Jeesus täytti rakkauden lain

Saarna 12.7.2015 Messukylän vanhassa kivikirkossa 7. sunnuntai helluntaista, Rakkauden laki.

1. lukukappale

”Kansa vastasi Joosualle: ’Me tahdomme palvella Herraa!’ Silloin Joosua sanoi kansalle: ’Te olette nyt valinneet Herran ja tahdotte palvella häntä. Te olette itse tämän todistajia.’ Israelilaiset vastasivat: ’Niin olemme.’ Joosua sanoi: ’Hylätkää ja hävittäkää siis vieraat jumalanne ja antakaa sydämenne kääntyä Herran, Israelin Jumalan puoleen.’ Kansa sanoi Joosualle: ’Me tahdomme palvella Herraa, Jumalaamme. Häntä me tahdomme totella.’ Joosua vahvisti Sikemissä kansan päätöksen palvella Herraa ja julisti kansalle tämän liiton lait ja säädökset. Joosua kirjoitti ne kaikki Jumalan lain kirjaan ja pystytti suuren kiven Herran pyhässä paikassa kasvavan suuren puun juurelle. Sitten Joosua sanoi kansalle: ’Katsokaa, tämä kivi on oleva todistajana, sillä se on kuullut ne sanat, jotka Herra on puhunut teidän kanssanne. Se on todistava teitä vastaan, jos kiellätte Jumalanne.’” Joos. 24:21–27

2. lukukappale

”Varokaa torjumasta häntä, joka puhuu! Kun isät Siinailla torjuivat hänet, joka ilmoitti tahtonsa maan päällä, he eivät päässeet rangaistuksetta. Vielä huonommin käy meidän, jos käännämme selkämme hänelle, jonka sanat tulevat taivaasta. Hänen äänensä pani silloin maan järisemään, ja nyt hän on luvannut:
– Vielä viimeisen kerran minä panen maan järkkymään, enkä vain sitä, vaan myös taivaan.
Sanat ”vielä viimeisen kerran” tarkoittavat sitä, että kaikki luotu järkkyy ja siirtyy sijoiltaan, jotta se, mikä ei järky, pysyisi paikallaan. Me saamme valtakunnan, joka ei järky. Olkaamme sen vuoksi kiitollisia, kiittäkäämme Jumalaa ja palvelkaamme häntä hänen tahtonsa mukaisesti, kunnioituksen ja pyhän pelon tuntein, sillä meidän Jumalamme on tuhkaksi polttava tuli.” Hepr. 12:25–29

Evankeliumi

”Teille, jotka minua kuulette, minä sanon: Rakastakaa vihamiehiänne, tehkää hyvää niille, jotka teitä vihaavat. Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroavat, rukoilkaa niiden puolesta, jotka parjaavat teitä. Jos joku lyö sinua poskelle, tarjoa toinenkin poski. Jos joku vie sinulta viitan, anna hänen ottaa paitasikin. Anna jokaiselle, joka sinulta pyytää, äläkä vaadi takaisin siltä, joka sinulta jotakin vie. Niin kuin te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille.” Luuk. 6:27–31

Saarna

Tämän päivän teemana on rakkauden laki, ja siitä saimme maistiaisen jo messun alussa. Jeesuksen käskyt ovat ihan oikeasti, jos käytämme sitä muotitermiä vielä uudestaan – ihan aikuisten oikeesti – järkyttävät. Kun niitä luen ja niiden mukaan pyrin elämään, niin ei tule mitään. Ei yhtikäs mitään. Minä horjun niitä täyttäessäni ja järkyn.

