Mikä ihmeen Vanha testamentti? osa 2/3: Jeesus Vanhassa testamentissa

Edellisen kuun postauksessa pohdimme kysymystä ”kristittyäkin kiinnostaa”. Tällä kertaa tarkoituksena on käydä läpi, miten Jeesus ”löytyy” Vanhasta testamentista. Kuten edellisen osan lopussa todettiin, Jeesus nivoo Vanhan testamentin eri langat yhteen. Nyt ei voida käsitellä kaikkea mahdollista Jeesuksesta Vanhassa testamentissa (yksi hyödyllinen suomenkielinen tiiliskivi aiheesta on täälläkin ”arvioitu”), mutta otan esille esimerkinomaisesti kolme eri näkökulmaa, miten Jeesus löytyy Vanhasta testamentista.

Jeesuksesta ennustetaan Vanhassa testamentissa

Ensiksikin Jeesuksesta ennustetaan Vanhassa testamentissa monissa kohtaa. Tuttuja ovat esimerkiksi jouluun liittyvät profetiat. Profeetta Jesaja julisti Juudassa 700-luvulla seuraavaa:

”Herra antaa itse teille merkin: neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel [=Jumala on meidän kanssamme]” (Jes. 7:14)

”Kansa joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon. He iloitsevat sinun edessäsi niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan, niin kuin saaliinjaossa riemuitaan. Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat, niin kuin murskasit Midianin vallan. Ja kaikki taistelukenttiä tallaneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan. Oikeus ja vanhurskaus on sen perustus ja tuki nyt ja aina. Tämän saa aikaan Herran Sebaotin pyhä kiivaus.” (Jes. 9:1–6)

Nämä ennustukset annettiin Assyrian uhatessa Juudan kuningaskuntaa 700-luvulla eKr. Jesaja todennäköisesti odotti jo omana aikanaan tätä Immanuel-lasta, mutta profetia täyttyi vasta myöhemmin, Jeesuksen aikana.

Jesajan aikalainen, profeetta Miika ennustaa taas toisaalla:

”Sinä Betlehem, sinä Efrata, sinä olet pienin Juudan sukukuntien joukossa! Mutta sinun keskuudestasi nousee Israelille hallitsija. Hänen juurensa ovat muinaisuudessa, ikiaikojen takana. Herra jättää Israelin vain siksi ajaksi, kun synnyttäjä synnyttää. Sitten israelilaisten luokse palaavat heidän jäljelle jääneet veljensä. Hallitsija on nouseva ja kaitseva heitä Herran voimalla. Herra, hänen Jumalansa, antaa hänelle vallan ja kunnian. He saavat elää rauhassa, sillä hänen valtansa ulottuu maan ääriin saakka.” (Miik. 5:1–3)

Myös Miikan ennustus sijoittuu samaan aikakauteen, mutta hän ei odota luvattua Vapahtajaa heti vaan vasta katastrofin jälkeen. Nämä kaksi profeettaa saavat eri tavalla painotettuina saman ennustuksen Jumalalta tulevasta Vapahtajasta. Jeesuksen aikana Herodeksen hovin kirjanoppineet neuvoivat itämaan tietäjille Jeesuksen sijainnin juuri Miikan profetian avulla.

Salomo Jeesuksen esikuvana

Toiseksi Vanhassa testamentissa on monta henkilöä, jotka on nähty Jeesuksen esikuvina. Yksi esimerkki voisi olla kuningas Salomo, joka eli noin 1000-luvulla eKr. Jo Jeesus itsekin vertaa itseään ja Salomoa (Matt. 12:42). Kolme seuravaa esimerkkiä Salomosta Jeesuksen esikuvana riittänee näkemään tämän yhteyden kahden Daavidin pojan välillä.

1) Salomon nimi saattaa olla johdettu heprean sanasta shalom, ”rauha”. Hänen valtakaudellaan Israelin kuningaskunnassa oli rauha. 1. Kun. 5:5 kuvaa tätä rauhaa seuraavalla tavalla: ”Niin kauan kuin Salomo eli, Juudan ja Israelin asukkaat Danista Beersebaan saakka saivat elää rauhassa kukin oman viiniköynnöksensä ja viikunapuunsa alla.” Tästä tuli myöhemmin sanonta, jolla kuvattiin messiaanisen rauhanajan koittamista. Esimerkiksi profeetat Miika (4:1–8) ja Sakarja (3:8–10) viittaavat tähän kuvaan. Jeesus on se Rauhan Ruhtinas (Jes. 9:1–6), joka tuo lopullisen rauhan maan päälle, ja josta Salomo ja hänen aikakautensa on vain hämyinen ennakkokuva.

2) Salomon sanotaan olleen kaikkein viisain kuningas maan päällä. 1 Kuningasten kirjassa kerrotaan Saban kuningattaresta, joka tuli Israeliin asti ihmettelemään tämän kuninkaan suurenmoista viisautta. Jeesuksesta taas puhutaan itse Viisautena isolla veellä. Hänessä on kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettynä (Kol. 2:3). Hänen kauttaan on maailma luotu (Sananl. 8:22–30; Joh. 1:1–18; Kol. 1:14–20). Juuri Salomon viisauteen Jeesus itsekin viittaa, kun hän moittii kansaa, joka ei kuuntele itse Viisautta:

”Etelän kuningatar herää tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettaa sille tuomion. Hän tuli maan ääristä saakka kuulemaan Salomon viisautta, ja tässä teillä on enemmän kuin Salomo!” (Matt. 12:42)

3) Salomo on Daavidin poika, joka rakentaa temppelin. Daavidille annettu messiaaninen lupaus, 2. Sam. 7:5–16, kertoo tästä pojasta. Salomo on kuitenkin vain ennakkokuva aidosta messiaasta ja Daavidin Pojasta, jonka valtaistuin on vahvistettu ikiajoiksi, ja joka rakentaa temppelin, jota ei enää tuhota. Tämä temppelinrakentaja on itse Jeesus ja temppelikin on hieman erilaisempi kuin aikaisemmin, Joh. 2:13–22.

Temppeli Jeesuksen esikuvana

Kolmanneksi jokin tietty instituutio toimii Jeesuksen esikuvana. Yksi näistä on Jerusalemin temppeli, joka on erityisellä tavalla oma kiinnostuksen kohteeni Vanhassa testamentissa. Tässä yhteydessä jälleen esitän vain esimerkinomaisesti, miten temppeli toimii Jeesuksen esikuvana.

Ensiksikin Jerusalemin temppeli oli se paikka, jossa taivas ja maa olivat yhteydessä keskenään (esim. Ps. 11:4). Se oli paikka, jossa Jumalan kirkkaus/nimi/Jumala itse asui (1. Kun. 8), ja jossa ihminen saattoi kohdata pyhän Jumalan. Ensimmäinen temppeli tuhoutui ja Hesekiel näkee näyssä Jumalan kirkkauden poistuvan temppelistä, Hes. 10. Toinen temppeli kyllä rakennetaan, mutta missään ei sanota, että Jumalan kirkkaus olisi sinne palannut. Jeesus taas rakentaa temppelin omasta ruumiistaan. Hänessä taivas ja maa kohtaa. Hänessä Jumala itse asuu meidän keskellämme (Joh. 1:14)

Toiseksi Temppelin kaikkein pyhimmässä sijaitsi ensimmäisen temppelin aikaan liitonarkku. Liitonarkun kannen päällä oli kerubivaltaistuin, jossa ajateltiin olevan Jumalan näkymätön valtaistuin, näiden kerubien siipien yllä. 3. Moos. 16 kertoo, miten suurena sovituspäivänä, kerran vuodessa, ylipappi astuu kaikkein pyhimpään ja pirskottaa koko kansan syntien edestä uhriverta liitonarkun kannen päälle. Liitonarkku kaikkein pyhimmässä oli siis samaan aikaan sekä sovituksen että Jumalan kuninkuuden paikka.

Kun ensimmäinen temppeli tuhoutui, niin liitonarkku katosi. Myöhempi juutalainen traditio kertoo, että Jeremia olisi piilottanut liitonarkun. Jeremia itse kuitenkin kertoo, kuinka kukaan ei enää tule tulevaisuudessa kyselemään tämän vanhan liitonarkun perään, kun Jumala palauttaa kansan pakkosiirtolaisuudesta luvattuun maahan, Jer. 3:14–18. Liitonarkkua ei ollut toisessa temppelissä, vaan kaikkein pyhin oli tyhjä ja varsin kolkko paikka. Sen kertoo myös esimerkiksi herra Pompeius Suuri, joka kävi sen varta vasten tarkastamassa valloitettuaan Jerusalemin vuonna 64 eKr.

Yhtäkkiä Paavali kuitenkin kirjoittaa Roomalaiskirjeessä, että liitonarkku on löytynyt! Tai oikeastaan Jumala on itse tehnyt liitonarkun, jossa toteutuu sekä sovitus että Jumalan kuninkuus, jälleen kerran. Puhuessaan Jumalan vanhurskaudesta ja armosta niitä kohtaan, jotka ovat hänen kirkkauttaan vailla, Paavali kirjoittaa:

”Hänet [Jeesuksen] Jumala on asettanut sovitusuhriksi (hilasterion), hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.” (Room. 3:25).

Kreikan sana hilasterion on sanahirviö, ja tarkoittaa itse asiassa liitonarkun kantta (hepreaksi kapporet, joka tulee syntien sovittamista merkitsevästä juuresta kpr), jonka päälle uhriveri pirskotettiin. Jeesus itse on se liitonarkun kansi, josta löytyy sovitus! Ja hänen oma verensä on se uhriveri, jolla kaikki maailman synnit on sovitettu. Vanha käännös on löytänyt hilasterionille osuvan termin Herpealaiskirjeestä (Hepr. 4:16) puhumalla armoistuimesta. Näin ollen kukaan ei toden totta enää etsi vanhaa liitonarkkua – Jonesin Indyjä lukuunottamatta – sillä sovitus ja kuninkuus löytyy Jeesuksesta. Liitonarkku on löytynyt!

Näin siis Jeesus löytyy monin eri tavoin Vanhasta testamentista. Tällaista Vanhan testamentin tulkintaa, jossa etsitään Jeesuksen esikuvia (typoksia) Vanhasta testamentista kutsutaan typologiseksi raamatuntulkinnaksi. Sen juuret ovat itse Jeesuksen ja apostolien opetuksessa sekä juutalaisessa raamatuntulkinnassa.

Pappa Lutherin puheet siitä, miten Kristus on kätkettynä Vanhassa testamentissa, ja että koko Raamattu ajaa Kristusta, ovat edelleen ajankohtaisia.

Mainokset

Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2

Viime vuoden puolella julkaisin listauksen viisi ensimmäistä kirjaa. Jälkimmäiset viisi esitellään nyt. Eikun lukemaan!

6. Pia Rendic: Ihmiskaupan kasvot (225 s., Uusi tie 2015)

Pia Rendicin Ihmiskaupan kasvot on sinänsä hyvin ikävää lisättävää tähän listaukseen, mutta se on ansainnut paikkansa. Rendic on teologian maisteri ja lastentarhanopettaja, joka on työskennellyt pitkään ihmiskaupan uhrien parissa Euroopan ihmiskaupan solmukohdassa Kyproksella. Kirja on hyödyllinen, koskettava, surullinen ja vihastuttava tietopaketti ihmiskaupasta, erityisesti seksiperäisestä ihmiskaupasta, niin kristitylle kuin taistelevalle ateistillekin. Rendicin ihmiskäsitys on kristillinen, ja se tietenkin näkyy kirjassa.

Rendic käsittelee (seksiperäistä) ihmiskauppaa niin tutkimusten, uhrien ja ihmiskauppiaiden omien kertomusten kuin oman työssään saamansa kokemuksen valossa.

Yksi Rendicin kirjan olennainen osa on puhuminen pornosta ja prostituutiosta ja niiden linkittymisestä ihmiskauppaan. Pornosta on tullut myös Suomessa yhä hyväksytympää. Rendic kuitenkin esittelee tutkimusten avulla, mitä haittoja pornon katsomisesta aiheutuu sekä yhteiskunnalle, yksilölle että ihmiskaupan uhrille. Pitkäaikaisen pornolle altistumisen vaikutuksia yksilöön ovat muun muassa liioiteltu ja yliampuva käsitys seksuaalisesta aktiivisuudesta yhteiskunnassa, tuhoutunut luottamus, toivottomuus seksuaalisen sitoutumisen suhteen, käsitys siveettömyydestä luonnollisena tilana, kyynisyys rakkautta kohtaan, usko avioliiton seksuaaliseen epätyydyttävyyteen, kyvyttömyys sitoutua perhe-elämään ja lastenkasvatukseen, avioeron kasvava riski, vähentynyt seksuaalinen läheisyys avioliitossa, uskottomuus sekä avioliiton ja lastenkasvatuksen aliarvostus. Ei tietenkään kaikkea kaikille, mutta muun muassa tällaisen listan Rendic kirjassaan antaa ja perustelee sitä tutkimuksilla. Siitä voi sitten lähteä pohtimaan yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Haastan jokaista tarttumaan kirjaan ja pohtimaan erityisesti omaa suhtautumistaan pornoon.

”Mielestäni onkin hämmästyttävää, että kaikista haittavaikutuksista huolimatta pornon aiheuttama riippuvuus oheisilmiöineen on yhteiskunnassamme edelleen pitkälti vaiettu aihe. Näyttää siltä, että pornografia siihen liittyvine moraalisine siteineen on myös tieteellisessä keskustelussa huomattavasti vaikeammin lähestyttävä aihe kuin esimerkiksi toiset ns. luonnolliset addiktiot, kuten ylensyönti ja uhkapelaaminen. Donald L. Hilton ja Clark Watts toteavat pornoriippuvuutta neurotieteen näkökulmasta käsittelevässä artikkelissaan, että kyseessä ei ole mikään pieni, merkityksetön ilmiö, vaikka vallalla onkin taipumus vähätellä pornon katsomisen sosiaalisia ja biologisia vaikutuksia. Päinvastoin: Hilton ja Watts osoittavat, että jos pornografiaa ja pornoaddiktiota tarkkaillaan objektiivisesti seksiteollisuuden ulkopuolelta, tieteelliset todisteet osoittavat kiistatta, että pornografialla on monia haitallisia vaikutuksia. (Hilton & Watts 2011).

Sosiaalisia haittavaikutuksia ovat tutkineet mm. Bourke ja Hernandez, jotka osoittivat vuonna 2009 tekemässään tutkimuksessa selvän yhteyden pornografian ja pedofilian välillä. Lapsipornoa käyttävät miehet päätyivät lähes aina todellisiin seksisuhteisiin lasten kanssa. Hald puolestaan osoittaa vuodelta 2010 olevassa tutkimuksessaan, että pornon katsomisen ja naisiin kohdistuvan väkivallan välillä on selvä vastaavuus: pornoa katsovat miehet ovat keskimääräistä väkivaltaisempia naisia kohtaan. Myös Collins, Elliot ja Berry et al. toteavat vuonna 2004 tekemässään tutkimuksessa, että pornolle altistuminen ja pornon katsominen altistavat nuoria epäterveelle seksuaaliselle kehitykselle.

