Näytä niille teologi 2017 – Jukka Thurén

Vuosittain tammikuun lopulla somessa järjestettävä Näytä niille teologi (lontooksi Show Them A Theologian) -viikko on taas ohi, joten on aika paljastaa tämän vuoden valinta ja kertoa miksi olen valinnut juuri hänet.

Valitsin tällä kertaa teologin, josta löysin sellaisen kuvan, että ainakaan heti ei ole selvää, kuka on kyseessä. Jukka Thurén (1930–2015) oli Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan pitkän linjan professori. Hän kouluttautui ensiksi klassillisen filologian maisteriksi ja sen jälkeen teologiksi opiskellen ensimmäistä alaa Turun yliopistossa ja jälkimmäistä Göttingenissä, Uppsalassa ja Åbo Akademissa. Teologian puolella hän oli ensi alkuun Vanhan liiton miehiä, siis Vanhan testamentin eksegeetti, ja valmistui siltä puolelta lisensiaatiksi. Tohtorinväitöksen hän teki kuitenkin myöhemmin, 1973, Uuden testamentin eksegetiikan alalta Heprealaiskirjeestä ja erityisesti sen 13. luvusta. Samaan aikaan hän toimi Åbo Akademissa kreikan lehtorina, ja vuodesta 1974 vuoteen 1993 hän toimi professorina kouluttaen suuren määrän kovan luokan eksegeettejä. Ymmärtääkseni hän painotti erityisesti alkukielten hallintaa ja niiden merkitystä teologin työkalupakissa. Se ainakin näkyy hänen kovatasoisessa Uuden testamentin kommentaarisarjassaan.

Yliopistotyönsä lisäksi Thurén osallistui uuden Raamatunkäännöksen tekemiseen sekä oli mukana myös ensimmäisessä kirkon asettamassa Tunnustuskirjojen käännöskomiteassa. Lisäksi hän käänsi varhaiskirkon muita tekstejä, kuten Meliton pääsiäissaarnan ja Augustinusta sekä luterilaisten omaa kansanpyhimystä, Lutheria. Lisäksi hän oli mukana Suomen kirkon ja Venäjän ortodoksisen kirkon välisissä neuvotteluissa. Eläköitymisen jälkeen hän opiskeli viron kielen ja toimi Tarton yliopistossa opettajana. Kovan luokan jäbä siis!

Thurénin jalanjäljissä on ollut hyvä kulkea

Olin lukenut jonkin verran Thurénista ja tiesin hänen merkityksestään suomalaiselle teologialle jo aiemmin. Kunnolla en kuitenkaan hänen teksteihinsä, tai kommentaarisarjaan, ollut ennen Åbo Akademiin siirtymistä tarttunut. Pidin häntä sellaisena ”evankelisen liikkeen” jäbänä, jota kaikki evankeliset fanittavat vain koska hän oli evankelinen. Ja hänhän toimikin suurimmaksi osaksi juuri evankelisen liikkeen piirissä.

Uuden testamentin kreikan tekstikursseilla Sven-Olav Back kuitenkin suositteli meitä katsomaan filologisia niksejä ja apua käännösongelmiin Thurénin kommentaareista Galatalaiskirjeeseen ja Roomalaiskirjeeseen. Jäin koukkuun, ja myöhemmin käytinkin Thurénia aina kääntäessäni mitä tahansa tekstiä myös kurssien ulkopuolella. Thurénin kommentaarisarja on syvintä ja oivaltavinta kommentaarikirjallisuutta, mitä Uuteen testamenttiin suomeksi löytyy.

Kommentaareista innostuneena lähdin tutustumaan miehen tuotantoon enemmänkin. Kirjastosta löytyneet Israelin usko ja Kirkon usko avasivat tarkkanäköisesti ekumeenisten uskontunnustusten maailmaa Raamatun tekstien ja niiden tulkintahistorian kautta. Kaksikosta Kirkon usko mahtui viime vuoden päräyttävimpiin lukukokemuksiin. Hänen pohdintansa Paavalin suhteesta lakiin Roomalaiskirjeen kommentaarissa – ja hänen lyhyt ekskurssinsa koskien Heikki Räisäsen Paul and the Lawia – oli mielenkiintoista ja avaavaa. Suomen teologisen instituutin julkaisemassa Paavali ja laki -iustitiassa (Iustitia 6, 1995) Thurén avaa omassa artikkelissaan samaa teemaa ja kritisoi jonkin verran myöhempien luterilaisten selitysraamattujenkin argumentaatiota. Thurénin loppukaneetti onkin puhutteleva: ”Tämän esityksen piilotarkoituksena on ollut terävöittää lukijoiden kriittistä asennetta. Sellaista tarvitaan myös silloin, kun luetaan C:n [Concordia Self-Study Bible] tasoista suositeltavaa kirjallisuutta.”

Luterilainen tunnustus oli Thurénille selkeästi rakas. Hän halusi kuitenkin mennä meidän ajastamme viittäsataa vuotta kauemmaksikin kalaan, aina Vanhan testamentin maailmaan asti. Hänen tekstinsä olivat pureskeltuja ja mietittyjä, märehdittyjä. Erityisesti varhaisemmissa kommentaareissa nostetaan kissa pöydälle myös Tunnustuskirjojen raamattuargumentaation suhteen. Toisaalta Thurén näkee myös, että tunnustuksen ja Raamatun välillä on yhteys. Tunnustus on siis raamatullista tunnustusta. Vaikka luterilaisilla isillä jokin argumentti ei aina pitänyt, itse teologia ei romahda, sillä niiden taakse löytyy muita argumentteja tai toisia Raamatunkohtia saman argumentin taustalle.

Samaan aikaan Thurén on näyttänyt itselleni mallia myös siinä, että raamatuntutkimus ja klassisten kielten hallinta voivat tukea ja auttaa nimenomaan seurakuntia ja kirkkoa. Akateeminen tutkimus on siis hyödyllistä ja sitä voi tehdä muutenkin kuin kunnon postmodernismin hengessä hajottamalla katedraaleja ja rakentamatta mitään tilalle. Räisänen muistaakseni mainitsee elämäkerrassaan Thurénin joskus laukoneen, että eksegetiikka on kirkon orja. On tai ei ole. Itse ainakin pyrin siihen, että oma eksegetiikkani voisi olla rakentamassa kirkon työtä – akateemisista ihanteista luopumatta.

Thurén on mielestäni aliarvostettu eksegeetti suomalaisen yliopistollisen eksegetiikan historiassa. Lukekaamme Thurénia, erityisesti hänen kommentaarejaan, Thurénin hengessä kriittistä silmää unohtamatta!

