Viime vuoden vuodenvaihteessa keksin ryhtyä esittelemään vuoden kymmenen parasta kirjaa. Samalla sapluunalla mennään tänäkin vuonna. Esittelen tässä blogipostauksessa lyhyesti viisi kymmenestä parhaasta viime vuonna lukemastani kirjasta. Seuraavassa kuussa esittelen loput viisi. Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä.
Toissa vuonna sain luettua 57 kirjaa. Viime vuonna määrä hyppäsi hulppeasti 79 kirjaan. Mikäs siinä kun lukeminen maittaa!
1. Craig Evans: Jeesus-huijaus paljastuu (336 s., Perussanoma 2015)
Listan ensimmäinen kirja oli viime vuoden kolmas kirja. Sitä ennen olin ehtinyt jo (vuoden 2014 puolelta lähtien) kerrata kreikan kieltäni Helsingin yliopiston mainion Alfasta alkuun -kirjan parissa ja tutustua Kuolleenmeren kääröihin kirjan The Complete World of the Dead Sea Scrolls avulla Jutta Jokirannan Åbo Akademissa vetämää kurssia varten.
Professori Craig Evansin kirjan olen arvioinut perusteellisemmin jo yhteisarviossa kolmesta Jeesus-kirjasta. Mainitsen tässä siis vain lyhyesti, että kirja esittelee uusimman Jeesus-tutkimuksen suuntauksia populaarilla (joskin vaimotestin reputtaneella!) tavalla, ja murtaa samalla myyttejä siitä, mitä akateemisen tutkimuksen valossa oikeastaan voidaan väittää. Craig Evans kuuluu maailman johtaviin Jeesus-tutkijoihin. Hän oli vierailulla Perustan teologisilla opintopäivillä viime vuoden alussa, ja hänen luentojensa innoittamana kirjan ostinkin. Kuriositeettina mainittakoon lisäksi, että emerituspiispa Wille Riekkinen arvioi kirjan Kotimaassa viime vuonna. Hän patisteli Evansia takaisin eksegetiikan peruskursseille. Itse ehkä kaikesta huolimatta patistelisin Riekkistä Evansin kursseille.
Lainaus on otettu Evansin esipuheesta, jossa hän käsittelee akateemista uraansa ja sen ja uskon välistä suhdetta.
”Akateeminen elämä ei ole vienyt minulta uskoani. Jotkut uskoni osa-alueet ovat kylläkin muuttuneet. Kaikki ei ole enää niin selvää ja mustavalkoista kuin ennen. Joktut teologiset näkökohdat ovat epävarmoja, jotkut historialliset yksityiskohdat epäselviä. Toisaalta olen havainnut, että näin oli myös Jeesuksen ja hänen ensimmäisten seuraajiensa elämässä. Ehkä usko onkin juuri sitä, ettei kaikkeen ole olemassa valmiita vastauksia.
Minun on myönnettävä, että raamattukritiikki tuntui minusta aluksi osittain hämmentävältä. Aikanaan kuitenkin oivalsin, ettei kritiikki kyseenalaistanut kristillisen sanoman ydintä, vaan siihen liittyvät käsitykset, joita monet pitävät osana itse sanomaa.” (s. 11–12)
2. Karl-Johan Illman (ja Tapani Harviainen): Judisk historia (314 s., Åbo Akademi 2002. 8:e upplagan)
Tenttikirja on mielestäni hyvä, jos siitä tenttiä varten kuuluu lukea vain osa, mutta sen lukee silti mielellään kokonaan. Näin kävi itselleni Karl-Johan Illmanin juutalaisuuden/juutalaisten historiaa käsittelevän teoksen kanssa. Kirja on pääasiassa Åbo Akademin edesmenneen Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professori Karl-Johan Illmanin (1936–2002) kirjoittama. Seemiläisten kielten ja kulttuurien emeritusprofessori Tapani Harviainen on ymmärtääkseni kirjoittanut ainoastaan loppuluvut juutalaisuudesta Suomessa. Siksi nimi on suluissa.