Yleinen vitsini monessa tapauksessa, jossa jokin henkilö ärsyttää tai on tehnyt väärin, on että ”tekis mieli vetää sitä turpiin!” Alkukantainen reaktio siis. No, oikeasti en ole vetänyt ketään turpiin elämäni aikana, ellei capoeiraharjoituksia lasketa tai sitten ala-asteen puolivälissä iskemääni alakoukkua ärsyttävän luokkakaverin vatsaan. Mutta turpaan ei sekään osunut. Tai muistan myös junnuvuosina pelatessani jääkiekkoa Kooveessa maalivahtina, että kerran taisin hutmasta vastustajan ärsyttävää hyökkääjää pattarilla, siis mailakäden kilvellä päähän, kun tuli sorkkimaan irtokiekkoa. Se osui ihan heduun. Kerran olen siis vetänyt ihan turpiin. En kääntänyt toista poskeani, eikä sitä taideta kaukaloissa muutenkaan kauheasti kääntää, paitsi ehkä ärsytysmielessä. Jarkko Ruutu osaa kertoa tästä sitten enemmän, jos asiasta on kysyttävää.

Mutta vaikka fyysistä hutmimista ei ole tullut pahemmin harrastettua, niin henkistä sitäkin enemmän. Se tapahtuu joskus tarkoituksella, mutta joskus ihan huomaamatta. Etenkin täällä Mansen seudulla. Asun nykyisin Turussa. Siellä ei ymmärretä ihan samalla tapaa sellaista pirkanmaalaista yleistä tapaa kuin hyväntahtoinen kettuilu. Tarkoituksena on iskeä läppää, läbändeerusta, toisesta niin, että koko yhteen kokoontunut seurakunta voi sitten nauraa yhdessä, myös se, josta läppää on heitetty. Mutta joskus se läpän kohde ei naurakaan. Ja joskus ei itseäkään naurata, jos on joutunut läpän kohteeksi. Ja joskus se kettuilu ei olekaan niin hyväntahtoista, kuin miksi se on naamioitu.

Minä siis järkyn ja horjun yrittäessäni täyttää lakia, vaikka yritän olla järkkymättä ja horjumatta. En kykene noudattamaan Jeesuksen ohjeistusta hyvästä, rakkaudellisesta ja – sanotaan nyt sekin – kristillisestä elämästä. Ihan muutama kuukausi sitten edesmennyt professori Jukka Thurén onkin todennut tästä lukemastamme tekstipätkästä, että ”kristityt eivät ihmisinä ja yhteisön jäseninä pysty tätä käskyä edes aidosti opettamaan, saati sitten täyttämään, siinä on ero meidän ja Jeesuksen välillä.”

Ensimmäinen osa Thurénin toteamuksesta voidaan nyt ainakin hyväksyä. Meistä ei ole lakia täyttämään. Jeesus tiivisti näihin sanoihin opetuksen oikeasta elämästä, Jumalan tahdon mukaisesta elämästä, aidosta ihmisenä elämisestä. Näin siis ihmisen kuuluisi elää. Mutta kuten ainakin minun elämästäni huomaa, en pysty enemmän (tai usein paljonkin vähemmän) hyvistä pyrkimyksistäni huolimatta elämään, kuten minun kuuluisi. Ja vaikka tahtoakin olisi, niin luonto on jostain syystä niin heikko, niin heikko.

Joosuan kirjankin kohdassa, jossa israelilaiset luvatun maan porteilla pyhästi lupaavat palvella vain ja ainoastaan Herraansa ja hylätä kaikki epäjumalat, Baalit – tai pikemminkin Egyptistä tullessaan Osirikset ja Isikset ja Ramsekset, tai meidän aikanamme voitaisiin puhua Mammonasta, siis rahasta, Marsista, siis sodasta ja vallasta ja Afroditesta, siis seksistä – niin Raamattu kuvaa varsin totuudenmukaisesti sitä luopumusta, joka kuitenkin seurasi. Ja Joosua itsekin sanoo hieman ennen lukemaamme pätkää, kun kansa lupaa samaa jalosti, että ”ette te pysty palvelemaan Herraa! Herra on pyhä Jumala, hän on kiivas Jumala” (Joos. 24:19)

Israelilaiset järkkyivät ja mekin järkymme. Emme me osaa rakastaa Herraa, Jumalaamme yli kaiken ja lähimmäistä niin kuin itseämme. Emme me osaa tehdä toisilemme vain hyvää. Ja Heprealaiskirjeestä saamme lukea, että vielä kerran kaikki luotu laitetaan järkkymään. Se, joka ei järky, jää, ja se joka järkkyy, hajoaa, tuhoutuu, kokee tuomion. Meidän Jumalamme, koko maailman Luoja on kiivas ja pyhä Jumala, hän on tuhkaksi polttava tuli, joka polttaa kaiken, mikä ei ole pyhää, täydellistä ja hyvää. Tuli polttaa kaiken, mikä järkkyy. Näillä mittareilla minä järkyn, järkyn todella paljon. Olemme siis tuomion alla. Mitä jos – ei, kun – minä ja sinä järkymme?

