Miksi koko elämänsä jääkiekkoa hengittänyt lopettaa NHL:n seuraamisen

Aleksandr Ovetshkin, Jevgeni Malkin. Siinä kaksi suurinta syytä. Toinen piakkoin NHL:n paras maalintekijä, toinen vanhan suosikkiseurani Pittsburgh Penguinsin luottoratsu. Molemmat Putin-tiimiläisiä. Ovetshkin vieläpä Yhdysvaltain pääkaupungin jääkiekkojoukkueen kapteeni!

NHL on selkärangaton paskiainen. Raha puhuu, mikään muu ei. Vähät siitä, että toisaalla ammutaan summa mutikassa sinne tänne ja pitkin poikin. Karavaani kulkee, leipää ja sirkushuvia, venäläiset saa mellestää. Propaganda jatkuu.

Nyt pitää muistaa että sekä Ovetshkin että Malkin ovat siis Putin-jengissä. Kyse ei ole mistään rivipelaajista, jotka eivät ole ikinä sanoneet mitään. Ovetshkin mallailee julkisuudessa ihan surutta Putinin tiimissä, “Pelastakaa lapset fasismilta”-kyltteineen (kieltämättä jo 2014 Krimiä vallatessa) ja pröystäilee henkilökohtaisine puhelinnumeroineen. Malkin seuraa uskollisena perässä.

Samalla NHL mallailee mahdollisuudella, että venäläiset saisivat pelata mahdollisessa tulevassa World Cupissa.

Miksi juuri nyt, eikä jo 2014? Pistetään se sinisilmäisyyden piikkiin, ja sen piikkiin, että vaikka muistan missä olin, kun Krimin sota alkoi, propaganda taisi tepsiä: en tajunnut asian vakavuutta silloin. Oikeuttaako se sulkemaan silmät asialta nyt? Tai kun uusi kausi alkaa, eikä mitään vieläkään ole tapahtunut? Ja vaikka venäläisillä totta kai on sukua Venäjällä, jotka varmasti kärsisivät julkisista ulostuloista, niin sama ei koske rahasampo Bettmannia ja hänen sikariporrastaan, mikäli he vetäisivät johtopäätökset venäläisten puolesta. Heille ainut menetys olisi raha. Raha ei pala eikä kuole. Ihmiset palaa ja kuolee.

Tulossa olisi kyllä jälleen yksi suomalaisen NHL-historian mehukkaimmista kausista. Colorado porskuttaa yhtä vahvana Rantanen ja Lehkonen mukana, Tampesterin Parkkilaa unohtamatta! Floridalla olisi Barkovin, Lundellin ja Luostarisen kanssa saumat tehdä Tampat ja pudistella edellisen kevään shokkitappio jaloistaan ja nostaa keväällä kannua. Carolina Ahon ja Teräväisen johdolla ottaa taas yhen napsun lisää vauhtia katsoen, kuinka pitkälle keväällä päästään. Kakolla voi olla läpimurtokausi edessä. Puljujärvellä kohtalon paikat. Laineella on kunnon pelintekijä antamassa napsuja lapaan. Mitä tekee Husso, Lankinen, Kähkönen, Luukkonen ja muut uuden polven maalivahdit? Paljon seurattavaa, josta saisi mukavaa vaihtelua arkeen.

Olen hengittänyt jääkiekkoa pienestä pitäen. Dominator oli lempipelaajani. Seurasin häntä junnuna ja yritin matkia hänen upeita torjuntojaan maalivahtina. Seuraan häntä yhä. Siksi en aio seurata NHL:ää tänä vuonna ollenkaan, ennen kuin venäläiset tekevät jotakin, tai venäläiset pelaajat lomautetaan. Aivan sama, vaikka Gretzky saisi pitää maaliennätyksensä sen vuoksi.

Sillä urheilu ei ole ollut koskaan erillään politiikasta. Ei etenkään jääkiekossa (miettikää vaan kylmää sotaa tai KHL:ää tai Rene Faselia). Mutta ei se ole ollut muuallakaan (miettikää vaan mitä tahansa olympialaisia ja suhmurointia niiden takana).

En halua hyvesignaloida. Ehkäpä joku siitä voi tässä tapauksessa syyttää. Harvoin tällaisesta puhun. Mutta mikäli boikotoin ilman, että sen syytä kukaan tietää, niin tuskin boikotilla olisi senkään vertaa vaikutusta. Ainut vaikutus on, mikäli boikotti leviää eteenpäin. Pieni ihminen ei voi muuta. Vaikeaa se on, mutta jotakin on tehtävä. Niin hieno peli jääkiekko on.

Advertisement

Kootut väitteet aborttikeskustelusta

1. “Jos vastustat aborttia, älä tee aborttia. Älä puutu siihen, mitä muut tekee.”

Miltä kuulostaisi “Jos vastustat lasten tappamista, älä tapa lapsia. Älä puutu siihen, mitä muut tekee”?

2. “Voit uskoa mitä tahansa (solumöykyn ihmisyydestä), mutta älä kajoa toisen kehoon.”

Miltä kuulostaisi “Voit uskoa mitä tahansa (syntymättömän lapsen solumöykkyydestä), mutta älä kajoa toisen kehoon – kuolettavasti”?

3. “Sulla setämiehenä ei ole oikeutta sanoa abortista mitään, koska et voi tehdä aborttia.”

Miltä kuulostaisi: “Sulla ei ole oikeutta sanoa alkoholismista mitään, koska et juo alkoholia”?
Tai: “Sulla ei ole oikeutta sanoa autoilusta mitään, koska et autoile (vai onko sulla varaa siihen?)”
Tai: “Sulla ei ole oikeutta sanoa lihansyönnistä mitään, koska et syö lihaa”?
Tai: “Sulla ei ole oikeutta sanoa lasten tappamisesta mitään, koska et tapa lapsia”?
Tai: “Sulla ei ole oikeutta sanoa abortista mitään, koska olet setämies ja olet väärää mieltä”?

Niin.

Kääntäen paljastuu äkkiä, että argumentaatio ei taida toimia. Ohi puhutaan jatkuvasti. Kai tässä keskustelussa oikeasti voisi pystyä parempaan? Ihmisistähän tässä on kyse.

Lopulta kaiken takana on kysymys siitä, onko uusi elämä ihminen vai ei. Mihin raja laitetaan ja kuinka keinotekoista se on. Se määrittää muiden näkemysten tukemana tai heikentämänä lopulta millaisen kannan aborttiin ottaa, ja kuinka henkilökohtainen se on tai ei ole, ja onko se ihmisoikeus vai ei. Ja jos vaikka rajataan ihan ensin keskustelu 91,2 prosenttiin tapauksista. Onko meillä yhteinen päämäärä vähentää esimerkiksi niitä?