Åbo Akademissa on mielenkiintoinen ote eksegetiikkaan. Vanhassa opetussuunnitelmassa (johon pääsin vielä änkeytymään) Vanhan testamentin eksegetiikan toiseen peruskurssiin kuului kurssi ”Försmak av judaistik” (suomeksi esimakua judaistiikasta). Tätä varten oli tenttikirjana kyseinen Illmanin johdatus juutalaisuuden historiaan toisen temppelin tuhon jälkeisestä juutalaisuudesta 1800-luvulle. Kurssin tarkoituksena oli tutustua siihen toiseen uskontoon, joka lähti kehittymään eri suuntaan kuin kristinusko. Kyllä, juutalaisuuskin on kehittynyt 2000 vuoden aikana.
Kirja on surullinen ja pistää vihaksi. Sortoa riittää, erityisesti kristittyjen taholta. Keskiaikaa käsittelevät luvut ovat hirveää luettavaa. Kristityt muun muassa levittivät juorua, jonka mukaan juutalaiset kidnappasivat nuoria kristittyjä lapsia ja uhrasivat näitä. Näiden juorujen perusteella juutalaisia sitten lahdattiin. Myös Luther sai osansa kritiikistä.
Suosittelen lukemaan kirjan, vaikka osa informaatiosta saattaa olla vanhahkoa. Eri painokset ovat muuttaneet kirjaa aika paljon. Suomeksi kirjasta on julkaistu kaksi painosta Gaudeamuksen kustantamana 80-luvun lopulla. Tekstipätkä kertoo 1800-luvun alun antisemitismistä.
”Många som hade arbetat för judarnas emancipation trodde att judehatet var ett tecken på religiös intolerans som kunde avhjälpas genom upplysning och att judarnas inlemmande i de västerländska samhällena skulle avlägsna deras särdrag och därmed också orsakerna till judefientligheten. Under andra hälften av 1800-talet börjar en utveckling som visar det motsatta. Judehatet försvinner ingalunda utan blir salongsfähigt. Man får se den ökade antisemitismen som en reaktion mot emancipationen, som faktiskt – trots många bakslag – öppnat dörrarna till de kristna samhällena på ett dittills icke skådat sätt. Nu är det den emanciperade juden, inte som förut ”talmudjuden”, som är skottavlan för den nya rasistiska formen av judehat. Delvis är det de gamla motiven för judehatet som återkommer.
Judarna hade speciellt i Tyskland fått en framträdande ställning i det ekonomiska livet, men också inom vissa yrken, t.ex. Tidningspressen. Av socialisterna brännmärks de för att representera kapitalismen och hindra arbetarna att få det bättre. Nytt är att judarna nu anses besitta vissa mindrevärdiga rasegenskaper som inte kan utsuddas eller förbättras. Här kom den ny rasbiologin, som byggde på darwinismen att spela en roll. Den ”sociala darwinismen” ansåg att folkgrupper – liksom individer och arter i naturen – för en kamp för sin överlevnad. De som har de bästa rasegenskaperna skulle överleva, förutsatt att de inte beblandades med sämre element. Rasegenskaperna uppfattades ingalunda enbart som fysiska, de var i hög grad mentala och andliga. Termer som ”semitisk” och ”arisk” hade tidigare använts av språkforskarna för att indela språken i familjer. Nu börjar de användas för att klassificera folkgrupper enligt deras förmenta rasegenskaper. ”Semiterna” uppvisade dåliga rasegenskaper: de saknade kreativitet ifråga om litteratur, konst och filosofi och behärskades i stället av egoism, materialism och maktbegär. Judarna betraktades i regel som den sämsta sortens semiter.
En form av antisemitism var den som levererades av unghegelianerna Bruno Bauer och Ludwig Feuerbach samt av Karl Marx. De kombinearde sin antisemitism med skarp kritik av kristendomen. Bauer kritiserade judendomen för att vara fossilartad och baserad på vidskeplighet. Den kännetecknades av grymhet, hämndgirighet och egoism. Feuerbach och Marx tog fasta särskilt på egoismen och girigheten som karakteristika för judendomen. Marx, som döpts vid sex års ålder, skrev 1844 i sin skrift Zur Judenfrage att judarna har penningen till Gud. Hans beskrivning av judendomen innehåller ingenting nytt utan hörde till standardmytologin i det borgerliga tyska samhälle som han ville störta. (s. 159–160)
3. Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa. Raamatuntutkijan tarina (455 s., Kirjapaja 2014)
Helsingin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan emeritusprofessori Heikki Räisänen menehtyi uudenvuoden aatonaattona viime vuoden puolella. Rauha hänelle.
