Mikä ihmeen Vanha testamentti? osa 3/3: Onko Vanha testamentti fan fictionia?

Viimeiseksi vielä pieni apologia eli puolustuspuheenvuoro Vanhan testamentin historiallisuuden puolesta. Vanhan testamentin tekstit ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa ja ne tekstit, joista meidän Raamattumme on käännetty, on kirjoitettu ja kopioitu niissä kuvattuja tapahtumia myöhemmin. Mitä pitäisi sanoa sitten tekstien historiallisesta luotettavuudesta?

Suullinen perimätieto korjaa

Ensinnäkin Raamatun tekstien taustalla on pitkä suullinen perimätieto, niin kutsuttu suullinen tradeeraus. Tämä voi meidän aikanamme kuulostaa oudolta, sillä elämme sellaista aikaa, jolloin ei tarvitse osata paljoa mitään ulkoa. Google it noob, ja sillä selvitään. Aiemmin suullisen perimätiedon merkitys oli paljon suurempi, sillä kansa ei osannut samalla tavoin kirjoittaa tai lukea. Oikeastaan se oli tapa, millä tietoa säilytettiin – ja kontrolloitiin. Kun joku esitti kertomuksen tai tapahtuman suullisesti, hän samalla asetti sen toisten koeteltavaksi ja tarkistettavaksi. Kirjallisilla dokumenteilla sen sijaan ei ollut samanlaista yhteisön painetta pysyä niin sanotusti totuudessa.

Suullista perimätietoa on kyllä edelleen olemassa. Lisäksi se yhä korjaa itse itseään pitkälti samoin metodein. Esimerkiksi, jos sanon että Matti Nykänen sanoi, että se on fifty-seventy, niin ei kulu paljoa, kun joku kuulijoista toteaa, että höpö höpö, sehän on fifty-sixty! Tai joku korjaa äkkiä, että Nykäsen sanonta ei ollut ”elämä on haippii” vaan ”elämä on laiffii”.

Otetaan vielä yksi esimerkki. Jokainen osaa ulkoa Darth Vaderin kuuluisat sanat Luke Skywalkerille, riippumatta siitä, onko nähnyt alkuperäistä rainaa vai ei: ”Luke, I am your father.” Nyt tosin jollakin alkaa jo näppäimistö sauhuta, koska hän tietää, että siteerasin Pimeää Isukkia väärin. Sehän on ”No, I am your father!” Itselleni tämä valkeni kerran monien vuosien jälkeen, kun joku korjasi suullista perimätietoa. Näin se kavala kontrolli iskee vuosienkin jälkeen takavasemmalta!

Mitäs se Pimeä Isukki lausuikaan?

Ulkoa muistamista reenataan riparillakin. Ulkoläksyt tulee osata, ja hyvä niin. Ennen vedettiin Vähät Katekismuksetkin silmät ristissä ja ulkoa lukien.

Arkeologia todistaa Vanhan testamentin historiallisesta luotettavuudesta

Raamatun maassa on tehty varsin paljon arkeologisia kaivauksia. Seuraavassa esitän vain kolme esimerkkiä siitä, miten Raamatun ulkopuoliset löydöt avaavat alueen historiaa ja Raamatun luotettavuutta.

1) Egyptistä lähteminen ja luvatun maan valloittaminen. Meillä ei ole arkeologisia jälkiä siitä, että israelilaiset olisivat ikinä tulleet Egyptistä. Se ei sinänsä ole mikään ihme, sillä autiomaahan ei jää kauheasti jälkiä, eikä liikkuva paimentolaiskansa muutenkaan jätä jälkiä. Eiväthän paimentolaiset rakenna mitään autiomaahan, minkä tarkoitus olisi pysyä edes sataa vuotta, saati sitten muutamaa tuhatta vuotta.

Raamatun ilmoittama määrä vaikuttaa tosin varsin isolta uskottavaksi (toisaalta se on myös tulkintakysymys. Heprean elef, joka on käännetty tuhantena voi tarkoittaa myös esimerkiksi sotilasosastoa). Ulkopuolisista lähteistä tiedämme kuitenkin esimerkiksi seuraavaa:

a) Egyptin ja Assyrian valta oli heikentynyt Kanaanin maassa 1200-luvulla (Amarna-kirjeet).
b) Ramses II rakennutti Pi-Ramsesta orjilla. Tämä kaupunki mainitaan Raamatussa, mutta se tuhoutui myöhemmin, joten tiedon tulee olla varhaista perua (2. Moos. 1:11). Myöhempi fan fictionin kirjoittaja ei osaisi puhua tästä kaupungista.
c) Lisäksi Egyptistä karkaili orjia. Näistä kertovat esimerkiksi egyptiläisten kirjureiden harjoituspapyrukset (Anastasi-papyrukset), joissa kerrotaan, todennäköisesti todenperäisiä kertomuksia mukaillen, esimerkiksi kahden orjan karkaamisesta (Papyrus Anastasi V).

Näin ollen vaikka Egyptistä lähdöstä ei olisi suoraa Raamatun ulkopuolista kuvausta, tai siitä ei ole jäänyt jälkiä, niin se on ainakin historiallisesti mahdollinen skenaario.

2) Daavid. Kuningas Daavidin olemassaoloa ehdittiin epäillä jo pitkän aikaa, kunnes löydettiin niin sanottu Tell Danin piirtokirjoitus. Kyseinen 800-luvulta e.Kr. peräisin oleva piirtokirjoitus puhuu Daavidin dynastiasta/huoneesta puhuessaan Juudan kuningaskunnasta. Toisin sanoen kuningaskunnan perustajana pidettiin kuningas Daavidia. Daavid oli historiallinen henkilö.

3) Vessajuttuja. Teksti on hyvä päättää pieneen vessajuttuun. Viime syksynä uutisoitiin Israelissa suoritetuista Lakisin kaupungin kaivauksista. Muinaisen kaupungin portista löytyi Baalin temppelin jäännökset. Se oli häpäisty ja turmeltu. Kivisen uhrialttarin sarvet oli murskattu ja temppelin ”kaikkein pyhimpään” eli takahuoneeseen oli tehty vessa. Portista löydetyt esineet on ajoitettu kuningas Hiskian aikaan (715–696 eKr.). Hiskian kerrottiin suorittaneen uskonnollisia puhdistuksia ja uudistuksia: ”Hän hajotti uhrikukkuloiden alttarit, murskasi kivipatsaat ja kaatoi asera-tarhat.” (2. Kun. 18:4).

Pyhäkön muuttaminen vessaksi oli tyypillinen tapa häpäistä sakraalitila. Kuningas Jehun aikana (845–818 eKr.) Samariassa häpäistiin Baalin temppeli samalla tavalla.

”He kaatoivat maahan myös Baalin kivipatsaan ja hajottivat koko temppelin. Temppelistä tehtiin käymälöitä, ja siinä käytössä se on ollut tähän päivään saakka.” (2. Kun. 10:27)

Tämä pieni löytö on vain yksi monista eri löydöistä, jotka sopivat yhteen Vanhan testamentin historiankerronnan kanssa. Toki Vanhassa testamentissa jätetään myös paljon kertomatta ja keskitytään vain joihinkin asioihin isolla aikavälillä, ja vieläpä tietystä näkökulmasta katsottuna. Toisin sanoen Vanhan testamentin kirjoitus on valikoivaa. Tietenkin joidenkin löytöjen kanssa joudutaan myös pohtimaan tekstien ja löytöjen välistä suhdetta hieman tarkemmin. Arkeologit kiistelevät esimerkiksi siitä, oliko Daavidin valtakunta niin suuri ja mahtava, kuin Raamattu kertoo. Tähän ei Tell Danin piirtokirjoitus anna minkäänlaista vastausta. Mutta sen sijaan, että arkeologia kumoaisi Vanhan testamentin historian, niin se itse asiassa pääsääntöisesti tukee sen historiankirjoitusta.

Vanha testamentti ei ole fan fictionia. Se on totista totta. Ja siihen kristinusko pitäytyy.

Summa summarum

Vanha testamentti on kristityille tärkeä, koska se on Jeesuksen ja ensimmäisten kristittyjen Raamattu. Se ennustaa ja todistaa hänestä. Jeesus on Vanhan testamentin täyttymys. Kristuksessa yhdistyy ja punoutuu yhteen monet Vanhan testamentin eri langat. Lisäksi se on historiallisesti luotettavaa.

Kristityn kannattaa lukea Vanhaa testamenttia, jotta hän ymmärtäisi Raamatun tärkeimmän sanoman pyhästä, oikeudenmukaisesta ja rakastavasta Jumalasta, joka ilmoittaa itsensä syntiinlangenneelle maailmalle ja pelastaa tämän synnin vallasta iankaikkiseen elämään. Vanha testamentti todistaa Jumalan suurista teoista keskellä historiaa.

Ilman Vanhaa testamenttia ymmärrys tästä kaikesta jää auttamatta torsoksi. Kyllä limputtaen saatetaan maaliin asti mönkiä. Mutta parempi olisi nähdä koko kuva kirkkaasti kaikessa kauneudessaan.

Kirjallisuutta

Kirjoituksissani olen käyttänyt hyväksi muun muassa seuraavaa kirjallisuutta, tietenkin Raamatun lisäksi.

