Pääsiäissunnuntai ja kaste. Osallisuus Kristuksesta, osa 2/2

Kiirastorstaina pohdimme ehtoollista ja sen vanhatestamentillisia juuria. Tänään, päivä myöhässä, eli pääsiäismaanantaina käsittelemme taas kastetta. Pääsiäissunnuntai oli vanhan kirkon aikaan suurin kastepäivä, jolloin kristityiksi haluavat otettiin pyhässä kasteessa Jumalan perheen jäseniksi. Kasteen merkitys avautuukin erityisellä tavalla pääsiäisenä ja liittyy pääsiäisen sanomaan.

Kaste puhdistaa synnistä ja antaa Pyhän Hengen

Kasteen sakramentti on ennustettu jo Vanhassa testamentissa. Tärkein teksti löytyy Hesekielin kirjasta:

”Minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte, minä puhdistan teidät kaikesta saastastanne ja epäjumalienne kaikesta iljettävyydestä. Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan.” (Hes. 36:24–26)

Tässä ennustuksessa Jumala lupaa vielä muuttaa Israelin kansan kohtalon, puhdistaa veden kautta heidän syntinsä ja antaa heille Henkensä, joka ohjaa heitä oikeaan elämäntapaan. Tämä teksti on sitten lukuisissa kohdissa läsnä Uudessa testamentissa. Jeesus toteaa Nikodemukselle: ”Jos ihminen ei synny vedestä ja hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:5). Paavali rinnastaa veden ja Hengen 1. Korinttilaiskirjeessä: ”[N]yt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta.” (1. Kor. 6:11). Tämän tähden kristitty on Pyhän Hengen temppeli eikä saa elää miten sattuu (1. Kor 6:1–20). Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa, että kasteessa saadun Kristus-uhrin osallisuuden kautta saamme lähestyä turvallisesti kaikkein pyhintä:

”Veljet, meillä on siis täysi oikeus astua sisälle kaikkeinpyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä ja näin avannut meille uuden, elämään vievän tien, joka kulkee väliverhon – hänen ruumiinsa – kautta. Meillä on suuri ylipappi, jonka haltuun on uskottu Jumalan koko huone. Astukaamme sen tähden Jumalan eteen vilpittömin sydämin ja varmoina uskossamme, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä. Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on luotettava.” (Hepr. 10:19–23)

Tiituksen kirjeestä löytyy vielä sama yhteys Hesekielin kirjaan:

”Hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.” (Tit. 3:5–7)

Toinen taustalla oleva Vanhan testamentin kohta on Sak. 12:10–13:1. Siinä Jumala vuodattaa Daavidin sukuun ja Jerusalemin asukkaisiin hengen. He näkevät Jumalan, jonka ovat lävistäneet, mutta lopulta ”Daavidin suvulle ja Jerusalemin asukkaille puhkeaa lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta.” Tämä Sakarjan kirjan kohta on taustalla Pietarin helluntaisaarnassa:

”’Tästä siis saa koko Israelin kansa olla varma: Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi – tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte.’ Kuullessaan tämän kaikki tunsivat piston sydämessään, ja he sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ’Veljet, mitä meidän pitää tehdä?’ Pietari vastasi: ’Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – ketä ikinä Herra, meidän Jumalamme kutsuu.” (Apt. 2:36–39)

Johanneksen kaste oli vain parannuksen kaste. Hän itse toteaa, että Jeesus kastaa Pyhällä Hengellä. Kasteen ja Hengen saamisen yhteydestä voidaan vielä nähdä esimerkkitapaus Apostolien teoissa. Luvussa 19 Paavali saapuu Efesokseen, jossa hän tapaa Johannes Kastajan opetuslapsia. Hän kysyy heiltä, saivatko he Pyhän Hengen. He eivät olleet kuulleetkaan Pyhästä Hengestä. Paavalin ensimmäinen kysymys oli: ”Millä kasteella teidät sitten on kastettu?” He vastasivat, että Johanneksen kasteella. Tämän jälkeen heidät kastettiin Jeesuksen nimessä ja he saivat Pyhän Hengen kätten päällepanon kautta. Kohta auttaa meitä ymmärtämään, että Paavali liitti kasteen ja Pyhän Hengen saamisen yhteen. Jos jollakulla ei ollut Pyhää Henkeä, niin häntä todennäköisesti ei ollut kastettu!

Kaste liittää Kristukseen

Kuten jo torstain tekstissä tuli mainittua, kaste liittää meidät osallisuuteen Kristuksen uhrista. Taustalla on siis vanhatestamentillinen uhrikäytäntö. Jos uhrista ei ollut osallinen, ei siitä ollut ihmiselle hyötyä. Paavali opettaa asiasta niin kirjeissään roomalaisille, galatalaisille kuin korinttilaisillekin:

”Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän. Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia. – – te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa.” (Room. 6:3–6, 11)

Kasteessa kristitty siis tulee osalliseksi Jeesuksen uhrista ja hänen syntinsä pyyhitään pois, jotta hän alkaisi elää uutta elämää Kristuksessa.

”Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. Ja jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä ja saatte periä sen, mikä hänelle oli luvattu.” (Gal. 3:26–29)

Kasteessa olemme pukeneet Kristuksen yllemme (mitä symboloi kastemekko eli/ja alba), eli olemme kirjaimellisesti Kristuksessa, Jeesuksessa. Hänen vanhurskautensa ja uhrinsa peittää meidän syntimme, ja Jumala näkee meidät hänen sovituskuolemansa kautta. Sen takia saamme kohdata Jumalan rohkein mielin.

”Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.” (1. Kor. 12:13)

Me kastetut olemme Kristuksen ruumis, siis seurakunta. Näin meidät liitetään myös yhteen.

Kasteen esikuvia Vanhassa testamentissa

Uudessa testamentissa kasteeseen on liitetty monia eri tapahtumia ja käytänteitä Vanhasta testamentista. Näitä ovat muun muassa ympärileikkaus (Kol. 2:6–15), vedenpaisumus (1. Piet. 3:20–21) ja Kaislameren ylittäminen (1. Kor. 10:2–3).

Kaste toimii kristillisen elämäntavan perustana

Yllä olevista Uuden testamentin kohdista voidaan nähdä, että melkein jokaiseen kasteesta puhuvaan kohtaan liittyy myös kehotus ja käsky elää uutta elämää Kristuksessa. Tituksen kirjeen kohtaa edeltää puhe siitä, millaisia kristityt olivat ennen kuin heidät otettiin armosta liittoon, ja kehotetaan säilyttämään oppi ja tunnustus ja elämään oikein (Tit. 3). 1. Korinttilaiskirjeessä Paavali tuo ensin esille kasteopetukseen liittyvät paheiden luettelot ja vetoaa kristittyihin, että koska heissä asuu kasteen jälkeen Pyhä Henki ja he ovat Pyhän Hengen temppeli, heidän tulee elää sitä vastaavalla tavalla (1. Kor. 6). Roomalaiskirjeessä hän vetoaa kasteessa alkaneeseen uuteen elämään, jossa ruumista ei enää anneta synnin käyttöön eikä synnin orjuuteen enää palata takaisin, kun meidät on siitä kasteessa vapautettu (Room. 6). 1. Pietarin kirjeessä kehotetaan ensin elämään kristittynä ja sitten kerrotaan syy: koska olette kastettuja (1. Piet. 1–3). Samoin jo Hesekielin kirjan kohdassa puhutaan siitä, että Herra ohjaa henkensä kautta kristittyä elämään tahtonsa mukaan.

Näin kirkon liturgiaan on aina liittynyt myös vanhan elämän jättäminen. Kasteessa luovuttiin pois Perkeleestä, hänen teoistaan ja menoistaan. Tähän liittyvät kolme kysymystä esitettiin myös Lutherin kastekaavassa. Nykyäänkin kasteessa sekä pieni lapsi että aikuiskasteen kohdalla aikuinenkin otetaan pois Perkeleen valtakunnasta Jumalan valtakuntaan. Ja kun hallitsija vaihtuu, eletään uuden hallitsijan ehdoilla eikä vanhalla ole asiaan enää mitään sanottavaa. Sillä jokainen, joka tähän maailmaan syntyy, syntyy Jumalan ja ihmisen välisen synnistä johtuvan kuilun väärälle puolelle. Kasteen kautta lapsi siinä missä aikuinenkin otetaan kuilun oikealle puolelle.

Kaste siis tuo meidät Jumalan armoon, ja kaste pelastaa meidät, sillä kasteessa olemme päässeet osallisiksi Kristuksesta. Toisaalta kaste on lähtökohta ja perusta kristilliselle elämälle Pyhän Hengen ohjauksessa. Kristitty taistelee omaa lihaansa vastaan Hengen johdatuksessa, koska hänet on kastettu. ”Parannuksen tekeminen” on päivittäistä paluuta kasteeseen. Lutherin sanoin ”vanha aatami” täytyy upottaa ”kasteen hautaan” joka päivä.

Kasteella on siis kaksi merkitystä:

1) Kun sinut on kastettu, elä kristillisesti!

2) Kun huomaat syntisi ja synnillisyytesi, ymmärrä että kaste on yksinomaan Jumalan teko yksin armosta, ja siten sinut on otettu Jumalan huomaan ja pelastettu. Usko tämä.

Kaste on vähän kuin Taivaan valtakunnan passi. Uskossa pidät passin mukana. Ja kun taivaallinen turvatarkastus koittaa, passi osoittaa: sinä olet Jumalan lapsi.

Entäs lapsikaste?

Kaste aiheuttaa myös riitoja kristittyjen välillä. Osa kristillisistä kirkkokunnista ja ryhmittymistä liputtaa niin sanotun uskovien kasteen puolesta. Nimitys antaa jo itsessään ymmärtää: Lapsi ei usko ja siksi häntä ei voi kastaa. Lapsi pelastuu, koska hän on viaton. Kaste on silloin ulkonainen kuuliaisuuden merkki. Paino asetetaan tällöin järjestykselle. Ensin uskotaan, sitten kastetaan uskova.