Olen lukenut Räisästä kohtalaisen paljon lyhyen opiskelijaurani aikana (teologiahan on ikuista opiskelua!). Viime vuonna luin muistelmateoksen lisäksi kurssikirjallisuutena Räisäsen läpimurtoteoksen Paul and the Law. Vuonna 2013 tentin Räisäsen suomenkielisen version Mitä varhaiset kristityt uskoivat hänen magnum opuksestaan The Rise of Christian Beliefs. Myöhemmin luin myös Risen, koska luennoin suomenkielisen version Helsingin teologiseen hakevien valmennuskurssilla Kansanlähetysopistolla.
En ole ”Räisäsen koulukuntaa”, vaan oikeastaan sieltä vastapuolelta. Diggaan enemmän Eskolasta vastakkainasettelussa Heikki Räisänen – Timo Eskola. Silti tämä kirja oli mielenkiintoista luettavaa.
Intouduin lukemaan Räisäsen omaelämäkerran pitkälti Emil Antonin positiivissävytteisen kirja-arvion sekä professori Antti Marjasen Kyyhkyselle antaman kirjasuosituksen perusteella. Ja pakko sanoa, että kirja oli yksi kiehtovimmista pitkään aikaan. Ahmaisin sen kesälukemiseksi kahden tai kolmen päivän aikana.
Taistelua ja tulkintaa käy ”pilke silmäkulmassa” läpi kirjoittajan historiaa lapsuudesta aikuisuuteen, peruskansankirkolliskonservatiivisuudesta radikaaliuteen, opiskelijasta tutkijaksi, suomalaisesta radikaalista kansainvälisen teologisen debatin keskiöön, toki kirjoittajan omasta näkökulmasta käsin. Räisäsen oma henkilökohtainen näkökulma onkin ehkä se kaikkein mielenkiintoisin anti! Olo oli vähän kuin Eero Huovisen kirjoja lukiessa. Anekdootteja riittää! Toisaalta olen pitkälti hapatettu seuraamaan asioiden kulkua suomalaisen debatin toisen osapuolen, niiden ”fundamentalistien”, ”änkyröiden” ja ”pahalta haisevien konservatiivien” näkökulmasta. Suomen teologisen instituutin kahvihuoneessa on Räisäsestä keskusteltu kerran jos toisenkin. Eskolan kirjat on luettu, ja hänen kanssaan olen henkilökohtaisestikin keskustellut usein Räisäsen teologiasta ja hermeneutiikasta eli tulkinnasta. Sammeli Juntusen Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta toisaalta kritisoi Räisästä ahkerasti, mutta antaa hänelle myös tunnustusta äärifundamentalismin torjumisesta. Jonkun sekin oli tehtävä. Näin ollen Räisäsen oma kirja täydensi mukavasti omaa kuvaani suomalaisen eksegetiikan ja akateemisen (ja myös kirkollisen) teologian historiasta. Eikä yllätyksiä puuttunut!
Lapsuuden- ja nuoruudenmuistelmat tuntuvat olevan pitkälti Räisäsen puolustelua ja erontekemistä viidesläiseen liikkeeseen. Hänen haasteensa raamatuntulkinnalle on yleensä sivuutettu maininnalla, että Räisänen oli nuorena liian fundamentalisti, ja sitten raamattukriisi teologisessa veti toiseen suuntaan. Tätä Räisänen itse ei kuitenkaan allekirjoita.
Alkuvuodet yliopistossa olivat mielenkiintoista luettavaa, varsinkin kun niitäkin voi peilata omaan yliopistotaipaleeseen, joka on mukavasti sekaisin siellä jossain kandi- ja maisterivaiheessa. Räisäsen aikana tosin kandidaatti vastasi nykyistä maisteria. Alakynnessä siis ollaan (ja varmaan pysytäänkin)!