Mainokset

Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2

Viime vuoden puolella julkaisin listauksen viisi ensimmäistä kirjaa. Jälkimmäiset viisi esitellään nyt. Eikun lukemaan!

6. Pia Rendic: Ihmiskaupan kasvot (225 s., Uusi tie 2015)

Pia Rendicin Ihmiskaupan kasvot on sinänsä hyvin ikävää lisättävää tähän listaukseen, mutta se on ansainnut paikkansa. Rendic on teologian maisteri ja lastentarhanopettaja, joka on työskennellyt pitkään ihmiskaupan uhrien parissa Euroopan ihmiskaupan solmukohdassa Kyproksella. Kirja on hyödyllinen, koskettava, surullinen ja vihastuttava tietopaketti ihmiskaupasta, erityisesti seksiperäisestä ihmiskaupasta, niin kristitylle kuin taistelevalle ateistillekin. Rendicin ihmiskäsitys on kristillinen, ja se tietenkin näkyy kirjassa.

Rendic käsittelee (seksiperäistä) ihmiskauppaa niin tutkimusten, uhrien ja ihmiskauppiaiden omien kertomusten kuin oman työssään saamansa kokemuksen valossa.

Yksi Rendicin kirjan olennainen osa on puhuminen pornosta ja prostituutiosta ja niiden linkittymisestä ihmiskauppaan. Pornosta on tullut myös Suomessa yhä hyväksytympää. Rendic kuitenkin esittelee tutkimusten avulla, mitä haittoja pornon katsomisesta aiheutuu sekä yhteiskunnalle, yksilölle että ihmiskaupan uhrille. Pitkäaikaisen pornolle altistumisen vaikutuksia yksilöön ovat muun muassa liioiteltu ja yliampuva käsitys seksuaalisesta aktiivisuudesta yhteiskunnassa, tuhoutunut luottamus, toivottomuus seksuaalisen sitoutumisen suhteen, käsitys siveettömyydestä luonnollisena tilana, kyynisyys rakkautta kohtaan, usko avioliiton seksuaaliseen epätyydyttävyyteen, kyvyttömyys sitoutua perhe-elämään ja lastenkasvatukseen, avioeron kasvava riski, vähentynyt seksuaalinen läheisyys avioliitossa, uskottomuus sekä avioliiton ja lastenkasvatuksen aliarvostus. Ei tietenkään kaikkea kaikille, mutta muun muassa tällaisen listan Rendic kirjassaan antaa ja perustelee sitä tutkimuksilla. Siitä voi sitten lähteä pohtimaan yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Haastan jokaista tarttumaan kirjaan ja pohtimaan erityisesti omaa suhtautumistaan pornoon.

”Mielestäni onkin hämmästyttävää, että kaikista haittavaikutuksista huolimatta pornon aiheuttama riippuvuus oheisilmiöineen on yhteiskunnassamme edelleen pitkälti vaiettu aihe. Näyttää siltä, että pornografia siihen liittyvine moraalisine siteineen on myös tieteellisessä keskustelussa huomattavasti vaikeammin lähestyttävä aihe kuin esimerkiksi toiset ns. luonnolliset addiktiot, kuten ylensyönti ja uhkapelaaminen. Donald L. Hilton ja Clark Watts toteavat pornoriippuvuutta neurotieteen näkökulmasta käsittelevässä artikkelissaan, että kyseessä ei ole mikään pieni, merkityksetön ilmiö, vaikka vallalla onkin taipumus vähätellä pornon katsomisen sosiaalisia ja biologisia vaikutuksia. Päinvastoin: Hilton ja Watts osoittavat, että jos pornografiaa ja pornoaddiktiota tarkkaillaan objektiivisesti seksiteollisuuden ulkopuolelta, tieteelliset todisteet osoittavat kiistatta, että pornografialla on monia haitallisia vaikutuksia. (Hilton & Watts 2011).

Sosiaalisia haittavaikutuksia ovat tutkineet mm. Bourke ja Hernandez, jotka osoittivat vuonna 2009 tekemässään tutkimuksessa selvän yhteyden pornografian ja pedofilian välillä. Lapsipornoa käyttävät miehet päätyivät lähes aina todellisiin seksisuhteisiin lasten kanssa. Hald puolestaan osoittaa vuodelta 2010 olevassa tutkimuksessaan, että pornon katsomisen ja naisiin kohdistuvan väkivallan välillä on selvä vastaavuus: pornoa katsovat miehet ovat keskimääräistä väkivaltaisempia naisia kohtaan. Myös Collins, Elliot ja Berry et al. toteavat vuonna 2004 tekemässään tutkimuksessa, että pornolle altistuminen ja pornon katsominen altistavat nuoria epäterveelle seksuaaliselle kehitykselle.

Myös pornon aivoihin ja aivotoimintaan aiheuttamat haittavaikutukset ovat kiistattomia. Donald L. Hiltonin mukaan porno, kuten muutkin addiktiot aiheuttavat aivoissa kemiallisia muutoksia sekä anatomisia ja patologisia muutoksia, jotka ilmenevät erilaisina aivojen toimintahäiriöinä. Yleisin näistä on Hiltonin mukaan aivojen etuosan toimintahäiriö, ”jarrutusjärjestelmän” vaurioituminen (hypofrontal syndrome). Sen seurauksena ihminen alkaa kärsiä impulsiivisuudesta, pakko-oireista, epävakaasta tunne-elämästä ja heikentyneestä arvostelukyvystä. (Hilton 2011)

Pornon katsomisen seuraukset voivat siis pahimmillaan johtaa vaikeaan seksiaddiktioon, jonka anatomiset seuraukset aivoissa ovat samankaltaisia kuin vahvojen huumeiden, kuten kokaiinin käyttäjillä (mm. tilanmenetys otsalohkoissa). Tutkijat ovat huomanneet myös, että seksuaalisuus kasvattaa DeltaFosB:n määrää kehossa. Tämän kemikaalin ylituotanto aiheuttaa jo edellä mainittua aivojen toimintahäiriötä (hypofrontal syndrome) ja vaikuttaa vaikean addiktion syntymiseen. Hilton toteaakin, että jos suljemme silmämme pornografian kyvyltä muuttaa aivoja rakenteellisesti, neurokemiallisesti ja aineenvaihdunnallisesti, tuhoamme kykymme vaikuttaa kyseisen addiktion hoitoon.” (s. 67–68)

7. William & J.R. McNeill: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan (512 s., Vastapaino 2005)

Vakavat aiheet jatkuvat. Lähi-idän tutkimuksen valintakoetta varten pänttäsin Fred Karlssonin Suomen peruskieliopin lisäksi McNeillien isä-poika-historioitsijaduon maailmanhistoriatiiliskiven. Kirjan perusajatus tulee ilmi nimestä Verkottunut ihmiskunta. McNeillit käsittelevät koko maailman historiaa nimenomaan ihmiskunnan luomasta verkosta käsin. Eri kulttuurit ovat tai ovat olematta sen piirissä. Verkko vaikuttaa kulttuurin kehitykseen, talouteen, valtaan, uskontoon, tauteihin, sotiin ja niin edelleen.

