Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2

Viime vuoden puolella julkaisin listauksen viisi ensimmäistä kirjaa. Jälkimmäiset viisi esitellään nyt. Eikun lukemaan!

6. Pia Rendic: Ihmiskaupan kasvot (225 s., Uusi tie 2015)

Pia Rendicin Ihmiskaupan kasvot on sinänsä hyvin ikävää lisättävää tähän listaukseen, mutta se on ansainnut paikkansa. Rendic on teologian maisteri ja lastentarhanopettaja, joka on työskennellyt pitkään ihmiskaupan uhrien parissa Euroopan ihmiskaupan solmukohdassa Kyproksella. Kirja on hyödyllinen, koskettava, surullinen ja vihastuttava tietopaketti ihmiskaupasta, erityisesti seksiperäisestä ihmiskaupasta, niin kristitylle kuin taistelevalle ateistillekin. Rendicin ihmiskäsitys on kristillinen, ja se tietenkin näkyy kirjassa.

Rendic käsittelee (seksiperäistä) ihmiskauppaa niin tutkimusten, uhrien ja ihmiskauppiaiden omien kertomusten kuin oman työssään saamansa kokemuksen valossa.

Yksi Rendicin kirjan olennainen osa on puhuminen pornosta ja prostituutiosta ja niiden linkittymisestä ihmiskauppaan. Pornosta on tullut myös Suomessa yhä hyväksytympää. Rendic kuitenkin esittelee tutkimusten avulla, mitä haittoja pornon katsomisesta aiheutuu sekä yhteiskunnalle, yksilölle että ihmiskaupan uhrille. Pitkäaikaisen pornolle altistumisen vaikutuksia yksilöön ovat muun muassa liioiteltu ja yliampuva käsitys seksuaalisesta aktiivisuudesta yhteiskunnassa, tuhoutunut luottamus, toivottomuus seksuaalisen sitoutumisen suhteen, käsitys siveettömyydestä luonnollisena tilana, kyynisyys rakkautta kohtaan, usko avioliiton seksuaaliseen epätyydyttävyyteen, kyvyttömyys sitoutua perhe-elämään ja lastenkasvatukseen, avioeron kasvava riski, vähentynyt seksuaalinen läheisyys avioliitossa, uskottomuus sekä avioliiton ja lastenkasvatuksen aliarvostus. Ei tietenkään kaikkea kaikille, mutta muun muassa tällaisen listan Rendic kirjassaan antaa ja perustelee sitä tutkimuksilla. Siitä voi sitten lähteä pohtimaan yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Haastan jokaista tarttumaan kirjaan ja pohtimaan erityisesti omaa suhtautumistaan pornoon.

”Mielestäni onkin hämmästyttävää, että kaikista haittavaikutuksista huolimatta pornon aiheuttama riippuvuus oheisilmiöineen on yhteiskunnassamme edelleen pitkälti vaiettu aihe. Näyttää siltä, että pornografia siihen liittyvine moraalisine siteineen on myös tieteellisessä keskustelussa huomattavasti vaikeammin lähestyttävä aihe kuin esimerkiksi toiset ns. luonnolliset addiktiot, kuten ylensyönti ja uhkapelaaminen. Donald L. Hilton ja Clark Watts toteavat pornoriippuvuutta neurotieteen näkökulmasta käsittelevässä artikkelissaan, että kyseessä ei ole mikään pieni, merkityksetön ilmiö, vaikka vallalla onkin taipumus vähätellä pornon katsomisen sosiaalisia ja biologisia vaikutuksia. Päinvastoin: Hilton ja Watts osoittavat, että jos pornografiaa ja pornoaddiktiota tarkkaillaan objektiivisesti seksiteollisuuden ulkopuolelta, tieteelliset todisteet osoittavat kiistatta, että pornografialla on monia haitallisia vaikutuksia. (Hilton & Watts 2011).

Sosiaalisia haittavaikutuksia ovat tutkineet mm. Bourke ja Hernandez, jotka osoittivat vuonna 2009 tekemässään tutkimuksessa selvän yhteyden pornografian ja pedofilian välillä. Lapsipornoa käyttävät miehet päätyivät lähes aina todellisiin seksisuhteisiin lasten kanssa. Hald puolestaan osoittaa vuodelta 2010 olevassa tutkimuksessaan, että pornon katsomisen ja naisiin kohdistuvan väkivallan välillä on selvä vastaavuus: pornoa katsovat miehet ovat keskimääräistä väkivaltaisempia naisia kohtaan. Myös Collins, Elliot ja Berry et al. toteavat vuonna 2004 tekemässään tutkimuksessa, että pornolle altistuminen ja pornon katsominen altistavat nuoria epäterveelle seksuaaliselle kehitykselle.

Myös pornon aivoihin ja aivotoimintaan aiheuttamat haittavaikutukset ovat kiistattomia. Donald L. Hiltonin mukaan porno, kuten muutkin addiktiot aiheuttavat aivoissa kemiallisia muutoksia sekä anatomisia ja patologisia muutoksia, jotka ilmenevät erilaisina aivojen toimintahäiriöinä. Yleisin näistä on Hiltonin mukaan aivojen etuosan toimintahäiriö, ”jarrutusjärjestelmän” vaurioituminen (hypofrontal syndrome). Sen seurauksena ihminen alkaa kärsiä impulsiivisuudesta, pakko-oireista, epävakaasta tunne-elämästä ja heikentyneestä arvostelukyvystä. (Hilton 2011)

Pornon katsomisen seuraukset voivat siis pahimmillaan johtaa vaikeaan seksiaddiktioon, jonka anatomiset seuraukset aivoissa ovat samankaltaisia kuin vahvojen huumeiden, kuten kokaiinin käyttäjillä (mm. tilanmenetys otsalohkoissa). Tutkijat ovat huomanneet myös, että seksuaalisuus kasvattaa DeltaFosB:n määrää kehossa. Tämän kemikaalin ylituotanto aiheuttaa jo edellä mainittua aivojen toimintahäiriötä (hypofrontal syndrome) ja vaikuttaa vaikean addiktion syntymiseen. Hilton toteaakin, että jos suljemme silmämme pornografian kyvyltä muuttaa aivoja rakenteellisesti, neurokemiallisesti ja aineenvaihdunnallisesti, tuhoamme kykymme vaikuttaa kyseisen addiktion hoitoon.” (s. 67–68)

7. William & J.R. McNeill: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan (512 s., Vastapaino 2005)

Vakavat aiheet jatkuvat. Lähi-idän tutkimuksen valintakoetta varten pänttäsin Fred Karlssonin Suomen peruskieliopin lisäksi McNeillien isä-poika-historioitsijaduon maailmanhistoriatiiliskiven. Kirjan perusajatus tulee ilmi nimestä Verkottunut ihmiskunta. McNeillit käsittelevät koko maailman historiaa nimenomaan ihmiskunnan luomasta verkosta käsin. Eri kulttuurit ovat tai ovat olematta sen piirissä. Verkko vaikuttaa kulttuurin kehitykseen, talouteen, valtaan, uskontoon, tauteihin, sotiin ja niin edelleen.

Kirja käy tämän näkökulman avulla läpi koko ihmiskunnan historian pääpiirteissään. Se alkaa aikojen alkuhämäristä. Kuva tarkentuu pikkuhiljaa, kun arkeologiset löydöt tulevat mukaan kuvioihin. Aluksi muodostuvat Etelä-Amerikkaan, Lähi-idän ”käytävään” (Egyptistä Intiaan) sekä Kiinaan ensimmäisten ”korkeakulttuurien” luomat suuremmat verkot, jotka yhdistävät pienet paikallisverkot. Pikkuhiljaa yhteys vahvenee ja verkot kasvavat. Mitä suuremmaksi ja tiiviimmäksi verkot tulevat, sitä enemmän aihetta käsitellään. Kirja päättyy nykyajan verkon summittaiseen kuvaukseen ja varsin pessimistisiin tulevaisuudenkatsauksiin. Maailmanhistorian pääpiirteet avautuvat maallikollekin varsin hyvin.

Koska itse olen tutustunut erityisesti Mesopotamiaan ja Lähi-itään ja sen muinaiseen historiaan, huomasin, että kirjassa on osittain jo vanhaa tietoa. Suurin osa lähteistä on 50–70-luvuilta, ja alan (kuten varmaan muidenkin alojen) tutkimus on mennyt niistä ajoista paljonkin eteenpäin. Toisaalta koko ihmiskunnan historian tiivistäminen 500 sivuun ei voi mennä kovin pieniin detaljeihin eikä kaikesta voikaan olla täysin uusinta tutkimuskirjallisuutta käytössä. Yleensä yleisteokset perustuvatkin ”vanhentuneeseen” tietoon, tai ehkäpä paremmin sanottuna jo koeteltuun tietoon.

Kirjaa lukiessani mieleni valtasi suuri toivottomuus ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen. Toisaalta vanhat Saarnaajan viisaudet ”Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta” (Saarn. 1:2) ja ”Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.” (Saarn. 1:9) pitävät edelleen paikkansa. Ihminen ei ole oppinut vuosituhansien aikana mitään vaan on edelleen yhtä ahne ja syntinen paska kuin ennenkin. Enkä minä ole siitä mitenkään poikkeus. Ainut toivoni kaiken turhuuden keskellä onkin Jumalan ansaitsematon armo, ja siitä saan voimaa taistella turhuuksien turhuuttakin vastaan, ainakin päivän kerrallaan.

Kirjan katsantokanta on tietenkin puhtaan naturalistinen. Esimerkiksi uskonnot ovat ihmisen mielenliikkeen tuotetta. Jumala ei ole ilmoittanut itseään keskellä historiaa, kuten esimeriksi kristinuskon mukaan itsekin uskon.

Ehkä joku viisastuisi, jos tämän kirjan lukisi. Ainakin sen voisi kustantaa jokaiselle kansanedustajalle ja heidät voisi vieläpä patistaa se lukemaan. Aikanaan lukiolaisena olin samaa mieltä Risto Isomäen Sarasvatin hiekasta, joka aiheutti itselleni suurta ahdistusta ilmastonmuutosta kohtaan. Ahdistus on muuttunut kyynisyydeksi. Trumped.

”Tässä kirjassa sekoitetaan vanhaa ja nuorta viiniä ja kaadetaan sekoitus uuteen leiliin. Jotkin esille tuomamme ajatukset ja näkemykset ovat hioutuneet jo puoli vuosisataa sitten esitetyistä katsannoista, osa taas näkee päivänvalon ensimmäistä kertaa. Kirjalle sen muodon antava ”uusi leili” on ajatus siitä, kuinka keskeinen asema vuorovaikutusverkostoilla on ollut ihmiskunnan historiassa.

Verkko on mielestämme joukko yhteyksiä, jotka kytkevät ihmiset toisiinsa. Yhteys voi olla muodoltaan lähestulkoon mitä tahansa: satunnainen kohtaaminen, sukulaisuus, ystävyys, yhteinen uskonto, kilpailu, vihollisuus, taloudellinen vaihtokauppa, ekologinen vaihto, poliittinen yhteistyö, jopa sotilaallinen voimainmittely. Kaikissa tällaisissa suhteissa ihmiset vaihtavat informaatiota ja ohjailevat tulevaa toimintaansa saamansa tiedon pohjalta. He välittävät myös hyödyllistä tekonologiaa, tavaroita, viljelykasveja, ajatuksia ja paljon muuta. Lisäksi he vaihtavat tahattomasti tauteja ja rikkakasveja, asioita joita ei voi hyödyntää mutta jotka siitä huolimatta vaikuttavat heidän elämäänsä (ja kuolemaansa). Historiaa muokkaa nimenomaan tällainen tiedon, tavaroiden ja vitsausten vaihtaminen ja levittäminen sekä se, miten ihmiset niihin suhtautuvat.

Historiaa eteenpäin ajava voima on ihmisen pyrkimys muuttaa olojaan vastaamaan toiveitaan. Se, mitä ihmiset aikoinaan toivoivat, sekä aineellisessa että henkisessä mielessä, ja miten he toiveitaan tavoittelivat, riippui kuitenkin tarjolla olevista tiedoista, ajatuksista ja esimerkeistä. Verkostot siis ohjasivat ja koordinoivat ihmisten jokapäiväisiä pyrkimyksiä ja toimia ja tekevät niin yhä nykyäänkin.

Ihmisten verkko on aina ollut läsnä, mutta se on muuttanut luonnettaan ja merkitystään ajan kuluessa niin paljon, että aiomme puhua verkoista monikossa. Ihmisten välinen verkko on yksinkertaisimmassa muodossaan ollut olemassa vähintään puhekyvyn kehittymisestä lähtien. Varhaiset esi-isämme puhalsivat pieniin yhteisöihinsä yhteishenkeä puhumalla keskenään ja vaihtamalla tietoja ja tavaroita. Ryhmät viestivät ja olivat tekemisissä myös toistensa kanssa, vaikkakin satunnaisesti. Vaikka esi-isämme valloittivat jokaisen mantereen Etelämannerta lukuun ottamatta, olemme säilyneet yhtenä lajina, mikä on merkki aikojen saatossa tapahtuneesta ryhmien välisestä puolisoiden ja geenien vaihdosta. Lisäksi esimerkiksi jousen leviäminen suurimpaan osaan maailmaa (Australia pois lukien) osoittaa, kuinka laajalle hyödyllinen teknologia saattoi ryhmältä toiselle levitä. Tällaiset vaihdot ovat merkki hyvin väljästä, laajalle levinneestä ja ikivanhasta viestinnän ja vuorovaikutuksen verkostosta: ensimmäisestä maailmanlaajuisesta verkosta.” (s. 19–20)

8. Pekka Lindqvist: Juutalaisuus (190 s., Perussanoma 2011)

Ihmisen pahuuden kukkuraksi olisi sitten hyvin voinut esitellä edellisen vuoden topteniin yltäneen kirjan Synti. Niin en kuitenkaan tee, koska kyse oli edellisestä vuodesta. Mutta kyseisen kirjasen kirjoittaja, Åbo Akademin yliopistonlehtori Pekka Lindqvist on kirjoittanut myös tämän kirjan juutalaisuudesta Tätä on kristinusko -sarjaan. Sarjaa voin lämpimästi suositella. Kirjat ovat lyhyitä ja ytimekkäitä ja popularisoivat uusinta akateemista tutkimusta. Lindqvist on yksi Suomen johtavista juutalaisuuden tuntijoista, joten ei mikään ihme, että juuri hän on kirjan kirjoittanut.

Miksi sitten kirja juuri juutalaisuudesta sarjaan, joka käsittelee kristinuskoa? Sitä kirjoittaja itsekin pohtii. Vastauksen antaa lokakuussa edesmennyt juutalaisuuden tutkimuksen grand old man, Jacob Neusner: kristinusko on syntynyt juutalaisuuden valumuotissa ja toisinpäin. Lindqvist hylkää ongelmallisen ajatuksen juutalaisuudesta äitiuskontona ja kristinuskosta sen tyttärenä. Sen sijaan hän puhuu Israelin uskosta (ensimmäisen temppelin aika ennen pakkosiirtolaisuutta 586 eKr.), sen perillisistä Jeesuksen aikana ja sen jälkeen kahdesta Israelin uskon ”tyttärestä”, juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Teos rajoittuu käsittelemään nimenomaan varhaista juutalaisuutta ja jättää myöhemmät kehityskulut muiden kirjojen käsiteltäviksi.

Lindqvist käsittelee juutalaisuutta hieman poikkeavasta näkökulmasta. Noin puolet kirjasta käsittelee erityisesti ”kahden Tooran juutalaisuutta”, siis kirjallisen ja suullisen Tooran juutalaisuutta, jotka Mishnan Pirqe Avot -traktaatin mukaan on molemmat annettu Moosekselle Siinain vuorella ja sieltä välitetty katkeamattomana traditioketjuna varhaisille rabbeille. Pääpaino annetaan myös halakhalle, oikealle vaellukselle. Esimerkkinä juutalaisen halakhan logiikasta Lindqvist esittelee Mishnan sapattisäädöksiä. Hieman myös raotetaan ovea Jeesuksen kiistoille nimenomaan fariseusten kanssa. Lopussa vielä avataan varhaisjuutalaisten raamatuntulkintaa.

Samat vanhat kehut, joita jo viime vuonna esitin Lindqvistille, pitävät edelleen pintansa. En voi olla pitämättä hänen puhemaisesta mutta kirjakielisestä, oivaltavasta ja mielenkiintoa herättävästä kirjoitustavastaan.

Tässä on jälleen yksi kirja, jonka pitäisi kuulua erityisesti kaikkien teologien käsikirjastoon. Eikä siihen pitäisi tyytyä, vaan kirjan pitäisi myös kulua käytössä. Sen jälkeen tulisi enemmän selkoa esimerkiksi Jeesuksen suhtautumiseen sapattiin ja opetuslasten outoon käyttäytymiseen Kirkastusvuorella.

”Ymmärtääksemme, millä perusteella Jeesus ei estä oppilaitaan rikkomasta elonkorjuutöitä koskevaa lakia, voimme sekä katsoa, mitä hän vastaa syyttäjille, että perehtyä Mishnan ja sitä seuraavan halakha-kirjallisuuden kiellettyjen sapattiaskareiden sisältöön. Aloitamme jälkimmäisestä. Aivan kuten fariseukset tekivät kirjoitetun Tooran harvojen sanojen perusteella tarkkoja johtopäätöksiä, samoin Mishnan kiellettyjen töiden listan perusteella myöhempi varhaisjuutalainen halakha-keskustelu lisää niitä. Kuten todettua, lopulta syntyy erilaisten kiellettyjen asioiden verkkoaita, jonka tarkoituksena on estää ihmistä rikkomasta lepopäivän pyhyyttä. Mutta kuinka tätä varhaista luetteloa ja sen myötä ehkä Jeesuksen toimintaa pitäisi tulkita? Ensinnäkin on todettava, että luetellut 39 askaretta on ymmärrettävä kuvauksiksi tietyistä pääkategorioista: Näitä ovat ruoan tai vaatteiden hankkiminen, suojan rakentaminen, valon tai lämmön tekeminen, kirjoittaminen ja kuljettaminen. Sapatin kiellettyjen ja sallittujen tekojen pohdinta jatkuu rabbien käsissä, varsinkin Talmudissa, siitä näkökulmasta, onko teko turha vai tarpeellinen, saavutetaanko sillä jotain tai ei. Toiset oppineet ovat sitä mieltä, että jo yhden siemenen kylväminen on sapatin rikkomista. Toiset ovat sitä mieltä, että vasta kylvös, joka tuottaa useamman taimen, eli siis aikaansaa viljelyksen, tuottaa sapattirikkomuksen. Kielletyksi määritellään se työmäärä, joka tarkoittaa jonkin saavuttamista: Kiellettyä on, kuten Mishna-tekstistämme näemme, kirjoittaa kaksi kirjainta, sillä se muodostaa jo sanan. Kiellettyä on ommella kaksi silmukkaa, sillä se on jo vaatteen valmistamista, koska syntyy ommel. Onko tässä mitään logiikkaa? On, sapattina ei saa yrittää saavuttaa mitään: ei hankkia lämpöä, ei tavoitella ruokaa, ei luoda uutta kirjoitustaululleen tai kasvimaalleen. Modernin ajan suurin juutalainen uskonnonfilosofi Abraham Joshua Heschel osunee oikeaan tulkitessaan sapatin messiaanisen ajan täydellisyyden ennakoinniksi. Edellä kuvatuissa kielletyissä tapauksissa on tavoiteltu ja saavutettu jotain. Sapatti sen sijaan on tulevan maailman täydellisyyden ennakointia, ja siksi silloin ei pidä yrittää saavuttaa mitään.

Nyt kuitenkin on viljapellon laidalla sapatin herraksi itseään kutsuva mies, joka sumeilematta antaa oppilaidensa tehdä sapattina askareita. Miksi? Loput vastauksesta löytyy Jeesuksen omista sanoista, joilla hän vastaa sapattikäskyn asiantuntijoiden kritiikkiin.

Hän viittaa kuningas Daavidiin ja temppeliin ja toteaa itsessään henkilöityvän nyt paljon enemmän kuin nämä molemmat yhteensä. Tämä on siis mitä suoranaisin messiaaninen väite. Herää kuitenkin kysymys, mitä tällainen vanhatestamentillis-messiaaninen spekulointi tekee tässä asiayhteydessä. Kysehän oli muutaman opetuslapsen puuhista viljatähkien kimpussa. Suomalaisen lukijan kaipaama ydinlause jää Jeesuksen repliikissä ääneen lausumatta, mutta logiikka voidaan ymmärtää tapahtuman ja argumentaation peräkkäisyydestä. Niin voimme rekonstruoida vaikkapa seuraavanlaisen kuvitteellisen vastauksen: ”Tämä minun ympärilläni kokoontuva joukko viettää jo messiaanisen ajan sapattia! Tulevan maailman sapatti on jo täällä. Daavidiin liittyvät kuningasodotukset ovat täyttä totta. Niin myös temppelipalvelus (Matt. 12:5–6) oli esikuvaa, mutta nämä seuraajani tässä toimittavat nyt täydellistä temppelipalvelusta seuratessaan minua.” (s. 154–157)

9. Barry W. Holtz (ed.): Back to the Sources. Reading The Classic Jewish Texts (448 s., Simon & Schuster 1984)

Jatketaan samalla teemalla. Tentin edellisen kirjan kirjoittajalle syksyllä aineopintokokonaisuuden klassisesta juutalaisuudesta. Mielestäni jokaisen eksegeetin on syytä tutustua myös juutalaiseen tulkintatraditioon. Ikävä kyllä Suomessa sen ymmärrys on mielestäni varsin vähäistä. (Lukija ehkä huomaa, että minulla on paljon mielipiteitä). Päätin seurata omaa haastettani ja ottaa paremmin selvää varhaisesta juutalaisuudesta. Eikä hukkaan mennyt!

