Miksi piispainkokouksen esitystä ei tule hyväksyä

Piispainkokouksen ylimääräisessä kokouksessa 12.2.2024 Suomen ev.lut. kirkon piispat Lapuan piispa Matti Salomäkeä lukuun ottamatta päättivät ehdottaa kahden rinnakkaisen ja toisensa kanssa ristiriidassa olevan avioliittokäsityksen kirjaamista kirkkojärjestykseen. Tavoitteena piispainkokouksen esityksellä olisi luoda sellainen status quo, jossa jo todellisesti kirkon sisällä olevat työntekijöiden vaihtelevat käsitykset avioliitosta voisivat saada elintilaa.

Periaatteellinen syy

Vastustan esitystä jo siksi, että se irtautuu Raamatun selvästä sanasta. Lyhyesti sanottuna 1. Moos. 1–2 on aina ymmärretty siten, että ensinnäkin Jumala on luonut ihmisen mieheksi ja naiseksi (mikä tietenkin on nykyajan kulttuuri-ilmapiirissä vastustettava ajatus), ja toiseksi hän on luonut erityisen suhteen miehen ja naisen välille. Varhaisjuutalaisessa Tobitin kirjassa (8:4–8) tämä varhaisjuutalaisuudessa yleinen tulkinta tulee täysin selväksi. Saara ja Tobia rukoilevat hääyönään, Tobian johdattaessa rukousta:

“Ylistetty olet sinä, isiemme Jumala, ylistetty on sinun nimesi polvesta polveen! Kiittäkööt sinua iäti taivaat ja koko luomakuntasi. Sinä loit Aadamin ja hänen avukseen ja tuekseen vaimon, Eevan, ja heistä sai alkunsa ihmissuku. Sinä sanoit: ‘Ei ole hyvä ihmisen olla yksinään. Tehkäämme hänelle avuksi kumppani, hänen kaltaisensa.’ Nyt kun otan vaimokseni Saaran, rakkaan sukulaiseni, en tee sitä hetken himosta vaan kunniallisin aikein (ou dia porneian egō lambanō tēn adelfēn mou tautēn all ep alētheias). Suo meille armosi ja laupeutesi, anna meidän vanheta yhdessä. Aamen, niin tapahtukoon”, he sanoivat yhteen ääneen, ja sitten he kävivät makuulle.

Tobitin kirja ei ole historiallinen, vaan oletettavasti katekeettinen, opetuskäyttöön tehty. Se kuvastaa hyvin niitä ideaaleja, joita nuorille juutalaisille pojille annettiin. Vastaavanlainen kertomus on esimerkiksi Joosefin ja Asenetin kertomus. Juutalais-kristillinen (normatiivinen) seksuaalietiikka poikkesi monessa kreikkalais-roomalaisesta käytännöstä, mitä dosentti Erkki Koskenniemi on mainiosti esittänyt kirjoituksissaan rakkaudesta, avioliitosta ja perheestä.

Tobitin kirjan tavoin luomiskertomuksia on tulkittu myös Uudessa testamentissa. Piispainkokouksen esityksessä tätä jo verrattain laajasti kuvataan. Vaikka Matteuksen evankeliumin 19. luvussa on kyse avioeron mahdollisuudesta, on tärkeää huomata, kuinka Jeesus perustelee avioliittoa ja sen pysyvyyttä (Matt. 19:4–6):

“Hän vastasi heille: ‘Ettekö ole lukeneet, että Luoja alun perin teki ihmisen mieheksi ja naiseksi?’ Ja hän jatkoi: ‘Sen tähden mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi. He eivät siis enää ole kaksi, he ovat yksi. Ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä älköön ihminen erottako.’”

Avioeron mahdollisuus Mooseksen laissa on Jeesuksen mukaan annettu “kovasydämisyyden” tähden, mutta se ei ole alkuperäinen luomistarkoitus (Matt. 19:8). Ihmisen luominen mieheksi ja naiseksi ja Aadamin ja Eevan suhde on kuitenkin ymmärretty prototyyppiseksi avioliitoksi, jonka Jumala on itse säätänyt. Luterilaisen ymmärryksen mukaan avioliitto on kuitenkin maallinen järjestys siten, että sen juridinen puoli vaihtelee ja on yhteiskunnan säädettävissä: siis kuinka avioliitto juridisesti solmitaan ja mitä juridiikkaa siihen sisältyy. Esimerkiksi se, että avioliitto solmitaan juridisesti kirkossa (“julistan teidät täten aviopuolisoiksi”) on kansainvälisesti katsottuna poikkeuksellista. Useimmiten avioliitto solmitaan juridisesti valtion puolesta ja se siunataan kirkossa. Kenellekään ei ole tai ainakaan pitäisi olla ikinä epäselvää, onko joku naimisissa vai ei. Kyllä sen Suomessa ainakin tietää.

Ei siis ole epäselvyyttä siinä, mikä on Raamatun kanta. Tämän myös piispani Matti Repo mielestäni myöntää Aamulehdelle antamassaan haastattelussa 14.12.2023. Siitä huolimatta nyt ollaan menossa pois siltä tieltä, mikä on Raamatun positiivinen opetus avioliitosta ja toisaalta negatiivinen opetus miehen ja naisen avioliiton ulkopuolella tapahtuvasta seksuaalisuuden harjoittamisesta (Room. 1; 1. Kor. 5–7 yms.).

Sanottakoon vielä varmistukseksi, jos asia ei ole tullut selväksi: kristinuskossa on aina tehty erottelu synnin ja syntisen välillä. Ilman tätä erottelua olisi mahdotonta pitää vääriä tekoja väärinä, mutta hyväksyä syntinen ehdoitta. Tämä koskee meitä kaikkia. Apostoli Paavalin mukaan kaikki ovat syntiä tehneet ja ovat syntisiä, mutta saavat armon ja anteeksiannon uskon kautta Kristuksen tähden. Kapulakielellä jumalaton vanhurskautetaan (Room 3:21–26, lainaus jakeeseen 24):

”Nyt Jumala on kuitenkin laista riippumatta tuonut ilmi vanhurskautensa, josta laki ja profeetat todistavat. Tämä Jumalan vanhurskaus tulee uskosta Jeesukseen Kristukseen, ja sen saavat omaksensa kaikki, jotka uskovat. Kaikki ovat samassa asemassa, sillä kaikki ovat tehneet syntiä ja ovat vailla Jumalan kirkkautta mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden, koska Kristus Jeesus on lunastanut heidät vapaiksi.”