Kastekeskustelussa useimmiten tunnustetaan se, että Raamatussa ei mainita kertaakaan suorin sanoin, että lapsi olisi kastettu. Epäselvänä tilanteena mainitaan usein Apostolien teoissa mainitut perhekunnat. Esimerkiksi Apostolien tekojen luvussa 10 mainittu Corneliuksen perhekunta kastettiin. Kuuluiko perhekuntaan antiikissa myös lapsia?

Nykyaikainen raamatuntutkimus ja antiikin tutkimus antaa ymmärtää, että kyllä. Perhekuntaan kuului niin sanottuja ymmärtämättömiä ja ymmärryksen iässä olevia lapsia.

Se, että lapset kastetaan vaikka heitä ei suoraan mainita, saa lisätukea seuraavista asioista:

1) Raamatullinen kielenkäyttö kun puhutaan joukoista. Kun Jeesus ruokkii 5000 miestä, kertoo Luukas (joka kirjoitti myös Apostolien teot!), että paikalla oli 5000 miestä, Luuk. 9:14. Matteus sen sijaan lisää, että paikalla oli myös naisia ja lapsia, Matt. 14:21. Onko Matteus väärässä? Ei, vaan kyllä paikalla oli myös lapsia ja naisia. Luukas vain mainitsee ainoastaan miehet. Onko silloin Apostolien teoissa perhekunnissa myös lapsia?

2) Kasteen esikuvat Vanhassa testamentissa. Kol. 2:6–15 rinnastaa kasteen ympärileikkaukseen. Vanhan liiton jäseneksi ja osalliseksi Abrahamille annetuista lupauksista päästiin ympärileikkauksen kautta, 8 päivän ikäisenä. Kasteen kautta päästään Uuden liiton jäseniksi ja osallisiksi Abrahamille annetuiden lupausten täyttymisestä Jeesuksen sovitustyössä ja ylösnousemuksessa. Varhainen kirkko myös antaa ymmärtää, että lapset kastettiin yleensä 8 (!) päivän kuluessa syntymästä.

Myös vedenpaisumus ja Kaislameren ylitys toimivat Pietarilla ja Paavalilla kasteen esikuvina Vanhassa testamentissa. Nooa olisi ottanut arkkiin lapsensa, vaikka he olisivat olleet vauvaikäisiä eikä jättänyt tuhotulvan omaksi. Kaislamerta ylitettäessä ja pilvessä saivat myös lapset ja imeväiset kasteen. Heitä ei jätetty Egyptin orjuuteen vaan myös he saivat pelastua. Eikä heille sanottu, että kiertäkää meri. Ja myös he tarvitsivat pelastuksen. Kun yllä mainitut Vanhan testamentin esikuvat otetaan huomioon, on ilmiselvää että jos Jeesus olisi halunnut kastettavan vain aikuisia, hänen olisi pitänyt aivan suorin sanoin kieltää kastamasta lapsia. Kuitenkin meillä on vain käsky kastaa kaikki. Ja kaikkiin kuuluu myös lapset. Ei Raamatussa tehdä lasten ja muiden välillä erottelua.

3) Varhaisen kirkon traditio. Traditiolla ei ole mitään merkitystä sille, joka hylkää kaiken muun, paitsi Raamatun. Mutta aivan samalla tavalla, kuin vanha hyvä tulkintaneuvo vaikeiden Raamatunkohtien ymmärtämiseen sanoo, että vaikeatulkintainen kohta on tulkittava helppojen samasta asiasta puhuvien kohtien avulla, niin kirkon traditio kertoo meille, miten varhaiset kristityt ymmärsivät asiat. Eli sekin voi auttaa meitä vaikeiden asioiden tulkinnassa.

Varhaisten kirkkoisien ajalta emme tunne yhtäkään kirkkoisän kirjoitusta ennen 200-luvun alussa toiminutta latinankielistä Tertullianusta, joka asettaisi lapsikasteen kyseenalaiseksi. Tertullianus on ensimmäinen, ja hänkin olettaa sen olleen silloin yleinen käytäntö. Tästä meille todistaa samalla vuosisadalla myös kreikkalainen kirkkoisä Origenes, joka sanoo että tapa kastaa lapsia on saatu apostoleilta. Tertullianuskin pitää lapsikastetta pätevänä, ja juuri siksi hän sitä vastustaakin. Nimittäin Tertullianuksen aikaan varhaisen kirkon piirissä eli tulkinta, jonka mukaan se, joka kasteensa jälkeen hylkää uskonsa ei enää voi palata kasteen armoon. Sen takia moni panttasi omaa kastettaan kuolinvuoteelle asti, ettei tekisi syntiä ja hylkäisi uskoaan. Tertullianus pelkäsi, että lapsi, joka ei järjellään ymmärrä mitä kasteessa tapahtuu, hylkäisi kevytmielisesti sen pyhän uskon, joka hänellä on, eikä voisi enää sen hylättyään palata kristityksi.

