Ajasta aikaan varjellut – Lempäälän seurakunnan lähikirkkohistoria

Eero Junkkaalan subjektiivishistoriallisen katsauksen lomassa kiinnostuin aiempaa enemmän myös oman vanhan kotiseurakuntani historiasta. Jonkin verran siitä jo tiedän ja lähilähihistoriaa olen itsekin elänyt. Paljon on kuitenkin ollut pimennossa. Junkkaalan kirjan innoittamana kaivoin siis kirjahyllystäni siellä jo useita vuosia lojuneen pienen (subjektiivisen) kirjan Ajasta aikaan varjellut – Lempäälän seurakunnassa 1951–2011, jonka on koonnut ja pitkälti kirjoittanut myös Lempäälän paikallishistoriaa ansiokkaasti kuvannut Ritva Mäkelä. Kirjassa kuvataan varsin kattavasti eri vuosikymmenien tapahtumia ja seurakunnan kehittymistä. Mäkelän kuvausta rytmittävät mukavalla tavalla myös eri henkilöiden omat tarinat. Punaisena lankana kulkee pitkän linjan työntekijän ja seurakuntalaisen Helli ”Hymy” Vilppaan tarina. Hymy saapui Lempäälän seurakunnan palvelukseen vuonna 1951 ja jatkoi pientä paussia lukuun ottamatta eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1989. Sen jälkeen hän on toiminut seurakunnassa aktiivisesti vapaaehtoistyössä.

Omat vanhempani ovat muuttaneet Lempäälään alun perin Itä-Suomesta, josta omat sukujuureni löytyvät. Olen siis ensimmäisen polven lempääläinen. Vaimoni taas on oikea paikallishistorian tuntija, ja hänen sukunsa molemmat haarat ovat hämäläiset ties kuinka monennessa polvessa. Hän on siis monennen polven lempääläläinen. Äijä eli isoisä tosin on poikkeuksena saapunut Karjalankannakselta evakkona.

Ehkä on vanhenemisen merkki, että alkaa kiinnostua omasta historiastaan ja itselle merkittävän seurakunnan historiasta. Tai sitten kyse on vain viisaudesta. Sillä historia on aina hyödyllistä!

Tässä kirjoituksessa nostan esiin epämääräisen määrän helmiä seurakunnan historiasta. Samalla tämä kirjoitus toimikoon jonkinlaisena kiitoksena niistä vuosista, joista olen saanut nauttia Lempäälän seurakunnassa kasvaen, ollen ja palvellen aina pyhäkoululaisesta (josta en tosin muistaakseni kauheammin välittänyt) ja rippikoululaisesta kesäteologiin.

Wanha pitäjä Lempäälä

Olin uskonpuhdistuksen juhlavuoden alkajaisiksi Holy Helsinki Walk -kirkkokierroksella, jonka teologi-filologi-kääntäjä-taikuri-kirjailija-tohtorikoulutettava-kaupunkiopas Emil Anton asiantuntevasti ja veikeästi opasti. Kierroksella kävi ilmi, kuinka nuori Helsinki oikeastaan on. Lempäälä (Lembois) tuo Helsingin lyhyeen historiaan mukavaa kontrastia. Oma rippi- ja vihkikirkkoni ja henkinen kotikirkkoni, kaunistakin kauniimpi Pyhän Birgitan kirkko on rakennettu aivan 1500-luvun alkupuolella. Sitä ennen läheisyydessä on nähtävästi sijainnut puukirkko, joka on perimätiedon mukaan ollut peräisin 1400-luvulta. Lempäälässä on siis myös koettu uskonpuhdistus, vaikkei kirkko kauaa ehtinytkään katolinen olla.

Birgitta-nimeen liittyy tarina, jonka olen aikaisemminkin kuullut. Aiempi Lempäälän ja Vesilahden (Vesilax) yhteinen kirkko (tai sitten Lempäälän kappelikirkko) paloi. Tarun mukaan Lempoisten kylän Tarikan talon Birgitta-piika huomasi tulen järven takaa ja ehti paikalle juostuaan pelastaa kirkosta vain muutamia pyhimyksenkuvia. Toinen niistä oli Pyhä Birgitta ja toinen Maria Magdaleena. Kuvat laitettiin lautalle ja lautta vesille, ja tulevan kirkon sijainti määritettiin sen mukaan mihin lautta rantautui. Tosin ensimmäinen paikka ei rakentamiseen kelvannut, joten lautta pistettiin vesille uudemman kerran. Onko tarina totta vai tarua, siitä ei ole tietoa. Hauska taru silti. Mäkelä siteeraa vanhaa runomuotoa tarusta:

Haurala ei havainnut
Herrala ei herännyt
Nurmikunta nukkununna.