Myös pornon aivoihin ja aivotoimintaan aiheuttamat haittavaikutukset ovat kiistattomia. Donald L. Hiltonin mukaan porno, kuten muutkin addiktiot aiheuttavat aivoissa kemiallisia muutoksia sekä anatomisia ja patologisia muutoksia, jotka ilmenevät erilaisina aivojen toimintahäiriöinä. Yleisin näistä on Hiltonin mukaan aivojen etuosan toimintahäiriö, ”jarrutusjärjestelmän” vaurioituminen (hypofrontal syndrome). Sen seurauksena ihminen alkaa kärsiä impulsiivisuudesta, pakko-oireista, epävakaasta tunne-elämästä ja heikentyneestä arvostelukyvystä. (Hilton 2011)

Pornon katsomisen seuraukset voivat siis pahimmillaan johtaa vaikeaan seksiaddiktioon, jonka anatomiset seuraukset aivoissa ovat samankaltaisia kuin vahvojen huumeiden, kuten kokaiinin käyttäjillä (mm. tilanmenetys otsalohkoissa). Tutkijat ovat huomanneet myös, että seksuaalisuus kasvattaa DeltaFosB:n määrää kehossa. Tämän kemikaalin ylituotanto aiheuttaa jo edellä mainittua aivojen toimintahäiriötä (hypofrontal syndrome) ja vaikuttaa vaikean addiktion syntymiseen. Hilton toteaakin, että jos suljemme silmämme pornografian kyvyltä muuttaa aivoja rakenteellisesti, neurokemiallisesti ja aineenvaihdunnallisesti, tuhoamme kykymme vaikuttaa kyseisen addiktion hoitoon.” (s. 67–68)

7. William & J.R. McNeill: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan (512 s., Vastapaino 2005)

Vakavat aiheet jatkuvat. Lähi-idän tutkimuksen valintakoetta varten pänttäsin Fred Karlssonin Suomen peruskieliopin lisäksi McNeillien isä-poika-historioitsijaduon maailmanhistoriatiiliskiven. Kirjan perusajatus tulee ilmi nimestä Verkottunut ihmiskunta. McNeillit käsittelevät koko maailman historiaa nimenomaan ihmiskunnan luomasta verkosta käsin. Eri kulttuurit ovat tai ovat olematta sen piirissä. Verkko vaikuttaa kulttuurin kehitykseen, talouteen, valtaan, uskontoon, tauteihin, sotiin ja niin edelleen.

Kirja käy tämän näkökulman avulla läpi koko ihmiskunnan historian pääpiirteissään. Se alkaa aikojen alkuhämäristä. Kuva tarkentuu pikkuhiljaa, kun arkeologiset löydöt tulevat mukaan kuvioihin. Aluksi muodostuvat Etelä-Amerikkaan, Lähi-idän ”käytävään” (Egyptistä Intiaan) sekä Kiinaan ensimmäisten ”korkeakulttuurien” luomat suuremmat verkot, jotka yhdistävät pienet paikallisverkot. Pikkuhiljaa yhteys vahvenee ja verkot kasvavat. Mitä suuremmaksi ja tiiviimmäksi verkot tulevat, sitä enemmän aihetta käsitellään. Kirja päättyy nykyajan verkon summittaiseen kuvaukseen ja varsin pessimistisiin tulevaisuudenkatsauksiin. Maailmanhistorian pääpiirteet avautuvat maallikollekin varsin hyvin.

Koska itse olen tutustunut erityisesti Mesopotamiaan ja Lähi-itään ja sen muinaiseen historiaan, huomasin, että kirjassa on osittain jo vanhaa tietoa. Suurin osa lähteistä on 50–70-luvuilta, ja alan (kuten varmaan muidenkin alojen) tutkimus on mennyt niistä ajoista paljonkin eteenpäin. Toisaalta koko ihmiskunnan historian tiivistäminen 500 sivuun ei voi mennä kovin pieniin detaljeihin eikä kaikesta voikaan olla täysin uusinta tutkimuskirjallisuutta käytössä. Yleensä yleisteokset perustuvatkin ”vanhentuneeseen” tietoon, tai ehkäpä paremmin sanottuna jo koeteltuun tietoon.

Kirjaa lukiessani mieleni valtasi suuri toivottomuus ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen. Toisaalta vanhat Saarnaajan viisaudet ”Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta” (Saarn. 1:2) ja ”Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.” (Saarn. 1:9) pitävät edelleen paikkansa. Ihminen ei ole oppinut vuosituhansien aikana mitään vaan on edelleen yhtä ahne ja syntinen paska kuin ennenkin. Enkä minä ole siitä mitenkään poikkeus. Ainut toivoni kaiken turhuuden keskellä onkin Jumalan ansaitsematon armo, ja siitä saan voimaa taistella turhuuksien turhuuttakin vastaan, ainakin päivän kerrallaan.

Kirjan katsantokanta on tietenkin puhtaan naturalistinen. Esimerkiksi uskonnot ovat ihmisen mielenliikkeen tuotetta. Jumala ei ole ilmoittanut itseään keskellä historiaa, kuten esimeriksi kristinuskon mukaan itsekin uskon.

Ehkä joku viisastuisi, jos tämän kirjan lukisi. Ainakin sen voisi kustantaa jokaiselle kansanedustajalle ja heidät voisi vieläpä patistaa se lukemaan. Aikanaan lukiolaisena olin samaa mieltä Risto Isomäen Sarasvatin hiekasta, joka aiheutti itselleni suurta ahdistusta ilmastonmuutosta kohtaan. Ahdistus on muuttunut kyynisyydeksi. Trumped.

”Tässä kirjassa sekoitetaan vanhaa ja nuorta viiniä ja kaadetaan sekoitus uuteen leiliin. Jotkin esille tuomamme ajatukset ja näkemykset ovat hioutuneet jo puoli vuosisataa sitten esitetyistä katsannoista, osa taas näkee päivänvalon ensimmäistä kertaa. Kirjalle sen muodon antava ”uusi leili” on ajatus siitä, kuinka keskeinen asema vuorovaikutusverkostoilla on ollut ihmiskunnan historiassa.

Verkko on mielestämme joukko yhteyksiä, jotka kytkevät ihmiset toisiinsa. Yhteys voi olla muodoltaan lähestulkoon mitä tahansa: satunnainen kohtaaminen, sukulaisuus, ystävyys, yhteinen uskonto, kilpailu, vihollisuus, taloudellinen vaihtokauppa, ekologinen vaihto, poliittinen yhteistyö, jopa sotilaallinen voimainmittely. Kaikissa tällaisissa suhteissa ihmiset vaihtavat informaatiota ja ohjailevat tulevaa toimintaansa saamansa tiedon pohjalta. He välittävät myös hyödyllistä tekonologiaa, tavaroita, viljelykasveja, ajatuksia ja paljon muuta. Lisäksi he vaihtavat tahattomasti tauteja ja rikkakasveja, asioita joita ei voi hyödyntää mutta jotka siitä huolimatta vaikuttavat heidän elämäänsä (ja kuolemaansa). Historiaa muokkaa nimenomaan tällainen tiedon, tavaroiden ja vitsausten vaihtaminen ja levittäminen sekä se, miten ihmiset niihin suhtautuvat.

Historiaa eteenpäin ajava voima on ihmisen pyrkimys muuttaa olojaan vastaamaan toiveitaan. Se, mitä ihmiset aikoinaan toivoivat, sekä aineellisessa että henkisessä mielessä, ja miten he toiveitaan tavoittelivat, riippui kuitenkin tarjolla olevista tiedoista, ajatuksista ja esimerkeistä. Verkostot siis ohjasivat ja koordinoivat ihmisten jokapäiväisiä pyrkimyksiä ja toimia ja tekevät niin yhä nykyäänkin.

Ihmisten verkko on aina ollut läsnä, mutta se on muuttanut luonnettaan ja merkitystään ajan kuluessa niin paljon, että aiomme puhua verkoista monikossa. Ihmisten välinen verkko on yksinkertaisimmassa muodossaan ollut olemassa vähintään puhekyvyn kehittymisestä lähtien. Varhaiset esi-isämme puhalsivat pieniin yhteisöihinsä yhteishenkeä puhumalla keskenään ja vaihtamalla tietoja ja tavaroita. Ryhmät viestivät ja olivat tekemisissä myös toistensa kanssa, vaikkakin satunnaisesti. Vaikka esi-isämme valloittivat jokaisen mantereen Etelämannerta lukuun ottamatta, olemme säilyneet yhtenä lajina, mikä on merkki aikojen saatossa tapahtuneesta ryhmien välisestä puolisoiden ja geenien vaihdosta. Lisäksi esimerkiksi jousen leviäminen suurimpaan osaan maailmaa (Australia pois lukien) osoittaa, kuinka laajalle hyödyllinen teknologia saattoi ryhmältä toiselle levitä. Tällaiset vaihdot ovat merkki hyvin väljästä, laajalle levinneestä ja ikivanhasta viestinnän ja vuorovaikutuksen verkostosta: ensimmäisestä maailmanlaajuisesta verkosta.” (s. 19–20)

8. Pekka Lindqvist: Juutalaisuus (190 s., Perussanoma 2011)

Ihmisen pahuuden kukkuraksi olisi sitten hyvin voinut esitellä edellisen vuoden topteniin yltäneen kirjan Synti. Niin en kuitenkaan tee, koska kyse oli edellisestä vuodesta. Mutta kyseisen kirjasen kirjoittaja, Åbo Akademin yliopistonlehtori Pekka Lindqvist on kirjoittanut myös tämän kirjan juutalaisuudesta Tätä on kristinusko -sarjaan. Sarjaa voin lämpimästi suositella. Kirjat ovat lyhyitä ja ytimekkäitä ja popularisoivat uusinta akateemista tutkimusta. Lindqvist on yksi Suomen johtavista juutalaisuuden tuntijoista, joten ei mikään ihme, että juuri hän on kirjan kirjoittanut.

Miksi sitten kirja juuri juutalaisuudesta sarjaan, joka käsittelee kristinuskoa? Sitä kirjoittaja itsekin pohtii. Vastauksen antaa lokakuussa edesmennyt juutalaisuuden tutkimuksen grand old man, Jacob Neusner: kristinusko on syntynyt juutalaisuuden valumuotissa ja toisinpäin. Lindqvist hylkää ongelmallisen ajatuksen juutalaisuudesta äitiuskontona ja kristinuskosta sen tyttärenä. Sen sijaan hän puhuu Israelin uskosta (ensimmäisen temppelin aika ennen pakkosiirtolaisuutta 586 eKr.), sen perillisistä Jeesuksen aikana ja sen jälkeen kahdesta Israelin uskon ”tyttärestä”, juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Teos rajoittuu käsittelemään nimenomaan varhaista juutalaisuutta ja jättää myöhemmät kehityskulut muiden kirjojen käsiteltäviksi.

Lindqvist käsittelee juutalaisuutta hieman poikkeavasta näkökulmasta. Noin puolet kirjasta käsittelee erityisesti ”kahden Tooran juutalaisuutta”, siis kirjallisen ja suullisen Tooran juutalaisuutta, jotka Mishnan Pirqe Avot -traktaatin mukaan on molemmat annettu Moosekselle Siinain vuorella ja sieltä välitetty katkeamattomana traditioketjuna varhaisille rabbeille. Pääpaino annetaan myös halakhalle, oikealle vaellukselle. Esimerkkinä juutalaisen halakhan logiikasta Lindqvist esittelee Mishnan sapattisäädöksiä. Hieman myös raotetaan ovea Jeesuksen kiistoille nimenomaan fariseusten kanssa. Lopussa vielä avataan varhaisjuutalaisten raamatuntulkintaa.

Samat vanhat kehut, joita jo viime vuonna esitin Lindqvistille, pitävät edelleen pintansa. En voi olla pitämättä hänen puhemaisesta mutta kirjakielisestä, oivaltavasta ja mielenkiintoa herättävästä kirjoitustavastaan.

Tässä on jälleen yksi kirja, jonka pitäisi kuulua erityisesti kaikkien teologien käsikirjastoon. Eikä siihen pitäisi tyytyä, vaan kirjan pitäisi myös kulua käytössä. Sen jälkeen tulisi enemmän selkoa esimerkiksi Jeesuksen suhtautumiseen sapattiin ja opetuslasten outoon käyttäytymiseen Kirkastusvuorella.

”Ymmärtääksemme, millä perusteella Jeesus ei estä oppilaitaan rikkomasta elonkorjuutöitä koskevaa lakia, voimme sekä katsoa, mitä hän vastaa syyttäjille, että perehtyä Mishnan ja sitä seuraavan halakha-kirjallisuuden kiellettyjen sapattiaskareiden sisältöön. Aloitamme jälkimmäisestä. Aivan kuten fariseukset tekivät kirjoitetun Tooran harvojen sanojen perusteella tarkkoja johtopäätöksiä, samoin Mishnan kiellettyjen töiden listan perusteella myöhempi varhaisjuutalainen halakha-keskustelu lisää niitä. Kuten todettua, lopulta syntyy erilaisten kiellettyjen asioiden verkkoaita, jonka tarkoituksena on estää ihmistä rikkomasta lepopäivän pyhyyttä. Mutta kuinka tätä varhaista luetteloa ja sen myötä ehkä Jeesuksen toimintaa pitäisi tulkita? Ensinnäkin on todettava, että luetellut 39 askaretta on ymmärrettävä kuvauksiksi tietyistä pääkategorioista: Näitä ovat ruoan tai vaatteiden hankkiminen, suojan rakentaminen, valon tai lämmön tekeminen, kirjoittaminen ja kuljettaminen. Sapatin kiellettyjen ja sallittujen tekojen pohdinta jatkuu rabbien käsissä, varsinkin Talmudissa, siitä näkökulmasta, onko teko turha vai tarpeellinen, saavutetaanko sillä jotain tai ei. Toiset oppineet ovat sitä mieltä, että jo yhden siemenen kylväminen on sapatin rikkomista. Toiset ovat sitä mieltä, että vasta kylvös, joka tuottaa useamman taimen, eli siis aikaansaa viljelyksen, tuottaa sapattirikkomuksen. Kielletyksi määritellään se työmäärä, joka tarkoittaa jonkin saavuttamista: Kiellettyä on, kuten Mishna-tekstistämme näemme, kirjoittaa kaksi kirjainta, sillä se muodostaa jo sanan. Kiellettyä on ommella kaksi silmukkaa, sillä se on jo vaatteen valmistamista, koska syntyy ommel. Onko tässä mitään logiikkaa? On, sapattina ei saa yrittää saavuttaa mitään: ei hankkia lämpöä, ei tavoitella ruokaa, ei luoda uutta kirjoitustaululleen tai kasvimaalleen. Modernin ajan suurin juutalainen uskonnonfilosofi Abraham Joshua Heschel osunee oikeaan tulkitessaan sapatin messiaanisen ajan täydellisyyden ennakoinniksi. Edellä kuvatuissa kielletyissä tapauksissa on tavoiteltu ja saavutettu jotain. Sapatti sen sijaan on tulevan maailman täydellisyyden ennakointia, ja siksi silloin ei pidä yrittää saavuttaa mitään.

Nyt kuitenkin on viljapellon laidalla sapatin herraksi itseään kutsuva mies, joka sumeilematta antaa oppilaidensa tehdä sapattina askareita. Miksi? Loput vastauksesta löytyy Jeesuksen omista sanoista, joilla hän vastaa sapattikäskyn asiantuntijoiden kritiikkiin.

Hän viittaa kuningas Daavidiin ja temppeliin ja toteaa itsessään henkilöityvän nyt paljon enemmän kuin nämä molemmat yhteensä. Tämä on siis mitä suoranaisin messiaaninen väite. Herää kuitenkin kysymys, mitä tällainen vanhatestamentillis-messiaaninen spekulointi tekee tässä asiayhteydessä. Kysehän oli muutaman opetuslapsen puuhista viljatähkien kimpussa. Suomalaisen lukijan kaipaama ydinlause jää Jeesuksen repliikissä ääneen lausumatta, mutta logiikka voidaan ymmärtää tapahtuman ja argumentaation peräkkäisyydestä. Niin voimme rekonstruoida vaikkapa seuraavanlaisen kuvitteellisen vastauksen: ”Tämä minun ympärilläni kokoontuva joukko viettää jo messiaanisen ajan sapattia! Tulevan maailman sapatti on jo täällä. Daavidiin liittyvät kuningasodotukset ovat täyttä totta. Niin myös temppelipalvelus (Matt. 12:5–6) oli esikuvaa, mutta nämä seuraajani tässä toimittavat nyt täydellistä temppelipalvelusta seuratessaan minua.” (s. 154–157)

9. Barry W. Holtz (ed.): Back to the Sources. Reading The Classic Jewish Texts (448 s., Simon & Schuster 1984)

Jatketaan samalla teemalla. Tentin edellisen kirjan kirjoittajalle syksyllä aineopintokokonaisuuden klassisesta juutalaisuudesta. Mielestäni jokaisen eksegeetin on syytä tutustua myös juutalaiseen tulkintatraditioon. Ikävä kyllä Suomessa sen ymmärrys on mielestäni varsin vähäistä. (Lukija ehkä huomaa, että minulla on paljon mielipiteitä). Päätin seurata omaa haastettani ja ottaa paremmin selvää varhaisesta juutalaisuudesta. Eikä hukkaan mennyt!