Aloitin tutkimusmatkani Barry W. Holtzin toimittamalla teoksella Back to the Sources: Reading the Classic Jewish Texts, joka olikin arvaamaton apu juutalaisuuteen tutustuessa. Kyseessä on jo varsin vanha teos, joka kuitenkin on todella kattava läpileikkaus koko juutalaisen kirjallisuuden historiaan. Jos joku kirja tästä osastosta kannattaa lukaista, niin juuri tämä. Lopussa on todella oiva sanastolista, joka auttaa heprean- ja arameankielisten termien kanssa. Mitä on Toora, Talmud, Tanakh, Mishna, midrash, pesher, halakha, Tosefta, baraitot, gemara, kabbala, sefirot, shekhina? Ota ja lue! Kerrankin termejä myös selitetään.

Kirjan jokainen luku käsittelee varsin kronologisessa järjestyksessä juutalaisuuden klassisia tekstejä. Tietenkin aloitetaan Tanakhista (Vanha testamentti), josta on omat lukunsa niin raamatullisen kertomuksen (biblical narrative), lain kuin runoudenkin osalta. Sitten siirrytään varhaiseen raamatunselitystraditioon kuten midrasheihin. Sen jälkeen käsittelyn saavat Mishna ja Talmud, keskiajan juutalaiset filosofit ja filosofiset koulukunnat, juutalainen mystiikka ja kabbala sekä juutalaisten rukouskirja Siddur. Jokaisen luvun päättää vielä kattava kirjallisuuslista ja eri käännösten esittely ajatuksella ”miten lukija saisi perehdyttyä aiheeseen paremmin”. Kolmessakymmenessä vuodessa ne tosin ovat jo hieman vanhentuneita.

En voi olla suosittelematta tätä. Onneksi aloitin kirjallisuuden kahlaamisen tästä. Cambridge Companion to Talmud and Other Rabbinic Literature ja erityisesti Louis Jacobsin A Tree of Life olivat myös hyviä, mutta huomattavasti hankalampia kirjoja. Erityisesti Jacobsin kirjasta en olisi ymmärtänyt pätkääkään, jos en olisi Holtzejani ensin lukaissut.

”The earliest rabbis saw themselves, as noted, as heirs to the Pharisees. This ancient sect has acquired a terrible reputation, primarily because of the intense hostility to it expressed in a few chapters of the New Testament. What the Pharisees aimed at, however, was essentially the extension of holiness from the limits of the Jerusalem Temple to a wider range of everyday life. They sought, for example, to eat all their meals, not only sacrifical foods, in a state of Levitical purity; this concern, which will be reflected in the sample passage below (pp. 132–133), had the effect of putting much routine activity under the regulation of laws originally intended for special events. On the one hand, this tendency produced the concern for ritual detail that underlies the early Christian critique of Pharisaism, but on the other it turned life into an inexhaustible supply of opportunities to fulfill divine law and thus to sanctify life.

Associated with the Pharisees were the scribes, also attacked in New Testament as pettifogging, self-righteous hypocrites, but also open to more charitable understanding. The scribes were men who devoted their entire lives to the study and teaching of Holy Writ and to the unending development of new techniques for interpreting it, again a religious style open to corruption, but again one founded on an unexpectionable premise. The scribes were Jews who considered the Scriptures a source of infinite wisdom, and saw no better way to spend their lives than in study.

The rabbinic movement can be understood as combining these two impulses; it sought to emerge studiousness with a sense that the laws of Scripture should be expanded to cover all of life, not limited to their own originally intended contexts.” (s. 130–131)

10. Bo Giertz: Suuri valhe ja suuri totuus (204 s., Suomen seurakuntatyön keskusliitto 1946)

Bo Giertziä olen fanittanut jo kauan ja kirjoittanutkin pienen kirjoituksen hänen merkityksestään itselleni. Hänen kirjansa ovat myös olleet jatkuvasti mukana näissä vuosikatsauksissa; oikeastaan aina kun olen jonkun hänen kirjansa lukenut. Eikä mennyt vuosi ollut siitä poikkeus.

Suomen teologisen instituutin kuuluisasta teologin joulujuhlasta, eli syksyn avajaisten kirjakirppikseltä mukaani tarttui vanha versio tästä Ruotsin kirkon piispan mielenkiintoisesta kirjasta. Perussanoma on julkaissut uudemman version vuonna 2013. Vanha kirja kuitenkin kelpasi minulle, vaikkakin ensimmäinen luku, jossa käsitellään uskon ja tieteen suhdetta ja erityisesti evoluutiota on hieman vanhentunut. Muistaakseni Perussanoman uudemmassa laitoksessa asiaan viitataan alaviitteessä. Teos ei kuitenkaan muuten ole millään tavalla vanhentunut vaan entistäkin ajankohtaisempi. Siksi varmaan Perussanoma on sen uudestaan julkaissutkin ja kielellisesti päivittänyt. Tässä kuitenkin käsittelen nyt kirjan vanhaa laitosta. Viimeisin kirja vuoden listauksessa ei suinkaan ole vähäisin, vaan ehkäpä se kaikkein suurin!

Giertz on tajunnanräjäyttävä kirjoittaja ja ajattelija, eikä se suuruus jää edes vanhahtavasta käännöksestä huolimatta pimentoon! Oivallukset seuraavat toinen toistaan. Tekisi mieli lainata koko kirja tähän, mutta säästän lukijaa.

Varsinkin alku on melkoista tykitystä. Kirjan nimi tulee ensimmäisestä luvusta, jossa hän käsittelee nykyajan (niin 1940-luvulla kuin 2010-luvulla!) suuria valheita siitä, että ei olisi olemassa Jumalaa, persoonallista pahaa eli Perkelettä tai että jokainen tulisi autuaaksi eli nykykielellä pelastuisi omalla tavallaan. Sen jälkeen tulee kovaa tykitystä ihmisen riippuvaisuudesta Jumalasta – niin ateistin kuin kristitynkin – sekä synnistä, pelastuksesta, kristittynä elämisestä, maailmanlopusta, ylösnousemuksesta ja ties mistä. Monessa kohdassa mietin, että tämä ja tämä pitää kirjoittaa ylös tai että tästä kohdasta voisi pitää suoraan saarnan vaikkapa pääsiäisenä.

Erityisen päräyttävää oli kirjan alku koskien ihmisen riippuvaisuutta Jumalasta. Sen lisäksi erityisesti kirjan loppu, jossa käsitellään vanhurskautusta ja pyhitystä olisi hyvää luettavaa kaikille. Tähän heitän kuitenkin lainaukseksi kirjan alkua, joka koukutti mennessään. Pitkä lainaus kertoo myös Giertzin tavasta tehdä ajatukset eläviksi. Malttakaa lukea, en malttanut olla kirjoittamatta tähän.

Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Kristitylle tämä on itsestään selvää. — On valitettava asia, että tästä sanasta on tullut niin itsestään selvä asia. Uskonnolliset totuudet voi surmata aivan yksinkertaisesti tekemällä ne itsestään selviksi. Ne pannaan syrjään ja siirretään maailmankatsomuksen suuren näyttämön taustakoristeiksi. Siellä ne saavat olla romuksi muuttumassa, kuolleina ja kiinnostamattomina. Ne käyvät ehkä vuosien mittaan hieman tomuisiksi ja kuluvat syrjiltään. Niihin on lakattu kiinnittämästä huomiota. Niiden ohi mennään joka päivä, ilman että ne synnyttävät hivenenkään verran mietiskelyä tai levottomuutta.

Kaiken maailman Herra on luonut minutkin. Tyhjästä. Voin sulkea silmäni ja sillä paikalla, missä nyt istun, kuvitella mielessäni tyhjää Olemattomuutta, sitä mustana ammottavaa tyhjiötä, joka ei ole edes mikään paikka. Tästä Olemattomuudesta, Kaaoksen mustasta tyhjyydestä, hän kutsui minut esiin, antoi minulle elämän ja käski minun elää elämäni. Tietysti sanoo inhimillinen viisauteni, että Luoja käytti – ja käyttää yhä – muovaillessaan minut äitini kohdussa, antaessaan minun kasvaa aikuiseksi ja pitäessään tänään elämääni voimassa, myös aineen rakennuskiviä. Mutta uskoni lisää tähän, että hänen kaikkivaltias sanansa kutsui kerran nämä rakennuskivetkin Olemattomuuden yöstä ja tiedänhän minä vallan hyvin, että ilman hänen kaikkivaltiasta tahtoaan eivät nämä vedyn ja typen, hiilen ja rikin, hapon ja metallien hajalliset atoomit olisi koskaan yhtyneet eläväksi yksilöksi, vielä vähemmän olisi niillä ollut elämisen, liikkumisen, tuntemisen ja ajattelemisen kykyä, tietoisuutta siitä, että ne muodostavat elävän ihmisen.

Kokonaan riippuvainen, olemukseni joka säikeeltä Hänen tekoaan ja Hänen omaisuutensa – sellainen siis olen. En omista mitään itsestäni, en soluakaan, en yhtäkään verisolua, en sekuntiakaan, en yhtäkään hengähdystäni, en ainoatakaan sielunkykyä, joka ei olisi Hänen. Kokonaan riippuvainen, kokonaan Hänen, aina siitä hetkestä lähtien, jolloin se elämä syttyi, jota sanotaan minun elämäkseni, siihen hetkeen asti, jolloin tämä elämä lakkaa olemasta minun.

Minä voin kieltää tämän riippuvaisuuden – se ei muuta lainkaan itse tosiasiaa. Minä kykenen uhmaamaan häntä, käymään omaa tietäni – mutta ainoastaan niin kauan, kuin hän sallii minun kulkea sitä tietä. Minä voin näytellä riippumatonta ja itsenäistä, missä liikkunenkin. Minä voin pyyhkiä Jumalan tietoisuudestani, minä voin sanoa itseäni vapautuneeksi ja jumalattomaksi. Se on kaiken kaikkiaan surkeaa komediaa, sillä päivästä päivään, sekunnista toiseen minä elän ainoastaan käyttämällä tai väärinkäyttämällä hänen lahjojaan. Herkkusuu, joka on tietoisesti tehnyt pöydästä jumalansa ja vaihtanut uskonnon viineihin ja ruokalistaan, ei voisi sulattaa ainoatakaan hienosti sommitelluista päivällisistään, ellei Jumala isällisen pitkämielisesti hoitaisi hänen ruumistaan silloinkin, kun hän kieltäytyy ottamasta mitään hyvää vastaan sielulleen. Myöhäsyntyisen seksuaalihurjimuksen, joka Jumalaa vastaan kapinoiden etsii elämän tarkoitusta viettien tyydyttämisestä, täytyy askel askeleelta, vuorokausi vuorokaudelta lainata Jumalalta ne voimat, joita hän sitten tuhlaa ja väärinkäyttää. Jopa herjaajakin, joka kastaa kynänsä Antikristuksen myrkkyyn purskauttaakseen musteen Kristus-kuvaan, ei voisi liikuttaa kättään yli paperin millimetrinkään vertaa, ellei Suuri Armahtaja yhä tuhlaisi äärettömässä kärsivällisyydessään elämän voimia hänellekin.

Mutta kun Luoja on kerran suoriutunut tuhlaajapojastaan, kun Jumala on sanonut ja tehnyt kaiken, mitä voitiin sanoa ja tehdä hänen johtamisekseen takaisin, kun se laupeuden ja kurin mitta on tyhjennetty, jonka Jumala on käsittämättömässä viisaudessaan päättänyt tuhlata tähän lapseensa, silloin toteutuvat peruuttamattomasti Psalmien kirjan sanat:

Sinä palautat ihmisen takaisin tomuun ja sanot: / ”Palatkaa jälleen, te ihmisten lapset… / Sinä huuhdot heidät pois, / he ovat kuin uni.

Silloin palaa lahja antajalleen. Haltuun uskottu tavara joutuu jälleen Herrallensa. Tahtoen tai tahtomattaan on ihminen nyt loputtomasti riippuvainen, ja tämä hänen riippuvaisuutensa on ilmeinen, ehdoton ja iäinen.” (s. 25, 29–30)

Kunniamainintoja

Lopuksi vielä muutamia kunniamainintoja. Antti Laaton Kaste kirkon alkuaikoina on ollut itselleni merkittävä teos. Aikanaan sen lainasin nykyiseltä arkkihiippakuntadekaani Timo Tavastilta, ja se oli suurena apuna pienessä kastekriisin poikasessa seurakuntanuorena. Luin kirjan uudestaan valmistellessani opetusta sakramenteista. Koska kyseessä on kuitenkin jo aikaisemmin luettu teos, niin päätin jättää sen listauksesta pois.

Ingemar Öbergin Bibelsyn och bibeltolkning hos Martin Luther on kaikkein kattavin teos Lutherin raamattukäsityksestä. 600-sivuisen kirjan nooteissa on valtava määrä myös suoria lainauksia Lutherilta. Latinan ja keskiajan saksan taito auttaa sitten niiden kahlaamisessa. Öbergin erityinen ansio onkin se, että hän myös näyttää, ”mitä Luther on todella sanonut”. Öbergin hieman suppeampi Luther och världsmissionen on käännetty myös englanniksi. Toivottavasti joku vielä kääntäisi tämänkin teoksen englanniksi ja/tai suomeksi, kun ei teologitkaan enää ruottia osaa.

Lauri Thurénin Kristillinen elämä Perussanoman Tätä on kristinusko -sarjassa oli mielenkiintoinen ja laurithurénmaisesti provosoiva lukukokemus. Anni Maria Laaton Teesejä kirkosta on hyvä lyhyt katsaus kirkko-oppiin eli ekklesiologiaan. Toisaalta olisin kaivannut vielä syvempää ja perusteellisempaa analyysiä kirkko-opista. Mailis Janatuisen Jobin kirjan selitysteos Ja Herra otti… oli myös mieleenpainuva. Eero Junkkaala taas on tehnyt hyvän työn pohtiessaan Uuden testamentin vaikeita kohtia mielikuvituksellisesti nimetyssä kirjassaan Esseitä Uuden testamentin vaikeista kohdista, jonka sain edellisenä jouluna vaimoltani joululahjaksi. (Tänä jouluna sain vaimoltani lahjaksi Lauri Thurénin Raamatun käyttöohje 2:n, jota en ole tosin ehtinyt juurikaan lukea kun vaimo itse ahmi sen joululoman aikana. Vaimotesti läpäisty kirkkaasti ja lupaa siis hyvää kirjasta.)

Viimeiseksi vielä Angel Sáenz-Badilloksen A History of Hebrew Language on mielenkiintoinen lingvistinen läpileikkaus heprean kielen kehitykseen. Heprean kielestä kiinnostuneille se on hyvä kirja, joskin kirjan ymmärtäminen vaatii ennestään jonkin heprean muodon osaamista. Muuten menee suurin osa sen verran korkealta yli, että kirja on lukijalle yhtä hepreaa. Hehheh.

Tulevasta vuodesta tulee opiskeluntäyteinen, sillä koetan saada suoritettua loppuun oman teologian tutkintoni, näin reformaation juhlavuoden kunniaksi. Ainakin yritys on kova. Todennäköisesti tulevan vuoden listaus sisältää siis paljon Vanhan testamentin eksegetiikkaan liittyviä kirjoja. Toisaalta listassa on myös Amos Ozia. Ja yksi Waltari vuodessa pitää ukon kaunokirjallisuuskiintiön vaimolle siedettävissä rajoissa.

Lukekaa kirjoja, se kannattaa!

Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 1/2

Vuonna 2016 tuli taas luettua paljon kirjoja. Tällä kertaa tosin kaunokirjallinen osuus jäi pahasti paitsioon, eikä seuraavaa Waltaria tullutkaan luettua. Ensi vuonna sitten kaksi? Julkaisen nyt vuoden lopussa ensimmäiset viisi mielestäni parasta lukemaani kirjaa ja uuden vuoden puolella toiset viisi.

1. Jukka Thurén: Kirkon usko. Nikaialaisen uskon tunnustajan opas. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja n:o 6 (166 s., Joensuun yliopisto 2002)

Edesmennyt Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan professori Jukka Thurén oli myös aktiivinen ekumeenikko. Hän oli pitkään mukana esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon teologisissa keskusteluissa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Kirkon usko on oikeastaan kirjoitettu jatko-osaksi Thurénin 70-luvulla tekemälle synodaaliväitöskirjalle Israelin usko, jonka itse luin Kirkon uskon jälkeen syventyessäni keväällä erityisesti kolminaisuusoppiin ja sen raamatullisiin juuriin. Israelin uskossa Thurén käsittelee lause lauseelta Nikean-konstantinopolin uskontunnustusta ja pyrkii etsimään uskontunnustuksen vanhatestamentillisia juuria ja sitä, miten Vanhaa testamenttia on Uudessa testamentissa tulkittu. Kirkon usko taas laajentaa perspektiiviä Nikean omiin isiin. Nikean uskontunnustus käydään läpi lause lauseelta etsien sen taustalla olevaa raamatuntulkintaa uskontunnustuksen laatimisessa mukana olleiden isien omista opetuksista ja kirjoituksista.

Kirja ei vaadi klassisten kielten osaamista, mutta ainakin itse havaitsin sen erittäin hyödylliseksi taidoksi. Toivoisin tämän kirjan kuluvan erityisesti teologien ja opettajien käsissä, miksi ei myöskin maallikkojen.

”Nikaian-Konstantinopolin usko(ntunnustust)a eli symbolia (NK) laulaa tai lausuu Jumalaa ylistäen valtaosa maailman kristityistä. Sen merkitys kristikuntaa yhdistävänä tekstinä on lähes Isä meidän -rukouksen veroinen. Sen sanoin voimme esitellä kristikunnan uskoa ulkopuolisille ja opettaa sen ydintä kasteoppilaille. Sen sisältöön kaivautumalla tulemme aikuisemmiksi kristityiksi. Nekin lausekkeet, mitkä aluksi kuulostavat oudoilta, osoittautuvat tarkoin harkituiksi. NK:n ahkerasta ja kunnioittavasta käytöstä kristitty tunnistaa aidon uskonveljen, sen väheksyminen ei todista hyvää. Sen halventajan tunnistaa kartettavaksi harhaoppiseksi, vaikka hän olisi oman kirkon pappi. NK on vuosisatojen kuluessa osoittautunut uskon linnoitukseksi, jota ”yhdeksi” tunnustautuvan ja yhteyteen pyrkivän kirkon on itsepintaisesti puolustettava. Jos uskon tunnustaja tapetaan, usko loistaa entistä kirkkaampana. Vaikka Nikaia, Konstantinopoli ja NK:n laatijoiden kotikaupungit on kuta kuinkin menetetty sen vastustajille, NK on valloittanut ison osan muusta maailmasta. Kun sitä sanottiin ekumeeniseksi Konstantinopolissa v.382 tai Khalkedonissa v.451, tarkoitettiin Rooman valtakuntaa: nyt merkitys on laajempi. NK kaikuu jälleen niillä Venäjän alueilla, joilta se oli välillä vaiennut.

Tyrmeys ilman rakkautta on ollut turmiollista: yksi ainoa NK:een lisätty sana on vielä äskettäin ollut Balkanin veljessotien taustalla. Isompi uhka koko kristikunnalle on kuitenkin se, jos NK:n sanoja ei enää pidetä tärkeinä: tunnustukseen yhdytään, muttei kysytä, mitä se oikein sanoo ja millä perusteella. Tätä vaaraa torjumaan on tämäkin kirjanen laadittu.” (s. 7)

2. Antti Laato: Monotheism, Trinity and Mysticism. A Semiotic Approach to Jewish-Christian Encounter (159 s., Peter Lang 1999)

Paneutuessani kolminaisuusoppiin huomasin Kirkon uskon kirjallisuusluettelossa tämän kirjan. Se löytyi Åbo Akademin kirjastosta, ja kesälukemiseksihan sen hotkaisin. Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professori Antti Laato käsittelee tässä lyhyessä kirjassaan Charles Sanders Peircen semioottisen mallin avulla vaikeaa uskontojenvälisen dialogin problematiikkaa, nimittäin kristinuskon ja juutalaisuuden välistä vuoropuhelua Jumalasta ja kolminaisuusopista.

Ensimmäinen osa on ainakin itselleni raskasta soutamista. Siinä Laato esittelee Peircen semiotiikkaa (merkkioppia) ja sitä, miten sen avulla voidaan ymmärtää tieteen tekemistä ja toisaalta myös tieteen rajoja silloin, kun puhutaan Jumalasta ja teologiasta. Peircen semiotiikkaan pitäisi tutustua enemmän, koska törmään siihen nykyään kaikkialla.

Kirjan toisessa osassa Laato käy läpi juutalaisten oppineiden Vanhan testamentin tulkintaa ja etsii sieltä erityisesti myöhemmässä juutalaisessa traditiossa väheksytyn varhaisen mystiikan kautta yhtymäkohtia kristinuskon kolminaisuusoppiin. Myös myöhemmät keskiajan oppineet, kuten Moses Maimonides, ja heidän näkemyksensä kolminaisuusopista saavat käsittelynsä. Laato näkee, että keskiajan juutalaisuus, ja esimerkiksi Maimonides, on niin kiinni filosofiassa, että Raamatun ja varhaisen juutalaisen tulkintatradition tarjoamalle mystiikalle tai sen kielelle ei jää tilaa. Tiukan filosofisessa maailmassa ja logiikassa kolminaisuusoppi on hänen mukaansa kauhistus.

Kirjan kolmannessa osassa Laato käsittelee varhaisten kristittyjen Vanhan testamentin tulkintaa ja kolminaisuusoppia. Tässä Laato on erityisen vahvoilla.

Viimeisessä osassa Laato yrittää kääntää sekä juutalaisen mystiikan että kristillisen kolminaisuusopin peirceläisen semiotiikan kielelle. Näin hän pyrkii siihen, että kolminaisuusoppia ei tarvitsisi näiden kahden uskonnon välisessä keskustelussa nähdä kauhistusta herättävänä asiana ja että kristillisen kolminaisuusopin taustalla voitaisiin juutalaisten puolelta nähdä legitiimiä Vanhan testamentin tulkintaa.