Jos abortti koskettaa sinua henkilökohtaisesti, olet pohtinut sitä, olet tehnyt sen ja mietit mitä tehdä asian kanssa, tai tiedät jonkun, joka kamppailee asian kanssa, älä jää yksin äläkä jätä yksin. Apua löytää esim. ituprojektin kautta. https://ituprojekti.net/fi/

Veli veljeä vastaan

Venäjän säälimätön hyökkäys Ukrainaa vastaan on ollut mielessäni viimeiset pari viikkoa. Tuskin olen ollut ainoa. Mieleen tulee samalla myös se, missä sattui olemaan, kun Krimin niemimaa vallattiin 2014. Paljon on omassa elämässäni sen jälkeen tapahtunut, ja vallitsevaan tilaan jotenkin turtui. Niin ei olisi pitänyt käydä varsinkaan valtionjohdon tasolla.

En ole mikään politiikan asiantuntija, enkä sodankaan. Teologiassakin oma asiantuntemukseni ulottuu vain pienelle alueelle. Sen väitöskirjan vääntäminen päivästä toiseen on opettanut.

Olen tutkinut ja kääntänyt viime viikkoina Riemuvuosien kirjan lukuja 35–38. Riemuvuosien kirja on 2. vuosisadalla eKr. kirjoitettu ns. “Rewritten Bible” -teksti, jossa kirjoittaja kirjoittaa uudelleen 1. ja 2. Mooseksen kirjojen kertomuksen luomisesta aina Siinain vuorelle saakka, jossa Mooses saa laintaulut (1. Moos. 1–2. Moos. 24). Riemuvuosien kirjassa tapahtumat kerrotaan hieman eri tavoin, ja niihin tehdään paljon erilaisia lainopillisia lisäyksiä. Muutoksilla on usein jokin raamatullinen eksegeettinen tausta.

Kirjan luvut 35–38 kertovat surullista tarinaa Jaakobin ja hänen veljensä Esaun välisestä sodasta sen jälkeen, kun Iisak ja Rebekka ovat kuolleet. Sekä Iisak että Rebekka ovat etukäteen huolissaan siitä, mitä Esau tekee sen jälkeen, kun heistä aika jättää. Hänhän oli vannonut tappavansa veljensä Iisakin kuoleman jälkeen (1. Moos. 27:41). Iisakin kuoltua 1. Mooseksen kirja ei kerro mitään siitä, mitä veljien kesken oikeastaan tapahtuu ja kuinka Esau suhtautuu siihen, että hän on menettänyt esikoisoikeutensa ja esikoiselle kuuluvan siunauksen (1. Moos. 25:27–34; 27:1–29).

Riemuvuosien kirjan kirjoittaja yhdistää tämän yksityiskohdan 1. Moos. 48:22 annettuun yksityiskohtaan, jonka mukaan Jaakob olisi sotinut amorilaisten kanssa sekä yleisiin traditioihin, joissa Esau toisaalta kuvataan naapurikansa Edomina ja joissa hän toisaalta typologisesti kuvastaa ja heijastaa sellaista juutalaista ryhmittymää, joka on luopunut Herrasta (ks. esim. Jes. 63:1–6; Obadjan kirja; Mal. 1:2–3). Riemuvuosien kirjan kirjoittaja maalaa Jaakobista mitä ruusuisimman kuvan, kun taas Esau väritetään hyvinkin synkin värein.

Joka tapauksessa Riemuvuosien kirjan luvuissa 35 ja 36 sekä Rebekka että Iisak pyytävät jälkipolveaan elämään rauhassa ja sovinnossa keskenään, pyrkivän hyvään toisiaan kohtaan. Esaukin tähän suostuu, vaikka hänen onkin aiemmin kuvattu sortavan omia ikääntyneitä vanhempiaan ja näin rikkovan neljättä käskyä “kunnioita isääsi ja äitiäsi.”

Iisakin kuoltua luvun 37 alussa Esaun pojat ihmettelevät, miksi Iisak antoi esikoiselle kuuluvan osuuden Jaakobille ja jätti Esaun ilman. Esau vastaa kertoen kuinka hän myi esikoisoikeutensa Jaakobille ja kuinka Jaakob oli “taitavasti” (ge’ezin ja syyrian mukaan) tai “viekkaasti” (latinan mukaan) hankkinut siunauksen isältään. Lisäksi Iisak oli vannottanut häntä ja Jaakobia rakastamaan toinen toistansa ja elämään rauhassa keskenään. (Jub 37:1–4)

Tähän eivät Esaun pojat tyydy. He toteavat, että he ovat sekä voimakkaampia että väkevämpiä kuin Jaakob. Sen tähden he päättävät marssia Jaakobia vastaan ja tappaa hänet sekä tuhota hänen jälkeläisensä. Mikäli Esau asettuu tässä heitä vastaan, joutuu hänkin kaltoin kohdelluksi ja tapetuksi. He keräävät myös palkkasotilaita eri kansoista auttamaan hankkeessaan. Uhittelun keskellä Esaunkin viha syttyy ja hän päättää lähteä kostoretkelle Jaakobin luokse, samaan aikaan kun Jaakob vielä suree menehtynyttä Lea-vaimoaan. (37:1–14)

Jaakobille tämä hyökkäys tulee yllätyksenä. Hän ei suostu uskomaan Hebronin väkeä, joka ilmoittaa Jaakobia lähestyvästä vaarasta. Eihän veli nyt voi veljensä kimppuun hyökätä! Lopulta, kun Esaun väki on jo porteilla, Jaakob sulkee portit ja kysyy Esaulta, tälläkö tavalla hän toteuttaa äidille ja isälle vannomansa valat. (37:15–17).

Esau vastaa Jaakobille ja toteaa, että yhtä paljon kuin leijona on härän ystävä tai susi lampaan, niin hän eläisi rauhassa veljensä kanssa. Kukaan ihmis- tai eläinkunnan jäsen ei pidä valojansa. Siispä hän toivoo, että Jaakobin suku häviäisi juurineen maan päältä. (37:18–23)

“Silloin Jaakob ymmärsi, että Esau tahtoi sydämestään tehdä pahaa hänelle, että hänen koko olemuksensa uhkui hänen tappamistaan. Hän oli tullut kuin seivästä päin rynnistävä villisika. Vaikka seiväs lävistää ja tappaa villisian, ei se vetäydy pois seipäästä. Sinä hetkenä Jaakob käski omiaan ja palvelijoitaan hyökkäämään Esauta ja kaikkia hänen tovereitaan vastaan.” (37:24–25, raakakäännös ge’ezistä)

Luvussa 38 kerrotaan, kuinka Juuda sitten käskee isäänsä jännittämään jousen ja tappamaan vastustajansa, sillä kukaan muu ei voi isän veljeä vastaan hyökätä. Näin Jaakob lopulta tekeekin lävistäen Esaun rinnan ja iskien hänet maahan. Juuda etunenässä Jaakobin pojat johtavat puolustavaa hyökkäystä surmaten viholliset ja ajaen heitä takaa aina Seirin vuorille asti. Sillä välin Jaakob kunnioitti veljeään ja hautasi hänet. Hän lähetti myös pojilleen käskyn solmia rauhan Esaun poikien kanssa, jotka olivat jättäneet kuolleen isänsä kaatuneena sijoillensa (ja näin osoittaneet välinpitämättömyyttään isäänsä kohtaan). Teksti päättyy siihen, että Esaun jälkeläiset, joita nyt kutsutaan edomilaisiksi, joutuvat maksamaan tribuuttia Jaakobille ja hänen jälkeläisilleen (38:1–14).

