Twitter on performanssi

”No, se on epätoivoista juuri sen takia, että keskusteluformaatti menee kokoajan twittermäisemmäksi. Kommentit ovat lyhyitä ja kannat lukittuja ja hyvin tiedossa jo alusta alkaen. Ja se ei siitä hirveästi etene ja syvene.”

Lähdin muutama vuosi sitten naamakirjasta. Olin ollut siellä melkein vuosikymmenen. Huomasin, että käytän siellä liikaa aikaa. Väittelen turhista asioista, enkä aina edes kovin rakentavasti. Kun minulla ei ollut siellä enää mitään työtehtäviä, päätin sanoa Zuckerbergille adjö. Ruutuaika keskittyi sen jälkeen enemmän opiskeluun ja pelaamiseen, vähemmän loputtomiin linkkeihin ja skrollailuun.

Ikävänä puolena oli se, että yhteys moniin ihmisiin väheni huomattavasti tai katkesi. Toisaalta on mukavaa, kun ei oikeasti tiedä, mitä toiselle kuuluu ja voi oikeasti kysellä kuulumisia ja keskustella asioista, face-to-face eikä naamakirjassa. Varjopuolena toki kuulee usein ”Ai etkö sä tiedäkään. Kerroin siitä kyllä jo puoli vuotta sitten facessa.”

Yhden virheen kuitenkin silloin tein. Jäin Twitteriin. Olin liittynyt sinne silloin, kun loin nämä nykymuotoiset kotisivuni vuonna 2012. Hups, jopas aika on mennyt! En silloin vielä viettänyt siellä niin paljoa aikaa, kuin viime kuukausina tai ylipäänsä naamakirjasta lähtemisen jälkeen. Merkkimääräkin oli se 140 merkkiä vai mitä se oli. Käytin sitä pitkälti omien (harvenevien) blogikirjoitusteni mainostamiseen, joidenkin linkkien jakamiseen ja erityisesti eri sivujen seuraamiseen.

Loppuaikoina suurin hyöty ja ilo oli seurata muutamaa seemiläisten kielten asiantuntijaa. Näistä mielenkiintoisia oli erityisesti väitöskirjan valmiiksi saanut Benjamin Suchard (@bnuyaminim), Matthew Suriano (@m_j_suriano), Ruotsin kieli-ihme Ola Wikander (@OlaWikander), sekä professori Jonas Sibony (@Jonassibony) #asemiticwordaday -päivityksineen. Sain jopa ge’ezin opiskelua viime kesänä aloittaessani paljon hyötyä näistä seuraamisista.

Tämän lisäksi seurasin paljon eri tieteellisiä kustantamoja ja yliopistojen eksegetiikan, assyriologian ja seemiläisten kielten ja kulttuurien laitoksia, mitä nyt löysin. Suurin aika meni kuitenkin eri kirkollisten tahojen ja kirkollisen uutisoinnin seuraamiseen, ja kommentointiin – ikävä kyllä.

Näissä kehyksissä sitten huomasinkin kaikkein selvimmin, mitä tuo alussa siteeraamani professori Serafim Seppälän lausunto julkisesta (some)keskustelusta tarkoittaa.

Olen itse varmasti ollut osa ongelmaa.

Olen tajunnut, mistä twitterissä on kyse. Kyse on servaamisesta. Siis siitä, että pyritään säväkästi kirjoittamaan jotakin, jolla teilataan vastapuoli. Kyse ei ole keskustelusta. Kyse on performanssista.

Tätä puolta lisäävät tykkäykset ja retweetit. Meikäläisen twiiteistä kaikkein eniten tykkäyksiä ja retweettejä ovat saaneet sellaiset twiitit, kuin ”Mistä te näitä vedätte?” tai ”Hyvät höntsyt!”. Jälkimmäinen tosin meni huumorin puolelle. Poikkeuksen näistä ovat tehneet ne lyhyet twiittini, joilla osallistuin seemiläisiä kieliä koskeviin ketjuihin ja yritin päteä keskinkertaisella ge’ezin tuntemuksellani. Ja oppia itse samalla.

Olen siis itse syyllistynyt ihan samaan. Mutta ei se oikeasti ole hyödyllistä. Ei pätkääkään. Tarkoituksena ei ole keskustella, vaan saattaa toinen häpeään. Häpeään.

Ehkä kaikkein parhain esimerkki tällaisesta on se, kun otetaan jonkun eri mieltä olevan one-lineri, retweetataan se ja kauhistellaan sitä eri tavoin. Sitten omat seuraajat, jotka suurimmaksi osaksi ovat saman kuplan osakkaita, saavat yhdessä kauhistella, miten joku vuonna 2019 voi olla tuota mieltä, ja se kun on vielä tuollaisessa luottamustehtävässä tai tuollaisen instanssin edustaja. Kauheaa! (Tätä taidetaan kutsua kai nykyään maalittamiseksikin.)

Ei, itse en ole (ainakaan vielä ja tietääkseni) tällaisen kohteeksi päätynyt, enkä muistaakseni sitä itse toteuttanut. No, nostinpahan nyt edes hieman omaa egoani! Siitäs saitte!

Joka tapauksessa tajusin, että paitsi että tällainen keskustelukulttuuri aiheuttaa varmasti pahaa mieltä kaikissa – kuka nyt servaamisesta tykkäisi paitsi itse servaaja – niin käytän myös yksinkertaisesti liikaa aikaa Twitterissä. Samaan aikaan vieressä odottaa muutama kirjahyllyllinen kirjoja. Puuttuu vain aika niiden ahmimiseen. Käytän sen sen sijaan turhaan twitteröintiin.

Olen kokenut osittain velvollisuudeksi, että somessa on pakko olla. Pitää seurata nykyaikaa ja sen keskustelua, jos kerran vuodessa päätyy saarnaamaan, tai sitten pitää pitää itseään esillä ja mainostaa, verkostoitua ja markkinoida. No, yhteen saarnaan sainkin melkein koko idean Twitterin ihmeellisestä maailmasta.

Twitter on siis performanssi. Oma performanssini päättyköön. Hyvät ja rakentavat keskustelut käydään muualla, sekä kuplien sisällä että eri kuplien kesken. Jos joku minua kaipaa, ottaa hän yhteyttä tai on ottamatta. Jos itse kaipaan jotakuta, otan yhteyttä, vaikka olenkin siinä äärimmäisen huono. Kyllä hätä keinot keksii. Kukaan ei servaamisiani jää kaipaamaan. Enkä minä muiden.

Anteeksi.

Mainokset

Heprean verbiopin pikakurssi: Gen. 26:2–4

Toissa viikolla pidin Suomen teologisessa instituutissa Biblia Hebraica -lukupiiriä. Olemme tänä syksynä käyneet joka keskiviikko läpi lectio continua -tyyliin Jaakob-kertomusta. Törmäsimme muutamaan jakeeseen, joita märehtimällä saa hyvän yleiskuvan heprean verbiopista. Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä Gen. 26:2–4:

וַיֵּרָ֤א אֵלָיו֙ יְהוָ֔ה וַיֹּ֖אמֶר אַל־תֵּרֵ֣ד מִצְרָ֑יְמָה שְׁכֹ֣ן בָּאָ֔רֶץ אֲשֶׁ֖ר אֹמַ֥ר אֵלֶֽיךָ׃

גּ֚וּר בָּאָ֣רֶץ הַזֹּ֔את וְאֶֽהְיֶ֥ה עִמְּךָ֖ וַאֲבָרְכֶ֑ךָּ כִּֽי־לְךָ֣ וּֽלְזַרְעֲךָ֗ אֶתֵּן֙ אֶת־כָּל־הָֽאֲרָצֹ֣ת הָאֵ֔ל וַהֲקִֽמֹתִי֙ אֶת־הַשְּׁבֻעָ֔ה אֲשֶׁ֥ר נִשְׁבַּ֖עְתִּי לְאַבְרָהָ֥ם אָבִֽיךָ׃

וְהִרְבֵּיתִ֤י אֶֽת־זַרְעֲךָ֙ כְּכֹוכְבֵ֣י הַשָּׁמַ֔יִם וְנָתַתִּ֣י לְזַרְעֲךָ֔ אֵ֥ת כָּל־הָאֲרָצֹ֖ת הָאֵ֑ל וְהִתְבָּרֲכ֣וּ בְזַרְעֲךָ֔ כֹּ֖ל גֹּויֵ֥י הָאָֽרֶץ׃

Olen värittänyt kaikki verbit hieman eri väreillä, oheisen ”Tikkurilan värikartan” avulla:

Indikatiivin imperfekti (impf.ind.)
Konsekutiivinen imperfekti (impf.kons.)
Indikatiivin perfekti(perf.ind.)
Konsekutiivinen perfekti (perf.kons.)
Imperatiivi (imp.)
Jussiivi (juss.)
Kohortatiivi (koh.)

Paitsi että tekstipätkässä löytyy näin monta eri muotoa (vain ei-finiittiset infinitiivit ja partisiipit puuttuvat), niin siitä löytyy myös seuraavia verbivartaloita: qal, nif’al, hif’il, pi’el ja hitpa’el. Eli päävartaloista vain hif’ilin passiivi håf’al, sekä pi’elin passiivi pu’al puuttuvat. Lisäksi muoto-opin kannalta löytyy monia eri tavalla heikkoja verbejä (I-א, I-נ, I-י, II-יו, III-ה, II-ר). Siksi tekstipätkä toimii mainiona johdatuksena siihen, miten verbivartalot muuttavat verbin merkitystä, ja miten eri ”tempukset” (paremman termin puutteessa) toimivat ja liittyvät toisiinsa syntaktisesti.