Mielestäni tässä on jälleen yksi kirja, jota erityisesti kristinuskon opettajien ja teologien tulisi lukea. Lyhyt, ytimekäs ja asiantunteva opus.

”I believe that both partners in this debate have lost valuable theological points. Christians have lost the mystic language of Judaism and their dogma of the Trinity was formulated using Greek philosophical terms and paradoxes. Paradoxes are not essentially wrong because they attempt to give life to the mystical language of the New Testament. However paradoxes are difficult for the human mind to understand because in them logical contradiction dominates. Outsiders understand easily the whole canon of doctrine as logical nonsense. On the other hand, the starting-point in the language of Jewish mysticism is the fact that though we cannot understand, we can still speak. We cannot grasp God with our language but we have a restricted possibility to express in Him who He is.

I believe that the Jewish partner in the dialogue has also lost something essential and important in this struggle. Because of Christian speculation about the relationship between Father and the divine Christ, Judaism reacted sensitively against any hint of divine hypostasis. However, divine Wisdom, to take but one example, played an important role in the Jewish writings of the Second Temple period, and is even attested in Proverbs 1-9. The lack of a divine hypostasis in the theology of certain Jewish thinkers (for example, Saadia Gaon and Maimonides) makes God appear to be a mere abstraction. On the other hand, Rabbinical theology (e.g., the idea of God’s presence) and Jewish mysticism (e.g., Sefirot) have preserved these mystical traditions.

The language of Jewish mysticism opens the door to a fruitful encounter between Judaism and Christianity. If Christians are forced to say that Jesus Christ was merely a reaction it not only contradicts the New Testament witness but also corresponds to the idea in Judaism that the Shekhinah of God is merely a creation, i.e., God himself is not present, only his creation is present. Such a view of God’s presence would be blasphemy in the eyes of many Jews because it implies that God is not interested to be in contact with human beings. That God was present in Christ, i.e., that Christ was the Shekhinah of Yhwh (cf., Joh 1:14 – – ) is an essential point of Christianity.” (s. 145–146)

3. Leif Erikson: Auktoritet och nådemedel. Några huvuddrag ur Martin Luthers bibelsyn. Studier utgivna av institutionen för systematisk teologi vid Åbo Akademi 25 (140 s., Åbo Akademi 1994)

Mielestäni jokaisen luterilaisen teologin, etenkin pappeutta pohtivan, olisi syytä tutustua dogmatiikkaan peruskurssia syvemmin. Pappislupauksessa sitoudutaan luterilaiseen tunnustukseen, joten olisi varmaan syytä tietää, mitä siellä lukee, jotta siihen voisi sitoutua. Niinpä suoritin Åbo Akademissa aineopintokokonaisuuden luterilaisesta tunnustuksesta. Åbo Akademin dosentti Leif Eriksonin kirjanen oli yksi osa tutkimuskirjallisuutta. Lisäksi tuli luettua Eriksonin toinen teos Pneumatologi och epikles i luthersk teologi, professori Bengt Hägglundin artikkelikokoelma Arvet från reformationen – teologihistoriska studier, professori Tuomo Mannermaan uuden koulukunnan alullepanija In ipsa fide Christus adest sekä iso osa tunnareita på (gammal) svenska. Pidemmän aikaa olemme lukeneet niitä vaimoni kanssa myös suomeksi, ja loppusuora häämöttää jo.

Muistan Eriksonin saarnamieskaima Leif Nummelan todenneen viime keväänä Ryttylän Raamattua käsittelevässä Apologiaforumissa, että Eriksonin kirja on niin tärkeä ja hyvä kirja, että jokaisen pitäisi myydä kaikki mitä omistaa ja hankkia teos hyllyyn. Vaikka Nummelan heitto olikin kunnon hyperbola, niin kyllähän kirja on yhtä timanttia. Oman kappaleeni tosin taisin lahjoittaa pappisvihkimyksen johdosta ystävälleni. Pitää hankkia uusi kappale takaisin hyllyyn heti, kun on mahdollisuus!

Eriksonin kirja on lyhyt ja ytimekäs ja erittäin systemaattinen. Ensimmäisessä kappaleessa Erikson esittää selkeät tutkimuskysymykset. Hänen mukaansa tutkijat ovat yleensä painottaneet, että Lutherin raamattunäkemyksessä olennaista on Raamatun auktoriteetti (auktoritet) traditiota vastaan tai sen armoa välittävä vaikutus (nådemedel = armonväline). Yleensä tutkijat ovat painottaessaan toista hylänneet toisen funktion tai ainakin väheksyneet sen merkitystä Lutherin teologiassa. Erikson etsii näitä kahta Raamatun funktiota Lutherin teoksista. Sen lisäksi Erikson pyrkii löytämään Lutherin kirjoituksista vastauksen siihen, mitä Luther pitää Raamatun keskuksena (centrum). Erikson on valinnut Lutherilta kahdeksan pääteosta, joita hän käsittelee kronologisessa järjestyksessä ja siten myös pohtii, muuttuuko Lutherin raamattunäkemys ajan kuluessa.

Jokainen kappale käsittelee yhtä Lutherin teosta. Aluksi Erikson referoi käsittelemänsä teoksen kysymyksenasettelun puitteissa ja käy sen jälkeen keskustelua tutkijoiden kanssa. Viimeisessä luvussa Erikson tiivistää kirjan tulokset. Rakenne on systemaattisen kuiva, mutta samalla todella helppo ja selkeä.

Lutherin näkemys ei muutu ajan saatossa. Raamattu toimii auktoriteettina järjen ja filosofian (ehtoolliskiista, sidottu ratkaisuvalta, perisynti) sekä tradition (roomalais-katolinen kirkko) yläpuolella. Raamatun on mahdollista toimia ylimpänä auktoriteettina, koska se on selkeä kirja. Tämä oppi Raamatusta selkeänä kirjana on muuten nykypäivän luterilaisuudesta kadonnut; Raamattu nähdään nykyään jälleen epäselvänä kirjana, jota voidaan tulkita miten sattuu ja minne sattuu, varmaan osittain postmodernismin ja derridaistien takia. Ajattelen, että Sammeli Juntusen Kirkon Raamattuteologiasta ja sen puutteesta voisi olla avuksi tässä ongelmassa. Raamattua tulee tulkita kirjaimellisesti (ei tarkoita nykyajan amerikkalaisfundamentalistista raamatuntulkintaa), allegoria on sallittua siinä määrin kuin lukija tuntee kristillisen uskon, mutta sitä tulee enimmäkseen välttää. Luther itse harjoittaa sitä erityisesti Vanhan testamentin tulkinnassaan. Sen sijaan Raamatun inspiraatio ja syntyhistoria saavat Lutherilta vähemmän huomiota. Raamattu toimii myös armonvälineenä, erityisesti julistettuna sanana, mutta myös kirjoitettuna. Tässä Erikson on eri mieltä kuin professori Miikka Ruokanen, joka hänen mielestään tekee liian suuren eron saarnatun ja kirjoitetun sanan välille. Raamatun keskuksen Luther on määritellyt vähemmän selkeästi. Välillä se on Kristus, välillä vanhurskauttamisoppi. Voidaan kuitenkin ajatella, että Kristus on keskus. Samalla Kristus yhdistää Raamatun auktoriteetti- ja armonvälinefunktiot. Raamattu on auktoritatiivinen, koska se on Kristuksen sanaa. Samalla se toimii armonvälineenä, koska se on Kristuksen sanaa.

Eriksonin kirja on lyhyydestään huolimatta painava. Hän sitoutuu selkeästi enemmän ruotsalaiseen koulukuntaan (Hägglund, Ingemar Öberg) kuin suomalaiseen (Ruokanen). Ingemar Öbergin tiiliskivi Bibelsyn och Bibeltolkning hos Martin Luther vuodelta 2002 on kattavampi ja perusteellisempi, mutta samalla kovin raskas. Sen etuna ovat pitkät lainaukset suoraan Lutherin teksteistä. Senkin luin kesällä.

Jos kirjaa tekisi mieli lukea, mutta ruotsin taito sakkaa, niin onneksi Eriksonin asiantuntemuksesta pääsee nauttimaan myös joko livenä Perustan tulevilla teologisilla opintopäivillä tai lukemalla Perussanoman reformaation juhlavuoden kunniaksi julkaiseman kirjan Teesejä Raamatusta.

”För Luther hör frågan om Skriftens yttre klarhet (claritas Scripturae) samman med dess auktoritet. Endast en klar och entydig Skrift kan ha auktoritet menar reformatorn, som övergav den fyrfaldiga tolkningsregeln (quadriga) och istället började framhålla Skriftens enkla bokstavliga betydelse (sensus litteralis). Inte minst i sin kamp för realpresensen i nattvarden höll Luther hårt fast vid instiftelseordens enkla och bokstavliga betydelse. Reformatorn varnar i flera sammanhang för att använda den s.k. allegoriska bibeltolkningen, ifall man inte har en god insikt i den kristna läran.” (s. 123–124)

4. Timo Nisula: Augustinus (233 s., WSOY 2008)

WSOY:n Kristinuskon vaikuttajat -sarjassa ilmestyi aikoinaan Augustinus-tutkijapastori Timo Nisulan ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys tuosta Pohjois-Afrikan mohikaanista, Hippon piispasta, herra A:sta.

Augustinus on merkittävä kirkkoisä erityisesti läntiselle kristinuskon haaralle. Augustinuksen muotoilemat perisyntioppi ja ennaltamääräämisoppi ovat olleet merkittäviä niin roomalais-katolisille kuin luterilais(-katolis)illekin. Uskonpuhdistuksen merkkivuoden sankari, Playmobil-figuurista ja Tässä seison –sukista suurelle yleisölle tuttu Martti Lutherkin oli nimenomaan augustinolaismunkki ja tutustunut erityisesti Augustinuksen opetuksiin.

Heitänpä tähän väliin pienen heiton. Yleensä paljon Lutheria lukeneet alkavat muistuttaa Lutheria myös siinä, että äänenpainot kovenevat ja Lutherin retoriikasta otetaan mallia sekä hyvässä että pahassa. Tutkija Nisula on lukenut ja kääntänyt Augustinusta sen verran, että myös hänen kirjoitustyylinsä on tainnut saada vaikutteita Hippon herralta. Sen verran mukavaa ja sujuvaa on Nisulan tekstiä lukea!

Nisula käsittelee Augustinusta varsin yleispiirteisesti. Hän käyttää paljon lainauksia ja antaa siten tilaa piispalle itselleen, mikä ilahduttaa lukijaa, joka ei muuten ole Augustinuksen teksteihin tutustunut. Käännökset ovat hyviä ja ammattitaitoisia, usein ymmärtääkseni Nisulan omia. Augustinuksen polemiikit newagehtavaa manikealaista poppoota (johon hän itsekin jonkin aikaa kuului), Pelagiusta ja donatolaisia vastaan saavat kirjasta ison osan, toisaalta ihan syystäkin, sillä ne ovat vaikuttaneet olennaisesti hänen ajatteluunsa.

Kirjan kautta pääsee myös pienelle aikamatkalle. Nisula kuvaa esimerkiksi sen aikaisen postin ongelmia, Augustinuksen kirjeenvaihtoa ja saarnoja. Lisäksi isot teemat, kuten ihmisen vapaa tahto, synti, pelastus ja kolminaisuus, tulevat käsitellyiksi kertomuksellisella tavalla. Nisula avaa Augustinuksen omaa mielenmaisemaa. Lukija ikään kuin vedetään mukaan Augustinuksen omaan taisteluun ja elämään eri kirjeiden ja kirjojen kautta.

Tolle lege!

Pieni ote kirjasta on Augustinuksen kirjeestä Valerius-piispalle Augustinuksen pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 391:

”Tässä elämässä ja etenkin nykyaikana mikään ei ole piispalle, papille tai diakonille helpompaa ja hauskempaa ja ihmisten mielestä miellyttävämpää kuin viran hoitaminen leipätyönä ja olemalla kaikille mieliksi. Mikään ei kuitenkaan ole Jumalan silmissä kurjempaa ja surullisempaa ja kirotumpaa.

Samoin mikään ei ole tässä elämässä ja etenkin nykyaikana piispalle, papille tai diakonille vaikeampaa, työläämpää ja vaarallisempaa kuin taistella suuren valtiaamme käskyjen mukaan. Ja taas, mikään ei ole Jumalan silmissä sen onnellisempaa!

– –

Minä vain en osaa! En minä ole lapsena enkä nuorena saanut mitään oppia tällaiseen työhön. Siinä vaiheessa, kun aloin jotain ymmärtää, minut pantiin väkisin virkaan kaikkien syntieni palkkana (mitään muuta syytä minulle ei kyllä tule mieleen).

Minulle annettiin kaleerissa kakkossoutajan paikka, vaikka en edes tiedä, miten päin airoa pidetään.

Luulen, että Herra tahtoo minua näin rangaista. Olenhan ollut kärkäs arvostelemaan muiden soutajien syntejä, niin kuin olisin kovastikin oppineempi ja laadukkaampi mies, ja nyt olen itse kokenut, mistä tässä kaikessa on kysymys.” (s. 31–32)

5. Eero Junkkaala: Viides herätysliike. Näin minä sen näen (198 s., Kirjapaja 2016)

Eero Junkkaalan kirja on ainakin omassa änkyräteologisessa kuplassani herättänyt eniten tunteita, kynän sauhuamista, pohdintaa ja ajattelua. Kirjasta ollaan montaa mieltä. Mielestäni yksi loistava hyvän kirjan mittari helppolukuisuuden ja viihdyttävyyden lisäksi on se, että se haastaa pohtimaan. Ja mikäli jokin kirja haastaa pohdiskelutyöhön, niin se kirvoittaa myös ajatuksia. Ja niitä on tosiaan siunaantunut, lähtien Uusi tie -lehden pääkirjoituksesta ja jälkikeskustelusta virkakysymyksestä, jota käsiteltiin lyhyesti marraskuisen Kirkolliskokouksen kyselytunnillakin, aina Keijo Rainerman mielenkiintoiseen arvioon Perustassa tai Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramiehen pohdintoihin luterilainen.netissä.

Kirjoitin kirjasta jo tuoreeltaan oman subjektiivisen kirja-arvioni, johon herra kirjailija itsekin kommentoi oman ”tykkäyksensä”. Siksi en teosta tässä sen enempää avaa. Pieni maistiainen itse kirjasta on kuitenkin paikallaan. Junkkaala käsittelee kirjassaan luvun verran itsellenikin merkittävän Suomen teologisen instituutin syntyä:

”Halusimme antaa viestin, että paras vastaus huonolle eksegetiikalle on hyvä eksegetiikka. Emme lähtökohtaisesti torjuneet historiallis-kriittisen metodin käyttöä vaan sen väärinkäytön. Jos sen johdosta Raamattu sirpaloituu joukoksi keskenään ristiriitaisia mielipiteitä, se on osoittautunut hyödyttömäksi menetelmäksi. Raamatun tutkimuksen tulee olla sellaista, jolla on käyttöä kristillisen seurakunnan opetuksessa ja julistuksessa. Tietenkin akateeminen tiede on arvovapaata ja voi tulla mihin tuloksiin tahansa. Kuitenkin jos uskomme, että Raamattu on Jumalan ilmoitus, sillä täytyy olla jokin yhtenäinen sanoma ja juoni. Kristillinen kirkko on tämän aina tiennyt ja akateeminen teologia joskus perusteellisesti hukannut. Tällaisia kysymyksiä pohdimme ja tältä pohjalta koetimme rakentaa ”parempaa eksegetiikkaa”.

Muuan anekdootti STI:n alkuvuosilta on jäänyt elämään niistä keskusteluista, joita yliopiston luennoilla oli joskus käyty. Vanhan testamentin professori Raija Sollamo oli kai hiukan tympääntynyt opiskelijoiden kysymyksiin ja vastaväitteisiin ja tokaissut: ”Mitä te luulette voittavanne sillä, että pidätte kiinni tuosta vanhasta raamattunäkemyksestänne?” Joku opiskelija takapenkistä oli huutanut: ”Iankaikkisen elämän.” Näin tämä asetelma usein koettiin. Raamattua repivä teologia uhkasi jopa riistää uskon.

Kun Timo Eskola vuonna 1992 tuli Suomen teologisen instituutin työntekijäksi, opetuskapasiteetti kaksinkertaistui. Kaiken lisäksi Eskola osoittautui vuosien varrella eksegeetiksi, joka alkoi julkaista tuotantoa sekä suomeksi että englanniksi sellaisia määriä, että yliopiston opettajista harva on pystynyt samaan. Hän teki toisen tohtorintutkinnon kirjallisuustieteestä ja on julkaissut Euroopan arvostetuimmissa teologisissa sarjoissa useita teoksia. Teologisen tiedekunnan dosenttina hän opettaa myös yliopistossa. Kaikkein kiistellyin tutkimuskohde on ollut Heikki Räisäsen teologian analysoiminen. Se tuotti kiivaan keskustelun Räisäsen kanssa myös Teologisen Aikakauskirjan sivuilla.” (s. 112–113)

Ajasta aikaan varjellut – Lempäälän seurakunnan lähikirkkohistoria

Eero Junkkaalan subjektiivishistoriallisen katsauksen lomassa kiinnostuin aiempaa enemmän myös oman vanhan kotiseurakuntani historiasta. Jonkin verran siitä jo tiedän ja lähilähihistoriaa olen itsekin elänyt. Paljon on kuitenkin ollut pimennossa. Junkkaalan kirjan innoittamana kaivoin siis kirjahyllystäni siellä jo useita vuosia lojuneen pienen (subjektiivisen) kirjan Ajasta aikaan varjellut – Lempäälän seurakunnassa 1951–2011, jonka on koonnut ja pitkälti kirjoittanut myös Lempäälän paikallishistoriaa ansiokkaasti kuvannut Ritva Mäkelä. Kirjassa kuvataan varsin kattavasti eri vuosikymmenien tapahtumia ja seurakunnan kehittymistä. Mäkelän kuvausta rytmittävät mukavalla tavalla myös eri henkilöiden omat tarinat. Punaisena lankana kulkee pitkän linjan työntekijän ja seurakuntalaisen Helli ”Hymy” Vilppaan tarina. Hymy saapui Lempäälän seurakunnan palvelukseen vuonna 1951 ja jatkoi pientä paussia lukuun ottamatta eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1989. Sen jälkeen hän on toiminut seurakunnassa aktiivisesti vapaaehtoistyössä.

Omat vanhempani ovat muuttaneet Lempäälään alun perin Itä-Suomesta, josta omat sukujuureni löytyvät. Olen siis ensimmäisen polven lempääläinen. Vaimoni taas on oikea paikallishistorian tuntija, ja hänen sukunsa molemmat haarat ovat hämäläiset ties kuinka monennessa polvessa. Hän on siis monennen polven lempääläläinen. Äijä eli isoisä tosin on poikkeuksena saapunut Karjalankannakselta evakkona.

Ehkä on vanhenemisen merkki, että alkaa kiinnostua omasta historiastaan ja itselle merkittävän seurakunnan historiasta. Tai sitten kyse on vain viisaudesta. Sillä historia on aina hyödyllistä!

Tässä kirjoituksessa nostan esiin epämääräisen määrän helmiä seurakunnan historiasta. Samalla tämä kirjoitus toimikoon jonkinlaisena kiitoksena niistä vuosista, joista olen saanut nauttia Lempäälän seurakunnassa kasvaen, ollen ja palvellen aina pyhäkoululaisesta (josta en tosin muistaakseni kauheammin välittänyt) ja rippikoululaisesta kesäteologiin.

Wanha pitäjä Lempäälä

Olin uskonpuhdistuksen juhlavuoden alkajaisiksi Holy Helsinki Walk -kirkkokierroksella, jonka teologi-filologi-kääntäjä-taikuri-kirjailija-tohtorikoulutettava-kaupunkiopas Emil Anton asiantuntevasti ja veikeästi opasti. Kierroksella kävi ilmi, kuinka nuori Helsinki oikeastaan on. Lempäälä (Lembois) tuo Helsingin lyhyeen historiaan mukavaa kontrastia. Oma rippi- ja vihkikirkkoni ja henkinen kotikirkkoni, kaunistakin kauniimpi Pyhän Birgitan kirkko on rakennettu aivan 1500-luvun alkupuolella. Sitä ennen läheisyydessä on nähtävästi sijainnut puukirkko, joka on perimätiedon mukaan ollut peräisin 1400-luvulta. Lempäälässä on siis myös koettu uskonpuhdistus, vaikkei kirkko kauaa ehtinytkään katolinen olla.

Birgitta-nimeen liittyy tarina, jonka olen aikaisemminkin kuullut. Aiempi Lempäälän ja Vesilahden (Vesilax) yhteinen kirkko (tai sitten Lempäälän kappelikirkko) paloi. Tarun mukaan Lempoisten kylän Tarikan talon Birgitta-piika huomasi tulen järven takaa ja ehti paikalle juostuaan pelastaa kirkosta vain muutamia pyhimyksenkuvia. Toinen niistä oli Pyhä Birgitta ja toinen Maria Magdaleena. Kuvat laitettiin lautalle ja lautta vesille, ja tulevan kirkon sijainti määritettiin sen mukaan mihin lautta rantautui. Tosin ensimmäinen paikka ei rakentamiseen kelvannut, joten lautta pistettiin vesille uudemman kerran. Onko tarina totta vai tarua, siitä ei ole tietoa. Hauska taru silti. Mäkelä siteeraa vanhaa runomuotoa tarusta:

Haurala ei havainnut
Herrala ei herännyt
Nurmikunta nukkununna.