Oikeutettu sota

Lukiessani ja pohtiessani Jaakobin ja Esaun välistä taistelua Riemuvuosien kirjassa ajatukseni eivät ole voineet olla karkaamatta Ukrainassa käytävään sotaan ja siihen, kuinka rinnasteisia nämä sodat joissakin kohdin ovat. Veljeskansa hyökkää veljeskansan kimppuun säälimättömästi, vaikka turvatakuut oli annettu jo 90-luvulla. Rauhaa toivotettiin, mutta rauhaa ei olekaan.

Milloin on oikeutettua sotia? Klassisen määritelmän mukaan kun puolustaudutaan. Esivalta ei miekkaa turhaan kanna, niin syntisiä me ihmiset olemme. Diplomatiaa tulee kuitenkin käydä loppuun asti ja rauhaan pyrkiä. Siihen Jaakob Riemuvuosien kirjan kertomuksessa pyrkii, aina loppuun saakka. Kun naamiot on riisuttu, ja niiden alta paljastuu sodan kasvot, näin presidentti Niinistöä lainatakseni, on oikeutettua puolustautua kaikin keinoin sitä voimaa vastaan, joka uhoaa olevansa paljon voimakkaampi ja väkevämpi ja pyyhkivänsä toisen pois, osoittaen pyrkimyksensä myös teoillaan.

Samalla tulee muistaa, että Venäjä ja Venäjän harvainvaltainen johto ei ole yhtä kuin venäläiset. Rauhaan tulee pyrkiä, kun se on mahdollista. Ja rukoilla.

Slava Ukraini!

P.S. Eniten olen häpeissäni siitä, kuinka Venäjän patriarkka Kirill on myynyt sielunsa ollakseen mukana harvainvallan koneistossa, käyttäen hengellistä arvovaltaansa tukeakseen diktaattorin järjetöntä ja Jumalanvastaista sotaa Jumalan nimessä. Toisen käskyn rikkomisestakin me tulemme tekemään tiliä Tuomarin edessä, myös Kirill. Jumala meitä armahtakoon.

Kieli ja identiteetti kulttuurinmurroksissa

Oheinen kirjoitelmani on yksi muutaman vuoden takainen essee, jossa pohdin erityisesti antiikin perinnön kautta kieltä ja identiteettiä. Löysin sen sattumoisin tietokoneeni uumenista, ja päätin sen samalla julkaista eetteriin.

Kieli luo identiteettiä

Kieli on iso osa ihmisen identiteettiä. Muun muassa siksi kristinuskossakin on eri aikoina korostettu mahdollisuutta lukea Raamattua, Jumalan ilmoitusta, omalla äidinkielellään, ei ainoastaan reformaation aikana. Heprealainen Raamattu käännettiin äidinkielenään kreikkaa puhuvien hellenistijuutalaisten vaikutuksesta vähitellen kreikaksi alkaen 200-luvulta eKr. Uusi testamentti kirjoitettiin koineekreikaksi, joka sai seemiläisiä vaikutteita. Olisivatko he attikalaista proosaa osanneetkaan? Toisaalta myöhemmät kirkkoisät joutuivat puolustelemaan “saviastiakreikkaa” (“Aarre on meillä saviastioissa” sanoo Paavali 2. Kor. 4:7). Latinaa ciceromaisella taituruudella osannut Hieronymus hylkäsi kirjalliset konventionsa kääntäessään Raamattua “kansankielelle” 400- luvulla jKr. Samaan aikaan alkoi tai oli jo päättynyt käännöstyö koptiksi Egyptissä, ge’eziksi Aksumin kuingaskunnassa Etiopiassa ja syyriaksi Lähi-idässä ja Mesopotamiassa. 300-luvulla visigootit viettivät jumalanpalvelusta omalla kansankielellään, kun piispa Wulfila oli kääntänyt Raamatun heidän kielelleen. Pohjois-Afrikassa donatolaisuus sai jalansijaa puuninkielisten kristittyjen parissa. Käytettiinkö latinaa pitkälti vain kaupungeissa Pohjois-Afrikassa? Liekö yksi osasyy kristinuskon pikaiseen katoamiseen muslimien valloitettua alueet juuri se, että latina ei ollut äidinkieli (ja donatolaiset oli pakkotoimin tuhottu)? Syyrialaiset kristityt ainakin selvisivät muslimivallan alla huomattavasti kauemmin, aina tähän päivään saakka. Tietenkin tilanne vaihteli valtavasti eri aikakausina ja eri hallitsijoiden alaisuudessa.

Paitsi että kieli oli ja on yhä tärkeä identiteetin säilyttäjä kulttuuria kantavien taloudellisten ja yhteiskunnallisten tukijoiden sortuessa, se toimi myös rajoittajana ja tärkeänä identiteetin ylläpitäjänä omaksuttaessa uusia vaikutteita muualta. Yksi esimerkki on roomalaisten suhtautuminen kreikkalaiseen kulttuuriin. Toisaalta kreikkalaisten suhtautumista roomalaiseen kulttuuriin ei juurikaan käsitelty.

Rooma ja Kreikka

Rooma nousi suurempaan valta-asemaan myöhemmin kuin Kreikka. Latinankielinen kirjallisuus sai alkunsa vasta 200-luvuilla eKr. tasavallan aikana. Suurena tekijänä tässä oli nimenomaan kreikankielinen kirjallisuus. Toisen puunilaissodan jälkeen Rooma sai hegemonia-aseman ja toi sotasaaliina paljon kreikankielistä kirjallisuutta. Samaan aikaan suhtautuminen kreikkalaiseen kulttuuriin ja siihen, miten se vaikuttaa roomalaiseen identiteettiin vaihteli. Marcus Porcius Cato (vanhempi), itse kreikkalaisesta kulttuurista vaikutteita ottanut virkamies, muun muassa vastusti sitä ideologista muutosta ja “periroomalaisten hyveitten” kariutumista, jonka kreikkalainen kulttuuri hänen mukaansa aiheutti. Kreikkalaiset nähtiin lepsuina ja hieman saamattomina verrattuna vanhaan kunnon jämptiin roomalaiseen tai latinalaiseen. Toisaalta kreikan kieli ei tainnut Catolla olla se vahva vastustettava tekijä, enemmänkin kielen välityksellä Roomaan saapuneet klassikot.