Aloitin tutkimusmatkani Barry W. Holtzin toimittamalla teoksella Back to the Sources: Reading the Classic Jewish Texts, joka olikin arvaamaton apu juutalaisuuteen tutustuessa. Kyseessä on jo varsin vanha teos, joka kuitenkin on todella kattava läpileikkaus koko juutalaisen kirjallisuuden historiaan. Jos joku kirja tästä osastosta kannattaa lukaista, niin juuri tämä. Lopussa on todella oiva sanastolista, joka auttaa heprean- ja arameankielisten termien kanssa. Mitä on Toora, Talmud, Tanakh, Mishna, midrash, pesher, halakha, Tosefta, baraitot, gemara, kabbala, sefirot, shekhina? Ota ja lue! Kerrankin termejä myös selitetään.

Kirjan jokainen luku käsittelee varsin kronologisessa järjestyksessä juutalaisuuden klassisia tekstejä. Tietenkin aloitetaan Tanakhista (Vanha testamentti), josta on omat lukunsa niin raamatullisen kertomuksen (biblical narrative), lain kuin runoudenkin osalta. Sitten siirrytään varhaiseen raamatunselitystraditioon kuten midrasheihin. Sen jälkeen käsittelyn saavat Mishna ja Talmud, keskiajan juutalaiset filosofit ja filosofiset koulukunnat, juutalainen mystiikka ja kabbala sekä juutalaisten rukouskirja Siddur. Jokaisen luvun päättää vielä kattava kirjallisuuslista ja eri käännösten esittely ajatuksella ”miten lukija saisi perehdyttyä aiheeseen paremmin”. Kolmessakymmenessä vuodessa ne tosin ovat jo hieman vanhentuneita.

En voi olla suosittelematta tätä. Onneksi aloitin kirjallisuuden kahlaamisen tästä. Cambridge Companion to Talmud and Other Rabbinic Literature ja erityisesti Louis Jacobsin A Tree of Life olivat myös hyviä, mutta huomattavasti hankalampia kirjoja. Erityisesti Jacobsin kirjasta en olisi ymmärtänyt pätkääkään, jos en olisi Holtzejani ensin lukaissut.

”The earliest rabbis saw themselves, as noted, as heirs to the Pharisees. This ancient sect has acquired a terrible reputation, primarily because of the intense hostility to it expressed in a few chapters of the New Testament. What the Pharisees aimed at, however, was essentially the extension of holiness from the limits of the Jerusalem Temple to a wider range of everyday life. They sought, for example, to eat all their meals, not only sacrifical foods, in a state of Levitical purity; this concern, which will be reflected in the sample passage below (pp. 132–133), had the effect of putting much routine activity under the regulation of laws originally intended for special events. On the one hand, this tendency produced the concern for ritual detail that underlies the early Christian critique of Pharisaism, but on the other it turned life into an inexhaustible supply of opportunities to fulfill divine law and thus to sanctify life.

Associated with the Pharisees were the scribes, also attacked in New Testament as pettifogging, self-righteous hypocrites, but also open to more charitable understanding. The scribes were men who devoted their entire lives to the study and teaching of Holy Writ and to the unending development of new techniques for interpreting it, again a religious style open to corruption, but again one founded on an unexpectionable premise. The scribes were Jews who considered the Scriptures a source of infinite wisdom, and saw no better way to spend their lives than in study.

The rabbinic movement can be understood as combining these two impulses; it sought to emerge studiousness with a sense that the laws of Scripture should be expanded to cover all of life, not limited to their own originally intended contexts.” (s. 130–131)

10. Bo Giertz: Suuri valhe ja suuri totuus (204 s., Suomen seurakuntatyön keskusliitto 1946)

Bo Giertziä olen fanittanut jo kauan ja kirjoittanutkin pienen kirjoituksen hänen merkityksestään itselleni. Hänen kirjansa ovat myös olleet jatkuvasti mukana näissä vuosikatsauksissa; oikeastaan aina kun olen jonkun hänen kirjansa lukenut. Eikä mennyt vuosi ollut siitä poikkeus.

Suomen teologisen instituutin kuuluisasta teologin joulujuhlasta, eli syksyn avajaisten kirjakirppikseltä mukaani tarttui vanha versio tästä Ruotsin kirkon piispan mielenkiintoisesta kirjasta. Perussanoma on julkaissut uudemman version vuonna 2013. Vanha kirja kuitenkin kelpasi minulle, vaikkakin ensimmäinen luku, jossa käsitellään uskon ja tieteen suhdetta ja erityisesti evoluutiota on hieman vanhentunut. Muistaakseni Perussanoman uudemmassa laitoksessa asiaan viitataan alaviitteessä. Teos ei kuitenkaan muuten ole millään tavalla vanhentunut vaan entistäkin ajankohtaisempi. Siksi varmaan Perussanoma on sen uudestaan julkaissutkin ja kielellisesti päivittänyt. Tässä kuitenkin käsittelen nyt kirjan vanhaa laitosta. Viimeisin kirja vuoden listauksessa ei suinkaan ole vähäisin, vaan ehkäpä se kaikkein suurin!

Giertz on tajunnanräjäyttävä kirjoittaja ja ajattelija, eikä se suuruus jää edes vanhahtavasta käännöksestä huolimatta pimentoon! Oivallukset seuraavat toinen toistaan. Tekisi mieli lainata koko kirja tähän, mutta säästän lukijaa.

Varsinkin alku on melkoista tykitystä. Kirjan nimi tulee ensimmäisestä luvusta, jossa hän käsittelee nykyajan (niin 1940-luvulla kuin 2010-luvulla!) suuria valheita siitä, että ei olisi olemassa Jumalaa, persoonallista pahaa eli Perkelettä tai että jokainen tulisi autuaaksi eli nykykielellä pelastuisi omalla tavallaan. Sen jälkeen tulee kovaa tykitystä ihmisen riippuvaisuudesta Jumalasta – niin ateistin kuin kristitynkin – sekä synnistä, pelastuksesta, kristittynä elämisestä, maailmanlopusta, ylösnousemuksesta ja ties mistä. Monessa kohdassa mietin, että tämä ja tämä pitää kirjoittaa ylös tai että tästä kohdasta voisi pitää suoraan saarnan vaikkapa pääsiäisenä.

Erityisen päräyttävää oli kirjan alku koskien ihmisen riippuvaisuutta Jumalasta. Sen lisäksi erityisesti kirjan loppu, jossa käsitellään vanhurskautusta ja pyhitystä olisi hyvää luettavaa kaikille. Tähän heitän kuitenkin lainaukseksi kirjan alkua, joka koukutti mennessään. Pitkä lainaus kertoo myös Giertzin tavasta tehdä ajatukset eläviksi. Malttakaa lukea, en malttanut olla kirjoittamatta tähän.

Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Kristitylle tämä on itsestään selvää. — On valitettava asia, että tästä sanasta on tullut niin itsestään selvä asia. Uskonnolliset totuudet voi surmata aivan yksinkertaisesti tekemällä ne itsestään selviksi. Ne pannaan syrjään ja siirretään maailmankatsomuksen suuren näyttämön taustakoristeiksi. Siellä ne saavat olla romuksi muuttumassa, kuolleina ja kiinnostamattomina. Ne käyvät ehkä vuosien mittaan hieman tomuisiksi ja kuluvat syrjiltään. Niihin on lakattu kiinnittämästä huomiota. Niiden ohi mennään joka päivä, ilman että ne synnyttävät hivenenkään verran mietiskelyä tai levottomuutta.

Kaiken maailman Herra on luonut minutkin. Tyhjästä. Voin sulkea silmäni ja sillä paikalla, missä nyt istun, kuvitella mielessäni tyhjää Olemattomuutta, sitä mustana ammottavaa tyhjiötä, joka ei ole edes mikään paikka. Tästä Olemattomuudesta, Kaaoksen mustasta tyhjyydestä, hän kutsui minut esiin, antoi minulle elämän ja käski minun elää elämäni. Tietysti sanoo inhimillinen viisauteni, että Luoja käytti – ja käyttää yhä – muovaillessaan minut äitini kohdussa, antaessaan minun kasvaa aikuiseksi ja pitäessään tänään elämääni voimassa, myös aineen rakennuskiviä. Mutta uskoni lisää tähän, että hänen kaikkivaltias sanansa kutsui kerran nämä rakennuskivetkin Olemattomuuden yöstä ja tiedänhän minä vallan hyvin, että ilman hänen kaikkivaltiasta tahtoaan eivät nämä vedyn ja typen, hiilen ja rikin, hapon ja metallien hajalliset atoomit olisi koskaan yhtyneet eläväksi yksilöksi, vielä vähemmän olisi niillä ollut elämisen, liikkumisen, tuntemisen ja ajattelemisen kykyä, tietoisuutta siitä, että ne muodostavat elävän ihmisen.

Kokonaan riippuvainen, olemukseni joka säikeeltä Hänen tekoaan ja Hänen omaisuutensa – sellainen siis olen. En omista mitään itsestäni, en soluakaan, en yhtäkään verisolua, en sekuntiakaan, en yhtäkään hengähdystäni, en ainoatakaan sielunkykyä, joka ei olisi Hänen. Kokonaan riippuvainen, kokonaan Hänen, aina siitä hetkestä lähtien, jolloin se elämä syttyi, jota sanotaan minun elämäkseni, siihen hetkeen asti, jolloin tämä elämä lakkaa olemasta minun.

Minä voin kieltää tämän riippuvaisuuden – se ei muuta lainkaan itse tosiasiaa. Minä kykenen uhmaamaan häntä, käymään omaa tietäni – mutta ainoastaan niin kauan, kuin hän sallii minun kulkea sitä tietä. Minä voin näytellä riippumatonta ja itsenäistä, missä liikkunenkin. Minä voin pyyhkiä Jumalan tietoisuudestani, minä voin sanoa itseäni vapautuneeksi ja jumalattomaksi. Se on kaiken kaikkiaan surkeaa komediaa, sillä päivästä päivään, sekunnista toiseen minä elän ainoastaan käyttämällä tai väärinkäyttämällä hänen lahjojaan. Herkkusuu, joka on tietoisesti tehnyt pöydästä jumalansa ja vaihtanut uskonnon viineihin ja ruokalistaan, ei voisi sulattaa ainoatakaan hienosti sommitelluista päivällisistään, ellei Jumala isällisen pitkämielisesti hoitaisi hänen ruumistaan silloinkin, kun hän kieltäytyy ottamasta mitään hyvää vastaan sielulleen. Myöhäsyntyisen seksuaalihurjimuksen, joka Jumalaa vastaan kapinoiden etsii elämän tarkoitusta viettien tyydyttämisestä, täytyy askel askeleelta, vuorokausi vuorokaudelta lainata Jumalalta ne voimat, joita hän sitten tuhlaa ja väärinkäyttää. Jopa herjaajakin, joka kastaa kynänsä Antikristuksen myrkkyyn purskauttaakseen musteen Kristus-kuvaan, ei voisi liikuttaa kättään yli paperin millimetrinkään vertaa, ellei Suuri Armahtaja yhä tuhlaisi äärettömässä kärsivällisyydessään elämän voimia hänellekin.

Mutta kun Luoja on kerran suoriutunut tuhlaajapojastaan, kun Jumala on sanonut ja tehnyt kaiken, mitä voitiin sanoa ja tehdä hänen johtamisekseen takaisin, kun se laupeuden ja kurin mitta on tyhjennetty, jonka Jumala on käsittämättömässä viisaudessaan päättänyt tuhlata tähän lapseensa, silloin toteutuvat peruuttamattomasti Psalmien kirjan sanat:

Sinä palautat ihmisen takaisin tomuun ja sanot: / ”Palatkaa jälleen, te ihmisten lapset… / Sinä huuhdot heidät pois, / he ovat kuin uni.

Silloin palaa lahja antajalleen. Haltuun uskottu tavara joutuu jälleen Herrallensa. Tahtoen tai tahtomattaan on ihminen nyt loputtomasti riippuvainen, ja tämä hänen riippuvaisuutensa on ilmeinen, ehdoton ja iäinen.” (s. 25, 29–30)

Kunniamainintoja

Lopuksi vielä muutamia kunniamainintoja. Antti Laaton Kaste kirkon alkuaikoina on ollut itselleni merkittävä teos. Aikanaan sen lainasin nykyiseltä arkkihiippakuntadekaani Timo Tavastilta, ja se oli suurena apuna pienessä kastekriisin poikasessa seurakuntanuorena. Luin kirjan uudestaan valmistellessani opetusta sakramenteista. Koska kyseessä on kuitenkin jo aikaisemmin luettu teos, niin päätin jättää sen listauksesta pois.

Ingemar Öbergin Bibelsyn och bibeltolkning hos Martin Luther on kaikkein kattavin teos Lutherin raamattukäsityksestä. 600-sivuisen kirjan nooteissa on valtava määrä myös suoria lainauksia Lutherilta. Latinan ja keskiajan saksan taito auttaa sitten niiden kahlaamisessa. Öbergin erityinen ansio onkin se, että hän myös näyttää, ”mitä Luther on todella sanonut”. Öbergin hieman suppeampi Luther och världsmissionen on käännetty myös englanniksi. Toivottavasti joku vielä kääntäisi tämänkin teoksen englanniksi ja/tai suomeksi, kun ei teologitkaan enää ruottia osaa.

Lauri Thurénin Kristillinen elämä Perussanoman Tätä on kristinusko -sarjassa oli mielenkiintoinen ja laurithurénmaisesti provosoiva lukukokemus. Anni Maria Laaton Teesejä kirkosta on hyvä lyhyt katsaus kirkko-oppiin eli ekklesiologiaan. Toisaalta olisin kaivannut vielä syvempää ja perusteellisempaa analyysiä kirkko-opista. Mailis Janatuisen Jobin kirjan selitysteos Ja Herra otti… oli myös mieleenpainuva. Eero Junkkaala taas on tehnyt hyvän työn pohtiessaan Uuden testamentin vaikeita kohtia mielikuvituksellisesti nimetyssä kirjassaan Esseitä Uuden testamentin vaikeista kohdista, jonka sain edellisenä jouluna vaimoltani joululahjaksi. (Tänä jouluna sain vaimoltani lahjaksi Lauri Thurénin Raamatun käyttöohje 2:n, jota en ole tosin ehtinyt juurikaan lukea kun vaimo itse ahmi sen joululoman aikana. Vaimotesti läpäisty kirkkaasti ja lupaa siis hyvää kirjasta.)

Viimeiseksi vielä Angel Sáenz-Badilloksen A History of Hebrew Language on mielenkiintoinen lingvistinen läpileikkaus heprean kielen kehitykseen. Heprean kielestä kiinnostuneille se on hyvä kirja, joskin kirjan ymmärtäminen vaatii ennestään jonkin heprean muodon osaamista. Muuten menee suurin osa sen verran korkealta yli, että kirja on lukijalle yhtä hepreaa. Hehheh.

Tulevasta vuodesta tulee opiskeluntäyteinen, sillä koetan saada suoritettua loppuun oman teologian tutkintoni, näin reformaation juhlavuoden kunniaksi. Ainakin yritys on kova. Todennäköisesti tulevan vuoden listaus sisältää siis paljon Vanhan testamentin eksegetiikkaan liittyviä kirjoja. Toisaalta listassa on myös Amos Ozia. Ja yksi Waltari vuodessa pitää ukon kaunokirjallisuuskiintiön vaimolle siedettävissä rajoissa.

Lukekaa kirjoja, se kannattaa!

Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 1/2

Vuonna 2016 tuli taas luettua paljon kirjoja. Tällä kertaa tosin kaunokirjallinen osuus jäi pahasti paitsioon, eikä seuraavaa Waltaria tullutkaan luettua. Ensi vuonna sitten kaksi? Julkaisen nyt vuoden lopussa ensimmäiset viisi mielestäni parasta lukemaani kirjaa ja uuden vuoden puolella toiset viisi.

1. Jukka Thurén: Kirkon usko. Nikaialaisen uskon tunnustajan opas. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja n:o 6 (166 s., Joensuun yliopisto 2002)

Edesmennyt Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan professori Jukka Thurén oli myös aktiivinen ekumeenikko. Hän oli pitkään mukana esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon teologisissa keskusteluissa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Kirkon usko on oikeastaan kirjoitettu jatko-osaksi Thurénin 70-luvulla tekemälle synodaaliväitöskirjalle Israelin usko, jonka itse luin Kirkon uskon jälkeen syventyessäni keväällä erityisesti kolminaisuusoppiin ja sen raamatullisiin juuriin. Israelin uskossa Thurén käsittelee lause lauseelta Nikean-konstantinopolin uskontunnustusta ja pyrkii etsimään uskontunnustuksen vanhatestamentillisia juuria ja sitä, miten Vanhaa testamenttia on Uudessa testamentissa tulkittu. Kirkon usko taas laajentaa perspektiiviä Nikean omiin isiin. Nikean uskontunnustus käydään läpi lause lauseelta etsien sen taustalla olevaa raamatuntulkintaa uskontunnustuksen laatimisessa mukana olleiden isien omista opetuksista ja kirjoituksista.