Lempäälässä on myös ollut merkittäviä kirkonmiehiä, joista jotkut Mäkelä lyhyesti mainitsee. Esimerkiksi kirkkoherra Tuomas Sarkolainen lahjoitti 1500-luvun alussa kotiseurakunnalleen suurikokoisen painetun latinankielisen Raamatun vuodelta 1470. Eipä ollut paljoa aikaa kulunut koko kirjapainotaidon keksimisestä! Nykyisin tätä Raamattua säilytetään Kansalliskirjastossa.

1800-luvulla kanttori Gustaf Lindell kokosi yli 400-sivuisen Koraalikirjan, joka antaa kuvan sen ajan kirkkolaulusta Lempäälän seurakunnassa. Siihen aikaan ei virsikirjoissa ollut nuotteja, joten virret opeteltiin ulkoa ja ne laulettiin miten laulettiin. Nykyajan vastine voisi olla nuorten veisut: Lempäälän nuoressa seurakunnassa laulettiin pitkään ilman nuotteja, ja veisuja lauletaan nuorten parissa edelleenkin ”väärin”, vaikka kädessä olisi Punaisen veisukirjan tai Viisikielisen nuotitkin.

Gustaf Johanssonkin on toiminut Lempäälässä kirkkoherrana, tosin vain vähän aikaa. Ehkä on silti pakko paljastaa, että kyseessä on 1900-luvun taitteen molemmin puolin arkkipiispana toimineen Gustaf Johanssonin isä, ei itse arkkipiiska.

Ehkä kaikkein tunnetuin lempääläinen on kuitenkin 1700-luvun puolivälissä kirkkoherrana toiminut Erik Edner. Tai ainakin hänen kuuluisi olla tunnetuin! Kyseinen Erkki oli nimittäin Ruotsin valtiopäivillä pappisedustajana, ja juuri hän ehdotti kuninkaalle kaupungin perustamista Tammerkosken partaalle. Erkin sanoista otettiin vaari, ja sinnehän se Mansesteri lopulta pykättiin. Tamperelaiset saavat siis olla ikuisesti kiitollisuudenvelassa meille lempääläisille tästä jalouden työstä! Ja jos joskus tulevaisuudessa tapahtuisi sellainen hirvitys, että kunnat pakkoyhdistettäisiin, niin historiallisin perustein uuden mammutin nimeksi pitäisi ilman minkäänlaista epäilystä tulla Suur-Lempäälä. Saisivat siellä Suur-Tampereen toimituksessa olla vähän fiksumpia propagandistisessa nimenvalinnassaan!

Herätysten seurakunta

Lempäälän seurakunta on kokenut monta ”herätyksen” aaltoa. Hannulan herätyksestä olen kuullut kirkkohistorian luennoilla yliopistossa. Sitä en kuitenkaan ollut aiemmin tiennyt, että kyseinen herätys oli varsin voimakas myös Lempäälän alueella 1900-luvun alussa. Herätykselle nimensä antaneen Frans Hannulan poika Toivo Hannula nimittäin toimi ensin kappalaisena ja myöhemmin kirkkoherrana Lempäälässä. Lempäälä on ymmärtääkseni ollut kansalaissodan aikana vahvaa punaista aluetta, ja siellä käytiin pitkään taisteluita. Toivo Hannula oli siunaamassa punaisten uhreja – mitä kaikki papit eivät ilman muuta ikävä kyllä tehneet.

Yksi itselleni täysin puskista tullut tieto on Lempäälän luonnonparantolan merkitys. Olen nuorempana kuvitellut sen olevan jonkinlainen new age-tyylinen uushenkisyysparantola. Kylpylä on kuitenkin rakentunut pastori Juho Uotin kehittämän vesihoitomenetelmän ympärille, ja sen on omistanut ja omistaa edelleen Uotin suku. Paikalla on käynyt kylpemässä muun muassa Mika Waltaria ja Ilmari Kiantoa. New agen sijaan kylpylä oli läpeensä hengellinen kristillisesti. Siellä esimerkiksi pidettiin kolme kertaa viikossa iltahartauksia ja muitakin tilaisuuksia, muun muassa juhannusjuhlia. Puhumassa kävivät vuosien saatossa esimerkiksi piispat Eino Lehtinen ja Aimo T. Nikolainen sekä arkeologi ja professori Aapeli Saarisalo. Juhannusjuhlat järjestetään kirjan mukaan edelleen. Mielenkiintoinen tieto, koska en ole itse niistä ikinä kuullutkaan!