Samaan aikaan toiset, kuten Scipion piiriläiset, suhtautuivat varsin ihaillen hellenistiseen kulttuuriin 100-luvulla eKr. Ylempi korkeakoulututkinto käytiin tasavallan ja varhaisen keisariajan aikana hakemassa Kreikasta, kreikkalaisten oppineiden luota. Kreikan kieli ja kulttuuri ja niiden hallitseminen oli siis olennainen osa roomalaisuutta ajanlaskun alkaessa, kuten myöhemminkin. Marcus Aureliuksenkin stoalainen Itselleni on kirjoitettu kreikaksi. Myös uusplatonisti Plotinos kirjoitti kreikaksi, vaikka hänen nimensä viitannee hänen olevan latinalainen (Plautinus; näin Castrén 2012:498).

Rooma valloitti Kreikan, mutta kreikkalainen kulttuuri valloitti “alkuperäisen” roomalaisen kulttuurin. Tämä kulttuuri oli tietenkin ollut jo pitkään kreikkalaisen kulttuurin vaikutuspiirissä, kauan ennen puunilaissotia.

Roomalainen vai bysanttilainen identiteetti?

Kieli on vaikuttanut identiteettiin myös myöhemmässä vaiheessa. Länsimaissa on renesanssista lähtien kutsuttu myöhäissantiikin jälkeistä aikaa Itä-Roomassa bysanttilaiseksi ajaksi. Nimitys juontaa Konstantinuksen Byzantionin paikalle rakentamaan hallintokaupunkiin Konstantinopoliin. Mutta miksi renesanssin aikana sitä alettiin kutsua Bysantiksi? Kreikkalaiset kutsuivat itseään yhä roomalaisiksi. Arabiaksi “Rooma” viittaa nimenomaan Konstantinopoliin ja “roomalainen” Bysantin kansalaiseen tai valtakunnassa asuvaan henkilöön (Sergejeff). Näin on myös ge’ezin kielessä laita.

Syynä lienee idän ja lännen kahtiajako. Rooman “perillisiä” oli jo muitakin, muun muassa paavin johtama läntinen kirkon haara, jota reformaation jälkeen alettiin kutsua roomalais-katoliseksi. Kreikankielinen, pitkälti Konstantinopolin patriarkan johtamaa Bysantin kirkkoa taas on kutsuttu kreikkalais-katoliseksi tai kreikkalais-ortodoksiseksi, esimerkiksi Suomessa. Mutta onko suurin syy juuri kieli? Latina liitettiin Roomaan, kreikka (joka puhekielenä oli lisäksi kehittynyt kauemmaksi pois “klassisen” kreikan eli attikan murteesta) taas Bysanttiin. Valtakunnan ulkopuolella, nimittäin Aksumissa Etiopiassa, sassanidien Persiassa, ja myöhemmin vaikkapa abbasidi-kalifaatissa, Rooma oli Rooma, se voimakas byrokraattinen valtio, joka oli suora Rooman perillinen. Tämän Rooman valtaistuin sijaitsi Konstantinopolissa. Ehkä Italian renesanssinerot eivät halunneet luovuttaa Bysantille Rooman identiteettiä, osittain kielellisistä, osittain monista muista kulttuurisista syistä?

Manna Satama artikkelissaan “Antiikin perintö Bysantissa” korostaa sitä, että Bysantti toimi idän ja lännen välissä ja oli tärkeässä välittäjän roolissa näiden kahden suunnan välissä. Mutta olihan toisaalta jo Aleksanteri Suuri, tai pikemminkin hänen jälkeensä seleukidit ja ptolemaiokset yhdistäneet ja välittäneet toisaalta kreikkalaista (hellenististä) kulttuuria itään ja samaan aikaan omaksuneet (Lähi-)idän kulttuureista piirteitä omaan kulttuuriin. Eikö Makedonia/Kreikka siis välittänyt idän ja lännen välillä jo aiemmin? Missä on idän ja lännen väli?

Sama kysymys tulee esiin, kun pohditaan “itäistä” ja “läntistä” kristinuskoa. Suomalaisesta luterilaisuuden hapattamasta ja roomalais-katolisesta pohjavireestä nähtynä “länsi” viittaa roomalais-katoliseen kirkkoon ja sen perillisiin (protestantit), itä taas ortodoksisiin kirkkoihin (Venäjä ja Konstantinopoli). Syyrialaisesta perspektiivistä molemmat ovat selkeästi lännessä. Suomessa emme vain tunne mitään tästä kristinuskon haarasta, osittain kielellisistä syistä.

Klassiset kielet identiteetin muodostajina

Kreikan ja latinan kielten jälkivaikutus on valtava Euroopassa. Latina oli oppineiden lingua franca keskiajalla ja uudella ajalla. Kreikka koki renesanssin renesanssin myötä ja etenkin Saksassa muinaiskreikkaa harrastettiin valtavalla innolla. Latina oli samaan aikaan toisaalta katolisen kirkon virallinen kieli ja siten pyhä kieli. Samaa voi sanoa kreikasta Uuden testamentin alkuperäisenä kirjoituskielenä.

Tua Korhonen on eräässä luennossaan tuonut hienosti esille kreikan kielen ikonisen merkkiluonteen. Kieli, sen käyttö ja hallinta monumenteissa viittaa ikonisesti sivistykseen, korkeaan kulttuuriin, filosofiaan. Samaa voi sanoa nykypäivänä yhä enemmän (verrattuna esimerkiksi 1800-lukuun) latinasta. Latinaa ja kreikkaa ei enää opiskella lukioissa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Yliopistotasollakin se on pitkälti klassisten filologien varassa. Teologian opiskelijat käyvät vielä siirtymäriittinä pakolliset peruskurssit läpi, mutta Erkki Koskenniemen vuosien takainen rinnastus teologien peruskursseista turisti-italiana on yhä osuvampi, kun vaatimuksia madalletaan jatkuvasti. Tämän yleisesti korkeakoulutusta sekä erityisesti teologien koulutusta koskevan kulttuurimurroksen jälkeen kreikan ja latinan kielten taidosta on tullut yhä ikonisempaa: periaatteessa sitä pitäisi osata, mutta käytännön todellisuus on usein toinen. Harva teologi lukee Novumia (saati Biblia Hebraicaa). Tällöin toisaalta teologin välttäväkin kielitaito luo jo prestiisiä, jos ei kaikkien teologien niin ainakin maallikoiden parissa. Se luo teologin identiteettiä, kuten humanistille klassisen kreikan osaaminen.

Kieleen yhdistetään monia piirteitä nykypäivänä. Miksi juuri kreikka ja latina? Mutta miksi Suomessa ei luettaisi myös enemmän arabiaa, saati sitten ensimmäisen vuosituhannen idän sivistyskieltä, syyriaa? Miksi latina ja kreikka viittaavat sivistykseen, mutta arabia tai syyria eivät?