Lempäälässä on myös ollut merkittäviä kirkonmiehiä, joista jotkut Mäkelä lyhyesti mainitsee. Esimerkiksi kirkkoherra Tuomas Sarkolainen lahjoitti 1500-luvun alussa kotiseurakunnalleen suurikokoisen painetun latinankielisen Raamatun vuodelta 1470. Eipä ollut paljoa aikaa kulunut koko kirjapainotaidon keksimisestä! Nykyisin tätä Raamattua säilytetään Kansalliskirjastossa.

1800-luvulla kanttori Gustaf Lindell kokosi yli 400-sivuisen Koraalikirjan, joka antaa kuvan sen ajan kirkkolaulusta Lempäälän seurakunnassa. Siihen aikaan ei virsikirjoissa ollut nuotteja, joten virret opeteltiin ulkoa ja ne laulettiin miten laulettiin. Nykyajan vastine voisi olla nuorten veisut: Lempäälän nuoressa seurakunnassa laulettiin pitkään ilman nuotteja, ja veisuja lauletaan nuorten parissa edelleenkin ”väärin”, vaikka kädessä olisi Punaisen veisukirjan tai Viisikielisen nuotitkin.

Gustaf Johanssonkin on toiminut Lempäälässä kirkkoherrana, tosin vain vähän aikaa. Ehkä on silti pakko paljastaa, että kyseessä on 1900-luvun taitteen molemmin puolin arkkipiispana toimineen Gustaf Johanssonin isä, ei itse arkkipiiska.

Ehkä kaikkein tunnetuin lempääläinen on kuitenkin 1700-luvun puolivälissä kirkkoherrana toiminut Erik Edner. Tai ainakin hänen kuuluisi olla tunnetuin! Kyseinen Erkki oli nimittäin Ruotsin valtiopäivillä pappisedustajana, ja juuri hän ehdotti kuninkaalle kaupungin perustamista Tammerkosken partaalle. Erkin sanoista otettiin vaari, ja sinnehän se Mansesteri lopulta pykättiin. Tamperelaiset saavat siis olla ikuisesti kiitollisuudenvelassa meille lempääläisille tästä jalouden työstä! Ja jos joskus tulevaisuudessa tapahtuisi sellainen hirvitys, että kunnat pakkoyhdistettäisiin, niin historiallisin perustein uuden mammutin nimeksi pitäisi ilman minkäänlaista epäilystä tulla Suur-Lempäälä. Saisivat siellä Suur-Tampereen toimituksessa olla vähän fiksumpia propagandistisessa nimenvalinnassaan!

Herätysten seurakunta

Lempäälän seurakunta on kokenut monta ”herätyksen” aaltoa. Hannulan herätyksestä olen kuullut kirkkohistorian luennoilla yliopistossa. Sitä en kuitenkaan ollut aiemmin tiennyt, että kyseinen herätys oli varsin voimakas myös Lempäälän alueella 1900-luvun alussa. Herätykselle nimensä antaneen Frans Hannulan poika Toivo Hannula nimittäin toimi ensin kappalaisena ja myöhemmin kirkkoherrana Lempäälässä. Lempäälä on ymmärtääkseni ollut kansalaissodan aikana vahvaa punaista aluetta, ja siellä käytiin pitkään taisteluita. Toivo Hannula oli siunaamassa punaisten uhreja – mitä kaikki papit eivät ilman muuta ikävä kyllä tehneet.

Yksi itselleni täysin puskista tullut tieto on Lempäälän luonnonparantolan merkitys. Olen nuorempana kuvitellut sen olevan jonkinlainen new age-tyylinen uushenkisyysparantola. Kylpylä on kuitenkin rakentunut pastori Juho Uotin kehittämän vesihoitomenetelmän ympärille, ja sen on omistanut ja omistaa edelleen Uotin suku. Paikalla on käynyt kylpemässä muun muassa Mika Waltaria ja Ilmari Kiantoa. New agen sijaan kylpylä oli läpeensä hengellinen kristillisesti. Siellä esimerkiksi pidettiin kolme kertaa viikossa iltahartauksia ja muitakin tilaisuuksia, muun muassa juhannusjuhlia. Puhumassa kävivät vuosien saatossa esimerkiksi piispat Eino Lehtinen ja Aimo T. Nikolainen sekä arkeologi ja professori Aapeli Saarisalo. Juhannusjuhlat järjestetään kirjan mukaan edelleen. Mielenkiintoinen tieto, koska en ole itse niistä ikinä kuullutkaan!

Toinen merkittävä herätys on ollut seurakunnan kappalaisen Aimo Sorrin pikkupappilassa pidettyjen seurojen ympärille rakentunut sorrilaisuus. 60-luvun nuorisoherätyksellä oli hyvät ja huonot puolensa. Hyviin kuului tietenkin herätys. Huonoihin kuului liiallinen jyrkkyys. Kappalainen oli uskova, mutta rukoilevaistaustaista (!) kirkkoherraa ei sellaisena välttämättä pidetty. Mieleen tulee Bo Giertzin Kalliopohjaromaanin uskova keltanokkapappi.

Sorrilaisuus oli osa viidesläistä liikettä, ja herätyksen piiristä Suomen Siionin valokeiloihin ovat ponnistaneet muun muassa veljekset Junkkaala ja rovasti ja lähetystyöntekijä Erkki Lehtonen. Eero Junkkaala näkee Lempäälän myös linkkinä 60-luvun eri herätysalueiden välillä. Itselleni uutta oli esimerkiksi se, että Kuljussa (!) pidettiin Yhteyspäiviä, joiden aikana käytiin keskusteluja näiden paikallisten herätysten saamiseksi saman katon alle. Eero Junkkaalan mielestä nämä kokoukset olivat yksi sysäys Kansanlähetyksen syntymiselle. Sorrilaisuus hävisi historian lehdiltä kappalaisen aikaisen kuoleman myötä.

Jonkinlaista häppeninkiä on tapahtunut nuorisotyössä kyllä sorrilaisuuden jälkeenkin. 70-luvun lopulla remmiin astui esimerkiksi Markku ”Maxi” Kuusjärvi, suurten linjojen mies, joka lähti rakentamaan nuorisotyötä ennakkoluulottomalla otteella. Hän oli paitsi visionääri myös visioiden toteuttaja. Harvinainen paketti siis. Kuusjärven kautta nuorisotyöhön tuli mukaan paljon erämeininkiä. Erilaisia vaelluksia ja reissuja järjestettiin ulkomaita myöten. Yksi selkeä edelleen elävä Maxin perintö on vuosittain järjestettävä Uusi alku, joka aiemmin tunnettiin Loppiaistapahtumana. Se on vanhin paikallisseurakunnan järjestämä nuorisotapahtuma. Ensimmäinen järjestettiin jo loppiaisena 1979 ja vuoden 2017 kattauksen ja ohjelman löytää täältä. Tervetuloa! Toinen perintö Maxilta on pitkä luontopolku, nimellään yllättävä Birgitan polku. Siellä järjestetään myös jokavuotinen Birgitan kirkkovaellus.

Ihmeellistä omistautumista

Nykyajan pullamössölle kirjasta avautui myös huikaiseva näkymä eri työntekijöiden ja riviseurakuntalaisten omistautumisesta. Hymy, henkilö, jota en edes tunne hänen pitkästä historiastaan huolimatta (mitä se kertoo seurakunnan jakautumisesta eri sektoreihin!), on tästä yksi esimerkki. Hymy on omistautunut seurakunnan työlle yli 60 vuoden ajan!

Toinen mieleenpainuva henkilö, johon sain kirjan kautta tutustua, on diakonissa Anni Hynninen, joka tuli seurakuntaan töihin vuonna 1931. Anni polki säällä kuin säällä vanhusten luo ympäri pitäjää, yöpyi sairaiden luona, teki töitä äitien parissa eikä paljoa kelloon ja työaikaan katsellut. Lähtö saattoi tulla keskellä yötä. Jos Sisar Anni oli jossakin asioilla, oli silloinkin ovensuussa lappu, jossa kerrottiin mistä diakonissan saattoi tavoittaa ennen älypuhelinten ja internetsin keksimistä.

Myös pitkän linjan kappalainen ja kirkkoherra, vastikään edesmennyt Heikki Miettinen omistautui työllensä. Hän osasi muun muassa nähdä tulevaisuuteen ja ajoi Tervajärven leirikeskuksen rakentamisesta. Leirikeskus onkin palvellut seurakuntaa ja sen muita vuokraajia jo monta vuosikymmentä. Lisäksi hän aloitti yhteistyön paikallislehden kanssa ja aktivoi myös maallikoita kirjoittamaan Hiljaisia hetkiä -palstalle viikoittaisia hartaustekstejä. Sinne olen itsekin päässyt kerran kirjoittamaan.

Mutta mitä sitä suotta valokeilaa työntekijöihin työntämään. Moni riviseurakuntalainenkin on kantanut useita vuosikymmeniä vastuuta ja ollut antaumuksella mukana seurakunnan työssä. Esimerkiksi Lahja Salminen on toiminut aktiivisesti vuodesta 1955 lähtien vaikkapa diakoniatyössä. Tai Aune Saarinen toimi nyt jo homeen takia puretun Sääksjärven seurakuntatalon keittiössä kiireimpisinä aikoina päivittäin. Saarisen panoksesta työhön kertokoon se, että seurakunta päätyi toteuttamaan ruokapuolen Sääksjärvellä ostopalveluna sen jälkeen, kun Saarinen ei enää voinut työskennellä!

Yksi aivan tajuton uskollisuuden ilmentymä ovat erilaiset diakonia- ja lähetyspiirit, joista tosin moni on myös lopettanut toimintansa vuosikymmenien aikana, kun jäsenet ovat nukkuneet pois eikä vaihtuvuutta ole ollut. Kirjan kirjoittamisen aikaan jäljellä ovat olleet enää Säijän ja Mattilan kylän diakoniapiirit sekä Lastusten ja Lempoisten lähetyspiirit. (Nuorilla aikuisillakin on toki nykyään monia piirejä.) Esimerkiksi Mattilan diakoniapiiri on toiminut yhtäjaksoisesti jo vuodesta 1947! Piireissä kokoonnutaan yhteen ja joku työntekijä on välillä käynyt vierailemassa. Niissä on myös kerätty vuosikymmenien ajan varoja monenlaiseen hyväntekeväisyystoimintaan ja lähetystyölle. Lähetysleipurit ovat leiponeet eri myyjäisiin sekä 2000-luvulla perustettuun seurakunnan omaan olohuoneeseen keskustassa, lähetyskahvila Olkkariin ties mitä. Tulot ovat tietenkin lähteneet lähetystyöhön sekä hyväntekeväisyyteen. Tästä saisivat nuoremmat polvet ottaa hieman mallia!

Kirjan sivuilta löytyi myös monia tuttuja. Yksi ”tuttu” on monilla sivuilla vilahtanut Aleksanteri tai Aleks Leppänen, joka oli vaimoni äijän isä. Hänestä ei kerrottu paljoakaan kirjassa, mutta tarinoiden kautta tiedän, että hän toimi ennen sotia Evankeliumiyhdistyksen maallikkosaarnaajana Sakkolassa. Sotien jälkeen hän saapui perheineen evakkona Lempäälään ja jatkoi siellä aktiivista toimintaansa. Yhdessä vuoden 1959 pyhäkoulukuvassakin Aleksanteri näkyy. Äijän isä oli hyväkuntoinen ja polki vielä vanhempanakin myymässä Sanansaattajaa ympäri naapuripitäjiä. Tällaisella reissulla hän kuolikin äkillisesti ollessaan pimeällä palaamassa Valkeakoskentietä pitkin takaisin kotiin. Valaisemattomalla tiellä hän joutui bussi töytäisemäksi.

Näitä itsestään ääntä pitämättömiä persoonia riittää tajuton määrä. Ei seurakunta ole työntekijät vaan se pyhien yhteisö, joka kokoontuu Sanan ja sakramenttien äärelle! Ja samalla seurakunnan työtä ovat kaikki ne pienet purot, joista syntyy yhteenlaskettuna vuolas virta. Silmä ei sitä osaa erottaa, mutta vaikutukset näkyvät sielläkin missä ei uskoisikaan.

Mietelmiä kirjan pohjalta

Kirjan kirjoittamisen jälkeenkin on tapahtunut paljon. Esimerkiksi uusia työntekijöitä on tullut, monia on jäänyt eläkkeelle ja uusia toimintamuotojakin on aloitettu. Kuljun Majakkaan on syntynyt vahva Majakka-yhteisö, jonka keskuksena on viikoittainen Majakka-messu. Nuorisotyössä on valloitettu pitkään käyttämättömänä seissyt Kuljun vanha seurakuntatalo, jota nykyään kutsutaan Toiseksi kodiksi. Sitä on rohkeasti lähdetty kunnostamaan ja täyttämään monenlaisella toiminnalla. Ote on ollut ulospäinsuuntautunut ja diakoninen. Toisella kodilla on esimerkiksi järjestetty renkaidenvaihtotalkoita ja autettu äkillisesti apua tarvitsevia.

Yksi asia jää kirjan jälkeen pohdituttamaan. Olen itse asiassa pohtinut sitä aiemminkin. Nuorisotyön piiristä en kaikesta huolimatta itse löytänyt messua ennen kuin vasta varsin myöhään. Oikeastaan koko muu osa seurakunnan työstä nuorisotyön kuplaa lukuun ottamatta jäi pitkälti pimentoon. Koko seurakunnan olemassaolon näki vain nuoriso- ja rippikoulutyön kautta. Onneksi valtuutettuna seurakuntaa onnistui näkemään vähän laajemmastakin perspektiivistä.

Olisi hienoa, jos seurakunta pystyisi tuomaan eri ikäluokkia lähemmäksi toisiaan. Messu olisi tietenkin paras vaihtoehto. Messun kuuluisi olla selkeästi koko seurakunnan keuhkot, joihin eri seurakunnan spesifityömuodot hengittävät väkeä sisään, ja joka hengittää seurakuntalaisia ulos eri työmuotojen viikkotoiminnan piiriin. Messu on myös se linkki, joka jää, kun muuttaa toiselle paikkakunnalle. Jos on oppinut käymään messussa nuorena, on siellä mahdollisuus käydä vielä vanhempanakin. Messu ei saa olla vain yksi työmuoto muiden joukossa, vaan kaikki työmuodot yhdistävä seurakunnan sydän ja keuhkot. Sitä se on teologisesti ja sitä sen pitäisi olla myös käytännössä. No, tästä olen kirjoittanut useasti.

Jotenkin tuntuu, että eri työmuodot ovat hieman kaukana toisistaan. Varttuneemmalla väellä olisi varmasti paljon annettavaa nuorille ja nuorilla vanhemmille. Yhden hyvän esimerkin tästä näin suorittaessani rippikouluharjoittelua Kangasalan seurakunnassa viime talvena. Rippikoulun yhteyteen oli järjestetty eläkeläisten oma leiripäivä. Heidän kanssaan vietettiin yhteinen kahvihetki, ja väki jaettiin pieniin ryhmiin, jotka koostuivat muutamasta nuoresta ja eläkeläisestä. Puheensorina jatkui pitkään, kun he saivat kysellä toisiltaan ja kertoa omista ajatuksistaan ja elämästään toisilleen. Ja palaute oli myöhemmin oppimispäiväkirjoissa todella positiivista!

Nuorten parissa on myös jo monta vuotta sitten elvytetty vanha seuraperinne. Millaista olisikaan, jos sekä vanhat että nuoret kokoontuisivat yhteisiin seuroihin laulamaan ja todistamaan?

No, ehkä tämä on lopulta vain romanttista haihattelua.

Olen tajuttoman kiitollinen Lempäälän seurakunnalle niistä monista vuosista, joita sain viettää sen piirissä. Vaikka messu jäi aivan ennen teologian opintojen alkua edelleen hieman vieraaksi, sain rippikoulu- ja nuorisotyön piirissä juurtua Kristukseen Kolossalaiskirjeen hengessä. Ne juuret ovat kantaneet minua silloin, kun tyrskyt ovat ympärillä tyrisseet. Välillä on ollut ylilyöntejäkin ja sellaista nuoruuden uhmaa, jota myöhemmin vähän häpeää. Mutta armossa on hyvä elää!

Kiitos siis, Lempäälän seurakunta, kaikesta työstä, tuesta, ja ennen kaikkea niistä vahvoista juurista Kristuksessa, jotka olen saanut eläessäni kirkkoäidin helmassa!

P.S. Vaimoni kanssa meillä on muuten kova kiista joka tekstin yhteydessä siitä, kumpaa sanaa pitää käyttää: ollaanko sitä lempääläisiä vai lempääläläisiä. Edes Kielitoimisto ei tätä ratkaise. Minä käytän lempääläistä ja vaimo lempääläläistä, koska ”ei ole Forssasta kotoisin”. Tästä on sitten aina mukava kiistellä. Tätä kirjoitusta oikoluettaessa kiista tietenkin yltyi ennennäkemättömiin mittoihin.

pyhan_birgitan_kirkko

Näin taas minä sen näen: Eero Junkkaalan matkassa viidesläisyyden syövereihin

Syksyn mittaan kirkon änkyräpiireissä on ollut pientä pöhinää ilmassa. Kyseessä ei niinkään ole ollut uskonpuhdistuksen juhlavuosi, vaikka senkin puitteissa pöhinää riittää. Itse esimerkiksi odotan innolla Perussanoman tulevia teesikirjoja. Sen sijaan pöhinää on synnyttänyt Eero Junkkaalan subjektiivishistoriallinen katsaus viidennen herätysliikkeen historiaan. Subjektiivisuus tulee ilmi jo alaotsikossa: Näin minä sen näen. Ja näkökulmia riittää.

Kirja on tosiaan herättänyt keskustelua. Ennen kirjaan tarttumista olen saanut kuulla mielipiteitä ja lukenut haastatteluita ja palautetta ja kirja-arvioita muun muassa Sanansaattajasta, Kotimaasta, Kulmakivestä ja ennen kaikkea Uudesta tiestä, jossa käytiin varsin suureksi muotoutunut pieni virkaväittelykin. Itse nuoren sukupolven herätysliikkeiden ulkopuolelta tulevana jantterina olen seurannut keskustelua varsin kiinnostuneena.

Nyt sain kuitenkin lopulta käsiini itse kirjan ja ahmaisinkin sen aivoihini muutamassa päivässä. Kyseessä on oivallisesti kirjoitettu teos. Anekdootteja vilisee mutta kuitenkin ilman asiavirheitä – ainakin herätysliikehistoriatutkijatohtori Teemu Kakkurin mukaan. Ainoastaan Matti Väisänen ei muistaakseni yhden palautteen mukaan ole itse todennut sitä mitä Junkkaala kirjoittaa sivulla 97.

Jos Martti Pyykönen omassa Kulmakiven kirja-arviossaan totesi kirjan lukemisen olleen jonkinlaista meta-tason toimintaa, koska hän luki sitä STI:n gradupaikalla numero 27, niin itselleni kyseinen lukuelämys nousi aika monenteen potenssiin. Tällä tavalla minä sen nimittäin näen:

Lempäälä(läi)nen eksegeetti Helsingistä Suomen teologisen instituutin kautta Åbo Akademiin

Junkkaala avaa kirjassaan omaa historiaansa mielenkiintoisella tavalla. Oikeastaan toivoisin, että vielä joskus pääsisin lukemaan ihan kunnollisen omaelämäkerrankin. Nimittäin yhtäläisyyksiä oman nuoren pojanklopin elämänhistoriani kanssa löytyi paljon.

Ensinnäkin Junkkaala avaa omaa herätystään ja 60-luvun Lempäälän tilannetta. Lempäälän pikkupappilassa Aimo Sorrin luona pidettiin kokouksia, ja sieltä ponnistettiin eteenpäin. Itse olen asunut elämäni ensimmäiset 19 vuotta Lempäälässä. Olen siis saman seurakunnan kasvatti. Myös itselleni pappila on ollut merkittävä paikka: Pappilassa, joka vielä omana seurakuntanuoriaikanani tunnettiin Leiripappilana ja sen jälkeen Vanhana pappilana, olen viettänyt monia ”kesäsoluja” Raamattuopetusta kuunnellen, saunoen ja makkaraa paistellen. Olen jopa itsekin siellä opetuksia pitänyt. Samaisessa talossa meillä oli myös bändikämppä. Kyseessä ei tosin tietääkseni ole sama pappila kuin Sorrin pikkupappila – Vanha pappila kun toimi siihen aikaan kirkkoherran eikä kappalaisen asuntona. Lempäälän kirkkokin on tärkeä paikka: siellä on sunnuntaisen penkinkuluttamisen lisäksi äiti Junkkaala tullut uskoon ja minut sekä konfirmoitu että vihitty avioliittoon.

Koska olen Lempäälän Kuljusta, oli samalla kertaa sekä hyvin outoa että mielenkiintoista lukea Kuljussa pidetyistä yhteyspäivistä, joiden aikana Junkkaala kävi kyselemässä Olavi Peltolalta, että lopettaisiko sitä lukion kun ei opiskelu maita. Markku Ojanen, jonka sielunhoidollista otetta Junkkaala kehuu, on itselleni ollut monellakin tapaa tärkeä roolimalli. Tämä professori kun leikki meidän poikiensa ystävienkin kanssa. Eikä silloin tullut mietittyä, että kyseessä on rohvessori. Myöhemmin olen sitten päässyt kirjallisuudenkin kautta tutustumaan naapurin aivoituksiin.

Yhteydet Junkkaalan kanssa eivät tietenkään jää tähän. Minäkin kiinnostuin rippikouluni jälkeen teologiasta, tosin vielä ennen lukiota minusta piti tulla teekkari. Lukion aikana opinnot eivät enää maittaneet samalla tavalla kuin hengellisen kirjallisuuden lukeminen ja seurakunnan kuvioissa käyminen, mutta selvisin niistä kunnialla hyvin arvosanoin, toisin kuin Junkkaala.