Kuten piispainkokouksen esityskin toteaa, perinteinen avioliittokäsitys ei ole suunnattu ketään vastaan. Kirkko on avoin kaikille, mutta ei kaikelle, kuten eläköitynyt piispa Seppo Häkkinen tapasi sanoa.

Käytännölliset syyt

Mutta riippumatta siitä, myöntääkö esityksen loittonevan kirkolle annetusta opista, kyseinen aloite on käytännöllisestikin täysin riittämätön. Vaikka kirkon nykyinen vallassa oleva avioliittokäsitys kirjattaisiinkin nyt vieläkin selvemmin sanoin Kirkkojärjestykseen ja sille annettaisiin näin “kotipaikkaoikeus” arkkipiispa Luoman haastattelun otsikon mukaisesti, ongelmia on edessä:

(1) Saako perinteisesti kuitenkin opettaa? Sehän on syvästi ristiriidassa monin eri tavoin kirkolle vieraan mutta nyt sinne tuotavan avioliittokäsityksen kanssa. Tästä hyvänä esimerkkinä on rippikoulu tai mikä tahansa muu kasvatus- ja opetustyö. Saako Raamatun opetuksen ja näin Jumalan ilmoitetun tahdon vastaisen seksuaalisen toiminnan opettaa olevan sellaista, vai ei? Pitääkö rippikoulussa tuoda molemmat käsitykset yhtä vahvasti esille? Saako toisen niistä jättää pois, ja jos saa, niin saako valita kumpaa opettaa vai onko toinen käsityksistä tasa-arvoisempi kuin toinen?

(2) Toinen on nimittäin tasa-arvoisempi kuin toinen. Vanhassa virkakäsityksessä pitäytyvä kirkkoherra joutuisi jatkossa toimimaan vastoin omaa vakaumustaan. Käytännössä tällä ei tietenkään ole kovin suurta merkitystä, koska pyyntöjä tulee äärimmäisen harvoin ja niitä tuskin riittää edes sateenkaaripapeiksi nimetyille papeillekaan. Mutta kuinka pian kirkon nykyinen kanta ajetaan marginaaliin: perinteisesti saa ajatella omassa mielessään ja vihkimisestä pappi saa kieltäytyä, mutta opettaa ei saa eikä muutenkaan toimia perinteisen käsityksen mukaisesti siellä, mihin avioliittokäsitys on yhteydessä. Avioliittokäsitys kun on yhteydessä muun muassa ihmiskäsitykseen, raamattukäsitykseen, perhekäsitykseen jne.

(3) Tästä päästäänkin suurimpaan ongelmaan: koko “vapaus valita” on rajattu esityksessä pappeihin. Entä kanttorit ja suntiot, jotka tekevät työtä jumalanpalveluksessa? Ovatko he pakotettuja osallistumaan sellaiseen jumalanpalvelukseen, joka heidän mukaansa on Raamatun ja Jumalan tahdon vastaista? Vai ovatko kanttorit ja suntiotkin vain ”virkamiehiä” ja pakotettuja toimimaan? Kiva papeille, mutta entä muille? Kuka saa kieltäytyä ja miksi?

Piispainkokous ehdottaa, että muiden työntekijöiden osalta kyseeseen tulisivat hyvä tahto ja työvuorojärjestelyt. Työvuorojärjestelyt ovatkin tunnetusti toimineet kirkossa todella hyvin. Tämä oli sarkasmia. Ja eivätkö työvuorojärjestelyt nimenomaan ole kirkossa kiellettyjä nykyisen lainsäädännön puolesta, vai koskeeko se vain pappien työvuoroja? Nehän on virkakeskustelussa tulkittu syrjiviksi ja sen takia on oltu käräjöimässä ja saatu sakkojakin tämän vuosituhannen puolella.

(4) Viimeisimmäksi en usko, että tämä lopulta muuttaa mitään. Perinteinen näkemys työnnetään paitsioon, ja ehkä vuosikymmenen tai kahden päästä määräenemmistö riittää muuttamaan Kirkkojärjestystä ja poistamaan “kotipaikkaoikeuden” kirkon tällä hetkellä vallalla olevalta avioliittonäkemykseltä. Tällaista on muuallakin esitetty. Miksi näin ei tapahtuisi, kun niin tapahtuu kiertoteitse jo nyt?

Perinteistä kristillistä seksuaalietiikkaa voi jo nyt stigmatisoida “turvallisemman tilan” tai “yhdenvertaisuusperiaatteiden” avulla. Jokainen tila kirkossa olisi jo kristillisen etiikan perusteella ja ilman erityisiä määritelmiä turvallinen: kaikkia kunnioitetaan näkemyksistä välittämättä, se on kristillinen peruslähtökohta. Tätä kutsutaan ihmisyydeksi ja hyviksi käytöstavoiksi. “Turvallisempi tila” jo itsessään viestittää, että kyseinen tila ei ole aiemmin ollut turvallinen ja muut tilat pysyvät turvattomina. Kyseessä on klassista kysymystä “joko lopetit puolisosi hakkaamisen?” vastaava strategia. Sitten “turvallisemmassa tilassa” kielletään perinteisen kristillisen seksuaalietiikan opettaminen, onhan se “turvatonta” ja “syrjivää” ja muuta pahaa ja vanhanaikaista. Sinänsä hyvät termit määritellään uudelleen ja niiden sisään tungetaan asioita, joita ei siellä aiemmin ole ollut eikä sinne kuulu.

Turvallisinta seksuaalietiikkaa olisi kuitenkin perinteinen kristillinen seksuaalietiikka, jossa korostetaan miehen ja naisen avioliittoa ihanan ja tavallisen ja arkisen ja epäonnistuvan seksuaalisuuden toiminnan paikkana, jossa saa vapaasti harjoitella, onnistua ja epäonnistua. Joskus tästä kanssakäymisestä syntyy lapsia, joskus ei. Jos ja kun heitä syntyy, niin he syntyvät sellaiseen perheeseen, jossa molemmat vanhemmat ovat jo sitoutuneet toisiinsa sanomalla “tahdon”.

Seksuaalisuus on Jumalan lahja, mutta syntiinlankeemuksen myötä seksuaalisuus on meissä kaikissa tavalla tai toisella rikki ja olemme haavoilla. Raamatussa ja muuallakin suurin paino on heteroseksuaalisissa ongelmissa. Niin juutalaiset kuin varhaiset kristitytkin joutuivat taistelemaan oman aikakautensa yleistä seksuaalimoraalia vastaan painottaen eroja ja korostaen omaa etiikkaansa. Tämän kaiken keskellä saa haparoida, taistella ja ennen kaikkea olla armon varassa. Sillä kaikki synnit on sovitettu Jeesuksen ristillä.