Ehkä yksi mielenkiintoisimmista asioista itselleni olivat Räisäsen muistelmat edesmenneestä Vanhan testamentin professorista, hänen ystävästään ja opiskelutoveristaan Timo Veijolasta. Veijolan ja Räisäsen väliset suhteet ja kirjeenvaihto olivat yksi kirjan merkittävimpiä anteja. Itse tunnen pitkälti vain suomalaisen keskustelun myöhäisen Veijolan, joka puolusti Raamatun kaanonin määritelmiä ja muutenkin tutki kaanonia, ja johon esimerkiksi Sammeli Juntunen usein tukeutuu. Redaktori-Veijola on sitten tullut tutuksi enemmän Helsingissä ensimmäisen kurssikirjan kautta, josta en kauheasti muista, sekä Åbo Akademin kurssikirjoissa keskustelupartnerina, jota usein kritisoidaan (esimerkiksi Baruch Halpernin kirjassa The First Historians). Räisäsen näkökulmasta aluksi oltiin kavereita, mutta kuten Veijola oli kirjeenvaihdossaan 70-luvulla Räisäsen kanssa todennut: henkiä vielä erotellaan rintamasta. Räisänen näkee Veijolan itse irtautuneen ja kirjoittaneen outoja myöhemmällä iällään. Aiemmin Veijola oli vähän kuin taistelutoveri. Myöhemmin jokin kuitenkin muuttui, ja Veijola hyökkäsi avoimestikin Räisästä vastaan. Räisänen tuntuu ainakin kirjan perusteella oudoksuneen Veijolan muutosta.
Räisäsellä on ollut merkittävä vaikutus (sekä hyvässä että pahassa) suomalaiseen yliopistoteologiaan ja myös kirkolliseen teologiaan. Kirkollisella puolella näen hänen aiheuttaneen hämmennystä suhteessa Raamattuun, mistä kirkko ei ole vieläkään toipunut. Yliopistossa teologinen tutkimus sai hänen avullaan ja johtamanaan pitkäksi aikaa Suomen Akatemian huippututkimusyksikön statuksen ja sen mukaisesti myös rahoitusta ja mainetta. Samalla teologinen tiedekunta teki pesäeroa akateemisen ja kirkollisen teologian välille, ja siitä tuli puhtaammin akateemista. Harmi kyllä kirkko on jäänyt tämän ”akateemisuuden” vangiksi ja ikään kuin seurannut samalla tiellä kohti teologiaa – eli puhetta Jumalasta – ilman Jumalaa, vaikka se olisi hyvin voinut hyväksyä, että kirkollisessa teologiassa on toisenlainen lähtöasetelma. Timo Laaton sanat Räisäsen perinnöstä Seurakuntalaisessa ovat mielestäni hyvin kuvaavia, ja niihin voin itsekin yhtyä:
”Oman tutkimustyöni pohjalta olen vakuuttunut, että Räisäsen antama haaste kannattaa ottaa vakavasti. Hän osasi toistuvasti hahmottaa, missä varsinainen ongelma piilee. Keinotekoiset ongelmanratkaisut hän murskasi taitavasti. Harvemmin Räisänen rakensi mitään uutta ja kestävää rauniokasojen keskelle. Se jäi kai sitten meidän muiden tehtäväksi.”
Tekstipätkä kertoo Räisäsen ajan klassisten kielten opiskelusta – itseäni aina kiehtovasta aiheesta!
”Kreikka oli helppoa, koska olin sitä jo opiskellut ja siihen ihastunut ja olin aina muutaman askeleen edellä ryhmää. Opettaja, dosentti Eero Repo, huomasi tämän pian ja vapautti minut tunneista. Keväällä olin jo valmis suorittamaan kuuluisan Novum-tentin, joka kuulustelijan, professori Aimo T. Nikolaisen mukaan ”teki teologin”: hän oli muuntanut pietistisen sloganin pectus facit theologum – sydän tekee teologin – muotoon Novum facit theologum. En silti ehtinyt kurssini ensimmäiseksi. Hannu Juntunen, sittemmin teologian tohtori ja piispainkokouksen sihteeri, suoritti tentin aiemmin, muistaakseni jo maaliskuussa.
Hepreaa opetti dosentti Jussi Aro, tuleva Itämaiden kirjallisuuden professori. Aro oli tavattoman lahjakas ja laaja-alainen kielentutkija ja etevä populaarijulkaisujen kirjoittaja, mutta pedagogista taitoa hänellä ei liiemmin ollut. Aro luennoi jo lauseoppia, kun me vielä opettelimme kirjaimia. Sisäluvun ongelmiin saatiin häätapua Jehovan todistajien interlineaarisesta käännöksestä. Se esitti heprealaisen tekstin transkription ja tekstirivien välissä raakakäännöksen, josta näki mikä alkukielen sana vastasi mitäkin käännöksen kohtaa. Tätä ihmettä käytiin joukolla ostamassa Vartiotornin toimistosta Väinämöisenkadulla. Varsinaisesti pääsin jyvälle hepreasta vasta valmistautuessani luentokertaukseen lukukauden lopussa.