1800-luvun lopussa löydettiin lisäksi varhainen kristillinen teksti, Didakhe, joka sisältää seurakuntaopetusta myös kasteesta. Didakhe on ajoitettu 90-luvulle. Siellä mainitaan, että lapsetkin on kastettu. (toim. huom. 15.10.2023: Näin kirjoitin 2016 pitkälti toisen käden tietoon luottaen. Didakhen kokonaan luettuani muutama vuosi sitten asia ei suinkaan ole näin. Ensimmäiset varmat maininnat ovat juuri Tertullianukselta ja Origeneelta. Iraenaeuksen kommentit teoksessa Harhaoppeja vastaan eivät ole yksiselitteisiä.)

4) Yllä mainitusta voidaan siis päätellä näin: kasteen esikuvat Vanhassa testamentissa ovat sellaisia, jotka koskevat myös lapsia. Uuden testamentin ajan jälkeen on itsestään selvää, että lapset kastetaan. Uuden testamentin sisällä meillä taas ei ole aivan suoraa mainintaa lapsista, mutta meillä on hyvät syyt olettaa, että myös lapsia on kastettu. Olisi jatkumon kannalta outoa, että alkuseurakunta olisi jokin outo möykky, oma saarekkeensa, jossa käytäntö ilman selvää kieltoa olisi ollut täysin erilainen kuin juutalaisilla ennen Apostolien tekoja ja kristityillä Apostolien tekojen jälkeen. Alkuseurakunta ei ollut outo lintu. Täytyy löytyä historiallista jatkuvuutta.

Yllä esitetty argumentaatio tuskin vakuuttaa kaikkia. Loppujen lopuksi lapsikastekeskustelun olennaiset kuumat perunat ovatkin muualla, nimittäin kasteeseen liittyvässä teologiassa:

1) Tarvitseeko lapsikin pelastuksen synneistään, vaikka on vielä ymmärtämätön? Roomalaiskirjeen kolme ensimmäistä lukua eivät erottele lapsia ja aikuisia, vaan kaikki ovat kadotustuomion alla ja tarvitsevat pelastuksen.

2) Onko Jumala asettanut kasteen pelastuksen tieksi ja välttämättömäksi pelastukselle? Näin asia näyttäisi olevan. Mitä tapahtuu sitten kastamattomalle? Voimme ymmärtää, että Jumala on antanut meille käskyn kastaa kaikki, mutta hän itse ei ole sidottu siihen. Augustinus sanoikin hyvin: Kastamattomuus ei kadota, vaan kasteen halveksiminen. Meidän on noudatettava sitä, mitä on ilmoitettu ja mitä Jumala on käskenyt.

3) Onko Kristus läsnä kasteessa ja saadaanko siinä synnit anteeksi vai ei? Jos ei, niin silloin kaste on uskovan oma teko. Jos kyllä, niin se on vain Jumalan teko. Yllä on argumentoitu sen puolesta, että se on Jumalan teko.

Voiko lapsi sitten uskoa? Raamatun mukaan kyllä. Ainakin Johannes Kastaja on esimerkki lapsesta, joka hypähti Pyhän Hengen vaikutuksesta jo äitinsä kohdussa ennen kuin oli syntynytkään, Luuk. 1:39–45. Sellaista Jeesuksen läsnäolo saa aikaan. Lapsi on lisäksi annettu meille uskon esikuvaksi. Taivasten valtakunta pitää ottaa vastaan niin kuin lapsi, ja heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Lapsi on siis esimerkkinä avoimuudesta Jumalaa kohtaan. Vanhempana meille tulee enemmän tekosyitä olla vastaanottamatta Jumalan armoa, sen sijaan uskosta tehdään teko. Sen takia meidän täytyy tulla lasten kaltaisiksi.

Yleinen tilanne Suomessa saattaa olla se, että henkilö on kastettu lapsena, mutta hänen vanhempansa ja kumminsa eivät ole kasvattaneet häntä kristillisesti. Sen jälkeen ”maailma on vienyt mukanaan” ja usko on kuollut, tai jos käytetään rajumpia ilmaisuja, tapettu. Vanhempana kyseinen henkilö herää ja tulee uskoon jonkun muun liikkeen piirissä. Koska ”valtionkirkossa” ei tullut uskottua aikaisemmin ja siihen ollaan pettyneitä, ja toisaalta uudessa ryhmässä, jonka piirissä on tultu uskoon, liputetaan uskovien kasteen puolesta, niin näkyvän uskoontulon seurauksena käydään (meikäläisen näkökulmasta) uudestaan kasteella. Yleensä silloin kaivataan selkeää kokemusta ja irtiottoa entisestä elämästä. Samalla ikävä kyllä sanoudutaan irti jo lapsena vastaanotetusta Jumalan teosta ja kutsusta, jota ei vain kuunneltu.