Lopuksi

Näen aloitteessa toki yrityksen pitää kirkko jotenkin kasassa, kun se on hajoamassa. Näin varmasti on kyse erityisesti piispa Jolkkosen kohdalla, joka päätökseen halusi kirjatakin pienen lausuman jossa korostetaan tilanteen vaikeutta. Toisaalta näen aloitteessa yhden askeleen eteenpäin sillä tiellä, jonka päätepisteenä on se, että kirkon vallitsevasta avioliittokäsityksestä tulee laitonta, kuten se jo Ruotsin kirkossa käytännössä on.

Vaikka Ruotsissa ei papille vielä de jure ole pakollista vihkiä kaikkia, on de facto vaikeaa tai mahdotonta saada pappisvihkimystä, ellei siihen suostu. Tämän taustalla on piispan oikeus kokonaisvaltaiseen arvioon vihittävän pätevyydestä. Kun tätä vihkimyspakkoa on ajettu myös lakiin määrittämään vihittävän kelpoisuuksia, jotka ovat “konstitutiivisia” (kastettu, konfirmoitu, kirkkoon kuuluva ja valmis toimiaan yhteistyössä kaikkien virkaan vihittyjen kanssa riippumatta sukupuolesta), niin piispat ja useat muut ovat torpanneet tämän siksi, että piispojen kokonaisarvointia ei saa rajoittaa enempää. Kuitenkin esimerkiksi muutama vuosi sitten eläköityneen arkkipiispa Antje Jackelénin mukaan “ei-konstitutiiviset” tekijät voivat olla “konstitutiivisia” merkittävämpiä kokonaisharkinnassa. Joulukuussa 2022 kolme Ruotsin kirkon piispaa totesikin julkisesti, että juuri “kokonaisarvioinnin” takia he eivät vihi papeiksi niitä, jotka eivät suostu vihkimään avioliittoon kaikkia. Lisäksi nykyinen arkkipiispa Martin Modéus on korostanut sekä kirkolliskokouksen keskusteluissa että haastattelussa muun muassa vihreälle Syre-lehdelle, että Ruotsin kirkossa pyritään “lisäkoulutuksen” ja “keskustelun” avulla siihen, että jokainen pappi tulevaisuudessa “omasta tahdostaan” vihkisi kaikkia, ja näin rivien välissä osoittanut, että perinteinen käsitys on syrjivä ja siten kitkettävä raskaalla vaikuttamistyöllä pois. (Ks. tarkemmin Perusta 1/2023, ss. 36–40). Henkilökohtaisesti myös tiedän tapauksen, jossa nuori kutsumustietoinen ruotsalainen pappi, jolla on perinteinen avioliittokäsitys, on kirkkoherran avustuksella savustettu ulos seurakunnasta, vaikka hän oli tehnyt seurakunnassa upeaa nuorisotyötä.

Tulevaisuudessa – ja jo nyt – moni Katekismuksen sisältöön sitoutuva luterilainen kristitty joutuu pohtimaan sitä, missä hän saa vahvistusta omalle kristilliselle uskolleen ja kasvatukselleen. Tämä korostuu erityisesti vanhemmilla, jotka pohtivat, missä seurakunta on tukemassa eikä haittaamassa heidän kristillistä kasvatustyötään.

Ehdokkaaksi kirkolliskokousvaaleihin

Syksyllä kirkollisen keskustelun kuumetessa kriittiseen sanoin vaimolleni kohtalokkaat sanat. Olin päättänyt, että jos minua pyydetään, niin asetun ehdolle kirkolliskokous- ja hiippakuntavaltuustovaaleihin. Sain myöntymyksen. Olisiko seuraavalla viikolla, kun sitten minua pyydettiin, ja asetuin ehdolle. Tampereen hiippakunnan yhdistynyt seurakuntaväki – aktiiviseurakuntalaisten lista – on itselleni hyvinkin sopiva lista. Olinhan 18-vuotiaana ehdokkaana seurakuntavaaleissa 2010 Lempäälän seurakuntaväen listoilta, ja tulin valituksi.

Miksi halusin ehdolle? Siksi, että haluaisin antaa oman viimeisen 12 vuoden opiskelu- ja tutkimustyön kerryttämän asiantuntemukseni kirkon käyttöön. Olen raamatuntutkija ja akateemikko, mutta samalla seurakuntalainen ja vapaaehtoinen voimieni vaatimissa rajoissa Lempäälässä. Kysyttäessä käyn jonkin verran opettamassa myös Lempäälän seurakunnan ja Tampereen hiippakunnan rajojen ulkopuolella, jos aikaa ja voimia riittää.

Raamattu ratkaisemassa rakkaasti. Se on vaalien päämottonani.

(1) Raamattu. Raamattu on kristinuskon perusteos. Ilman Raamattua ei ole kristinuskoa. Sillä ilman Raamattua meillä ei ole Jeesusta. Paavali sanoi, ettei halua muusta tietää kuin ristiinnaulitusta Jeesuksesta (1. Kor. 2:2). Tästä Jeesuksesta, joka kuoli meidän syntiemme puolesta ristillä ja voitti kuoleman ja pahan vallat ylösnousemuksessa ja on istuutunut Kaikkivaltiaan Isän oikealle puolelle ja antanut Henkensä sydämiimme asumaan, kerrotaan juuri Raamatussa. Raamattuun kristinusko perustuu. Ja Raamatun ilosanoma saarnattuna on Pyhän Hengen väline (Augsburgin tunnustus, §5) uskon syntymiseksi missä Tuuli puhaltaa ja tahtoo (Joh. 3:8). Se on armoa.

(2) Ratkaisemassa. Raamattu on uudistuneen Kirkkolain (§2) ja Kirkkojärjestyksen (§1) mukaan se kirja, jonka valossa kirkon oppia on tutkittava ja arvioitava. Kirkon oppi perustuu Raamattuun. Mielestäni Raamattu, sen lukeminen ja ymmärtäminen on jäänyt kirkolliseen paitsioon. Haluan Raamatun ratkaisemaan uudestaan, niin että sitä kuullaan ja sen sanomaa kuunnellaan niin opin kuin käytännön asioissa. Käytäntö nimittäin sanelee opin. Latinaksi, koska quidquid latine dictum sit altum videtur (Mikä tahansa latinaksi sanottu vaikuttaa syvälliseltä), sanottiin ennen vanhaan lex orandi lex credendi: rukouksen laki on uskon laki. Siis miten rukoillaan, millainen liturgia ja käytäntö on, se paljastaa myös opin taustalla. Siksi Raamattu on tärkeä konsultti myös seurakunnan arjen asioissa.