Toinen merkittävä herätys on ollut seurakunnan kappalaisen Aimo Sorrin pikkupappilassa pidettyjen seurojen ympärille rakentunut sorrilaisuus. 60-luvun nuorisoherätyksellä oli hyvät ja huonot puolensa. Hyviin kuului tietenkin herätys. Huonoihin kuului liiallinen jyrkkyys. Kappalainen oli uskova, mutta rukoilevaistaustaista (!) kirkkoherraa ei sellaisena välttämättä pidetty. Mieleen tulee Bo Giertzin Kalliopohja–romaanin uskova keltanokkapappi.

Sorrilaisuus oli osa viidesläistä liikettä, ja herätyksen piiristä Suomen Siionin valokeiloihin ovat ponnistaneet muun muassa veljekset Junkkaala ja rovasti ja lähetystyöntekijä Erkki Lehtonen. Eero Junkkaala näkee Lempäälän myös linkkinä 60-luvun eri herätysalueiden välillä. Itselleni uutta oli esimerkiksi se, että Kuljussa (!) pidettiin Yhteyspäiviä, joiden aikana käytiin keskusteluja näiden paikallisten herätysten saamiseksi saman katon alle. Eero Junkkaalan mielestä nämä kokoukset olivat yksi sysäys Kansanlähetyksen syntymiselle. Sorrilaisuus hävisi historian lehdiltä kappalaisen aikaisen kuoleman myötä.

Jonkinlaista häppeninkiä on tapahtunut nuorisotyössä kyllä sorrilaisuuden jälkeenkin. 70-luvun lopulla remmiin astui esimerkiksi Markku ”Maxi” Kuusjärvi, suurten linjojen mies, joka lähti rakentamaan nuorisotyötä ennakkoluulottomalla otteella. Hän oli paitsi visionääri myös visioiden toteuttaja. Harvinainen paketti siis. Kuusjärven kautta nuorisotyöhön tuli mukaan paljon erämeininkiä. Erilaisia vaelluksia ja reissuja järjestettiin ulkomaita myöten. Yksi selkeä edelleen elävä Maxin perintö on vuosittain järjestettävä Uusi alku, joka aiemmin tunnettiin Loppiaistapahtumana. Se on vanhin paikallisseurakunnan järjestämä nuorisotapahtuma. Ensimmäinen järjestettiin jo loppiaisena 1979 ja vuoden 2017 kattauksen ja ohjelman löytää täältä. Tervetuloa! Toinen perintö Maxilta on pitkä luontopolku, nimellään yllättävä Birgitan polku. Siellä järjestetään myös jokavuotinen Birgitan kirkkovaellus.

Ihmeellistä omistautumista

Nykyajan pullamössölle kirjasta avautui myös huikaiseva näkymä eri työntekijöiden ja riviseurakuntalaisten omistautumisesta. Hymy, henkilö, jota en edes tunne hänen pitkästä historiastaan huolimatta (mitä se kertoo seurakunnan jakautumisesta eri sektoreihin!), on tästä yksi esimerkki. Hymy on omistautunut seurakunnan työlle yli 60 vuoden ajan!

Toinen mieleenpainuva henkilö, johon sain kirjan kautta tutustua, on diakonissa Anni Hynninen, joka tuli seurakuntaan töihin vuonna 1931. Anni polki säällä kuin säällä vanhusten luo ympäri pitäjää, yöpyi sairaiden luona, teki töitä äitien parissa eikä paljoa kelloon ja työaikaan katsellut. Lähtö saattoi tulla keskellä yötä. Jos Sisar Anni oli jossakin asioilla, oli silloinkin ovensuussa lappu, jossa kerrottiin mistä diakonissan saattoi tavoittaa ennen älypuhelinten ja internetsin keksimistä.

Myös pitkän linjan kappalainen ja kirkkoherra, vastikään edesmennyt Heikki Miettinen omistautui työllensä. Hän osasi muun muassa nähdä tulevaisuuteen ja ajoi Tervajärven leirikeskuksen rakentamisesta. Leirikeskus onkin palvellut seurakuntaa ja sen muita vuokraajia jo monta vuosikymmentä. Lisäksi hän aloitti yhteistyön paikallislehden kanssa ja aktivoi myös maallikoita kirjoittamaan Hiljaisia hetkiä -palstalle viikoittaisia hartaustekstejä. Sinne olen itsekin päässyt kerran kirjoittamaan.