Toivoisin, että luterilainen kirkkomme osaisi ottaa huomioon tällaiset tapaukset ja pystyisi tarjoamaan jonkinlaisen rituaalin, ehkäpä kirkkoon ottamisen kaavan kautta, jolla samanlainen kokemus entisen elämän jättämisestä voisi välittyä ilman, että lasta heitetään pois pesuveden mukana. Silloin ei tarvitsisi kastaa uudestaan ja ajatella Jumalan työn olleen ihmisen takia epävarma tai epäonnistunut ensimmäisellä kerralla. Se kun on kokonaan Jumalan työtä ja armoa. Siksi meikäläisen näkökulmasta niin suurta asiaa kuin kastetta ei saa eikä pidä altistaa ihmisen oman kokemuskaipuun alle. Kaikki kristilliset kirkot kuitenkin tunnustavat toistensa kasteet (tietenkin uusien kirkkokuntien osalta lapsikasteen pätevyyttä lukuun ottamatta), ja Paavali Efesolaiskirjeessä puhuu yhdestä kasteesta, Ef. 4:5.

Lapsikaste taas vakuuttaa hienolla tavalla aikuiselle, että hän pelastuu, ei sen takia mitä hän on tai on tehnyt, vaan siksi, että Jumala on kutsunut hänet omakseen ja pelastanut hänet jo kasteen hetkellä.

Kirjallisuutta

Näitä kahta tekstiä kirjoittaessani ja opetusta varten olen lukenut seuraavanlaista kirjallisuutta, tietenkin Raamatun ohella.

Eskola, Timo: Uuden testamentin narratiivinen teologia. Perussanoma 2011.
Giertz, Bo: Kalliopohja. SLEY-kirjat 1985.
Koskenniemi, Erkki: Mitä Raamattu opettaa kasteesta?
Laato, Antti: Emmauksen tiellä. Miten ensimmäiset kristityt selittivät Vanhaa testamenttia? Åbo Akademi 2006.
Laato, Antti: Kaste kirkon alkuaikoina. Åbo Akademi 2007.
Laato, Antti: Risti, sydän ja ruusu. Augsburgin tunnustus ja kymmenen käskysanaa Raamatun avulla selitettynä. Turku 2006.
Laato, Antti: Se on siinä! Kristinusko iki- ja nykynuorille. Perussanoma 2012.
Santala, Risto: Messiaan ateria. Ehtoollisen hengellinen sanoma ja historialliset juuret. Juuret IV. Kuva ja sana 1999.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat.

Kiirastorstai ja ehtoollinen. Osallisuus Kristuksesta, osa 1/2

Pääsiäisen tapahtumat liittyvät vahvasti sakramentteihin! Kiirastorstain iltana Jeesus todennäköisesti vietti juutalaista pääsiäisateriaa, jonka aikana hän asetti ehtoollisen. Pääsiäissunnuntai taas on ollut varhaisessa kirkossa katekumeenien eli kasteelle pyrkivien suuri kastepäivä. Liittyyhän kaste esimerkiksi Paavalin mukaan vahvasti pääsiäisen tapahtumiin, Room. 6! Uusi luominen on alkanut pääsiäissunnuntaista, uusi aikakausi on alkanut ja niin tapahtuu myös kastettavan kohdalla hänen omassa elämässään. Jumala luo uutta.

Sen tähden ajattelin tänä vuonna pääsiäistä juhlistaakseni julkaista kaksi kirjoitusta liittyen näihin kahteen pyhään sakramenttiin, tiedostaen sen, että tekstit ovat monessakin mielessä puutteellisia. Toivon niiden kuitenkin opettavan itse kullekin sakramenttien merkityksestä kristityn elämässä. Ainakin niihin perehtyminen on syventänyt ja avartanut suuresti omaa uskonelämääni!

Taustalla näille kirjoituksille on teksti, jonka kirjoitin opetustani varten Porin OPKOssa 17.2.2016. Aiheena oli lyhyt ja ytimekäs Sakramentit. Olen sen jälkeen vielä hieman muokannut ja laajentanut tekstiä. Tänään on vuorossa lyhyen johdannon jälkeen tietenkin kiirastorstain suuri aihe, eli ehtoollinen. Sunnuntaina julkaisen toisen osan, joka käsittelee pyhää kastetta.

Ensimmäinen kysymys on, että mitä ovat sakramentit ja miten ne määritellään? Itse määrittelisin sakramentit seuraavalla tavalla: Kyseessä on Jeesuksen itse asettamat toimitukset, joiden kautta päästään osalliseksi hänen antamastaan uhrista.

Ensiksikin, Jeesus on itse asettanut molemmat sakramentit:

”Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:18–20)

”Olen saanut Herralta tiedoksi tämän, minkä olen myös opettanut teille: Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja sanoi: ’Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.’ Samoin hän otti aterian jälkeen maljan ja sanoi: ’Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.’ Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee” (1. Kor. 11:23–26)

Mutta mitä tarkoittaa, että niiden kautta päästään osalliseksi hänen uhristaan? Taustalla on Vanhan testamentin uhriajattelu. Vanhan testamentin uhriajattelu ja temppelikäytäntö kertovat, että ihmisen ja Jumalan välillä on synnin vuoksi kuilu. Jumalan edessä ihminen oli tuhoutumisvaarassa. Eläimen kuolema teki tämän vaaran ilmeiseksi.