Kauhunsekaista kummastusta aiheutti havainto, että muutama opiskelutoveri lunttasi heprean kokeessä häikäilemättä. Ilmeisesti tarkoitus – pyhään virkaan valmistumienn – pyhitti keinot, ja näkyviin tehtäviin Suomen Siionissa nämäkin veijarit päätyivät. Toki kielet, varsinkin heprea ja latina, lienevät aina olleet suurelle osalle teologikuntaa välttämätön paha, joka on jollakin konstilla rimaa hipoen suoritettava ja jonka voi sitten iloisesti unohtaa. Kirjakaupassa oli muinoin myyjänä teologian ylioppilas, joka ei näyttänyt tietävän, että hepreankielisen julkaisun lukeminen alkaa ”lopusta”. (s. 42–43)
4. Helena Simons: Simo Kiviranta – Katkelmia (320 s., Suomen Luther-säätiö & Lutheran Heritage Foundation 2009)
Jatketaan muistelmien parissa, tällä kertaa postuumisti julkaistujen. Näitä muistelmia onkin tullut luettua tänä vuonna ehkä vähän liikaakin. Räisäsen ja Kivirannan lisäksi luin vuoden aikana myös Lauri Koskenniemen Unohtumattomia aikoja ja ihmisiä (ei kauhean mielenkiintoinen), Aapeli Saarisalon Elämäni mosaiikkia (mielenkiintoinen!) sekä Osmo Tiililän Elämäni ja kirjani (ihan ok).
Simo Kiviranta (1936–2004) on ollut minulle myyttinen henkilö. Suomen teologisessa instituutissa pyöriessäni kuulin usein tämän kaihoisalla äänellä mainitun nimen: ”Simo oli fiksu”, ”Simo tiesi kaikesta kaiken”, ”Simo oli viiltävä”, ”Simo oli osaavin teologi, jonka tiedän”. Pakkohan se oli ottaa selvää, että kuka oikein oli tämä myyttinen mies, jonka kunniaksi järjestettyyn symposiumiinkin eksyin joksikin aikaa! Ja mikäs sen parempi keino ottaa selvää, kuin lukea muistelmateos hänestä. Varsinkin kun bongasin teoksen pilkkahintaan Suomen teologisen instituutin järjestämästä teologien joulujuhlasta, nimittäin syksyn avajaisten kirjakirppikseltä!
Ja teos olikin pitkä ja kattava, henkilökohtainen ja jännittävä. Sivumäärä näyttää pieneltä mutta niin oli fonttikin – joten luettavaa riitti! Teos etenee temaattisesti lähtien liikkeelle Kivirannan varhaislapsuudesta ja sairastumisesta lapsihalvaukseen eli polioon. Tämän jälkeen käsitellään yliopisto-opiskelua, Domus Evangelica -opiskelijakotia, ulkomaan opiskelujaksoa Heidelbergissä Saksassa, kokouksia ja seurakuntatyötä. Paino kirjassa on pitkälti kirkkopolitiikassa, kirkon teologiassa ja ekumeenisissa neuvotteluissa, jotka käsittävät puolet kirjasta. Virkakomitea, jonka sihteerinä Kiviranta oli, ja Ilkon keskustelut pappisvirasta saavat tästä ison osan, noin 40–50 sivua. Mieleen jäi kirjan lopussa näkyvä Kivirannan katkeruus ystäviänsä Tuomo Mannermaata, Kalevi Toiviaista ja kumppaneita kohtaan, jotka muuttivat hänen mukaansa mielensä uudelle virkakannalle myönteiseksi ilman kunnollisia perusteita.