Mutta mitä sitä suotta valokeilaa työntekijöihin työntämään. Moni riviseurakuntalainenkin on kantanut useita vuosikymmeniä vastuuta ja ollut antaumuksella mukana seurakunnan työssä. Esimerkiksi Lahja Salminen on toiminut aktiivisesti vuodesta 1955 lähtien vaikkapa diakoniatyössä. Tai Aune Saarinen toimi nyt jo homeen takia puretun Sääksjärven seurakuntatalon keittiössä kiireimpisinä aikoina päivittäin. Saarisen panoksesta työhön kertokoon se, että seurakunta päätyi toteuttamaan ruokapuolen Sääksjärvellä ostopalveluna sen jälkeen, kun Saarinen ei enää voinut työskennellä!

Yksi aivan tajuton uskollisuuden ilmentymä ovat erilaiset diakonia- ja lähetyspiirit, joista tosin moni on myös lopettanut toimintansa vuosikymmenien aikana, kun jäsenet ovat nukkuneet pois eikä vaihtuvuutta ole ollut. Kirjan kirjoittamisen aikaan jäljellä ovat olleet enää Säijän ja Mattilan kylän diakoniapiirit sekä Lastusten ja Lempoisten lähetyspiirit. (Nuorilla aikuisillakin on toki nykyään monia piirejä.) Esimerkiksi Mattilan diakoniapiiri on toiminut yhtäjaksoisesti jo vuodesta 1947! Piireissä kokoonnutaan yhteen ja joku työntekijä on välillä käynyt vierailemassa. Niissä on myös kerätty vuosikymmenien ajan varoja monenlaiseen hyväntekeväisyystoimintaan ja lähetystyölle. Lähetysleipurit ovat leiponeet eri myyjäisiin sekä 2000-luvulla perustettuun seurakunnan omaan olohuoneeseen keskustassa, lähetyskahvila Olkkariin ties mitä. Tulot ovat tietenkin lähteneet lähetystyöhön sekä hyväntekeväisyyteen. Tästä saisivat nuoremmat polvet ottaa hieman mallia!

Kirjan sivuilta löytyi myös monia tuttuja. Yksi ”tuttu” on monilla sivuilla vilahtanut Aleksanteri tai Aleks Leppänen, joka oli vaimoni äijän isä. Hänestä ei kerrottu paljoakaan kirjassa, mutta tarinoiden kautta tiedän, että hän toimi ennen sotia Evankeliumiyhdistyksen maallikkosaarnaajana Sakkolassa. Sotien jälkeen hän saapui perheineen evakkona Lempäälään ja jatkoi siellä aktiivista toimintaansa. Yhdessä vuoden 1959 pyhäkoulukuvassakin Aleksanteri näkyy. Äijän isä oli hyväkuntoinen ja polki vielä vanhempanakin myymässä Sanansaattajaa ympäri naapuripitäjiä. Tällaisella reissulla hän kuolikin äkillisesti ollessaan pimeällä palaamassa Valkeakoskentietä pitkin takaisin kotiin. Valaisemattomalla tiellä hän joutui bussi töytäisemäksi.

Näitä itsestään ääntä pitämättömiä persoonia riittää tajuton määrä. Ei seurakunta ole työntekijät vaan se pyhien yhteisö, joka kokoontuu Sanan ja sakramenttien äärelle! Ja samalla seurakunnan työtä ovat kaikki ne pienet purot, joista syntyy yhteenlaskettuna vuolas virta. Silmä ei sitä osaa erottaa, mutta vaikutukset näkyvät sielläkin missä ei uskoisikaan.

Mietelmiä kirjan pohjalta

Kirjan kirjoittamisen jälkeenkin on tapahtunut paljon. Esimerkiksi uusia työntekijöitä on tullut, monia on jäänyt eläkkeelle ja uusia toimintamuotojakin on aloitettu. Kuljun Majakkaan on syntynyt vahva Majakka-yhteisö, jonka keskuksena on viikoittainen Majakka-messu. Nuorisotyössä on valloitettu pitkään käyttämättömänä seissyt Kuljun vanha seurakuntatalo, jota nykyään kutsutaan Toiseksi kodiksi. Sitä on rohkeasti lähdetty kunnostamaan ja täyttämään monenlaisella toiminnalla. Ote on ollut ulospäinsuuntautunut ja diakoninen. Toisella kodilla on esimerkiksi järjestetty renkaidenvaihtotalkoita ja autettu äkillisesti apua tarvitsevia.