Kirja käy tämän näkökulman avulla läpi koko ihmiskunnan historian pääpiirteissään. Se alkaa aikojen alkuhämäristä. Kuva tarkentuu pikkuhiljaa, kun arkeologiset löydöt tulevat mukaan kuvioihin. Aluksi muodostuvat Etelä-Amerikkaan, Lähi-idän ”käytävään” (Egyptistä Intiaan) sekä Kiinaan ensimmäisten ”korkeakulttuurien” luomat suuremmat verkot, jotka yhdistävät pienet paikallisverkot. Pikkuhiljaa yhteys vahvenee ja verkot kasvavat. Mitä suuremmaksi ja tiiviimmäksi verkot tulevat, sitä enemmän aihetta käsitellään. Kirja päättyy nykyajan verkon summittaiseen kuvaukseen ja varsin pessimistisiin tulevaisuudenkatsauksiin. Maailmanhistorian pääpiirteet avautuvat maallikollekin varsin hyvin.

Koska itse olen tutustunut erityisesti Mesopotamiaan ja Lähi-itään ja sen muinaiseen historiaan, huomasin, että kirjassa on osittain jo vanhaa tietoa. Suurin osa lähteistä on 50–70-luvuilta, ja alan (kuten varmaan muidenkin alojen) tutkimus on mennyt niistä ajoista paljonkin eteenpäin. Toisaalta koko ihmiskunnan historian tiivistäminen 500 sivuun ei voi mennä kovin pieniin detaljeihin eikä kaikesta voikaan olla täysin uusinta tutkimuskirjallisuutta käytössä. Yleensä yleisteokset perustuvatkin ”vanhentuneeseen” tietoon, tai ehkäpä paremmin sanottuna jo koeteltuun tietoon.

Kirjaa lukiessani mieleni valtasi suuri toivottomuus ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen. Toisaalta vanhat Saarnaajan viisaudet ”Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta” (Saarn. 1:2) ja ”Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.” (Saarn. 1:9) pitävät edelleen paikkansa. Ihminen ei ole oppinut vuosituhansien aikana mitään vaan on edelleen yhtä ahne ja syntinen paska kuin ennenkin. Enkä minä ole siitä mitenkään poikkeus. Ainut toivoni kaiken turhuuden keskellä onkin Jumalan ansaitsematon armo, ja siitä saan voimaa taistella turhuuksien turhuuttakin vastaan, ainakin päivän kerrallaan.

Kirjan katsantokanta on tietenkin puhtaan naturalistinen. Esimerkiksi uskonnot ovat ihmisen mielenliikkeen tuotetta. Jumala ei ole ilmoittanut itseään keskellä historiaa, kuten esimeriksi kristinuskon mukaan itsekin uskon.

Ehkä joku viisastuisi, jos tämän kirjan lukisi. Ainakin sen voisi kustantaa jokaiselle kansanedustajalle ja heidät voisi vieläpä patistaa se lukemaan. Aikanaan lukiolaisena olin samaa mieltä Risto Isomäen Sarasvatin hiekasta, joka aiheutti itselleni suurta ahdistusta ilmastonmuutosta kohtaan. Ahdistus on muuttunut kyynisyydeksi. Trumped.

”Tässä kirjassa sekoitetaan vanhaa ja nuorta viiniä ja kaadetaan sekoitus uuteen leiliin. Jotkin esille tuomamme ajatukset ja näkemykset ovat hioutuneet jo puoli vuosisataa sitten esitetyistä katsannoista, osa taas näkee päivänvalon ensimmäistä kertaa. Kirjalle sen muodon antava ”uusi leili” on ajatus siitä, kuinka keskeinen asema vuorovaikutusverkostoilla on ollut ihmiskunnan historiassa.

Verkko on mielestämme joukko yhteyksiä, jotka kytkevät ihmiset toisiinsa. Yhteys voi olla muodoltaan lähestulkoon mitä tahansa: satunnainen kohtaaminen, sukulaisuus, ystävyys, yhteinen uskonto, kilpailu, vihollisuus, taloudellinen vaihtokauppa, ekologinen vaihto, poliittinen yhteistyö, jopa sotilaallinen voimainmittely. Kaikissa tällaisissa suhteissa ihmiset vaihtavat informaatiota ja ohjailevat tulevaa toimintaansa saamansa tiedon pohjalta. He välittävät myös hyödyllistä tekonologiaa, tavaroita, viljelykasveja, ajatuksia ja paljon muuta. Lisäksi he vaihtavat tahattomasti tauteja ja rikkakasveja, asioita joita ei voi hyödyntää mutta jotka siitä huolimatta vaikuttavat heidän elämäänsä (ja kuolemaansa). Historiaa muokkaa nimenomaan tällainen tiedon, tavaroiden ja vitsausten vaihtaminen ja levittäminen sekä se, miten ihmiset niihin suhtautuvat.

Historiaa eteenpäin ajava voima on ihmisen pyrkimys muuttaa olojaan vastaamaan toiveitaan. Se, mitä ihmiset aikoinaan toivoivat, sekä aineellisessa että henkisessä mielessä, ja miten he toiveitaan tavoittelivat, riippui kuitenkin tarjolla olevista tiedoista, ajatuksista ja esimerkeistä. Verkostot siis ohjasivat ja koordinoivat ihmisten jokapäiväisiä pyrkimyksiä ja toimia ja tekevät niin yhä nykyäänkin.