Lähden purkamaan tekstiä verbi verbiltä. Aloitetaan jakeesta 2.

Ensimmäinen verbi וַיֵּרָ֤א on nif’alin konsekutiivinen imperfekti verbistä ראה eli qalissa ”nähdä”. Nif’alin merkitys on usein passiivinen tai refleksiivinen suhteessa qaliin. Joten tässä sen merkitys on ”näyttäytyä” tai paremmalla suomella ”ilmestyä”. Jahve siis ilmestyi hänelle. Vaikka konsekutiiviset muodot yleensä seuraavat indikatiivimuotoja, niin pidemmässä kappaleessa ne voivat myös toimia itsenäisesti (Nyberg §86ff). Konsekutiiviset imperfektit viittaavat silloin yleensä yksittäisiin tapahtumiin menneessä ajassa, kun taas konsekutiiviset perfektit viittaavat tulevaan aikaan tai toistuvaan tekemiseen menneessä ajassa (Nyberg §86ii).וַיֹּ֖אמֶר (kons.impf.yks.3.m.אמר ”sanoa”) jatkaa lausetta.

Konsekutiiviset imperfektit toimivat juuri näin, ketjuna. Ketju etenee aina seuraavaan tilanteeseen ja tapahtumaan: Ensiksi Jahve näyttäytyy hänelle ja sitten hän sanoo. Tai ne voivat toimia myös samanaikaisena: ”Jahve näyttäytyi ja sanoi”.

Muoto-opillisesti vielä huomio: normaalisti nif’al-vartalon prefiksi eli etuliite (נ) sulautuu ensimmäiseen juurikonsonanttiin, ja se näkyy kahdentumisena. ר ei kuitenkaan voi laryngaalien tavoin kahdentua, ja siksi tilalle tulee vokaalipidennys. Koska verbi on myös III-ה (eli viimeinen juurikonsonantti on ה, tai itseasiassa kielihistoriallisesti י), niin se häipyy kokonaan muodosta.

Qalin jussiivi אַל־תֵּרֵ֣ד tulee verbistä ירד eli ”laskeutua”. Tässä jussiivi toimii kieltävänä käskymuotona, eli ”älä laskeudu”. Jussiivi, imperatiivi ja kohortatiivi ovat modaalisia ”tempuksia”, usein kehottavassa merkityksessä. Imperatiivi löytyy vain 2. persoonan muodoille (sinä, te), kun taas kohortatiivi toimii yksikön ja monikon ensimmäisessä persoonassa (minä, me). Jussiivi taas toimii sekä 2. että 3. persoonassa, ja sen kieltomuodot toisessa persoonassa ottavat tavallaan imperatiivin paikan, sillä imperatiivin kieltomuotoja ei ole seemiläisissä kielissä yleensäkään. Jussiivi aloittaa tässä Jumalan diskurssin. Jussiivin tunnistaa siitä, että kieltosana on אל eikä לא, jota käytetään indikatiivin imperfektin kanssa. Koska verbi on I-י, niin ensimmäinen juurikonsonantti katoaa jussiivissa.

Seuraava qalin imperatiivi שְׁכֹ֣ן (juuresta שכן, ”asettua, asua”) on tavallaan jatkoa jussiiville. Qalin indikatiiviimperfekti אֹמַ֥ר (yks.1., juuresta אמר, ”sanoa”), toimii taas sivulauseessa (huom. relatiivipronomini אשר, ”joka, mikä”). Tässä tapauksessa se viittaa futuuriin (karvalakkimallissa im-perfect, eli jotakin, mikä ei ole vielä loppuunsaatettua, ks. myös Nyberg §86p), siis ”jonka minä sanon sinulle.” Mikäli kyseessä olisi mennyt aika, olisi käytetty indikatiivin perfektiä, kuten jäljessä toisessa relatiivilauseessa tapahtuu (נשבעתי). Koska verbi on I-א, niin indikatiivin imperfektin yksikön ensimmäisen prefiksi א sulautuu verbijuuren radikaaliin אeikä sitä siksi näy muuten kuin vokaalimuutoksena. Pelkät konsonantit voisi tulkita myös qalin perfektin yksikön kolmannen maskuliiniksi, mutta syntaktisesti siinä ei olisi järkeä: ”Asetu maahan, jonka hän on sanonut sinulle.”

Näin ollen ensimmäinen jae voidaan kääntää: ”Herra näyttäytyi hänelle ja sanoi: ’Älä mene Egyptiin. Asetu maahan, jonka kerron sinulle.’

Jae 3 alkaa qalin imperatiivilla גּ֚וּר, ”asua muukalaisena”. Samasta juuresta tulee myös substantiivi גֵר, ”muukalainen”, joka esiintyy usein erityisesti 5. Mooseksen kirjassa. Koska kyseessä on niin sanottu keskeltä heikko (II-יו) verbi, niin sen imperatiivi vastaa infinitivus constructusta (joka on samalla näiden verbien sanakirjamuoto). Indikatiivin perfektissä verbi olisi גַר.

Seuraava verbi on qalin kohortatiivi וְאֶֽהְיֶ֥ה, verbistä היה ”olla, tulla joksikin”. Kyseinen verbi on yleisin verbi, ja samalla todella heikko (kaikki juurikonsonantit ovat heikkoja). Mistä sen tietää olevan kohortatiivi? Ei tiedäkään, sillä III-ה -verbien kohdalla kohortatiivin tunnus, nimittäin suffiksi ה (tyyliin אקטלה) ei näy, koska samanlainen ה löytyy lopusta jo juuresta myös indikatiivin imperfektissä. Syntaksi kuitenkin paljastaa verbin kohortatiiviksi.

Nimittäin kohortatiivi, johon on liitetty ו-konjunktio, jatkaa aiempaa imperatiivia, jussiivia tai kohortatiivia ja ilmaisee ajatellun seurauksen tai tarkoituksen (Nyberg §87i). Samoin toimivat myös imperatiivi ja jussiivi (Nyberg §87b, d). Tässä tapauksessa גור toimii imperatiivina, johon ו yhdistää kohortatiivin אהיה. Siis: ”Asu muukalaisena tässä maassa, niin minä olen kanssasi.” Huomaa, että גור-verbin edellä ei ole ו-konjunktiota, ja sen takia sillä ei ole samanlaista yhteyttä שכן-imperatiiviin aiemmassa jakeessa.

Seuraava pi’elin kohortatiivi  וַאֲבָרְכֶ֑ךָּ (verbistä ברך”siunata”) on myös yhdistettynä samaan ketjuun, jonka aloittaa גור. Toisin sanoen tämä kohortatiivi jatkaa ajateltua seurausta: ”Asu muukalaisena tässä maassa, niin minä olen kanssasi ja siunaan sinua.” Eli ברך toimii syntaktisesti samassa alistusasemassa suhteessa גור-imperatiiviin kuin אהיה. Muoto-opillisesti voi vielä huomioida, että verbissä ברך pi’elille tunnusomainen keskimmäisen juurikonsonantin kahdentuminen ei näy, sillä ר toimii kuten laryngaalit (א, ע,ה, ח), jotka eivät kahdennu. Sen sijaan kahdennus näkyy edeltävän vokaalin pidennyksenä (בָ eikä בַ).

Seuraava indikatiivin imperfekti אֶתֵּן֙ (verbistä נתן, ”antaa”) on sivulauseessa, jonka paljastaa כי (sillä). Nyt imperfektimuoto ei ole yhdistetty aiempiin kohortatiiveihin tai imperatiiviin, vaan se on itsenäinen muoto. Indikatiivin imperfektillä on usein tulevaan viittaava merkitys, ja se sillä on selkeästi tässäkin. Suomeksi se voidaan kääntää preesensillä: ”Sillä sinulle ja siemenellesi annan kaikki nämä (האל) maat.” נתן on sekä alusta että lopusta heikko verbi, ja sen eri muodot kannattaa opetella ulkoa. Imperfektissä ensimmäinen juurikonsonantti נ on sulautunut ת:n, ja näin kahdentanut sen.

Konsekutiviiset perfektit jatkavat usein juuri indikatiivin imperfektiä. Tosin ne jatkavat myös indikatiivin perfektiä joissakin sen merkityksissä, mutta ei kaikissa, sekä myös käskymuotoja (imperatiivi, jussiivi, kohortatiivi, Nyberg §86gg). Tässä tapauksessa syy on selkeä. וַהֲקִֽמֹתִי֙ (hif’il verbistä קום. qal: ”nousta”, hif’il kausatiivinen eli ”nostaa”) ottaa indikatiivin imperfektistä ajallisen merkityksensä (futuurinen) ja on sille alisteinen. Hif’iliksi verbin tunnistaa etuliitteestä eli prefiksistä ה, joka ei voi olla myöskään nif’alin imperatiivi (johon ilkeästi tulee ה eteen), sillä verbimuoto on perfekti (תי-pääte lopussa).

Indikatiivin perfekti נִשְׁבַּ֖עְתִּי (nif’al שׁבע ”vannoa”) tunnistaa nif’aliksi prefiksistä נ. Tässä tapauksessa III-ע ei tuota myöskään vokaalimuutoksia, eli vokaalitkin muistuttavat nif’alin vokaaleita. Miksi kyseessä on indikatiivin perfekti eikä konsekutiivinen perfekti? Siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseessä on relatiivilause, joka määrittää substantiivia שׁבועה (vala, sama juuri שבע kuin verbissä). Tässä tapauksessa indikatiivin perfekti viittaa menneeseen aikaan (Nyberg §86g): ”nostan (eli toteutan) valan, jonka vannoin isällesi Abrahamille.” (myös perfekti käy: ”jonka olen vannonut isällesi Abrahamille”)

Kerrataan jae kolme:

”Asu muukalaisena tässä maassa, niin minä olen sinun kanssasi ja siunaan sinua, sillä sinulle ja sinun siemenellesi minä annan kaikki nämä maat, ja toteutan valan, jonka vannoin isällesi Abrahamille.”