Ei se Raamattu niin monimutkainen ole. Perusasiat ymmärtää sisälukutaidolla. Eri asia on, haluammeko sitä kuunnella. Mutta on Raamatussa vaikeitakin asioita. Sen ajan kulttuurin ymmärtäminen avaa ymmärtämään Raamattua uusilla mutta myös perinteisillä tavoilla. Tässä haluaisin auttaa kirkkoa, jos vain voin.

(3) Rakkaasti. Raamatulla ei lyödä päähän. Raamatussa perusperiaatteena on, että kaikki tulee tehdä ja toteuttaa rakkaudella. Tästä toitottaa niin Paavali kuin Johanneskin. Sävyisyys, pitkämielisyys, rauhallisuus, sietokyky, kaikki. Rakkaus on kuitenkin vaikea sana nykypäivänä, sillä se voidaan ymmärtää monella eri tavalla. Rakkaustohtori Jason Lepojärvi on sen mielestäni parhaiten määritellyt: rakkaus on sitoutumista toisen kukoistukseen. Mielestäni tämä on hyvä määritelmä, joka pitää yhtä Raamatun rakkauskäsityksen kanssa, vaikka näitä sanoja ei siellä käytetäkään.

Lepojärven väitöskirja C. S. Lewisin rakkauskäsityksestä paljastaa kuitenkin toisen puolen: God is Love, but Love is not God: Jumala on rakkaus, mutta rakkaus ei ole Jumala. Kaikki, mitä rakkautena markkinoidaan, ei ole Jumalaa, tai jumalallista. Rakkaudesta puhutaan paljon Raamatussa, ja siellä se määritellään. Siis olkoon Raamattu ratkaisemassa rakkaasti – myös rakkauden suhteen.

Lisää ehdokkuudestani, kärkiteemoistani vaaleissa ja muutenkin mielipiteitäni seurakuntaelämästä ja sen kehittämisestä idealistisesta näkövinkkelistä löytää täältä.

Kiitos, jos äänestät. Jos et äänestä minua, niin äänestä ihmeessä jotakuta toista Tampereen hiippakunnan yhdistyneen seurakuntaväen listoilta!

Kirkolliskokousvaalit: 86
Hiippakuntavaltuustovaalit: 51

Uskon ja luottamuksen menettäminen – kirkollisesta keskustelusta

Kirkollisessa keskustelussa on syksyllä puhuttu kovaa ja korkealta. Näppäimistö on sauhunnut siihen malliin, että tunne on vienyt mutta järki ei ole pysynyt mukana. Taustalla on neljän suomalaisen ja yhden japanilaisen teologin vihkiminen Inkerin kirkon papiksi.

En lähde suuremmin avaamaan itse tapahtumaa. Tunnen osan vihityistä, osan oikein hyvin. Jokaisen suomalaisen vihityn olen tavannut. Tämän kirjoitelman olen toki siitä lähtökohdasta kirjoittanut. Ehkä voin lyhyesti todeta oman näkökulmani, että en olisi heidän tilanteessaan lähtenyt vihittäväksi Venäjälle. Ymmärrän heidän ratkaisunsa, vaikka olisin itse heidän tilanteessaan toiminut eri tavoin ja pitänyt toista ratkaisua parempana (esim. diakonina Inkerissä tai maallikkoteologina pysyminen). Koska en ole heidän kanssaan asiasta puhunut, niin en tietenkään tiedä kaikkia yksityiskohtia, joten oma katsantokantani on hyvin rajattu. Tuskin se kovin kiinnostavakaan on.

Ongelmallistahan tässä oli ajankohta. Ehkä juuri sen takia kirkossa laineet lyövät niin lujaa. Taustalla on tietenkin myös järjestöjä vaivannut pappispula, kun vanha virkakanta on de iure yhä hyväksytty mutta de facto isketty niin marginaaliin, että vihkimisiä ei anneta. Kirkon kriisin toisella puolella taas anarkia on vallalla ja mitä tahansa saa tehdä, myös jos ei suoranaisesti piispallisella siunauksella niin ainakin piispallisella välinpitämättömyydellä tai neuvottomuudella maustettuna. Epäsuhta vaikuttaa varsin epäoikeudenmukaiselta.

Se, mikä syksyn keskustelusta on kuitenkin tehnyt rumaa on kahdeksannen käskyn räikeä rikkominen: älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi. Somemaailman standardit ovat iskeneet myös kirkolliseen keskusteluun. Samanlaista mustamaalaamista, toisten sanojen kieroon kääntämistä ja vääntämistä ja pahantahtoisuutta en ole todistanut sitten sen jälkeen kun suoranaisesta somemaailmasta ovet hiljaa sulkien poistuin.

Herätysliikkeistä on tullut putinisteja, varjokirkon luojia, venäläisten rikosten puolustajia ja vaikka mitä saatanallista. Ehkä yhtenä räikeimmistä esimerkeistä on kahden dosentin arvovallalla ladatut puheenvuorot, Niko Huttusen hatusta vedetyt väitteet sekä Mikko Ketolan lopun uhkakuvat, joiden mukaan suomalaiset perinteisen kristillisen avioliittokäsityksen omaavat kristityt ovat lähellä (“vielä”) päätyä putinisteiksi ja jonkinlaisiksi hyödyttömiksi idiooteiksi. Samalla dosenttien puheenvuorot on otettu ikään kuin totuutena valtamedioissa. Sisemmältä käsin katsottuna se paljastaa samalla, kuinka hataralla tolalla nykypäivän hektisessä uutismaailmassa uutiset usein ovat. Se on surullista.

Erityisesti Ketolan suhteen on harmillista, että herätysliikkeiden perinteinen katekismuskristillisyys ja kirkon opin mukainen opetus avioliitosta vedetään “guilt by association” -argumentaatiovirheen avulla lokaan. Ketola kun on tunnettu siitä, että hän kirjoitti Da Vinci -koodin jälkimainingeissa tietoteoksen Opus Deistä ja onnistui ainakin osittain puhdistamaan roomalais-katolisen järjestön mainetta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. “Guilt by association” on kuitenkin nykyään se yleisin tapa loata ketä tahansa. Kun hän on tuosta yhdestä asiasta tuota mieltä (perinteinen avioliittokäsitys), niin hän on varmaan sitten noista toisistakin (ukrainalaisten tappaminen on jotenkin muka oikeutettua). Eihän niillä ole mitään loogista yhteyttä, Kirillin paskapropagandasta riippumatta. Ei kai se propaganda niin tehokasta ole, että sitä oikeasti aletaan uskoa?

