Pappeja erotetaan virasta – miksi ja miten tähän on tultu?

Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramies erotettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirasta. Tampereen hiippakunnan piispa Matti Repo kommentoi erottamista muun muassa seuraavasti:

“Hajaannusta on hyvin vaikea korjata. En ole sanomassa, että heidän pitäisi ottaa askel ja perustaa oma kirkkokunta, vaan palata takaisin kirkon jumalanpalvelusyhteyteen. Olemme osa Kristuksen ruumista. Jos kieltäytyy sakramentaalisesta yhteydestä, se johtaa myös irtaantumiseen kirkkoruumiista, suunnan pitäisi olla toisenlainen”

Toisin sanottuna vanhalla virkakannalla oleville seurakuntalaisille (joita sanotaan löytyvän (tai löytyneen) kirkostamme enemmän kuin Porvoon hiippakunnassa on jäseniä) sanotaan kirkon suunnalta, että älkää ihmeessä perustako omaa kirkkokuntaa, mutta ette te täälläkään saa hyvällä omallatunnolla sakramentaalisessa yhteydessä olla.

Eli viime aikaisilla päätöksillään kirkkomme on jättänyt heitteille ison osan laumastaan. Heillä ei ole kotia. Heillä ei ole messua, paitsi erityisjärjestelyin siellä täällä ja lopulta osittain kirkon ulkopuolella Lähetyshiippakunnan kautta.

Soramies itse kommentoikin erottamistaan seuraavasti:

“Nämä kaksi päätöstä ovat aiheuttaneet sen, että kristityt, jotka sydämestään haluavat olla luterilaisessa seurakunnassa, eivät voi enää olla. Heidän takiaan on saatava pappeja. Katsoin, että pappisvalani velvoittaa siihen, että pidän näistä kristityistä huolta. Huolenpito ei ole sitä, että heidät lähetetään esimerkiksi helluntailaisiin seurakuntiin. Kirkko ei ole näille kristityille enää yli kymmeneen vuoteen suostunut vihkimään pappeja. Minä nimenomaan katson toimineeni pappisvalani mukaan ja he kapitulissa katsovat, että olen rikkonut sitä. Ristiriita jää olemaan.“

Syy siihen miksi pappeja erotetaan viroista ja miksi Lähetyshiippakunta on syntynyt, on se, että opillisesti legitiimin vanhan virkakannan mukaan toimiminen ei käytännössä ole mahdollista kirkossamme. Pappiskandidaatteja, jotka eivät opillisesti ja teologisesti hyväksy 80-luvun naispappeuspäätöstä ei vihitä. Sille ei jätetä mahdollisuutta. Samalla myös seurakuntalaiset, jotka hyvällä omallatunnolla haluavat päästä Sanasta ja sakramenteista osallisiksi, jätetään hungingolle, koska he eivät hyvällä omallatunnolla voi mennä naispapin toimittamaan messuun. Tässä ei ole, eikä terveen järjen mukaisesti saakaan olla, kyse naisesta tai hänen persoonastaan, vaikka se siltä voi tuntuakin. Kyse on teologisesta kysymyksestä, josta yhä iso osa globaalia kristillistä kirkkoa ajattelee vanhan virkakannan mukaan.

Ja Sana ja sakramentit ovat sentään seurakunnan ytimessä. Nehän on tunnustuskirjojenkin mukaan kirkon tunnusmerkit. “Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi oikein julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan” vai miten se meni. Pappi tuo armovälineet seurakunnan käyttöön, ja luterilaisen tunnustuksen mukaan armovälineiden kautta syntyy usko, ja niiden kautta uskoa myös ylläpidetään. Se tarkoittaa myös sitä, että pappeuskysymys ei missään nimessä ole mikään sivuseikka luterilaisesta perspektiivistä käsin. Tai ei ainakaan ole ollut.

Tästä tulikin mieleeni muutama asia, joita jäin pohtimaan.