Jae neljä jatkaa konsekutiivisella perfektillä וְהִרְבֵּיתִ֤י verbistä רבה (qal: ”olla suuri/lukuisa”, hif’il: kausatiivinen eli ”tehdä lukuisaksi”). Hif’il-muodon tunnistaa taas etuliitteestä ה. Nyt relatiivilause on loppunut, ja konsekutiivinen perfekti jatkaa samalla tasolla aiemman konsekutiivisen perfektin kanssa, joka taas on liittynyt indikatiivin imperfektiin. ”Sillä … annan … ja nostan … ja teen lukuisaksi sinun siemenesi, kuin taivaan tähdet.”

Jakeesta löytyy vielä kaksi konsekutiivista perfektiä, jotka toimivat samassa tasossa aiempien konsekutiivisten perfektien kanssa. Qalin konsekutiivinen perfekti וְנָתַתִּ֣י on jo tutusta juuresta נתן, ”antaa” (tällä kertaa jälkimmäinen נ on sulautunut perfektin persoonapäätteeseen תי). Sen sijaan kinkkisempi, myös teologisesti, on hitpa’elin konsekutiivinen perfekti וְהִתְבָּרֲכ֣וּ verbistä ברך, joka pi’elissä on ”siunata”. Hitpa’elin nimittäin usein kerrotaan antavan verbille resiprookkisen eli vastavuoroisen tai refleksiivisen merkityksen: ”siunata itseään siunauksella / toivoa itselleen samanlaista siunausta kuin (ilmaistaan ב-prepositiolla)”. Viimeisin näistä on itseasiassa William Holladayn sanakirjan (joka perustuu HALOT:iin) antama merkitys tälle sekä nif’alille, joka esiintyy muualla samassa formelissa (ks. esim. Gen. 12:3). David J.A. Clinesin uusin mammuttisanakirja The Dictionary of Classical Hebrew (1993–2011) taas antaa nif’alille puhtaasti passiivisen merkityksen, kun taas hitpa’el saa refleksiivisen ”siunata itseään”.Septuaginta taas on kääntänyt kaikki kohdat passiivin indikatiivin futuurilla ἐνευλογηθήσονται.

Nyberg selittää sanakirjassaan, että nif’al toimi alunperin refleksiivinä qalille, jopa resiprookkisessa eli vastavuoroisessa merkityksessä, mutta se on sen jälkeen liukunut passiiviksi ja ottanut vanhan qalin passiivin paikan (Nyberg §78e). Samoin hitpa’el toimii osaksi refleksiivinä pi’elille, joka voi harvoin muuttua puhtaaksi passiiviksi (esim. התחלל tulla ylistetyksi, Sananl. 31:30) (Nyberg §78p–q).

Mielenkiintoista tässä on nyt pohtia, että mikä on ero nif’alin ja hitpa’elin välillä vai onko sitä ollenkaan. Miten nif’al on suhteessa pitkälti ainoastaan pi’elissä olevaan verbiin, jolta kuitenkin löytyy myös vanha qalin passiivin partisiippimuoto (ְבָרוּך)? Entä miten tulisi selittää se, että toisaalla formelissa on juuri nif’al ja toisaalla taas hitpa’el? Onko niin, että nämä on ajateltu merkitsevän samaa, vai onko niissä jotakin eroa? On tärkeää myös muistaa, että sanakirjat sinänsä eivät anna lopullista totuutta, kun kyseessä on muinaiset kuolleet kielet. Molempiin käännösratkaisuihin voi löytää perusteita. Itse ehkä menisin Clinesin mukaan, ja tässä tapauksessa tukeudun myös Nybergiin. Sekä nif’al että hitpa’el voidaan tulkita passiivisessa merkityksessä. Lisäksi Septuagintan käännös tukee tätä tulkintaa, puhumattakaan myöhemmästä reseptiosta Uudessa testamentissa.

Näin ollen viimeinen jae voidaan kääntää seuraavalla tavalla suomeksi: ”Teen sinun jälkeläisesi lukuisaksi kuin taivaan tähdet. Annan jälkeläisillesi kaikki nämä maat, ja kaikki maailman kansat tulevat siunatuiksi jälkeläisissäsi/siemenessäsi/jälkeläisessäsi (tai vaihtoehtoisesti: ”kaikki maailman kansat toivovat itselleen samanlaista siunausta kuin jälkeläisilläsi on”)”.

Näytän vielä graafisesti syntaksin ”alistussuhteet”. Vasemmalle sisennetyt ovat aina suhteessa oikean reunan edelliseen verbiin.

וַיֵּרָ֤א אֵלָיו֙ יְהוָ֔ה וַיֹּ֖אמֶר

אַל־תֵּרֵ֣ד מִצְרָ֑יְמָה

שְׁכֹ֣ן בָּאָ֔רֶץ

אֲשֶׁ֖ר אֹמַ֥ר אֵלֶֽיךָ׃

גּ֚וּר

בָּאָ֣רֶץ הַזֹּ֔את

וְאֶֽהְיֶ֥ה עִמְּךָ֖

וַאֲבָרְכֶ֑ךָּ

כִּֽי־לְךָ֣ וּֽלְזַרְעֲךָ֗ אֶתֵּן֙ אֶת־כָּל־הָֽאֲרָצֹ֣ת הָאֵ֔ל

וַהֲקִֽמֹתִי֙ אֶת־הַשְּׁבֻעָ֔ה

אֲשֶׁ֥ר נִשְׁבַּ֖עְתִּי לְאַבְרָהָ֥ם אָבִֽיךָ׃

וְהִרְבֵּיתִ֤י אֶֽת־זַרְעֲךָ֙ כְּכֹוכְבֵ֣י הַשָּׁמַ֔יִם

וְנָתַתִּ֣י לְזַרְעֲךָ֔ אֵ֥ת כָּל־הָאֲרָצֹ֖ת הָאֵ֑ל

וְהִתְבָּרֲכ֣וּ בְזַרְעֲךָ֔ כֹּ֖ל גֹּויֵ֥י הָאָֽרֶץ׃

 

Ja loppuun vielä käännös:

1)”Herra näyttäytyi hänelle ja sanoi:
2) ’Älä mene Egyptiin.
3) Asetu maahan,
3a) jonka minä sinulle kerron.
4 Asu muukalaisena tässä maassa,
4a) niin minä olen kanssasi
4b) ja siunaan sinua.
5) Sillä sinulle ja sinun jälkeläisillesi annan kaikki nämä maat
5a) ja toteutan valani,
5aa) jonka vannoin isällesi Abrahamille.
5b) Teen jälkeläisesi lukuisaksi kuin taivaan tähdet,
5c) ja annan jälkeläisillesi kaikki nämä maat.
5d) Sinun jälkeläisissäsi tulevat siunatuiksi kaikki maailman kansat.'”

Heprea on mielenkiintoista, eikö totta? Muun muassa tällaisia asioita käymme läpi Suomen teologisen instituutin heprea-piiriissä keskiviikkoisin, klo 10.00–11.00. Käymme toki myös läpi ihan perusmuotojen tunnistamistakin, mutta raapaisemme myös tekstiä pintaa syvemmältä. Tervetuloa mukaan!

Syksyn ajan vielä luemme Genesiksestä Jaakob-kertomusta. Keväällä mahdollisesti siirrymme klassisiin Vanhan testamentin teksteihin. Silloin aikakin voi muuttua. Lisätiedot löytyvät STI:n sivuilta ohjelma-osiosta.

Lue kieliä, se kannattaa!

P.S. Suomen teologisen instituutin 30-vuotisjuhlajulkaisussa käsitellään alkukieliä muutaman eri artikkelin verran. Kreikka-suomi ja heprea-aramea-suomi -sanakirjat tehnyt Matti Liljeqvist käsittelee Raamatun editioita. Lähetystyöntekijä Mikko Tiira käsittelee Novumin käyttämistä seurakuntatyössä. Meikäläinen taas on kirjoittanut artikkelin, jossa perustelen kielten tärkeyttä teologin työkalupakissa, annan vinkkejä niiden opiskeluun, pitkälti omien kokemusteni pohjalta, sekä esittelen laajan valikoiman eri apuvälineitä, joita meillä nykyään on käytössä.

Kirjallisuutta:

Clines, David J.A.(ed.): The Dictionary of Classical Hebrew. Sheffield: Sheffield Phoenix Press. 1993–2011.

Holladay, William L. (ed.): A Concise Hebrew and Aramaic Lexicon of the Old Testament. Leiden: Brill 1988.

Nyberg, H.S.: Hebreisk grammatik. Andra upplagan. Stockholm: Almqvist & Wiksell 1972. (Reprinted in Sweden by Universitetstryckeriet, Uppsala 2006)

Tanskanen, Topias: ’Aika itkeä ja aika nauraa, aika opiskella kreikkaa ja hepreaa’ – Kirkon parhaaksi 30 vuotta. Toim. Timo Eskola & Jari Rankinen. Iustitia 35. Helsinki: Suomen teologinen instituutti 2018. ss. 116–137.

#minunkirkkoni vai #KristuksenKirkko?

Seurakuntavaalien teemana on #minunkirkkoni. Halutaan kysyä, millainen on sinun kirkkosi, mitä haluat kirkoltasi. Millainen kirkkosi on?

Toivottavasti kirkko ei ole minun. Sillä se ei olisi kaunista katsottavaa.