Eskola, Timo
2011
Uuden testamentin narratiivinen teologia. Kauniainen: Perussanoma.
2016 ’Daavidin Poika ja Jumalan kuninkuus korotuskristologiassa: kertomuksellisuus, metaforat ja kristologian synty’ –
Ylösnousemus – juutalaisen teologian tausta, evankeliumien todistus ja korotuskristologian synty. Toim. Ville Auvinen, Timo Eskola ja Timo Liiri. s. 136–175. Iustitia 32. Helsinki: Suomen teologinen instituutti.

Giertz, Bo
1981
Jumala puhuu Raamatussa. Helsinki: SLEY-kirjat.

Gärtner, Bertil
1976
Vanha testamentti elää. Raamatuntutkistelun opas. Helsinki: SLEY-kirjat.

Junkkaala, Eero
2006
Faktaa vai fiktiota? Mitä arkeologia kertoo Raamatun historiallisuudesta? Helsinki: Uusi tie.

Laato, Antti
2002
Uhri ja anteeksiantamus. Sovitus Vanhassa testamentissa, juutalaisuudessa ja Uudessa testamentissa. Iustitia 16. Helsinki: Suomen teologinen instituutti.
2004
Inledning till Gamla testamentet. Religionsvetenskapliga skrifter nr 54. Andra upplagan. Åbo: Åbo Akademi
2006
Emmauksen tiellä. Miten ensimmäiset kristityt selittivät Vanhaa testamenttia? Studier i exegetik och judaistik utgivna av teologiska fakulteten vid Åbo Akademi Nr 2. Åbo: Åbo Akademi.
2007
Vanha testamentti läpi yhdessä päivässä. Mitä moderni eksegetiikka voi opettaa meille Vanhasta testamentista? Turku.

Lindqvist, Pekka & Rahkonen, Pekka
2013
Totta Mouses! Mooses iki- ja nykynuorille. Kauniainen: Perussanoma

Nummela, Leif
2008
Alkaen Mooseksesta. Jeesus jokaisessa Vanhan testamentin kirjassa. Helsinki: Uusi tie.

Ollilainen, Vesa & Väisänen, Matti (toim.)
2013
Kristus Vanhassa testamentissa. Vanhan testamentin kristologia. EU: SLEY-Media Oy.

Sankamo, Juho
2016
Israelin kuninkaiden maailma. Kauniainen: Perussanoma.

Warker, Margaret (toim.)
2012  Ancient Israel in Egypt and the Exodus. Washington: Biblical Archaeology Society. E-Book.

Mikä ihmeen Vanha testamentti? osa 2/3: Jeesus Vanhassa testamentissa

Edellisen kuun postauksessa pohdimme kysymystä ”kristittyäkin kiinnostaa”. Tällä kertaa tarkoituksena on käydä läpi, miten Jeesus ”löytyy” Vanhasta testamentista. Kuten edellisen osan lopussa todettiin, Jeesus nivoo Vanhan testamentin eri langat yhteen. Nyt ei voida käsitellä kaikkea mahdollista Jeesuksesta Vanhassa testamentissa (yksi hyödyllinen suomenkielinen tiiliskivi aiheesta on täälläkin ”arvioitu”), mutta otan esille esimerkinomaisesti kolme eri näkökulmaa, miten Jeesus löytyy Vanhasta testamentista.

Jeesuksesta ennustetaan Vanhassa testamentissa

Ensiksikin Jeesuksesta ennustetaan Vanhassa testamentissa monissa kohtaa. Tuttuja ovat esimerkiksi jouluun liittyvät profetiat. Profeetta Jesaja julisti Juudassa 700-luvulla seuraavaa:

”Herra antaa itse teille merkin: neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel [=Jumala on meidän kanssamme]” (Jes. 7:14)

”Kansa joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon. He iloitsevat sinun edessäsi niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan, niin kuin saaliinjaossa riemuitaan. Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat, niin kuin murskasit Midianin vallan. Ja kaikki taistelukenttiä tallaneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan. Oikeus ja vanhurskaus on sen perustus ja tuki nyt ja aina. Tämän saa aikaan Herran Sebaotin pyhä kiivaus.” (Jes. 9:1–6)

Nämä ennustukset annettiin Assyrian uhatessa Juudan kuningaskuntaa 700-luvulla eKr. Jesaja todennäköisesti odotti jo omana aikanaan tätä Immanuel-lasta, mutta profetia täyttyi vasta myöhemmin, Jeesuksen aikana.

Jesajan aikalainen, profeetta Miika ennustaa taas toisaalla:

”Sinä Betlehem, sinä Efrata, sinä olet pienin Juudan sukukuntien joukossa! Mutta sinun keskuudestasi nousee Israelille hallitsija. Hänen juurensa ovat muinaisuudessa, ikiaikojen takana. Herra jättää Israelin vain siksi ajaksi, kun synnyttäjä synnyttää. Sitten israelilaisten luokse palaavat heidän jäljelle jääneet veljensä. Hallitsija on nouseva ja kaitseva heitä Herran voimalla. Herra, hänen Jumalansa, antaa hänelle vallan ja kunnian. He saavat elää rauhassa, sillä hänen valtansa ulottuu maan ääriin saakka.” (Miik. 5:1–3)

Myös Miikan ennustus sijoittuu samaan aikakauteen, mutta hän ei odota luvattua Vapahtajaa heti vaan vasta katastrofin jälkeen. Nämä kaksi profeettaa saavat eri tavalla painotettuina saman ennustuksen Jumalalta tulevasta Vapahtajasta. Jeesuksen aikana Herodeksen hovin kirjanoppineet neuvoivat itämaan tietäjille Jeesuksen sijainnin juuri Miikan profetian avulla.

Salomo Jeesuksen esikuvana

Toiseksi Vanhassa testamentissa on monta henkilöä, jotka on nähty Jeesuksen esikuvina. Yksi esimerkki voisi olla kuningas Salomo, joka eli noin 1000-luvulla eKr. Jo Jeesus itsekin vertaa itseään ja Salomoa (Matt. 12:42). Kolme seuravaa esimerkkiä Salomosta Jeesuksen esikuvana riittänee näkemään tämän yhteyden kahden Daavidin pojan välillä.

1) Salomon nimi saattaa olla johdettu heprean sanasta shalom, ”rauha”. Hänen valtakaudellaan Israelin kuningaskunnassa oli rauha. 1. Kun. 5:5 kuvaa tätä rauhaa seuraavalla tavalla: ”Niin kauan kuin Salomo eli, Juudan ja Israelin asukkaat Danista Beersebaan saakka saivat elää rauhassa kukin oman viiniköynnöksensä ja viikunapuunsa alla.” Tästä tuli myöhemmin sanonta, jolla kuvattiin messiaanisen rauhanajan koittamista. Esimerkiksi profeetat Miika (4:1–8) ja Sakarja (3:8–10) viittaavat tähän kuvaan. Jeesus on se Rauhan Ruhtinas (Jes. 9:1–6), joka tuo lopullisen rauhan maan päälle, ja josta Salomo ja hänen aikakautensa on vain hämyinen ennakkokuva.

2) Salomon sanotaan olleen kaikkein viisain kuningas maan päällä. 1 Kuningasten kirjassa kerrotaan Saban kuningattaresta, joka tuli Israeliin asti ihmettelemään tämän kuninkaan suurenmoista viisautta. Jeesuksesta taas puhutaan itse Viisautena isolla veellä. Hänessä on kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettynä (Kol. 2:3). Hänen kauttaan on maailma luotu (Sananl. 8:22–30; Joh. 1:1–18; Kol. 1:14–20). Juuri Salomon viisauteen Jeesus itsekin viittaa, kun hän moittii kansaa, joka ei kuuntele itse Viisautta:

”Etelän kuningatar herää tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettaa sille tuomion. Hän tuli maan ääristä saakka kuulemaan Salomon viisautta, ja tässä teillä on enemmän kuin Salomo!” (Matt. 12:42)

3) Salomo on Daavidin poika, joka rakentaa temppelin. Daavidille annettu messiaaninen lupaus, 2. Sam. 7:5–16, kertoo tästä pojasta. Salomo on kuitenkin vain ennakkokuva aidosta messiaasta ja Daavidin Pojasta, jonka valtaistuin on vahvistettu ikiajoiksi, ja joka rakentaa temppelin, jota ei enää tuhota. Tämä temppelinrakentaja on itse Jeesus ja temppelikin on hieman erilaisempi kuin aikaisemmin, Joh. 2:13–22.

Temppeli Jeesuksen esikuvana

Kolmanneksi jokin tietty instituutio toimii Jeesuksen esikuvana. Yksi näistä on Jerusalemin temppeli, joka on erityisellä tavalla oma kiinnostuksen kohteeni Vanhassa testamentissa. Tässä yhteydessä jälleen esitän vain esimerkinomaisesti, miten temppeli toimii Jeesuksen esikuvana.

Ensiksikin Jerusalemin temppeli oli se paikka, jossa taivas ja maa olivat yhteydessä keskenään (esim. Ps. 11:4). Se oli paikka, jossa Jumalan kirkkaus/nimi/Jumala itse asui (1. Kun. 8), ja jossa ihminen saattoi kohdata pyhän Jumalan. Ensimmäinen temppeli tuhoutui ja Hesekiel näkee näyssä Jumalan kirkkauden poistuvan temppelistä, Hes. 10. Toinen temppeli kyllä rakennetaan, mutta missään ei sanota, että Jumalan kirkkaus olisi sinne palannut. Jeesus taas rakentaa temppelin omasta ruumiistaan. Hänessä taivas ja maa kohtaa. Hänessä Jumala itse asuu meidän keskellämme (Joh. 1:14)

Toiseksi Temppelin kaikkein pyhimmässä sijaitsi ensimmäisen temppelin aikaan liitonarkku. Liitonarkun kannen päällä oli kerubivaltaistuin, jossa ajateltiin olevan Jumalan näkymätön valtaistuin, näiden kerubien siipien yllä. 3. Moos. 16 kertoo, miten suurena sovituspäivänä, kerran vuodessa, ylipappi astuu kaikkein pyhimpään ja pirskottaa koko kansan syntien edestä uhriverta liitonarkun kannen päälle. Liitonarkku kaikkein pyhimmässä oli siis samaan aikaan sekä sovituksen että Jumalan kuninkuuden paikka.