Ehkä olisi aika tilata kuppi kahvia ja tavata ja keskustella kasvokkain. Silloin luottamus voisi taas syntyä, ainakin edes sellainen, että haluttaisiin uskoa toisesta hyvää eikä vain pahaa. Tällä hetkellä keskustelu on sitä, että jokainen sivaltelee omassa kuplassaan kaikkea maan ja taivaan väliltä ja näkee toisen jonkinlaisena jos ei saatanana niin pahat mielessä olevana paskiaisena ainakin.

Samalla kirkollinen paskamyrsky paljastaa, että yhteiskunnassamme ja myös kirkossamme perinteinen – ja lisätään vielä kerran, kirkkomme opin mukainen – avioliittokäsitys tulkitaan syrjiväksi ja moraalisesti pahaksi ja kuvottavaksi. Tämä ilmapiiri ei tule muuttumaan lähiaikoina. Siksi en usko, että perinteisen avioliittokäsityksen omaaville papeille tule jäämään minkäänlaista omantunnon vapautta, ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Johan ne perustelut, joilla muutosta ajetaan, sen paljastavat. Ruotsin kirkossa perinteinen avioliittokäsitys on jo de facto vahingollista (Perusta 1/2023, s. 36ff), mutta aikalailla joka kirkolliskokouksessa hihnaa yritetään kiristää vielä lisää. Toivon olevani väärässä. Ehkä omakin luottamukseni tavallisena pirkanmaalaisena riviseurakuntalaisena on (myös tämän paskamyrskyn siivittämänä) mennyt.

Edit 20.10.2023, klo 17.11: Suosittelen lukemaan erityisesti asianosaisten omia kirjoituksia esim. https://www.sley.fi/ajankohtaista/blogit/ tai https://www.sro.fi tai muualta, jossa selitetään syitä tai ongelmia tilanteen taustalla. Ihan ettei vain dosenttien mustamaalaukset ole linkitettyinä.

Väittelyä luvassa

Vaikka kotisivuni blogiosasto on viettänyt hiljaiseloa viimeiset vuodet, en ole suinkaan kirjoittelua lopettanut. Ajattelin tässä välissä todeta, että olen väittelemässä teologian tohtoriksi Åbo Akademissa Vanhan testamentin eksegetiikan eli selitysopin alalta. Väitöskirjani nimi on Jacob, the Torah, and the Abrahamic Promise: Studies on the Use and Interpretation of the Jacob Story in the Book of Jubilees. Elektronisen version voi vapaasti ladata Doria-tietokannasta täältä. Tutkimus on osa Polin-instituutin vuosina 2018–2020 rahoittamaa projektia “Between Universalism and Particularism: The Reception of Abraham and Jacob Stories in Jewish and Christian Writings.”

Mistä väitöskirjassa sitten on oikein kyse? Kyse on vähän yli neljän vuoden ankarasta tutkimisesta, jossa ei suinkaan ole vältytty sekä ylä- että alamäiltä. Onnekkaana (tai ehkä johdatettuna) olen saanut koko väitöskirjan väännön ajan olla eri apurahojen rahoittamana, kiitokset Polin-instituutille ja Emil Aaltosen säätiölle! Olen siis saanut keskittyä pitkälti vain väitöskirjaani. Tuloksista kirjoitin pressitiedotteeseen seuraavasti:

Tutkimuksessa kartoitetaan kuinka Vanhaa testamenttia, erityisesti 1. Mooseksen kirjaa, tulkittiin varhaisjuutalaisuudessa ennen Jeesuksen aikaa. Tutkimus keskittyy Riemuvuosien kirjaan (n. 170–150 eKr.), jota voidaan hyvin perustein pitää yhtenä tärkeimpänä varhaisjuutalaisena tekstinä, vaikka se onkin heikosti tunnettu Suomessa. Kirjaa pidetään usein paraatiesimerkkinä “Rewritten Biblesta,” antiikin ajan prosessista, jossa raamatullisia tekstejä kirjoitetaan uudelleen ja sekaan lisätään omia tulkintoja. 1. Mooseksen kirjan Jaakob-kertomuksen tulkinta ja käyttö on tutkimuksen keskiössä.

Jaakob on tulkittu täydellisenä israelilaisena, joka täyttää Toroan säädökset pienintä piirtoa myöten. Patriarkka Jaakob on yhdistetty erityisesti 5. Mooseksen kirjan käskyihin, joita hän tarkasti noudattaa. Nehän on annettu Israelille ja Israel on myös Jaakobin toinen nimi.

Täyttäessään Tooran säädökset Jaakob on myös aito Abrahamille annettujen lupausten (1. Moos. 12:1–3 ja par.) perillinen. Nämä lupaukset ovat saaneet myös uusia tulkintoja. Mahdolliset universalistiset piirteet on partikularisoitu. Esimerkiksi ajatus, että Abrahamin saama siunaus tulisi kaikkien kansojen osaksi (esim. Uudessa testamentissa) on tulkittu niin, että vain ja ainoastaan Israel tulee siunatuksi. Kirjoittaja odotti aikaa, jolloin Israel seuraisi Tooraa ja sen seurauksena hallitsisi koko maailmaa. Sen sijaan, että moni kansa saisi syntynsä Jaakobista, tulevat he olemaan Jaakobin ja hänen poikiensa hallittavina. Lupaukset ovat ehdollisia. Kaikki riippuu siitä, seurataanko Tooraa samalla tavoin kuin Jaakob.

Abrahamin saaman lupauksen tulkinta teoksessa on vahvassa ristiriidassa esim. Paavalin tulkinnan kanssa (Room. 4 ja Gal 3). Tutkimus laajentaa ymmärrystämme varhaisjuutalaisuudesta. Raamatun kertomusten tulkintahistorian tutkiminen hyödyttää myös varhaiskristillisyyden tutkimusta sekä uskontojen välistä dialogia, jossa Raamatun kertomuksilla on yhä iso merkitys.