Ihmisten verkko on aina ollut läsnä, mutta se on muuttanut luonnettaan ja merkitystään ajan kuluessa niin paljon, että aiomme puhua verkoista monikossa. Ihmisten välinen verkko on yksinkertaisimmassa muodossaan ollut olemassa vähintään puhekyvyn kehittymisestä lähtien. Varhaiset esi-isämme puhalsivat pieniin yhteisöihinsä yhteishenkeä puhumalla keskenään ja vaihtamalla tietoja ja tavaroita. Ryhmät viestivät ja olivat tekemisissä myös toistensa kanssa, vaikkakin satunnaisesti. Vaikka esi-isämme valloittivat jokaisen mantereen Etelämannerta lukuun ottamatta, olemme säilyneet yhtenä lajina, mikä on merkki aikojen saatossa tapahtuneesta ryhmien välisestä puolisoiden ja geenien vaihdosta. Lisäksi esimerkiksi jousen leviäminen suurimpaan osaan maailmaa (Australia pois lukien) osoittaa, kuinka laajalle hyödyllinen teknologia saattoi ryhmältä toiselle levitä. Tällaiset vaihdot ovat merkki hyvin väljästä, laajalle levinneestä ja ikivanhasta viestinnän ja vuorovaikutuksen verkostosta: ensimmäisestä maailmanlaajuisesta verkosta.” (s. 19–20)

8. Pekka Lindqvist: Juutalaisuus (190 s., Perussanoma 2011)

Ihmisen pahuuden kukkuraksi olisi sitten hyvin voinut esitellä edellisen vuoden topteniin yltäneen kirjan Synti. Niin en kuitenkaan tee, koska kyse oli edellisestä vuodesta. Mutta kyseisen kirjasen kirjoittaja, Åbo Akademin yliopistonlehtori Pekka Lindqvist on kirjoittanut myös tämän kirjan juutalaisuudesta Tätä on kristinusko -sarjaan. Sarjaa voin lämpimästi suositella. Kirjat ovat lyhyitä ja ytimekkäitä ja popularisoivat uusinta akateemista tutkimusta. Lindqvist on yksi Suomen johtavista juutalaisuuden tuntijoista, joten ei mikään ihme, että juuri hän on kirjan kirjoittanut.

Miksi sitten kirja juuri juutalaisuudesta sarjaan, joka käsittelee kristinuskoa? Sitä kirjoittaja itsekin pohtii. Vastauksen antaa lokakuussa edesmennyt juutalaisuuden tutkimuksen grand old man, Jacob Neusner: kristinusko on syntynyt juutalaisuuden valumuotissa ja toisinpäin. Lindqvist hylkää ongelmallisen ajatuksen juutalaisuudesta äitiuskontona ja kristinuskosta sen tyttärenä. Sen sijaan hän puhuu Israelin uskosta (ensimmäisen temppelin aika ennen pakkosiirtolaisuutta 586 eKr.), sen perillisistä Jeesuksen aikana ja sen jälkeen kahdesta Israelin uskon ”tyttärestä”, juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Teos rajoittuu käsittelemään nimenomaan varhaista juutalaisuutta ja jättää myöhemmät kehityskulut muiden kirjojen käsiteltäviksi.

Lindqvist käsittelee juutalaisuutta hieman poikkeavasta näkökulmasta. Noin puolet kirjasta käsittelee erityisesti ”kahden Tooran juutalaisuutta”, siis kirjallisen ja suullisen Tooran juutalaisuutta, jotka Mishnan Pirqe Avot -traktaatin mukaan on molemmat annettu Moosekselle Siinain vuorella ja sieltä välitetty katkeamattomana traditioketjuna varhaisille rabbeille. Pääpaino annetaan myös halakhalle, oikealle vaellukselle. Esimerkkinä juutalaisen halakhan logiikasta Lindqvist esittelee Mishnan sapattisäädöksiä. Hieman myös raotetaan ovea Jeesuksen kiistoille nimenomaan fariseusten kanssa. Lopussa vielä avataan varhaisjuutalaisten raamatuntulkintaa.

Samat vanhat kehut, joita jo viime vuonna esitin Lindqvistille, pitävät edelleen pintansa. En voi olla pitämättä hänen puhemaisesta mutta kirjakielisestä, oivaltavasta ja mielenkiintoa herättävästä kirjoitustavastaan.

Tässä on jälleen yksi kirja, jonka pitäisi kuulua erityisesti kaikkien teologien käsikirjastoon. Eikä siihen pitäisi tyytyä, vaan kirjan pitäisi myös kulua käytössä. Sen jälkeen tulisi enemmän selkoa esimerkiksi Jeesuksen suhtautumiseen sapattiin ja opetuslasten outoon käyttäytymiseen Kirkastusvuorella.

”Ymmärtääksemme, millä perusteella Jeesus ei estä oppilaitaan rikkomasta elonkorjuutöitä koskevaa lakia, voimme sekä katsoa, mitä hän vastaa syyttäjille, että perehtyä Mishnan ja sitä seuraavan halakha-kirjallisuuden kiellettyjen sapattiaskareiden sisältöön. Aloitamme jälkimmäisestä. Aivan kuten fariseukset tekivät kirjoitetun Tooran harvojen sanojen perusteella tarkkoja johtopäätöksiä, samoin Mishnan kiellettyjen töiden listan perusteella myöhempi varhaisjuutalainen halakha-keskustelu lisää niitä. Kuten todettua, lopulta syntyy erilaisten kiellettyjen asioiden verkkoaita, jonka tarkoituksena on estää ihmistä rikkomasta lepopäivän pyhyyttä. Mutta kuinka tätä varhaista luetteloa ja sen myötä ehkä Jeesuksen toimintaa pitäisi tulkita? Ensinnäkin on todettava, että luetellut 39 askaretta on ymmärrettävä kuvauksiksi tietyistä pääkategorioista: Näitä ovat ruoan tai vaatteiden hankkiminen, suojan rakentaminen, valon tai lämmön tekeminen, kirjoittaminen ja kuljettaminen. Sapatin kiellettyjen ja sallittujen tekojen pohdinta jatkuu rabbien käsissä, varsinkin Talmudissa, siitä näkökulmasta, onko teko turha vai tarpeellinen, saavutetaanko sillä jotain tai ei. Toiset oppineet ovat sitä mieltä, että jo yhden siemenen kylväminen on sapatin rikkomista. Toiset ovat sitä mieltä, että vasta kylvös, joka tuottaa useamman taimen, eli siis aikaansaa viljelyksen, tuottaa sapattirikkomuksen. Kielletyksi määritellään se työmäärä, joka tarkoittaa jonkin saavuttamista: Kiellettyä on, kuten Mishna-tekstistämme näemme, kirjoittaa kaksi kirjainta, sillä se muodostaa jo sanan. Kiellettyä on ommella kaksi silmukkaa, sillä se on jo vaatteen valmistamista, koska syntyy ommel. Onko tässä mitään logiikkaa? On, sapattina ei saa yrittää saavuttaa mitään: ei hankkia lämpöä, ei tavoitella ruokaa, ei luoda uutta kirjoitustaululleen tai kasvimaalleen. Modernin ajan suurin juutalainen uskonnonfilosofi Abraham Joshua Heschel osunee oikeaan tulkitessaan sapatin messiaanisen ajan täydellisyyden ennakoinniksi. Edellä kuvatuissa kielletyissä tapauksissa on tavoiteltu ja saavutettu jotain. Sapatti sen sijaan on tulevan maailman täydellisyyden ennakointia, ja siksi silloin ei pidä yrittää saavuttaa mitään.