Viime vaaleissa oli itse asiassa samantapainen slogan: ”Tee kirkosta itsesi näköinen”. Minkä näköinen kirkko silloin olisi? Olisiko se samanlainen kuin Instagram-päivityksemme Pancho Villasta tai Burger Kingistä? Olisiko se kaunis hymy, joka peittää väsyneet kasvot ja väsähtäneet voimat? Vai olisiko se enemmänkin sen näköinen, mitä haluamme salata?

Juha Leinonen tekaisi viime vaalien alla muutaman varjomainoksen, jotka kertoivat ”itsesi näköisestä kirkosta”. Helsingin teologian opiskelijoiden Kyyhkynen-lehdessä hän kommentoi tätä seuraavalla tavalla:

”’Minun’ näköinen kirkko on ruma, koska ’minä’ on syntinen; vielä rumempi on sellainen kirkko, jossa jokainen taistelee oman oikeutensa, oman etunsa ja oman uskonpainotuksensa puolesta, eikä aja yhteistä uskoa ja yhteistä hyvää.

Tämän lauseen yhteydessä oli jossain kohdissa aluke ”Asetu ehdolle ja tee…” Ilmeisesti ajatus oli, että seurakuntavaalien kautta valitut voivat muuttaa kirkon vastaamaan omia arvojaan ja omaa uskoaan. Tämä on samanlaista vaalipropagandaa kuin väitteet kirkolliskokouksesta kirkon parlamenttina tai kirkosta demokratiana – kumpikaan ei pidä paikkansa.”

Mielestäni Juha on oikeassa. Minun näköiseni kirkko ei olisi kaunista katseltavaa. Eikä kirkko ole minun omistettavani. Kirkko on Kristuksen kirkko. Jeesuksen kirkko. Ultimaattisen Jeesustelijan kirkko. Ei minun kirkkoni.

Sen takia, jos haluan rakentaa kirkkoa, en rakenna sitä itseni näköiseksi, vaan haluan rakentaa sen Kristuksen näköiseksi. Kristus taas näyttää siltä, miltä hän näyttää Raamatussa. Raamattu nimittäin todistaa Kristuksesta ja on tallettanut meille tiedon historiallisesta Kristuksesta, jonka kautta taas Jumala, joka on Kristus, on ilmoittanut itsensä meille.

Silloin kiinnitän katseeni Kristukseen. Pyrin rakentamaan kirkkoa ja antamaan oman panokseni sille, mikä on Kristuksen kasvojen näköistä. Ja hänen kasvonsa me opimme tuntemaan Raamatusta, Jumalan historiaan sitoutuneesta ilmoituksesta.

Seurakunnan ja kirkon elämän tulisi siis heijastaa oman Herransa tahtoa. Millainen Jeesus on, sellainen tulisi kristittyjen ja siten seurakunnan ja kirkonkin olla. Siis: Vastaanottavainen, rakkaudellinen, anteeksiantava, sisäänkutsuva, mutta samalla myös totuudellinen, Jumalasta puhuva, Jumalan luokse kutsuva, taivaan kotiin sisäänheittävä.

Lopulta kyse ei ole siitä, mitä me olemme, vaan siitä, mitä Jumala on. Meidän näköisemme kirkko ei ikinä ole Kristuksen näköinen kirkko, sillä me olemme liian syntisiä, epäonnistuvia, raihnaisia, rikkinäisiä, hajalla olevia, rakkaudettomia, väsyneitä ja väsähtäneitä, armahdusta kaipaavia. Me emme ole täydellisiä, emme aina niin rakkaudellisia, emme sisäänkutsuvia vaan yleensä ulossulkevia.

Kristus on rakkaudellinen, vastaanottavainen, anteeksiantava, sisäänkutsuva. Hän armahtaa, hän rakastaa, kohteestaan riippumatta. Hän rakastaa ehjäksi. Siitä merkkinä seisoo risti joka kirkon katolla. Risti kertoo siitä uhrauksesta, jonka Jeesus on tehnyt jokaisen meistä puolesta kantamalla meidän virheemme ja rikkomuksemme ristillä meidän puolestamme, kun olimme vielä hänen vihollisiaan. Tyhjä risti kertoo siitä, että Jeesus ei jäänyt ristille, vaan nousi ylös kuolleista ja osoitti voimansa, ja osoittaa yhä tänä päivänä. Hän on elävä Herramme, joka hallitsee meitä ja kirkkoaan yhä tänäänkin armolla ja totuudella. Hän on Kirkon Herra. Kirkkoherra. Emme me.

#minunkirkkoni on #Kristuksenkirkko. Onneksi. En rakennakaan omaa kirkkoani, vaan omalla vajavaisella panoksellani Kristuksen kirkkoa. Armosta ammentaen. Levosta käsin. Sanasta elämään.


Kirjoitus on aiemmin ilmestynyt Sanasta elämään -seurakuntavaalilistan kotisivuilla. Lisää tietoa ehdokaslistasta löytyy näiltä sivuilta. Seurakuntavaaleista ja omasta ehdokkuudestani Tikkurilan seurakunnassa enemmän täältä.

Kiitos Suomen teologinen instituutti

Kun keltanokkana saavuin Helsinkiin opiskelemaan teologiaa, olin jo tutustunut Suomen teologiseen instituuttiin nettisivujen kautta. Minulla ei ole mitään herätysliiketaustaa, vaan tulen aivan perusseurakunnasta, mutta olin joskus netissä selatessani päätynyt sivuille ja kuullut muualtakin hyvää STI:stä.

Fuksivuonna luin paljon. Asuin soluasunnossa Helsingissä, ja sosiaalinen elämäni pyöri pitkälti Lempäälässä, josta olin kotoisin, sekä Tampereella, jossa silloinen tyttöystäväni ja nykyinen vaimoni asui. Toinen sosiaalisen elämän paikka olivat yöt tietokonepelien äärellä ja Mumblessa. Näillä eväillä mentiin eteenpäin.

Se tarkoitti samalla sitä, että oli paljon aikaa lukea ja panostaa kirjallisuuteen. Samalla, kun halusin päästä Åbo Akademiin ja opiskelin itsenäisesti ja kielikeskuksen kursseilla ruotsin kieltä, syvennyin myös heprean kieleen ja tein jonkin verran peruskursseja. Peruskurssien ohella luin muutakin eksegeettistä kirjallisuutta. Tein tavallaan tuplatyötä. STI:n luennoilla opin valtavan paljon eksegetiikan eli Raamatun selitysopin historiasta ja erilaisista (tieteen)filosofisista aatesuuntauksista, jotka enemmän tai vähemmän sekä tiedostaen että tiedostamatta vaikuttivat ja vaikuttavat akateemisen(kin) tutkimuksen taustalla.

Kävin paljon luennoilla ja jonkin verran päiväkahvihartauksissa. Kävin lisäksi syyskauden avajaisten kuuluisilla kirjakirppiksillä, ja lähes tyhjä IKEA-hylly täyttyi nopeasti kirjallisuudella, jota tosin tilasin jonkin verran myös ulkomailta. Sen enempää en vielä osallistunut STI:n toimintaan.

Minulla ei ollut teologian opintojen alussa varsinaista kutsumusta pappeuteen – vaikka tulinkin seurakuntanuoritaustasta ja mielsin ja miellän ja identifioin itseni kristityksi. Myöskin luterilaisuutta ja Lutheria kohtaan suhtautumiseni oli enemmänkin hieman kriittistä (mikä toisaalta oli ihan hyvästä). Uskonpuhdistajan nimen mainitseminen lähinnä ärsytti. Mitä auktoriteettiuskoa tämä on? Lutherillako täällä asioita perustellaan? Eikö Raamatun pitäisi olla keskiössä? N.T. Wrightin ”Luther got it all wrong” -analyysin myötä suhtautuminen luterilaisuutta kohtaan jopa jyrkkeni hetkeksi. Toisaalta luin ruotsiksi paljon Bo Giertziä, ja hänen kirjojensa kautta löysin samaan aikaan toisenlaista ”luterilaisuutta”. Oikeastaan (evankelis-)katolisuutta. Giertz näki esimerkiksi Kristi kyrka -teoksessaan vuodelta 1939 Svenska kyrkanin katolisen kirkon ilmentymänä juuri Ruotsin alueella. Katolisuus ei ollut roomalaiskatolisten yksinoikeutta. Kirjassa muuten suhtaudutaan varsin kovin sanankääntein kaikkea lahkolaisuutta ja jakautumista vastaan ja nähdään kirkkojen jakautuminen suurena syntinä. Sitä on hyvä miettiä tässä ajassa etenkin änkyröiden keskuudessa. Giertzistä olen kirjoittanut lyhyen esittelyn täällä.

Toisen vuoden vietin intissä varusmiespappina ja luin paljon Wrightia (muun muassa Justification: God’s view and Paul’s Vision, Simply Jesus ja kaksi ensimmäistä osaa Wrightin isosta sarjasta, nimittäin The New Testament and the People of God sekä Jesus and the Victory of God. Silloin oli tarkoitus kirjoittaa Wrightista kunnolla, kuten täältä ilmenee. Ruotsinkielisessä blogissani olen kirjoittanut Wrightista enemmänkin. Samalla jatkoin Giertzin parissa ja luin vastapainoksi Jonas Gardellin kirjan Om Jesus. Hauskoja kontrasteja. Jo aiemminkin olin alkanut pohtia pappeutta, mutta intin aikana heräsin miettimään sitä enemmänkin. Jatkoin toista lukuvuotta Helsingissä ja jäin vahvemmin STI:n koukkuun.