Kirja ei vaadi klassisten kielten osaamista, mutta ainakin itse havaitsin sen erittäin hyödylliseksi taidoksi. Toivoisin tämän kirjan kuluvan erityisesti teologien ja opettajien käsissä, miksi ei myöskin maallikkojen.

”Nikaian-Konstantinopolin usko(ntunnustust)a eli symbolia (NK) laulaa tai lausuu Jumalaa ylistäen valtaosa maailman kristityistä. Sen merkitys kristikuntaa yhdistävänä tekstinä on lähes Isä meidän -rukouksen veroinen. Sen sanoin voimme esitellä kristikunnan uskoa ulkopuolisille ja opettaa sen ydintä kasteoppilaille. Sen sisältöön kaivautumalla tulemme aikuisemmiksi kristityiksi. Nekin lausekkeet, mitkä aluksi kuulostavat oudoilta, osoittautuvat tarkoin harkituiksi. NK:n ahkerasta ja kunnioittavasta käytöstä kristitty tunnistaa aidon uskonveljen, sen väheksyminen ei todista hyvää. Sen halventajan tunnistaa kartettavaksi harhaoppiseksi, vaikka hän olisi oman kirkon pappi. NK on vuosisatojen kuluessa osoittautunut uskon linnoitukseksi, jota ”yhdeksi” tunnustautuvan ja yhteyteen pyrkivän kirkon on itsepintaisesti puolustettava. Jos uskon tunnustaja tapetaan, usko loistaa entistä kirkkaampana. Vaikka Nikaia, Konstantinopoli ja NK:n laatijoiden kotikaupungit on kuta kuinkin menetetty sen vastustajille, NK on valloittanut ison osan muusta maailmasta. Kun sitä sanottiin ekumeeniseksi Konstantinopolissa v.382 tai Khalkedonissa v.451, tarkoitettiin Rooman valtakuntaa: nyt merkitys on laajempi. NK kaikuu jälleen niillä Venäjän alueilla, joilta se oli välillä vaiennut.

Tyrmeys ilman rakkautta on ollut turmiollista: yksi ainoa NK:een lisätty sana on vielä äskettäin ollut Balkanin veljessotien taustalla. Isompi uhka koko kristikunnalle on kuitenkin se, jos NK:n sanoja ei enää pidetä tärkeinä: tunnustukseen yhdytään, muttei kysytä, mitä se oikein sanoo ja millä perusteella. Tätä vaaraa torjumaan on tämäkin kirjanen laadittu.” (s. 7)

2. Antti Laato: Monotheism, Trinity and Mysticism. A Semiotic Approach to Jewish-Christian Encounter (159 s., Peter Lang 1999)

Paneutuessani kolminaisuusoppiin huomasin Kirkon uskon kirjallisuusluettelossa tämän kirjan. Se löytyi Åbo Akademin kirjastosta, ja kesälukemiseksihan sen hotkaisin. Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professori Antti Laato käsittelee tässä lyhyessä kirjassaan Charles Sanders Peircen semioottisen mallin avulla vaikeaa uskontojenvälisen dialogin problematiikkaa, nimittäin kristinuskon ja juutalaisuuden välistä vuoropuhelua Jumalasta ja kolminaisuusopista.

Ensimmäinen osa on ainakin itselleni raskasta soutamista. Siinä Laato esittelee Peircen semiotiikkaa (merkkioppia) ja sitä, miten sen avulla voidaan ymmärtää tieteen tekemistä ja toisaalta myös tieteen rajoja silloin, kun puhutaan Jumalasta ja teologiasta. Peircen semiotiikkaan pitäisi tutustua enemmän, koska törmään siihen nykyään kaikkialla.

Kirjan toisessa osassa Laato käy läpi juutalaisten oppineiden Vanhan testamentin tulkintaa ja etsii sieltä erityisesti myöhemmässä juutalaisessa traditiossa väheksytyn varhaisen mystiikan kautta yhtymäkohtia kristinuskon kolminaisuusoppiin. Myös myöhemmät keskiajan oppineet, kuten Moses Maimonides, ja heidän näkemyksensä kolminaisuusopista saavat käsittelynsä. Laato näkee, että keskiajan juutalaisuus, ja esimerkiksi Maimonides, on niin kiinni filosofiassa, että Raamatun ja varhaisen juutalaisen tulkintatradition tarjoamalle mystiikalle tai sen kielelle ei jää tilaa. Tiukan filosofisessa maailmassa ja logiikassa kolminaisuusoppi on hänen mukaansa kauhistus.

Kirjan kolmannessa osassa Laato käsittelee varhaisten kristittyjen Vanhan testamentin tulkintaa ja kolminaisuusoppia. Tässä Laato on erityisen vahvoilla.

Viimeisessä osassa Laato yrittää kääntää sekä juutalaisen mystiikan että kristillisen kolminaisuusopin peirceläisen semiotiikan kielelle. Näin hän pyrkii siihen, että kolminaisuusoppia ei tarvitsisi näiden kahden uskonnon välisessä keskustelussa nähdä kauhistusta herättävänä asiana ja että kristillisen kolminaisuusopin taustalla voitaisiin juutalaisten puolelta nähdä legitiimiä Vanhan testamentin tulkintaa.

Mielestäni tässä on jälleen yksi kirja, jota erityisesti kristinuskon opettajien ja teologien tulisi lukea. Lyhyt, ytimekäs ja asiantunteva opus.

”I believe that both partners in this debate have lost valuable theological points. Christians have lost the mystic language of Judaism and their dogma of the Trinity was formulated using Greek philosophical terms and paradoxes. Paradoxes are not essentially wrong because they attempt to give life to the mystical language of the New Testament. However paradoxes are difficult for the human mind to understand because in them logical contradiction dominates. Outsiders understand easily the whole canon of doctrine as logical nonsense. On the other hand, the starting-point in the language of Jewish mysticism is the fact that though we cannot understand, we can still speak. We cannot grasp God with our language but we have a restricted possibility to express in Him who He is.

I believe that the Jewish partner in the dialogue has also lost something essential and important in this struggle. Because of Christian speculation about the relationship between Father and the divine Christ, Judaism reacted sensitively against any hint of divine hypostasis. However, divine Wisdom, to take but one example, played an important role in the Jewish writings of the Second Temple period, and is even attested in Proverbs 1-9. The lack of a divine hypostasis in the theology of certain Jewish thinkers (for example, Saadia Gaon and Maimonides) makes God appear to be a mere abstraction. On the other hand, Rabbinical theology (e.g., the idea of God’s presence) and Jewish mysticism (e.g., Sefirot) have preserved these mystical traditions.

The language of Jewish mysticism opens the door to a fruitful encounter between Judaism and Christianity. If Christians are forced to say that Jesus Christ was merely a reaction it not only contradicts the New Testament witness but also corresponds to the idea in Judaism that the Shekhinah of God is merely a creation, i.e., God himself is not present, only his creation is present. Such a view of God’s presence would be blasphemy in the eyes of many Jews because it implies that God is not interested to be in contact with human beings. That God was present in Christ, i.e., that Christ was the Shekhinah of Yhwh (cf., Joh 1:14 – – ) is an essential point of Christianity.” (s. 145–146)

3. Leif Erikson: Auktoritet och nådemedel. Några huvuddrag ur Martin Luthers bibelsyn. Studier utgivna av institutionen för systematisk teologi vid Åbo Akademi 25 (140 s., Åbo Akademi 1994)

Mielestäni jokaisen luterilaisen teologin, etenkin pappeutta pohtivan, olisi syytä tutustua dogmatiikkaan peruskurssia syvemmin. Pappislupauksessa sitoudutaan luterilaiseen tunnustukseen, joten olisi varmaan syytä tietää, mitä siellä lukee, jotta siihen voisi sitoutua. Niinpä suoritin Åbo Akademissa aineopintokokonaisuuden luterilaisesta tunnustuksesta. Åbo Akademin dosentti Leif Eriksonin kirjanen oli yksi osa tutkimuskirjallisuutta. Lisäksi tuli luettua Eriksonin toinen teos Pneumatologi och epikles i luthersk teologi, professori Bengt Hägglundin artikkelikokoelma Arvet från reformationen – teologihistoriska studier, professori Tuomo Mannermaan uuden koulukunnan alullepanija In ipsa fide Christus adest sekä iso osa tunnareita på (gammal) svenska. Pidemmän aikaa olemme lukeneet niitä vaimoni kanssa myös suomeksi, ja loppusuora häämöttää jo.

Muistan Eriksonin saarnamieskaima Leif Nummelan todenneen viime keväänä Ryttylän Raamattua käsittelevässä Apologiaforumissa, että Eriksonin kirja on niin tärkeä ja hyvä kirja, että jokaisen pitäisi myydä kaikki mitä omistaa ja hankkia teos hyllyyn. Vaikka Nummelan heitto olikin kunnon hyperbola, niin kyllähän kirja on yhtä timanttia. Oman kappaleeni tosin taisin lahjoittaa pappisvihkimyksen johdosta ystävälleni. Pitää hankkia uusi kappale takaisin hyllyyn heti, kun on mahdollisuus!

Eriksonin kirja on lyhyt ja ytimekäs ja erittäin systemaattinen. Ensimmäisessä kappaleessa Erikson esittää selkeät tutkimuskysymykset. Hänen mukaansa tutkijat ovat yleensä painottaneet, että Lutherin raamattunäkemyksessä olennaista on Raamatun auktoriteetti (auktoritet) traditiota vastaan tai sen armoa välittävä vaikutus (nådemedel = armonväline). Yleensä tutkijat ovat painottaessaan toista hylänneet toisen funktion tai ainakin väheksyneet sen merkitystä Lutherin teologiassa. Erikson etsii näitä kahta Raamatun funktiota Lutherin teoksista. Sen lisäksi Erikson pyrkii löytämään Lutherin kirjoituksista vastauksen siihen, mitä Luther pitää Raamatun keskuksena (centrum). Erikson on valinnut Lutherilta kahdeksan pääteosta, joita hän käsittelee kronologisessa järjestyksessä ja siten myös pohtii, muuttuuko Lutherin raamattunäkemys ajan kuluessa.

Jokainen kappale käsittelee yhtä Lutherin teosta. Aluksi Erikson referoi käsittelemänsä teoksen kysymyksenasettelun puitteissa ja käy sen jälkeen keskustelua tutkijoiden kanssa. Viimeisessä luvussa Erikson tiivistää kirjan tulokset. Rakenne on systemaattisen kuiva, mutta samalla todella helppo ja selkeä.

Lutherin näkemys ei muutu ajan saatossa. Raamattu toimii auktoriteettina järjen ja filosofian (ehtoolliskiista, sidottu ratkaisuvalta, perisynti) sekä tradition (roomalais-katolinen kirkko) yläpuolella. Raamatun on mahdollista toimia ylimpänä auktoriteettina, koska se on selkeä kirja. Tämä oppi Raamatusta selkeänä kirjana on muuten nykypäivän luterilaisuudesta kadonnut; Raamattu nähdään nykyään jälleen epäselvänä kirjana, jota voidaan tulkita miten sattuu ja minne sattuu, varmaan osittain postmodernismin ja derridaistien takia. Ajattelen, että Sammeli Juntusen Kirkon Raamattuteologiasta ja sen puutteesta voisi olla avuksi tässä ongelmassa. Raamattua tulee tulkita kirjaimellisesti (ei tarkoita nykyajan amerikkalaisfundamentalistista raamatuntulkintaa), allegoria on sallittua siinä määrin kuin lukija tuntee kristillisen uskon, mutta sitä tulee enimmäkseen välttää. Luther itse harjoittaa sitä erityisesti Vanhan testamentin tulkinnassaan. Sen sijaan Raamatun inspiraatio ja syntyhistoria saavat Lutherilta vähemmän huomiota. Raamattu toimii myös armonvälineenä, erityisesti julistettuna sanana, mutta myös kirjoitettuna. Tässä Erikson on eri mieltä kuin professori Miikka Ruokanen, joka hänen mielestään tekee liian suuren eron saarnatun ja kirjoitetun sanan välille. Raamatun keskuksen Luther on määritellyt vähemmän selkeästi. Välillä se on Kristus, välillä vanhurskauttamisoppi. Voidaan kuitenkin ajatella, että Kristus on keskus. Samalla Kristus yhdistää Raamatun auktoriteetti- ja armonvälinefunktiot. Raamattu on auktoritatiivinen, koska se on Kristuksen sanaa. Samalla se toimii armonvälineenä, koska se on Kristuksen sanaa.

Eriksonin kirja on lyhyydestään huolimatta painava. Hän sitoutuu selkeästi enemmän ruotsalaiseen koulukuntaan (Hägglund, Ingemar Öberg) kuin suomalaiseen (Ruokanen). Ingemar Öbergin tiiliskivi Bibelsyn och Bibeltolkning hos Martin Luther vuodelta 2002 on kattavampi ja perusteellisempi, mutta samalla kovin raskas. Sen etuna ovat pitkät lainaukset suoraan Lutherin teksteistä. Senkin luin kesällä.

Jos kirjaa tekisi mieli lukea, mutta ruotsin taito sakkaa, niin onneksi Eriksonin asiantuntemuksesta pääsee nauttimaan myös joko livenä Perustan tulevilla teologisilla opintopäivillä tai lukemalla Perussanoman reformaation juhlavuoden kunniaksi julkaiseman kirjan Teesejä Raamatusta.

”För Luther hör frågan om Skriftens yttre klarhet (claritas Scripturae) samman med dess auktoritet. Endast en klar och entydig Skrift kan ha auktoritet menar reformatorn, som övergav den fyrfaldiga tolkningsregeln (quadriga) och istället började framhålla Skriftens enkla bokstavliga betydelse (sensus litteralis). Inte minst i sin kamp för realpresensen i nattvarden höll Luther hårt fast vid instiftelseordens enkla och bokstavliga betydelse. Reformatorn varnar i flera sammanhang för att använda den s.k. allegoriska bibeltolkningen, ifall man inte har en god insikt i den kristna läran.” (s. 123–124)

4. Timo Nisula: Augustinus (233 s., WSOY 2008)

WSOY:n Kristinuskon vaikuttajat -sarjassa ilmestyi aikoinaan Augustinus-tutkijapastori Timo Nisulan ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys tuosta Pohjois-Afrikan mohikaanista, Hippon piispasta, herra A:sta.

Augustinus on merkittävä kirkkoisä erityisesti läntiselle kristinuskon haaralle. Augustinuksen muotoilemat perisyntioppi ja ennaltamääräämisoppi ovat olleet merkittäviä niin roomalais-katolisille kuin luterilais(-katolis)illekin. Uskonpuhdistuksen merkkivuoden sankari, Playmobil-figuurista ja Tässä seison –sukista suurelle yleisölle tuttu Martti Lutherkin oli nimenomaan augustinolaismunkki ja tutustunut erityisesti Augustinuksen opetuksiin.

Heitänpä tähän väliin pienen heiton. Yleensä paljon Lutheria lukeneet alkavat muistuttaa Lutheria myös siinä, että äänenpainot kovenevat ja Lutherin retoriikasta otetaan mallia sekä hyvässä että pahassa. Tutkija Nisula on lukenut ja kääntänyt Augustinusta sen verran, että myös hänen kirjoitustyylinsä on tainnut saada vaikutteita Hippon herralta. Sen verran mukavaa ja sujuvaa on Nisulan tekstiä lukea!

Nisula käsittelee Augustinusta varsin yleispiirteisesti. Hän käyttää paljon lainauksia ja antaa siten tilaa piispalle itselleen, mikä ilahduttaa lukijaa, joka ei muuten ole Augustinuksen teksteihin tutustunut. Käännökset ovat hyviä ja ammattitaitoisia, usein ymmärtääkseni Nisulan omia. Augustinuksen polemiikit newagehtavaa manikealaista poppoota (johon hän itsekin jonkin aikaa kuului), Pelagiusta ja donatolaisia vastaan saavat kirjasta ison osan, toisaalta ihan syystäkin, sillä ne ovat vaikuttaneet olennaisesti hänen ajatteluunsa.