Nyt kuitenkin on viljapellon laidalla sapatin herraksi itseään kutsuva mies, joka sumeilematta antaa oppilaidensa tehdä sapattina askareita. Miksi? Loput vastauksesta löytyy Jeesuksen omista sanoista, joilla hän vastaa sapattikäskyn asiantuntijoiden kritiikkiin.

Hän viittaa kuningas Daavidiin ja temppeliin ja toteaa itsessään henkilöityvän nyt paljon enemmän kuin nämä molemmat yhteensä. Tämä on siis mitä suoranaisin messiaaninen väite. Herää kuitenkin kysymys, mitä tällainen vanhatestamentillis-messiaaninen spekulointi tekee tässä asiayhteydessä. Kysehän oli muutaman opetuslapsen puuhista viljatähkien kimpussa. Suomalaisen lukijan kaipaama ydinlause jää Jeesuksen repliikissä ääneen lausumatta, mutta logiikka voidaan ymmärtää tapahtuman ja argumentaation peräkkäisyydestä. Niin voimme rekonstruoida vaikkapa seuraavanlaisen kuvitteellisen vastauksen: ”Tämä minun ympärilläni kokoontuva joukko viettää jo messiaanisen ajan sapattia! Tulevan maailman sapatti on jo täällä. Daavidiin liittyvät kuningasodotukset ovat täyttä totta. Niin myös temppelipalvelus (Matt. 12:5–6) oli esikuvaa, mutta nämä seuraajani tässä toimittavat nyt täydellistä temppelipalvelusta seuratessaan minua.” (s. 154–157)

9. Barry W. Holtz (ed.): Back to the Sources. Reading The Classic Jewish Texts (448 s., Simon & Schuster 1984)

Jatketaan samalla teemalla. Tentin edellisen kirjan kirjoittajalle syksyllä aineopintokokonaisuuden klassisesta juutalaisuudesta. Mielestäni jokaisen eksegeetin on syytä tutustua myös juutalaiseen tulkintatraditioon. Ikävä kyllä Suomessa sen ymmärrys on mielestäni varsin vähäistä. (Lukija ehkä huomaa, että minulla on paljon mielipiteitä). Päätin seurata omaa haastettani ja ottaa paremmin selvää varhaisesta juutalaisuudesta. Eikä hukkaan mennyt!

Aloitin tutkimusmatkani Barry W. Holtzin toimittamalla teoksella Back to the Sources: Reading the Classic Jewish Texts, joka olikin arvaamaton apu juutalaisuuteen tutustuessa. Kyseessä on jo varsin vanha teos, joka kuitenkin on todella kattava läpileikkaus koko juutalaisen kirjallisuuden historiaan. Jos joku kirja tästä osastosta kannattaa lukaista, niin juuri tämä. Lopussa on todella oiva sanastolista, joka auttaa heprean- ja arameankielisten termien kanssa. Mitä on Toora, Talmud, Tanakh, Mishna, midrash, pesher, halakha, Tosefta, baraitot, gemara, kabbala, sefirot, shekhina? Ota ja lue! Kerrankin termejä myös selitetään.

Kirjan jokainen luku käsittelee varsin kronologisessa järjestyksessä juutalaisuuden klassisia tekstejä. Tietenkin aloitetaan Tanakhista (Vanha testamentti), josta on omat lukunsa niin raamatullisen kertomuksen (biblical narrative), lain kuin runoudenkin osalta. Sitten siirrytään varhaiseen raamatunselitystraditioon kuten midrasheihin. Sen jälkeen käsittelyn saavat Mishna ja Talmud, keskiajan juutalaiset filosofit ja filosofiset koulukunnat, juutalainen mystiikka ja kabbala sekä juutalaisten rukouskirja Siddur. Jokaisen luvun päättää vielä kattava kirjallisuuslista ja eri käännösten esittely ajatuksella ”miten lukija saisi perehdyttyä aiheeseen paremmin”. Kolmessakymmenessä vuodessa ne tosin ovat jo hieman vanhentuneita.

En voi olla suosittelematta tätä. Onneksi aloitin kirjallisuuden kahlaamisen tästä. Cambridge Companion to Talmud and Other Rabbinic Literature ja erityisesti Louis Jacobsin A Tree of Life olivat myös hyviä, mutta huomattavasti hankalampia kirjoja. Erityisesti Jacobsin kirjasta en olisi ymmärtänyt pätkääkään, jos en olisi Holtzejani ensin lukaissut.

”The earliest rabbis saw themselves, as noted, as heirs to the Pharisees. This ancient sect has acquired a terrible reputation, primarily because of the intense hostility to it expressed in a few chapters of the New Testament. What the Pharisees aimed at, however, was essentially the extension of holiness from the limits of the Jerusalem Temple to a wider range of everyday life. They sought, for example, to eat all their meals, not only sacrifical foods, in a state of Levitical purity; this concern, which will be reflected in the sample passage below (pp. 132–133), had the effect of putting much routine activity under the regulation of laws originally intended for special events. On the one hand, this tendency produced the concern for ritual detail that underlies the early Christian critique of Pharisaism, but on the other it turned life into an inexhaustible supply of opportunities to fulfill divine law and thus to sanctify life.

Associated with the Pharisees were the scribes, also attacked in New Testament as pettifogging, self-righteous hypocrites, but also open to more charitable understanding. The scribes were men who devoted their entire lives to the study and teaching of Holy Writ and to the unending development of new techniques for interpreting it, again a religious style open to corruption, but again one founded on an unexpectionable premise. The scribes were Jews who considered the Scriptures a source of infinite wisdom, and saw no better way to spend their lives than in study.

The rabbinic movement can be understood as combining these two impulses; it sought to emerge studiousness with a sense that the laws of Scripture should be expanded to cover all of life, not limited to their own originally intended contexts.” (s. 130–131)

10. Bo Giertz: Suuri valhe ja suuri totuus (204 s., Suomen seurakuntatyön keskusliitto 1946)

Bo Giertziä olen fanittanut jo kauan ja kirjoittanutkin pienen kirjoituksen hänen merkityksestään itselleni. Hänen kirjansa ovat myös olleet jatkuvasti mukana näissä vuosikatsauksissa; oikeastaan aina kun olen jonkun hänen kirjansa lukenut. Eikä mennyt vuosi ollut siitä poikkeus.