Lopuksi

Kieli on tärkeä identiteettiä muovaama tekijä erilaisissa kulttuurinmurroksissa. Vahva kielen asema auttaa identiteetin säilyttämisessä. Samalla se voi olla rajaava tekijä mitä ulkoisiin vaikutuksiin tulee. Äidinkielinen Raamattu auttoi monia kristittyjä säilyttämään identiteettinsä. Roomassa Kreikkaa toisaalta ihannointiin, toisaalta se oli jotakin “toista”. Bysantti oli kreikankielinen ja Rooman ulkopuolella: renesanssin aikaan (Italiassa) se nähtiin selkeästi erillisenä Roomasta, mutta Bysantissa ja Rooman valtakunnan ulkopuolella Bysantti oli yhtä kuin Rooma, oli se sitten latinalaista vai kreikkalaista Roomaa. Nykypäivänä kreikka ja latina luovat humanistin ja teologin identiteettiä ja viittaavat sivistystasoon ja osaamiseen. Toisaalta klassiset kielet viittaavat sivistykseen ja koulutukseen, mutta samaan aikaan monet muut vanhat klassiset sivistyskielet kuten arabia ja syyria eivät johdata suomalaisten ajatuksia korkeaan koulutukseen ja sivistykseen.

Viitattua kirjallisuutta

Paavo Castrén: Uusi antiikin historia. Helsinki: Otava, 2012.

Erkki Koskenniemi: “Katoaako kirkostamme antiikin tuntemus?” – Kotimatkalla (1992): 17–22. Jyväskylä: SLEY-kirjat.

Manna Satama. “Antiikin perintö Bysantissa.” – Kulttuuri antiikin maailmassa. Toim. Mika Kajava, Sari Kivistö, H. K. Riikonen, Erja Salmenkivi, Raija Sarasti-Wilenius. Teos 2009. 609–622.

Andrei Sergejeff: Egyptin historia. Helsinki: Gaudeamus, 2019.

Jumalasta isänä

Edelleen teologiassa ja raamatunselityksessä – twitterissäkin kun vielä siellä elämääni tuhlasin – törmää siihen ajatukseen, että juutalaisuudessa Jumalaa ei olisi tunnettu isänä, vaan vasta Jeesus olisi tuonut jumalakuvaan mukaan ajatuksen intiimistä isä–lapsi-suhteesta. Taustalle on tuotu vanha ja käymätön teoria siitä, että aramean abba-sana olisi jonkinlainen hellittelynimi, “isi.”

Näin ei kuitenkaan ole. Ensinnäkin varhaisjuutalaisissa teksteissä Jumalaa puhutellaan isäksi. Toiseksi aramean sana abba on ihan normaali aramean sana, joka on määräisessä muodossa (siitä lopun -a arameassa) ja tarkoittaa yleisesti isää. Toki on mahdollista, että sana on alunperin peräisin lasten jokeltelusta. Se on kuitenkin ihan normaali sana Jeesuksen äidinkielessä, eikä sanan oletettu kehityshistoria muuta sitä, miten sanaa on käytetty (vrt. ruotsin mamma, joka tarkoittaa ihan äitiä yleisesti). Eri asia on toki se, miten paljon isän ja lapsen välistä suhdetta analysoidaan ja kehitetään Uuden testamentin kirjoituksissa.

Otan seuraavassa esille kaksi esimerkkiä varhaisjuutalaisista kirjoituksista, joissa Jumalaa kutsutaan isäksi. Molemmat tekstipätkät ovat omia (raaka)käännöksiäni, ensimmäinen ge’ezistä, jälkimmäinen kreikasta.

Riemuvuosien kirja

Riemuvuosien kirja on kirjoitettu toisella vuosisadalla eKr. Suurin osa tutkijoista ajoittaa sen keskivaiheiille, mutta tarkka ajoitus on hieman kiistanalaista. Teos ikään kuin kirjoittaa uudelleen 1. Mooseksen kirjan kertomuksen ja jatkaa (pikakelauksella) 2. Mooseksen kirjan kertomusta aina Siinain vuorelle asti. Miljöönä teoksessa on Siinain vuori (2. Moos. 24), ja teos alkaa Jumalan puheella. Tämä käskee erityistä läsnäolon enkeliä (korkeimman tason enkeliä) kertomaan Moosekselle taivaallisista tauluista koko historian. Luvusta kaksi alkaen teksti onkin tämän läsnäolon enkelin puhetta Moosekselle alkaen luomisesta aina Siinain vuorelle saakka.

Itse luonnehtisin teosta pohjimmiltaan eksegeettiseksi teokseksi, joka pyrkii antamaan oikean tulkinnan 1. Mooseksen kirjan auktoritatiiviselle tekstille. Samalla se toki antaen auktoritatiivisen tulkinnan toimii itse auktoriteettina. Monet tulkinnoista perustuvat tiettyihin heprean tekstin yksityiskohtiin.

Kirjan alussa on Jumalan ja Mooseksen välinen dialogi. Jumala paljastaa suunnitelmansa, ja sanoo israelilaisten hylkäävän hänet ja Jumalan vastaavasti luovuttavan israelilaiset vieraiden kansojen käsiin. Lopulta kuitenkin israelilaiset kääntyvät takaisin, ja Jumala pelastaa heidät.

Mooses säikähtää suunnitelmaa ja rukoilee, että Herra pelastaisi israelilaiset tuomiolta. Tähän Jumala vastaa (1:22–25):

“Minä tiedän heidän vastahankaisuutensa, heidän ajattelutapansa ja uppiniskaisuutensa. He eivät kuuntele ennen kuin tajuavat syntinsä ja isiensä synnit. Vasta sitten he palaavat luokseni täysin suoraselkäisinä ja reiluina, koko sydämellään ja koko olemuksellaan. Minä ympärileikkaan heidän sydämensä ja heidän jälkeläistensä sydämen. Minä luon heille pyhän hengen ja puhdistan heidät niin, että he eivät enää ikinä käänny pois luotani. He seuraavat minua koko olemuksellaan pitäen kaikki käskyni. Niin he toteuttavat käskyni. Minä tulen heidän isäkseen ja he tulevat minun lapsikseni. Heitä kaikkia kutsutaan elävän Jumalan lapsiksi. Jokainen enkeli ja jokainen henki tulee tuntemaan heidät. Ja he puolestaan tulevat tietämään, että he oikeasti ja todellisesti ovat minun lapsiani ja minä olen heidän isänsä, ja että minä rakastan heitä.”

Riemuvuosien kirjassa siis samalla odotetaan tulevaisuuden tapahtumaa, jossa israelilaiset todella kääntyvät Jumalan puoleen ja Jumala pelastaa heidät ja israelilaiset tulevat todella tuntemaan ja tietämään, että Jumala on heidän isänsä. Vaikka eskatologia vaikuttaa olevan teoksessa sivuosassa, se tuntuu sisältävän saman ajatuksen hengellisestä pakkosiirtolaisuudesta, joka tuntuu olevan metakertomuksena myös Uuden testamentin teksteissä (suomeksi Eskola 2011).