Kirjan kautta pääsee myös pienelle aikamatkalle. Nisula kuvaa esimerkiksi sen aikaisen postin ongelmia, Augustinuksen kirjeenvaihtoa ja saarnoja. Lisäksi isot teemat, kuten ihmisen vapaa tahto, synti, pelastus ja kolminaisuus, tulevat käsitellyiksi kertomuksellisella tavalla. Nisula avaa Augustinuksen omaa mielenmaisemaa. Lukija ikään kuin vedetään mukaan Augustinuksen omaan taisteluun ja elämään eri kirjeiden ja kirjojen kautta.

Tolle lege!

Pieni ote kirjasta on Augustinuksen kirjeestä Valerius-piispalle Augustinuksen pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 391:

”Tässä elämässä ja etenkin nykyaikana mikään ei ole piispalle, papille tai diakonille helpompaa ja hauskempaa ja ihmisten mielestä miellyttävämpää kuin viran hoitaminen leipätyönä ja olemalla kaikille mieliksi. Mikään ei kuitenkaan ole Jumalan silmissä kurjempaa ja surullisempaa ja kirotumpaa.

Samoin mikään ei ole tässä elämässä ja etenkin nykyaikana piispalle, papille tai diakonille vaikeampaa, työläämpää ja vaarallisempaa kuin taistella suuren valtiaamme käskyjen mukaan. Ja taas, mikään ei ole Jumalan silmissä sen onnellisempaa!

– –

Minä vain en osaa! En minä ole lapsena enkä nuorena saanut mitään oppia tällaiseen työhön. Siinä vaiheessa, kun aloin jotain ymmärtää, minut pantiin väkisin virkaan kaikkien syntieni palkkana (mitään muuta syytä minulle ei kyllä tule mieleen).

Minulle annettiin kaleerissa kakkossoutajan paikka, vaikka en edes tiedä, miten päin airoa pidetään.

Luulen, että Herra tahtoo minua näin rangaista. Olenhan ollut kärkäs arvostelemaan muiden soutajien syntejä, niin kuin olisin kovastikin oppineempi ja laadukkaampi mies, ja nyt olen itse kokenut, mistä tässä kaikessa on kysymys.” (s. 31–32)

5. Eero Junkkaala: Viides herätysliike. Näin minä sen näen (198 s., Kirjapaja 2016)

Eero Junkkaalan kirja on ainakin omassa änkyräteologisessa kuplassani herättänyt eniten tunteita, kynän sauhuamista, pohdintaa ja ajattelua. Kirjasta ollaan montaa mieltä. Mielestäni yksi loistava hyvän kirjan mittari helppolukuisuuden ja viihdyttävyyden lisäksi on se, että se haastaa pohtimaan. Ja mikäli jokin kirja haastaa pohdiskelutyöhön, niin se kirvoittaa myös ajatuksia. Ja niitä on tosiaan siunaantunut, lähtien Uusi tie -lehden pääkirjoituksesta ja jälkikeskustelusta virkakysymyksestä, jota käsiteltiin lyhyesti marraskuisen Kirkolliskokouksen kyselytunnillakin, aina Keijo Rainerman mielenkiintoiseen arvioon Perustassa tai Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramiehen pohdintoihin luterilainen.netissä.

Kirjoitin kirjasta jo tuoreeltaan oman subjektiivisen kirja-arvioni, johon herra kirjailija itsekin kommentoi oman ”tykkäyksensä”. Siksi en teosta tässä sen enempää avaa. Pieni maistiainen itse kirjasta on kuitenkin paikallaan. Junkkaala käsittelee kirjassaan luvun verran itsellenikin merkittävän Suomen teologisen instituutin syntyä:

”Halusimme antaa viestin, että paras vastaus huonolle eksegetiikalle on hyvä eksegetiikka. Emme lähtökohtaisesti torjuneet historiallis-kriittisen metodin käyttöä vaan sen väärinkäytön. Jos sen johdosta Raamattu sirpaloituu joukoksi keskenään ristiriitaisia mielipiteitä, se on osoittautunut hyödyttömäksi menetelmäksi. Raamatun tutkimuksen tulee olla sellaista, jolla on käyttöä kristillisen seurakunnan opetuksessa ja julistuksessa. Tietenkin akateeminen tiede on arvovapaata ja voi tulla mihin tuloksiin tahansa. Kuitenkin jos uskomme, että Raamattu on Jumalan ilmoitus, sillä täytyy olla jokin yhtenäinen sanoma ja juoni. Kristillinen kirkko on tämän aina tiennyt ja akateeminen teologia joskus perusteellisesti hukannut. Tällaisia kysymyksiä pohdimme ja tältä pohjalta koetimme rakentaa ”parempaa eksegetiikkaa”.

Muuan anekdootti STI:n alkuvuosilta on jäänyt elämään niistä keskusteluista, joita yliopiston luennoilla oli joskus käyty. Vanhan testamentin professori Raija Sollamo oli kai hiukan tympääntynyt opiskelijoiden kysymyksiin ja vastaväitteisiin ja tokaissut: ”Mitä te luulette voittavanne sillä, että pidätte kiinni tuosta vanhasta raamattunäkemyksestänne?” Joku opiskelija takapenkistä oli huutanut: ”Iankaikkisen elämän.” Näin tämä asetelma usein koettiin. Raamattua repivä teologia uhkasi jopa riistää uskon.

Kun Timo Eskola vuonna 1992 tuli Suomen teologisen instituutin työntekijäksi, opetuskapasiteetti kaksinkertaistui. Kaiken lisäksi Eskola osoittautui vuosien varrella eksegeetiksi, joka alkoi julkaista tuotantoa sekä suomeksi että englanniksi sellaisia määriä, että yliopiston opettajista harva on pystynyt samaan. Hän teki toisen tohtorintutkinnon kirjallisuustieteestä ja on julkaissut Euroopan arvostetuimmissa teologisissa sarjoissa useita teoksia. Teologisen tiedekunnan dosenttina hän opettaa myös yliopistossa. Kaikkein kiistellyin tutkimuskohde on ollut Heikki Räisäsen teologian analysoiminen. Se tuotti kiivaan keskustelun Räisäsen kanssa myös Teologisen Aikakauskirjan sivuilla.” (s. 112–113)

Pääsiäissunnuntai ja kaste. Osallisuus Kristuksesta, osa 2/2

Kiirastorstaina pohdimme ehtoollista ja sen vanhatestamentillisia juuria. Tänään, päivä myöhässä, eli pääsiäismaanantaina käsittelemme taas kastetta. Pääsiäissunnuntai oli vanhan kirkon aikaan suurin kastepäivä, jolloin kristityiksi haluavat otettiin pyhässä kasteessa Jumalan perheen jäseniksi. Kasteen merkitys avautuukin erityisellä tavalla pääsiäisenä ja liittyy pääsiäisen sanomaan.

Kaste puhdistaa synnistä ja antaa Pyhän Hengen

Kasteen sakramentti on ennustettu jo Vanhassa testamentissa. Tärkein teksti löytyy Hesekielin kirjasta:

Minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte, minä puhdistan teidät kaikesta saastastanne ja epäjumalienne kaikesta iljettävyydestä. Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan.” (Hes. 36:24–26)

Tässä ennustuksessa Jumala lupaa vielä muuttaa Israelin kansan kohtalon, puhdistaa veden kautta heidän syntinsä ja antaa heille Henkensä, joka ohjaa heitä oikeaan elämäntapaan. Tämä teksti on sitten lukuisissa kohdissa läsnä Uudessa testamentissa. Jeesus toteaa Nikodemukselle: ”Jos ihminen ei synny vedestä ja hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:5). Paavali rinnastaa veden ja Hengen 1. Korinttilaiskirjeessä: ”[N]yt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta.” (1. Kor. 6:11). Tämän tähden kristitty on Pyhän Hengen temppeli eikä saa elää miten sattuu (1. Kor 6:1–20). Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa, että kasteessa saadun Kristus-uhrin osallisuuden kautta saamme lähestyä turvallisesti kaikkein pyhintä:

Veljet, meillä on siis täysi oikeus astua sisälle kaikkeinpyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä ja näin avannut meille uuden, elämään vievän tien, joka kulkee väliverhon – hänen ruumiinsa – kautta. Meillä on suuri ylipappi, jonka haltuun on uskottu Jumalan koko huone. Astukaamme sen tähden Jumalan eteen vilpittömin sydämin ja varmoina uskossamme, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä. Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on luotettava.” (Hepr. 10:19–23)

Tiituksen kirjeestä löytyy vielä sama yhteys Hesekielin kirjaan:

Hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.” (Tit. 3:5–7)

Toinen taustalla oleva Vanhan testamentin kohta on Sak. 12:10–13:1. Siinä Jumala vuodattaa Daavidin sukuun ja Jerusalemin asukkaisiin hengen. He näkevät Jumalan, jonka ovat lävistäneet, mutta lopulta ”Daavidin suvulle ja Jerusalemin asukkaille puhkeaa lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta.” Tämä Sakarjan kirjan kohta on taustalla Pietarin helluntaisaarnassa:

’Tästä siis saa koko Israelin kansa olla varma: Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi – tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte.’ Kuullessaan tämän kaikki tunsivat piston sydämessään, ja he sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ’Veljet, mitä meidän pitää tehdä?’ Pietari vastasi: ’Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – ketä ikinä Herra, meidän Jumalamme kutsuu.” (Apt. 2:36–39)

Johanneksen kaste oli vain parannuksen kaste. Hän itse toteaa, että Jeesus kastaa Pyhällä Hengellä. Kasteen ja Hengen saamisen yhteydestä voidaan vielä nähdä esimerkkitapaus Apostolien teoissa. Luvussa 19 Paavali saapuu Efesokseen, jossa hän tapaa Johannes Kastajan opetuslapsia. Hän kysyy heiltä, saivatko he Pyhän Hengen. He eivät olleet kuulleetkaan Pyhästä Hengestä. Paavalin ensimmäinen kysymys oli: ”Millä kasteella teidät sitten on kastettu?” He vastasivat, että Johanneksen kasteella. Tämän jälkeen heidät kastettiin Jeesuksen nimessä ja he saivat Pyhän Hengen kätten päällepanon kautta. Kohta auttaa meitä ymmärtämään, että Paavali liitti kasteen ja Pyhän Hengen saamisen yhteen. Jos jollakulla ei ollut Pyhää Henkeä, niin häntä todennäköisesti ei ollut kastettu!

Kaste liittää Kristukseen

Kuten jo torstain tekstissä tuli mainittua, kaste liittää meidät osallisuuteen Kristuksen uhrista. Taustalla on siis vanhatestamentillinen uhrikäytäntö. Jos uhrista ei ollut osallinen, ei siitä ollut ihmiselle hyötyä. Paavali opettaa asiasta niin kirjeissään roomalaisille, galatalaisille kuin korinttilaisillekin:

Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän. Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia. – – te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa.” (Room. 6:3–6, 11)

Kasteessa kristitty siis tulee osalliseksi Jeesuksen uhrista ja hänen syntinsä pyyhitään pois, jotta hän alkaisi elää uutta elämää Kristuksessa.

Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. Ja jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä ja saatte periä sen, mikä hänelle oli luvattu.” (Gal. 3:26–29)

Kasteessa olemme pukeneet Kristuksen yllemme (mitä symboloi kastemekko eli/ja alba), eli olemme kirjaimellisesti Kristuksessa, Jeesuksessa. Hänen vanhurskautensa ja uhrinsa peittää meidän syntimme, ja Jumala näkee meidät hänen sovituskuolemansa kautta. Sen takia saamme kohdata Jumalan rohkein mielin.

Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.” (1. Kor. 12:13)

Me kastetut olemme Kristuksen ruumis, siis seurakunta. Näin meidät liitetään myös yhteen.

Kasteen esikuvia Vanhassa testamentissa

Uudessa testamentissa kasteeseen on liitetty monia eri tapahtumia ja käytänteitä Vanhasta testamentista. Näitä ovat muun muassa ympärileikkaus (Kol. 2:6–15), vedenpaisumus (1. Piet. 3:20–21) ja Kaislameren ylittäminen (1. Kor. 10:2–3).

Kaste toimii kristillisen elämäntavan perustana

Yllä olevista Uuden testamentin kohdista voidaan nähdä, että melkein jokaiseen kasteesta puhuvaan kohtaan liittyy myös kehotus ja käsky elää uutta elämää Kristuksessa. Tituksen kirjeen kohtaa edeltää puhe siitä, millaisia kristityt olivat ennen kuin heidät otettiin armosta liittoon, ja kehotetaan säilyttämään oppi ja tunnustus ja elämään oikein (Tit. 3). 1. Korinttilaiskirjeessä Paavali tuo ensin esille kasteopetukseen liittyvät paheiden luettelot ja vetoaa kristittyihin, että koska heissä asuu kasteen jälkeen Pyhä Henki ja he ovat Pyhän Hengen temppeli, heidän tulee elää sitä vastaavalla tavalla (1. Kor. 6). Roomalaiskirjeessä hän vetoaa kasteessa alkaneeseen uuteen elämään, jossa ruumista ei enää anneta synnin käyttöön eikä synnin orjuuteen enää palata takaisin, kun meidät on siitä kasteessa vapautettu (Room. 6). 1. Pietarin kirjeessä kehotetaan ensin elämään kristittynä ja sitten kerrotaan syy: koska olette kastettuja (1. Piet. 1–3). Samoin jo Hesekielin kirjan kohdassa puhutaan siitä, että Herra ohjaa henkensä kautta kristittyä elämään tahtonsa mukaan.

Näin kirkon liturgiaan on aina liittynyt myös vanhan elämän jättäminen. Kasteessa luovuttiin pois Perkeleestä, hänen teoistaan ja menoistaan. Tähän liittyvät kolme kysymystä esitettiin myös Lutherin kastekaavassa. Nykyäänkin kasteessa sekä pieni lapsi että aikuiskasteen kohdalla aikuinenkin otetaan pois Perkeleen valtakunnasta Jumalan valtakuntaan. Ja kun hallitsija vaihtuu, eletään uuden hallitsijan ehdoilla eikä vanhalla ole asiaan enää mitään sanottavaa. Sillä jokainen, joka tähän maailmaan syntyy, syntyy Jumalan ja ihmisen välisen synnistä johtuvan kuilun väärälle puolelle. Kasteen kautta lapsi siinä missä aikuinenkin otetaan kuilun oikealle puolelle.

Kaste siis tuo meidät Jumalan armoon, ja kaste pelastaa meidät, sillä kasteessa olemme päässeet osallisiksi Kristuksesta. Toisaalta kaste on lähtökohta ja perusta kristilliselle elämälle Pyhän Hengen ohjauksessa. Kristitty taistelee omaa lihaansa vastaan Hengen johdatuksessa, koska hänet on kastettu. ”Parannuksen tekeminen” on päivittäistä paluuta kasteeseen. Lutherin sanoin ”vanha aatami” täytyy upottaa ”kasteen hautaan” joka päivä.

Kasteella on siis kaksi merkitystä:

1) Kun sinut on kastettu, elä kristillisesti!

2) Kun huomaat syntisi ja synnillisyytesi, ymmärrä että kaste on yksinomaan Jumalan teko yksin armosta, ja siten sinut on otettu Jumalan huomaan ja pelastettu. Usko tämä.

Kaste on vähän kuin Taivaan valtakunnan passi. Uskossa pidät passin mukana. Ja kun taivaallinen turvatarkastus koittaa, passi osoittaa: sinä olet Jumalan lapsi.

Entäs lapsikaste?

Kaste aiheuttaa myös riitoja kristittyjen välillä. Osa kristillisistä kirkkokunnista ja ryhmittymistä liputtaa niin sanotun uskovien kasteen puolesta. Nimitys antaa jo itsessään ymmärtää: Lapsi ei usko ja siksi häntä ei voi kastaa. Lapsi pelastuu, koska hän on viaton. Kaste on silloin ulkonainen kuuliaisuuden merkki. Paino asetetaan tällöin järjestykselle. Ensin uskotaan, sitten kastetaan uskova.

