Uskon ja luottamuksen menettäminen – kirkollisesta keskustelusta

Kirkollisessa keskustelussa on syksyllä puhuttu kovaa ja korkealta. Näppäimistö on sauhunnut siihen malliin, että tunne on vienyt mutta järki ei ole pysynyt mukana. Taustalla on neljän suomalaisen ja yhden japanilaisen teologin vihkiminen Inkerin kirkon papiksi.

En lähde suuremmin avaamaan itse tapahtumaa. Tunnen osan vihityistä, osan oikein hyvin. Jokaisen suomalaisen vihityn olen tavannut. Tämän kirjoitelman olen toki siitä lähtökohdasta kirjoittanut. Ehkä voin lyhyesti todeta oman näkökulmani, että en olisi heidän tilanteessaan lähtenyt vihittäväksi Venäjälle. Ymmärrän heidän ratkaisunsa, vaikka olisin itse heidän tilanteessaan toiminut eri tavoin ja pitänyt toista ratkaisua parempana (esim. diakonina Inkerissä tai maallikkoteologina pysyminen). Koska en ole heidän kanssaan asiasta puhunut, niin en tietenkään tiedä kaikkia yksityiskohtia, joten oma katsantokantani on hyvin rajattu. Tuskin se kovin kiinnostavakaan on.

Ongelmallistahan tässä oli ajankohta. Ehkä juuri sen takia kirkossa laineet lyövät niin lujaa. Taustalla on tietenkin myös järjestöjä vaivannut pappispula, kun vanha virkakanta on de iure yhä hyväksytty mutta de facto isketty niin marginaaliin, että vihkimisiä ei anneta. Kirkon kriisin toisella puolella taas anarkia on vallalla ja mitä tahansa saa tehdä, myös jos ei suoranaisesti piispallisella siunauksella niin ainakin piispallisella välinpitämättömyydellä tai neuvottomuudella maustettuna. Epäsuhta vaikuttaa varsin epäoikeudenmukaiselta.

Se, mikä syksyn keskustelusta on kuitenkin tehnyt rumaa on kahdeksannen käskyn räikeä rikkominen: älä lausu väärää todistusta lähimmäisestäsi. Somemaailman standardit ovat iskeneet myös kirkolliseen keskusteluun. Samanlaista mustamaalaamista, toisten sanojen kieroon kääntämistä ja vääntämistä ja pahantahtoisuutta en ole todistanut sitten sen jälkeen kun suoranaisesta somemaailmasta ovet hiljaa sulkien poistuin.

Herätysliikkeistä on tullut putinisteja, varjokirkon luojia, venäläisten rikosten puolustajia ja vaikka mitä saatanallista. Ehkä yhtenä räikeimmistä esimerkeistä on kahden dosentin arvovallalla ladatut puheenvuorot, Niko Huttusen hatusta vedetyt väitteet sekä Mikko Ketolan lopun uhkakuvat, joiden mukaan suomalaiset perinteisen kristillisen avioliittokäsityksen omaavat kristityt ovat lähellä (“vielä”) päätyä putinisteiksi ja jonkinlaisiksi hyödyttömiksi idiooteiksi. Samalla dosenttien puheenvuorot on otettu ikään kuin totuutena valtamedioissa. Sisemmältä käsin katsottuna se paljastaa samalla, kuinka hataralla tolalla nykypäivän hektisessä uutismaailmassa uutiset usein ovat. Se on surullista.

Erityisesti Ketolan suhteen on harmillista, että herätysliikkeiden perinteinen katekismuskristillisyys ja kirkon opin mukainen opetus avioliitosta vedetään “guilt by association” -argumentaatiovirheen avulla lokaan. Ketola kun on tunnettu siitä, että hän kirjoitti Da Vinci -koodin jälkimainingeissa tietoteoksen Opus Deistä ja onnistui ainakin osittain puhdistamaan roomalais-katolisen järjestön mainetta 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä. “Guilt by association” on kuitenkin nykyään se yleisin tapa loata ketä tahansa. Kun hän on tuosta yhdestä asiasta tuota mieltä (perinteinen avioliittokäsitys), niin hän on varmaan sitten noista toisistakin (ukrainalaisten tappaminen on jotenkin muka oikeutettua). Eihän niillä ole mitään loogista yhteyttä, Kirillin paskapropagandasta riippumatta. Ei kai se propaganda niin tehokasta ole, että sitä oikeasti aletaan uskoa?

Ehkä olisi aika tilata kuppi kahvia ja tavata ja keskustella kasvokkain. Silloin luottamus voisi taas syntyä, ainakin edes sellainen, että haluttaisiin uskoa toisesta hyvää eikä vain pahaa. Tällä hetkellä keskustelu on sitä, että jokainen sivaltelee omassa kuplassaan kaikkea maan ja taivaan väliltä ja näkee toisen jonkinlaisena jos ei saatanana niin pahat mielessä olevana paskiaisena ainakin.

Samalla kirkollinen paskamyrsky paljastaa, että yhteiskunnassamme ja myös kirkossamme perinteinen – ja lisätään vielä kerran, kirkkomme opin mukainen – avioliittokäsitys tulkitaan syrjiväksi ja moraalisesti pahaksi ja kuvottavaksi. Tämä ilmapiiri ei tule muuttumaan lähiaikoina. Siksi en usko, että perinteisen avioliittokäsityksen omaaville papeille tule jäämään minkäänlaista omantunnon vapautta, ainakaan kovin pitkäksi aikaa. Johan ne perustelut, joilla muutosta ajetaan, sen paljastavat. Ruotsin kirkossa perinteinen avioliittokäsitys on jo de facto vahingollista (Perusta 1/2023, s. 36ff), mutta aikalailla joka kirkolliskokouksessa hihnaa yritetään kiristää vielä lisää. Toivon olevani väärässä. Ehkä omakin luottamukseni tavallisena pirkanmaalaisena riviseurakuntalaisena on (myös tämän paskamyrskyn siivittämänä) mennyt.

Edit 20.10.2023, klo 17.11: Suosittelen lukemaan erityisesti asianosaisten omia kirjoituksia esim. https://www.sley.fi/ajankohtaista/blogit/ tai https://www.sro.fi tai muualta, jossa selitetään syitä tai ongelmia tilanteen taustalla. Ihan ettei vain dosenttien mustamaalaukset ole linkitettyinä.

1 thoughts on “Uskon ja luottamuksen menettäminen – kirkollisesta keskustelusta

  1. Päivitysilmoitus: Ehdokkaaksi kirkolliskokousvaaleihin | Aamunvaloa, luottamusta, janoa

Kommentoi