Kun ensimmäinen temppeli tuhoutui, niin liitonarkku katosi. Myöhempi juutalainen traditio kertoo, että Jeremia olisi piilottanut liitonarkun. Jeremia itse kuitenkin kertoo, kuinka kukaan ei enää tule tulevaisuudessa kyselemään tämän vanhan liitonarkun perään, kun Jumala palauttaa kansan pakkosiirtolaisuudesta luvattuun maahan, Jer. 3:14–18. Liitonarkkua ei ollut toisessa temppelissä, vaan kaikkein pyhin oli tyhjä ja varsin kolkko paikka. Sen kertoo myös esimerkiksi herra Pompeius Suuri, joka kävi sen varta vasten tarkastamassa valloitettuaan Jerusalemin vuonna 64 eKr.

Yhtäkkiä Paavali kuitenkin kirjoittaa Roomalaiskirjeessä, että liitonarkku on löytynyt! Tai oikeastaan Jumala on itse tehnyt liitonarkun, jossa toteutuu sekä sovitus että Jumalan kuninkuus, jälleen kerran. Puhuessaan Jumalan vanhurskaudesta ja armosta niitä kohtaan, jotka ovat hänen kirkkauttaan vailla, Paavali kirjoittaa:

”Hänet [Jeesuksen] Jumala on asettanut sovitusuhriksi (hilasterion), hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.” (Room. 3:25).

Kreikan sana hilasterion on sanahirviö, ja tarkoittaa itse asiassa liitonarkun kantta (hepreaksi kapporet, joka tulee syntien sovittamista merkitsevästä juuresta kpr), jonka päälle uhriveri pirskotettiin. Jeesus itse on se liitonarkun kansi, josta löytyy sovitus! Ja hänen oma verensä on se uhriveri, jolla kaikki maailman synnit on sovitettu. Vanha käännös on löytänyt hilasterionille osuvan termin Herpealaiskirjeestä (Hepr. 4:16) puhumalla armoistuimesta. Näin ollen kukaan ei toden totta enää etsi vanhaa liitonarkkua – Jonesin Indyjä lukuunottamatta – sillä sovitus ja kuninkuus löytyy Jeesuksesta. Liitonarkku on löytynyt!

Näin siis Jeesus löytyy monin eri tavoin Vanhasta testamentista. Tällaista Vanhan testamentin tulkintaa, jossa etsitään Jeesuksen esikuvia (typoksia) Vanhasta testamentista kutsutaan typologiseksi raamatuntulkinnaksi. Sen juuret ovat itse Jeesuksen ja apostolien opetuksessa sekä juutalaisessa raamatuntulkinnassa.

Pappa Lutherin puheet siitä, miten Kristus on kätkettynä Vanhassa testamentissa, ja että koko Raamattu ajaa Kristusta, ovat edelleen ajankohtaisia.

Mikä ihmeen Vanha testamentti? osa 1/3: Miksi kristittyä kiinnostaa?

Mikä ihmeen Vanha testamentti? Miksi meidän pitäisi lukea sellaista tekstiä nykypäivänä? Eikös se ole juutalaisten kirja? Onko sillä Jeesuksen kanssa mitään tekemistä? Onko se fan fictionia? Mitä se on?

Tässä ja kahdessa seuraavassa blogikirjoituksessa käsittelen lyhyesti Vanhaa testamenttia kristityn näkökulmasta. Taustalla tekstille on Lempäälän seurakunnan nuortenillassa pitämäni opetus samasta aiheesta.

Kirjoituksessa otan esille kolme eri näkökulmaa Vanhaan testamenttiin: 1) Miksi se on tärkeä kristityille? 2) Miten Jeesus löytyy sieltä? 3) Mitä Vanhan testamentin historiallisuudesta voidaan sanoa?

Vanha testamentti on Jeesuksen oma Raamattu

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan Emmauksen tien tapahtumista. Kaksi synkän murheen murtamaa kaverusta tallustelee pitkin tietä. He olivat laittaneet koko elämänsä likoon tämän messiaskandidaatin puolesta. Mutta hän meni kuolemaan häpeällisellä tavalla. Taas jälleen taisi kyseessä olla väärä messias. Hämmennystä olivat aiheuttaneet muutamien naisten – jotka sen ajan kulttuurissa eivät olleet kovin luotettavan todistajan maineessa – haudalta tuomat uutiset. Hauta oli ollut tyhjä.

Heidän keskuuteensa ilmaantuu ylösnoussut Jeesus, mutta kaverukset eivät häntä tunnista. Jeesus kysyy heiltä, mikä on vikana. Kaverukset ihmettelevät tätä ja selostavat tälle tynnyrissä eläneelle, mistä Snäppi ja Insta ja muu some on viime päivät kohissut:

”Jeesus kysyi heiltä: ’Mistä te oikein keskustelette, matkamiehet?’ He pysähtyivät murheellisina, ja toinen heistä, Kleopas nimeltään, vastasi: ’Taidat olla Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka ei tiedä, mitä siellä on näinä päivinä tapahtunut.’ ’Mitä tarkoitatte?’ Jeesus kysyi. He vastasivat: ’Sitä, mitä tapahtui Jeesus Nasaretilaiselle. Se mies oli tosi profeetta, voimallinen sanoissa ja teoissa, sekä Jumalan että kaiken kansan edessä. Meidän ylipappimme ja hallitusmiehemme luovuttivat hänet tuomittavaksi kuolemaan ja ristiinnaulitsivat hänet. Me kuitenkin olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin. Eikä siinä kaikki. Tänään on jo kolmas päivä siitä kun se tapahtui, ja nyt ovat muutamat naiset meidän joukostamme saattaneet meidät kerta kaikkiaan hämmennyksiin. He kävivät varhain aamulla haudalla mutta eivät löytäneet hänen ruumistaan. Sieltä tultuaan he lisäksi kertoivat nähneensä näyn: enkeleitä, jotka sanoivat, että Jeesus elää. Muutamat meistä menivät silloin haudalle ja totesivat, että asia oli niin kuin naiset olivat sanoneet. Jeesusta he eivät nähneet.’ Silloin Jeesus sanoi heille: ’Voi teitä ymmärtämättömiä! Noinko hitaita te olette uskomaan kaikkea sitä, mitä profeetat ovat puhuneet? Juuri niinhän Messiaan piti kärsiä ja sitten mennä kirkkauteensa.’ Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.’ (Luuk. 24:17–27)

Toisin sanoen, jokin oli saanut ensiksikin juutalaiset odottamaan Messiasta. Ja toisaalta Jeesus vetoaa kirjoituksiin, jotka kaikki kertovat hänestä. Uutta testamenttia ei ollut vielä kirjoitettu. Sekä Emmauksen tien kulkijat että Jeesus itse olivat juutalaisia, kuten myös ensimmäiset kristityt. Heidän Raamattunsa oli Vanha testamentti.

Emmauksen tiellä olisi ollut mukavaa olla paikalla. Mutta onneksi Emmauksen tien opit eivät ole valuneet hukkaan. Koko Uusi testamentti viittaa jatkuvasti Vanhaan testamenttiin. Lisäksi ainakin myöhemmän rabbiinisen aikakauden opetuslapsi-ihanteeseen kuului ajatus siitä, että pisarakaan rabbin viisaudesta ei valu opetuslapselta hukkaan. Apostolien, Jeesuksen seuraajien, opetus on Jeesuksen opetusta.

Siksi onkin syytä ottaa näin reformaatiouskonpuhdistuksen 500-vuotismerkkijuhlavuoden kunniaksi muutama sitaatti itse pappa Lutherilta. Hän aivan oikein selittää Raamatun keskinäistä yhteyttä muun muassa seuraavin sanoin:

”sillä Uusi Testamentti on oikeastaan vain Vanhan Testamentin julkitulemista samaan tapaan kuin jos jollakulla ensin olisi kädessään suljettu kirje, jonka sitten avaa. Vanha Testamenttikin on kuin Kristuksen testamenttiasiakirja, jonka hän kuoltuansa on evankeliumin kautta avannut luettavaksi ja kaikkialla kuulutettavaksi”

”… ja mitä Uusi testamentti on muuta kuin julkinen saarna ja ilmoitus Kristuksesta, jonka Vanha testamentti on antanut ja Kristus täyttänyt.”

Vanha testamentti taustana Uudelle testamentille

Vanhan ja Uuden testamentin yhteys näkyy erityisesti kertomuksellisella tasolla. Ehkä tutumpi kaanaankielinen sana on pelastushistoria. Raamatun läpi kulkee punaisena lankana pelastushistoria, joka kertoo Jumalan suurista teoista historiassa. Ilman Vanhan testamentin tapahtumien kuvausta Uusi testamentti jää ikään kuin ilmaan kellumaan. Tai toisin sanoin: Uusi testamentti piirtää kyllä hienon kuvan Jeesuksesta, mutta kehykset ja raamit ja tausta jää vajavaiseksi, jos Vanhaa testamenttia ei tunneta.