Kastekeskustelussa useimmiten tunnustetaan se, että Raamatussa ei mainita kertaakaan suorin sanoin, että lapsi olisi kastettu. Epäselvänä tilanteena mainitaan usein Apostolien teoissa mainitut perhekunnat. Esimerkiksi Apostolien tekojen luvussa 10 mainittu Corneliuksen perhekunta kastettiin. Kuuluiko perhekuntaan antiikissa myös lapsia?

Nykyaikainen raamatuntutkimus ja antiikin tutkimus antaa ymmärtää, että kyllä. Perhekuntaan kuului niin sanottuja ymmärtämättömiä ja ymmärryksen iässä olevia lapsia.

Se, että lapset kastetaan vaikka heitä ei suoraan mainita, saa lisätukea seuraavista asioista:

1) Raamatullinen kielenkäyttö kun puhutaan joukoista. Kun Jeesus ruokkii 5000 miestä, kertoo Luukas (joka kirjoitti myös Apostolien teot!), että paikalla oli 5000 miestä, Luuk. 9:14. Matteus sen sijaan lisää, että paikalla oli myös naisia ja lapsia, Matt. 14:21. Onko Matteus väärässä? Ei, vaan kyllä paikalla oli myös lapsia ja naisia. Luukas vain mainitsee ainoastaan miehet. Onko silloin Apostolien teoissa perhekunnissa myös lapsia?

2) Kasteen esikuvat Vanhassa testamentissa. Kol. 2:6–15 rinnastaa kasteen ympärileikkaukseen. Vanhan liiton jäseneksi ja osalliseksi Abrahamille annetuista lupauksista päästiin ympärileikkauksen kautta, 8 päivän ikäisenä. Kasteen kautta päästään Uuden liiton jäseniksi ja osallisiksi Abrahamille annetuiden lupausten täyttymisestä Jeesuksen sovitustyössä ja ylösnousemuksessa. Varhainen kirkko myös antaa ymmärtää, että lapset kastettiin yleensä 8 (!) päivän kuluessa syntymästä.

Myös vedenpaisumus ja Kaislameren ylitys toimivat Pietarilla ja Paavalilla kasteen esikuvina Vanhassa testamentissa. Nooa olisi ottanut arkkiin lapsensa, vaikka he olisivat olleet vauvaikäisiä eikä jättänyt tuhotulvan omaksi. Kaislamerta ylitettäessä ja pilvessä saivat myös lapset ja imeväiset kasteen. Heitä ei jätetty Egyptin orjuuteen vaan myös he saivat pelastua. Eikä heille sanottu, että kiertäkää meri. Ja myös he tarvitsivat pelastuksen. Kun yllä mainitut Vanhan testamentin esikuvat otetaan huomioon, on ilmiselvää että jos Jeesus olisi halunnut kastettavan vain aikuisia, hänen olisi pitänyt aivan suorin sanoin kieltää kastamasta lapsia. Kuitenkin meillä on vain käsky kastaa kaikki. Ja kaikkiin kuuluu myös lapset. Ei Raamatussa tehdä lasten ja muiden välillä erottelua.

3) Varhaisen kirkon traditio. Traditiolla ei ole mitään merkitystä sille, joka hylkää kaiken muun, paitsi Raamatun. Mutta aivan samalla tavalla, kuin vanha hyvä tulkintaneuvo vaikeiden Raamatunkohtien ymmärtämiseen sanoo, että vaikeatulkintainen kohta on tulkittava helppojen samasta asiasta puhuvien kohtien avulla, niin kirkon traditio kertoo meille, miten varhaiset kristityt ymmärsivät asiat. Eli sekin voi auttaa meitä vaikeiden asioiden tulkinnassa.

Varhaisten kirkkoisien ajalta emme tunne yhtäkään kirkkoisän kirjoitusta ennen 200-luvun alussa toiminutta latinankielistä Tertullianusta, joka asettaisi lapsikasteen kyseenalaiseksi. Tertullianus on ensimmäinen, ja hänkin olettaa sen olleen silloin yleinen käytäntö. Tästä meille todistaa samalla vuosisadalla myös kreikkalainen kirkkoisä Origenes, joka sanoo että tapa kastaa lapsia on saatu apostoleilta. Tertullianuskin pitää lapsikastetta pätevänä, ja juuri siksi hän sitä vastustaakin. Nimittäin Tertullianuksen aikaan varhaisen kirkon piirissä eli tulkinta, jonka mukaan se, joka kasteensa jälkeen hylkää uskonsa ei enää voi palata kasteen armoon. Sen takia moni panttasi omaa kastettaan kuolinvuoteelle asti, ettei tekisi syntiä ja hylkäisi uskoaan. Tertullianus pelkäsi, että lapsi, joka ei järjellään ymmärrä mitä kasteessa tapahtuu, hylkäisi kevytmielisesti sen pyhän uskon, joka hänellä on, eikä voisi enää sen hylättyään palata kristityksi.

1800-luvun lopussa löydettiin lisäksi varhainen kristillinen teksti, Didakhe, joka sisältää seurakuntaopetusta myös kasteesta. Didakhe on ajoitettu 90-luvulle. Siellä mainitaan, että lapsetkin on kastettu.

4) Yllä mainitusta voidaan siis päätellä näin: kasteen esikuvat Vanhassa testamentissa ovat sellaisia, jotka koskevat myös lapsia. Uuden testamentin ajan jälkeen on itsestään selvää, että lapset kastetaan. Uuden testamentin sisällä meillä taas ei ole aivan suoraa mainintaa lapsista, mutta meillä on hyvät syyt olettaa, että myös lapsia on kastettu. Olisi jatkumon kannalta outoa, että alkuseurakunta olisi jokin outo möykky, oma saarekkeensa, jossa käytäntö ilman selvää kieltoa olisi ollut täysin erilainen kuin juutalaisilla ennen Apostolien tekoja ja kristityillä Apostolien tekojen jälkeen. Alkuseurakunta ei ollut outo lintu. Täytyy löytyä historiallista jatkuvuutta.

Yllä esitetty argumentaatio tuskin vakuuttaa kaikkia. Loppujen lopuksi lapsikastekeskustelun olennaiset kuumat perunat ovatkin muualla, nimittäin kasteeseen liittyvässä teologiassa:

1) Tarvitseeko lapsikin pelastuksen synneistään, vaikka on vielä ymmärtämätön? Roomalaiskirjeen kolme ensimmäistä lukua eivät erottele lapsia ja aikuisia, vaan kaikki ovat kadotustuomion alla ja tarvitsevat pelastuksen.

2) Onko Jumala asettanut kasteen pelastuksen tieksi ja välttämättömäksi pelastukselle? Näin asia näyttäisi olevan. Mitä tapahtuu sitten kastamattomalle? Voimme ymmärtää, että Jumala on antanut meille käskyn kastaa kaikki, mutta hän itse ei ole sidottu siihen. Augustinus sanoikin hyvin: Kastamattomuus ei kadota, vaan kasteen halveksiminen. Meidän on noudatettava sitä, mitä on ilmoitettu ja mitä Jumala on käskenyt.

3) Onko Kristus läsnä kasteessa ja saadaanko siinä synnit anteeksi vai ei? Jos ei, niin silloin kaste on uskovan oma teko. Jos kyllä, niin se on vain Jumalan teko. Yllä on argumentoitu sen puolesta, että se on Jumalan teko.

Voiko lapsi sitten uskoa? Raamatun mukaan kyllä. Ainakin Johannes Kastaja on esimerkki lapsesta, joka hypähti Pyhän Hengen vaikutuksesta jo äitinsä kohdussa ennen kuin oli syntynytkään, Luuk. 1:39–45. Sellaista Jeesuksen läsnäolo saa aikaan. Lapsi on lisäksi annettu meille uskon esikuvaksi. Taivasten valtakunta pitää ottaa vastaan niin kuin lapsi, ja heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Lapsi on siis esimerkkinä avoimuudesta Jumalaa kohtaan. Vanhempana meille tulee enemmän tekosyitä olla vastaanottamatta Jumalan armoa, sen sijaan uskosta tehdään teko. Sen takia meidän täytyy tulla lasten kaltaisiksi.

Yleinen tilanne Suomessa saattaa olla se, että henkilö on kastettu lapsena, mutta hänen vanhempansa ja kumminsa eivät ole kasvattaneet häntä kristillisesti. Sen jälkeen ”maailma on vienyt mukanaan” ja usko on kuollut, tai jos käytetään rajumpia ilmaisuja, tapettu. Vanhempana kyseinen henkilö herää ja tulee uskoon jonkun muun liikkeen piirissä. Koska ”valtionkirkossa” ei tullut uskottua aikaisemmin ja siihen ollaan pettyneitä, ja toisaalta uudessa ryhmässä, jonka piirissä on tultu uskoon, liputetaan uskovien kasteen puolesta, niin näkyvän uskoontulon seurauksena käydään (meikäläisen näkökulmasta) uudestaan kasteella. Yleensä silloin kaivataan selkeää kokemusta ja irtiottoa entisestä elämästä. Samalla ikävä kyllä sanoudutaan irti jo lapsena vastaanotetusta Jumalan teosta ja kutsusta, jota ei vain kuunneltu.

Toivoisin, että luterilainen kirkkomme osaisi ottaa huomioon tällaiset tapaukset ja pystyisi tarjoamaan jonkinlaisen rituaalin, ehkäpä kirkkoon ottamisen kaavan kautta, jolla samanlainen kokemus entisen elämän jättämisestä voisi välittyä ilman, että lasta heitetään pois pesuveden mukana. Silloin ei tarvitsisi kastaa uudestaan ja ajatella Jumalan työn olleen ihmisen takia epävarma tai epäonnistunut ensimmäisellä kerralla. Se kun on kokonaan Jumalan työtä ja armoa. Siksi meikäläisen näkökulmasta niin suurta asiaa kuin kastetta ei saa eikä pidä altistaa ihmisen oman kokemuskaipuun alle. Kaikki kristilliset kirkot kuitenkin tunnustavat toistensa kasteet (tietenkin uusien kirkkokuntien osalta lapsikasteen pätevyyttä lukuun ottamatta), ja Paavali Efesolaiskirjeessä puhuu yhdestä kasteesta, Ef. 4:5.

Lapsikaste taas vakuuttaa hienolla tavalla aikuiselle, että hän pelastuu, ei sen takia mitä hän on tai on tehnyt, vaan siksi, että Jumala on kutsunut hänet omakseen ja pelastanut hänet jo kasteen hetkellä.

Kirjallisuutta

Näitä kahta tekstiä kirjoittaessani ja opetusta varten olen lukenut seuraavanlaista kirjallisuutta, tietenkin Raamatun ohella.

Eskola, Timo: Uuden testamentin narratiivinen teologia. Perussanoma 2011.
Giertz, Bo: Kalliopohja. SLEY-kirjat 1985.
Koskenniemi, Erkki: Mitä Raamattu opettaa kasteesta?
Laato, Antti: Emmauksen tiellä. Miten ensimmäiset kristityt selittivät Vanhaa testamenttia? Åbo Akademi 2006.
Laato, Antti: Kaste kirkon alkuaikoina. Åbo Akademi 2007.
Laato, Antti: Risti, sydän ja ruusu. Augsburgin tunnustus ja kymmenen käskysanaa Raamatun avulla selitettynä. Turku 2006.
Laato, Antti: Se on siinä! Kristinusko iki- ja nykynuorille. Perussanoma 2012.
Santala, Risto: Messiaan ateria. Ehtoollisen hengellinen sanoma ja historialliset juuret. Juuret IV. Kuva ja sana 1999.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat.

Kiirastorstai ja ehtoollinen. Osallisuus Kristuksesta, osa 1/2

Pääsiäisen tapahtumat liittyvät vahvasti sakramentteihin! Kiirastorstain iltana Jeesus todennäköisesti vietti juutalaista pääsiäisateriaa, jonka aikana hän asetti ehtoollisen. Pääsiäissunnuntai taas on ollut varhaisessa kirkossa katekumeenien eli kasteelle pyrkivien suuri kastepäivä. Liittyyhän kaste esimerkiksi Paavalin mukaan vahvasti pääsiäisen tapahtumiin, Room. 6! Uusi luominen on alkanut pääsiäissunnuntaista, uusi aikakausi on alkanut ja niin tapahtuu myös kastettavan kohdalla hänen omassa elämässään. Jumala luo uutta.

Sen tähden ajattelin tänä vuonna pääsiäistä juhlistaakseni julkaista kaksi kirjoitusta liittyen näihin kahteen pyhään sakramenttiin, tiedostaen sen, että tekstit ovat monessakin mielessä puutteellisia. Toivon niiden kuitenkin opettavan itse kullekin sakramenttien merkityksestä kristityn elämässä. Ainakin niihin perehtyminen on syventänyt ja avartanut suuresti omaa uskonelämääni!

Taustalla näille kirjoituksille on teksti, jonka kirjoitin opetustani varten Porin OPKOssa 17.2.2016. Aiheena oli lyhyt ja ytimekäs Sakramentit. Olen sen jälkeen vielä hieman muokannut ja laajentanut tekstiä. Tänään on vuorossa lyhyen johdannon jälkeen tietenkin kiirastorstain suuri aihe, eli ehtoollinen. Sunnuntaina julkaisen toisen osan, joka käsittelee pyhää kastetta.

Ensimmäinen kysymys on, että mitä ovat sakramentit ja miten ne määritellään? Itse määrittelisin sakramentit seuraavalla tavalla: Kyseessä on Jeesuksen itse asettamat toimitukset, joiden kautta päästään osalliseksi hänen antamastaan uhrista.

Ensiksikin, Jeesus on itse asettanut molemmat sakramentit:

Minulle on annettu kaikki valta taivaassa ja maan päällä. Menkää siis ja tehkää kaikki kansat minun opetuslapsikseni: kastakaa heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettakaa heitä noudattamaan kaikkea, mitä minä olen käskenyt teidän noudattaa. Ja katso, minä olen teidän kanssanne kaikki päivät maailman loppuun asti.” (Matt. 28:18–20)

Olen saanut Herralta tiedoksi tämän, minkä olen myös opettanut teille: Herra Jeesus sinä yönä, jona hänet kavallettiin, otti leivän, kiitti Jumalaa, mursi leivän ja sanoi: ’Tämä on minun ruumiini, joka annetaan teidän puolestanne. Tehkää tämä minun muistokseni.’ Samoin hän otti aterian jälkeen maljan ja sanoi: ’Tämä malja on uusi liitto minun veressäni. Niin usein kuin siitä juotte, tehkää se minun muistokseni.’ Niin usein kuin te syötte tätä leipää ja juotte tästä maljasta, te siis julistatte Herran kuolemaa, siihen asti kun hän tulee” (1. Kor. 11:23–26)

Mutta mitä tarkoittaa, että niiden kautta päästään osalliseksi hänen uhristaan? Taustalla on Vanhan testamentin uhriajattelu. Vanhan testamentin uhriajattelu ja temppelikäytäntö kertovat, että ihmisen ja Jumalan välillä on synnin vuoksi kuilu. Jumalan edessä ihminen oli tuhoutumisvaarassa. Eläimen kuolema teki tämän vaaran ilmeiseksi.

Toisaalta tähän uhrikäytäntöön sisältyi myös lupaus: ihminen jää henkiin Jumalan edessä, koska uhriveri tuottaa sovituksen synneistä. Jotta uhrista olisi hyötyä, täytyy olla uhrista osallinen.

Uuden testamentin opetuksessa on tärkeää, että kristitty pääsee osalliseksi Kristus-uhrista. Jeesus on uhrannut meidän puolestamme täydellisen uhrin, jotta emme tuhoutuisi Jumalan pyhyyden edessä. Uuden testamentin mukaan pääsemme tästä uhrista osallisiksi kahdella tavalla. Esimerkiksi Paavali opettaa seuraavasti:

1) Kaste liittää meidät Kristuksen kuolemaan, Room. 6:3.

2) Ehtoollisella nautimme Kristuksen ruumiin ja veren leivässä ja viinissä ja pääsemme hänen uhristaan osalliseksi, 1. Kor. 11:26.

Näistä kahdesta toimituksesta tulee siis sakramentteja, a) koska ne ovat Jeesuksen asettamia ja b) koska niissä on yhdistynyt Sana ja aine, jonka kautta päästään osalliseksi Kristus-uhrista syntiemme sovitukseksi.