Luentosalista tie vei yhä useammin myös kahvihuoneeseen, ja kirjasto tuli tutummaksi. Vaikka en juurikaan ollut jaksanut aktiivisesti verkostoitua tai tutustua uusiin ihmisiin, olin saanut joitakin ystäviä. Heidän kanssaan tuli reflektoitua paljon teologiaa, kirkkoa ja muutenkin elämää. Sain myös tarjouksen opettaa edesmenneen professori Heikki Räisäsen (esittely hänen omaelämäkerrastaan täällä) kirjaa Mitä varhaiset kristityt uskoivat? Kansanlähetysopistolla, tosin valmennuskurssilla. Se oli mielenkiintoinen tehtävä. Luin sekä suomenkielisen teoksen että Rise of Christian Beliefsin ja hieman muuta taustakirjallisuutta ja sain varsin hyvän tuntuman tähän eksegetiikan ”koulukuntaan” ja tapaan argumentoida. Samalla vahvistui käsitys siitä, miten erilaisia lähtökohtia ja koulukuntia akateemisessa eksegetiikassa sekä Vanhan että Uuden testamentin puolella oikeasti on. Antaa argumenttien puhua puolestaan.

Kirjahylly jatkoi täyttymistään, ja nykyään se pullottaa. Luterilaisuus ja jopa Luther tulivat merkittävämmiksi. Kävin läpi oman pohdintani siitä, miksi luterilainen kirkko (Seppo A. Teinosen sanoin) voi olla nykypäivänä enää erossa Roomasta. Tulin siihen johtopäätökseen, että tämän kirkon virallinen teologia on riittävää oikeuttaakseen omana kirkkona pysymisen.

Timo Eskolan luennoilla Uuden testamentin narratiivisen teologian parissa oli valtavan hienoa. Jonakin keväänä järjestimme aamuisin Laudeshetkiä, jolloin opin myös jotakin liturgiikasta ja hetkipalvelusten merkityksestä. (Olin niihin tutustunut tosin myös Giertzin kautta). Systemaattisen teologian kysymyksenasettelut kiinnostivat. Tajusin, että on syytä perehtyä laaja-alaisesti koko teologian kenttään, vaikka erikoistuukin vain johonkin yhteen aihealueeseen. Åbo Akademissa omalla linjallani piti lukea kandidaattina 10 opintopistettä käytännöllistä teologiaa, dogmatiikkaa, UT:n eksegetiikkaa, VT:n eksegetiikkaa (johon sisältyi 2 op judaistiikkaa), teologista etiikkaa ja uskonnonfilosofiaa, uskontotiedettä ja kirkkohistoriaa. Tämä yleistietämys on auttanut valtavasti. Tämä yleistietämys kasvoi paljon juuri STI:n lisäluentojen ja keskustelujen ansiosta, erityisesti eksegetiikan ja systemaattisen teologian aloilta, mutta myös muiden perinteisten aineiden osalta. Samalla opin myös saarnataitoa ja retoriikkaa.

STI:ssä järjestimme myös eri kielten lukupiirejä. Muutaman opiskelijan kanssa luin Novumia jo siinä vaiheessa, kun peruskurssista oli käyty vasta puolet. Auttoi valtavasti. Toisen opiskelijan kanssa päätimme verestää myös heprean taitojamme lukemalla viikoittain VT:n tulevan sunnuntain lukukappaleen Biblia Hebraicasta. Palatessani pääkaupunkiseudulle paremmilla heprean ja kreikan taidoilla varustettuna jatkoin omalta osaltani Biblia Hebraica -lukupiirin pitämistä. En sano, että osaan kieliä vielä hirveän hyvin, mutta ilman STI:n tukea kielitaitoni olisi heikompi.

2011–2014 olin siis enemmän tai vähemmän aktiivisesti mukana STI:n toiminnassa. Koin ja koen, että se on antanut paljon aina tiedosta myös hengellisen elämän ja työn pohdintaan.

Vaihtaessani Åbo Akademin puolelle ja muuttaessani Turkuun STI:n työn seuraaminen jäi vähemmälle, koska en käynyt juuri koskaan Helsingissä. Tässä vaiheessa luentojen videointi oli tosin alkanut, mutta varsin vaatimattomin resurssein. Välillä äänenlaatu oli heikko, mutta tiskatessa kuuntelimme vaimoni kanssa usein näitä luentoja. Tai vaimo joutui kuuntelemaan ja minä tiskasin ja päätin, mitä silloin kuunnellaan. Nykyäänhän STI:n luentovideoiden laatu on korkea uuden laitteiston ansiosta.

Syksyllä 2016 jouduin muuttamaan takaisin pääkaupunkiseudulle, ja siten ”palasin STI:n yhteyteen”. Tässä vaiheessa sain lukupaikan ja myöhemmin tutkijapaikan ollessa vapaana myös oman huoneen, jossa saatoin lukea rauhassa ja tehdä suorituksia etänä Åbo Akademiin sekä opiskella nykyhepreaa, sumeria ja tänä lukuvuonna akkadia Helsingin yliopistossa. Nyt sitten vuodenvaihteen jälkeen tuli väännettyä gradua enemmän tai vähemmän aktiivisesti aamuyhdeksästä iltayhdeksään. Samalla tuli juteltua teologian erityiskysymyksistä ja teologiasta ylipäänsä esimerkiksi tutkija Timo Eskolan kanssa useissa lounas- ja kahvipöytäkeskusteluissa. Kun jouduin yhä enemmän tekemisiin (C.S. Peircen) semiotiikan kanssa, sain Eskolan innostumaan järjestämään pop up -luentoja semiotiikasta. Näiden kautta sain lisävalaistusta aihealueeseen, jota en aiemmin ollut oikein ymmärtänyt. En silti sano, että vieläkään sitä täysin tajuaisin. Hermeneutiikan kysymykset ovat askarruttaneet paljon viime aikoina, ja nämä keskustelut ja luennot ovat olleet omiaan auttamaan koko homman miettimisessä uudelleen ja perusteiden pöyhimisessä.

Ennen pääsiäistä hain teologie magister -paperit Turusta. Kuudesta teologian opiskeluvuodesta kaksi on tapahtunut Helsingin yliopistossa ja neljä enemmän tai vähemmän STI:n tiloissa. Samalla olen istunut STI:n luentosalissa tai kuunnellut kotona YouTubesta luentoja retoriikasta, saarnataidosta, eksegetiikan suurista kysymyksistä, arkeologiasta, uusimmasta Jeesus-tutkimuksesta, luterilaisista tunnustuskirjoista, uskontodialogista kolmen Abrahamin perillisen kesken, missiologiasta, heprealaiskirjeestä, Uuden testamentin narratiivisesta teologiasta, semiotiikasta, kirkko-opista, varhaiskirkon heresioista, Raamatun punaisista langoista, C.S. Lewisistä, sielunhoidosta, kirkkohistoriasta… listaa voisi jatkaa vielä pidemmällekin. Sen lisäksi olen puhunut lukemattomia tunteja teologiaa, opiskellut hepreaa ja kreikkaa, ostanut kirjakirppikseltä varmaan (todella varovaisesti arvioituna) yli sata kirjaa 0,10–1,00 euron hintaan, saanut mahdollisuuksia kirjoittaa, oppinut tuntemaan hienoja ihmisiä, kriiseillyt oman kutsumukseni kanssa.

Siispä. Kiitos näistä vuosista STI ja kaikki te työntekijät (pääsihteerit Henrik Perret, Ville Auvinen ja Jari Rankinen, tutkija Timo Eskola ja sihteerit Kirsi Sell ja Kirsi Kuru), sekä kaikki te muut kävijät ja ystäviksikin päätyneet ystävykset. Ilman teitä en tietäisi enkä ymmärtäisi mitään, tai ainakin paljon vähemmän. Nyt ymmärrän edes vähän enemmän.

Joku aika sitten Göttingenin yliopiston itäisen kirkkohistorian emeritusprofessori Jouko Martikainen piti puheen Åbo Akademissa tapahtumassa, josta minulla ei kauheasti muita muistikuvia hänen puhettaan lukuun ottamatta ole. Hän aloitti kertomalla olevansa paikalla olevista kaikkein pitkäaikaisin oppilas. Olihan hän aloittanut teologian opintonsa 50-luvulla, ja opiskelu on yhä kesken!

Kun sielu myydään halvalla

Kirkko ei ole in. Eikä varmaan koskaan ole sen suuremmin ollutkaan. Koska se sanoma, jota kirkossa julistetaan, hyökkää ajan henkeä vastaan, ja on aina hyökännyt. Kysykää roomalaisilta, kreikkalaisilta, saksalaisilta, ruotsalaisilta, suomalaisilta.

Ei sanoma syntien Vapahtajasta ole koskaan in. Miksi? Koska sellainen sanoma vaatii sanoman synnistä ja syntisestä ihmisestä. Se sanoma haastaa maailman ja sen toimintatavat, mielenliikkeet, aivoradat.

Se sanoma on ristiriidassa sen väitteen kanssa, että kaikki on hyvin.

Siksi kirkko on enemmän tai vähemmän paitsiossa. Toki syynä ovat usein myös kristityt, jotka moralisoivat toisia sen sijaan, että näkevät rikan omassa silmässä. Mutta kun se roska on löydetty, niin silloin voi ja on hyväkin auttaa kaveria hirren kanssa. Silloin myös ymmärtää, että itselläkin on ollut ja usein on edelleen niitä hirsiä omassa silmässä. Kristityn elämä on oman syntinsä suurempaa tunnistamista ja tunnustamista. Ymmärtämistä, että sanoma syntisen Vapahtajasta koskee erityisesti minua itseäni ja kulkee aina ensin itseni kautta, ja vasta sen jälkeen siitä voi aidosti ja oikeasti kertoa muille.