Joosef ja Asenet

Mutta millainen isä on? Meillä jokaisella on varmaankin erilainen isä ja erilainen isäsuhde, ja se määrittää varmasti osaltaan sitä, miten me käsitämme myös puheen taivaan Isästä. Jos isäsuhde on ollut huono tai olematon, niin taivaan Isästä puhuminen voi tuntua vieraalta tai jopa ahdistavalta. Jos taas isäsuhde on ollut lämmin ja rakastavainen, myös puhe taivaan Isästä resonoi paremmin.

Sattumoisin tänään luin Joosefin ja Asenetin kertomusta, joka ainakin Cristoph Burchardin mukaan ajoitetaan ajanjaksolle 100 eKr.–100 jKr. Kyseessä on tarina, jossa Joosef ottaa vaimokseen egyptiläisen papin tyttären Asenetin, jonka tulee kuitenkin ensin kääntyä juutalaiseksi, ennen kuin tämä on mahdollista. Tajutessaan egyptiläisten epäjumalien turhuuden ja kauheuden, ja oman syntisyytensä, Asenet pitkän pohdinnan ja katumuksen jälkeen uskaltaa rukoilla Jumalaa. Osana tätä rukousta on yksi kauneimmista kuvauksista isästä, mikä itseänikin varsin tuoreena isänä kosketti (12:8):

“Sillä aivan kuten pieni lapsi pelästyy jotakuta ja pakenee isänsä luo, ja isä ojentaa kätensä ja nappaa lapsen maasta kahmaisten syliinsä, ja lapsi pitää tiukasti käsillään kiinni isänsä niskasta ja saa taas pelostaan hengitettyä ja lepää isänsä sylissä isän hymyillessä lapsen lapsellisuudelle, niin samoin sinä, Herra, ojenna kätesi minun puoleeni ja nappaa minut maasta.”

Seuraavan kerran kun mietit taivaallista Isää, muista tämä kuva isästä, joka pitää pelästyneestä huolta, joka on turvapaikka, ja joka hymähtää meidän pelollemme. Ja Paavalin sanoin kastettu kristitty on saanut Pyhän Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden ja saamme rohkein mielin huutaa “Abba!” (Room. 8:15), Jeesuksen tähden.

Kirjallisuus

Cristoph Burchard, “Joseph and Aseneth” – Old Testament Pseudepigrapha 2:177–247. Toim. James H. Charlesworth. Yale University Press, 1983. Repr. Peabody, MA: Hendrickson, 2019.

Uta Barbara Fink, Joseph und Aseneth: Revision des greichischen Textes und Edition der zweiten lateinischen Übersetzung. FoSub 5. Berlin: Walter de Gruyter, 2008.

James C. VanderKam (toim.), The Book of Jubilees: A Critical Text. Corpus Scriptorum Christianorum Orientalium 510; Scriptores Aethiopici 87. Louven: Peeters, 1989.

Timo Eskola, Uuden testamentin narratiivinen teologia. Kauniainen: Perussanoma, 2011.

Etiopialaisia pyhimyskertomuksia, osa 2: Pyhä evankelista Markus

Edellisessä kirjoituksessa avasin lyhyen johdannon etiopialaisiin pyhimyskertomuksiin. Nyt jatketaan pyhän evankelista Markuksen kertomuksella. Hän on perimätiedon mukaan Markuksen evankeliumin kirjoittaja. Tämä perimätieto näkyy myös kertomuksessa.

Pyhä evankelista Markus, 11.4.

Tänään, huhtikuun yhdentenätoista päivänä, on pyhän evankelista Markuksen marttyyripäivä. Hän oli Aleksandrian kaupungin patriarkka. Mitä tähän pyhään tulee, niin hänen isänsä nimi oli Aristobulos, Pentapoliksen⁽¹⁾ alueelta. Hänen äitinsä nimi oli Mariam. Hänet mainittiin Apostolien teoissa [ks. Ap.t. 12:12]. Tämän apostolin aikaisempi nimi oli Johannes, aivan kuten Apostolien teoissa kerrotaan. Apostolit nimittäin tapasivat tulla rukoilemaan Johanneksen äidin Mariamin taloon. Johannesta kutsuttiin apostoli Markukseksi. Tämä nainen oli varakas, ja hän opetti pojallensa Markukselle kreikan, latinan ja heprean kielet.

Kun Markus kasvoi, otti Barnabas hänet mukaansa julistusmatkalle, jolla hän oli Paavalin kanssa. Markus näki, että he kohtasivat koettelemuksia, ruoskintaa ja nöyryytystä. Niinpä hän jätti heidät Pamfyliassa [ks. Ap.t. 13:13] ja palasi Jerusalemiin. Kun apostolit palasivat Jerusalemiin ja kertoivat, kuinka vieraat kansat olivat kääntyneet Herramme Jeesuksen Kristuksen (hänelle ylistys) uskoon, ja kuinka Herra oli heidän välityksellään tehnyt tunnustekoja ja ihmeitä, tuli Markus surulliseksi ja katui sitä, että oli lähtenyt heidän luotaan. Hän yritti lähteä heidän mukaansa, mutta apostoli Paavali ei halunnut ottaa häntä mukaan [ks. Ap.t. 15:38–41], koska tämä oli jättänyt hänet. Mutta Barnabas otti hänet mukaansa, koska hän oli tämän sukulainen.

Barnabaksen kuoleman jälkeen Markus meni Pietarin luokse Rooman kaupunkiin. Hänestä tuli Pietarin apulainen, ja siellä hän kirjoitti evankeliumin, jonka Pietari oli tulkinnut⁽²⁾ hänelle. Se oli se, jota hän saarnasi Rooman kaupungissa. Sen jälkeen, Herramme Jeesuksen Kristuksen (hänelle ylistys) ja apostolien käskystä, Markus meni Aleksandrian kaupunkiin ja julisti siellä pyhän evankeliumin saarnaa. Vielä saarnasi hän Afrikan provinssissa ja Barcessa [Libyassa] ja Pentapoliksessa [Kyrene Afrikassa]. 

Pyhä evankelista Markus 1500-luvun etiopialaisessa käsikirjoituksessa, joka edustaa klassista Gunda Gunde-luostariin yhdistettyä tyylisuuntaa.