Toisaalta tähän uhrikäytäntöön sisältyi myös lupaus: ihminen jää henkiin Jumalan edessä, koska uhriveri tuottaa sovituksen synneistä. Jotta uhrista olisi hyötyä, täytyy olla uhrista osallinen.

Uuden testamentin opetuksessa on tärkeää, että kristitty pääsee osalliseksi Kristus-uhrista. Jeesus on uhrannut meidän puolestamme täydellisen uhrin, jotta emme tuhoutuisi Jumalan pyhyyden edessä. Uuden testamentin mukaan pääsemme tästä uhrista osallisiksi kahdella tavalla. Esimerkiksi Paavali opettaa seuraavasti:

1) Kaste liittää meidät Kristuksen kuolemaan, Room. 6:3.

2) Ehtoollisella nautimme Kristuksen ruumiin ja veren leivässä ja viinissä ja pääsemme hänen uhristaan osalliseksi, 1. Kor. 11:26.

Näistä kahdesta toimituksesta tulee siis sakramentteja, a) koska ne ovat Jeesuksen asettamia ja b) koska niissä on yhdistynyt Sana ja aine, jonka kautta päästään osalliseksi Kristus-uhrista syntiemme sovitukseksi.

Tämän lyhyen johdannon jälkeen käydään läpi mitä näissä sakramenteissa tarkemmin ottaen tapahtuu ja miten ne juontavat juurensa Raamatusta, erityisesti Vanhasta testamentista.

Ehtoollinen

Ehtoollinen on kasteen tavoin selkeä ulkoinen merkki, jonka kautta me tulemme osallisiksi Kristuksen uhrista, nimittäin hänen ruumiistaan ja verestään. Ehtoollista ajatellen on hyvä ensin käsitellä kahta vanhatestamentillista ateriaa: pääsiäisateriaa ja papillista uhriateriaa, joiden kautta ymmärrämme ehtoollisen merkitystä paremmin.

Pääsiäisateria

Ehtoollisen suhde pääsiäiseen on hyvin tärkeä ymmärtää. Jeesus nimittäin asetti ehtoollisen kiirastorstaina kesken pääsiäisaterian:

Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.” Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: ”Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa.” (Matt. 26:26–29)

Toisen Mooseksen kirjan 12. luvussa kerrotaan ensimmäisestä pääsiäisestä. Israelilaisten oli teurastettava virheetön karitsa ja syötävä sen liha happamattoman leivän ja karvaiden yrttien kanssa. Mitään ei saanut jättää jäljelle. Karitsan verta siveltiin ovenpieliin. Kun Herran enkeli tuhosi Egyptin esikoisia, hän jätti näin verellä suojattujen talojen perheet koskemattomiksi. Karitsan veri ovenkarmeissa suojasi taloja Jumalan tuhoavalta pyhyydeltä. Pääsiäisateria tuli syödä joka vuosi tämän ainutkertaisen teon muistoksi.

Meille ”muistaminen” tarkoittaa jonkun kaukaisen asian nostalgista mieleen palauttamista. Mutta juutalaisille ”muistaminen” ei tarkoittanut vain mieleen palauttamista, vaan tilanteen aktualisoimista nykyhetkeen. Toisin sanoen pääsiäisaterialla juutalaiset tunnustavat, että vapauttaessaan israelilaiset Egyptistä Herra vapautti myös heidät – vaikka historiallisesti tapahtuma sijoittui Egyptistä lähteneeseen sukupolveen. Pääsiäisenä siis tunnustettiin, että Jumala siirsi Israelin – ja siten myös meidät, jotka tänään täällä syömme pääsiäisateriaa – Egyptin orjuudesta eli pimeyden valtakunnasta valon valtakuntaan, luvattuun maahan, Jumalan valtakuntaan. Tähän juutalaisten pääsiäisliturgiaan viittaa myös Paavali kirjeessään Kolossan seurakunnalle:

”Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.” (Kol. 1:12–14)

Papillinen ateria

Toinen merkittävä ehtoollisen esikuva Vanhassa testamentissa liittyy samalla myös pääsiäiseen. Kyseessä on papillinen ateria, joka syötiin Jerusalemin temppelissä:

”Ota parhaita vehnäjauhoja ja leivo niistä kaksitoista uhrileipää. Käytä kuhunkin uhrileipään jauhoja kaksi eefa-mitan kymmenesosaa. Aseta leivät kahteen kuuden leivän riviin puhtaalla kullalla päällystetylle pöydälle Herran eteen. Pane leipien päälle puhdasta suitsuketta, joka poltetaan Herralle omistettuna tuliuhrina, muistutusuhrina leipien sijasta. Papin tulee joka sapatti asettaa leivät paikoilleen Herran eteen; se on liittoon kuuluva ikuinen velvollisuus, joka israelilaisten on täytettävä. Leivät kuuluvat Aaronille ja hänen jälkeläisilleen. Heidän on syötävä ne pyhässä paikassa, sillä ne ovat erityisen pyhiä. Ne on säädetty heidän ikuiseksi osuudekseen Herralle omistetuista tuliuhreista.” (3. Moos. 24:5–9)

Kyseinen ateria oli siis temppelin papistolle kuuluva ateria, uhriateria, jonka papit söivät ylipapin johdolla joka päivä heidän palvellessaan temppelissä. Papit tulivat ateriaa syömällä suoraan osallisiksi uhreista. Uhrit pyhittivät heidän palveluksensa temppelissä. Myös Qumranin kirjoituksista tunnetaan samanlainen ajatus ylipapin ja/tai vanhurskauden opettajan johtamasta uhriateriasta. Yhteisö itsessään muodosti temppelin Jerusalemin temppelin tilalle ja ateriayhteydellä tultiin pyhitetyiksi.