Jeesus ei järkkynyt. Siinä on se Thurénin toteama ero meidän ja Jeesuksen välillä. Rakkauden lakia harvoin opetetaan lantraamatta ja laimentamatta. Eikä meistä kristityistä ole myöskään sitä täyttämään. Jeesus korotti riman korkealle ja tiivisti tähän käskyyn rakkauden lain, koko rakkauden olemuksen. Kun me järkymme sen toteuttamisessa emmekä siihen täydellisesti pysty, emme pysty siihen sillä tavalla kuin pyhä kaikkivaltias Jumala meiltä vaatii ja viimeisenä päivänä vielä laittaa meidät tilille teoistamme, niin Jeesus täytti sen ja ylitti riman. Jeesus siis eli aidon ja oikean ihmiselämän, sellaisen, jollaiseksi Jumala on meidät kaikki tarkoittanut elämään, ja josta meidän kannattaa ottaa mallia joka päivä.

Jeesus myös kärsi rangaistuksen, hän koki tuhkaksi polttavan tulen ristillä, vaikka ei järkkynyt. Hän kuoli viattomana ja kärsi sen rangaistuksen, jonka me ansaitsemme. Hän teki sen rakkaudesta. Siksi me, vaikka järkymmekin, saamme omaksemme valtakunnan, joka ei järky, kun uskomme häneen ja meidät on kastettu. Pääsemme siis taivaaseen. Kasteessa sinutkin on liitetty Jeesukseen. Olet Jeesuksen kanssa, olet osa Kristuksen ruumista. Olet osa Kirkkoa. Meidät on ikään kuin liimattu Jeesukseen. Hänen järkähtämättömyytensä, hänen elämänsä luetaan meidän hyväksemme, ja meidän syntimme ja järkkymisemme luettiin hänen päällensä ristillä. Vaikka me hyppisimme ja järkkyisimme kuinka paljon tahansa täällä kirkossa juuri nyt, kirkko ei järky. Samalla tavalla, kun olemme Kristukseen kätketyt kasteen ja uskon kautta, niin mekään emme oikeastaan järky, vaikka Kristuksen sisällä järkkyisimmekin. Perusta kestää, kun perusta on meidän ulkopuolellamme. Ja pelastuksen perustus on Jeesus ja hänen työnsä, koska hän ei järkkynyt. Näin saamme osaksi valtakunnan, joka ei järky.

Vanhan testamentin Joosua tiesi, että kansa järkkyi lupauksestaan huolimatta. Jumala tiesi tehdessään liiton Israelin kansan kanssa ja tuodessaan kansan pois Egyptistä kohti luvattua maata, että hänen kansansa tulisi järkkymään. Ja kaikkivaltias kaikennäkevä Jumala tietää, että mekin järkymme, joka päivä. Siksi hän lähetti Jeesuksen toteuttamaan ja täyttämään lain meidän puolestamme, sillä meistä itsestämme ei ole ollut, ei ole, eikä tule olemaan lakia kokonaan täyttämään. Ja Jeesus kärsi rangaistuksen, helvetin, meidän puolestamme, vaikka se rangaistus kuuluisi meille.

Siis, vielä kerran.

Kun sinä et pysty täyttämään lakia, niin katso Jeesusta. Jeesus täytti lain.
Kun sinä järkyt elämässäsi niin paljon, järkyt niin paljon, että ärsyttää, etkä osaa antaa itsellesikään anteeksi, niin katso Jeesusta. Jeesus ei järky.