Kahden virkakäsityksen seuraukset

Kun lähdemme pohtimaan näiden kahden meidän kirkomme kannalta legitiimin käsityksen tilannetta, tulee todellakin mietittyä, että ymmärrettiinköhän aikanaan, millaisia seurauksia tällä voi olla.

Ensiksikin kirkkomme virkahierarkiasta löytyy yksi kummajainen, josta varmaan moni oman polvenikaan seurakuntalainen ei ole koskaan kuullutkaan, nimittäin lehtorin virka. Vuoden 1986 päätöksen jälkeen monet näistä lehtorin viroista muutettiin pappisviroiksi ja monilta naisilta jopa vaadittiin pappisvihkimystä, jotta virkakin pysyisi tallella. Pesuveden mukana lavahti hieman vanhan virkakannan naisteologejakin jonkinasteisen pakon vaikutuksesta papeiksi (näin ainakin Haverinen & Janatuinen, Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli, Uusi tie 2009). Voihan sitä miettiä: joko otat pappisvihkimyksen tai sitten menetät virkasi. Itse olen nähnyt nykypäivänä lehtoreita, näitä fossiileja ja nykypäivän dinosauruksia, peräti kolme kappaletta livenä! Lehtorin virkaa on myöhemmin yritetty poistaa vedoten juuri sen tarpeettomuuteen. Wikipedian mukaan ainakin vuonna 2006 Kirkkohallitus ehdottikin kirkolliskokoukselle viran lakkauttamista.

Toisin sanottuna vanhalla virkakannalla olevien naisteologien (kyllä, heitäkin on) on vaikea saada työtä kirkossamme, koska lehtorin virkoja ei juurikaan löydy eikä heitä haluta ottaa töihin. Kuitenkin lehtorin virka olisi, vanhalla TupuHupuLupu-kielellä ilmaistuna, eri kiva virka siinä mielessä, että se on todella joustava.

Ekumenian näkökulmasta en tiedä kuinka paljon kaksi erilaista virkakäsitystä tulee esille. Esimerkiksi katolisen kirkon kanssa pappeuskäsityksissä lienee sen verran eroja muutenkin, että naispappeuskysymykseen on vielä aikaa.

Yksi jännä puoli on myös se, että kun ei tämä vanha virkakanta vaan lähde kirkon jäsenistöstä kirveelläkään. Oma ikäluokkani ei ollut vielä syntynytkään kun Ilkossa väännettiin kättä virkaoppikeskusteluissa. Naispappeja on ollut siis olemassa koko elämäni ajan. Silti tiedän omastakin ikäluokastani nuoria, jotka ovat vanhalla virkakannalla, sekä teologeja että maallikoita. Ei se taidakaan olla kadonnutta kansanperinnettä se semmoinen.

Mahtuuko kaksi virkakäsitystä yhteen kirkkoon?

Sehän se ongelma lopulta on, että käytännössä sakramentaalinen yhteys on kadonnut jo aikoja sitten. Toiset eivät suostu alttariyhteyteen toisten kanssa. Meidän kirkkomme käytännössä jakaantui 25 vuotta sitten, kun kirkkomme vihki ensimmäiset naispapit virkaansa. Kirkon ykseyden syvin merkki, jumalanpalvelusyhteys, katosi.

Olisiko yli 10 000 kirkon jäsenen allekirjoittama Rakentavia ratkaisuja (vuonna 2006 tehty kirkkoherra Keijo Rainerman ehdotelma ristiriitatilanteiden ratkaisemiseksi seurakunnissa, vaihtoehto piispa Mikko Heikan työryhmän ehdotukselle. Jos joku tietää mistä tämä muuten löytyy, niin olisi kiva joskus lukea, en ole itse ehdotelmaa löytänyt netistä) ollut parempi ratkaisu kuin tämä, mihin päädyttiin, eli että savustetaan vanhan virkakannan jäbät ulos seurakunnista? Mene ja tiedä. Tässä vaiheessa voidaan vain jossitella.