Samalla tavoin Paavali opettaa 1. kirjeessään Korintin seurakunnalle:

”Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys (koinoonia) Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys (koinoonia) Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä. Ajatelkaa Israelin kansaa! Eivätkö papit, jotka syövät uhrilihaa, joudu läheiseen yhteyteen (koinonoi) alttarin kanssa?” (1. Kor. 10:16–18)

Paavalilla on ehtoollisen taustalla ajatus papillisesta ateriasta. Ajatus kulkee samoja polkuja läpi koko Uuden testamentin. Seurakunta, kristittyjen yhteys, kirkko, Kristuksen ruumis on uusi temppeli, jonka Jeesus on rakentanut. Sen kaikki jäsenet on kasteessa otettu palvelukseen ja heistä on tehty pyhä papisto. Ensimmäisestä Pietarin kirjeestä löytyy hyvä esimerkki, miten pääsiäinen, kaste, ehtoollinen, temppeli ja pappeus on liitetty sujuvasti yhteen:

”Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden. Sanotaanhan Raamatussa: – Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään. Te, jotka uskotte, saatte siis osaksenne tämän arvon ja kunnian, mutta niille, jotka eivät usko, ”kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi, kompastuskivi ja kallio johon langetaan”. Koska he eivät tottele sanaa, he kompastuvat, ja se heidän osakseen on määrättykin. Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa. Ennen te ette olleet kansa, mutta nyt te olette Jumalan kansa. Ennen te olitte armoa vailla, mutta nyt on Jumala teidät armahtanut.” (1. Piet. 2:4–10)

Pääsiäisaterian ja temppelissä syödyn papillisen aterian lisäksi Jeesus rinnastaa erämaassa syödyn mannan ja itsensä Johanneksen evankeliumissa:

”Meidän isämme söivät autiomaassa mannaa, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: ’Hän antoi taivaasta leipää heille syötäväksi.’” Tähän Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.” He sanoivat: ”Anna meille aina sitä leipää.” Jeesus sanoi: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” – – ”Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet. Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole. Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.” Tästä sukeutui kiivas väittely juutalaisten kesken. He kysyivät toisiltaan: ”Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meidän syötäväksemme?” Jeesus sanoi heille: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” (Joh. 6:31–35, 48–58)

Tässä Jeesus kuvaa ehtoollista. Kreikankielisessä alkutekstissä puhutaan konkreettisesta kuluttamisesta syömisenä. Tarkoituksena on korostaa syömisen fyysisyyttä. Jeesus yhdistää mannan, pääsiäisen ihmeen, leivän ja viinin ja yhteyden häneen syömisen kautta. Kaikki elementit ovat siis läsnä. Ehtoollisella me syömme Kristuksen ruumiin ja veren ja tulemme osallisiksi hänestä ja hänen yhteyteensä.

Jeesuksen seuraajat eivät syyttä suotta loukkaantuneet häneen. Moni lopetti hänen seuraamisensa tähän. Pietari kuitenkin vastasi, kun Jeesus kysyi häneltä, tahtoisiko hänkin jättää hänet:

”Herra, mihin muualle me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.” (Joh. 6:68)

Ehtoollisen merkitys

Ehtoollisella voidaan siis nähdä olevan neljä erilaista merkitystä, ja näin sitä on yleisesti luonnehdittukin:

Ehtoollinen on ensiksikin muistoateria. Se aktualisoi kiirastorstain tapahtumat. Jeesus on itse läsnä ja vakuuttaa, että hän on sovittanut syntimme Golgatalla. Hän itse antaa ruumiinsa ja verensä.

Toiseksi ehtoollinen on yhteysateria. Siinä kristitty seurakunta on yksi. Leipä on yksi ja samoin mekin olemme yksi ruumis, kuten Paavali sanoo, 1. Kor. 10:17.

Kolmanneksi ehtoollinen on kiitosateria. Siitä juontaa alkunsa myös kreikankielinen termi eukaristia. Samalla tavoin juutalaiset kiittävät pääsiäisaterialla Jumalaa pelastuksestaan.

Neljänneksi ehtoollinen on uhriateria, jonka kautta pääsemme osallisiksi Kristus-uhrista, siitä uhrista, jonka hän on kertakaikkisesti antanut Golgatan ristillä syntiemme sovitukseksi. Ehtoollisella me syömme Kristuksen ruumiin ja veren leivässä ja viinissä.

– – –

Kirjoitin ehtoollisesta kokemuksellisesta näkökulmasta myös Aarreaittaan.