”Jumala rakasti maailmaa niin paljon, että antoi ainoan Poikansa, jottei yksikään joka häneen uskoo, joutuisi kadotukseen, vaan saisi iankaikkisen elämän” (Joh. 3:16)

Kolme kirjaa Jeesuksesta

Tuossa viime keväänä luin kolme erilaista ja eritasoista popularisoivaa kirjaa Jeesuksesta tai ”historian Jeesuksesta”. Ensimmäisenä intouduin lukemaan Craig A. Evansin tänä vuonna suomeksi ilmestyneen kirjan Jeesus-huijaus paljastuu (336 s., Perussanoma 2015). Evans on yksi maailman johtavista Jeesus-tutkijoista, ja hän oli luennoimassa Perusta-lehden teologisilla opintopäivillä tammikuussa. Luennoista vaikuttuneena intouduin ostamaan itse kirjan. Teos käsittelee Jeesus-tutkimusta ja sen ylilyöntejä, popularisoi Jeesus-tutkimuksen löytöjä ja purkaa historian Jeesukseen ja evankeliumitutkimukseen liittyviä myyttejä, joita esiintyy erityisesti mediassa aina joulun ja pääsiäisen alla.

Toinen hieman erilaisempi kirja, joka on jo pitkään ollut lukulistalla (ja jota vaimoni on useasti kehunut), on Lee Strobelin Tapaus Kristus (399 s., Aikamedia 2005). Kirjassa Strobel haastattelee lukuisia, pääasiassa evankelikaalisia tutkijoita todistaakseen, että Uuden testamentin kuvaukset Jeesuksesta ovat luotettavia ja historiallisia. Historian Jeesus on tavallaan oikeudenkäynnissä ja erilaisia todisteita Jeesuksen olemassaolosta, ajatuksista, luonteesta, kuolemasta ja ylösnousemuksesta esitetään ja perustellaan. Johtopäätös: Jeesukseen kannattaa uskoa.

Kolmas kirja on Philip Yanceyn kirja Tuntematon Jeesus (353 s., Aika Oy 1996), jota vaimoni oli myös jo pitkään suositellut, mutta mihin meikäläinen suhtautui varauksella. Yancey pyrkii kirjassaan irti kirkon traditiosta ja ”pölykerroksista” kohti sitä niin monelle tuntematonta Jeesusta, joka paljastuu kun evankeliumeita luetaan niiden historiallisesta asiayhteydestä käsin.

Jeesus-huijaus paljastuu

Jeesus-huijaus paljastuu ei ehkä kuitenkaan ole niin shokeeraava kirja kuin nimi antaa ymmärtää. Kyllähän huijaus paljastuu siten, että kirjan avulla voi huomata monien populaarimedian toistamien Jeesusta koskevien historiallisten väitteiden olevan vanhentuneita ja yltiöradikaaleja tutkimuksen kentällä. Toisaalta kirja on varsin raskassoutuinen. Olen huomannut, että vaimoni on aika hyvä mittari kirjan luettavuudelle maallikon näkökulmasta. Jos hän ei jaksa jotakin kirjaa lukea, niin todennäköisesti se ei ole tarpeeksi kiinnostavasti kirjoitettu. Itsehän teologian opiskelijana pystyn lukemaan vaikka mitä kirjaa, oli se kuinka kuiva tahansa. Siksi omat silmälasini ovat tässä mielessä värittyneet. Evansin kirja ei läpäissyt vaimotestiä vaan puolimatkassa uuvuttiin.