Uuden testamentin lukeminen ilman Vanhaa testamenttia on vähän kuin lukisi Taru Sormusten Herrasta -trilogian ilman kahta ensimmäistä osaa. Kuninkaan paluuta lukiessa päätyy keskelle yhtä pitkää roadtrippiä. Koko reissun syy jää hämärän peittoon, samoin myös sormus ja sen merkitys. Miksi sormus käyttäytyy kuten käyttäytyy? Miksi juuri hobitti kantaa sormusta? Mikä sitä Frodoa oikein vaivaa? Tai entäs Harry Potter sitten? Seitsemännen kirjan kun lukee, niin aika paljon jää tietämättä siitä, mitä kuuden ensimmäisen kirjan aikana on rakennettu. Samalla tavoin ilman Vanhaa testamenttia iso osa Jumalan pelastushistoriasta jää hämärän peittoon.

Vanhassa testamentissa kerrotaan esimerkiksi seuraavista asioista, jotka monet kirjoittajat olettavat lukijoidensa tietävän tai joihin he viittaavat enemmän tai vähemmän suorasti:

1) Luominen. Toki myös Uudessa testamentissa kerrotaan luomisesta, mutta iso osa siitä jäisi hämärän peittoon. Ihminen Jumalan kuvana, viikkorytmi (1. Moos. 1), ihminen suurena ihmeenä (Ps. 139) ja luomakunnan kruununa (Ps. 8), ihmisen tehtävä viljellä ja varjella (1. Moos. 2), ja tällä hetkellä paljon kohua aiheuttava ajatus miehen ja naisen välisestä avioliitosta, jonka Jumala on asettanut ja siunannut (1. Moos. 1–2) jäisi irrallisemmaksi ilman Vanhaa testamenttia.

2) Syntiinlankeemus. Oikeastaan koko Vanha testamentti 1. Mooseksen kirjan kolmannesta luvusta lähtien kertoo synnin ja pahuuden lisääntymisestä maan päällä. Ilman Vanhaa testamenttia synnin synkkyys ei avautuisi samalla tavalla. Syntiinlankeemuskertomus on kertomus historian alkuhämäristä. Se kertoo ensinnäkin siitä, miten ihmisen ja Jumalan välinen harmoninen suhde katkesi. Jumalan kuva särkyi. Ihmisen sydämeen jäi Jumalan muotoinen aukko, jota hän yrittää eri tavoin täyttää. Toiseksi syntiinlankeemus kertoo miehen ja naisen välisen suhteen rikkoutumisesta ja hajoamisesta. Kolmanneksi se kertoo myös ihmisen ja luomakunnan välisen suhteen järkkymisestä.

Tähän tapahtumaan Uusi testamentti toki viittaa jatkuvasti. Mutta näitä viittauksia ja Uuden testamentin opetusta ymmärtää paremmin, jos on lukenut, mitä Vanhassa testamentissa asiasta sanotaan.

Seuraava sukupolvi Aatamista ja Eevasta todistaa ensimmäistä veljesmurhaa. Muutaman luvun päästä todetaan jo, että ”ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat.” (1. Moos. 6:4).

3) Israel. Loppu Vanha testamentti oikeastaan kertoo siitä, miten Jumala päättää korjata tilanteen. Hän on luvannut jo Eevalle, että hänen jälkeläisensä tulee murtamaan pahan vallan (1. Moos. 3:15). Raamatun kertomukset voidaan sijoittaa meidän tuntemallemme historian aikajanalle 1. Moos. 12 eteenpäin. Tästä kyseisestä luvusta alkaa Israelin historia. Jumala valitsee yhden mitättömän paimentolaisen, Abramin. Tämän hän lähettää kohti luvattua maata ja lupaa tälle sen maan, jälkeläisistä koostuvan kansan ja siunauksen, joka koituu salaperäisellä tavalla siunaukseksi kaikille kansoille (1. Moos. 12:2–3; 18:18; 22:18 sananmukaisesti ”sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki maan kansat”). Abramista tuli Abraham, kansojen isä.

Abrahamille syntyy Iisak, Iisakille Jaakob, Jaakobille 12 Israelin heimon kantaisää. Monien vaiheiden kautta tämä orjiksi päätynyt kansa pääsee vihdoin luvattuun maahan Mooseksen ja hänen oppipoikansa Joosuan, Nunin pojan johdolla. Jumala tekee liiton Israelin kanssa Siinain vuorella, antaa heille käskyt noudatettavaksi ja lupaa olla heidän kanssaan. Jumala opettaa tälle tietylle kansalle omien profeettojensa ja oman lakinsa ja suurten tekojensa kautta, millainen Jumala Jumala oikein on.

Tästä Vanha testamentti oikeastaan kertoo. Samalla se ennakoi tulevaisuutta monella eri tavalla. Kun Israelista tulee kuningaskunta noin 1000 eKr., lupaa Jumala kuningas Daavidille, että antaa hänen poikansa hallita ikuisesti. Jumalan kansan tuli olla valo kaikelle maailmalle. Sen tuli olla pyhä papisto. Se ei kuitenkaan siinä onnistunut, ja Jumala rankaisi kansaa pakkosiirtolaisuudella, mutta lupasi vielä palauttaa kaikki 12 sukukuntaa yhteen.

Erityisesti profeettojen kirjoissa luvataan tulevan Messias-kuningas, joka pelastaisi kansansa (esim. Jes. 7, 9; Miika 5:1–5). Samaan aikaan Jumala itse hallitsisi kuninkaana Israelissa (Jes. 40–55). Jumala tekisi uuden liiton kansansa kanssa. Hän ottaisi ihmisten kivisydämen pois ja antaisi tilalle lihasydämen. Kansa puhdistettaisiin synnistä ja Jumalan henki lahjoitettaisiin ihmisten sydämiin (Jer. 31:33–37; Hes. 36–37). Lisäksi kaikki kansat tulisivat Jerusalemiin ja toisivat Jumalalle lahjoja. Kaikki kansat tulevat kumartamaan ja tunnustamaan, että on vain yksi Jumala, Herra. (Jes. 45:23; 56; 66).

Vanha testamentti jättää odotusten valtaan. Vaikka Esran ja Nehemian kirjoissa kerrotaan, että kansa pääsee palaamaan pakkosiirtolaisuudesta, se huomaa pian, että jotain jää uupumaan. Kaikki eivät palaa. Kymmenen sukukuntaa on kadonnut, ja juutalaisia elää hajaannuksessa ympäri maailmaa. Osa ei oikein taida ymmärtääkään palata. Muut kansat eivät vielä tunne Jumalaa. Uusi temppeli tuntuu olevan vanhaa temppeliä heppoisempi. Onko Jumala oikeasti palannut kansansa luokse? Missä on ennustettu tuleva Vapahtaja? Missä on itsenäisyys? Missä on siunaus, jonka tuli koitua siunaukseksi kaikille kansoille?

Tästä odotuksesta kertovat monet Uuden testamentin kohdat, muun muassa alussa siteerattu Emmauksen tien veijarien keskustelu. He odottivat, että Jeesus olisi ollut se, jonka oli määrä lunastaa Israel.

Uusi testamentti kertoo vastauksen. Jeesus on Vanhan testamentin odotusten täyttymys. Hän on se Messias, josta Vanhan testamentin profeetat aina Mooseksesta alkaen ovat julistaneet. Hän on se, jonka piti tulla. Hän oli tosin erilainen kuin mitä juutalaiset odottivat. Hän oli jotain toisenlaista ja paljon enemmän. Jeesuksessa kaikki Vanhan testamentin punaiset langat syntien sovittamisesta, temppelin merkityksestä Jumalan läsnäolon paikkana, pelastushistorian täyttymyksenä ja Israelin kansan lunastajasta yhdistyvät. Ja ennen kaikkea hän hallitsee kuninkaana. Jumalan kuninkuus toteutuu hänen kauttaan. Ja vielä hän tulee takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet.

Pääsiäissunnuntai ja kaste. Osallisuus Kristuksesta, osa 2/2

Kiirastorstaina pohdimme ehtoollista ja sen vanhatestamentillisia juuria. Tänään, päivä myöhässä, eli pääsiäismaanantaina käsittelemme taas kastetta. Pääsiäissunnuntai oli vanhan kirkon aikaan suurin kastepäivä, jolloin kristityiksi haluavat otettiin pyhässä kasteessa Jumalan perheen jäseniksi. Kasteen merkitys avautuukin erityisellä tavalla pääsiäisenä ja liittyy pääsiäisen sanomaan.