Mielenkiintoista on myös asenteenmuutos. Aluksi annettiin molempien kukkien tosiaankin kukkia. Pappisliitto laati omat “ajosäännöt” uuteen tilanteeseen. Järjestellään työvuoroja, jotta homma toimisi.

Mutta sitten päätettiinkin tarjota porkkanan sijaan kepin heilutusta. Turpiin tulee, jos toimit omantuntosi ja kirkon mukaan hyväksyttävän opin puitteissa myös käytännössä! Kyllähän sitä saa uskoa ja ajatella todeksi mitä ajattelee, mutta älä kuitenkaan toimi niin kuin uskot ja ajattelet!

Ja sitten tästä kysymyksestä tulikin vielä tasa-arvokysymys. Että kaikilla maailman sedillä ja tädeillä on oikeus pappisvirkaan. Oikeammin taitaa kuitenkin olla niin, että ensisijaisesti kenelläkään ei ole siihen oikeutta. Siihen kutsutaan.

Mutta mitäs jos ihan oikeasti annettaisiin jälleen molemmille kukille tilaa kukkia? Että annettaisiin mahdollisuus niille erillismessuille, ettei tämä jääräpääräporukka jäisi nyt aivan ilman sakramentteja ja jumalanpalvelusyhteyttä elämässään? Onhan siellä messussa tarjolla kaikki uskonhoitamisen neljä tuolinjalkaa – ja armonvälineet.

Vähän surulla tässä tätä tilannetta pohdiskelen, että sitä potkitaan “vanhauskosia” päähän. Täysin ymmärrettävähän tuo Tampereen tuomiokapitulin päätös viedä Soramieheltä pappisoikeudet on ollut. Enemmänkin olisin ollut ihmeissäni, jos niitä ei olisi viety. Mutta lopulta heittäisin kuitenkin Lähetyshiippakuntakivellä itse kirkkoa ja syyttäisin sitä siitä, ettei se ole oikeasti miettinyt sitä, että kirkon sisältä tosiaankin löytyy liuta ihan maallikoitakin, joille ei ole ihan sama kumpaa sukupuolta se pappi on. Eikä heille taida olla ihan sama, että kuinka usein heillä on mahdollisuus tulla Sanan ja sakramenttien kuulolle. Ja taustalla on ihan teologisia ja opillisia perusteita, eikä sovinismia tai mitään muuta ismiä tai kismiä.

(Toki asiaan saattaa liittyä myös sovinistisia tendenssejä. Hyvä esimerkki tästä oli naispuolisen teologiystäväni kokemus viime vuoden kesätöistä, jossa eräs vanhan virkakannan pappi kieltäytyi vetämästä rippileiriä hänen kanssaan, ja lopulta tilanteessa päädyttiin siihen, ettei kyseinen pappi viitsinyt edes tervehtiä ystävääni. Lisätään nyt vielä, että tämä teologian opiskelija on opettajalinjalla eikä koe itsellään olevan sisäistä kutsumusta pappeuteen. Tällaiset tilanteet ovat omiaan lisäämään luuloa, että vanhan virkakannan taustalla olisi sovinismi tai naisviha, eikä (ainakin toivottavasti) puhtaasti teologia. Että siinä mielessä saatetaan sitä oksaa sahata irti tästä kirkkopuusta vähän sieltä oksankin puolelta, ei vain kirkon puolelta.)

Kahden virkakäsityksen kanssa tämä suurempi kansankirkko joutuu elämään hamaan tulevaisuuteensa asti. Ja sen sisällä pysyy jonkinasteinen skisma tai jännite. Ehkä tätä voisivat piispat ja kirkolliskokous miettiä, kun mietitään kirkon vastausta tähän toiseen polttavaan kysymykseen, johon on tainnut mennä hermo paitsi piispa Seppo Häkkiseltä, myös tuolta Rooman ääriliberaaliverrattunapahaanedeltäjäänpiispa Fransiskukselta.

Ole siinä sitten.