Mutta kyllä kirja kattava on. Se kuvaa tieteen kenttää totuudenmukaisesti ja kertoo jalat maassa mitä akateeminen tutkimus voi oikeasti sanoa Jeesuksesta, millä perusteilla ja miten pitkälle asiat ovat todennäköisiä. Jeesus-tutkimuksen historiaakin käydään hieman läpi. Äärifundamentalistit saavat Evansilta kyytiä molempiin suuntiin – on kyseessä sitten konservatiivifundamentalismi (Chigagon julkilausumineen) tai liberaalifundamentalismi. Viimeisenä Evans käsittelee Bart Ehrmania, entistä baptistia ja nykyistä ateistia, joka on tunnettu kaveri Amerikan mantereella. Ehrmanin omin sanoin hän oli tiukan sanainspiraation kannattaja mutta menetti uskonsa opintojensa aikana. Evansin näkökulmasta Ehrmanin ongelma oli alusta asti liiallinen fundamentalismi. Sen jälkeen fundamentalismi vain muutti suuntaansa. Koska ääritiukka sanainspiraatio ei näytä olevan totuudenmukaista, ei uskolle jää enää mitään perusteita. Fundamentalistin mukaan Raamattu on joko läpeensä jumalallinen tai sitten läpeensä inhimillinen ja ei-jumalallinen. Ehrmann kallistui puolelta toiselle. Näkemättä jää, että Raamattu on sekä läpeensä jumalallinen että läpeensä inhimillinen.

Myös Da Vinci -koodi saa käsittelynsä. Tuomaan evankeliumi asetetaan takaisin omalle paikalleen, ja Evans kritisoi ankarasti tutkijoita, kuten John Dominic Crossania, jotka pyrkivät ajoittamaan Tuomaan evankeliumin tai osan siitä 50–60-luvulle ja siten historiallisesti luotettavammaksi kuin esimerkiksi synoptiset evankeliumit (Matteus, Markus, Luukas), jotka samat tutkijat ajoittavat myöhemmille vuosikymmenille. Evans antaa kirjassa samalla hyviä esimerkkejä siitä, miksi synoptikot ovat historiallisesti luotettavampia kuin myöhäisemmät ”evankeliumit” ja gnostilaiset tekstit: myöhemmistä puuttuu kaikki historiallinen tausta, kun taas synoptiset evankeliumit ovat täynnä maantiedettä, tapoja, käytöstä ynnä muuta sellaista hiljaista tietoa, joka on jatkuvasti arkeologienkin käytettävissä. Nämä pienet yksityiskohdat ovat usein trivial pursuit -tasoa, mutta ne antavat puheille ja muulle sellaiselle historiallisen kontekstin, joka on tunnettua muualta ja jota on vaikeaa ellei mahdotonta tahallisesti vääristää. Gnostilaiset tekstit sen sijaan ovat irrallaan historiasta. Ylipäänsä Evansin ajoitukset eri Raamatun teksteille yllätti meikäläisen ja varmasti monet muutkin. Tekstit ajoitetaan varhaisemmille ajanjaksoille kuin moni teologi on Helsingissä vuosien saatossa oppinut.

Tapaus Kristus

Lee Strobelin kirja on kattava ja populaaristi ja hyvin kirjoitettu. Se pitää otteessaan sivumäärästään huolimatta. Tosin omassa painoksessamme fonttikoko oli reilu ja sivut pieniä, joten kirja ei välttämättä ole niin pitkä kuin sivumäärästä voisi päätellä.

Tapaus Kristus etenee siis haastatteluperiaatteella. Strobel esittää jokaisen kappaleen alussa analogian amerikkalaisesta oikeussalista ja rikosoikeudesta. Hän on entiseltä ammatiltaan Chigago Tribunen rikostoimittaja. Sitten hän käsittelee ikään kuin samasta lähtökohdasta käsin historian Jeesusta ja asettaa hänet oikeusistunnon eteen. Miten käy tapaus Kristuksen?

Analogioiden jälkeen käydään haastattelemassa asiantuntijoita. Ovatko evankeliumit silminnäkijäkertomuksia? Onko niillä historiallista luotettavuutta? Mitä Jeesus ajatteli itsestään? Miksi hän kuoli? Kuoliko hän oikeasti? Oliko hauta tyhjä, vai varastivatko opetuslapset ruumiin? Olivatko ylösnousemusilmestykset pelkkiä opetuslasten hallusinaatioita? Eri alojen asiantuntijoita haastatellaan jokaisesta kysymyksestä, ja vastaväitteitä esitellään. Perustelut ovat asianmukaisia ja edelleen nykykeskustelussakin relevantteja.