Kaste puhdistaa synnistä ja antaa Pyhän Hengen

Kasteen sakramentti on ennustettu jo Vanhassa testamentissa. Tärkein teksti löytyy Hesekielin kirjasta:

Minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte, minä puhdistan teidät kaikesta saastastanne ja epäjumalienne kaikesta iljettävyydestä. Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan.” (Hes. 36:24–26)

Tässä ennustuksessa Jumala lupaa vielä muuttaa Israelin kansan kohtalon, puhdistaa veden kautta heidän syntinsä ja antaa heille Henkensä, joka ohjaa heitä oikeaan elämäntapaan. Tämä teksti on sitten lukuisissa kohdissa läsnä Uudessa testamentissa. Jeesus toteaa Nikodemukselle: ”Jos ihminen ei synny vedestä ja hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:5). Paavali rinnastaa veden ja Hengen 1. Korinttilaiskirjeessä: ”[N]yt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta.” (1. Kor. 6:11). Tämän tähden kristitty on Pyhän Hengen temppeli eikä saa elää miten sattuu (1. Kor 6:1–20). Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa, että kasteessa saadun Kristus-uhrin osallisuuden kautta saamme lähestyä turvallisesti kaikkein pyhintä:

Veljet, meillä on siis täysi oikeus astua sisälle kaikkeinpyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä ja näin avannut meille uuden, elämään vievän tien, joka kulkee väliverhon – hänen ruumiinsa – kautta. Meillä on suuri ylipappi, jonka haltuun on uskottu Jumalan koko huone. Astukaamme sen tähden Jumalan eteen vilpittömin sydämin ja varmoina uskossamme, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä. Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on luotettava.” (Hepr. 10:19–23)

Tiituksen kirjeestä löytyy vielä sama yhteys Hesekielin kirjaan:

Hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.” (Tit. 3:5–7)

Toinen taustalla oleva Vanhan testamentin kohta on Sak. 12:10–13:1. Siinä Jumala vuodattaa Daavidin sukuun ja Jerusalemin asukkaisiin hengen. He näkevät Jumalan, jonka ovat lävistäneet, mutta lopulta ”Daavidin suvulle ja Jerusalemin asukkaille puhkeaa lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta.” Tämä Sakarjan kirjan kohta on taustalla Pietarin helluntaisaarnassa:

’Tästä siis saa koko Israelin kansa olla varma: Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi – tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte.’ Kuullessaan tämän kaikki tunsivat piston sydämessään, ja he sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ’Veljet, mitä meidän pitää tehdä?’ Pietari vastasi: ’Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – ketä ikinä Herra, meidän Jumalamme kutsuu.” (Apt. 2:36–39)

Johanneksen kaste oli vain parannuksen kaste. Hän itse toteaa, että Jeesus kastaa Pyhällä Hengellä. Kasteen ja Hengen saamisen yhteydestä voidaan vielä nähdä esimerkkitapaus Apostolien teoissa. Luvussa 19 Paavali saapuu Efesokseen, jossa hän tapaa Johannes Kastajan opetuslapsia. Hän kysyy heiltä, saivatko he Pyhän Hengen. He eivät olleet kuulleetkaan Pyhästä Hengestä. Paavalin ensimmäinen kysymys oli: ”Millä kasteella teidät sitten on kastettu?” He vastasivat, että Johanneksen kasteella. Tämän jälkeen heidät kastettiin Jeesuksen nimessä ja he saivat Pyhän Hengen kätten päällepanon kautta. Kohta auttaa meitä ymmärtämään, että Paavali liitti kasteen ja Pyhän Hengen saamisen yhteen. Jos jollakulla ei ollut Pyhää Henkeä, niin häntä todennäköisesti ei ollut kastettu!

Kaste liittää Kristukseen

Kuten jo torstain tekstissä tuli mainittua, kaste liittää meidät osallisuuteen Kristuksen uhrista. Taustalla on siis vanhatestamentillinen uhrikäytäntö. Jos uhrista ei ollut osallinen, ei siitä ollut ihmiselle hyötyä. Paavali opettaa asiasta niin kirjeissään roomalaisille, galatalaisille kuin korinttilaisillekin:

Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän. Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia. – – te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa.” (Room. 6:3–6, 11)

Kasteessa kristitty siis tulee osalliseksi Jeesuksen uhrista ja hänen syntinsä pyyhitään pois, jotta hän alkaisi elää uutta elämää Kristuksessa.

Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. Ja jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä ja saatte periä sen, mikä hänelle oli luvattu.” (Gal. 3:26–29)

Kasteessa olemme pukeneet Kristuksen yllemme (mitä symboloi kastemekko eli/ja alba), eli olemme kirjaimellisesti Kristuksessa, Jeesuksessa. Hänen vanhurskautensa ja uhrinsa peittää meidän syntimme, ja Jumala näkee meidät hänen sovituskuolemansa kautta. Sen takia saamme kohdata Jumalan rohkein mielin.

Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.” (1. Kor. 12:13)

Me kastetut olemme Kristuksen ruumis, siis seurakunta. Näin meidät liitetään myös yhteen.

Kasteen esikuvia Vanhassa testamentissa

Uudessa testamentissa kasteeseen on liitetty monia eri tapahtumia ja käytänteitä Vanhasta testamentista. Näitä ovat muun muassa ympärileikkaus (Kol. 2:6–15), vedenpaisumus (1. Piet. 3:20–21) ja Kaislameren ylittäminen (1. Kor. 10:2–3).

Kaste toimii kristillisen elämäntavan perustana

Yllä olevista Uuden testamentin kohdista voidaan nähdä, että melkein jokaiseen kasteesta puhuvaan kohtaan liittyy myös kehotus ja käsky elää uutta elämää Kristuksessa. Tituksen kirjeen kohtaa edeltää puhe siitä, millaisia kristityt olivat ennen kuin heidät otettiin armosta liittoon, ja kehotetaan säilyttämään oppi ja tunnustus ja elämään oikein (Tit. 3). 1. Korinttilaiskirjeessä Paavali tuo ensin esille kasteopetukseen liittyvät paheiden luettelot ja vetoaa kristittyihin, että koska heissä asuu kasteen jälkeen Pyhä Henki ja he ovat Pyhän Hengen temppeli, heidän tulee elää sitä vastaavalla tavalla (1. Kor. 6). Roomalaiskirjeessä hän vetoaa kasteessa alkaneeseen uuteen elämään, jossa ruumista ei enää anneta synnin käyttöön eikä synnin orjuuteen enää palata takaisin, kun meidät on siitä kasteessa vapautettu (Room. 6). 1. Pietarin kirjeessä kehotetaan ensin elämään kristittynä ja sitten kerrotaan syy: koska olette kastettuja (1. Piet. 1–3). Samoin jo Hesekielin kirjan kohdassa puhutaan siitä, että Herra ohjaa henkensä kautta kristittyä elämään tahtonsa mukaan.

Näin kirkon liturgiaan on aina liittynyt myös vanhan elämän jättäminen. Kasteessa luovuttiin pois Perkeleestä, hänen teoistaan ja menoistaan. Tähän liittyvät kolme kysymystä esitettiin myös Lutherin kastekaavassa. Nykyäänkin kasteessa sekä pieni lapsi että aikuiskasteen kohdalla aikuinenkin otetaan pois Perkeleen valtakunnasta Jumalan valtakuntaan. Ja kun hallitsija vaihtuu, eletään uuden hallitsijan ehdoilla eikä vanhalla ole asiaan enää mitään sanottavaa. Sillä jokainen, joka tähän maailmaan syntyy, syntyy Jumalan ja ihmisen välisen synnistä johtuvan kuilun väärälle puolelle. Kasteen kautta lapsi siinä missä aikuinenkin otetaan kuilun oikealle puolelle.

Kaste siis tuo meidät Jumalan armoon, ja kaste pelastaa meidät, sillä kasteessa olemme päässeet osallisiksi Kristuksesta. Toisaalta kaste on lähtökohta ja perusta kristilliselle elämälle Pyhän Hengen ohjauksessa. Kristitty taistelee omaa lihaansa vastaan Hengen johdatuksessa, koska hänet on kastettu. ”Parannuksen tekeminen” on päivittäistä paluuta kasteeseen. Lutherin sanoin ”vanha aatami” täytyy upottaa ”kasteen hautaan” joka päivä.

Kasteella on siis kaksi merkitystä:

1) Kun sinut on kastettu, elä kristillisesti!

2) Kun huomaat syntisi ja synnillisyytesi, ymmärrä että kaste on yksinomaan Jumalan teko yksin armosta, ja siten sinut on otettu Jumalan huomaan ja pelastettu. Usko tämä.

Kaste on vähän kuin Taivaan valtakunnan passi. Uskossa pidät passin mukana. Ja kun taivaallinen turvatarkastus koittaa, passi osoittaa: sinä olet Jumalan lapsi.

Entäs lapsikaste?

Kaste aiheuttaa myös riitoja kristittyjen välillä. Osa kristillisistä kirkkokunnista ja ryhmittymistä liputtaa niin sanotun uskovien kasteen puolesta. Nimitys antaa jo itsessään ymmärtää: Lapsi ei usko ja siksi häntä ei voi kastaa. Lapsi pelastuu, koska hän on viaton. Kaste on silloin ulkonainen kuuliaisuuden merkki. Paino asetetaan tällöin järjestykselle. Ensin uskotaan, sitten kastetaan uskova.

Kastekeskustelussa useimmiten tunnustetaan se, että Raamatussa ei mainita kertaakaan suorin sanoin, että lapsi olisi kastettu. Epäselvänä tilanteena mainitaan usein Apostolien teoissa mainitut perhekunnat. Esimerkiksi Apostolien tekojen luvussa 10 mainittu Corneliuksen perhekunta kastettiin. Kuuluiko perhekuntaan antiikissa myös lapsia?

Nykyaikainen raamatuntutkimus ja antiikin tutkimus antaa ymmärtää, että kyllä. Perhekuntaan kuului niin sanottuja ymmärtämättömiä ja ymmärryksen iässä olevia lapsia.