Markuksen palattua Aleksandriaan hänen jaloissaan olevien sandaalien remmit menivät rikki. Kaupungin porttien luona oli yksi suutari. Pyhä antoi sandaalinsa hänelle, jotta hän paikkaisi kengät. Hänen paikatessaan sitä naskalilla, hänen sormensa katkesi, ja verta vuosi siitä. Hän huusi kreikaksi: ”Istawos” [kr. heis theos], mikä käännettynä tarkoittaa ”Yksi Jumala.” Pyhä Markus sanoi hänelle: ”Tunnetaanko täällä Jumala?” Suutari vastasi: ”Ei, me olemme vain kuulleet hänen nimensä, mutta emme tunne häntä.” Silloin Pyhä Markus alkoi kertoa hänelle alusta alkaen, kuinka Jumala loi taivaan ja maan, kuinka isämme Aadam lankesi syntiin, kuinka tulvavedet tulivat, kuinka Jumala antoi lupauksen Nooalle, kuinka Hän johdatti israelilaiset pois Egyptistä ja antoi heille Lain, kuinka Hän vei israelilaiset pakkosiirtoilaisuuteen Babylonin kaupunkiin ja johdatti heidät takaisin Jerusalemin kaupunkiin, kuinka Herramme Jeesus Kristus (hänelle ylistys) tuli ihmiseksi, ja kuinka profeetat olivat profetoineet hänen tulemisestaan.⁽³⁾

Sen jälkeen Markus sylki saveen ja laittoi sitä kyseisen suutarin käsiin. Suutari parantui heti. Suutarin nimi oli Anjanos. Anjanos vei Pyhän Markuksen taloonsa. Hän toi hänen luokseen poikansa ja sukulaisensa, ja apostoli Markus opasti heitä kaikkia ja opetti heitä. Hän kastoi heidät kristllisellä kasteella Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Kun uskovien joukko eli niiden jotka uskoivat Herraamme Jeesukseen Kristukseen (hänelle ylistys) kasvoi, ja kaupungin miehet kuulivat Pyhästä Markuksesta, he kokoontuivat ja halusivat tappaa hänet. Pyhä Markus asetti Anjanoksen piispaksi ja hänen lapsensa papeiksi ja diakoneiksi. Sitten hän lähti pois Barqan kaupunkiin ja Pentapolikseen. Siellä hän julisti ja vahvisti heitä oikeassa uskossa. Hän vietti heidän luonaan kaksi vuotta ja asetti heille piispoja, pappeja ja diakoneja.

Tämän jälkeen Markus palasi Aleksandrian kaupunkiin. Hän huomasi, että uskovien joukko oli lisääntynyt ja nämä olivat rakentaneet itselleen kirkon, joka oli [aiemmin] tunnettu karjapihana meren rannalla. Epäuskoiset yrittivät löytää Pyhää Markusta kaikilla mahdollisilla juonilla tappaakseen hänet. Aina silloin tämä vieraili Pentapoliksessa ja palasi ja saapui salaa takaisin Aleksandrian kaupunkiin. Eräänä päivänä hän palasi Pentapoliksesta ja tuli kirkkoon Ylösnousemuksen juhlan aikaan [pääsiäinen], joka oli kahdeksas huhtikuuta. Kaikki kansat piirittivät häntä ja epäuskoiset menivät sisään kirkkoon. He panivat köyden Pyhän Markuksen kaulaan ja vetivät häntä ympäri kaupunkia sanoen: ”Vetäkäämme vuohi vielä karjapihalle.” Niin kaikki kaupungin tiet ympäröivine alueineen ja rajoineen tulivat täyteen Pyhän verta.

Yön tultua Herramme Jeesus Kristus (ylistys hänelle) ilmestyi hänelle muodossa, jollainen hänellä oli ollut hänen ilmestyessään apostoleille. Hän vahvisti häntä ja lupasi sanoen: ”Katso, sinä itse tulet apostoliveljiesi veroiseksi.” Markus tuli iloiseksi ja riemuitsi.

Seuraavana päivänä he panivat taas köyden Markuksen kaulaan ja vetivät häntä ympäri koko kaupunkia. Päivän lopussa hän luovutti henkensä. Epäuskoiset sytyttivät suuren tulen ja heittivät Pyhän ruumiin sinne. Herramme Jeesuksen Kristuksen (ylistys hänelle) suostumuksesta pimeys ja kylmä tuuli lankesi [paikan ylle]. Myös aurinko piilotti valonsa. Salama ja ukkonen, sade ja rae tulivat, niin että epäuskoiset pakenivat. Silloin saapui uskovia miehiä, jotka ottivat Pyhän Markuksen ruumiin. Se oli vielä terve eikä siihen ollut tullut minkäänlaista vikaa. He laittoivat hänen ruumiinsa kauniisiin vaatteisiin hautaamista varten ja panivat hänet salaiseen paikkaan.

Rauha Markukselle, Mariamin lapselle,
jota vedettiin köydessä marttyyriuden pihalla kuin vuohta;
Kun hänet haluttiin polttaa liekillä tulessa,
rankkasade ja rakeet sammuttivat sen,
ja salama kruunasi hänen ruumiinsa.

Huomioita

(1) Kirj. “viiden kaupungin alueelta” viitannee kreikan Pentapolikseen (pentee = viisi; polis = kaupunki), todennäköisesti Kuolleenmeren lähistöllä Lambdinin mukaan. Myöhemmin Pentapolis viitannee Afrikan Kyreneen alueeseen.

(2) “tulkinnut”, ge’ezissä targ^wama, voi tarkoittaa kääntämistä, tulkintaa, selittämistä tai kommentointia. Kyseessä on lainasana arameasta, ja etymologisesti taustalla lienee akkadin juuri trgm. Juutalaiset opettajat “tulkitsivat” heprealaista Raamattua kansankielelle arameaksi. Juutalaisen tradition mukaan ensimmäinen “targum”-tilanne tapahtui Nehemian kirjan luvussa 8, jolloin Esra ja leeviläiset selittivät luettua lakia. Myöhemmin juutalaisissa synagogissa, kun hepreaa ei osattu, pyhiä kirjoituksia ensin luettiin ja sitten “käännettiin” (targum) arameaksi kohtaa selittäen. Näistä tulkintatraditioista on kiteytynyt sitten kirjalliset targum-teokset rabbiinisella aikakaudella. Periaatteessa voitaisiin siis sanoa, että evankeliumi Markuksen mukaan on Pietarin targum-tulkinta tai selitys Evankeliumista, Ilosanomasta isolla I:llä.

(3) Tästä “uskon säännöstä”, tavallaan evankeliumin summasta tai tiivistelmästä käy ilmi, kuinka merkittävässä asemassa koko Raamatun (Vanha testamentti mukaan lukien) pelastushistoria, Jumalan suuret teot historiassa, on ollut jo aivan varhaisimmassa kristillisessä opetuksessa. Vrt. Augustinuksen malliksi antamaa kasteopetusta teoksessa De catechizandis rudibus (Kristinuskoa vasta-alkajille: Kasteopetuksen opas, suom. Timo Nisula, Sley-Media 2018).

Etiopialaisia pyhimyskertomuksia, osa 1: Mitä ne ovat ja Melkisedek

Lukiessani ja opiskellessani ge’eziä eli muinaisetiopiaa (ks. englanniksi varsin kattavasti täältä) väitöskirjaani varten (väitöskirjastani ks. täältä på svenska ja på engelska), olen tutustunut samalla Etiopian ja sen kirkon historiaan. Etiopian ortodoksinen kirkko on ollut elimellisessä yhteydessä Egyptin koptilaiseen kirkkoon, ja aina 1980-luvulle asti sen patriarkka on saapunut egyptiläisestä luostarista.