Mutta ehkä Strobel on vähän vetänyt kotiinpäin, siltä ainakin tuntuu. Toki haastateltavat on valikoitu konservatiivisiiveltä, ihan luonnollisesti. Strobelin kirjan ideana onkin esittää, että vakavasti otettavat tutkijat uskovat Jeesukseen pelastajanaan ja samalla voivat akateemisessa keskustelussa mukana ollen todistaa, että on ihan historiallisestikin perusteltua uskoa Jeesukseen Jumalan Poikana, joka kuoli ja haudattiin, ja joka nousi ylös kuolleista. Tämä näkyy myös siinä, että jokainen haastateltava esitetään lukujen alussa todella ylistävästi, jopa niin ylistävästi että suomalaista lukijaa, tai ainakin minua, jäi ärsyttämään. Eikö vähempi riittäisi? Ehkä tämä on sitä amerikkalaista kulttuuria.

Tarkkanäköinen lukija saattaa huomata muitakin ongelmia yllämainittujen lisäksi. Strobel esittää, että kirja kuvaa myös hänen etsintäänsä. Hän sanoo käsitelleensä todistusmateriaalia puolueettomasti, siis objektiivisesti. Kuitenkin lähes poikkeuksetta, kun hän lainaa jotakuta tutkijaa, joka on esittänyt argumentteja hänen haastattelemiaan tutkijoita vastaan, lähdeviitteissä paljastetaan, että lainaukset ovat konservatiivitutkijoiden kirjoista. Ainakin itselleni heräsi kysymys, että vedättääkö Strobel. Onko hän oikeasti tutustunut myös ”vastapuolen” kirjoituksiin, vai käsitteleekö hän kirjassa vain konservatiivien muodostamia olkinukkeja?

Joka tapauksessa, tästä pienestä varauksesta ja orastavasta epäilyksestä huolimatta kirja oli mielenkiintoinen, ja siinä on oikeasti paljon asiaa hyvin popularisoituna. Haastateltavat akateemikot ovat oikeasti arvostettuja tutkijoita, joiden argumentit on hyödyllistä tuntea. Kirja antaa helposti peruskattauksen niistä loogisista ja historiallisista argumenteista, jotka tukevat klassista kristillistä uskoa.

Tuntematon Jeesus

Yanceyn Tuntematon Jeesus taas menee hieman vanhemmalla tutkimuskirjallisuudella. Kirjassa yhdistyy Yanceyn Jeesus-etsintä ja pyrkimys pyhäkoulu-Jeesusten, hollywood-Jeesusten ja saarna-Jeesusten taakse sekä hänen omat pohdintansa historian Jeesuksen merkityksestä nykypäivän kristityille. Siinä mielessä kirja kuitenkin loppupeleissä käsittelee ehkä enemmän Yanceyn omia pohdiskeluja kuin historian Jeesusta. Lukijan päätettäväksi jää se, onko se hyvä vai huono juttu. Mielestäni se on sekä että.

Syy siihen on, että Yanceyn pohdinnat ovat todella mielenkiintoisia, joskin ne ovat joskus liian pitkiä ja lukujen punainen lanka tuntuu katoavan aina silloin tällöin pohdinnan pyörteisiin. Kirja poukkoilee vuosisadasta ja -tuhannesta toiseen, Yanceyn omasta elämänhistoriasta Galilean ylängölle ja takaisin Martin Luther Kingiin ja Äiti Teresaan, palaten taas lähes vuosituhannen takaisinpäin Välimerelle, Fransiskus Assisilaisen elämään. Samaan aikaan kun kirja kuvaa Galileassa tallustellutta Jeesusta ja sitä hätkähdyttävää sanomaa, joka hänellä oli, se peilaa sitä sekä sen ajan odotuksiin ja historialliseen kontekstiin eli asiayhteyteen, että myös 1900-luvun lopun amerikkalaiseen (ääri)protestantismiin ja sen Jeesus-kuviin. Tässä mielessä kirja on välillä todella mielenkiintoinen, sillä se on samalla ajankuvaa. Toisaalta, koska amerikkalainen kristillisyys poikkeaa suomalaisesta, ei kirja välttämättä puhuttele samalla tavalla suomalaista lukijaa kuin amerikkalaista kollegaa.