Suomen teologisen instituutin kuuluisasta teologin joulujuhlasta, eli syksyn avajaisten kirjakirppikseltä mukaani tarttui vanha versio tästä Ruotsin kirkon piispan mielenkiintoisesta kirjasta. Perussanoma on julkaissut uudemman version vuonna 2013. Vanha kirja kuitenkin kelpasi minulle, vaikkakin ensimmäinen luku, jossa käsitellään uskon ja tieteen suhdetta ja erityisesti evoluutiota on hieman vanhentunut. Muistaakseni Perussanoman uudemmassa laitoksessa asiaan viitataan alaviitteessä. Teos ei kuitenkaan muuten ole millään tavalla vanhentunut vaan entistäkin ajankohtaisempi. Siksi varmaan Perussanoma on sen uudestaan julkaissutkin ja kielellisesti päivittänyt. Tässä kuitenkin käsittelen nyt kirjan vanhaa laitosta. Viimeisin kirja vuoden listauksessa ei suinkaan ole vähäisin, vaan ehkäpä se kaikkein suurin!

Giertz on tajunnanräjäyttävä kirjoittaja ja ajattelija, eikä se suuruus jää edes vanhahtavasta käännöksestä huolimatta pimentoon! Oivallukset seuraavat toinen toistaan. Tekisi mieli lainata koko kirja tähän, mutta säästän lukijaa.

Varsinkin alku on melkoista tykitystä. Kirjan nimi tulee ensimmäisestä luvusta, jossa hän käsittelee nykyajan (niin 1940-luvulla kuin 2010-luvulla!) suuria valheita siitä, että ei olisi olemassa Jumalaa, persoonallista pahaa eli Perkelettä tai että jokainen tulisi autuaaksi eli nykykielellä pelastuisi omalla tavallaan. Sen jälkeen tulee kovaa tykitystä ihmisen riippuvaisuudesta Jumalasta – niin ateistin kuin kristitynkin – sekä synnistä, pelastuksesta, kristittynä elämisestä, maailmanlopusta, ylösnousemuksesta ja ties mistä. Monessa kohdassa mietin, että tämä ja tämä pitää kirjoittaa ylös tai että tästä kohdasta voisi pitää suoraan saarnan vaikkapa pääsiäisenä.

Erityisen päräyttävää oli kirjan alku koskien ihmisen riippuvaisuutta Jumalasta. Sen lisäksi erityisesti kirjan loppu, jossa käsitellään vanhurskautusta ja pyhitystä olisi hyvää luettavaa kaikille. Tähän heitän kuitenkin lainaukseksi kirjan alkua, joka koukutti mennessään. Pitkä lainaus kertoo myös Giertzin tavasta tehdä ajatukset eläviksi. Malttakaa lukea, en malttanut olla kirjoittamatta tähän.

Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Kristitylle tämä on itsestään selvää. — On valitettava asia, että tästä sanasta on tullut niin itsestään selvä asia. Uskonnolliset totuudet voi surmata aivan yksinkertaisesti tekemällä ne itsestään selviksi. Ne pannaan syrjään ja siirretään maailmankatsomuksen suuren näyttämön taustakoristeiksi. Siellä ne saavat olla romuksi muuttumassa, kuolleina ja kiinnostamattomina. Ne käyvät ehkä vuosien mittaan hieman tomuisiksi ja kuluvat syrjiltään. Niihin on lakattu kiinnittämästä huomiota. Niiden ohi mennään joka päivä, ilman että ne synnyttävät hivenenkään verran mietiskelyä tai levottomuutta.

Kaiken maailman Herra on luonut minutkin. Tyhjästä. Voin sulkea silmäni ja sillä paikalla, missä nyt istun, kuvitella mielessäni tyhjää Olemattomuutta, sitä mustana ammottavaa tyhjiötä, joka ei ole edes mikään paikka. Tästä Olemattomuudesta, Kaaoksen mustasta tyhjyydestä, hän kutsui minut esiin, antoi minulle elämän ja käski minun elää elämäni. Tietysti sanoo inhimillinen viisauteni, että Luoja käytti – ja käyttää yhä – muovaillessaan minut äitini kohdussa, antaessaan minun kasvaa aikuiseksi ja pitäessään tänään elämääni voimassa, myös aineen rakennuskiviä. Mutta uskoni lisää tähän, että hänen kaikkivaltias sanansa kutsui kerran nämä rakennuskivetkin Olemattomuuden yöstä ja tiedänhän minä vallan hyvin, että ilman hänen kaikkivaltiasta tahtoaan eivät nämä vedyn ja typen, hiilen ja rikin, hapon ja metallien hajalliset atoomit olisi koskaan yhtyneet eläväksi yksilöksi, vielä vähemmän olisi niillä ollut elämisen, liikkumisen, tuntemisen ja ajattelemisen kykyä, tietoisuutta siitä, että ne muodostavat elävän ihmisen.

Kokonaan riippuvainen, olemukseni joka säikeeltä Hänen tekoaan ja Hänen omaisuutensa – sellainen siis olen. En omista mitään itsestäni, en soluakaan, en yhtäkään verisolua, en sekuntiakaan, en yhtäkään hengähdystäni, en ainoatakaan sielunkykyä, joka ei olisi Hänen. Kokonaan riippuvainen, kokonaan Hänen, aina siitä hetkestä lähtien, jolloin se elämä syttyi, jota sanotaan minun elämäkseni, siihen hetkeen asti, jolloin tämä elämä lakkaa olemasta minun.

Minä voin kieltää tämän riippuvaisuuden – se ei muuta lainkaan itse tosiasiaa. Minä kykenen uhmaamaan häntä, käymään omaa tietäni – mutta ainoastaan niin kauan, kuin hän sallii minun kulkea sitä tietä. Minä voin näytellä riippumatonta ja itsenäistä, missä liikkunenkin. Minä voin pyyhkiä Jumalan tietoisuudestani, minä voin sanoa itseäni vapautuneeksi ja jumalattomaksi. Se on kaiken kaikkiaan surkeaa komediaa, sillä päivästä päivään, sekunnista toiseen minä elän ainoastaan käyttämällä tai väärinkäyttämällä hänen lahjojaan. Herkkusuu, joka on tietoisesti tehnyt pöydästä jumalansa ja vaihtanut uskonnon viineihin ja ruokalistaan, ei voisi sulattaa ainoatakaan hienosti sommitelluista päivällisistään, ellei Jumala isällisen pitkämielisesti hoitaisi hänen ruumistaan silloinkin, kun hän kieltäytyy ottamasta mitään hyvää vastaan sielulleen. Myöhäsyntyisen seksuaalihurjimuksen, joka Jumalaa vastaan kapinoiden etsii elämän tarkoitusta viettien tyydyttämisestä, täytyy askel askeleelta, vuorokausi vuorokaudelta lainata Jumalalta ne voimat, joita hän sitten tuhlaa ja väärinkäyttää. Jopa herjaajakin, joka kastaa kynänsä Antikristuksen myrkkyyn purskauttaakseen musteen Kristus-kuvaan, ei voisi liikuttaa kättään yli paperin millimetrinkään vertaa, ellei Suuri Armahtaja yhä tuhlaisi äärettömässä kärsivällisyydessään elämän voimia hänellekin.

