Kertomuksilla on suuri voima. Kertomus on muoto, jolla hahmotamme todellisuutta – se tekee monimutkaisenkin asian yksinkertaiseksi. Meillä jokaisella on oma kertomus omasta elämästä. Me tulemme jostakin ja olemme menossa jonnekin. Tällä hetkellä elämme tiettyä pistettä sitä kertomusta, jota usein olemme jo jatkaneet tulevaisuuteen. Me itse myös yleensä kerromme oman elämäntarinamme tutustuessamme toisiin ihmisiin. Samalla hahmotamme näin omaa itseämme. Kertomustemme avulla myös toinen ihminen saa ensimmäisen käsityksensä meistä.
Suomen kansalla on oma historian kertomuksensa, joka vaihtelee kertojan mukaan. Meidän suomalaiseen identiteettimme ovat vaikuttaneet historian tapahtumat, historian aatesuuntaukset sekä historiassa kirjoitetut kertomukset suomalaisuudesta; Väinö Linnan Jussi näin esimerkiksi. Tämä Suomen ja suomalaisuuden historian kertomus, kuinka kukin sen itse hahmottaa ja itsellensä kertoo, vaikuttaa siihen miten me näemme itsemme ja toimintamme suomalaisina.
Erityisesti monet aatteet, uskonnot ja ideologiat ovat tarjonneet suuria kehyskertomuksia, joiden suojiin olemme voineet sijoittaa oman kertomuksemme. Näistä nykypäivänä suurimpia kehyskertomuksia ovat toisaalta ennen kaikkea valistuksen ja postmodernismin tarjoamat kertomukset. Valistus pyrki tuhoamaan vanhakantaiset suuret kertomukset ja perusti uskonsa ihmisen mittaan ja ihmisjärjen suuruuteen. Postmodernismi on pyrkinyt kaatamaan kaikki suuret kertomukset ja samalla kehittänyt siitä oman suuren kehyskertomuksensa: mikään ei ole varmaa.
Mielestäni kaikkein suurin kertomus, tosi kertomus, jota muut kertomukset eivät voi eivätkä saa syrjäyttää, on Raamatun kertomus, jota yleensä sen punaiseksi langaksikin kutsutaan. Voidaan puhua esimerkiksi N.T. Wrightin määritelmän mukaan viidestä eri kertomuksen vaiheesta: luominen, lankeeminen, Israel, Jeesus ja kirkko. Meidän on tärkeää tietää kristittyinä, mistä me tulemme, missä me olemme ja mihin me olemme menossa. Menneisyyteen kuuluvat kertomuksen neljä ensimmäistä vaihetta. Me elämme viidettä vaihetta. Tämä auttaa meitä myös suhtautumaan oikealla lailla Raamatun eri kohtiin. Jos elämme kuin luomisvaiheessa, ihmettelemme miksi Jumala on luonut näin pahan maailman. Jos elämme lankeemusvaiheessa, luulemme, että synnille ei voi tehdä mitään. Me emme uhraa sonneja Jerusalemin temppelissä, sillä suuren kertomuksen kolmas vaihe on jo mennyt (eikä Jerusalemin temppeliäkään näin fyysisestikään sen koommin ole). Me emme seuraile Galileassa Jeesuksen kierteleviä retkiä ja rajoita evankeliumin levittämistä vain juutalaisille, koska neljäs vaihe on jo taittunut. Mutta me otamme vaarinsiitä, mitä kirkolle on apostolien kautta välitetty Uudessa Testamentissa, koska me elämme viidettä vaihetta, lopun aikoja. Me tiedämme, että olemme kastetut hänen kuolemaansa ja liitetyt hänen ylösnousemukseensa. Jumalan valtakunta on murtautunut tähän maailmaan, Jeesuksella on kaikki valta niin taivaassa kuin maan päällä, ja me odotamme uutta taivasta ja uutta maata.
Miten tämä kertomus vaikuttaa siihen, miten me toimimme, mitä me ajattelemme, miten me jäsennämme maailman ja miten me ymmärrämme oman asemamme, me, joissa vaikuttaa
”sama väkevä voima, jota Jumala osoitti herättäessään Kristuksen kuolleista ja asettaessaan hänet istumaan oikealle puolelleen taivaassa, ylemmäksi kaikkia valtoja, voimia ja mahteja, ylemmäksi kaikkia herruuksia, jotka mainitaan tässä ja tulevassakin maailmassa. Jumala on alistanut kaiken hänen valtaansa ja asettanut hänet kaiken yläpuolelle seurakuntansa pääksi. Seurakunta on Kristuksen ruumis ja hänen täyteytensä, hänen, joka kaiken kaikessa täyttää.” (Ef. 1:19-23)?
Aamunvaloa, luottamusta, janoa 