Luomakunnan Jumala kaupungissa – alustus (Yhden hinnalla, Kirkon nuorisopäivät 3.5.2014, Tampere)

Oheinen teksti on luotu Kirkon nuorisopäivillä pidettävään pajaan ”Luomakunnan Jumala kaupungissa”, joka liittyy Vihreät riparit -kehityshankkeeseen. Tekstissä pyritään lyhyesti luomaan yleissilmäys siihen, miten Raamattu ja ekumeeninen kristinusko suhtautuu perinteisesti luomakuntaan ja toisaalta ihmisen (ja Jumalan) ja luomakunnan väliseen suhteeseen.

1. Moos. 1:26–29 “Tehkäämme ihminen … kuvaksemme, kaltaiseksemme”
1. Moos. 2:15 “Jumala asetti ihmisen … viljelemään ja varjelemaan”
1. Moos. 3:17 “olkoon maa sinun takiasi kirottu”
1. Moos. 8:21 “en enää koskaan kiroa maata ihmisen tähden”
Ps. 8 “Kun katselen … kättesi työtä … mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat.”
Joh. 3:16 “Jumala on rakastanut maailmaa…”
Room. 8:18–25 “Koko luomakunta odottaa hartaasti Jumalan lasten ilmestymistä”
Kol. 1:15–20 “Kaikki on luotu hänen kauttaan ja häntä varten.”
Ilm. 21:1–7 “Uudeksi minä teen kaiken.”

Kristinuskon käsitys luomakunnasta on seuraavanlainen:

1. Jumala on luonut maailman hyväksi, kauniiksi, ihanaksi. Maailmalla – myös luonnolla – on itseisarvo Jumalan luomana. Luomakunta on Jumalan “taideteos”.
2. Jumala on asettanut ihmisen Jumalan kuvaksi (imago dei) viljelemään ja varjelemaan maata. Ihminen on Jumalan kuvana ikään kuin peili, joka heijastaa Jumalan huolenpitoa ja rakkautta maailmaan, ja toisaalta tuo luomakunnan ja ihmiskunnan ylistyksen Jumalalle.
3. Ihminen lankesi syntiin, ja sen takia ihmisen turmeltunut ja rikkonainen Jumalan kuva on aiheuttanut myös luomakunnan kirouksen ja synnin. Ihminen ei osaa toimia oikealla tavalla suhteessa Jumalaan, lähimmäiseen, itseensä – saati luomakuntaan.
4. Kuitenkin Jumala pitää maailmaa niin suuressa arvossa, ettei hän tuhoa sitä ihmisen synnin tähden. Ihminen taas ihmettelee luonnon äärellä, miten hän voi olla Jumalalle niin tärkeä, että kuitenkin hänestä pidetään huoli.
5. Jumala lunastaa ihmisen ja tekee sovinnon ihmiskunnan kanssa ristillä – synti on pyyhitty pois Jeesuksen ristinkuoleman ja ylösnousemuksen avulla – mutta aloittaa myös uudistustyön, joka koskee koko luomakuntaa. Koska Jumala rakastaa maailmaa – kaikkea mitä siinä on. Koska Jumala on rakkaus.
6. Tämä välitila “vanhan” syntisen luomakunnan ja jo uudistuvan “uuden” luomakunnan välillä on meneillään juuri nyt. Luomakuntakin odottaa lopun aikoja – ei tuhoutuakseen, vaan pelastuakseen ja uudistuakseen. Samoin me ihmiset olemme vielä synnin vallassa, mutta puhdistettuina Jumalan edessä (kun meidät on kastettu ja uskomme kolmiyhteiseen Jumalaan).
7. Lopulta Jumala luo uudeksi kaiken ja puhdistaa tulella vanhan ja ruostuneen, moskaisen, syntisen, kuonan. Uudessa luomakunnassa ei ole enää itkua, parkua, vihaa, sotia, nälkää, kuolemaa, sillä kaikki entinen on mennyt. Tämä koskee ihmistä – ja luomakuntaa, jonka Jumala on hyvällä tahdollaan luonut ja jolla on myös itseisarvo Jumalan luomana.
8. Uudessa luomakunnassa me, kuten nytkin, toimimme Jumalan kuvina; nyt vain epätäydellisesti, mutta uudessa luomakunnassa täydellisesti ja puhtaina. Luomakunnassa tulee vallitsemaan harmonia.
9. Meidän tulee mahdollisuuksien mukaan ja Jumalan ohjaamina pyrkiä jo nyt toimimaan Jumalan kuvina. Luomakuntaa vastaan toimiminen on myös syntiä ja rikkoo 10 käskyä vastaan.

Kysymys: Miten luomakunnan Jumala näkyy kaupungissa? Entä ihminen, ihmisen luonto, Jumalan kuvana oleminen? Voiko Jumalaa kohdata ihmiskäsin rakennetussa paikassa? Missä sinä kohtaat Jumalan? Ota kuvia, pohdi, ihmettele. “Mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat.” (Ps. 8:5a)

Edit: Paja peruttiin lopulta sairastumisen vuoksi.