Kivirannalla oli merkittävä rooli sekä koko Suomen kirkossa että Helsingin yliopistossa. Hän oli konservatiiviteologi, joka yhdisti eri herätysliikkeet Suomen teologisen instituutin taakse; joka oli pioneerina varhaiskirkon tutkimuksessa Suomessa; joka oli pansofos, kaikkitietävä ja tiesi kaikesta kaiken. Kirjan mukaan hänen merkittävimpiä toimiaan olivat Leuenbergin konkordian (yritti yhdistää reformoidut ja luterilaiset yhdeksi kirkoksi) hylkääminen ekumeenisena asiakirjana, teologien mentorina toimiminen ja avustaminen systemaattisen teologian laitoksessa erityisesti legendaarisen professori Seppo A. Teinosen assistenttina. Sepon sanoin ”ilman sua mä en pärjää.” Virkakomiteassa toimiminen ja Luther-säätiön perustaminen nähdään myös tärkeinä asioina.
Tässä jälleen yksi näkökulma lähikirkon historiaan. Toisaalta muistelmissa on se vaara, että lukija jää itse toisen subjektiivisen näkökulman vangiksi. Itse olen aiemmin huomannut, että toisten mielipiteistä tulee helposti omiani, ilman että olisi oikeasti nähnyt kokonaiskuvaa. Hyvänä kontrollina kirjalle onkin Juhani Forsbergin arvio kirjasta Teologisessa aikakauskirjassa vuodelta 2010, tai vieläkin paremmin professori Risto Saarisen mielenkiintoinen artikkeli vihapuheesta ja mustamaalauksesta samaisessa aikakauskirjassa viime vuoden puolelta (5–6/2015)! Saarinen luokittelee juuri tämän kirjan sinne vihapuheen piiriin, jonka on tarkoitus herättää epäluuloa.
Kiviranta pysyy edelleen myyttisenä henkilönä. Tässä ote siitä vanhasta opiskelijavaltauksesta Helsingin yliopistossa:
”Sitten kesken kahvinjuonnin sinne tuli tyttö semmosissa talvivaatteissa sillä tavalla niinkun se olis juossu hengästyneenä, läähättäen, silmät leimuten siinä ja karjasi siellä ovella, että haluaako yliopiston opettajat tukea opiskelijoitten demokraattista vallankumousta? Hän tuli ensimmäisenä meidän pöytään ja löi semmosen paperin eteen, että paatteko tähän nimenne? Me todettiin, että me ei voida ottaa tähän mitään kantaa, kun ei me olla tämmösestä kuultukaan mitään. – –sitten sen jälkeen sinne ilmestyi ylivahtimestari, joka oli tämmönen evp-upseeri, semmonen hyvin muhkea suuri herra, joka tota valtavalla äänellä kajautti, että yliopisto suljetaan, että kootkaa tavaranne ja sulkekaa kaikki tilat, jotka voitte sulkea, että tämä rakennus voidaan vallata, että teidän täytyy toimia nopeasti.”
Kivirannan kanssa kahvilla istunut Seppo A. Teinonen totesi yliopiston arkistossa olevan Roomasta tuotua salaista materiaalia, jota muulloinkin vartioitiin tarkasti. Simo lupasi ’hoitaa laitoksen’ ja Seppo A. Teinonen lähti kotiin. Simo Kiviranta kokosi teologian laitoksella salkkunsa kaikki tärkeimmät asiakirjat siltä varalta, että hän joutuisi olemaan pois yliopistolta useampia päiviä.