Mikäli tutkimus kiinnostaa, niin tervetuloa väitöstilaisuuteen ti 30.5.2023 klo 14 Auditorium Armfelt, Arken, Tehtaankatu 2, 20500 Turku. Vastaväittäjänä on Uuden testamentin ja varhaisjuutalaisuuden professori Loren T. Stuckenbruck Münchenistä, Saksasta, joka on erityisesti Henok-kirjallisuuden eksperttejä maailmassa. Väitöksen alussa pidän lectio praecursorian ruotsiksi aiheesta miksi Raamatun ulkopuolisia kirjoja kannattaa lukea ja tutkia, jonka jälkeen itse väitös tapahtuu englanniksi.

Sivutuotteena väitöskirjastani on ilmestymässä lähivuosina Riemuvuosien kirjan suomennos kattavalla johdannolla sekä selittävillä kommenteilla varustettuna. Teos on tärkeää saada oikeasti suomen kielelle alkukielelestä (ge’ez eli muinaisetiopia) käännettynä. Loppuun saattaa vielä liitteeksi tulla käännökset kaikista Qumranista löytyneistä hepreankielisistä käsikirjoituksista.

Lisäksi olen kirjoittanut tai kirjoittamassa yhteensä neljää artikkelia, jotka eivät kuulu väitöskirjaani. Kaksi jo ilmestynyttä artikkelia ovat:

“Expectations of a Royal Messiah in the Book of Jubilees? The Case of Judah” teoksessa Herald of Good Tidings: Essays on the Bible, Prophecy and the Hope of Israel in Honour of Antti Laato. Toim. Pekka Lindqvist & Lotta Valve. Hebrew Bible Monographs 97. Sheffield: Sheffield Phoenix Press, 2021. 133–159.

“The Deep Sleep of Adam and Abram in the Book of Jubilees” teoksessa Understanding Abnormalities in Biblical Figures. Toim. Guido Baltes, Lukas Bormann ja Martin Meiser. Studies in the Reception History of the Bible 11. Turku: Network for the Study of the Reception History of the Bible, 2022. 59–79.

Lisäksi työn alla on vielä artikkeli matriarkoista (erityisesti Saara ja Rebekka) ja niiden tärkeästä ja korostuneesta roolista Riemuvuosien kirjassa sekä yksi artikkeli Abrahamin siunauksesta, jossa summaan väitöskirjani pääajatuksia muutamalla uudella twistillä.

Tutkimus ei siis suinkaan lopu väitöstyön jälkeen. Jatkankin heti väittelyn jälkeen tohtoritutkijana projektissa “Isaiah between Judaeo-Christian Borderlines,” jossa kartoitamme suomalais-ruotsalaisen tutkijatiimin avulla yhteistyössä suomalaisten ja kansainvälisten kollegoiden kanssa Jesajan kirjan varhaista tulkintahistoriaa ja käyttöä. Oma tonttini tässä projektissa on varhaisen syyrialaisen reseptiohistorian parissa, erityisesti 300-luvun alkupuolella kirjoittaneen Afrahat Persialaisen Viisaan teoksessa “Osoitukset” (käännetty nimellä Uskon monet värit). Tästä projektista voi lukea lisää täällä.

Olen päivittänyt myös joitakin puhuja/opetuspyyntöjä kalenteriin. Siunattua loppukevättä ja alkukesää!

Miksi koko elämänsä jääkiekkoa hengittänyt lopettaa NHL:n seuraamisen

Aleksandr Ovetshkin, Jevgeni Malkin. Siinä kaksi suurinta syytä. Toinen piakkoin NHL:n paras maalintekijä, toinen vanhan suosikkiseurani Pittsburgh Penguinsin luottoratsu. Molemmat Putin-tiimiläisiä. Ovetshkin vieläpä Yhdysvaltain pääkaupungin jääkiekkojoukkueen kapteeni!

NHL on selkärangaton paskiainen. Raha puhuu, mikään muu ei. Vähät siitä, että toisaalla ammutaan summa mutikassa sinne tänne ja pitkin poikin. Karavaani kulkee, leipää ja sirkushuvia, venäläiset saa mellestää. Propaganda jatkuu.

Nyt pitää muistaa että sekä Ovetshkin että Malkin ovat siis Putin-jengissä. Kyse ei ole mistään rivipelaajista, jotka eivät ole ikinä sanoneet mitään. Ovetshkin mallailee julkisuudessa ihan surutta Putinin tiimissä, “Pelastakaa lapset fasismilta”-kyltteineen (kieltämättä jo 2014 Krimiä vallatessa) ja pröystäilee henkilökohtaisine puhelinnumeroineen. Malkin seuraa uskollisena perässä.

Samalla NHL mallailee mahdollisuudella, että venäläiset saisivat pelata mahdollisessa tulevassa World Cupissa.

Miksi juuri nyt, eikä jo 2014? Pistetään se sinisilmäisyyden piikkiin, ja sen piikkiin, että vaikka muistan missä olin, kun Krimin sota alkoi, propaganda taisi tepsiä: en tajunnut asian vakavuutta silloin. Oikeuttaako se sulkemaan silmät asialta nyt? Tai kun uusi kausi alkaa, eikä mitään vieläkään ole tapahtunut? Ja vaikka venäläisillä totta kai on sukua Venäjällä, jotka varmasti kärsisivät julkisista ulostuloista, niin sama ei koske rahasampo Bettmannia ja hänen sikariporrastaan, mikäli he vetäisivät johtopäätökset venäläisten puolesta. Heille ainut menetys olisi raha. Raha ei pala eikä kuole. Ihmiset palaa ja kuolee.

Tulossa olisi kyllä jälleen yksi suomalaisen NHL-historian mehukkaimmista kausista. Colorado porskuttaa yhtä vahvana Rantanen ja Lehkonen mukana, Tampesterin Parkkilaa unohtamatta! Floridalla olisi Barkovin, Lundellin ja Luostarisen kanssa saumat tehdä Tampat ja pudistella edellisen kevään shokkitappio jaloistaan ja nostaa keväällä kannua. Carolina Ahon ja Teräväisen johdolla ottaa taas yhen napsun lisää vauhtia katsoen, kuinka pitkälle keväällä päästään. Kakolla voi olla läpimurtokausi edessä. Puljujärvellä kohtalon paikat. Laineella on kunnon pelintekijä antamassa napsuja lapaan. Mitä tekee Husso, Lankinen, Kähkönen, Luukkonen ja muut uuden polven maalivahdit? Paljon seurattavaa, josta saisi mukavaa vaihtelua arkeen.