Turha tiukkapipoilu on tyhmää ja tylsää. Ja usein on hyvä rikkoa stereotypioita – ja niin teen itsekin esimerkiksi rippileireillä. Uskiksista stereotypioita riittää. Ne ei tee muuta kun rukoilee ja puhuu Jumalasta ja haukkuu ja moralisoi muita. Niiden elämä on tylsää elämänkielteisyyttä ja kaiken kivan kieltämistä.

Stereotypioita voi kuitenkin rikkoa väärällä tavalla. Se tapahtuu esimerkiksi silloin, kun isosten iltaleikeissä shokeerataan ihan vaan shokeeraamisen ilosta: ”Ei me seurakuntanuoret olla sen pyhempiä, ja kattokaa noita vetäjiäkin.” (ei me ollakaan, mutta se ei oikeuta toimimaan typerästi ja loukaten) Olen itsekin siihen varmasti sortunut. Jotkut sketsit voivat mennä siihen suuntaan.

Ja jotkut formaatit.

Yksi iso esimerkki stereotypian väärästä murtamisyrityksestä on roastaaminen ja Kari Kanalan osallistuminen siihen, papin paita päällä ja Raamattu kädessä.

Ei ne jutut sen hauskempia olleet. Komiikka syntyy siitä, kun pappi ja kirkkoherra myy oman sanomansa ja sielunsa ja naureskelee julkisesti (tietysti julkkiksen omasta myöntymyksestä) toisten intiimielämälle. Samaan aikaan yhteiskunnassa on käynnissä #metoo ja kirkossa #totuusvapauttaa. Miten hyvin tämä sopii yhteen?

Tulee mieleen se, kun yläasteella luokan hiljainen ja syrjäytetty ostaa paikkansa kovisjengistä haukkumalla muita ja toimimalla yhtä tyhmästi, kuin toiset jengiläiset.

On surullista, että kirkon oma hyvä sanoma suostutaan myymään halvalla, jotta saadaan arvostusta maailman silmissä.

Roastaamisessa ei ole mitään hauskaa. Tässä ajassa, jolloin muutenkin valitetaan vihapuheesta ja seksuaalisesta häirinnästä, on aivan järjetöntä, että pappi papin panta kaulassa menee julkisesti haukkumaan toisia. On aivan sama, onko jutut laadittu yhdessä ja onko toisille annettu lupa roastaamiseen. Koko roastaaminen luo olemassaolollaan huonoa keskustelukulttuuria, ja kirkko ollessaan siinä julkisesti mukana antaa seal-of-approvalinsa kyseiselle keskustelukulttuurille.

Paavalin sanat roomalaisille ovat edelleen ajankohtaisia:

”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)

Kirkon ja sen paimenien olisi syytä pitää kiinni mielummin tästä kuin ostaa paikkaansa yhteiskunnassa ja ”kovisten” seurassa ryhtymällä koulukiusaajiksi ja näyttämällä esimerkillään, että ei tässä mitään pahaa ole. Kaikkea kivaa ei ole syytä kieltää, ei missään nimessä. Mutta on sellaista ”kivaa”, johon kirkon ei tarvitsisi mennä mukaan.

Pappi on pappi vapaa-ajallakin. Erityisesti julkkispappi.

Terveisin kukkahattusetä.

Synnin sylkijöitä

Saarna, Juupajoen kirkko Harjoittelu. 13. sunnuntai Helluntaista. Jeesus, parantajamme, 3.9.2017

1. lukukappale: Snl. 18:4–8, 21

Syvä kuin meri on harkittu puhe, virraksi paisuu viisauden lähde. Ei ole oikein pitää syyllisen puolta ja sortaa syytöntä oikeudessa. Riita on lähellä, kun tyhmä puhuu, hän kärttää itselleen selkäsaunaa. Oma suu on tyhmän tuho, omat sanat punovat hänelle ansan. Makealta maistuvat panettelijan puheet, ne painuvat syvälle sisimpään. Kielen varassa on elämä ja kuolema – niin kuin kieltä vaalit, niin korjaat hedelmää.

2. lukukappale: Jaak. 3:2–12

Kaikkihan me hairahdumme monin tavoin. Täydellinen on se, joka ei hairahdu puheissaan: hän kykenee hallitsemaan koko ruumiinsa. Jos panemme suitset hevosen suuhun, me saamme sen tottelemaan itseämme ja voimme ohjata koko hevosta. Entä laivat: vaikka ne ovat isoja ja rajut tuulet heittelevät niitä, pienen pieni peräsin ohjaa laivan minne peränpitäjä haluaa. Samoin kieli on pieni jäsen, mutta se voi kerskua suurilla asioilla. Pieni tuli sytyttää palamaan suuren metsän! Ja kielikin on tuli; meidän jäsentemme joukossa se on vääryyden maailma. Se saastuttaa koko ruumiin ja sytyttää tuleen elämän pyörän, itse liekehtien helvetin tulta.

Kaikki eläimet voi ihminen kesyttää ja onkin kesyttänyt, nelijalkaiset, linnut, matelijat ja meren eläimet, mutta kieltä ei yksikään ihminen pysty kesyttämään. Se on hillitön ja paha, täynnä tappavaa myrkkyä. Kielellä me ylistämme Herraa ja Isää, ja sillä me myös kiroamme ihmisiä, Jumalan kuvaksi luotuja. Kiitos ja kirous lähtevät samasta suusta. Tämä ei käy, veljeni! Eihän samasta lähteensilmästä pulppua makeaa ja karvasta vettä. Ei viikunapuussa kasva oliiveja eikä viiniköynnöksessä viikunoita, vai mitä, veljeni? Samoin ei suolaisesta lähteestä juokse makeaa vettä.

Evankeliumi: Matt. 12:33–37

Jeesus sanoi: ”Jos puu on hyvä, sen hedelmäkin on hyvä, mutta jos puu on huono, sen hedelmäkin on huono: hedelmästään puu tunnetaan. Te käärmeen sikiöt, kuinka teidän puheenne voisi olla hyvää, kun itse olette pahoja! Mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu. Hyvä ihminen tuo hyvyytensä varastosta esiin hyvää, paha ihminen pahuutensa varastosta pahaa. Minä sanon teille: jokaisesta turhasta sanasta, jonka ihmiset lausuvat, heidän on tuomiopäivänä tehtävä tili. Sanojesi perusteella sinut julistetaan syyttömäksi, ja sanojesi perusteella sinut tuomitaan syylliseksi

Saarna

Maailma on täynnä puhetta. Puheella on valtava merkitys. Donald Trumpin twiittauksia ja lausuntoja kuunnelessa välillä haukkoo henkeään ja maailmanpolitiikka natisee liitoksistaan. Iltalehtien ja Seiskojen kohuotsikot ja ”katso kuvat” -klikkiotsikot tuovat meidän eteemme varsin perverssiltä näyttävän maailman. Julkkikset rypevät kohuissaan, normaalit ihmisetkin.

Facebook ja muu sosiaalinen media, some, on synnyttänyt vihapuheen aallon, jota on yritetty suitsia korekaltakin taholta. Turun ikävän jälkeen jälkeen media ja Suomen kansa velloi syvissä vesissä. Ihmiset jakoivat somessa tuoreeltaan juttuja, jotka myöhemmin paljastuivat valheelliseksi. Erityisesti muut maahanmuuttajat saivat kokea sen nahoissaan asti. Muutaman päivän päästä uutisoitiin jo pizzerian ikkunoiden rikkoutumisesta ja tappouhkauksista. Ilja Janitskin on Interpolin listalla etsintäkuulutettuna rikollisena ja MV-lehti ratsastaa väärillä todistuksilla ja huhupuheilla. Valheellisella tiedolla, jolla tuhotaan ihmisten maine.

Kielellä siis voimme tehdä paljon hyvää, mutta vieläkin enemmän taidamme tehdä pahaa. Erityisen suuri vastuu on niillä, jotka ovat vaikutusvaltaisessa asemassa. Opettajan puheet ohjaavat oppilaita. Hyvän opettajan ja hänen kehuvat sanansa oppilas muistaa pitkään. Huonon opettajan sättimiset ja haukkumiset taas painautuvat syvälle muistin syövereihin. Kirkon paimenet eli papit taas julistavat Jumalan Sanaa, ja siksi Jeesuksen veli Jaakob jaetta aiemmin kuulemaamme pätkää sanookin, että seurakunnan opettajaksi ei kannata kauhean äkkiä ja heppoisesti ryhtyä, sillä heidät koetellaan ja tuomitaan kahta kovemmin. Julistatko oikein, vai väärin. Se laittaa tämänkin piipittäjän pienelle paikalle.

Toimittajat taas tehdessään uutisia, artikkeleita ja haastatteluja ovat myös suuressa vastuussa. Millaisessa näkökulmassa minä kirjoitan tästä haastateltavasta? Onko itselläni antipatioita hänen mielipiteitään kohtaan, jotka vaikuttavat tapaani kirjoittaa hänestä ja hänen ajatuksistaan? Nykypäivänä voi niittää mainetta helposti, mutta sen voi myös menettää äkkiä, kun jostakin vahingossa lausutusta sanasta revitellään otsikot ja sen jälkeen maine on siinä. Toisaalta: ”Jokaisesta turhasta sanasta sinun on tehtävä tili.”

Mutta aina me voimme ulkoistaa tämän kielen paljastaman pahuuden koskemaan muita kuin itseämme. Me voimme osoittaa syyttävällä sormella Seiskan toimittajia, jotka saavat kuitenkin rahansa siitä, että me ihmiset janoamme niitä kohuotsikoita ja niitä luemme. Kysynnän ja tarjonnan laki.