Mutta kun Luoja on kerran suoriutunut tuhlaajapojastaan, kun Jumala on sanonut ja tehnyt kaiken, mitä voitiin sanoa ja tehdä hänen johtamisekseen takaisin, kun se laupeuden ja kurin mitta on tyhjennetty, jonka Jumala on käsittämättömässä viisaudessaan päättänyt tuhlata tähän lapseensa, silloin toteutuvat peruuttamattomasti Psalmien kirjan sanat:

Sinä palautat ihmisen takaisin tomuun ja sanot: / ”Palatkaa jälleen, te ihmisten lapset… / Sinä huuhdot heidät pois, / he ovat kuin uni.

Silloin palaa lahja antajalleen. Haltuun uskottu tavara joutuu jälleen Herrallensa. Tahtoen tai tahtomattaan on ihminen nyt loputtomasti riippuvainen, ja tämä hänen riippuvaisuutensa on ilmeinen, ehdoton ja iäinen.” (s. 25, 29–30)

Kunniamainintoja

Lopuksi vielä muutamia kunniamainintoja. Antti Laaton Kaste kirkon alkuaikoina on ollut itselleni merkittävä teos. Aikanaan sen lainasin nykyiseltä arkkihiippakuntadekaani Timo Tavastilta, ja se oli suurena apuna pienessä kastekriisin poikasessa seurakuntanuorena. Luin kirjan uudestaan valmistellessani opetusta sakramenteista. Koska kyseessä on kuitenkin jo aikaisemmin luettu teos, niin päätin jättää sen listauksesta pois.

Ingemar Öbergin Bibelsyn och bibeltolkning hos Martin Luther on kaikkein kattavin teos Lutherin raamattukäsityksestä. 600-sivuisen kirjan nooteissa on valtava määrä myös suoria lainauksia Lutherilta. Latinan ja keskiajan saksan taito auttaa sitten niiden kahlaamisessa. Öbergin erityinen ansio onkin se, että hän myös näyttää, ”mitä Luther on todella sanonut”. Öbergin hieman suppeampi Luther och världsmissionen on käännetty myös englanniksi. Toivottavasti joku vielä kääntäisi tämänkin teoksen englanniksi ja/tai suomeksi, kun ei teologitkaan enää ruottia osaa.

Lauri Thurénin Kristillinen elämä Perussanoman Tätä on kristinusko -sarjassa oli mielenkiintoinen ja laurithurénmaisesti provosoiva lukukokemus. Anni Maria Laaton Teesejä kirkosta on hyvä lyhyt katsaus kirkko-oppiin eli ekklesiologiaan. Toisaalta olisin kaivannut vielä syvempää ja perusteellisempaa analyysiä kirkko-opista. Mailis Janatuisen Jobin kirjan selitysteos Ja Herra otti… oli myös mieleenpainuva. Eero Junkkaala taas on tehnyt hyvän työn pohtiessaan Uuden testamentin vaikeita kohtia mielikuvituksellisesti nimetyssä kirjassaan Esseitä Uuden testamentin vaikeista kohdista, jonka sain edellisenä jouluna vaimoltani joululahjaksi. (Tänä jouluna sain vaimoltani lahjaksi Lauri Thurénin Raamatun käyttöohje 2:n, jota en ole tosin ehtinyt juurikaan lukea kun vaimo itse ahmi sen joululoman aikana. Vaimotesti läpäisty kirkkaasti ja lupaa siis hyvää kirjasta.)

Viimeiseksi vielä Angel Sáenz-Badilloksen A History of Hebrew Language on mielenkiintoinen lingvistinen läpileikkaus heprean kielen kehitykseen. Heprean kielestä kiinnostuneille se on hyvä kirja, joskin kirjan ymmärtäminen vaatii ennestään jonkin heprean muodon osaamista. Muuten menee suurin osa sen verran korkealta yli, että kirja on lukijalle yhtä hepreaa. Hehheh.

Tulevasta vuodesta tulee opiskeluntäyteinen, sillä koetan saada suoritettua loppuun oman teologian tutkintoni, näin reformaation juhlavuoden kunniaksi. Ainakin yritys on kova. Todennäköisesti tulevan vuoden listaus sisältää siis paljon Vanhan testamentin eksegetiikkaan liittyviä kirjoja. Toisaalta listassa on myös Amos Ozia. Ja yksi Waltari vuodessa pitää ukon kaunokirjallisuuskiintiön vaimolle siedettävissä rajoissa.

Lukekaa kirjoja, se kannattaa!

Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 1/2

Vuonna 2016 tuli taas luettua paljon kirjoja. Tällä kertaa tosin kaunokirjallinen osuus jäi pahasti paitsioon, eikä seuraavaa Waltaria tullutkaan luettua. Ensi vuonna sitten kaksi? Julkaisen nyt vuoden lopussa ensimmäiset viisi mielestäni parasta lukemaani kirjaa ja uuden vuoden puolella toiset viisi.

1. Jukka Thurén: Kirkon usko. Nikaialaisen uskon tunnustajan opas. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja n:o 6 (166 s., Joensuun yliopisto 2002)

Edesmennyt Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan professori Jukka Thurén oli myös aktiivinen ekumeenikko. Hän oli pitkään mukana esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon teologisissa keskusteluissa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Kirkon usko on oikeastaan kirjoitettu jatko-osaksi Thurénin 70-luvulla tekemälle synodaaliväitöskirjalle Israelin usko, jonka itse luin Kirkon uskon jälkeen syventyessäni keväällä erityisesti kolminaisuusoppiin ja sen raamatullisiin juuriin. Israelin uskossa Thurén käsittelee lause lauseelta Nikean-konstantinopolin uskontunnustusta ja pyrkii etsimään uskontunnustuksen vanhatestamentillisia juuria ja sitä, miten Vanhaa testamenttia on Uudessa testamentissa tulkittu. Kirkon usko taas laajentaa perspektiiviä Nikean omiin isiin. Nikean uskontunnustus käydään läpi lause lauseelta etsien sen taustalla olevaa raamatuntulkintaa uskontunnustuksen laatimisessa mukana olleiden isien omista opetuksista ja kirjoituksista.

Kirja ei vaadi klassisten kielten osaamista, mutta ainakin itse havaitsin sen erittäin hyödylliseksi taidoksi. Toivoisin tämän kirjan kuluvan erityisesti teologien ja opettajien käsissä, miksi ei myöskin maallikkojen.

