuekseen vaimon, Eevan, ja heistä sai alkunsa ihmissuku. Sinä sanoit: ‘Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Tehkäämme hänelle avuksi kumppani, hänen kaltaisensa.’ Nyt kun otan vaimokseni Saaran, rakkaan sukulaiseni, en tee sitä hetken himosta vaan kunniallisin aikein (ou dia porneian egō lambanō tēn adelfēn mou tautēn all ep alētheias). Suo meille armosi ja laupeutesi, anna meidän vanheta yhdessä. Aamen, niin tapahtukoon”, he sanoivat yhteen ääneen, ja sitten he kävivät makuulle.
Tobitin kirja ei ole historiallinen, vaan oletettavasti katekeettinen, opetuskäyttöön tehty. Se kuvastaa hyvin niitä ideaaleja, joita nuorille juutalaisille pojille annettiin. Vastaavanlainen kertomus on esimerkiksi Joosefin ja Asenetin kertomus. Juutalais-kristillinen (normatiivinen) seksuaalietiikka poikkesi monessa kreikkalais-roomalaisesta käytännöstä, mitä dosentti Erkki Koskenniemi on mainiosti esittänyt kirjoituksissaan rakkaudesta, avioliitosta ja perheestä.
Tobitin kirjan tavoin luomiskertomuksia on tulkittu myös Uudessa testamentissa. Piispainkokouksen esityksessä tätä jo verrattain laajasti kuvataan. Vaikka Matteuksen evankeliumin 19. luvussa on kyse avioeron mahdollisuudesta, on tärkeää huomata, kuinka Jeesus perustelee avioliittoa ja sen pysyvyyttä (Matt. 19:4–6):
“Hän vastasi heille: ‘Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?’ Ja hän jatkoi: ‘Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.’”
Avioeron mahdollisuus Mooseksen laissa on Jeesuksen mukaan annettu “kovasydämisyyden” tähden, mutta se ei ole alkuperäinen luomistarkoitus (Matt. 19:8). Ihmisen luominen mieheksi ja naiseksi ja Aadamin ja Eevan suhde on kuitenkin ymmärretty prototyyppiseksi avioliitoksi, jonka Jumala on itse säätänyt. Luterilaisen ymmärryksen mukaan avioliitto on kuitenkin maallinen järjestys siten, että sen juridinen puoli vaihtelee ja on yhteiskunnan säädettävissä: siis kuinka avioliitto juridisesti solmitaan ja mitä juridiikkaa siihen sisältyy. Esimerkiksi se, että avioliitto solmitaan juridisesti kirkossa (“julistan teidät täten aviopuolisoiksi”) on kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellista. Useimmiten avioliitto solmitaan juridisesti valtion puolesta ja se siunataan kirkossa. Kenellekään ei ole tai ainakaan pitäisi olla ikinä epäselvää, onko joku naimisissa vai ei. Kyllä sen Suomessa ainakin tietää.
Ei siis ole epäselvyyttä siinä, mikä on Raamatun kanta. Tämän myös piispani Matti Repo mielestäni myöntää Aamulehdelle antamassaan haastattelussa 14.12.2023. Siitä huolimatta nyt ollaan menossa pois siltä tieltä, mikä on Raamatun positiivinen opetus avioliitosta ja toisaalta negatiivinen opetus miehen ja naisen avioliiton ulkopuolella tapahtuvasta seksuaalisuuden harjoittamisesta (Room. 1; 1. Kor. 5–7 yms.).
Sanottakoon vielä varmistukseksi, jos asia ei ole tullut selväksi: kristinuskossa on aina tehty erottelu synnin ja syntisen välillä. Ilman tätä erottelua olisi mahdotonta pitää vääriä tekoja väärinä, mutta hyväksyä syntinen ehdoitta. Tämä koskee meitä kaikkia. Apostoli Paavalin mukaan kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat syntisiä, mutta saavat armon ja anteeksiannon uskon kautta Kristuksen tähden. Kapulakielellä jumalaton vanhurskautetaan (Room 3:21–26, lainaus jakeeseen 24):
”Nyt Jumala on kuitenkin laista riippumatta tuonut ilmi vanhurskautensa, josta laki ja profeetat todistavat. Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omaksensa kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.”
Kuten piispainkokouksen esityskin toteaa, perinteinen avioliittokäsitys ei ole suunnattu ketään vastaan. Kirkko on avoin kaikille, mutta ei kaikelle, kuten eläköitynyt piispa Seppo Häkkinen tapasi sanoa.