Olen hengittänyt jääkiekkoa pienestä pitäen. Dominator oli lempipelaajani. Seurasin häntä junnuna ja yritin matkia hänen upeita torjuntojaan maalivahtina. Seuraan häntä yhä. Siksi en aio seurata NHL:ää tänä vuonna ollenkaan, ennen kuin venäläiset tekevät jotakin, tai venäläiset pelaajat lomautetaan. Aivan sama, vaikka Gretzky saisi pitää maaliennätyksensä sen vuoksi.

Sillä urheilu ei ole ollut koskaan erillään politiikasta. Ei etenkään jääkiekossa (miettikää vaan kylmää sotaa tai KHL:ää tai Rene Faselia). Mutta ei se ole ollut muuallakaan (miettikää vaan mitä tahansa olympialaisia ja suhmurointia niiden takana).

En halua hyvesignaloida. Ehkäpä joku siitä voi tässä tapauksessa syyttää. Harvoin tällaisesta puhun. Mutta mikäli boikotoin ilman, että sen syytä kukaan tietää, niin tuskin boikotilla olisi senkään vertaa vaikutusta. Ainut vaikutus on, mikäli boikotti leviää eteenpäin. Pieni ihminen ei voi muuta. Vaikeaa se on, mutta jotakin on tehtävä. Niin hieno peli jääkiekko on.

Kootut väitteet aborttikeskustelusta

1. “Jos vastustat aborttia, älä tee aborttia. Älä puutu siihen, mitä muut tekee.”

Miltä kuulostaisi “Jos vastustat lasten tappamista, älä tapa lapsia. Älä puutu siihen, mitä muut tekee”?

2. “Voit uskoa mitä tahansa (solumöykyn ihmisyydestä), mutta älä kajoa toisen kehoon.”

Miltä kuulostaisi “Voit uskoa mitä tahansa (syntymättömän lapsen solumöykkyydestä), mutta älä kajoa toisen kehoon – kuolettavasti”?

3. “Sulla setämiehenä ei ole oikeutta sanoa abortista mitään, koska et voi tehdä aborttia.”

Miltä kuulostaisi: “Sulla ei ole oikeutta sanoa alkoholismista mitään, koska et juo alkoholia”?
Tai: “Sulla ei ole oikeutta sanoa autoilusta mitään, koska et autoile (vai onko sulla varaa siihen?)”
Tai: “Sulla ei ole oikeutta sanoa lihansyönnistä mitään, koska et syö lihaa”?
Tai: “Sulla ei ole oikeutta sanoa lasten tappamisesta mitään, koska et tapa lapsia”?
Tai: “Sulla ei ole oikeutta sanoa abortista mitään, koska olet setämies ja olet väärää mieltä”?

Niin.

Kääntäen paljastuu äkkiä, että argumentaatio ei taida toimia. Ohi puhutaan jatkuvasti. Kai tässä keskustelussa oikeasti voisi pystyä parempaan? Ihmisistähän tässä on kyse.

Lopulta kaiken takana on kysymys siitä, onko uusi elämä ihminen vai ei. Mihin raja laitetaan ja kuinka keinotekoista se on. Se määrittää muiden näkemysten tukemana tai heikentämänä lopulta millaisen kannan aborttiin ottaa, ja kuinka henkilökohtainen se on tai ei ole, ja onko se ihmisoikeus vai ei. Ja jos vaikka rajataan ihan ensin keskustelu 91,2 prosenttiin tapauksista. Onko meillä yhteinen päämäärä vähentää esimerkiksi niitä?

Jos abortti koskettaa sinua henkilökohtaisesti, olet pohtinut sitä, olet tehnyt sen ja mietit mitä tehdä asian kanssa, tai tiedät jonkun, joka kamppailee asian kanssa, älä jää yksin äläkä jätä yksin. Apua löytää esim. ituprojektin kautta. https://ituprojekti.net/fi/

Veli veljeä vastaan

Venäjän säälimätön hyökkäys Ukrainaa vastaan on ollut mielessäni viimeiset pari viikkoa. Tuskin olen ollut ainoa. Mieleen tulee samalla myös se, missä sattui olemaan, kun Krimin niemimaa vallattiin 2014. Paljon on omassa elämässäni sen jälkeen tapahtunut, ja vallitsevaan tilaan jotenkin turtui. Niin ei olisi pitänyt käydä varsinkaan valtionjohdon tasolla.

En ole mikään politiikan asiantuntija, enkä sodankaan. Teologiassakin oma asiantuntemukseni ulottuu vain pienelle alueelle. Sen väitöskirjan vääntäminen päivästä toiseen on opettanut.

Olen tutkinut ja kääntänyt viime viikkoina Riemuvuosien kirjan lukuja 35–38. Riemuvuosien kirja on 2. vuosisadalla eKr. kirjoitettu ns. “Rewritten Bible” -teksti, jossa kirjoittaja kirjoittaa uudelleen 1. ja 2. Mooseksen kirjojen kertomuksen luomisesta aina Siinain vuorelle saakka, jossa Mooses saa laintaulut (1. Moos. 1–2. Moos. 24). Riemuvuosien kirjassa tapahtumat kerrotaan hieman eri tavoin, ja niihin tehdään paljon erilaisia lainopillisia lisäyksiä. Muutoksilla on usein jokin raamatullinen eksegeettinen tausta.

Kirjan luvut 35–38 kertovat surullista tarinaa Jaakobin ja hänen veljensä Esaun välisestä sodasta sen jälkeen, kun Iisak ja Rebekka ovat kuolleet. Sekä Iisak että Rebekka ovat etukäteen huolissaan siitä, mitä Esau tekee sen jälkeen, kun heistä aika jättää. Hänhän oli vannonut tappavansa veljensä Iisakin kuoleman jälkeen (1. Moos. 27:41). Iisakin kuoltua 1. Mooseksen kirja ei kerro mitään siitä, mitä veljien kesken oikeastaan tapahtuu ja kuinka Esau suhtautuu siihen, että hän on menettänyt esikoisoikeutensa ja esikoiselle kuuluvan siunauksen (1. Moos. 25:27–34; 27:1–29).

Riemuvuosien kirjan kirjoittaja yhdistää tämän yksityiskohdan 1. Moos. 48:22 annettuun yksityiskohtaan, jonka mukaan Jaakob olisi sotinut amorilaisten kanssa sekä yleisiin traditioihin, joissa Esau toisaalta kuvataan naapurikansa Edomina ja joissa hän toisaalta typologisesti kuvastaa ja heijastaa sellaista juutalaista ryhmittymää, joka on luopunut Herrasta (ks. esim. Jes. 63:1–6; Obadjan kirja; Mal. 1:2–3). Riemuvuosien kirjan kirjoittaja maalaa Jaakobista mitä ruusuisimman kuvan, kun taas Esau väritetään hyvinkin synkin värein.