Tämän lyhyen johdannon jälkeen käydään läpi mitä näissä sakramenteissa tarkemmin ottaen tapahtuu ja miten ne juontavat juurensa Raamatusta, erityisesti Vanhasta testamentista.

Ehtoollinen

Ehtoollinen on kasteen tavoin selkeä ulkoinen merkki, jonka kautta me tulemme osallisiksi Kristuksen uhrista, nimittäin hänen ruumiistaan ja verestään. Ehtoollista ajatellen on hyvä ensin käsitellä kahta vanhatestamentillista ateriaa: pääsiäisateriaa ja papillista uhriateriaa, joiden kautta ymmärrämme ehtoollisen merkitystä paremmin.

Pääsiäisateria

Ehtoollisen suhde pääsiäiseen on hyvin tärkeä ymmärtää. Jeesus nimittäin asetti ehtoollisen kiirastorstaina kesken pääsiäisaterian:

Aterian aikana Jeesus otti leivän, siunasi, mursi ja antoi sen opetuslapsilleen sanoen: ”Ottakaa ja syökää, tämä on minun ruumiini.” Sitten hän otti maljan, kiitti Jumalaa, antoi heille ja sanoi: ”Juokaa tästä, te kaikki. Tämä on minun vereni, liiton veri, joka kaikkien puolesta vuodatetaan syntien anteeksiantamiseksi. Ja minä sanon teille: tästedes en maista viiniköynnöksen antia ennen kuin sinä päivänä, jona juon uutta viiniä teidän kanssanne Isäni valtakunnassa.” (Matt. 26:26–29)

Toisen Mooseksen kirjan 12. luvussa kerrotaan ensimmäisestä pääsiäisestä. Israelilaisten oli teurastettava virheetön karitsa ja syötävä sen liha happamattoman leivän ja karvaiden yrttien kanssa. Mitään ei saanut jättää jäljelle. Karitsan verta siveltiin ovenpieliin. Kun Herran enkeli tuhosi Egyptin esikoisia, hän jätti näin verellä suojattujen talojen perheet koskemattomiksi. Karitsan veri ovenkarmeissa suojasi taloja Jumalan tuhoavalta pyhyydeltä. Pääsiäisateria tuli syödä joka vuosi tämän ainutkertaisen teon muistoksi.

Meille ”muistaminen” tarkoittaa jonkun kaukaisen asian nostalgista mieleen palauttamista. Mutta juutalaisille ”muistaminen” ei tarkoittanut vain mieleen palauttamista, vaan tilanteen aktualisoimista nykyhetkeen. Toisin sanoen pääsiäisaterialla juutalaiset tunnustavat, että vapauttaessaan israelilaiset Egyptistä Herra vapautti myös heidät – vaikka historiallisesti tapahtuma sijoittui Egyptistä lähteneeseen sukupolveen. Pääsiäisenä siis tunnustettiin, että Jumala siirsi Israelin – ja siten myös meidät, jotka tänään täällä syömme pääsiäisateriaa – Egyptin orjuudesta eli pimeyden valtakunnasta valon valtakuntaan, luvattuun maahan, Jumalan valtakuntaan. Tähän juutalaisten pääsiäisliturgiaan viittaa myös Paavali kirjeessään Kolossan seurakunnalle:

Kiittäkää iloiten Isää, joka on tehnyt teidät kelvollisiksi saamaan pyhille kuuluvan perintöosan valon valtakunnasta. Hän on pelastanut meidät pimeyden vallasta ja siirtänyt meidät rakkaan Poikansa valtakuntaan, hänen, joka on meidän lunastuksemme, syntiemme anteeksianto.” (Kol. 1:12–14)

Papillinen ateria

Toinen merkittävä ehtoollisen esikuva Vanhassa testamentissa liittyy samalla myös pääsiäiseen. Kyseessä on papillinen ateria, joka syötiin Jerusalemin temppelissä:

Ota parhaita vehnäjauhoja ja leivo niistä kaksitoista uhrileipää. Käytä kuhunkin uhrileipään jauhoja kaksi eefa-mitan kymmenesosaa. Aseta leivät kahteen kuuden leivän riviin puhtaalla kullalla päällystetylle pöydälle Herran eteen. Pane leipien päälle puhdasta suitsuketta, joka poltetaan Herralle omistettuna tuliuhrina, muistutusuhrina leipien sijasta. Papin tulee joka sapatti asettaa leivät paikoilleen Herran eteen; se on liittoon kuuluva ikuinen velvollisuus, joka israelilaisten on täytettävä. Leivät kuuluvat Aaronille ja hänen jälkeläisilleen. Heidän on syötävä ne pyhässä paikassa, sillä ne ovat erityisen pyhiä. Ne on säädetty heidän ikuiseksi osuudekseen Herralle omistetuista tuliuhreista.” (3. Moos. 24:5–9)

Kyseinen ateria oli siis temppelin papistolle kuuluva ateria, uhriateria, jonka papit söivät ylipapin johdolla joka päivä heidän palvellessaan temppelissä. Papit tulivat ateriaa syömällä suoraan osallisiksi uhreista. Uhrit pyhittivät heidän palveluksensa temppelissä. Myös Qumranin kirjoituksista tunnetaan samanlainen ajatus ylipapin ja/tai vanhurskauden opettajan johtamasta uhriateriasta. Yhteisö itsessään muodosti temppelin Jerusalemin temppelin tilalle ja ateriayhteydellä tultiin pyhitetyiksi.

Samalla tavoin Paavali opettaa 1. kirjeessään Korintin seurakunnalle:

Eikö malja, jonka me siunaamme, ole yhteys (koinoonia) Kristuksen vereen? Ja eikö leipä, jonka me murramme, ole yhteys (koinoonia) Kristuksen ruumiiseen? Leipä on yksi, ja niin mekin olemme yksi ruumis, vaikka meitä on monta, sillä tulemme kaikki osallisiksi tuosta yhdestä leivästä. Ajatelkaa Israelin kansaa! Eivätkö papit, jotka syövät uhrilihaa, joudu läheiseen yhteyteen (koinonoi) alttarin kanssa?” (1. Kor. 10:16–18)

Paavalilla on ehtoollisen taustalla ajatus papillisesta ateriasta. Ajatus kulkee samoja polkuja läpi koko Uuden testamentin. Seurakunta, kristittyjen yhteys, kirkko, Kristuksen ruumis on uusi temppeli, jonka Jeesus on rakentanut. Sen kaikki jäsenet on kasteessa otettu palvelukseen ja heistä on tehty pyhä papisto. Ensimmäisestä Pietarin kirjeestä löytyy hyvä esimerkki, miten pääsiäinen, kaste, ehtoollinen, temppeli ja pappeus on liitetty sujuvasti yhteen:

Tulkaa hänen luokseen, elävän kiven luo, jonka ihmiset ovat hylänneet mutta joka on Jumalan valitsema ja hänen silmissään kallisarvoinen. Ja rakentukaa itsekin elävinä kivinä hengelliseksi rakennukseksi, pyhäksi papistoksi, toimittaaksenne hengellisiä uhreja, jotka ovat Jumalalle otollisia Jeesuksen Kristuksen tähden. Sanotaanhan Raamatussa: – Katso, minä lasken Siioniin kulmakiven, valitun kiven, jonka arvo on suuri. Joka häneen uskoo, ei joudu häpeään. Te, jotka uskotte, saatte siis osaksenne tämän arvon ja kunnian, mutta niille, jotka eivät usko, ”kivestä, jonka rakentajat hylkäsivät, on tullut kulmakivi, kompastuskivi ja kallio johon langetaan”. Koska he eivät tottele sanaa, he kompastuvat, ja se heidän osakseen on määrättykin. Mutta te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa. Ennen te ette olleet kansa, mutta nyt te olette Jumalan kansa. Ennen te olitte armoa vailla, mutta nyt on Jumala teidät armahtanut.” (1. Piet. 2:4–10)

Pääsiäisaterian ja temppelissä syödyn papillisen aterian lisäksi Jeesus rinnastaa erämaassa syödyn mannan ja itsensä Johanneksen evankeliumissa:

Meidän isämme söivät autiomaassa mannaa, niin kuin kirjoituksissa sanotaan: ’Hän antoi taivaasta leipää heille syötäväksi.’” Tähän Jeesus vastasi: ”Totisesti, totisesti: ei Mooses teille antanut taivaasta leipää, vaan todellista taivaan leipää teille antaa minun Isäni. Jumalan leipä on se, joka tulee taivaasta ja antaa maailmalle elämän.” He sanoivat: ”Anna meille aina sitä leipää.” Jeesus sanoi: ”Minä olen elämän leipä. Joka tulee minun luokseni, ei koskaan ole nälissään, ja joka uskoo minuun, ei enää koskaan ole janoissaan.” – – ”Minä olen elämän leipä. Teidän isänne söivät autiomaassa mannaa, ja silti he ovat kuolleet. Mutta tämä leipä tulee taivaasta, ja se, joka tätä syö, ei kuole. Minä olen tämä elävä leipä, joka on tullut taivaasta, ja se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti. Leipä, jonka minä annan, on minun ruumiini. Minä annan sen, että maailma saisi elää.” Tästä sukeutui kiivas väittely juutalaisten kesken. He kysyivät toisiltaan: ”Kuinka tuo mies voisi antaa ruumiinsa meidän syötäväksemme?” Jeesus sanoi heille: ”Totisesti, totisesti: ellette te syö Ihmisen Pojan lihaa ja juo hänen vertaan, teillä ei ole elämää. Mutta sillä, joka syö minun lihani ja juo minun vereni, on ikuinen elämä, ja viimeisenä päivänä minä herätän hänet. Minun lihani on todellinen ruoka, minun vereni on todellinen juoma. Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, pysyy minussa, ja minä pysyn hänessä. Isä, joka elää, on minut lähettänyt, ja niin kuin minä saan elämäni Isältä, niin saa minulta elämän se, joka minua syö. Tämä on se leipä, joka on tullut alas taivaasta. Se on toisenlaista kuin se ruoka, jota teidän isänne söivät: he ovat kuolleet, mutta se, joka syö tätä leipää, elää ikuisesti.” (Joh. 6:31–35, 48–58)

Tässä Jeesus kuvaa ehtoollista. Kreikankielisessä alkutekstissä puhutaan konkreettisesta kuluttamisesta syömisenä. Tarkoituksena on korostaa syömisen fyysisyyttä. Jeesus yhdistää mannan, pääsiäisen ihmeen, leivän ja viinin ja yhteyden häneen syömisen kautta. Kaikki elementit ovat siis läsnä. Ehtoollisella me syömme Kristuksen ruumiin ja veren ja tulemme osallisiksi hänestä ja hänen yhteyteensä.

Jeesuksen seuraajat eivät syyttä suotta loukkaantuneet häneen. Moni lopetti hänen seuraamisensa tähän. Pietari kuitenkin vastasi, kun Jeesus kysyi häneltä, tahtoisiko hänkin jättää hänet:

”Herra, mihin muualle me menisimme? Sinulla on ikuisen elämän sanat.” (Joh. 6:68)

Ehtoollisen merkitys

Ehtoollisella voidaan siis nähdä olevan neljä erilaista merkitystä, ja näin sitä on yleisesti luonnehdittukin:

Ehtoollinen on ensiksikin muistoateria. Se aktualisoi kiirastorstain tapahtumat. Jeesus on itse läsnä ja vakuuttaa, että hän on sovittanut syntimme Golgatalla. Hän itse antaa ruumiinsa ja verensä.

Toiseksi ehtoollinen on yhteysateria. Siinä kristitty seurakunta on yksi. Leipä on yksi ja samoin mekin olemme yksi ruumis, kuten Paavali sanoo, 1. Kor. 10:17.

Kolmanneksi ehtoollinen on kiitosateria. Siitä juontaa alkunsa myös kreikankielinen termi eukaristia. Samalla tavoin juutalaiset kiittävät pääsiäisaterialla Jumalaa pelastuksestaan.

Neljänneksi ehtoollinen on uhriateria, jonka kautta pääsemme osallisiksi Kristus-uhrista, siitä uhrista, jonka hän on kertakaikkisesti antanut Golgatan ristillä syntiemme sovitukseksi. Ehtoollisella me syömme Kristuksen ruumiin ja veren leivässä ja viinissä.

– – –

Kirjoitin ehtoollisesta kokemuksellisesta näkökulmasta myös Aarreaittaan.

Joulumaa

Toissa jouluna pohdiskelin joulupukin ja Jumalan eroa harvinaisen ärsyttävässä joululaulussa Joulupukki matkaan jo käy, jonka uhriksi jouduin joulutonttuna Postin (eiku Itellan, eiku Posti Group Oyj:n) palveluksessa. Tällä kertaa käydään kiinni toiseen ikivihreään.

Kyseessä on se perinteinen, legendaarisen Katri Helenan jo vuonna 1978 laulama Joulumaa. Ohessa löytyy sanat tähän ikivihreään jouluviisuun:

Joulumaahan matkamies jo moni tietä kysyy;
Sinne saattaa löytää, vaikka paikallansa pysyy.
Katson taivaan tähtiä ja niiden helminauhaa,
Itsestäni etsittävä on mun joulurauhaa.

Joulumaa on muutakin kuin tunturi ja lunta.

Joulumaa on ihmismielen rauhan valtakunta.
Eikä sinne matka silloin kovin kauan kestä,
Joulumaa jos jokaiselta löytyy sydämestä!

Joulumaasta kuvitellaan paljon kaikenlaista,
Kuinka toiveet toteutuu ja on niin satumaista.
Voi, jos jostain saada voisin suuren puurokauhan,
Sillä antaa tahtoisin mä maailmalle rauhan!

Joulumaa on muutakin kuin pelkkää toiveunta…

Joulumaasta uskoo moni onnen löytävänsä,
Mutta sepä kätkeytyy tai narraa etsijänsä.
Onnea kun mikään mylly valmiiksi ei jauha –
Itsestään on löydettävä ihmisen vain rauha.

Joulumaa on muutakin kuin pelkkää toiveunta…

Joulumaa on muutakin kuin pelkkää toiveunta…

Joulumaa on sanoiltaan hyvin mielenkiintoinen kappale. Ensiksi ihmisellä on hinku joulumaahan: moni matkamies kysyy tietä sinne. Toiseksi kyseinen joulumaa on jotain muutakin kuin tunturi ja lunta, tai pelkkää toiveunta. Sitä kuvataan ihmismielen rauhan valtakunnaksi. Se löytyy jokaisen sydämestä eikä matka kestäkään pitkään. Kunhan vain löydetään itsestä joulun hieno rauha.

Mutta käsi ylös: ken on rauhan sieltä sydämestään löytänyt? En ainakaan minä. Jonkin aikaa kun penkoo niin ehkä löytää itsestään jonkinlaista rauhan tunnetta. Sellaista epämääräistä oloa, että ehkä voi hetkeksi hellittää puristuksesta. Mutta kun pidemmälle tonkii ja tonkii, niin ontoksi se olo jää. Omasta sydämestään on vaikea löytää mitään pysyvää. Ehkä sieltä löytyy jokin sisäinen hetkellinen tyyneys, joka tulee hetkiseksi ja lähtee sen sileän tien. Tunteet tulevat ja menevät. Eikä se sydän aina niin hyvältä muutenkaan näytä. Sieltä löytyy myös ärtymystä, pahoja asioita, petollisuutta. Joku viisas mies kaksi tuhatta vuotta sitten sanoikin, että sydämestä lähtevät kaikki pahat ajatukset ja niiden mukana kaikki muukin, mikä ei päivänvaloa näe – mutta jonka Iltalehden toimittaja näkee ja saa siitä mehevät otsikot. Ne otsikot kirkuvat meidän sydämiemme hedelmää. Rauhan valtakuntako?

Ei hyvältä näytä. Mutta ehkä joululla on jotain muutakin annettavaa kuin kehotusta etsiä itsestä rauhaa ja autuutta. Entä jos joulu voisi tänä vuonna merkitä sitä, että siihen oikeaan joulumaahan, joka ei ole toiveunta eikä vain ihmismielen rauhan valtakunta, on pääsy pedattu? Siitä on luvattu, että kun sitä etsitään, niin se myös löydetään. Että kun kolkutetaan, niin avataan. Että kun anotaan, niin annetaan. On sanottu, että joulumaan omistaja tahtoo kaikkien sinne pääsevän. Se jopa tuodaan sinun luoksesi.