Me voimme syyttää somemaailmaa, me voimme kauhistella Trumpin twiittejä loputtomiin, mutta silloin saattaa jäädä huomaamatta, että lopulta itsekin painimme täysin saman ongelman kanssa. Jaakob sanoo, että kukaan ihminen ei ole kyennyt kieltä kesyttämään. Oletko sinä? Mieti hetken aikaa.

Mietintämyssyyn kannattaa heittää lisää kierroksia uskonpuhdistaja Martti Lutherin sanoista. Reformaation merkkivuonna on hyvä häntäkin hieman kerrata, ja näissä sanoissa paistaa viisaus, joka ei ole viidessä sadassa vuodessa kuihtunut tai hävinnyt yhtään mihinkään.

Jumalan kahdeksas käsky menee seuraavasti: ”Älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi.” Luther selittää sitä Vähässä Katekismuksessa seuraavasti:

”Meidän tulee niin pelätä ja rakastaa Jumalaa, että emme puhu lähimmäisestämme perättömiä, petä häntä luottamustaan, panettele häntä tai tahraa juoruilla hänen mainettaan, vaan puolustamme häntä, puhumme hänestä hyvää ja tulkitsemme kaiken hänen parhaakseen.”

Isossa Katekismuksessa Luther jatkaa paljon värikkäämmin. Hän sanoo:

”Kaikkiin meihin kohdistuen tämä käsky kieltää jokaisen kielen synnin, joka suinkin voi lähimmäistä vahingoittaa tai loukata. Tapahtuuhan väärän todistuksen lausuminen juuri kieltä käyttäen. Jumala tahtoo estää kaiken lähimmäistä vahingoittavan kielenkäytön, olipa sitten kysymys valhesaarnaajien kieroista opeista, väärien tuomareiden ja todistajien aikaansaamista tuomioista tai muista, oikeusistuimen ulkopuolella lausutuista valheista ja parjauksista. Tässä yhteydessä on erityisesti mainittava panetteleminen ja mustaus, tuo masentava ja häpeällinen pahe, johon Perkele meidät riivaa. Siitä olisi paljon puhumista, sillä se on yleinen ja tuhoisa vitsaus. Jokainen kuulee lähimmäisestään mieluummin pahaa kuin hyvää. Ja vaikka me itse pahuuteen piintyneinä emme voi sietää kenenkään kertovan meistä hitustakaan epäedullista, vaan jokainen haluaisi, että koko maailma puhuisi hänestä pelkkää hyvää, me emme kuitenkaan kestä kuulla, että toista oikein kehutaan.

Panettelijoita ovat siis ne, jotka eivät jätä asiaa siihen, että sen tietävät. He jatkavat eteenpäin, kuuluttavat tuomion julki etukäteen, ja jos he hitusenkaan tietävät, he juoksevat uutisineen joka loukkoon. Nautiskellen he kahnuttavat itseään saadessaan tonkia toisten likaa kuin mitkäkin siat, jotka kellivät loassa ja sitä kärsällään kääntävät. Tuollainen menettely merkitsee suoraa puuttumista Jumalan tuomiovaltaan, tuomitsemista ja rankaisemista ankarimman mitan mukaan. Eihän kukaan tuomari voi rangaista kovemmin ja mennä pitemmälle kuin sanoa: tämä on varas, murhaaja ja pettäjä. Siksi jokainen, joka rohkenee sanoa lähimmäisestään tuollaista, ulottaa valtansa yhtä pitkälle kuin keisari ja koko esivalta. Sillä vaikka et kannakaan miekkaa, käytät kuitenkin myrkyllistä kieltäsi lähimmäisesi häpeäksi ja vahingoksi.

Siksi Jumala on tahtonut kieltää kaikilta panettelun. Kukaan ei saa puhua toisesta pahaa, vaikka tietäisikin hyvin tämän todella olevan syyllinen, saati kun ei tiedä asiasta mitään muuta kuin korviin kantautunutta kuulopuhetta.”

Näin Luther. Pahan puhumisen sijaan pitäisi puhua hyvää. Tehtävä sinulle ja minulle ensi viikkoon. Älä puhu pahaa selän takana. Puhu vain hyvää.

Mutta käsi sydämelle? Kuinka hyvin tämä on sinulta onnistunut? Rehellisesti? Minun on itse todettava, että olen epäonnistunut ja epäonnistun, jopa päivittäin. Kieli on tosiaan mahtava elin, mutta syntiä taitaa sekin minussa sylkeä.

Miksi näin? Jeesus ja hänen veljensä Jaakob antavat tähän järisyttävän diagnoosin. Sydämen kyllyydestä suu puhuu. Sitä mitä sydän on täynnä, sitä suu puhuu.

Jeesuksen sanat siitä, että me ihmiset niin helposti olemme kyykäärmeitten sikiöitä, siis suustamme myrkkyä suoltavia olentoja, ei olekaan niin kaukaa haettu.

Joskus kun tauti on vakava, niin täytyy herätellä, että tajuaa hakeutua hoitoon, kun ei jääräpäinen ihminen sitä muuten tajua. Tai taudin pitää äityä tosi pahaksi, ennen kuin kehtaa mennä lääkäriä häiritsemään. Nyt Jeesus ja Jaakob herättelevät meitä toden teolla. ”Kuinka on sun sydämesi laita?” on heidän kysymyksensä.

Mutta ymmärrä rakas kristitty myös mennä lääkärille! Ymmärrä se, että juuri sairaita Jeesus tuli parantamaan. Eiväthän terveet hänen sanojensa mukaan mitään parannusta kaipaakaan.

Lääkäriin saa mennä juuri sairaana, ei tarvitse parannella itseään sitä ennen, siitä voi korkeintaan tulla vain lisäkomplikaatioita ja ongelmia. Olennaista on vain myöntää, että kyllä. Minulla on sairaus ja tarvitsen apua. Sille Jeesus on jo antanut diagnoosin: synti, joka meissä ihmisissä asuu ja vaikuttaa. Vaikka tahtoisimmekin tehdä hyvää, emme tee, sillä luontomme on heikko, sanoi Paavalikin.

Tähän Jeesus tahtoo antaa tänään meille parantavaa lääkettä. Sitä hän antoi jo Mikan suun kautta jumalanpalveluksen alussa, kun saimme synninpäästön. Sinun syntisi on annettu anteeksi, myös ne kielen synnit, joihin olet syyllistynyt. Ne kielen sivallukset ovat kerran iskeneet Jumalan Ainoaan Poikaan ristillä, Jeesukseen. Hän on ottanut ne kannettavakseen, hän on kärsinyt niistä jokaisesta sivalluksesta, niin paljon Jumala maailmaa ja sinua rakastaa. Jotta sinun ei tarvitsisi niistä kantaa synnin seurausta, kun sinun on tehtävä jokaisesta sanastasi tili Jumalan edessä, koska Jumala rakastaa meitä niin paljon, että hän välittää meidän maineestamme ja siitä mitä meistä puhutaan. Jokaisesta. Kristus on kantanut rangaistuksen niistä puolestasi.

Sitä lääkettä saat maistaa myös hetken päästä ehtoollisella. Jeesus sanoo synnin vaivaamille sairaille, ”Tulkaa minun luokseni, minä annan levon.” Ja sen jälkeen: ”Mene, äläkä enää syntiä tee.” Siihen Jumala antaa voimaa, kun me häneltä rukoilemme apua. Mutta taivaspaikkaa ei kieltä hallitsemalla ansaita. Vain Jeesuksen kautta käy tie Jumalan luo.

Nouskaamme siksi ylistämään tätä rakastavaa Jumalaa, joka haluaa antaa lääkettä meille, jotka kamppailemme tämän synnin kanssa, apostolisen uskontunnustuksen sanoin.

Mikä ihmeen Vanha testamentti? osa 3/3: Onko Vanha testamentti fan fictionia?

Viimeiseksi vielä pieni apologia eli puolustuspuheenvuoro Vanhan testamentin historiallisuuden puolesta. Vanhan testamentin tekstit ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa ja ne tekstit, joista meidän Raamattumme on käännetty, on kirjoitettu ja kopioitu niissä kuvattuja tapahtumia myöhemmin. Mitä pitäisi sanoa sitten tekstien historiallisesta luotettavuudesta?

Suullinen perimätieto korjaa

Ensinnäkin Raamatun tekstien taustalla on pitkä suullinen perimätieto, niin kutsuttu suullinen tradeeraus. Tämä voi meidän aikanamme kuulostaa oudolta, sillä elämme sellaista aikaa, jolloin ei tarvitse osata paljoa mitään ulkoa. Google it noob, ja sillä selvitään. Aiemmin suullisen perimätiedon merkitys oli paljon suurempi, sillä kansa ei osannut samalla tavoin kirjoittaa tai lukea. Oikeastaan se oli tapa, millä tietoa säilytettiin – ja kontrolloitiin. Kun joku esitti kertomuksen tai tapahtuman suullisesti, hän samalla asetti sen toisten koeteltavaksi ja tarkistettavaksi. Kirjallisilla dokumenteilla sen sijaan ei ollut samanlaista yhteisön painetta pysyä niin sanotusti totuudessa.

Suullista perimätietoa on kyllä edelleen olemassa. Lisäksi se yhä korjaa itse itseään pitkälti samoin metodein. Esimerkiksi, jos sanon että Matti Nykänen sanoi, että se on fifty-seventy, niin ei kulu paljoa, kun joku kuulijoista toteaa, että höpö höpö, sehän on fifty-sixty! Tai joku korjaa äkkiä, että Nykäsen sanonta ei ollut ”elämä on haippii” vaan ”elämä on laiffii”.