Se, että lapset kastetaan vaikka heitä ei suoraan mainita, saa lisätukea seuraavista asioista:

1) Raamatullinen kielenkäyttö kun puhutaan joukoista. Kun Jeesus ruokkii 5000 miestä, kertoo Luukas (joka kirjoitti myös Apostolien teot!), että paikalla oli 5000 miestä, Luuk. 9:14. Matteus sen sijaan lisää, että paikalla oli myös naisia ja lapsia, Matt. 14:21. Onko Matteus väärässä? Ei, vaan kyllä paikalla oli myös lapsia ja naisia. Luukas vain mainitsee ainoastaan miehet. Onko silloin Apostolien teoissa perhekunnissa myös lapsia?

2) Kasteen esikuvat Vanhassa testamentissa. Kol. 2:6–15 rinnastaa kasteen ympärileikkaukseen. Vanhan liiton jäseneksi ja osalliseksi Abrahamille annetuista lupauksista päästiin ympärileikkauksen kautta, 8 päivän ikäisenä. Kasteen kautta päästään Uuden liiton jäseniksi ja osallisiksi Abrahamille annetuiden lupausten täyttymisestä Jeesuksen sovitustyössä ja ylösnousemuksessa. Varhainen kirkko myös antaa ymmärtää, että lapset kastettiin yleensä 8 (!) päivän kuluessa syntymästä.

Myös vedenpaisumus ja Kaislameren ylitys toimivat Pietarilla ja Paavalilla kasteen esikuvina Vanhassa testamentissa. Nooa olisi ottanut arkkiin lapsensa, vaikka he olisivat olleet vauvaikäisiä eikä jättänyt tuhotulvan omaksi. Kaislamerta ylitettäessä ja pilvessä saivat myös lapset ja imeväiset kasteen. Heitä ei jätetty Egyptin orjuuteen vaan myös he saivat pelastua. Eikä heille sanottu, että kiertäkää meri. Ja myös he tarvitsivat pelastuksen. Kun yllä mainitut Vanhan testamentin esikuvat otetaan huomioon, on ilmiselvää että jos Jeesus olisi halunnut kastettavan vain aikuisia, hänen olisi pitänyt aivan suorin sanoin kieltää kastamasta lapsia. Kuitenkin meillä on vain käsky kastaa kaikki. Ja kaikkiin kuuluu myös lapset. Ei Raamatussa tehdä lasten ja muiden välillä erottelua.

3) Varhaisen kirkon traditio. Traditiolla ei ole mitään merkitystä sille, joka hylkää kaiken muun, paitsi Raamatun. Mutta aivan samalla tavalla, kuin vanha hyvä tulkintaneuvo vaikeiden Raamatunkohtien ymmärtämiseen sanoo, että vaikeatulkintainen kohta on tulkittava helppojen samasta asiasta puhuvien kohtien avulla, niin kirkon traditio kertoo meille, miten varhaiset kristityt ymmärsivät asiat. Eli sekin voi auttaa meitä vaikeiden asioiden tulkinnassa.

Varhaisten kirkkoisien ajalta emme tunne yhtäkään kirkkoisän kirjoitusta ennen 200-luvun alussa toiminutta latinankielistä Tertullianusta, joka asettaisi lapsikasteen kyseenalaiseksi. Tertullianus on ensimmäinen, ja hänkin olettaa sen olleen silloin yleinen käytäntö. Tästä meille todistaa samalla vuosisadalla myös kreikkalainen kirkkoisä Origenes, joka sanoo että tapa kastaa lapsia on saatu apostoleilta. Tertullianuskin pitää lapsikastetta pätevänä, ja juuri siksi hän sitä vastustaakin. Nimittäin Tertullianuksen aikaan varhaisen kirkon piirissä eli tulkinta, jonka mukaan se, joka kasteensa jälkeen hylkää uskonsa ei enää voi palata kasteen armoon. Sen takia moni panttasi omaa kastettaan kuolinvuoteelle asti, ettei tekisi syntiä ja hylkäisi uskoaan. Tertullianus pelkäsi, että lapsi, joka ei järjellään ymmärrä mitä kasteessa tapahtuu, hylkäisi kevytmielisesti sen pyhän uskon, joka hänellä on, eikä voisi enää sen hylättyään palata kristityksi.

1800-luvun lopussa löydettiin lisäksi varhainen kristillinen teksti, Didakhe, joka sisältää seurakuntaopetusta myös kasteesta. Didakhe on ajoitettu 90-luvulle. Siellä mainitaan, että lapsetkin on kastettu.

4) Yllä mainitusta voidaan siis päätellä näin: kasteen esikuvat Vanhassa testamentissa ovat sellaisia, jotka koskevat myös lapsia. Uuden testamentin ajan jälkeen on itsestään selvää, että lapset kastetaan. Uuden testamentin sisällä meillä taas ei ole aivan suoraa mainintaa lapsista, mutta meillä on hyvät syyt olettaa, että myös lapsia on kastettu. Olisi jatkumon kannalta outoa, että alkuseurakunta olisi jokin outo möykky, oma saarekkeensa, jossa käytäntö ilman selvää kieltoa olisi ollut täysin erilainen kuin juutalaisilla ennen Apostolien tekoja ja kristityillä Apostolien tekojen jälkeen. Alkuseurakunta ei ollut outo lintu. Täytyy löytyä historiallista jatkuvuutta.

Yllä esitetty argumentaatio tuskin vakuuttaa kaikkia. Loppujen lopuksi lapsikastekeskustelun olennaiset kuumat perunat ovatkin muualla, nimittäin kasteeseen liittyvässä teologiassa:

1) Tarvitseeko lapsikin pelastuksen synneistään, vaikka on vielä ymmärtämätön? Roomalaiskirjeen kolme ensimmäistä lukua eivät erottele lapsia ja aikuisia, vaan kaikki ovat kadotustuomion alla ja tarvitsevat pelastuksen.

2) Onko Jumala asettanut kasteen pelastuksen tieksi ja välttämättömäksi pelastukselle? Näin asia näyttäisi olevan. Mitä tapahtuu sitten kastamattomalle? Voimme ymmärtää, että Jumala on antanut meille käskyn kastaa kaikki, mutta hän itse ei ole sidottu siihen. Augustinus sanoikin hyvin: Kastamattomuus ei kadota, vaan kasteen halveksiminen. Meidän on noudatettava sitä, mitä on ilmoitettu ja mitä Jumala on käskenyt.

3) Onko Kristus läsnä kasteessa ja saadaanko siinä synnit anteeksi vai ei? Jos ei, niin silloin kaste on uskovan oma teko. Jos kyllä, niin se on vain Jumalan teko. Yllä on argumentoitu sen puolesta, että se on Jumalan teko.

Voiko lapsi sitten uskoa? Raamatun mukaan kyllä. Ainakin Johannes Kastaja on esimerkki lapsesta, joka hypähti Pyhän Hengen vaikutuksesta jo äitinsä kohdussa ennen kuin oli syntynytkään, Luuk. 1:39–45. Sellaista Jeesuksen läsnäolo saa aikaan. Lapsi on lisäksi annettu meille uskon esikuvaksi. Taivasten valtakunta pitää ottaa vastaan niin kuin lapsi, ja heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Lapsi on siis esimerkkinä avoimuudesta Jumalaa kohtaan. Vanhempana meille tulee enemmän tekosyitä olla vastaanottamatta Jumalan armoa, sen sijaan uskosta tehdään teko. Sen takia meidän täytyy tulla lasten kaltaisiksi.

Yleinen tilanne Suomessa saattaa olla se, että henkilö on kastettu lapsena, mutta hänen vanhempansa ja kumminsa eivät ole kasvattaneet häntä kristillisesti. Sen jälkeen ”maailma on vienyt mukanaan” ja usko on kuollut, tai jos käytetään rajumpia ilmaisuja, tapettu. Vanhempana kyseinen henkilö herää ja tulee uskoon jonkun muun liikkeen piirissä. Koska ”valtionkirkossa” ei tullut uskottua aikaisemmin ja siihen ollaan pettyneitä, ja toisaalta uudessa ryhmässä, jonka piirissä on tultu uskoon, liputetaan uskovien kasteen puolesta, niin näkyvän uskoontulon seurauksena käydään (meikäläisen näkökulmasta) uudestaan kasteella. Yleensä silloin kaivataan selkeää kokemusta ja irtiottoa entisestä elämästä. Samalla ikävä kyllä sanoudutaan irti jo lapsena vastaanotetusta Jumalan teosta ja kutsusta, jota ei vain kuunneltu.

Toivoisin, että luterilainen kirkkomme osaisi ottaa huomioon tällaiset tapaukset ja pystyisi tarjoamaan jonkinlaisen rituaalin, ehkäpä kirkkoon ottamisen kaavan kautta, jolla samanlainen kokemus entisen elämän jättämisestä voisi välittyä ilman, että lasta heitetään pois pesuveden mukana. Silloin ei tarvitsisi kastaa uudestaan ja ajatella Jumalan työn olleen ihmisen takia epävarma tai epäonnistunut ensimmäisellä kerralla. Se kun on kokonaan Jumalan työtä ja armoa. Siksi meikäläisen näkökulmasta niin suurta asiaa kuin kastetta ei saa eikä pidä altistaa ihmisen oman kokemuskaipuun alle. Kaikki kristilliset kirkot kuitenkin tunnustavat toistensa kasteet (tietenkin uusien kirkkokuntien osalta lapsikasteen pätevyyttä lukuun ottamatta), ja Paavali Efesolaiskirjeessä puhuu yhdestä kasteesta, Ef. 4:5.