Mielestäni ehkä mielenkiintoisin asia oli se, että amerikkalaiselle Yanceylle Vuorisaarnan paradoksi aukesi venäläisten klassikkokirjailijoiden Leo Tolstoin ja Fjodor Dostojevskin välityksellä! Tolstoin kirjojen ja elämän avulla Yancey ymmärsi Vuorisaarnan eettisen vaatimuksen ja oman syntisyydensä. Luterilaisena voidaan puhua ihan reilusti laista. Tolstoi jäi itse lain alle eikä ikinä löytänyt evankeliumia. Jeesus oli vain eettinen mestari. Dostojevski taas näki evankeliumin ja hänen kirjojensa henkilöiden avulla myös Yanceylle aukeni Vuorisaarnan toinen puoli: armo. Näin Yancey päätyi venäläisten klassikkokirjailijoiden välityksellä varsin luterilaiseen vuorisaarnan ymmärtämiseen! Olen jo pitkään miettinyt, että venäläiseen kaunokirjallisuuteen pitäisi ehdottomasti tutustua. Yanceyn kirjasta sain tähän pyrkimykseen lisäpotkua!

Lue ihmeessä!

Yhteenvedoksi voisi todeta seuraavaa: Evansin kirjaa Jeesus-huijaus paljastuu voin suositella erityisesti niille, jotka haluavat paneutua hieman Strobelia ja Yanceytä syvemmin itse tutkimukseen, historialliseen kontekstiin ja perusteellisempaan keskusteluun. Se on arvokas kirja ja kestää kulutusta, mutta se olisi ehkä voitu kirjoittaa hieman kevyemmin. Erityisesti toivoisin, että sanomalehtien joulu- ja pääsiäisuutisten toimittajat lukisivat kirjan antaumuksella, niin päästäisiin vanhoista myyteistä eroon populaarimediassakin. Harmi vain, että uusin Jeesus-tutkimus ei olekaan enää yhtä kaukana kirkon Jeesuksesta kuin vielä muutama vuosikymmen sitten.

Strobelin kirjaa Tapaus Kristus voin suositella myös lämpimästi. Puutteistaan huolimatta se on kattava ja antaa varsin kevyesti ja hyvin kirjoitettuna hyvän kokonaiskuvan evankeliumeista, Jeesuksen historiallisesta kontekstista ja historiallisen uskon perusteista.

Yanceyn kirjaa Tuntematon Jeesus voin suositella pienin varauksin. Se ei ollut yhtä mielenkiintoinen kuin Strobelin kirja, eikä se vastaa aivan täysin suomalaista kontekstia mutta myös se antaa hyviä välineitä heittää mielikuvista siloposkinen vaaleatukkainen Jeesus paimensauvoineen. Samalla se ravistelee kristittyä pohtimaan omaa suhdettaan tähän mystiseen mieheen kahden tuhannen vuoden takaa sekä sitä, miten häntä on seurattava tänä päivänä. Jos kaipaa enemmän pohdintaa ja pyörittelyä ja vähemmän historiallista taustaa, kannattaa tarttua Yanceyn tuotokseen.

Jokainen näistä kirjoista ravistelee ihan mukavasti luutuneita Jeesus-käsityksiä ja vie ajatukset elämän tärkeimpiin kysymyksiin. Oliko Jeesus kylähullu vai Messias, Jumalan Poika ja itse Jumala, joka tuli ihmiseksi pelastamaan meidät synnin ja kuoleman ja perkeleen vallasta ja antamaan meille iankaikkisen elämän? Miten minä ja miten sinä suhtaudumme tähän sanomaan? Ota itse selvää Jeesuksesta! Tässä on kolme hyvää kirjaa omaan etsintään. Ennen kaikkea suosittelen kuitenkin avaamaan Raamatun ja lukemaan itse evankeliumeita.