Käytännölliset syyt
Mutta riippumatta siitä, myöntääkö esityksen loittonevan kirkolle annetusta opista, kyseinen aloite on käytännöllisestikin täysin riittämätön. Vaikka kirkon nykyinen vallassa oleva avioliittokäsitys kirjattaisiinkin nyt vieläkin selvemmin sanoin Kirkkojärjestykseen ja sille annettaisiin näin “kotipaikkaoikeus” arkkipiispa Luoman haastattelun otsikon mukaisesti, ongelmia on edessä:
(1) Saako perinteisesti kuitenkin opettaa? Sehän on syvästi ristiriidassa monin eri tavoin kirkolle vieraan mutta nyt sinne tuotavan avioliittokäsityksen kanssa. Tästä hyvänä esimerkkinä on rippikoulu tai mikä tahansa muu kasvatus- ja opetustyö. Saako Raamatun opetuksen ja näin Jumalan ilmoitetun tahdon vastaisen seksuaalisen toiminnan opettaa olevan sellaista, vai ei? Pitääkö rippikoulussa tuoda molemmat käsitykset yhtä vahvasti esille? Saako toisen niistä jättää pois, ja jos saa, niin saako valita kumpaa opettaa vai onko toinen käsityksistä tasa-arvoisempi kuin toinen?
(2) Toinen on nimittäin tasa-arvoisempi kuin toinen. Vanhassa virkakäsityksessä pitäytyvä kirkkoherra joutuisi jatkossa toimimaan vastoin omaa vakaumustaan. Käytännössä tällä ei tietenkään ole kovin suurta merkitystä, koska pyyntöjä tulee äärimmäisen harvoin ja niitä tuskin riittää edes sateenkaaripapeiksi nimetyille papeillekaan. Mutta kuinka pian kirkon nykyinen kanta ajetaan marginaaliin: perinteisesti saa ajatella omassa mielessään ja vihkimisestä pappi saa kieltäytyä, mutta opettaa ei saa eikä muutenkaan toimia perinteisen käsityksen mukaisesti siellä, mihin avioliittokäsitys on yhteydessä. Avioliittokäsitys kun on yhteydessä muun muassa ihmiskäsitykseen, raamattukäsitykseen, perhekäsitykseen jne.
(3) Tästä päästäänkin suurimpaan ongelmaan: koko “vapaus valita” on rajattu esityksessä pappeihin. Entä kanttorit ja suntiot, jotka tekevät työtä jumalanpalveluksessa? Ovatko he pakotettuja osallistumaan sellaiseen jumalanpalvelukseen, joka heidän mukaansa on Raamatun ja Jumalan tahdon vastaista? Vai ovatko kanttorit ja suntiotkin vain ”virkamiehiä” ja pakotettuja toimimaan? Kiva papeille, mutta entä muille? Kuka saa kieltäytyä ja miksi?
Piispainkokous ehdottaa, että muiden työntekijöiden osalta kyseeseen tulisivat hyvä tahto ja työvuorojärjestelyt. Työvuorojärjestelyt ovatkin tunnetusti toimineet kirkossa todella hyvin. Tämä oli sarkasmia. Ja eivätkö työvuorojärjestelyt nimenomaan ole kirkossa kiellettyjä nykyisen lainsäädännön puolesta, vai koskeeko se vain pappien työvuoroja? Nehän on virkakeskustelussa tulkittu syrjiviksi ja sen takia on oltu käräjöimässä ja saatu sakkojakin tämän vuosituhannen puolella.
(4) Viimeisimmäksi en usko, että tämä lopulta muuttaa mitään. Perinteinen näkemys työnnetään paitsioon, ja ehkä vuosikymmenen tai kahden päästä määräenemmistö riittää muuttamaan Kirkkojärjestystä ja poistamaan “kotipaikkaoikeuden” kirkon tällä hetkellä vallalla olevalta avioliittonäkemykseltä. Tällaista on muuallakin esitetty. Miksi näin ei tapahtuisi, kun niin tapahtuu kiertoteitse jo nyt?
Perinteistä kristillistä seksuaalietiikkaa voi jo nyt stigmatisoida “turvallisemman tilan” tai “yhdenvertaisuusperiaatteiden” avulla. Jokainen tila kirkossa olisi jo kristillisen etiikan perusteella ja ilman erityisiä määritelmiä turvallinen: kaikkia kunnioitetaan näkemyksistä välittämättä, se on kristillinen peruslähtökohta. Tätä kutsutaan ihmisyydeksi ja hyviksi käytöstavoiksi. “Turvallisempi tila” jo itsessään viestittää, että kyseinen tila ei ole aiemmin ollut turvallinen ja muut tilat pysyvät turvattomina. Kyseessä on klassista kysymystä “joko lopetit puolisosi hakkaamisen?” vastaava strategia. Sitten “turvallisemmassa tilassa” kielletään perinteisen kristillisen seksuaalietiikan opettaminen, onhan se “turvatonta” ja “syrjivää” ja muuta pahaa ja vanhanaikaista. Sinänsä hyvät termit määritellään uudelleen ja niiden sisään tungetaan asioita, joita ei siellä aiemmin ole ollut eikä sinne kuulu.