Lapsikaste taas vakuuttaa hienolla tavalla aikuiselle, että hän pelastuu, ei sen takia mitä hän on tai on tehnyt, vaan siksi, että Jumala on kutsunut hänet omakseen ja pelastanut hänet jo kasteen hetkellä.

Kirjallisuutta

Näitä kahta tekstiä kirjoittaessani ja opetusta varten olen lukenut seuraavanlaista kirjallisuutta, tietenkin Raamatun ohella.

Eskola, Timo: Uuden testamentin narratiivinen teologia. Perussanoma 2011.
Giertz, Bo: Kalliopohja. SLEY-kirjat 1985.
Koskenniemi, Erkki: Mitä Raamattu opettaa kasteesta?
Laato, Antti: Emmauksen tiellä. Miten ensimmäiset kristityt selittivät Vanhaa testamenttia? Åbo Akademi 2006.
Laato, Antti: Kaste kirkon alkuaikoina. Åbo Akademi 2007.
Laato, Antti: Risti, sydän ja ruusu. Augsburgin tunnustus ja kymmenen käskysanaa Raamatun avulla selitettynä. Turku 2006.
Laato, Antti: Se on siinä! Kristinusko iki- ja nykynuorille. Perussanoma 2012.
Santala, Risto: Messiaan ateria. Ehtoollisen hengellinen sanoma ja historialliset juuret. Juuret IV. Kuva ja sana 1999.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat.

Kiirastorstai ja ehtoollinen. Osallisuus Kristuksesta, osa 1/2

Pääsiäisen tapahtumat liittyvät vahvasti sakramentteihin! Kiirastorstain iltana Jeesus todennäköisesti vietti juutalaista pääsiäisateriaa, jonka aikana hän asetti ehtoollisen. Pääsiäissunnuntai taas on ollut varhaisessa kirkossa katekumeenien eli kasteelle pyrkivien suuri kastepäivä. Liittyyhän kaste esimerkiksi Paavalin mukaan vahvasti pääsiäisen tapahtumiin, Room. 6! Uusi luominen on alkanut pääsiäissunnuntaista, uusi aikakausi on alkanut ja niin tapahtuu myös kastettavan kohdalla hänen omassa elämässään. Jumala luo uutta.

Sen tähden ajattelin tänä vuonna pääsiäistä juhlistaakseni julkaista kaksi kirjoitusta liittyen näihin kahteen pyhään sakramenttiin, tiedostaen sen, että tekstit ovat monessakin mielessä puutteellisia. Toivon niiden kuitenkin opettavan itse kullekin sakramenttien merkityksestä kristityn elämässä. Ainakin niihin perehtyminen on syventänyt ja avartanut suuresti omaa uskonelämääni!

Taustalla näille kirjoituksille on teksti, jonka kirjoitin opetustani varten Porin OPKOssa 17.2.2016. Aiheena oli lyhyt ja ytimekäs Sakramentit. Olen sen jälkeen vielä hieman muokannut ja laajentanut tekstiä. Tänään on vuorossa lyhyen johdannon jälkeen tietenkin kiirastorstain suuri aihe, eli ehtoollinen. Sunnuntaina julkaisen toisen osan, joka käsittelee pyhää kastetta.

Ensimmäinen kysymys on, että mitä ovat sakramentit ja miten ne määritellään? Itse määrittelisin sakramentit seuraavalla tavalla: Kyseessä on Jeesuksen itse asettamat toimitukset, joiden kautta päästään osalliseksi hänen antamastaan uhrista.

Ensiksikin, Jeesus on itse asettanut molemmat sakramentit:

Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:18–20)

Olen saanut Herralta tiedoksi tämän, minkä olen myös opettanut teille: Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja sanoi: ’Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.’ Samoin hän otti aterian jälkeen maljan ja sanoi: ’Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.’ Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee” (1. Kor. 11:23–26)

Mutta mitä tarkoittaa, että niiden kautta päästään osalliseksi hänen uhristaan? Taustalla on Vanhan testamentin uhriajattelu. Vanhan testamentin uhriajattelu ja temppelikäytäntö kertovat, että ihmisen ja Jumalan välillä on synnin vuoksi kuilu. Jumalan edessä ihminen oli tuhoutumisvaarassa. Eläimen kuolema teki tämän vaaran ilmeiseksi.

Toisaalta tähän uhrikäytäntöön sisältyi myös lupaus: ihminen jää henkiin Jumalan edessä, koska uhriveri tuottaa sovituksen synneistä. Jotta uhrista olisi hyötyä, täytyy olla uhrista osallinen.

Uuden testamentin opetuksessa on tärkeää, että kristitty pääsee osalliseksi Kristus-uhrista. Jeesus on uhrannut meidän puolestamme täydellisen uhrin, jotta emme tuhoutuisi Jumalan pyhyyden edessä. Uuden testamentin mukaan pääsemme tästä uhrista osallisiksi kahdella tavalla. Esimerkiksi Paavali opettaa seuraavasti:

1) Kaste liittää meidät Kristuksen kuolemaan, Room. 6:3.

2) Ehtoollisella nautimme Kristuksen ruumiin ja veren leivässä ja viinissä ja pääsemme hänen uhristaan osalliseksi, 1. Kor. 11:26.

Näistä kahdesta toimituksesta tulee siis sakramentteja, a) koska ne ovat Jeesuksen asettamia ja b) koska niissä on yhdistynyt Sana ja aine, jonka kautta päästään osalliseksi Kristus-uhrista syntiemme sovitukseksi.

Tämän lyhyen johdannon jälkeen käydään läpi mitä näissä sakramenteissa tarkemmin ottaen tapahtuu ja miten ne juontavat juurensa Raamatusta, erityisesti Vanhasta testamentista.

Ehtoollinen

Ehtoollinen on kasteen tavoin selkeä ulkoinen merkki, jonka kautta me tulemme osallisiksi Kristuksen uhrista, nimittäin hänen ruumiistaan ja verestään. Ehtoollista ajatellen on hyvä ensin käsitellä kahta vanhatestamentillista ateriaa: pääsiäisateriaa ja papillista uhriateriaa, joiden kautta ymmärrämme ehtoollisen merkitystä paremmin.

Pääsiäisateria

Ehtoollisen suhde pääsiäiseen on hyvin tärkeä ymmärtää. Jeesus nimittäin asetti ehtoollisen kiirastorstaina kesken pääsiäisaterian:

Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.” Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: ”Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa.” (Matt. 26:26–29)

Toisen Mooseksen kirjan 12. luvussa kerrotaan ensimmäisestä pääsiäisestä. Israelilaisten oli teurastettava virheetön karitsa ja syötävä sen liha happamattoman leivän ja karvaiden yrttien kanssa. Mitään ei saanut jättää jäljelle. Karitsan verta siveltiin ovenpieliin. Kun Herran enkeli tuhosi Egyptin esikoisia, hän jätti näin verellä suojattujen talojen perheet koskemattomiksi. Karitsan veri ovenkarmeissa suojasi taloja Jumalan tuhoavalta pyhyydeltä. Pääsiäisateria tuli syödä joka vuosi tämän ainutkertaisen teon muistoksi.

Meille ”muistaminen” tarkoittaa jonkun kaukaisen asian nostalgista mieleen palauttamista. Mutta juutalaisille ”muistaminen” ei tarkoittanut vain mieleen palauttamista, vaan tilanteen aktualisoimista nykyhetkeen. Toisin sanoen pääsiäisaterialla juutalaiset tunnustavat, että vapauttaessaan israelilaiset Egyptistä Herra vapautti myös heidät – vaikka historiallisesti tapahtuma sijoittui Egyptistä lähteneeseen sukupolveen. Pääsiäisenä siis tunnustettiin, että Jumala siirsi Israelin – ja siten myös meidät, jotka tänään täällä syömme pääsiäisateriaa – Egyptin orjuudesta eli pimeyden valtakunnasta valon valtakuntaan, luvattuun maahan, Jumalan valtakuntaan. Tähän juutalaisten pääsiäisliturgiaan viittaa myös Paavali kirjeessään Kolossan seurakunnalle:

Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.” (Kol. 1:12–14)

Papillinen ateria

Toinen merkittävä ehtoollisen esikuva Vanhassa testamentissa liittyy samalla myös pääsiäiseen. Kyseessä on papillinen ateria, joka syötiin Jerusalemin temppelissä:

Ota parhaita vehnäjauhoja ja leivo niistä kaksitoista uhrileipää. Käytä kuhunkin uhrileipään jauhoja kaksi eefa-mitan kymmenesosaa. Aseta leivät kahteen kuuden leivän riviin puhtaalla kullalla päällystetylle pöydälle Herran eteen. Pane leipien päälle puhdasta suitsuketta, joka poltetaan Herralle omistettuna tuliuhrina, muistutusuhrina leipien sijasta. Papin tulee joka sapatti asettaa leivät paikoilleen Herran eteen; se on liittoon kuuluva ikuinen velvollisuus, joka israelilaisten on täytettävä. Leivät kuuluvat Aaronille ja hänen jälkeläisilleen. Heidän on syötävä ne pyhässä paikassa, sillä ne ovat erityisen pyhiä. Ne on säädetty heidän ikuiseksi osuudekseen Herralle omistetuista tuliuhreista.” (3. Moos. 24:5–9)

Kyseinen ateria oli siis temppelin papistolle kuuluva ateria, uhriateria, jonka papit söivät ylipapin johdolla joka päivä heidän palvellessaan temppelissä. Papit tulivat ateriaa syömällä suoraan osallisiksi uhreista. Uhrit pyhittivät heidän palveluksensa temppelissä. Myös Qumranin kirjoituksista tunnetaan samanlainen ajatus ylipapin ja/tai vanhurskauden opettajan johtamasta uhriateriasta. Yhteisö itsessään muodosti temppelin Jerusalemin temppelin tilalle ja ateriayhteydellä tultiin pyhitetyiksi.