Junkkaala lähti kesken kaiken Helsingin Raamattukouluun. Minä taas luin innokkaasti myöhemmän Helsingin Raamattukoulun rehtorin Risto Santalan kirjallisuutta ja kiinnostuin kristinuskon juutalaisista juurista ja heprean kielestä. Junkkaala meni teologiseen opiskelemaan vasta myöhemmin, minä heti lukion jälkeen.

Molemmilla meistä oli kuitenkin hyvin tiukka raamattukäsitys, joka joutui yliopistoeksegetiikan haastamaksi. Me molemmat olemme olleet eksegetiikasta kiinnostuneita. Junkkaala tosin suuntautui aluksi Uuden testamentin eksegetiikkaan, minä taas hetken pohdinnan jälkeen lähdin Santalan jalanjäljissä suuntautumaan selkeästi Vanhan pariin.

Junkkaala valittiin vastaperustetun Suomen teologisen instituutin ensimmäiseksi ja pitkäaikaisimmaksi pääsihteeriksi vuonna 1987, jolloin minä en ollut vielä syntynytkään. Itse pääsin valmiiseen taloon luennoille Kaisaniemenkadulle. Silloin Junkkaala tosin oli jo lähetystyössä. Olen kuitenkin ollut aktiivisesti mukana STI:n toiminnassa heti opiskelujeni alusta lähtien – enkä ole sitä millään tavalla katunut. STI on antanut omaan teologiaani, raamattukäsitykseeni ja luterilaiseen identiteettiini valtavasti rakennuspalikoita. Se on toisen blogikirjoituksen aihe, joskin vuosien takaista pohdintaa voi löytää hieman vuoden 2013 Kulmakivestä.

Junkkaala lähti STI:stä tutkijavapaalle ja siirtyi piskuisen mutta pippurisen Åbo Akademin leipiin. Tajusi sentään mies siirtyä oikealle alalle, nimittäin Vanhan testamentin eksegetiikan pariin! Åbo Akademissa valmistui professori Antti Laaton ohjauksessa väitöskirja vuonna 2006. Itse halusin jo alusta asti Åbo Akademiin mutta ruotsintaitoni ei riittänyt. Muutaman vuoden opiskelun jälkeen pääsin minimipisteillä sisään. Tästä matkasta olen kertonut kielipoliittistakin kiinnostusta herättäneissä blogikirjoituksissani. Nykyään olen aloittelemassa gradutyötä samaisen rohvessorin ohjauksessa.

Molemmat olemme olleet myös kiinnostuneita arkeologiasta. Oma kiinnostukseni arkeologiaan ei ole tosin syntynyt Junkkaalasta irrallaan, vaan osittain hänen kirjojensa ansiosta. Arkeologiaan pääsin paneutumaan jo hieman enemmän omassa kanditutkielmassani, joka käsitteli 1. Kuninkaiden kirjan lukujen 6 ja 7 ajoitusta lähtökohtanaan John Van Seters.

Olen aktiivisesti pyrkinyt opettamaan Raamattua. Koen itseni erityisesti raamatunopettajaksi, mutta toisaalta minua kiinnostaa myös tutkimustyö. Tälläkin tapaa seuraan siis Junkkaalaa – osittain tietämättäni. No, mikäs siinä kun on fiksu mies kyseessä!

Molemmat arvostamme myös Kalevi Lehtistä. Hänen kirjansa olivat ensimmäisiä hengellisiä, joita luin, ja pääsin häntä vielä monesti kuulemaan ja hänen kanssaan juttelemaankin. Kalevi oli kiinnostunut nuoresta pojanklopista tavalla, joka oli suorastaan hämmentävä.

Vedin siis, Martti, pidemmän korren. Kyseessä oli jonkinlainen meta-meta-meta-meta-meta-tason kokemus. Tämän takia lukukokemus oli subjektiivisen viehättävä ja kierolla tavalla outo. Vähän kuin lukisi omaa tarinaansa muutettavat muuttaen. Samoja kriisejä, samantyylisiä ratkaisuja. Samoja kiinnostuksen kohteita. Sama maantieteellinen tausta. Ikäero sentään tasoittaa senkin edestä (ei millään pahalla, vaan ihan vaan hyvällä).

..ja henkilökohtaisen todistuspuheenvuoron jälkeen itse kirjaan

Junkkaala käsittelee mielenkiintoisella tavalla viidesläisyyden historiaa. Ehkä tällainen subjektiivinen kirja vetää paremmin puoleensa kuin tylsän objektiivinen. Kyseessä on muutenkin alle 200-sivuinen teos isolla fontilla ja pienillä sivuilla. Junkkaala aloittaa omalla historiallaan. Hän tuli uskoon 50- ja 60-lukujen suurissa herätyksissä. Kyseessä oli varsin ahdas usko, jossa jyvät erotettiin akanoista. Toisaalta eikö kaikilla ole aluksi kaikkitietävä ja jyrkkä asenne, kysyy Eero. Minä ainakin voin omasta puolestani vastata myöntävästi, vaikka en olekaan aivan pystymetsästä uskoon tullut vaan aina uskossa ollut. Rippikoulussa uskoon tosin tuli enemmän myös sisältöä.

Sen jälkeen Junkkaala tekee pienen historiallisen loikan Urho Muromaan ja lähtee sieltä käsin rakentamaan viidesläisyyden historiaa. Yhteys angloamerikkalaiseen evankelikaaliseen pyhityskristillisyyteen tulee selväksi. Toisena lähteenä Junkkaala näkee erityisesti pohjoismaisen pietistissävytteisen luterilaisuuden. Näiden kahden virtauksen välillä viidesläisyys on nuoralla tanssiskellut – ja tanssinee yhä.

Mielenkiintoista oli myös lukea viidesläisyyden kohtalaisen yhtenäisen liikkeen hajoamisesta ja Kansanlähetyksen syntyhistoriasta. Tämä osa suomalaista kirkkohistoriaa on jäänyt itseltäni hieman pimentoon. Ehkä pitäisi se Kakkurinkin kirja joskus lukea. Hajoamisista on kuitenkin näemmä syntynyt myös siunausta. Jokainen järjestö tekee omalla panoksellaan omaa tärkeää työtänsä. Ja eivätköhän ne tule taas jotenkuten toimeenkin keskenään, ehkä paremmin nyt, kun vanhat tienraivaajapatut ovat siirtyneet eläkemaisemiin.

Junkkaala kritisoi viidesläistä liikettä siitä, että se on ajautunut paitsioon virkakysymykseen jumittumisen takia. Sama koskee Junkkaalan mukaan myös Suomen teologista instituuttia. Tämä osuus kirjasta on herättänyt herätysliikkeiden piirissä ehkä eniten kuulakärkikynäilyä.

Virkakantakysymys onkin änkyröille hankala juttu. Itsekin olen paininut asian kanssa viimeiset viisi vuotta – tai ehkä enemmänkin yrittänyt viimeiseen asti olla painimatta ja sysätä sitä mielestä syrjään. Olen vuosien saatossa siirtynyt täydellisestä uudemman virkakannan kannattajasta sen kieltäjään ja sieltä takaisin. Nykyään olen asian suhteen varmaan junkkaalisti, mutta enpä ole siinäkään tilanteessa saanut mielenrauhaa. Ehkä se johtuu juuri siitä, että olen epärehellisesti yrittänyt olla ajattelematta koko asiaa. Vaikka en ole kokonaan onnistunut olemaan perehtymättä kysymyksen taustalla olevaan teologiseen problematiikkaan, niin hyllyssä odottaa vielä iso kasa kirjallisuutta ja argumentaatioanalyysiä eri puolilta Suomen ja maailmankin Siioniin syntynyttä haavaa. Lisääkin olisi vielä tarkoitus lainata. Saapa samalla perehdyttyä sitten kunnolla koko virkateologiaan – joka tuntuu ainakin omasta mielestäni olevan aika pitkälti hukassa täällä Suomen lakeuksilla. Tai ehkä se on nuoren ”tiedän-kaikesta-kaiken”-uhoa ja sitä kritiikkiä, jota Junkkaala juuri kritisoi.

Toinen kysymys, johon Junkkaala ottaa kantaa, on änkyröiden piirissä kannatettava kreationismi. Hän on huolissaan nuorten kristittyjen ”järjen” pimentämisestä ja omantunnon sitomisesta tiettyyn ahtaaseen tulkintaan Raamatun alkuluvuista. Itse olen myös tässä kulkenut osittain samoja latuja Junkkaalan kanssa. Nuorempana koin Raamatun luomiskertomuksen ja evoluution ristiriitaisena, kunnes tutustuin ennen kaikkea raamatuntutkimukseen ja luomiskertomuksen kontekstiin, eli siihen mikä sen merkitys sen omassa historiallisessa yhteydessään on. Junkkaala on mielestäni saanut aivan liiallista kritiikkiä ja turhia oppituomioita osakseen siitä hyvästä, että hän näkee evoluution ja kristinuskon sopivan keskenään yhteen. Toisaalta vaikka Junkkaala toteaa kirjassa, että asiasta pitäisi saada olla montaa mieltä, niin olen huomannut hänen omassa ilmaisutavassaan samantyylistä vähättelyä, jota hän on itse saanut osakseen. Mielestäni tärkeintä olisi, että annettaisiin tilaa ajatella asiasta eri tavoilla, sillä Raamattu ei nähdäkseni sido meitä nuoren maan kreationismiin sen kummemmin kuin evoluutioonkaan. Se on tietenkin oma näkökantani, jota jotkut muut saattavat kritisoida. Toisaalta selustaani turvaa eksegetiikka, vaikka sekin toki voidaan ohittaa jumalattomana järkeisoppina. Mutta mielestäni Junkkaala on tässä vähän vastannut siten kuin metsään on huudettu. Kreationistit kun ”elävät eräänlaisessa disinformaation peilitalossa, – – eikä vaivauduta ottamaan selvää muusta tiedosta, vaikka hyvin alkeellisetkin luonnontieteelliset perusasiat riittäisivät kumoamaan ne.” (s. 150) Ehkä kirkkoisä Augustinus voisi auttaa riiteleviä veljiä ja siskoja tässä asiassa.

Tulevaisuuden näkymien suhteen olen paljon pessimistisempi kuin Junkkaala. Ehkä se johtuu siitä, että katson tilannetta liikaa omasta änkyräteologisesta kuplastani ja siksi näen vääristyneesti. Vääristymää lisää vielä Kehä kolmosen oma pieni kirkkokupla. Toisaalta se, mitä tapahtuu Kehä kolmosen sisällä voi hyvinkin olla esimakua siitä, mikä seuraa sitten muissa hiippakunnissa vuosien viiveellä. Nuorten aikuisten kohdalla aikapommi tikittää jo. Kirkolta puuttuu monissa paikallisseurakunnissa kunnon Kristukseen juurruttaminen Kolossalaiskirjeen hengessä. Ja kun kirkko ei osaa napata muille paikkakunnille muuttavia nuoria (aikuisia) haaviinsa, syntyy nuoren aikuisen mentävä synkkä musta aukko. Seuraava kontakti syntyy kymmenen vuoden päästä kun ensimmäinen lapsi keskimäärin syntyy ja kastetaan. Sen jälkeen kolmen vuoden päästä marssitaan alttarille.

Ai niin, eihän sitä kontaktia synnykään, koska nappia on painettu jo ennen sitä. Ja vaikka ei olisikaan, niin eihän nyt enää 2020-luvulla kasteta ilman, että vauva saa itse päättää kaikesta. Ja tarvitaanko sitä kirkkoa nyt välttämättä häihinkään? 15 vuoden päästä siitä rippikouluakaan tuskin enää mihinkään tarvitaan. Kun eihän sitä lasta tullut kastettuakaan.

Tilanne muuttuu. Mihin suuntaan? Sitä ei kukaan tiedä. Parempaan vai huonompaan? Ainakin haastavampaan ja vaikeampaan. Mutta Iisain kannosta nousee uusi verso.

Summa summarum koska quidquid latine dictum sit, altum videtur

Junkkaalan kirja on viihdyttävää ja mukavaa lukea. Se sisältää asiatietoa ja anekdootteja. Samalla mukana on subjektiivinen ruoska, joka iskee sekä omaan että oman liikkeen lihaan. Toisaalta mukana on myös armoa. Kirjan pohdiskelujen parissa sitä itsekin antautuu samaiseen vaaralliseen askareeseen: pohtimaan syntyjä syviä. Suosittelen kirjaa lämpimästi!

viideslainen_heratysliike

Vuoden 2015 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2

Viime kuussa läväytin esille viime vuoden parhaimmiston viisi ensimmäistä kirjaa. Tässä kuussa palataan vielä viime vuoden puolelle. Aloitetaan jollain ihan muulla.

6. J. Maxwell Miller & John H. Hayes: A History of Ancient Israel and Judah. (523 s., SCM Press Ltd. 1986)

Aloitetaan nimittäin tenttikirjalla – ja melkoisella sellaisella. Gamla testamentet som historia -kurssille piti lukea kyseinen järkäle, joka käy Saulista alkaen läpi muinaisen Israelin pohjoisvaltakunnan ja eteläisen Juudan valtakunnan historian. Miller & Hayes -linjaa voitaisiin pitää tutkimuksessa ikään kuin ”kolmantena linjana”, jos käytetään vanhoja termejä. Laidoilla Vanhan testamentin tutkimuksessa ovat niin sanotut maksimalistinen ja minimalistinen suuntaus. Termit taitavat palautua Raamatun arkeologian pariin. Karikatyyrisesti maksimalistien mukaan Vanhan testamentti kertoo totuuden, ellei toisin todisteta. Esimerkiksi John Brightin A History of Israel lienee historiateoksista lähimpänä maksimalistista suuntausta. Niin sanottu Kööpenhamina-koulukunta, tai minimalistinen koulukunta (Thomas L. Thompson & Co.) taas katsoo, että tekstit ovat liian myöhäistä perua ja kärsineitä eivätkä vastaa mitenkään todisteita. Karrikoiden voidaan sanoa, että tekstit puhuvat potaskaa, ellei toisin todisteta. Kyseinen koulukunta esimerkiksi piti varmana, että Daavidia ei ole koskaan ollut olemassakaan. Thompsonillakin meni kertoman mukaan luu kurkkuun, kun tutkijat löysivät Tell ’Danin legendaarisen piirtokirjoituksen, jossa puhutaan Juudasta Daavidin huoneena (bet David, siis Daavidin dynastia). Suomessa tämä koulukunta on mediassa vahvoilla. Tottakai, kun saa meheviä otsikoita. Esimerkiksi Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan tenttikirjaa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret voidaan luonnehtia minimalistiseksi.

Millerin ja Hayesin historiateos on siinä jossakin keskellä. Tästä kertoo erityisesti kirjan alku, jossa käydään pitkää metodologista keskustelua siitä, voidaanko tällaista historiateosta tehdä. Ja jos se tehdään, onko se silloin vain Raamatun siteeraamista vai jotain muuta. Äärimmilleen viety maksimalismi ja minimalismi hylätään ja kolmas tie etsitään välistä – kuitenkin lähempänä maksimalistista kuin minimalistista suuntaa. Jotain teoksesta kertoo jo se, että se alkaa käsittelynsä pitkälti vasta Daavidista ja Salomosta, eikä esimerkiksi ota juurikaan kantaa exodus-kertomukseen (Egyptistä vapautumiseen) ja luvatun maan valloittamiseen – saati sitten patriarkkoihin. Toisaalta taas Daavidia ja Salomoa käsitellään eikä heitä vain ohiteta.

Kirja oli opettavainen niin metodologisesti kuin myös sisällöllisesti. Vanha testamentti on vahvasti historiaan sidottu kirja(sto), ja sen takia historiallinen ymmärrys on elintärkeää sen oikeintulkitsemiseksi ja ymmärtämiseksi. Tekstipätkä käsittelee Salomonin aikaa ja kuninkaallisen siion-teologian syntyä (esimerkiksi 2. Sam. 7):

”While this royal Zion theology may have already begun to emerge under David, the elaborated form summarized above and reflected in the passages cited will have developed over time. Probably it was under Solomon that this royal theology received its first clear and strong articulation. This seems likely on at least three grounds: (1) Solomon was the first of the Davidic kings whose claim to the throne was based purely on the dynastic principle. David was crowned by the people of Judah and Israel in ceremonies that involved covenant arrangements and he claimed Jerusalem by conquest. But Solomon’s claim to authority over the land was in effect the royal Zion theology. Yahweh had chosen David and his descendants to rule, and David had chosen Solomon to be his successor. (2) The Jerusalem Temple, built by Solomon, is a prominent element in the Zion theology. (3) The passages listed above, although composed long after Solomon’s day, seem to point particularly to him as the focus of the dynastic promise.” (s. 203–204)

7. Emil Anton: Vatikaanin II kirkolliskokous. Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan. (258 s., Amanda-kustannus 2015)

Emilin kirjasta teinkin jo kirja-arvion blogiini. Muita arvioita ja linkkejä niihin voi löytyä Emilin kirjalle tekemältä propagandasivustolta. Sinne pääsi omakin aivopieruni.

Mitä enemmän arvioita olen kirjasta kuullut myös katolisen kirkon sisäpuolelta, sitä enemmän olen huomannut, että kirja on jollakin tavalla poleeminen. Katolisen kirkon ulkopuolelta tulevien arviot ovat olleet pitkälti ylistäviä. Jiska Gröhn toivoi siitä Sanansaattaja-lehden arviossaan tenttikirjaa teologiseen. Kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala kuvaa kirjaa melkeinpä dekkariksi. Professori Risto Saarinen kutsui sitä kulttuuriteoksi, kuten minäkin omassa arviossani. Mutta sitten esimerkiksi katolisten oma hiippakuntalehti Fides (10/2015) lyttäsi teoksen Katri Tenhusen kirja-arviossa (tai virheiden etsinnässä) maan rakoon. Hyvää ei juurikaan ollut sanottavana. En syö silti sanojani, joskin hänen toiveensa, ”että ymmärrys Vatikaani II:sta ei jäisi pelkästään tämän kirjan varaan” on hyvä huomioida. Aina voi lukea enemmän. Mutta kyllä Antonin kirjan varassa pitkälle pötkii. Johdantoteoksena ja popularisoivana teoksena se on oikein mainio. Sitaatti kirjasta on teoksen huumoriosastosta. Asiapitoisempaa settiä voi lukea kirja-arviostani tai sitten suoraan itse kirjasta.

”Kohupuheessaan kardinaali Frings oli moittinut yleistä käytäntöä vihkiä pappeja piispoiksi kuuriallisiin kunniatehtäviin eikä hiippakuntien johtoon. Fringsin mukaan piispuuden ei tulisi olla mikään arvonimi vaan paimenvirka.

Kun piispa vihitään kuuria- tai apulaispiispaksi, hänelle annetaan todellisen hiippakunnan sijasta titulaari- eli nimellinen piispanistuin jostain muinaisesta hiippakunnasta, jota ei enää käytännössä ole olemassa. Tämä johtuu vanhasta periaatteesta, jonka mukaan jokaisella piispalla on oltava oma hiippakuntansa. Käytäntö sai nyt osakseen värikästä kritiikkiä.

Evreux’n apulaispiispa Antoine Léon Louis Caillot totesi: ”Tämä tapa herättää hämmästystä. Kukaan benediktiinejä lukuun ottamatta ei tiedä, missä nämä titulaari-istuimet ovat. Yleensä ne ovat vain raunioita.” Philadelphian apulaispiispa Gerald McDevitt puolestaan kertoi: ”Kun minusta tuli piispa, sain kolmesivuisen kuvauksen titulaari-istuimestani jossain Tunisian eteläosassa. Luettuani sen menetin kaiken haluni käydä siellä koskaan. Ymmärtääkseni siellä ei ole muuta kuin pari vuohta ja palmua.” (s. 43–44)

8. Pekka Lindqvist: Synti. (170 s., Perussanoma 2009)

Tätä on kristinusko -sarjassa on ollut sekä hyviä että ei-niin-hyviä kirjoja. Tähän mennessä olen lukenut seuraavat teokset: Jutta Jokirannan Vanha testamentti (ok), Matti Kankaanniemen Uusi testamentti (hyvä), Tom Holménin Apokryfit (hyvä), Anna Norrbackin Luominen (ok), Vesa Ollilaisen Lunastus (ok), Antti Laaton Lopunajat (ok) ja Lindqvistin kirjasen.

Pekka Lindqvistin teos on ollut tähän mennessä sarjan parasta antia. Tykkään hänen hieman puhemaisesta kirjoitustavastaan. Ei niin, että teksti ei olisi kirjakieltä, mutta tapa johdattaa lukijaa eteenpäin tekee lukemisen helpoksi. Kuitenkaan tämä metateksti (kuten sitä yliopistossa kutsutaan) ei ole mitään amerikkalaista lässytystä, vaan sopii suomalaiseen jörrikkäkirjalliseen ilmaisuun. Sellainen taito on harvalla kirjoittajalla.

Kirja lähtee liikkeelle Vanhasta testamentista. Aloitetaan 1. Moos. 1–11:stä synnin eksponentiaalisesta eskaloitumisesta ja käsitellään samalla synti-sanan tärkeimpiä hepreankielisiä vastineita ja niiden taustaa sekä erilaisia kuvia synnistä (epäpuhtautta, taakkaa, oikealta tieltä poikkeamista). Vanhan testamentin osuus huipentuu Siinain vuoren juurella tapahtuneeseen epäjumalanpalvontaan lankeamiseen, kultaisen vasikan valamiseen. Alkulukujen yhteydessä käsitellään sekä myöhemmän juutalaisuuden että kristinuskon tulkintaeroja. Myöhempi juutalaisuus (ehkä vastareaktiona kristilliseen tulkintaan?) ei juurikaan pidä syntiinlankeemuskertomusta oleellisena. Aaronin lankeemus on sitäkin merkityksellisempi.