”Sitten mä lukitsin ne kaapit, jossa oli niitä meidän salaisia asiakirjoja, joista ei tiedetty muuta kun joskus tutkijoille annettiin, mutta niitä ei ollut luetteloitu näitä Vatikaanin kirkolliskokouksen salaisia valmisteluasiakirjoja, joita Teinonen oli henkilökohtaisesti Roomasta käynyt poimimassa istuntosaleista noin vaan ihan röyhkeästi. Sitä ei missään muualla ollu ku meillä, se oli aika arvokas kokoelma. No, se otti oman aikansa, kun mä sitä tein ja sitten kun mä tulin hissillä alas ala-aulaan niin sitten oli jo – – kaikki yliopiston sellaset nahkatuolit ja metallituolit ja muut, ne oli kasattu kaikki ovien eteen ja ovet oli lukossa. Mä sanoin, että hetkinen, että mä haluaisin päästä tästä ulos, niin [vahtimestari] sanoi, että ei voi ajatellakaan, että hän avaa enää ovia, että se voi olla kohtalokasta. Mä sanoin, että kyllä mun täytyis täältä pois päästä, mun autonikin on tossa ihan yliopiston edessä. Siinä oli yliopiston parkkipaikka, jossa mä invaluvalla pidin autoani. – –Sitten yksi vahtimestari sanoi, että mennääs täältä kanslerin toimiston sivuovesta, että sieltä on semmonen sivukäytävä, että sitä ei kukaan tiedä ja niin hän johdatti mut semmosia sivukäytäviä myöten kanslerin kansliaan ja sieltä jostain mä tulin ulos, kiersin nurkan takaa autooni ja katselin, että koska sieltä vallankumousjoukot tulee. Ei pienintäkään ääntä kuulunu ja mä lähdin sitten ajeleen kotiin. – – Mä olisin vähän halunnu nähdä, että miltä se sitten tuntuu, mutta se oli ihan olematonta eikä ne sieltä mihinkään lähteny. Siellä ne mesos vähän aikaa siellä yliopistolla ja siinä kaikki.” (s. 246–247)
5. Margaret Weis & Tracy Hickman: Tiimalasivelhon lohikäärmeet (328 s., Jalava 2009)
Vaimoni on ollut jo kauan huolissaan, että en lue tarpeeksi kaunokirjallisuutta. Siksi hän huokaisikin helpotuksesta, kun löysin kesällä Tampereella Metson pääkirjastosta ensirakkauteni, Dragonlancen! Suhteeni kirjojen kanssa nimittäin alkoi kyseisen sarjan parissa ollessani pieni napero. Opittuani lukemaan veljeni sanoi lainaavansa meikäläiselle hyvän ja mielenkiintoisen kirjan kirjastosta, jos luen ensiksi jonkun lastenkirjan kotoamme. Etsin kirjahyllystä Lassien ja sanoin lukevani sen. Luin kirjaa muutamisen kymmentä sivua ja kyllästyin. Sitten valehtelin veljelleni parin päivän päästä, että olin mukamas lukenut kirjan ja niinpä hän lainasi Margaret Weisin Hengen miekan pikkunassikalle luettavaksi. Seuraavat viikot ja kuukaudet ja vuodet elinkin sitten liimautuneena nojatuoliin Dragonlancen kymmenien kirjojen parissa. Tämän jälkeen saivat huomiota osakseen Weisin ja Tracy Hickmanin muut sarjat Kuolemanportti sekä Mustamiekka. Sitten siirryttiin David Eddingsin sarjoihin Terry Pratchettin Kiekkomaailmaa unohtamatta. Ja Ursula Le Guinin Maameri-saaga vei meikäläisen myös mennessään. Parempaa sarjaa en ole lukenut.
Hengen miekka kertoo Weisin ja Hickmanin luoman Dragonlance-maailman suosituimman hahmon, velho Raistlinin lapsuudesta ja ajasta ennen Syyshämärän lohikäärmeitä, josta sarja sai alkunsa ja suosionsa. Tiimalasivelhon lohikäärmeet on viimeinen osa kolmen kirjan sarjasta Kadonneet kronikat, jotka täydentävät alkuperäistä Kronikat-sarjaa. Ensimmäisen osan Kääpiökuilujen lohikäärmeet olin lukenut jo aiemmin, mutta lukuharrastukseni oli jo kääntynyt fantasiasta teologiaan (nyt joku irvileuka saa tästä hyvän letkautuksen: lasten saduista aikuisten satuihin), Kalevi Lehtiseen ja Risto Santalaan, ennen kuin myöhemmät osat oli julkaistu. Kirjastossa vaellellessani törmäsin näihin uudempiin kirjoihin ja päätin samalla lukea vanhan trilogian uudelleen sekä uuden täydentävän trilogian vastaavat osat niihin kuuluvissa väleissä. Nostalgia oli suuri, kun elämäkin noudatti vanhaa mallia. Kesävuokra-asunnon sohva oli kulutuksessa, kun vapaapäivät ja -hetket menivät jotakuinkin kokonaan kirjojen parissa. Toinen aikaa vievä kesäharrastus oli Neverwinterin pelastaminen alkuperäisen Neverwinter Nightsin parissa.