Otetaan vielä yksi esimerkki. Jokainen osaa ulkoa Darth Vaderin kuuluisat sanat Luke Skywalkerille, riippumatta siitä, onko nähnyt alkuperäistä rainaa vai ei: ”Luke, I am your father.” Nyt tosin jollakin alkaa jo näppäimistö sauhuta, koska hän tietää, että siteerasin Pimeää Isukkia väärin. Sehän on ”No, I am your father!” Itselleni tämä valkeni kerran monien vuosien jälkeen, kun joku korjasi suullista perimätietoa. Näin se kavala kontrolli iskee vuosienkin jälkeen takavasemmalta!

Mitäs se Pimeä Isukki lausuikaan?

Ulkoa muistamista reenataan riparillakin. Ulkoläksyt tulee osata, ja hyvä niin. Ennen vedettiin Vähät Katekismuksetkin silmät ristissä ja ulkoa lukien.

Arkeologia todistaa Vanhan testamentin historiallisesta luotettavuudesta

Raamatun maassa on tehty varsin paljon arkeologisia kaivauksia. Seuraavassa esitän vain kolme esimerkkiä siitä, miten Raamatun ulkopuoliset löydöt avaavat alueen historiaa ja Raamatun luotettavuutta.

1) Egyptistä lähteminen ja luvatun maan valloittaminen. Meillä ei ole arkeologisia jälkiä siitä, että israelilaiset olisivat ikinä tulleet Egyptistä. Se ei sinänsä ole mikään ihme, sillä autiomaahan ei jää kauheasti jälkiä, eikä liikkuva paimentolaiskansa muutenkaan jätä jälkiä. Eiväthän paimentolaiset rakenna mitään autiomaahan, minkä tarkoitus olisi pysyä edes sataa vuotta, saati sitten muutamaa tuhatta vuotta.

Raamatun ilmoittama määrä vaikuttaa tosin varsin isolta uskottavaksi (toisaalta se on myös tulkintakysymys. Heprean elef, joka on käännetty tuhantena voi tarkoittaa myös esimerkiksi sotilasosastoa). Ulkopuolisista lähteistä tiedämme kuitenkin esimerkiksi seuraavaa:

a) Egyptin ja Assyrian valta oli heikentynyt Kanaanin maassa 1200-luvulla (Amarna-kirjeet).
b) Ramses II rakennutti Pi-Ramsesta orjilla. Tämä kaupunki mainitaan Raamatussa, mutta se tuhoutui myöhemmin, joten tiedon tulee olla varhaista perua (2. Moos. 1:11). Myöhempi fan fictionin kirjoittaja ei osaisi puhua tästä kaupungista.
c) Lisäksi Egyptistä karkaili orjia. Näistä kertovat esimerkiksi egyptiläisten kirjureiden harjoituspapyrukset (Anastasi-papyrukset), joissa kerrotaan, todennäköisesti todenperäisiä kertomuksia mukaillen, esimerkiksi kahden orjan karkaamisesta (Papyrus Anastasi V).

Näin ollen vaikka Egyptistä lähdöstä ei olisi suoraa Raamatun ulkopuolista kuvausta, tai siitä ei ole jäänyt jälkiä, niin se on ainakin historiallisesti mahdollinen skenaario.

2) Daavid. Kuningas Daavidin olemassaoloa ehdittiin epäillä jo pitkän aikaa, kunnes löydettiin niin sanottu Tell Danin piirtokirjoitus. Kyseinen 800-luvulta e.Kr. peräisin oleva piirtokirjoitus puhuu Daavidin dynastiasta/huoneesta puhuessaan Juudan kuningaskunnasta. Toisin sanoen kuningaskunnan perustajana pidettiin kuningas Daavidia. Daavid oli historiallinen henkilö.

3) Vessajuttuja. Teksti on hyvä päättää pieneen vessajuttuun. Viime syksynä uutisoitiin Israelissa suoritetuista Lakisin kaupungin kaivauksista. Muinaisen kaupungin portista löytyi Baalin temppelin jäännökset. Se oli häpäisty ja turmeltu. Kivisen uhrialttarin sarvet oli murskattu ja temppelin ”kaikkein pyhimpään” eli takahuoneeseen oli tehty vessa. Portista löydetyt esineet on ajoitettu kuningas Hiskian aikaan (715–696 eKr.). Hiskian kerrottiin suorittaneen uskonnollisia puhdistuksia ja uudistuksia: ”Hän hajotti uhrikukkuloiden alttarit, murskasi kivipatsaat ja kaatoi asera-tarhat.” (2. Kun. 18:4).

Pyhäkön muuttaminen vessaksi oli tyypillinen tapa häpäistä sakraalitila. Kuningas Jehun aikana (845–818 eKr.) Samariassa häpäistiin Baalin temppeli samalla tavalla.

”He kaatoivat maahan myös Baalin kivipatsaan ja hajottivat koko temppelin. Temppelistä tehtiin käymälöitä, ja siinä käytössä se on ollut tähän päivään saakka.” (2. Kun. 10:27)

Tämä pieni löytö on vain yksi monista eri löydöistä, jotka sopivat yhteen Vanhan testamentin historiankerronnan kanssa. Toki Vanhassa testamentissa jätetään myös paljon kertomatta ja keskitytään vain joihinkin asioihin isolla aikavälillä, ja vieläpä tietystä näkökulmasta katsottuna. Toisin sanoen Vanhan testamentin kirjoitus on valikoivaa. Tietenkin joidenkin löytöjen kanssa joudutaan myös pohtimaan tekstien ja löytöjen välistä suhdetta hieman tarkemmin. Arkeologit kiistelevät esimerkiksi siitä, oliko Daavidin valtakunta niin suuri ja mahtava, kuin Raamattu kertoo. Tähän ei Tell Danin piirtokirjoitus anna minkäänlaista vastausta. Mutta sen sijaan, että arkeologia kumoaisi Vanhan testamentin historian, niin se itse asiassa pääsääntöisesti tukee sen historiankirjoitusta.

Vanha testamentti ei ole fan fictionia. Se on totista totta. Ja siihen kristinusko pitäytyy.

Summa summarum

Vanha testamentti on kristityille tärkeä, koska se on Jeesuksen ja ensimmäisten kristittyjen Raamattu. Se ennustaa ja todistaa hänestä. Jeesus on Vanhan testamentin täyttymys. Kristuksessa yhdistyy ja punoutuu yhteen monet Vanhan testamentin eri langat. Lisäksi se on historiallisesti luotettavaa.

Kristityn kannattaa lukea Vanhaa testamenttia, jotta hän ymmärtäisi Raamatun tärkeimmän sanoman pyhästä, oikeudenmukaisesta ja rakastavasta Jumalasta, joka ilmoittaa itsensä syntiinlangenneelle maailmalle ja pelastaa tämän synnin vallasta iankaikkiseen elämään. Vanha testamentti todistaa Jumalan suurista teoista keskellä historiaa.

Ilman Vanhaa testamenttia ymmärrys tästä kaikesta jää auttamatta torsoksi. Kyllä limputtaen saatetaan maaliin asti mönkiä. Mutta parempi olisi nähdä koko kuva kirkkaasti kaikessa kauneudessaan.

Kirjallisuutta

Kirjoituksissani olen käyttänyt hyväksi muun muassa seuraavaa kirjallisuutta, tietenkin Raamatun lisäksi.

Eskola, Timo
2011
Uuden testamentin narratiivinen teologia. Kauniainen: Perussanoma.
2016 ’Daavidin Poika ja Jumalan kuninkuus korotuskristologiassa: kertomuksellisuus, metaforat ja kristologian synty’ –
Ylösnousemus – juutalaisen teologian tausta, evankeliumien todistus ja korotuskristologian synty. Toim. Ville Auvinen, Timo Eskola ja Timo Liiri. s. 136–175. Iustitia 32. Helsinki: Suomen teologinen instituutti.

Giertz, Bo
1981
Jumala puhuu Raamatussa. Helsinki: SLEY-kirjat.

Gärtner, Bertil
1976
Vanha testamentti elää. Raamatuntutkistelun opas. Helsinki: SLEY-kirjat.

Junkkaala, Eero
2006
Faktaa vai fiktiota? Mitä arkeologia kertoo Raamatun historiallisuudesta? Helsinki: Uusi tie.

Laato, Antti
2002
Uhri ja anteeksiantamus. Sovitus Vanhassa testamentissa, juutalaisuudessa ja Uudessa testamentissa. Iustitia 16. Helsinki: Suomen teologinen instituutti.
2004
Inledning till Gamla testamentet. Religionsvetenskapliga skrifter nr 54. Andra upplagan. Åbo: Åbo Akademi
2006
Emmauksen tiellä. Miten ensimmäiset kristityt selittivät Vanhaa testamenttia? Studier i exegetik och judaistik utgivna av teologiska fakulteten vid Åbo Akademi Nr 2. Åbo: Åbo Akademi.
2007
Vanha testamentti läpi yhdessä päivässä. Mitä moderni eksegetiikka voi opettaa meille Vanhasta testamentista? Turku.

Lindqvist, Pekka & Rahkonen, Pekka
2013
Totta Mouses! Mooses iki- ja nykynuorille. Kauniainen: Perussanoma

Nummela, Leif
2008
Alkaen Mooseksesta. Jeesus jokaisessa Vanhan testamentin kirjassa. Helsinki: Uusi tie.

Ollilainen, Vesa & Väisänen, Matti (toim.)
2013
Kristus Vanhassa testamentissa. Vanhan testamentin kristologia. EU: SLEY-Media Oy.

Sankamo, Juho
2016
Israelin kuninkaiden maailma. Kauniainen: Perussanoma.

Warker, Margaret (toim.)
2012  Ancient Israel in Egypt and the Exodus. Washington: Biblical Archaeology Society. E-Book.