Tämän jälkeen kirja käsittelee syntiä testamenttien välissä niin kutsutuissa Vanhan testamentin apokryfikirjoissa, pseudepigrafeissa, Qumranista löydetyissä kääröissä sekä rabbiinisessa juutalaisuudessa. Apokryfikirjoihin ja pseudepigrafeihin voi tutustua lähemmin Holménin yllämainitun teoksen avulla. Qumranista tiedetään Suomessa paljon, koska suomalainen Qumran-tutkimus on maailmankuulua. Jutta Jokirannan toimittama tietokirja Aarre saviastioissa tai Gaudeamuksen uunituore Kuolleenmeren kadonnut kansa lienevät hyviä suomenkielisiä lähteitä. Tämän uskallan sanoa, vaikken ole niitä vielä itse lukenut. Auktoriteettiuskoa siis.

Synti jatkaa synnissä rypemistä myös Uuden testamentin osalta. Jälleen käydään läpi sanastoa, tällä kertaa kreikkalaista. Mietitään eri määritelmiä syntisille ja Paavalin kamppailua synnin kanssa. Lisäksi raotetaan ovia kirkkoisien maailmaan. Lopussa käsitellään vielä viisi syntiin liittyvää vaikeaa tapausta Uudessa testamentissa. Suosittelen kaikille tätä kirjaa sen varsin surullisesta sanomasta huolimatta! Muistetaan kuitenkin Paavalin sanat, että ”missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:20)

Synti muodossa tai toisessa esiintyy Raamatussa lähes joka sivulla, ja apostolien perillisilleen jättämä evästys on niin ikään yksiselitteisen karu. ”Tämän asian kanssa te tulette elämään aina. Tätä vastaan teillä on taistelu.” Näin voisi kiteyttää apostolien elämänläheisen opetuksen tästä aiheesta. Mutta synninkään vastustaminen ei ole kristinuskon ydin. Pääasia on jälleen viesti armollisesta Jumalasta ja sitä kautta, näin kristillinen usko lupaa, löytyy myös avain syntiongelmaan. Siitä emme kuitenkaan pääse yli, että kokonaisuus tarvitsee synti-käsitteen toimiakseen. Pois syntiä ei Raamatusta ja kristinuskon olemuksen ydinalueelta saada muuttamatta samalla koko uskontoa toiseksi. Sanoma armon kirkkaudesta edellyttää synkän taustavärin. Koko ison kertomuksen huipentuma – se, kuinka pyhä Jumala ottaa ihmisen yhteyteensä – on alustettava pitkällä johdannolla katuojassa rypevästä luuserista, tuhlaajapojasta, langenneesta, huorasta ja ryöväristä. Juuri tämä, ja vasta tämä, tekee kristinuskon saarnaamasta ihmeestä ihmeen. Synti on siis edellytys anteeksiantamuksen sanomalle, vaikka kukaan ei kai toivoisi sen olevan täällä läsnä ja sen tekemistä luonnollisesti kehotetaan välttämään.” (s. 13–14)

9. Teuvo V. Riikonen & Pekka Rahkonen: Ave, Pave! Paavali iki- ja nykynuorille. (129 s., Perussanoma 2012)

Teuvo V. Riikosen kirjoittama ja Pekka Rahkosen kuvittama kirja Pavesta on samaa linjaa aiempien sarjan kirjojen kanssa. Toissavuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon kirjasarjasta pääsi takavasemmalta Antti Laaton teos Se on siinä! Paven löysin pilkkahintaan sieltä Suomen teologisen instituutin paljon puhutulta kirjakirppikseltä.

Riikonen on rauhanturvaajapapin, toiminnanjohtajan ja poliitikon lisäksi myös satiirikko – ja se näkyy teksteistä. Huumori hersyy, ja Rahkonen on kyllä omimmillaan näitä teoksia kuvittaessaan. Aluksi epämääräinen taitto ei lopulta haittaa ollenkaan. Ave, Pave! On hieman raskaampi kuin Laaton kirja, mutta ei yhtä raskas kuin Timo Eskolan samaisen sarjan Oi Tsiisös!. Tässä mielessä voin kyllä yhtyä Emil Antonin vuosien takaiseen arvioon. Eskola toisaalta tuo raskaudestaan huolimatta esille suurelle yleisölle tuntematonta näkökulmaa eksiilin evankeliumista Jeesus-tutkimuksessa. Riikonen taas on sisällöllisesti ajateltuna varsin perinteinen johdatus Paavaliin ja hänen teologiaansa ja kirjeisiinsä.

”Kirje Titukselle on ilmeisesti kirjoitettu samoihin aikoihin kuin ensimmäinen Timoteuksen kirje. Myös tämän kirjeen huolena olivat harhaoppiset opettajat, jotka työnsivät kuonaa ja törkyä joka paikkaan. Kirjeen tavoitteena ei ollut vain varoittaa väärästä opista, vaan myös levittää oikeaa oppia, joka on aina tervettä. Siksi Paavali puhuukin enemmän terveestä opista kuin oikeasta. Mutta hän tuntee väärät opettajat (1:10) ja antaa heille ansioluettelossa kolme määritelmää, joissa ei mielistellä myötäkarvaan. He ovat kurittomia, tyhjänpuhujia ja niitä, jotka johtavat toisia harhaan. Se on siinä!

Mutta terve opetus ei siis ole vain harhaoppisten tunnistamista ja kurmottamista, vaan myös tervettä opetusta. Toisen luvun jakeissa 11–14 hän yhdessä pitkässä lauseessa esittää kristinuskon sanoman eri puolet. Kaiken lähtökohta on aina ”Jumalan armo”, jonka pohjalta ”eläisimme”. Armo on ”pelastanut” meidät ja ”kasvattaa” meitä. Kristityn elämään kuuluu kasvu, joka merkitsee itsensä tuntemisen kasvua, mutta myös Jumalan tuntemista. Silloin ”odottaessamme” Jeesuksen toista tulemista hän toimii ”puhdistaakseen” meidät. Pelastuksemme ei perustu omiin tekoihimme, vaan Jumalan armoon ja hyvyyteen.” (s. 106–107)

10. Mika Waltari: Feliks onnellinen. (194 s., WSOY 2009)

Viime vuoden tapaan kaksi listan kirjaoista on kaunokirjallisia teoksia. Tällä kertaa toinen niistä on peräti suomalainen. En ole ikinä ollut suurempi suomalaisen kirjallisuuden fani. Muistan ala-asteen vanhempaintapaamisessa, että opettaja valitti vanhemmilleni, että luin vain käännöskirjallisuutta (Dragonlancea) ja se vaikutti negatiivisesti suomen kielen sanajärjestyksiin. Vastasin, että ei mahda mitään kun suomalaisten kirjoittamat teokset vain ovat pehvasta, ja siitäkös opettaja suuttui. Väinö Linnan Tuntematon sotilas ihan meni lukiossa. Seitsemää veljestä en ikinä yrityksestä huolimatta oikeasti lukenut lukiossa, koska se vain oli niin tylsä ja vaikea (sori TYKin opettajat, Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä oli paljon mielenkiintoisempi). Vaimoni puoliksi pakottamana sain sen kuitenkin alkuvuodesta luettua. Ihan ok:han se oli. Mutta rehellinen mielipiteeni on, että kirjan ylistäminen johtuu pelkästään sen historiasta. Jos Jukolan veljekset asetetaan samalle viivalle muun (suomenkielisenkin) kirjallisuuden kanssa, niin eipä taida veljeskullat pitkälle pötkiä.

Kaksi suomalaista kirjailijaa on kuitenkin meikäläiselle ihan maittanut. Kjell Westö on tosin suomenruotsalainen ja hänen teoksensakin käännetään sitten suomeksi hänen ja suomentajan yhteistyöllä. Mika Waltari on kuitenkin poikkeus säännöstä. Siinä on ihan ihka oikea suomenkielinen kirjailija! Häneen tutustuin Valtakunnan salaisuuden kautta ja pikkuhiljaa pyrin varovaisesti hiipien kohti Sinuhea. Feliks onnellinen oli mielenkiintoinen välietappi.

Feliks onnellinen kuuluu Waltarin kristinuskoa käsittelevään kirjallisuuteen. Se kertoo tilastovirkailija Feliks Tienhaarasta, jonka missio on pakkomielteisesti ja neuroottisesti kertoa joka päivä jollekin tuntemattomalle ihmiselle kaupungissa, että hänen syntinsä ovat anteeksiannetut. Hänen suhteensa Jumalaan on kieroutunut. Kerran kaupungissa hän sitten tapaa vanhan koulukaverinsa, josta on tullut professori, ja alkaa melkoiset pohdiskelut. Lukekaa loput itse. Suosittelen kirjaa lämpimästi aivan kaikille. Se tuli hotkittua kohtalaisen nopeasti!

”Olithan sinä aina fiksu koulussa”, hän sanoi katkerasti. ”Yliopistossa pärjäsit. Olethan professori ja kaikki, muistan lehdistä nähneeni, julkisuuden mies.” Erkki liikautti torjuvasti kättään ja kuin ravisti pois tuon kaiken. ”Minulla on ollut onnea”, hän väitti, ”hyvä tuuri, niinkuin sanotaan. Kaikessa menestynyt. Mutta tiedätkö, Feliks, mitä tässä seisoskellessani tein. Kaivelin tikulla paskakasaa.”

Hän kiihtyi, veri kohosi hänen päähänsä, hän ravisti entistä ystäväänsä hihasta ja vakuutti: ”Osuit tosiaan oikeana hetkenä luokseni, Feliks. Mitäpä minä sitä sinulta salaisin. Tuskin toiste tapaamme. Seisoskelin tässä päivänpaisteessa, katselin merta ja ajattelin mielessäni koko mennyttä elämääni. Siinä ei ole mitään hyvää. Ei mitään mitä alttiisti muistaisin. Pelkkää tunkiota. Vaikka miten syvälle pöyhisin, tunkiota vain. Se haisee.” (s. 57–58)

Kunniamainintoja

Yllä mainittujen lisäksi kunniamaininnan viime vuodelta saa moni kirja. Lee Strobelin kirjan Tapaus Kristus arvioin jo aiemmin. Antti Laaton Guide to Biblical Chronology kiinnostaa vain niitä, jotka pohtivat Vanhan testamentin historiallisuutta ja sen kronologisia vaikeuksia. Siihen pohdintaan viime vuonna julkaistu oppikirja on loistava. Laaton Kun nämä alkavat tapahtua oli myös hyvä kirja Raamatun lopun ajoista, joskin en aivan kaikesta ole välttämättä aivan samaa mieltä. Jukka Thurénin Uuden testamentin kommentaariteoksista olen nauttinut valtavasti. Gunnar Rosendalin Kirkollinen uudistus sai aikaan pohdintaa liturgiasta ja sen merkityksestä. Aapeli Saarisalon muistelmateos Elämäni mosaiikkia oli mielenkiintoinen teos, joka käsitteli samalla Pyhän maan arkeologiaa ja Saarisalon hassuja elämäntapoja. Markku Särelän vanha teos Lapsikaste on raamatullinen oli vanhuudestaan ja Vartiotorni-seuran kuvia muistuttavasta huvittavasta kuvituksestaan huolimatta hyvä kirja, joskin hänen ajatuksiaan Johanneksen kasteesta en itse pysty allekirjoittamaan.

Vuoden 2015 kymmenen parasta kirjaa, osa 1/2

Viime vuoden vuodenvaihteessa keksin ryhtyä esittelemään vuoden kymmenen parasta kirjaa. Samalla sapluunalla mennään tänäkin vuonna. Esittelen tässä blogipostauksessa lyhyesti viisi kymmenestä parhaasta viime vuonna lukemastani kirjasta. Seuraavassa kuussa esittelen loput viisi. Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

Toissa vuonna sain luettua 57 kirjaa. Viime vuonna määrä hyppäsi hulppeasti 79 kirjaan. Mikäs siinä kun lukeminen maittaa!

1. Craig Evans: Jeesus-huijaus paljastuu (336 s., Perussanoma 2015)

Listan ensimmäinen kirja oli viime vuoden kolmas kirja. Sitä ennen olin ehtinyt jo (vuoden 2014 puolelta lähtien) kerrata kreikan kieltäni Helsingin yliopiston mainion Alfasta alkuun -kirjan parissa ja tutustua Kuolleenmeren kääröihin kirjan The Complete World of the Dead Sea Scrolls avulla Jutta Jokirannan Åbo Akademissa vetämää kurssia varten.

Professori Craig Evansin kirjan olen arvioinut perusteellisemmin jo yhteisarviossa kolmesta Jeesus-kirjasta. Mainitsen tässä siis vain lyhyesti, että kirja esittelee uusimman Jeesus-tutkimuksen suuntauksia populaarilla (joskin vaimotestin reputtaneella!) tavalla, ja murtaa samalla myyttejä siitä, mitä akateemisen tutkimuksen valossa oikeastaan voidaan väittää. Craig Evans kuuluu maailman johtaviin Jeesus-tutkijoihin. Hän oli vierailulla Perustan teologisilla opintopäivillä viime vuoden alussa, ja hänen luentojensa innoittamana kirjan ostinkin. Kuriositeettina mainittakoon lisäksi, että emerituspiispa Wille Riekkinen arvioi kirjan Kotimaassa viime vuonna. Hän patisteli Evansia takaisin eksegetiikan peruskursseille. Itse ehkä kaikesta huolimatta patistelisin Riekkistä Evansin kursseille.

Lainaus on otettu Evansin esipuheesta, jossa hän käsittelee akateemista uraansa ja sen ja uskon välistä suhdetta.

”Akateeminen elämä ei ole vienyt minulta uskoani. Jotkut uskoni osa-alueet ovat kylläkin muuttuneet. Kaikki ei ole enää niin selvää ja mustavalkoista kuin ennen. Joktut teologiset näkökohdat ovat epävarmoja, jotkut historialliset yksityiskohdat epäselviä. Toisaalta olen havainnut, että näin oli myös Jeesuksen ja hänen ensimmäisten seuraajiensa elämässä. Ehkä usko onkin juuri sitä, ettei kaikkeen ole olemassa valmiita vastauksia.

Minun on myönnettävä, että raamattukritiikki tuntui minusta aluksi osittain hämmentävältä. Aikanaan kuitenkin oivalsin, ettei kritiikki kyseenalaistanut kristillisen sanoman ydintä, vaan siihen liittyvät käsitykset, joita monet pitävät osana itse sanomaa.” (s. 11–12)

2. Karl-Johan Illman (ja Tapani Harviainen): Judisk historia (314 s., Åbo Akademi 2002. 8:e upplagan)

Tenttikirja on mielestäni hyvä, jos siitä tenttiä varten kuuluu lukea vain osa, mutta sen lukee silti mielellään kokonaan. Näin kävi itselleni Karl-Johan Illmanin juutalaisuuden/juutalaisten historiaa käsittelevän teoksen kanssa. Kirja on pääasiassa Åbo Akademin edesmenneen Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professori Karl-Johan Illmanin (1936–2002) kirjoittama. Seemiläisten kielten ja kulttuurien emeritusprofessori Tapani Harviainen on ymmärtääkseni kirjoittanut ainoastaan loppuluvut juutalaisuudesta Suomessa. Siksi nimi on suluissa.

Åbo Akademissa on mielenkiintoinen ote eksegetiikkaan. Vanhassa opetussuunnitelmassa (johon pääsin vielä änkeytymään) Vanhan testamentin eksegetiikan toiseen peruskurssiin kuului kurssi ”Försmak av judaistik” (suomeksi esimakua judaistiikasta). Tätä varten oli tenttikirjana kyseinen Illmanin johdatus juutalaisuuden historiaan toisen temppelin tuhon jälkeisestä juutalaisuudesta 1800-luvulle. Kurssin tarkoituksena oli tutustua siihen toiseen uskontoon, joka lähti kehittymään eri suuntaan kuin kristinusko. Kyllä, juutalaisuuskin on kehittynyt 2000 vuoden aikana.

Kirja on surullinen ja pistää vihaksi. Sortoa riittää, erityisesti kristittyjen taholta. Keskiaikaa käsittelevät luvut ovat hirveää luettavaa. Kristityt muun muassa levittivät juorua, jonka mukaan juutalaiset kidnappasivat nuoria kristittyjä lapsia ja uhrasivat näitä. Näiden juorujen perusteella juutalaisia sitten lahdattiin. Myös Luther sai osansa kritiikistä.

Suosittelen lukemaan kirjan, vaikka osa informaatiosta saattaa olla vanhahkoa. Eri painokset ovat muuttaneet kirjaa aika paljon. Suomeksi kirjasta on julkaistu kaksi painosta Gaudeamuksen kustantamana 80-luvun lopulla. Tekstipätkä kertoo 1800-luvun alun antisemitismistä.

”Många som hade arbetat för judarnas emancipation trodde att judehatet var ett tecken på religiös intolerans som kunde avhjälpas genom upplysning och att judarnas inlemmande i de västerländska samhällena skulle avlägsna deras särdrag och därmed också orsakerna till judefientligheten. Under andra hälften av 1800-talet börjar en utveckling som visar det motsatta. Judehatet försvinner ingalunda utan blir salongsfähigt. Man får se den ökade antisemitismen som en reaktion mot emancipationen, som faktiskt – trots många bakslag – öppnat dörrarna till de kristna samhällena på ett dittills icke skådat sätt. Nu är det den emanciperade juden, inte som förut ”talmudjuden”, som är skottavlan för den nya rasistiska formen av judehat. Delvis är det de gamla motiven för judehatet som återkommer.

Judarna hade speciellt i Tyskland fått en framträdande ställning i det ekonomiska livet, men också inom vissa yrken, t.ex. Tidningspressen. Av socialisterna brännmärks de för att representera kapitalismen och hindra arbetarna att få det bättre. Nytt är att judarna nu anses besitta vissa mindrevärdiga rasegenskaper som inte kan utsuddas eller förbättras. Här kom den ny rasbiologin, som byggde på darwinismen att spela en roll. Den ”sociala darwinismen” ansåg att folkgrupper – liksom individer och arter i naturen – för en kamp för sin överlevnad. De som har de bästa rasegenskaperna skulle överleva, förutsatt att de inte beblandades med sämre element. Rasegenskaperna uppfattades ingalunda enbart som fysiska, de var i hög grad mentala och andliga. Termer som ”semitisk” och ”arisk” hade tidigare använts av språkforskarna för att indela språken i familjer. Nu börjar de användas för att klassificera folkgrupper enligt deras förmenta rasegenskaper. ”Semiterna” uppvisade dåliga rasegenskaper: de saknade kreativitet ifråga om litteratur, konst och filosofi och behärskades i stället av egoism, materialism och maktbegär. Judarna betraktades i regel som den sämsta sortens semiter.

En form av antisemitism var den som levererades av unghegelianerna Bruno Bauer och Ludwig Feuerbach samt av Karl Marx. De kombinearde sin antisemitism med skarp kritik av kristendomen. Bauer kritiserade judendomen för att vara fossilartad och baserad på vidskeplighet. Den kännetecknades av grymhet, hämndgirighet och egoism. Feuerbach och Marx tog fasta särskilt på egoismen och girigheten som karakteristika för judendomen. Marx, som döpts vid sex års ålder, skrev 1844 i sin skrift Zur Judenfrage att judarna har penningen till Gud. Hans beskrivning av judendomen innehåller ingenting nytt utan hörde till standardmytologin i det borgerliga tyska samhälle som han ville störta. (s. 159–160)

3. Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa. Raamatuntutkijan tarina (455 s., Kirjapaja 2014)

Helsingin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan emeritusprofessori Heikki Räisänen menehtyi uudenvuoden aatonaattona viime vuoden puolella. Rauha hänelle.

Olen lukenut Räisästä kohtalaisen paljon lyhyen opiskelijaurani aikana (teologiahan on ikuista opiskelua!). Viime vuonna luin muistelmateoksen lisäksi kurssikirjallisuutena Räisäsen läpimurtoteoksen Paul and the Law. Vuonna 2013 tentin Räisäsen suomenkielisen version Mitä varhaiset kristityt uskoivat hänen magnum opuksestaan The Rise of Christian Beliefs. Myöhemmin luin myös Risen, koska luennoin suomenkielisen version Helsingin teologiseen hakevien valmennuskurssilla Kansanlähetysopistolla.

En ole ”Räisäsen koulukuntaa”, vaan oikeastaan sieltä vastapuolelta. Diggaan enemmän Eskolasta vastakkainasettelussa Heikki Räisänen – Timo Eskola. Silti tämä kirja oli mielenkiintoista luettavaa.

Intouduin lukemaan Räisäsen omaelämäkerran pitkälti Emil Antonin positiivissävytteisen kirja-arvion sekä professori Antti Marjasen Kyyhkyselle antaman kirjasuosituksen perusteella. Ja pakko sanoa, että kirja oli yksi kiehtovimmista pitkään aikaan. Ahmaisin sen kesälukemiseksi kahden tai kolmen päivän aikana.

Taistelua ja tulkintaa käy ”pilke silmäkulmassa” läpi kirjoittajan historiaa lapsuudesta aikuisuuteen, peruskansankirkolliskonservatiivisuudesta radikaaliuteen, opiskelijasta tutkijaksi, suomalaisesta radikaalista kansainvälisen teologisen debatin keskiöön, toki kirjoittajan omasta näkökulmasta käsin. Räisäsen oma henkilökohtainen näkökulma onkin ehkä se kaikkein mielenkiintoisin anti! Olo oli vähän kuin Eero Huovisen kirjoja lukiessa. Anekdootteja riittää! Toisaalta olen pitkälti hapatettu seuraamaan asioiden kulkua suomalaisen debatin toisen osapuolen, niiden ”fundamentalistien”, ”änkyröiden” ja ”pahalta haisevien konservatiivien” näkökulmasta. Suomen teologisen instituutin kahvihuoneessa on Räisäsestä keskusteltu kerran jos toisenkin. Eskolan kirjat on luettu, ja hänen kanssaan olen henkilökohtaisestikin keskustellut usein Räisäsen teologiasta ja hermeneutiikasta eli tulkinnasta. Sammeli Juntusen Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta toisaalta kritisoi Räisästä ahkerasti, mutta antaa hänelle myös tunnustusta äärifundamentalismin torjumisesta. Jonkun sekin oli tehtävä. Näin ollen Räisäsen oma kirja täydensi mukavasti omaa kuvaani suomalaisen eksegetiikan ja akateemisen (ja myös kirkollisen) teologian historiasta. Eikä yllätyksiä puuttunut!