Joka tapauksessa Riemuvuosien kirjan luvuissa 35 ja 36 sekä Rebekka että Iisak pyytävät jälkipolveaan elämään rauhassa ja sovinnossa keskenään, pyrkivän hyvään toisiaan kohtaan. Esaukin tähän suostuu, vaikka hänen onkin aiemmin kuvattu sortavan omia ikääntyneitä vanhempiaan ja näin rikkovan neljättä käskyä “kunnioita isääsi ja äitiäsi.”

Iisakin kuoltua luvun 37 alussa Esaun pojat ihmettelevät, miksi Iisak antoi esikoiselle kuuluvan osuuden Jaakobille ja jätti Esaun ilman. Esau vastaa kertoen kuinka hän myi esikoisoikeutensa Jaakobille ja kuinka Jaakob oli “taitavasti” (ge’ezin ja syyrian mukaan) tai “viekkaasti” (latinan mukaan) hankkinut siunauksen isältään. Lisäksi Iisak oli vannottanut häntä ja Jaakobia rakastamaan toinen toistansa ja elämään rauhassa keskenään. (Jub 37:1–4)

Tähän eivät Esaun pojat tyydy. He toteavat, että he ovat sekä voimakkaampia että väkevämpiä kuin Jaakob. Sen tähden he päättävät marssia Jaakobia vastaan ja tappaa hänet sekä tuhota hänen jälkeläisensä. Mikäli Esau asettuu tässä heitä vastaan, joutuu hänkin kaltoin kohdelluksi ja tapetuksi. He keräävät myös palkkasotilaita eri kansoista auttamaan hankkeessaan. Uhittelun keskellä Esaunkin viha syttyy ja hän päättää lähteä kostoretkelle Jaakobin luokse, samaan aikaan kun Jaakob vielä suree menehtynyttä Lea-vaimoaan. (37:1–14)

Jaakobille tämä hyökkäys tulee yllätyksenä. Hän ei suostu uskomaan Hebronin väkeä, joka ilmoittaa Jaakobia lähestyvästä vaarasta. Eihän veli nyt voi veljensä kimppuun hyökätä! Lopulta, kun Esaun väki on jo porteilla, Jaakob sulkee portit ja kysyy Esaulta, tälläkö tavalla hän toteuttaa äidille ja isälle vannomansa valat. (37:15–17).

Esau vastaa Jaakobille ja toteaa, että yhtä paljon kuin leijona on härän ystävä tai susi lampaan, niin hän eläisi rauhassa veljensä kanssa. Kukaan ihmis- tai eläinkunnan jäsen ei pidä valojansa. Siispä hän toivoo, että Jaakobin suku häviäisi juurineen maan päältä. (37:18–23)

“Silloin Jaakob ymmärsi, että Esau tahtoi sydämestään tehdä pahaa hänelle, että hänen koko olemuksensa uhkui hänen tappamistaan. Hän oli tullut kuin seivästä päin rynnistävä villisika. Vaikka seiväs lävistää ja tappaa villisian, ei se vetäydy pois seipäästä. Sinä hetkenä Jaakob käski omiaan ja palvelijoitaan hyökkäämään Esauta ja kaikkia hänen tovereitaan vastaan.” (37:24–25, raakakäännös ge’ezistä)

Luvussa 38 kerrotaan, kuinka Juuda sitten käskee isäänsä jännittämään jousen ja tappamaan vastustajansa, sillä kukaan muu ei voi isän veljeä vastaan hyökätä. Näin Jaakob lopulta tekeekin lävistäen Esaun rinnan ja iskien hänet maahan. Juuda etunenässä Jaakobin pojat johtavat puolustavaa hyökkäystä surmaten viholliset ja ajaen heitä takaa aina Seirin vuorille asti. Sillä välin Jaakob kunnioitti veljeään ja hautasi hänet. Hän lähetti myös pojilleen käskyn solmia rauhan Esaun poikien kanssa, jotka olivat jättäneet kuolleen isänsä kaatuneena sijoillensa (ja näin osoittaneet välinpitämättömyyttään isäänsä kohtaan). Teksti päättyy siihen, että Esaun jälkeläiset, joita nyt kutsutaan edomilaisiksi, joutuvat maksamaan tribuuttia Jaakobille ja hänen jälkeläisilleen (38:1–14).

Oikeutettu sota

Lukiessani ja pohtiessani Jaakobin ja Esaun välistä taistelua Riemuvuosien kirjassa ajatukseni eivät ole voineet olla karkaamatta Ukrainassa käytävään sotaan ja siihen, kuinka rinnasteisia nämä sodat joissakin kohdin ovat. Veljeskansa hyökkää veljeskansan kimppuun säälimättömästi, vaikka turvatakuut oli annettu jo 90-luvulla. Rauhaa toivotettiin, mutta rauhaa ei olekaan.

Milloin on oikeutettua sotia? Klassisen määritelmän mukaan kun puolustaudutaan. Esivalta ei miekkaa turhaan kanna, niin syntisiä me ihmiset olemme. Diplomatiaa tulee kuitenkin käydä loppuun asti ja rauhaan pyrkiä. Siihen Jaakob Riemuvuosien kirjan kertomuksessa pyrkii, aina loppuun saakka. Kun naamiot on riisuttu, ja niiden alta paljastuu sodan kasvot, näin presidentti Niinistöä lainatakseni, on oikeutettua puolustautua kaikin keinoin sitä voimaa vastaan, joka uhoaa olevansa paljon voimakkaampi ja väkevämpi ja pyyhkivänsä toisen pois, osoittaen pyrkimyksensä myös teoillaan.

Samalla tulee muistaa, että Venäjä ja Venäjän harvainvaltainen johto ei ole yhtä kuin venäläiset. Rauhaan tulee pyrkiä, kun se on mahdollista. Ja rukoilla.

Slava Ukraini!

P.S. Eniten olen häpeissäni siitä, kuinka Venäjän patriarkka Kirill on myynyt sielunsa ollakseen mukana harvainvallan koneistossa, käyttäen hengellistä arvovaltaansa tukeakseen diktaattorin järjetöntä ja Jumalanvastaista sotaa Jumalan nimessä. Toisen käskyn rikkomisestakin me tulemme tekemään tiliä Tuomarin edessä, myös Kirill. Jumala meitä armahtakoon.