Turvallisinta seksuaalietiikkaa olisi kuitenkin perinteinen kristillinen seksuaalietiikka, jossa korostetaan miehen ja naisen avioliittoa ihanan ja tavallisen ja arkisen ja epäonnistuvan seksuaalisuuden toiminnan paikkana, jossa saa vapaasti harjoitella, onnistua ja epäonnistua. Joskus tästä kanssakäymisestä syntyy lapsia, joskus ei. Jos ja kun heitä syntyy, niin he syntyvät sellaiseen perheeseen, jossa molemmat vanhemmat ovat jo sitoutuneet toisiinsa sanomalla “tahdon”.
Seksuaalisuus on Jumalan lahja, mutta syntiinlankeemuksen myötä seksuaalisuus on meissä kaikissa tavalla tai toisella rikki ja olemme haavoilla. Raamatussa ja muuallakin suurin paino on heteroseksuaalisissa ongelmissa. Niin juutalaiset kuin varhaiset kristitytkin joutuivat taistelemaan oman aikakautensa yleistä seksuaalimoraalia vastaan painottaen eroja ja korostaen omaa etiikkaansa. Tämän kaiken keskellä saa haparoida, taistella ja ennen kaikkea olla armon varassa. Sillä kaikki synnit on sovitettu Jeesuksen ristillä.
Lopuksi
Näen aloitteessa toki yrityksen pitää kirkko jotenkin kasassa, kun se on hajoamassa. Näin varmasti on kyse erityisesti piispa Jolkkosen kohdalla, joka päätökseen halusi kirjatakin pienen lausuman jossa korostetaan tilanteen vaikeutta. Toisaalta näen aloitteessa yhden askeleen eteenpäin sillä tiellä, jonka päätepisteenä on se, että kirkon vallitsevasta avioliittokäsityksestä tulee laitonta, kuten se jo Ruotsin kirkossa käytännössä on.
Vaikka Ruotsissa ei papille vielä de jure ole pakollista vihkiä kaikkia, on de facto vaikeaa tai mahdotonta saada pappisvihkimystä, ellei siihen suostu. Tämän taustalla on piispan oikeus kokonaisvaltaiseen arvioon vihittävän pätevyydestä. Kun tätä vihkimyspakkoa on ajettu myös lakiin määrittämään vihittävän kelpoisuuksia, jotka ovat “konstitutiivisia” (kastettu, konfirmoitu, kirkkoon kuuluva ja valmis toimiaan yhteistyössä kaikkien virkaan vihittyjen kanssa riippumatta sukupuolesta), niin piispat ja useat muut ovat torpanneet tämän siksi, että piispojen kokonaisarvointia ei saa rajoittaa enempää. Kuitenkin esimerkiksi muutama vuosi sitten eläköityneen arkkipiispa Antje Jackelénin mukaan “ei-konstitutiiviset” tekijät voivat olla “konstitutiivisia” merkittävämpiä kokonaisharkinnassa. Joulukuussa 2022 kolme Ruotsin kirkon piispaa totesikin julkisesti, että juuri “kokonaisarvioinnin” takia he eivät vihi papeiksi niitä, jotka eivät suostu vihkimään avioliittoon kaikkia. Lisäksi nykyinen arkkipiispa Martin Modéus on korostanut sekä kirkolliskokouksen keskusteluissa että haastattelussa muun muassa vihreälle Syre-lehdelle, että Ruotsin kirkossa pyritään “lisäkoulutuksen” ja “keskustelun” avulla siihen, että jokainen pappi tulevaisuudessa “omasta tahdostaan” vihkisi kaikkia, ja näin rivien välissä osoittanut, että perinteinen käsitys on syrjivä ja siten kitkettävä raskaalla vaikuttamistyöllä pois. (Ks. tarkemmin Perusta 1/2023, ss. 36–40). Henkilökohtaisesti myös tiedän tapauksen, jossa nuori kutsumustietoinen ruotsalainen pappi, jolla on perinteinen avioliittokäsitys, on kirkkoherran avustuksella savustettu ulos seurakunnasta, vaikka hän oli tehnyt seurakunnassa upeaa nuorisotyötä.
Tulevaisuudessa – ja jo nyt – moni Katekismuksen sisältöön sitoutuva luterilainen kristitty joutuu pohtimaan sitä, missä hän saa vahvistusta omalle kristilliselle uskolleen ja kasvatukselleen. Tämä korostuu erityisesti vanhemmilla, jotka pohtivat, missä seurakunta on tukemassa eikä haittaamassa heidän kristillistä kasvatustyötään.
Aamunvaloa, luottamusta, janoa 