Lapsuuden- ja nuoruudenmuistelmat tuntuvat olevan pitkälti Räisäsen puolustelua ja erontekemistä viidesläiseen liikkeeseen. Hänen haasteensa raamatuntulkinnalle on yleensä sivuutettu maininnalla, että Räisänen oli nuorena liian fundamentalisti, ja sitten raamattukriisi teologisessa veti toiseen suuntaan. Tätä Räisänen itse ei kuitenkaan allekirjoita.

Alkuvuodet yliopistossa olivat mielenkiintoista luettavaa, varsinkin kun niitäkin voi peilata omaan yliopistotaipaleeseen, joka on mukavasti sekaisin siellä jossain kandi- ja maisterivaiheessa. Räisäsen aikana tosin kandidaatti vastasi nykyistä maisteria. Alakynnessä siis ollaan (ja varmaan pysytäänkin)!

Ehkä yksi mielenkiintoisimmista asioista itselleni olivat Räisäsen muistelmat edesmenneestä Vanhan testamentin professorista, hänen ystävästään ja opiskelutoveristaan Timo Veijolasta. Veijolan ja Räisäsen väliset suhteet ja kirjeenvaihto olivat yksi kirjan merkittävimpiä anteja. Itse tunnen pitkälti vain suomalaisen keskustelun myöhäisen Veijolan, joka puolusti Raamatun kaanonin määritelmiä ja muutenkin tutki kaanonia, ja johon esimerkiksi Sammeli Juntunen usein tukeutuu. Redaktori-Veijola on sitten tullut tutuksi enemmän Helsingissä ensimmäisen kurssikirjan kautta, josta en kauheasti muista, sekä Åbo Akademin kurssikirjoissa keskustelupartnerina, jota usein kritisoidaan (esimerkiksi Baruch Halpernin kirjassa The First Historians). Räisäsen näkökulmasta aluksi oltiin kavereita, mutta kuten Veijola oli kirjeenvaihdossaan 70-luvulla Räisäsen kanssa todennut: henkiä vielä erotellaan rintamasta. Räisänen näkee Veijolan itse irtautuneen ja kirjoittaneen outoja myöhemmällä iällään. Aiemmin Veijola oli vähän kuin taistelutoveri. Myöhemmin jokin kuitenkin muuttui, ja Veijola hyökkäsi avoimestikin Räisästä vastaan. Räisänen tuntuu ainakin kirjan perusteella oudoksuneen Veijolan muutosta.

Räisäsellä on ollut merkittävä vaikutus (sekä hyvässä että pahassa) suomalaiseen yliopistoteologiaan ja myös kirkolliseen teologiaan. Kirkollisella puolella näen hänen aiheuttaneen hämmennystä suhteessa Raamattuun, mistä kirkko ei ole vieläkään toipunut. Yliopistossa teologinen tutkimus sai hänen avullaan ja johtamanaan pitkäksi aikaa Suomen Akatemian huippututkimusyksikön statuksen ja sen mukaisesti myös rahoitusta ja mainetta. Samalla teologinen tiedekunta teki pesäeroa akateemisen ja kirkollisen teologian välille, ja siitä tuli puhtaammin akateemista. Harmi kyllä kirkko on jäänyt tämän ”akateemisuuden” vangiksi ja ikään kuin seurannut samalla tiellä kohti teologiaa – eli puhetta Jumalasta – ilman Jumalaa, vaikka se olisi hyvin voinut hyväksyä, että kirkollisessa teologiassa on toisenlainen lähtöasetelma. Timo Laaton sanat Räisäsen perinnöstä Seurakuntalaisessa ovat mielestäni hyvin kuvaavia, ja niihin voin itsekin yhtyä:

”Oman tutkimustyöni pohjalta olen vakuuttunut, että Räisäsen antama haaste kannattaa ottaa vakavasti. Hän osasi toistuvasti hahmottaa, missä varsinainen ongelma piilee. Keinotekoiset ongelmanratkaisut hän murskasi taitavasti. Harvemmin Räisänen rakensi mitään uutta ja kestävää rauniokasojen keskelle. Se jäi kai sitten meidän muiden tehtäväksi.”

Tekstipätkä kertoo Räisäsen ajan klassisten kielten opiskelusta – itseäni aina kiehtovasta aiheesta!

”Kreikka oli helppoa, koska olin sitä jo opiskellut ja siihen ihastunut ja olin aina muutaman askeleen edellä ryhmää. Opettaja, dosentti Eero Repo, huomasi tämän pian ja vapautti minut tunneista. Keväällä olin jo valmis suorittamaan kuuluisan Novum-tentin, joka kuulustelijan, professori Aimo T. Nikolaisen mukaan ”teki teologin”: hän oli muuntanut pietistisen sloganin pectus facit theologum – sydän tekee teologin – muotoon Novum facit theologum. En silti ehtinyt kurssini ensimmäiseksi. Hannu Juntunen, sittemmin teologian tohtori ja piispainkokouksen sihteeri, suoritti tentin aiemmin, muistaakseni jo maaliskuussa.

Hepreaa opetti dosentti Jussi Aro, tuleva Itämaiden kirjallisuuden professori. Aro oli tavattoman lahjakas ja laaja-alainen kielentutkija ja etevä populaarijulkaisujen kirjoittaja, mutta pedagogista taitoa hänellä ei liiemmin ollut. Aro luennoi jo lauseoppia, kun me vielä opettelimme kirjaimia. Sisäluvun ongelmiin saatiin häätapua Jehovan todistajien interlineaarisesta käännöksestä. Se esitti heprealaisen tekstin transkription ja tekstirivien välissä raakakäännöksen, josta näki mikä alkukielen sana vastasi mitäkin käännöksen kohtaa. Tätä ihmettä käytiin joukolla ostamassa Vartiotornin toimistosta Väinämöisenkadulla. Varsinaisesti pääsin jyvälle hepreasta vasta valmistautuessani luentokertaukseen lukukauden lopussa.

Kauhunsekaista kummastusta aiheutti havainto, että muutama opiskelutoveri lunttasi heprean kokeessä häikäilemättä. Ilmeisesti tarkoitus – pyhään virkaan valmistumienn – pyhitti keinot, ja näkyviin tehtäviin Suomen Siionissa nämäkin veijarit päätyivät. Toki kielet, varsinkin heprea ja latina, lienevät aina olleet suurelle osalle teologikuntaa välttämätön paha, joka on jollakin konstilla rimaa hipoen suoritettava ja jonka voi sitten iloisesti unohtaa. Kirjakaupassa oli muinoin myyjänä teologian ylioppilas, joka ei näyttänyt tietävän, että hepreankielisen julkaisun lukeminen alkaa ”lopusta”. (s. 42–43)

4. Helena Simons: Simo Kiviranta – Katkelmia (320 s., Suomen Luther-säätiö & Lutheran Heritage Foundation 2009)

Jatketaan muistelmien parissa, tällä kertaa postuumisti julkaistujen. Näitä muistelmia onkin tullut luettua tänä vuonna ehkä vähän liikaakin. Räisäsen ja Kivirannan lisäksi luin vuoden aikana myös Lauri Koskenniemen Unohtumattomia aikoja ja ihmisiä (ei kauhean mielenkiintoinen), Aapeli Saarisalon Elämäni mosaiikkia (mielenkiintoinen!) sekä Osmo Tiililän Elämäni ja kirjani (ihan ok).

Simo Kiviranta (1936–2004) on ollut minulle myyttinen henkilö. Suomen teologisessa instituutissa pyöriessäni kuulin usein tämän kaihoisalla äänellä mainitun nimen: ”Simo oli fiksu”, ”Simo tiesi kaikesta kaiken”, ”Simo oli viiltävä”, ”Simo oli osaavin teologi, jonka tiedän”. Pakkohan se oli ottaa selvää, että kuka oikein oli tämä myyttinen mies, jonka kunniaksi järjestettyyn symposiumiinkin eksyin joksikin aikaa! Ja mikäs sen parempi keino ottaa selvää, kuin lukea muistelmateos hänestä. Varsinkin kun bongasin teoksen pilkkahintaan Suomen teologisen instituutin järjestämästä teologien joulujuhlasta, nimittäin syksyn avajaisten kirjakirppikseltä!

Ja teos olikin pitkä ja kattava, henkilökohtainen ja jännittävä. Sivumäärä näyttää pieneltä mutta niin oli fonttikin – joten luettavaa riitti! Teos etenee temaattisesti lähtien liikkeelle Kivirannan varhaislapsuudesta ja sairastumisesta lapsihalvaukseen eli polioon. Tämän jälkeen käsitellään yliopisto-opiskelua, Domus Evangelica -opiskelijakotia, ulkomaan opiskelujaksoa Heidelbergissä Saksassa, kokouksia ja seurakuntatyötä. Paino kirjassa on pitkälti kirkkopolitiikassa, kirkon teologiassa ja ekumeenisissa neuvotteluissa, jotka käsittävät puolet kirjasta. Virkakomitea, jonka sihteerinä Kiviranta oli, ja Ilkon keskustelut pappisvirasta saavat tästä ison osan, noin 40–50 sivua. Mieleen jäi kirjan lopussa näkyvä Kivirannan katkeruus ystäviänsä Tuomo Mannermaata, Kalevi Toiviaista ja kumppaneita kohtaan, jotka muuttivat hänen mukaansa mielensä uudelle virkakannalle myönteiseksi ilman kunnollisia perusteita.

Kivirannalla oli merkittävä rooli sekä koko Suomen kirkossa että Helsingin yliopistossa. Hän oli konservatiiviteologi, joka yhdisti eri herätysliikkeet Suomen teologisen instituutin taakse; joka oli pioneerina varhaiskirkon tutkimuksessa Suomessa; joka oli pansofos, kaikkitietävä ja tiesi kaikesta kaiken. Kirjan mukaan hänen merkittävimpiä toimiaan olivat Leuenbergin konkordian (yritti yhdistää reformoidut ja luterilaiset yhdeksi kirkoksi) hylkääminen ekumeenisena asiakirjana, teologien mentorina toimiminen ja avustaminen systemaattisen teologian laitoksessa erityisesti legendaarisen professori Seppo A. Teinosen assistenttina. Sepon sanoin ”ilman sua mä en pärjää.” Virkakomiteassa toimiminen ja Luther-säätiön perustaminen nähdään myös tärkeinä asioina.

Tässä jälleen yksi näkökulma lähikirkon historiaan. Toisaalta muistelmissa on se vaara, että lukija jää itse toisen subjektiivisen näkökulman vangiksi. Itse olen aiemmin huomannut, että toisten mielipiteistä tulee helposti omiani, ilman että olisi oikeasti nähnyt kokonaiskuvaa. Hyvänä kontrollina kirjalle onkin Juhani Forsbergin arvio kirjasta Teologisessa aikakauskirjassa vuodelta 2010, tai vieläkin paremmin professori Risto Saarisen mielenkiintoinen artikkeli vihapuheesta ja mustamaalauksesta samaisessa aikakauskirjassa viime vuoden puolelta (5–6/2015)! Saarinen luokittelee juuri tämän kirjan sinne vihapuheen piiriin, jonka on tarkoitus herättää epäluuloa.

Kiviranta pysyy edelleen myyttisenä henkilönä. Tässä ote siitä vanhasta opiskelijavaltauksesta Helsingin yliopistossa:

”Sitten kesken kahvinjuonnin sinne tuli tyttö semmosissa talvivaatteissa sillä tavalla niinkun se olis juossu hengästyneenä, läähättäen, silmät leimuten siinä ja karjasi siellä ovella, että haluaako yliopiston opettajat tukea opiskelijoitten demokraattista vallankumousta? Hän tuli ensimmäisenä meidän pöytään ja löi semmosen paperin eteen, että paatteko tähän nimenne? Me todettiin, että me ei voida ottaa tähän mitään kantaa, kun ei me olla tämmösestä kuultukaan mitään. – –sitten sen jälkeen sinne ilmestyi ylivahtimestari, joka oli tämmönen evp-upseeri, semmonen hyvin muhkea suuri herra, joka tota valtavalla äänellä kajautti, että yliopisto suljetaan, että kootkaa tavaranne ja sulkekaa kaikki tilat, jotka voitte sulkea, että tämä rakennus voidaan vallata, että teidän täytyy toimia nopeasti.”

Kivirannan kanssa kahvilla istunut Seppo A. Teinonen totesi yliopiston arkistossa olevan Roomasta tuotua salaista materiaalia, jota muulloinkin vartioitiin tarkasti. Simo lupasi ’hoitaa laitoksen’ ja Seppo A. Teinonen lähti kotiin. Simo Kiviranta kokosi teologian laitoksella salkkunsa kaikki tärkeimmät asiakirjat siltä varalta, että hän joutuisi olemaan pois yliopistolta useampia päiviä.

”Sitten mä lukitsin ne kaapit, jossa oli niitä meidän salaisia asiakirjoja, joista ei tiedetty muuta kun joskus tutkijoille annettiin, mutta niitä ei ollut luetteloitu näitä Vatikaanin kirkolliskokouksen salaisia valmisteluasiakirjoja, joita Teinonen oli henkilökohtaisesti Roomasta käynyt poimimassa istuntosaleista noin vaan ihan röyhkeästi. Sitä ei missään muualla ollu ku meillä, se oli aika arvokas kokoelma. No, se otti oman aikansa, kun mä sitä tein ja sitten kun mä tulin hissillä alas ala-aulaan niin sitten oli jo – – kaikki yliopiston sellaset nahkatuolit ja metallituolit ja muut, ne oli kasattu kaikki ovien eteen ja ovet oli lukossa. Mä sanoin, että hetkinen, että mä haluaisin päästä tästä ulos, niin [vahtimestari] sanoi, että ei voi ajatellakaan, että hän avaa enää ovia, että se voi olla kohtalokasta. Mä sanoin, että kyllä mun täytyis täältä pois päästä, mun autonikin on tossa ihan yliopiston edessä. Siinä oli yliopiston parkkipaikka, jossa mä invaluvalla pidin autoani. – –Sitten yksi vahtimestari sanoi, että mennääs täältä kanslerin toimiston sivuovesta, että sieltä on semmonen sivukäytävä, että sitä ei kukaan tiedä ja niin hän johdatti mut semmosia sivukäytäviä myöten kanslerin kansliaan ja sieltä jostain mä tulin ulos, kiersin nurkan takaa autooni ja katselin, että koska sieltä vallankumousjoukot tulee. Ei pienintäkään ääntä kuulunu ja mä lähdin sitten ajeleen kotiin. – – Mä olisin vähän halunnu nähdä, että miltä se sitten tuntuu, mutta se oli ihan olematonta eikä ne sieltä mihinkään lähteny. Siellä ne mesos vähän aikaa siellä yliopistolla ja siinä kaikki.” (s. 246–247)

5. Margaret Weis & Tracy Hickman: Tiimalasivelhon lohikäärmeet (328 s., Jalava 2009)

Vaimoni on ollut jo kauan huolissaan, että en lue tarpeeksi kaunokirjallisuutta. Siksi hän huokaisikin helpotuksesta, kun löysin kesällä Tampereella Metson pääkirjastosta ensirakkauteni, Dragonlancen! Suhteeni kirjojen kanssa nimittäin alkoi kyseisen sarjan parissa ollessani pieni napero. Opittuani lukemaan veljeni sanoi lainaavansa meikäläiselle hyvän ja mielenkiintoisen kirjan kirjastosta, jos luen ensiksi jonkun lastenkirjan kotoamme. Etsin kirjahyllystä Lassien ja sanoin lukevani sen. Luin kirjaa muutamisen kymmentä sivua ja kyllästyin. Sitten valehtelin veljelleni parin päivän päästä, että olin mukamas lukenut kirjan ja niinpä hän lainasi Margaret Weisin Hengen miekan pikkunassikalle luettavaksi. Seuraavat viikot ja kuukaudet ja vuodet elinkin sitten liimautuneena nojatuoliin Dragonlancen kymmenien kirjojen parissa. Tämän jälkeen saivat huomiota osakseen Weisin ja Tracy Hickmanin muut sarjat Kuolemanportti sekä Mustamiekka. Sitten siirryttiin David Eddingsin sarjoihin Terry Pratchettin Kiekkomaailmaa unohtamatta. Ja Ursula Le Guinin Maameri-saaga vei meikäläisen myös mennessään. Parempaa sarjaa en ole lukenut.

Hengen miekka kertoo Weisin ja Hickmanin luoman Dragonlance-maailman suosituimman hahmon, velho Raistlinin lapsuudesta ja ajasta ennen Syyshämärän lohikäärmeitä, josta sarja sai alkunsa ja suosionsa. Tiimalasivelhon lohikäärmeet on viimeinen osa kolmen kirjan sarjasta Kadonneet kronikat, jotka täydentävät alkuperäistä Kronikat-sarjaa. Ensimmäisen osan Kääpiökuilujen lohikäärmeet olin lukenut jo aiemmin, mutta lukuharrastukseni oli jo kääntynyt fantasiasta teologiaan (nyt joku irvileuka saa tästä hyvän letkautuksen: lasten saduista aikuisten satuihin), Kalevi Lehtiseen ja Risto Santalaan, ennen kuin myöhemmät osat oli julkaistu. Kirjastossa vaellellessani törmäsin näihin uudempiin kirjoihin ja päätin samalla lukea vanhan trilogian uudelleen sekä uuden täydentävän trilogian vastaavat osat niihin kuuluvissa väleissä. Nostalgia oli suuri, kun elämäkin noudatti vanhaa mallia. Kesävuokra-asunnon sohva oli kulutuksessa, kun vapaapäivät ja -hetket menivät jotakuinkin kokonaan kirjojen parissa. Toinen aikaa vievä kesäharrastus oli Neverwinterin pelastaminen alkuperäisen Neverwinter Nightsin parissa.

Tiimalasivelhon lohikäärmeet kertoo Raistlinin lopusta Peitsen sodassa, josta alkuperäinen Kronikat-sarja kertoo. En viitsi spoilata, vaan suosittelen pelkästään jokaiselle kirjan (ja vieläkin enemmän koko sarjan!) lukemista. Seuraavassa pieni pätkä kuitenkin kirjan alkupuolelta. Raistlin on päätynyt Nerakaan Takhisiksen temppeliin ja jäänyt kiinni. Hänen nyyttinsä on takavarikoitu ja hän on juuri lähtemässä velho Iolanthen mukana pois kuulustelusta:

He kumarsivat ja aikoivat jo lähteä kun Yönruhtinas pysäytti heidät. ”Näytä minulle, mitä sinulla on viimeisessä nyytissäsi.”

Raistlin punastui. ”Vakuutan teidän ylhäisyydellenne, ettei sillä ole mitään tekemistä mahdin kanssa.” Hän ei näyttänyt olevan peloissaan vaan pikemminkin hyvin kiusaantunut. ”Minä päätän siitä”; Yönruhtinas sanoi viekkaasti. Sitten hän napautti pöytää sormillaan. ”Pane se tähän.” Raistlin otti epäröiden nyytin vyöltään mutta ei avannut sitä. ”Ei tässä muukaan auta”, Iolanthe kuiskasi. ”Onko tuo, mitä sinä piilottelet, muka sen arvoinen, että sen vuoksi kannattaa antaa halkaista mahansa?” Raistlin kohautti olkiaan ja pudotti pussin pöydälle Yönruhtinaan eteen. Siellä oli jotain painavaa, koskapa se päästi tömähdyksen pudotessaan.

Yönruhtinas tarkasteli pussia epäluuloisena. Hän ei suostunut kajoamaan siihen vaan katsoi Iolanthea. ”Noita, avaa sinä se.” Iolanthe olisi leikannut mieluummin miehen laihan kurkun auki, mutta hän hillitsi kiukkunsa. hän oli yhtä utelias kuin Yönruhtinaskin näkemään, mitä nuori velho oikein oli yrittänyt salata.

Hän tutki nyyttiä hetken katseellaan ennen kuin tarttui siihen. Se oli nahkaa ja aikamoisen kulunut, ja sen suu oli suljettu nahanyörillä. Pussissa ei ollut riimuja. Eikä siihen ollut pantu suojaloitsua. Iolanthe olisi voinut varmistua pikku loitsulla siitä, oliko pussi ehkä suojattu jollain muunlaisella loitsulla, mutta hän ei halunnut antaa Yönruhtinaalle sellaista vaikutelmaa, ettei hän luottanut Raistliniin. Hän vilkaisi nuorukaista silmiään siristäen siinä toivossa, että tämä antaisi hänelle merkin siitä, ettei hän joutuisi vaaraan. Raistlin räpäytti silmiään ja hymähti. Iolanthe veti syvään henkeä ja nykäisi pussin auki. Sitten hän kurskisti sen sisään. Ensin hän hämmästyi, mutta sitten häntä alkoi naurattaa. Hän käänsi pussin nurin. Sen sisältö levisi kopisten pöydälle ja sieltä lattialle. ”Mitä tämä tarkoittaa?” yönruhtinas tivasi mulkoillen heitä kumpaakin. Langettaja kumartui tutkimaan esineitä tarkemmin.Toisin kuin Yönruhtinas, hän oli paitsi kieroutunut, myös typerä. ”Marmorikuulia, herra”, mies ilmoitti.

Iolanthe yritti olla nauramatta. Joku nauroikin jossain pimeässä nurkassa. Yönruhtinas vilkaisi nopeasti ympärilleen, ja nauraja sulki nopeasti suunsa.