Siellä joulumaassa ei kiristellä hampaita eikä itketä. Itse omistaja kuivaa kyyneleet. Ei ole itkua, ei parkua eikä mitään pahaa, sillä kaikki entinen on mennyt. Joulumaassa kaikki on hyvin. Itse Rakkaus on läsnä.

Se joulumaa takaa rauhan, sellaisen rauhan jota ei tarvitsekaan etsiä itsestä, vaan joka tulee ulkopuolelta ja joka ylittää kaiken ymmärryksen. Sellainen rauha, joka on rauhaa vaikka ei siltä aina tuntuisi. Kun sydän lyö ja väpättää, niin se rauha pysyy ja on vankkumaton. Kun arjen kiireet puristavat ja lahjoja ei ole vieläkään ostettu, niin se rauha pysyy – jopa silloin, kun sitä ei välttämättä tunne. Vaikka vuoret järkkyisivät, ja kukkulat horjuisivat, hänen rakkautensa sinuun ei järky, eikä hänen rauhanliittonsa horju, sanotaan.

Ei tarvitse suorittaa, ei tarvitse etsiä ja kaivata. Kaikki on valmiina.

Kyllä, jos et tässä vaiheessa jo huomannut, niin joulumaa on taivasten valtakunta. Joulumaa on Jumalan valtakunta. Onhan sen valtias itse Rauhanruhtinas, ihmeellinen Neuvonantaja, Väkevä Jumala. Jeesus Kristus. Suomeksi: Kuningas Jeesus.

Ehkä nyt nousee kysymys jonkun huulille ja näppäimistö alkaa sauhuta: Mitäh? Se jos mikä vasta onkin toiveunta!

Voin vastata: se ei ole toiveunta. Se on täyttä todellisuutta. Kysy keneltä kristityltä tahansa. Sen merkkikin on täyttä konkretiaa. Joulukin kertoo (tai sen ainakin pitäisi kertoa) siitä. Inkarnaatio. Jumala tulee ihmiseksi. Jeesus-lapsi syntyy neitsyt Mariasta ihmeellisellä tavalla Betlehemin syöttökaukaloon. Siitä se matka sitten lähti.

Kolmekymmentä vuotta. Ihmetystä. Viimeiset kolme vuotta tiukkaa lakia, mutta myös evankeliumia. Ei, rauhaa ei löydetty silloin, eikä sitä löydetä nykyäänkään omasta itsestä. Mutta: ”Aika on täyttynyt. Jumalan valtakunta on tullut lähelle. Kääntykää ja uskokaa hyvä sanoma.” (Mark. 1:15), ”Katsokaa: Jumalan karitsa, joka ottaa pois maailman synnin!” (Joh. 1:29)

Suurin merkki, suoranainen rakkauden merkki, on risti. Se takaa meille rauhan itsemme ja Jumalan kanssa. Mutta Jeesukselle se tarjosi vain levottomuutta. ”Jumalani, Jumalani! Miksi hylkäsit minut?” (Matt. 27:46) Jeesus kärsi helvetin meidän syntiemme puolesta, jotta meillä olisi rauha Jumalan kanssa, jotta meidän ei tarvitsisi kärsiä ja olla erossa joulumaasta, rauhan tyyssijasta, Jumalan valtakunnasta, taivaasta.

Ja sitten: tyhjä hauta, pääsiäisen ihme. Ajattele! Hän nousi ylös kuolleista. Pelkureista tulikin rohkimuksia. He asettivat koko elämänsä alttiiksi joulumaan sanoman puolesta: sen aidon joulumaan, joka tuleekin ihmisen ulkopuolelta, lahjana, yksin armosta, yksin uskosta ja yksin Kristuksen tähden, kuten eräs keskiaikainen saksalainen joulumaan asukas totesi huomatessaan, että hänkin saa olla rauhassa eikä hänenkään tarvitse sitä joulumaata ja rauhaa omasta sydämestään etsiä. Sillä kaikki synnit on annettu anteeksi, kaikki velat on pyyhitty pois. Yksin armosta, yksin uskosta, yksin Kristuksen tähden.

Niin. Tämä kaikki on historiallista todellisuutta, niin ainakin väitetään ja väitämme mekin rinta rottingilla. Ei epämääräistä tunnetta siellä tai täällä, vaan oikeita historian tapahtumia. Toki niiden historiallisuutta vastaan hyökätään joka joulu ja pääsiäinen. Mutta edelleen Raamattu ja sen kertomukset – jotka kertovat elävästä historiasta ja oikeista historian tapahtumista – kestävät kriittisenkin tarkastelun. Se ei ole pelkkää toiveunta.

Yhä tänäänkin löytyy marttyyreita, jotka panevat alttiiksi elämänsä, jotta evankeliumi aidosta joulumaasta voisi saavuttaa kaikki maailman ääret. Valtuuttihan itse Rauhanruhtinas joulumaan kansalaisia antamaan jokaiselle joulumaan kansalaisuuden ja passin kastamalla heitä Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen ja opettamalla heitä noudattamaan kaikkea, mitä hän käski apostoleita, ensimmäisiä joulun lähettiläitä, noudattamaan.

Joulun sanoma tulee konkreettiseksi nyt jouluna. Entä jos menisitkin jouluyönä tai joulupäivän aamuna kirkkoon, messuun, itse Rauhanruhtinaan luokse. Siellä hän on konkreettisesti läsnä. Sen hän on luvannut. Siellä julistetaan sanomaa joulumaasta. Itse Rauhanruhtinas puhuu. Ja siellä päästään osalliseksi rauhasta, joka ylittää kaiken ymmärryksen, Jumalan rauhasta. Hän antaa itse itsensä meille ehtoollisen leivässä ja viinissä, Kristuksen ruumiissa ja veressä. Se on rauhan eliksiiriä – konkreettista esimakua joulumaasta. Älä jätä tilaisuutta käyttämättä.

Hyvää joulua ja siunattua uutta vuotta! Nähdään kirkossa!

Vanhan testamentin kristologia ja perinteisten teologien kokoontumisajot

Kesän aikana sain viimein luettua SLEY-Median kustantaman tiiliskiven Kristus Vanhassa testamentissa (560 s., 2013). Kyseinen teos on vähän kuin vanhojen partojen kokoontumisajot, vaikka on mukana myös nuorempiakin teologisia kovia luita. Kirjan ovat toimittaneet entinen Kansanlähetyksen pääsihteeri, rovasti, entisen Suomen ja Ruotsin lähetyshiippakunnan Suomen (tai sitten ihan lyhyesti Luther-säätiön) piispa Matti Väisänen sekä Kansanlähetysopiston linjavastaava, teologian tohtori ja Åbo Akademin Jeesus-tutkija Vesa Ollilainen. Ensimmäinen on niitä vanhoja patuja ja toinen nuorempia veijareita. Toimituskuntaan on lisäksi kuulunut puheenjohtajana entinen Suomen teologisen instituutin pääsihteeri, rovasti Henrik Perret sekä Matti Liljeqvist. Kirjan taustalla on professori Antti Laaton vuonna 2006 kirjoittama oivallinen teos Emmauksen tiellä, josta olen näillä sivuilla aiemminkin kertonut. Väisäsen esipuheen mukaan Laaton kirjan innoittamana alkoivat niin sanotusti rattaat pyöriä ja herätysliikeväestä kerättiin 26 eri kirjoittajaa kirjoittamaan 31 artikkelia Vanhan testamentin kristologiasta. Artikkelit jakaantuvat kolmeen eri osaan. A-osassa kristologisia lähtökohtia esittelevät Matti Väisänen, Vesa Pöyhtäri ja Timo Eskola. B-osa kahlaa hieman puuduttavasti läpi kaikkien Vanhan testamentin kirjojen etsien sieltä messiasennustuksia ja messiasodotuksia. Kolmas C-osa sitten pureutuu erillisartikkeleissa keskeisiin messiaanisiin teemoihin Vanhan testamentin lehdillä.

A-osan artikkelit käsittelevät Raamatun yhtenäisyyttä ja tulkintaa (Väisänen), kolminaisuutta (Väisänen), Jeesuksen kahta luontoa (Pöyhtäri) ja Jumalan ja Kristuksen kuninkuutta (Eskola). Näistä neljästä artikkelista erityisesti Väisäsen kolminaisuutta käsittelevä artikkeli ja Eskolan Jumalan kuninkuutta käsittelevä artikkeli olivat valaisevia. Väisänen käsittelee lyhyesti kolminaisuusopin kehitystä ja Raamatullisia perusteita. Tiiviydessään artikkeli on varsin käyttökelpoinen. Eskola taas tuo omassa artikkelissaan ilmi Vanhan testamentin odotuksen messiaskuninkaasta, joka jakaa Jumalan kuninkuuden, ja esittelee miten tätä tematiikkaa on Uudessa testamentissa käytetty Jeesuksesta puhuttaessa. Jeesus kruunataan ylösnousemuksessa kuninkaaksi. Tästä myös esimerkiksi kohta Room. 1:3–4 lopulta puhuu. Tämä on mielestäni yksi vahvimpia linkkejä Vanhan ja Uuden testamentin välillä.

B-osaa kahlatessa alkaa uinahtaa. Artikkelit toistavat toisiansa, ja parhaat palat eri kirjojen messiasennustuksista ja -odotuksista on jätetty C-osan erillisartikkeleihin. Tämä näkyy erityisesti, kun käsitellään Tooraa eli viittä Mooseksen kirjaa. Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramiehen artikkeli 2. Mooseksen kirjasta 5. Mooseksen kirjaan on tosin tiiviydestään huolimatta hyvä ja painava, kuten Soramiehen tekstit yleensäkin. Eero Junkkaalan artikkeli Joosuan kirjasta Aikakirjoihin on myös tiivis, tuntuu, että vähän turhankin tiivis. Kai siellä olisi enemmänkin ollut kerrottavaa? Edesmenneen rovasti Erkki Rannan artikkelit Jesajan ja Jeremian kirjasta taas ovat melkoista tajunnan virtaa. Niistä on paikoitellen vaikeaa saada selvää, vaikka niistäkin saa mukaansa erilaisia löytöjä. Lähdekirjallisuus on jo hieman vanhentunutta. Sakari Kähkösen artikkeli Sakarjan kirjasta ansaitsee maininnan selkeänä ja avaavana artikkelina.

Dosentti Erkki Koskenniemien pohdinnat Psalmien kirjasta ja psalmien akateemisen ja vanhan tulkintatavan ristiriidasta ovat ehkä kirjan parasta antia, joskaan artikkeli ei avaa aivan hirveästi itse kristologiaa Psalmien kirjassa. Ehkäpä sekin kiinnostaa lopulta enemmän tällaista akateemisen ja kirkollisen teologian eroja ja yhtäläisyyksiä pohtivaa suharia. Paavo Suihkosen analyysi psalmeista taas jää aika yleiseksi. Psalmeista olisi saanut varmasti paljon enemmänkin irti! Antti Laaton kirja Kristus Psalmeissa toki täyttää tämän puutteen mallikkaasti.

C-osan artikkeleista löytyvät oikeastaan koko kirjan helmet. Erityisesti on nostettava esille Åbo Akademin judaistiikan yliopistonlehtori Pekka Lindqvistin mukaansatempaava artikkeli Pyhäköstä ja Kristuksesta. Rauhalliseen mutta varsin perusteelliseen sävyyn hän käy läpi toisaalta kirkkoisien varsin mielikuvitusrikkaita tulkintoja kaikista pyhäkköteltan yksityiskohdista Kristuksen esikuvina ja sitten luovii silmiä avaavasti Uuden testamentin tulkinnassa Pyhäkköteltasta. Mailis Janatuisen kahdessa artikkelissa on liikaa toistoa – liekö sitten osa liimattu jostain muusta tekstistä? Kristus-typologia Vanhan ja Uuden testamentin yhdistäjänä on mainio artikkeli, mutta kun Daavid on siellä paljon palstatilaa vievänä esimerkkinä ja heti perään on aivan oma artikkeli Daavidista Jeesuksen ennakkokuvana, niin olisi voinut toivoa jotain pientä toimitustyötä ja esittää jotain muuta esimerkkiä ensimmäiseen artikkeliin, esimerkiksi Salomoa. Moni asia tulee kahteen kertaan – onneksi sentään eri sanoin. Muut nostamisen arvoiset artikkelit C-osassa ovat Ollilaisen Messias ihmeiden tekijänä, Juha Muukkosen Uhrit vanhassa liitossa, Petri Hiltusen Kasteen ja ehtoollisen esikuvat Vanhassa testamentissa ja Timo Laaton Vaimon siemen, joka polkee rikki käärmeen pään. Henrik Perretin Bereshit-artikkeli Raamatun ensimmäisestä sanasta ”alussa” ja sen tulkinnasta esimerkiksi Kolossalaiskirjeen ensimmäisen luvun hymnissä (1:12–20) on kyllä silmiä avaava, mutta hieman itseään toistava. Jäin odottamaan siltä itse ehkä hieman enemmän.

Mitäs sitten kirjoittajakunnasta? Kirjoittajajoukosta noin puolet on tohtoreita, puolet maistereita. Muutama maallikkokin (ei teologista tutkintoa yliopistossa) joukosta löytyy, ja kaksoistohtoriakin. Huomionarvoista on se, että 26 kirjoittajasta yksi on nainen, Mailis Janatuinen. Sen lisäksi itse ihmettelen perin syvästi, että professori Antti Laatoa ei ole mukana kirjoittajajoukossa, vaikka hänen teoksensa olikin innoittajana koko artikkelikokoelmalle. Jukka Norvannon puuttuminen kirjoittajakunnasta on myös huomionarvoista, jos ajatellaan tunnettuja suomalaisia ammattiteologeja ja raamatunopettajia, joilla olisi ollut jotain annettavaa kirjaan.

Toimitustyössä on haparoitu. Joissain artikkeleissa näyttäisi siltä, että homma on vähän juosten kustu. Nooteissa mainittuja teoksia ei löydykään kirjallisuusluettelosta artikkelin lopusta (vaikka nootti on tyyliä ’Meikäläinen 1995, 21’). Osa nooteista on myös kadonnut taitossa jonnekin bittiavaruuteen. Kirjoitusvirheitä löytyy jonkun verran. Raamattuhakemistokin näyttää päin honkia, joskin siitä on julkaistu netissä toimiva tulostettava versio. Tällaiset huolimattomuudet pilaavat muuten varsin kattavan artikkelikokoelman käyttöarvon. B-osan artikkelit voisivat nimenomaan toimia tällaisessa hakukäytössä. Tavoitteenahan on toisaalta saada lukijakuntaan niin maallikoitakin kuin raamatunopettajia. Tällaiset puutteet häiritsevät ainakin jälkimmäistä lukijakuntaa. Toivottavasti tulevaisuudessa otettavaan uuteen painokseen mokomat huolimattomuudet korjataan.

Kokonaisuudessaan kirja on kuitenkin hankkimisen arvoinen ja paljon hyvää sieltä löytyy. Erityisesti nuo esille nostamani artikkelit olivat yksistään hinnan väärti. Ehkä tässä on kuitenkin sitten vielä yksi heikkous. Osa artikkeleista on kirjoitettu ilman nootin noottia (mikä ei toisaalta välttämättä ole huono juttu), toisissa taas vaivaa on nähty paljon ja teksti on selvästi huolitellumpaa ja enemmän mietittyä. Artikkeleiden taso vaihtelee paikoittain varsin rajustikin. Se on sääli, sillä kirjasta olisi voinut olla enempäänkin. Mutta tällaisenaankin se palvelee lukijoita ja ennen kaikkea avaa Vanhaa testamenttia ja näyttää sen elimellisen yhteyden Uuteen testamenttiin ja kristinuskoon. Vanhan testamentin merkitys avautuu lukijalle uudella tavalla ja hienoja aarteita on kaivettu valmiiksi esille jokaiselle lukijalle. Ja se jos mikä lämmittää Vanhan testamentin eksegeettiä! Ja toista tällaista kirjaa ei suomeksi löydy. Summa summarum: Kirjasta olisi voinut olla vielä paremmaksi, mutta hintansa väärti se silti on. Ei kun kirjakauppaan ja tutustumaan Vanhan testamentin ihmeelliseen maailmaan Kristuksesta käsin!

kristus-vanhassa-testamentissa