Yksi asia jää kirjan jälkeen pohdituttamaan. Olen itse asiassa pohtinut sitä aiemminkin. Nuorisotyön piiristä en kaikesta huolimatta itse löytänyt messua ennen kuin vasta varsin myöhään. Oikeastaan koko muu osa seurakunnan työstä nuorisotyön kuplaa lukuun ottamatta jäi pitkälti pimentoon. Koko seurakunnan olemassaolon näki vain nuoriso- ja rippikoulutyön kautta. Onneksi valtuutettuna seurakuntaa onnistui näkemään vähän laajemmastakin perspektiivistä.

Olisi hienoa, jos seurakunta pystyisi tuomaan eri ikäluokkia lähemmäksi toisiaan. Messu olisi tietenkin paras vaihtoehto. Messun kuuluisi olla selkeästi koko seurakunnan keuhkot, joihin eri seurakunnan spesifityömuodot hengittävät väkeä sisään, ja joka hengittää seurakuntalaisia ulos eri työmuotojen viikkotoiminnan piiriin. Messu on myös se linkki, joka jää, kun muuttaa toiselle paikkakunnalle. Jos on oppinut käymään messussa nuorena, on siellä mahdollisuus käydä vielä vanhempanakin. Messu ei saa olla vain yksi työmuoto muiden joukossa, vaan kaikki työmuodot yhdistävä seurakunnan sydän ja keuhkot. Sitä se on teologisesti ja sitä sen pitäisi olla myös käytännössä. No, tästä olen kirjoittanut useasti.

Jotenkin tuntuu, että eri työmuodot ovat hieman kaukana toisistaan. Varttuneemmalla väellä olisi varmasti paljon annettavaa nuorille ja nuorilla vanhemmille. Yhden hyvän esimerkin tästä näin suorittaessani rippikouluharjoittelua Kangasalan seurakunnassa viime talvena. Rippikoulun yhteyteen oli järjestetty eläkeläisten oma leiripäivä. Heidän kanssaan vietettiin yhteinen kahvihetki, ja väki jaettiin pieniin ryhmiin, jotka koostuivat muutamasta nuoresta ja eläkeläisestä. Puheensorina jatkui pitkään, kun he saivat kysellä toisiltaan ja kertoa omista ajatuksistaan ja elämästään toisilleen. Ja palaute oli myöhemmin oppimispäiväkirjoissa todella positiivista!

Nuorten parissa on myös jo monta vuotta sitten elvytetty vanha seuraperinne. Millaista olisikaan, jos sekä vanhat että nuoret kokoontuisivat yhteisiin seuroihin laulamaan ja todistamaan?

No, ehkä tämä on lopulta vain romanttista haihattelua.

Olen tajuttoman kiitollinen Lempäälän seurakunnalle niistä monista vuosista, joita sain viettää sen piirissä. Vaikka messu jäi aivan ennen teologian opintojen alkua edelleen hieman vieraaksi, sain rippikoulu- ja nuorisotyön piirissä juurtua Kristukseen Kolossalaiskirjeen hengessä. Ne juuret ovat kantaneet minua silloin, kun tyrskyt ovat ympärillä tyrisseet. Välillä on ollut ylilyöntejäkin ja sellaista nuoruuden uhmaa, jota myöhemmin vähän häpeää. Mutta armossa on hyvä elää!

Kiitos siis, Lempäälän seurakunta, kaikesta työstä, tuesta, ja ennen kaikkea niistä vahvoista juurista Kristuksessa, jotka olen saanut eläessäni kirkkoäidin helmassa!

P.S. Vaimoni kanssa meillä on muuten kova kiista joka tekstin yhteydessä siitä, kumpaa sanaa pitää käyttää: ollaanko sitä lempääläisiä vai lempääläläisiä. Edes Kielitoimisto ei tätä ratkaise. Minä käytän lempääläistä ja vaimo lempääläläistä, koska ”ei ole Forssasta kotoisin”. Tästä on sitten aina mukava kiistellä. Tätä kirjoitusta oikoluettaessa kiista tietenkin yltyi ennennäkemättömiin mittoihin.