Marmorikuulia?” Yönruhtinas mulkoisi Raistlinia murhaavasti. Raistlin kävi vielä entistäkin punaisemmaksi. Hän näytti olevan hyvin häpeissään. ”Tiedän, että nämä ovat lasten leluja, herra, mutta pidän niistä. Kuulilla leikkiminen saa mieleni rauhoittumaan. Jos teillä on taipumusta levottomuuteen, herra, niin voin suositella…” ”Olen hukannut jo tarpeeksi aikaani sinuun. Ulos täältä!” Yönruhtinas käski. ”Äläkä tule enää takaisin. Kuningatar Takhisis ei kaipaa sinunlaistesi surkimusten ’kunnianosoituksia’.”” (s. 83–85)

Yhtenäiskulttuurin kirkkotavat, osa 2

Marraskuussa aloin käydä läpi Wiljo-Kustaa Kuulialan muistitietokeräyksen antia kirjasta Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko. Tässä kuussa jatkan siitä, mihin edellisellä kerralla jäin.

Joulu, paastonaika ja pääsiäinen

Joulu oli myös entisaikoina se tärkein juhlapyhä (vaikkakin teologisesti ajatellen pääsiäisen voisi ajatella olevan se kaikkein oleellisin kirkkovuoden aika). Silloinkin käytiin joulusaunassa, joka oli usein tavallista kuumempi. Kuuliala esittää hauskan yksityiskohdan myös jouluevankeliumista. Kuulialan aikainen ja myös nykyajan lukija varmasti ajattelee tätä Luukaksen evankeliumin kohtaa kuultaessa yleensä tallia heinineen ja juhtineen. Entisaikoina se yhdistyi kuitenkin joulusaunaan. Kalevalassa nimittäin Jeesus syntyy saunassa:

Kalevalan viimeisessä runossa on kertomus saunasta, jossa Neitsyt Maria synnytti lapsensa. ’Marjatta, matala neiti’ tuntiessaan synnytyshetkensä lähestyvän pyysi ensin äidiltään ja sitten isältään saunaa päästäkseen kivuistaan. Sen jälkeen hän kääntyi Ruotuksen puoleen samoissa asioissa. Mutta ’ruma Ruotuksen emäntä’ torjui Marjatan pyynnön kehottaen tätä menemään Kytömäelle ja siellä ’Kun hevonen hengähtävi, niin on siinä kylpököhön’” (s. 76–77)

Kertomus jatkuu:

”Marjatta matala neiti / Pyhä piika pikkarainen / kylpi kylyn kyllältänsä / vatsan löylyn vallaltansa / teki tuonne pienen poian / latoi lapsensa vakaisen / heinille hevosen luoksi / sorajouhen soimen päähän / pesi pienen poikuensa / kääri kääreliinahansa / otti pojan polvellensa / laittoi lapsen helmahansa.” (s. 77)

Sauna miellettiin synnyttämisen paikaksi, jossa äidit olivat kärsineet synnytyskipunsa. Sen takia tupa ja sauna lämmitettiinkin tavallista lämpimämmiksi. ”Jouluna Jumala syntyi, paras poika pakkasella” (s. 78)

Sisälle tuotiin olkia, myös kirkkoihin, joskin se myöhemmin kiellettiin tulipaloriskin kasvaessa. Aattona syötiin hyvät ateriat, joista tosin saatettiin jättää ylimääräistä myös vainajille. Tässä näkyy vanha pakanallisuus.

Rauhaa toivotettiin myös eläimille, ”että nekin tietäisivät, että nyt on joulu.” Taustalla lienee ajatus siitä, että Jeesuksen syntymätallissakin olisi ollut eläimiä. ”Aterian jälkeen meni vielä isäntä tai emäntä karjalle toivottamaan joulurauhaa ja sulkemaan sekä lukitsemaan navetan ja tallin ovet. Lukittuaan oven hän piirsi vielä sormellaan oven ulkopuolelle ristin merkin näin siunaten eläimet pahan voimalta.” (s. 88)

Ruuan jälkeen mentiin lukemaan jouluevankeliumia: ”Takkauuniin sytytettiin pystyvalkea. Kaikki istuivat sen loisteessa. Isäntä luki evankeliumin.” (s. 89) Sen lisäksi veisattiin jouluvirsiä, kuten Enkeli taivaan.

Joulupäivänä ei saanut käydä vierailemassa, vaan oli pysyteltävä kotona. ”Ken jouluna vierailee, se pannaan sikonavettaan”, sanoo sananparsi (s. 89).

Paastonaikanakaan ei vierailtu, ja se oli muutenkin itsensä tutkistelun aikaa. ”Pelimannit pani pelin arkkuunsa.” (s. 92). Alttarit puettiin mustaan, joskin Marian ilmestyspäivä oli poikkeus muuten synkkänä aikana. Pääsiäispäivänä noustiin sitten aikaisin katselemaan auringon nousua. ”Puettiin loistaviin vaatteisiin auringon nousua katsomaan mennessä, toitoteltiin tuohitorvella, koiteltiin kuka ensin lähti.” (s. 95)

Pitkänäperjantaina ja lankalauantaina esiintyi myös pakanallista taikauskoa. Vapahtajan ollessa haudattuna ajateltiin taikavoimien pääsevän jylläämään vapaasti.

Kirkkotapoja

Useat kirkot olivat kylmiä talvisaikaan. ”[O]li kylmä, että ihan värisytti.” Kirkko oli ”paremman puoleinen tuulensuoja.” Silti kirkkoon mentiin pakkasesta huolimatta. ”Ukot istuivat penkeissä huopasaappaat jalassa ja turkin kaulurit pystyssä.” Papilla oli turkit ja niiden päällä vielä messupuku. Itse koin ymmärrystä lämpimiä alboja kohtaan ensimmäistä kertaa, kun olin viime kesäkuussa liturgina viikkomessussa (ehtoollista lukuun ottamatta) Messukylän vanhassa kivikirkossa. Kyllä meinaan oli kylmä! Mutta en edes viitsi ajatella, kuinka kylmä entisaikaan on ollut. Kyllä tässä ollaan aika pullamössöä entiseen verrattuna… Kylmyydestä huolimatta, Kuulialan kokoama muistitieto vakuuttaa, sairaaksi ei tultu: ”Siellä kirkossa he istuivat paljastetuin päin ja turkinkaulurit pystyssä ja sulamaton jääpuikko parrassa etsien lohdutusta kuolemattomalle sielulleen.” (s. 160)

Hämmästyttävää on myös se, että itse asiassa kirkossakävijät vastustivat pitkään kirkon lämmittämistä papin toiveista huolimatta: ”Turkit kyllä laitetaan papille vaikka kuinka hyvät, mutta ei lämmityslaitteita ja kirkkoa polteta.” (s. 160)

Kirkoissa oli myös penkkijärjestys, Kuulialan mukaan se oli peräisin 1600-luvun sääty-yhteiskunnasta. Miehet istuivat pääovelta katsoen oikealla, naiset vasemmalla. Sama järjestys oli myös eri pidoissa. Kuulialan mukaan – mielestäni valitettavasti –kirkoissa vallitsi usein myös tietynlainen arvojärjestys, , jonka mukaisesti säätyläiset istuivat lähimpänä kuoria, sitten oli pappilan väki, opettajat, ”herrasväki” ja ”parempiosaiset”. Tämä järjestys oli monessa paikassa tosin jo unohtunut. Toisenlaisiakin istumajärjestyksiä on kyllä ollut. Itse tiedän, että Etelä-Karjalassa Lemin kirkon eteisestä löytyy edelleen istumakartta neliäänistä virrenveisuuta varten. Lemissä työskenteli aikanaan kanttori, joka kyllästyi yksiääniseen virrenveisuuseen (ennen urkuja) ja päätti opettaa pitäjälle kinkereillä vähitellen neliäänisen virrenveisuun virsi kerrallaan. Niinpä altot ja tenorit istuivat eri puolilla kirkkoa.

Filippiläiskirjeen Kristus-hymnin lopussa sanotaan, että jokaisen polven on kumarrettava Jeesusta Kristusta Isän Jumalan kunniaksi. Siksi erityisesti rukoilevaiset aina Jeesuksen nimen tullessa mainituksi niiasivat tai kumarsivat.

Nykyajan ihmistä hämmentää vanhan ajan tapa lähteä liikuskelemaan, erityisesti saarnavirren aikana (jota tosin nykyään harvoin enää on messuissa). Yleinen liikekannallepano saattoi synnyttää suurtakin hälinää. Usein käytiin ulkona esimerkiksi katsomassa hevosta tai juomassa vettä. Myös tupakalla käytiin. Tässä eräs Kuulialan keräämä muistelma:

Kerrankin enovainajani alkoi keskellä kirkonmenoa tuntea voimakasta tupakan tarvetta ja aivan huomaamattaan poistui ulos tupakalle. Vasta sitten kun oli palannut kirkkoon takaisin, hän huomasi tekonsa. Kotiin tultuaan hän oli niin pahoillaan tästä, että ensi työkseen heitti piippunsa ja tupakkakukkaronsa palavaan uuniin ja sanoi: saatte olla siellä, kun sen paholaisen välikappaleet ette anna rauhassa kuulla jumalansanaa. Hän eli vielä sen jälkeen kymmenkunta vuotta vaan ei ottanut enää mukaansa tupakkavehkeitä kirkkoon.” (s. 166)

Miksi sitten juuri ennen saarnaa? Saarnat olivat todella pitkiä, toisaalta oltiin jumalanpalveluksen puolivälissä ja toisaalta virret veisattiin alusta loppuun, joten ajateltiin, että nytpä sitä on aikaa. Näin toteaa Kuuliala. Nykyään taitaa kato käydä, ainakin joulukirkoissa, kun ehtoollisen vietto alkaa.

Kirkollisia toimituksia

Kaste toimitettiin nykyajan suomalaisen näkökulmasta todella pian. Kummit veivät lapsen kasteelle peräti alle viikon ikäisenä. Lähes kaikki kastettiin kirkossa alttarin ääressä, tai kirkkomatkan pituuden takia pappilassa. Ikävä kyllä nykyinen käytäntö, jossa kaste on irrotettu messusta, on yleistynyt jo 1800-luvun lopussa. Kuuliala esittää todella järkyttävän syyn tähän eriytymiseen:

[Y]lemmät säädyt eivät halunneet tuoda lapsiaan saman kastemaljan ääreen, jossa rahvaan lapset kastettiin. Kun toimituksen yhteydessä haluttiin myös järjestää pidot, sujui asia mutkattomammin, kun se kaikkineen siirrettiin kotiin. Vanhukset kertovat yhteen ääneen tämän säätyeron näkyneen selvästi vielä viime vuosisadan [1800-luvun] lopulla. ’Rikkaat toivat papin kotiinsa kastamaan lapsen, mutta köyhät veivät lapsensa pappilaan.’” (s. 207–208)

Järkyttävää! Onneksi kaste on jälleen ainakin vähissä määrin palautettu messun yhteyteen.

Varhaisin muistitieto ei Kuulialan mukaan tunne kastemekkoa, vaan lapsi oli ”riepuihin käärittynä”. Toisin sanoen kastemekko on ainakin Suomessa 1800-luvun puolivälin jälkeistä perua. Kummeina oli usein omaisia ja sukulaisia tai hyviä naapureita.

Kasteen merkityksestä ajateltiin varsin hengellisesti katekismuksen mukaan: kasteessa tullaan Jumalan lapseksi ja taivaan perilliseksi, ja nimi kirjoitetaan taivaan kirjoihin. Kuuliala mainitsee myös taikauskoa esiintyneen. Kastevesi saatettiin kaataa erityisiin kukkiin tai ajateltiin, että mikäli kummi heittää kasteveden ulkona korkealle, tulee lapsesta pitkä, jos matalalle, tulee lapsesta lyhyt.

Omituisinta nykylukijalle oli lukea äidin rajoitteista synnytyksen jälkeen. 3. Mooseksen kirjan 12. luvusta oli otettu käyttöön äidin kielto mennä pyhäkköön (eli kirkkoon) ennen puhdistuspäivien päättymistä. Kuuden viikon aikana nainen ei saanut tervehtiä kättelemällä, tarjota ruokaa tai kahvia, vierailla toisen luona tai syödä samasta pöydästä muiden kanssa tai näyttäytyä vieraille. Sen jälkeen mentiin uhrilahjojen kanssa temppeliin, ja pappi ”sovitti” naisen Herran edessä. Tätä ”toimitusta” kutsuttiin ”kirkottelemiseksi” tai ”kirkkoonottamiseksi”. Kirkkokäsikirjassa oli kirkkoonottamisen kaava, jossa vaimon oli polvistuttava papin edessä ja yhdyttävä kiitosrukoukseen lapsen syntymisen johdosta. Yleensä tämä toimitus tosin suoritettiin julkisuudelta piilossa. Joskus se tapahtui sakastissa ennen jumalanpalvelusta, mutta toisinaan myös jumalanpalveluksen yhteydessä! Vanhan testamentin juutalaisille annetun säädöksen uhriajatuskin oli vielä voimissaan. Kirkkoon tuotiin ”tuliaisia”, kuten kakkua tai juustoa, tai annettiin rahaa.

Kuuliala toteaa, että aviottoman äidin kirkkoonottaminen saattoi olla todella ankara, ja siihen saatettiin yhdistää häpeärangaistus. Onneksi tällaista ei ole enää nykypäivänä!

Rippikoulussa luettiin 150 vuoden ajan Svebiliuksen katekismusta. Nimestä oli eri versioita: Webelius, Vibelius, Sebelius, Vepiilius, Vebetius ja niin edelleen. Svebiliuksen lisäksi käytettiin Johannes Müllerin katekismusta Autuuden oppi, lyhyesti edespantu Lutheruksen Catecismuxen yksinkertaisekse selityxeksi, mikä oli vähemmän dogmaattinen ja enemmän herätyshenkinen ja siveellistä elämää painottava kuin Svebiliuksen katekismus.

Lukukinkerit järjestettiin joulun pyhien jälkeen vuorotellen eri pitäjien eri taloissa. Ensiksi veisattiin, rukoiltiin ja kuunneltiin rovastin hartauspuhe. Sen jälkeen sitten alkoivat luettamiset. Kuuliala kertoo, että jakauduttiin kolmeen huoneeseen. ”Suntio luetti lapsia, kanttori rippilapsia ja rovasti aikuisia.” (s. 222) Lukuseteliin merkittiin sitten tavaamisen, sisäluvun ja katekismuksen taito. Jos oli erityisen hyvä lukemaan, sai pienen kinkerikirjan. Toisaalta huonosti lukevalle kinkeripäivä oli yksi vuoden kovimmista päivistä. Joku saattoi Kuulialan mukaan piiloutua saunaankin kinkereitä pakoon. Jos lapsi ei osannut lukea, vanhempia nuhdeltiin. Toinen häpeärangaistus oli laittaa huonosti lukeva pöydän alle, joskin silloin oli vaarana, että sieltä ”metkuiltiin” rovastille tai syötiin rovastin juustot. Lukujen jälkeen oli vielä lopettajaiset: hartauspuhe ja polvirukous, herännäisalueilla pidettiin vielä seuratkin.

Hautaan siunaaminen eroaa nykypäivän siunaamisesta monella tapaa. Kuolema on ollut entisaikaan paljon enemmän läsnä kuin nykypäivän kliinisessä elämässä, jossa kuolema on ulkoistettu vanhainkoteihin ja sairaaloihin. Me pelkäämme kuolemaa, vältämme sitä ja yritämme siivota sitä pois mielestämme. Entisaikana se kuitenkin oli vahvemmin läsnä.

Sananlasku sanoo: ”Ei kuolema ole mitään, kun se tulee naapuriin, mutta kun se tulee kotiin, niin sitten sen jokainen tietää, mitä se on.” (s. 232) Yleensä kuoltiin kotona. Ruumiin annettiin olla vuoteessa muutamia tunteja, sitten se laitettiin kuolinvaatteisiin ja nostettiin kuolinlaudalle, joka oli joko yksityinen tai kylän yhteinen. Se siirrettiin riiheen, jonka jälkeen saatettiin veisata virsi.

Tämän jälkeen hankittiin arkku. Yleensä sen hankki perheen isä. Se saatettiin valmistaa yhdessä kotona tai sepän toimesta. Yleensä ainekset olivat jo valmiina. Varattomat saattoivat valmistaa arkun jo eläessään varmistaakseen saavansa sellaisen. Kuuliala toteaa muistitiedon kertovan vanhuksista, ”jotka olivat hankkineet itseään varten arkun jopa kymmenen kertaa, kun olivat aina joutuneet luovuttamaan sen jollekin ennen lähteneelle. Toisilla taas arkku oli vuosikausia ullakolla valmiina odottamassa.” (s. 233) Nykyajan ihmisestä tuntuisi varmaan kammottavalta. Ennen vanhaan kuolema oli lähellä jatkuvasti.

Kuolinvaatteet olivat yleensä samat, joita eläessäkin käytettiin. Kenkiä ei laitettu jalkaan, mutta sukat kyllä. Käsiin laitettiin lapaset ja miehille hattu ja naisille huivi päähän. Näin ainakin Itä-Suomessa. Muualla oli yleistä pukea vainaja ruumispaitaan.

Hautauspäivän aamuna arkku vietiin riihestä sitä varten valmistettuun tilaan usein pihamaalle. Karjalassa arkku vietiin ennen lähtöä tupaan, ja koko yö veisattiin”yövalvojaisiksi”. Veisaaminen ennen lähtöä oli muutenkin yleinen tapa.

Omaiset kantoivat arkun hautaan, kuten tapana usein on nykyäänkin, joskin eräässä savolaisseurakunnassa kantajina ei koskaan ollut sukulaisia. Arkut laskettiin hautaan vainajan jalat itään päin. ”Kaswot itään; sillä näin ikäänkuin katselewat sinne, mistä odottawat walkeutensa koittamaan ja nousun aikaa tulemaan. Itä on sekä kristikansalle että pakanoillekin ollut walkeuden, toiwon ja autuuden puoli, länsi sitä wastaan pimeyden pelwon ja rasituksen.”, siteeraa Kuuliala Antero Wareliusta (s. 239)

Kuulialan muistitiedon keräyksessä ei ole paljoa kerrottu itse hautajaistilaisuudesta. Ne pidettiin ”varojen mukaan” (s. 242).

Mitä me voimme oppia entisajasta?

Mitä itselleni sitten jäi käteen tästä kirjasta? Oli todella mielenkiintoista perehtyä kirjan kautta menneeseen aikaan. Mielestäni meillä nykyajan ihmisillä olisi paljon opittavaa menneiltä ajoilta, joskin paljon on myössellaista, mistä mallia ei tarvitse ottaa, kuten esimerkiksi ja erityisesti kasvatusmetodit tai ”kirkotteleminen”. En missään määrin halaja menneisyyteen, mutta joitakin unohtuneita aarteita sieltä voitaisiin tuoda nykypäiväänkin.

Erityisesti mieleen jäi kotihartauksien ja arkipäivän hartauselämän ylläpito, joka mielestäni on nykypäivänä paljolti kadonnut. Iltaisin kokoonnuttiin usein Postillan ääreen ja luettiin joku pätkä, ehkä keskusteltiin, veisattiin virttä ja rukoiltiin, erityisesti lauantaina. Miten minä voisin ylläpitää säännöllistä hartauselämää myös kotona?

Sen lisäksi ruokaan suhtauduttiin arvokkaasti eikä sitä pidetty itsestäänselvyytenä. Nykypäivän kulutusyhteiskunnan kasvattina ruoka on lähes aina ollut itselleni jonkinlainen itsestäänselvyys, vaikka se ei sitä oikeasti ole tai varsinkaan pitäisi olla. Se on aina Jumalan lahja, ja siitä on hyvä kiittää sekä heitä, jotka ovat sen tehneet että Jumalaa, joka on viljan alun perin antanut kasvaa. Olemme loppujen lopuksi Jumalan käsissä.

Oleellista on myös se, että kristillinen kasvatus oikeasti tapahtui kodeissa, ja erityisesti rukouksia opetettiin jälkipolville. Myös nykykristittyjen olisi syytä pohtia, miten kristillinen usko siirtyy jälkipolville. Ajatus ”neutraalista” pohjasta on sanahelinää. Me kasvatamme lapsiamme tietoisesti ja tiedostamatta, ja he omaksuvat meiltä kaikkea mahdollista myös itse tiedostamattaan. Niin se kasvaminen vain yksinkertaisesti tapahtuu. Mikä on se pohja, jolle minä kasvatan lapseni? Jos olen kristitty, niin mitä lapseni ajattelevat kristinuskosta, jos he näkevät, että en koe tarpeelliseksi kasvattaa heitä ymmärtämään omaa uskoaan? Omille vanhemmilleni olen kiitollinen siitä kasvatuksesta, jonka sain, joskin paljon olisin mielelläni enemmänkin halunnut heidän kauttaan oppia. Toisaalta tyrkyttäminen ei ole missään mielessä hyödyllistä. Missä menee raja?

Lisäksi olisi syytä ottaa mallia siitä kirkossakäynnin mentaliteetista , joka entisaikoina on vallinnut. Silloin on menty kirkkoon pakkasellakin – olkoonkin, että välillä pakon sanelemana. Miten minä pyhitän pyhäpäivän? Ehkä kaikessa ei tarvitse ottaa mallia vanhasta kansasta , mutta joka tapauksessa kirkossa olisi hyvä käydä ja ne kirkot täyttää. Vaikka pappi puhuisi MGtH:n sanojen mukaan ”diipa daa, lässyn lässyn lässyn aamen”. Siellä Jumala kuitenkin puhuu meille Jumalan sanan – nimittäin lässytyksestä huolimatta ainakin sen sanan, mikä luetaan ja mikä lauletaan – ja sakramenttien kautta.