Tiimalasivelhon lohikäärmeet kertoo Raistlinin lopusta Peitsen sodassa, josta alkuperäinen Kronikat-sarja kertoo. En viitsi spoilata, vaan suosittelen pelkästään jokaiselle kirjan (ja vieläkin enemmän koko sarjan!) lukemista. Seuraavassa pieni pätkä kuitenkin kirjan alkupuolelta. Raistlin on päätynyt Nerakaan Takhisiksen temppeliin ja jäänyt kiinni. Hänen nyyttinsä on takavarikoitu ja hän on juuri lähtemässä velho Iolanthen mukana pois kuulustelusta:
”He kumarsivat ja aikoivat jo lähteä kun Yönruhtinas pysäytti heidät. ”Näytä minulle, mitä sinulla on viimeisessä nyytissäsi.”
Raistlin punastui. ”Vakuutan teidän ylhäisyydellenne, ettei sillä ole mitään tekemistä mahdin kanssa.” Hän ei näyttänyt olevan peloissaan vaan pikemminkin hyvin kiusaantunut. ”Minä päätän siitä”; Yönruhtinas sanoi viekkaasti. Sitten hän napautti pöytää sormillaan. ”Pane se tähän.” Raistlin otti epäröiden nyytin vyöltään mutta ei avannut sitä. ”Ei tässä muukaan auta”, Iolanthe kuiskasi. ”Onko tuo, mitä sinä piilottelet, muka sen arvoinen, että sen vuoksi kannattaa antaa halkaista mahansa?” Raistlin kohautti olkiaan ja pudotti pussin pöydälle Yönruhtinaan eteen. Siellä oli jotain painavaa, koskapa se päästi tömähdyksen pudotessaan.
Yönruhtinas tarkasteli pussia epäluuloisena. Hän ei suostunut kajoamaan siihen vaan katsoi Iolanthea. ”Noita, avaa sinä se.” Iolanthe olisi leikannut mieluummin miehen laihan kurkun auki, mutta hän hillitsi kiukkunsa. hän oli yhtä utelias kuin Yönruhtinaskin näkemään, mitä nuori velho oikein oli yrittänyt salata.
Hän tutki nyyttiä hetken katseellaan ennen kuin tarttui siihen. Se oli nahkaa ja aikamoisen kulunut, ja sen suu oli suljettu nahanyörillä. Pussissa ei ollut riimuja. Eikä siihen ollut pantu suojaloitsua. Iolanthe olisi voinut varmistua pikku loitsulla siitä, oliko pussi ehkä suojattu jollain muunlaisella loitsulla, mutta hän ei halunnut antaa Yönruhtinaalle sellaista vaikutelmaa, ettei hän luottanut Raistliniin. Hän vilkaisi nuorukaista silmiään siristäen siinä toivossa, että tämä antaisi hänelle merkin siitä, ettei hän joutuisi vaaraan. Raistlin räpäytti silmiään ja hymähti. Iolanthe veti syvään henkeä ja nykäisi pussin auki. Sitten hän kurskisti sen sisään. Ensin hän hämmästyi, mutta sitten häntä alkoi naurattaa. Hän käänsi pussin nurin. Sen sisältö levisi kopisten pöydälle ja sieltä lattialle. ”Mitä tämä tarkoittaa?” yönruhtinas tivasi mulkoillen heitä kumpaakin. Langettaja kumartui tutkimaan esineitä tarkemmin.Toisin kuin Yönruhtinas, hän oli paitsi kieroutunut, myös typerä. ”Marmorikuulia, herra”, mies ilmoitti.
Iolanthe yritti olla nauramatta. Joku nauroikin jossain pimeässä nurkassa. Yönruhtinas vilkaisi nopeasti ympärilleen, ja nauraja sulki nopeasti suunsa.
”Marmorikuulia?” Yönruhtinas mulkoisi Raistlinia murhaavasti. Raistlin kävi vielä entistäkin punaisemmaksi. Hän näytti olevan hyvin häpeissään. ”Tiedän, että nämä ovat lasten leluja, herra, mutta pidän niistä. Kuulilla leikkiminen saa mieleni rauhoittumaan. Jos teillä on taipumusta levottomuuteen, herra, niin voin suositella…” ”Olen hukannut jo tarpeeksi aikaani sinuun. Ulos täältä!” Yönruhtinas käski. ”Äläkä tule enää takaisin. Kuningatar Takhisis ei kaipaa sinunlaistesi surkimusten ’kunnianosoituksia’.”” (s. 83–85)
Aamunvaloa, luottamusta, janoa 