Christian Friedrich August Dillmann (1823–1894) oli saksalainen orientalisti, joka mm. julkaisi ensimmäisen edition etiopialaisesta Riemuvuosien kirjasta sekä ensimmäisen modernin käännöksen siitä. (Kuva Wikipedia)

Etiopian kirkkoon liittyen olen ajatellut tällä blogilla julkaista joitakin käännöksiä sellaisista kristillisistä tekstistä, joita löytyy August Dillmannin Chrestomathia Aethiopica -teoksesta (1866) ja Thomas O. Lambdinin kielioppi- ja tehtäväkirjan Introduction to Classical Ethiopic (1976) lopusta. Nämä käännökset ovat hätäisesti tehtyjä raakakäännöksiä, joita olen tehnyt esimerkiksi bussi- tai junamatkoilla ennen koronaa, kun Lambdinin kielioppi ja sanasto on ollut kätevästi mukana. Samalla ajattelin, että julkaisemalla näitä raakakäännöksiä saan itse lisäkokemusta ge’ezistä. Ja ehkäpä joku kiinnostuu ja innostuu tällaisesta idän ja Afrikan traditiosta! Suomeksi ei etiopialaisesta kristinuskosta taida juurikaan olla kirjoitettu, Mekane Yesuksen ihmeellistä kasvua lukuun ottamatta.

Käännettävät tekstit ovat niin sanotusta Synaxarion-teoksesta (ks. esim. Wikipediasta), joka on alunperin kreikankielinen aiemmista lähteistä koottu kokoelma pyhimyksiä käsitteleviä tekstejä erityisesti pyhimyskalenteria varten. Etiopialainen versio on ainakin Lambdinin mukaan syntynyt kreikasta arabialaisen version välityksellä. Encyclopaedia Aethiopica (hakusana Hagiography) kertoo lisäksi, että Etiopiassa hagiografialla eli pyhimyskirjallisuudella on merkittävä asema. Alunperin ei-etiopialaisista pyhimyksistä kertovia kertomuksia käännettiin kreikasta niin sanotulla aksumilaisena aikakautena, jolloin valtakunnan hallitsija Ezana (300-luvulla) kääntyi kristinuskoon. Tällöin sekä Raamattu että muuta kirjallisuutta (kuten tutkimani Riemuvuosien kirja) käännettiin kreikasta ge’eziksi, jolla on nykyään samantapainen asema kirkossa kuin latinalla on ollut roomalais-katolisessa kirkossa: kieli on käytössä liturgiassa mutta kukaan ei puhu sitä äidinkielenään.

Kukoistuskausi pyhimyskirjallisuudelle alkoi kuitenkin vasta 1300-luvulla, jolloin Synaxarion käännettiin arabiasta ge’eziksi. Tällöin syntyi suoranainen buumi pyhimyskirjallisuutta kohtaan. Monista etiopialaisista munkeista ja pyhistä alettiin kirjoittaa omia pyhimyskertomuksia, ja kertomuksia heistä välitettiin myös suullisesti. Myös kirkkotaide kohdistui moniin pyhimyksiin. Moderni tutkimus ei ole vielä tietoinen näiden kertomusten lukumäärästä saati niiden historiallisuudesta. Joka tapauksessa erilaisia pyhimyksiä on yli 200.

Itse en ole juurikaan näiden tekstien taustaa tämän enempää tutkinut, mutta var så goda käännöksistä! Aloitamme Melkisedekillä, joka löytyy Raamatusta 1. Mooseksen kirjan 14. luvusta, psalmista 110 sekä Heprealaiskirjeen luvuista 5–7. Melkisedekistä Vanhassa testamentissa voi helposti oppia lisää mainiossa professori Antti Laaton opetuksessa Turun Lutherin kirkolta viime vuoden keväältä.

Melkisedek, 8.9.

Tänään, syyskuun kahdeksantena päivänä, on Melkisedekin kuoleman muistopäivä. Tämä Melkisedek oli Seemin pojanpojan Kainanin⁽¹⁾ poika. Kun 15 vuotta oli kulunut hänen syntymästään, käski Herra Nooaa lähettämään matkaan poikansa Seemin isämme Aadamin ruumiin mukana, jotta tämä asettaisi (Aadamin) ruumiin keskelle maata, joka on Golgata. Hän kertoi hänelle, että maailman pelastaja saapuu tulevaisuudessa ja että hänet uhrataan sillä paikalla. Näin Aadam lunastetaan hänen verensä välityksellä.

Seem otti salassa isänsä talosta mukaansa Melkisedekin. He saapuivat sinne (paikalle) Herran enkelien johdattamana. Melkisedek asetettiin papiksi. Hän nosti 12 kiveä ja uhrasi niiden päällä leipä- ja viiniuhrin (leivästä ja viinistä), joka oli tullut alas taivaasta samalla kun hän paljasti Uuden Lain mysteerin.

Enkelit toivat Melkisedekille myös ruokaa. Hänen vaatteensa olivat nahkaa. Hänellä oli nahkavyö. Palvellessaan [toimiessaan pappina] hän istui isämme Aadamin ruumiin edessä. Ja kun Abraham palasi sodasta sen jälkeen, kun hän oli voittanut kuninkaat [Gen. 14], toi Abraham hänelle leipää ja viiniä, ja hän antoi myös hänelle kymmenykset kaikesta omaisuudestaan. Ja Melkisedek nimitettiin Saalemin papiksi ja kuninkaaksi.

Rauha Melkisedekille,
Neitsyen pilvessä – hänen viitassaan⁽²⁾ – tulleen Sanan kaltaiselle ja kumppanille.
Niin kuin viisaat kirjoittivat ylös hänen tekonsa, 
tämä pappi asuu ikuisesti siellä, mihin Adamin ruumiin lepopaikka on rakennettu.

Melkisedek 600-luvun mosaiikissa. Vasemmalla Abel (1. Moos. 4), oikealla Abraham ja Iisak (1. Moos. 22).(Kuva Scriptorium Daily)

Huomioita: 

(1) Kainan ei löydy suomenkielisistä Raamatuista. Se löytyy Septuagintassa eli Vanhan testamentin kreikankielisessä käännöksessä Arpaksadin ja Selahin välissä (ks. 1. Moos. 10 ja 11).
(2) En osaa sanoa, mihin appositio ”hänen/sen viitta” liittyy. Liittyykö se ”neitsyen pilveen” vai mihin? Olen tulkinnut sen olevan appositio pilveen, joka voi olla sekä maskuliini että feminiini ge’ezissä. Onko ”viitta” viittaus ikonografiaan, jossa Neitsyt Marian viitan alle uskovat kerätään suojeltaviksi?