Samalla tavoin Paavali opettaa 1. kirjeessään Korintin seurakunnalle:

Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys (koinoonia) Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys (koinoonia) Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä. Ajatelkaa Israelin kansaa! Eivätkö papit, jotka syövät uhrilihaa, joudu läheiseen yhteyteen (koinonoi) alttarin kanssa?” (1. Kor. 10:16–18)

Paavalilla on ehtoollisen taustalla ajatus papillisesta ateriasta. Ajatus kulkee samoja polkuja läpi koko Uuden testamentin. Seurakunta, kristittyjen yhteys, kirkko, Kristuksen ruumis on uusi temppeli, jonka Jeesus on rakentanut. Sen kaikki jäsenet on kasteessa otettu palvelukseen ja heistä on tehty pyhä papisto. Ensimmäisestä Pietarin kirjeestä löytyy hyvä esimerkki, miten pääsiäinen, kaste, ehtoollinen, temppeli ja pappeus on liitetty sujuvasti yhteen:

Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden. Sanotaanhan Raamatussa: – Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään. Te, jotka uskotte, saatte siis osaksenne tämän arvon ja kunnian, mutta niille, jotka eivät usko, ”kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi, kompastuskivi ja kallio johon langetaan”. Koska he eivät tottele sanaa, he kompastuvat, ja se heidän osakseen on määrättykin. Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa. Ennen te ette olleet kansa, mutta nyt te olette Jumalan kansa. Ennen te olitte armoa vailla, mutta nyt on Jumala teidät armahtanut.” (1. Piet. 2:4–10)

Pääsiäisaterian ja temppelissä syödyn papillisen aterian lisäksi Jeesus rinnastaa erämaassa syödyn mannan ja itsensä Johanneksen evankeliumissa:

Meidän isämme söivät autiomaassa mannaa, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: ’Hän antoi taivaasta leipää heille syötäväksi.’” Tähän Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.” He sanoivat: ”Anna meille aina sitä leipää.” Jeesus sanoi: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” – – ”Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet. Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole. Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.” Tästä sukeutui kiivas väittely juutalaisten kesken. He kysyivät toisiltaan: ”Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meidän syötäväksemme?” Jeesus sanoi heille: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” (Joh. 6:31–35, 48–58)

Tässä Jeesus kuvaa ehtoollista. Kreikankielisessä alkutekstissä puhutaan konkreettisesta kuluttamisesta syömisenä. Tarkoituksena on korostaa syömisen fyysisyyttä. Jeesus yhdistää mannan, pääsiäisen ihmeen, leivän ja viinin ja yhteyden häneen syömisen kautta. Kaikki elementit ovat siis läsnä. Ehtoollisella me syömme Kristuksen ruumiin ja veren ja tulemme osallisiksi hänestä ja hänen yhteyteensä.

Jeesuksen seuraajat eivät syyttä suotta loukkaantuneet häneen. Moni lopetti hänen seuraamisensa tähän. Pietari kuitenkin vastasi, kun Jeesus kysyi häneltä, tahtoisiko hänkin jättää hänet:

”Herra, mihin muualle me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.” (Joh. 6:68)

Ehtoollisen merkitys

Ehtoollisella voidaan siis nähdä olevan neljä erilaista merkitystä, ja näin sitä on yleisesti luonnehdittukin:

Ehtoollinen on ensiksikin muistoateria. Se aktualisoi kiirastorstain tapahtumat. Jeesus on itse läsnä ja vakuuttaa, että hän on sovittanut syntimme Golgatalla. Hän itse antaa ruumiinsa ja verensä.

Toiseksi ehtoollinen on yhteysateria. Siinä kristitty seurakunta on yksi. Leipä on yksi ja samoin mekin olemme yksi ruumis, kuten Paavali sanoo, 1. Kor. 10:17.

Kolmanneksi ehtoollinen on kiitosateria. Siitä juontaa alkunsa myös kreikankielinen termi eukaristia. Samalla tavoin juutalaiset kiittävät pääsiäisaterialla Jumalaa pelastuksestaan.

Neljänneksi ehtoollinen on uhriateria, jonka kautta pääsemme osallisiksi Kristus-uhrista, siitä uhrista, jonka hän on kertakaikkisesti antanut Golgatan ristillä syntiemme sovitukseksi. Ehtoollisella me syömme Kristuksen ruumiin ja veren leivässä ja viinissä.

– – –

Kirjoitin ehtoollisesta kokemuksellisesta näkökulmasta myös Aarreaittaan.

Luomakunnan Jumala kaupungissa – alustus (Yhden hinnalla, Kirkon nuorisopäivät 3.5.2014, Tampere)

Oheinen teksti on luotu Kirkon nuorisopäivillä pidettävään pajaan ”Luomakunnan Jumala kaupungissa”, joka liittyy Vihreät riparit -kehityshankkeeseen. Tekstissä pyritään lyhyesti luomaan yleissilmäys siihen, miten Raamattu ja ekumeeninen kristinusko suhtautuu perinteisesti luomakuntaan ja toisaalta ihmisen (ja Jumalan) ja luomakunnan väliseen suhteeseen.

1. Moos. 1:26–29 “Tehkäämme ihminen … kuvaksemme, kaltaiseksemme”
1. Moos. 2:15 “Jumala asetti ihmisen … viljelemään ja varjelemaan”
1. Moos. 3:17 “olkoon maa sinun takiasi kirottu”
1. Moos. 8:21 “en enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden”
Ps. 8 “Kun katselen … kättesi työtä … mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat.”
Joh. 3:16 “Jumala on rakastanut maailmaa…”
Room. 8:18–25 “Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä”
Kol. 1:15–20 “Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten.”
Ilm. 21:1–7 “Uudeksi minä teen kaiken.”

Kristinuskon käsitys luomakunnasta on seuraavanlainen:

  1. Jumala on luonut maailman hyväksi, kauniiksi, ihanaksi. Maailmalla – myös luonnolla – on itseisarvo Jumalan luomana. Luomakunta on Jumalan “taideteos”.
  2. Jumala on asettanut ihmisen Jumalan kuvaksi (imago dei) viljelemään ja varjelemaan maata. Ihminen on Jumalan kuvana ikään kuin peili, joka heijastaa Jumalan huolenpitoa ja rakkautta maailmaan, ja toisaalta tuo luomakunnan ja ihmiskunnan ylistyksen Jumalalle.
  3. Ihminen lankesi syntiin, ja sen takia ihmisen turmeltunut ja rikkonainen Jumalan kuva on aiheuttanut myös luomakunnan kirouksen ja synnin. Ihminen ei osaa toimia oikealla tavalla suhteessa Jumalaan, lähimmäiseen, itseensä – saati luomakuntaan.
  4. Kuitenkin Jumala pitää maailmaa niin suuressa arvossa, ettei hän tuhoa sitä ihmisen synnin tähden. Ihminen taas ihmettelee luonnon äärellä, miten hän voi olla Jumalalle niin tärkeä, että kuitenkin hänestä pidetään huoli.
  5. Jumala lunastaa ihmisen ja tekee sovinnon ihmiskunnan kanssa ristillä – synti on pyyhitty pois Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen avulla – mutta aloittaa myös uudistustyön, joka koskee koko luomakuntaa. Koska Jumala rakastaa maailmaa – kaikkea mitä siinä on. Koska Jumala on rakkaus.
  6. Tämä välitila “vanhan” syntisen luomakunnan ja jo uudistuvan “uuden” luomakunnan välillä on meneillään juuri nyt. Luomakuntakin odottaa lopun aikoja – ei tuhoutuakseen, vaan pelastuakseen ja uudistuakseen. Samoin me ihmiset olemme vielä synnin vallassa, mutta puhdistettuina Jumalan edessä (kun meidät on kastettu ja uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan).
  7. Lopulta Jumala luo uudeksi kaiken ja puhdistaa tulella vanhan ja ruostuneen, moskaisen, syntisen, kuonan. Uudessa luomakunnassa ei ole enää itkua, parkua, vihaa, sotia, nälkää, kuolemaa, sillä kaikki entinen on mennyt. Tämä koskee ihmistä – ja luomakuntaa, jonka Jumala on hyvällä tahdollaan luonut ja jolla on myös itseisarvo Jumalan luomana.
  8. Uudessa luomakunnassa me, kuten nytkin, toimimme Jumalan kuvina; nyt vain epätäydellisesti, mutta uudessa luomakunnassa täydellisesti ja puhtaina. Luomakunnassa tulee vallitsemaan harmonia.
  9. Meidän tulee mahdollisuuksien mukaan ja Jumalan ohjaamina pyrkiä jo nyt toimimaan Jumalan kuvina. Luomakuntaa vastaan toimiminen on myös syntiä ja rikkoo 10 käskyä vastaan.

Kysymys: Miten luomakunnan Jumala näkyy kaupungissa? Entä ihminen, ihmisen luonto, Jumalan kuvana oleminen? Voiko Jumalaa kohdata ihmiskäsin rakennetussa paikassa? Missä sinä kohtaat Jumalan? Ota kuvia, pohdi, ihmettele. “Mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat.” (Ps. 8:5a)

Edit: Paja peruttiin lopulta sairastumisen vuoksi.