”Nikaian-Konstantinopolin usko(ntunnustust)a eli symbolia (NK) laulaa tai lausuu Jumalaa ylistäen valtaosa maailman kristityistä. Sen merkitys kristikuntaa yhdistävänä tekstinä on lähes Isä meidän -rukouksen veroinen. Sen sanoin voimme esitellä kristikunnan uskoa ulkopuolisille ja opettaa sen ydintä kasteoppilaille. Sen sisältöön kaivautumalla tulemme aikuisemmiksi kristityiksi. Nekin lausekkeet, mitkä aluksi kuulostavat oudoilta, osoittautuvat tarkoin harkituiksi. NK:n ahkerasta ja kunnioittavasta käytöstä kristitty tunnistaa aidon uskonveljen, sen väheksyminen ei todista hyvää. Sen halventajan tunnistaa kartettavaksi harhaoppiseksi, vaikka hän olisi oman kirkon pappi. NK on vuosisatojen kuluessa osoittautunut uskon linnoitukseksi, jota ”yhdeksi” tunnustautuvan ja yhteyteen pyrkivän kirkon on itsepintaisesti puolustettava. Jos uskon tunnustaja tapetaan, usko loistaa entistä kirkkaampana. Vaikka Nikaia, Konstantinopoli ja NK:n laatijoiden kotikaupungit on kuta kuinkin menetetty sen vastustajille, NK on valloittanut ison osan muusta maailmasta. Kun sitä sanottiin ekumeeniseksi Konstantinopolissa v.382 tai Khalkedonissa v.451, tarkoitettiin Rooman valtakuntaa: nyt merkitys on laajempi. NK kaikuu jälleen niillä Venäjän alueilla, joilta se oli välillä vaiennut.

Tyrmeys ilman rakkautta on ollut turmiollista: yksi ainoa NK:een lisätty sana on vielä äskettäin ollut Balkanin veljessotien taustalla. Isompi uhka koko kristikunnalle on kuitenkin se, jos NK:n sanoja ei enää pidetä tärkeinä: tunnustukseen yhdytään, muttei kysytä, mitä se oikein sanoo ja millä perusteella. Tätä vaaraa torjumaan on tämäkin kirjanen laadittu.” (s. 7)

2. Antti Laato: Monotheism, Trinity and Mysticism. A Semiotic Approach to Jewish-Christian Encounter (159 s., Peter Lang 1999)

Paneutuessani kolminaisuusoppiin huomasin Kirkon uskon kirjallisuusluettelossa tämän kirjan. Se löytyi Åbo Akademin kirjastosta, ja kesälukemiseksihan sen hotkaisin. Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professori Antti Laato käsittelee tässä lyhyessä kirjassaan Charles Sanders Peircen semioottisen mallin avulla vaikeaa uskontojenvälisen dialogin problematiikkaa, nimittäin kristinuskon ja juutalaisuuden välistä vuoropuhelua Jumalasta ja kolminaisuusopista.

Ensimmäinen osa on ainakin itselleni raskasta soutamista. Siinä Laato esittelee Peircen semiotiikkaa (merkkioppia) ja sitä, miten sen avulla voidaan ymmärtää tieteen tekemistä ja toisaalta myös tieteen rajoja silloin, kun puhutaan Jumalasta ja teologiasta. Peircen semiotiikkaan pitäisi tutustua enemmän, koska törmään siihen nykyään kaikkialla.

Kirjan toisessa osassa Laato käy läpi juutalaisten oppineiden Vanhan testamentin tulkintaa ja etsii sieltä erityisesti myöhemmässä juutalaisessa traditiossa väheksytyn varhaisen mystiikan kautta yhtymäkohtia kristinuskon kolminaisuusoppiin. Myös myöhemmät keskiajan oppineet, kuten Moses Maimonides, ja heidän näkemyksensä kolminaisuusopista saavat käsittelynsä. Laato näkee, että keskiajan juutalaisuus, ja esimerkiksi Maimonides, on niin kiinni filosofiassa, että Raamatun ja varhaisen juutalaisen tulkintatradition tarjoamalle mystiikalle tai sen kielelle ei jää tilaa. Tiukan filosofisessa maailmassa ja logiikassa kolminaisuusoppi on hänen mukaansa kauhistus.

Kirjan kolmannessa osassa Laato käsittelee varhaisten kristittyjen Vanhan testamentin tulkintaa ja kolminaisuusoppia. Tässä Laato on erityisen vahvoilla.

Viimeisessä osassa Laato yrittää kääntää sekä juutalaisen mystiikan että kristillisen kolminaisuusopin peirceläisen semiotiikan kielelle. Näin hän pyrkii siihen, että kolminaisuusoppia ei tarvitsisi näiden kahden uskonnon välisessä keskustelussa nähdä kauhistusta herättävänä asiana ja että kristillisen kolminaisuusopin taustalla voitaisiin juutalaisten puolelta nähdä legitiimiä Vanhan testamentin tulkintaa.

Mielestäni tässä on jälleen yksi kirja, jota erityisesti kristinuskon opettajien ja teologien tulisi lukea. Lyhyt, ytimekäs ja asiantunteva opus.

”I believe that both partners in this debate have lost valuable theological points. Christians have lost the mystic language of Judaism and their dogma of the Trinity was formulated using Greek philosophical terms and paradoxes. Paradoxes are not essentially wrong because they attempt to give life to the mystical language of the New Testament. However paradoxes are difficult for the human mind to understand because in them logical contradiction dominates. Outsiders understand easily the whole canon of doctrine as logical nonsense. On the other hand, the starting-point in the language of Jewish mysticism is the fact that though we cannot understand, we can still speak. We cannot grasp God with our language but we have a restricted possibility to express in Him who He is.

I believe that the Jewish partner in the dialogue has also lost something essential and important in this struggle. Because of Christian speculation about the relationship between Father and the divine Christ, Judaism reacted sensitively against any hint of divine hypostasis. However, divine Wisdom, to take but one example, played an important role in the Jewish writings of the Second Temple period, and is even attested in Proverbs 1-9. The lack of a divine hypostasis in the theology of certain Jewish thinkers (for example, Saadia Gaon and Maimonides) makes God appear to be a mere abstraction. On the other hand, Rabbinical theology (e.g., the idea of God’s presence) and Jewish mysticism (e.g., Sefirot) have preserved these mystical traditions.

The language of Jewish mysticism opens the door to a fruitful encounter between Judaism and Christianity. If Christians are forced to say that Jesus Christ was merely a reaction it not only contradicts the New Testament witness but also corresponds to the idea in Judaism that the Shekhinah of God is merely a creation, i.e., God himself is not present, only his creation is present. Such a view of God’s presence would be blasphemy in the eyes of many Jews because it implies that God is not interested to be in contact with human beings. That God was present in Christ, i.e., that Christ was the Shekhinah of Yhwh (cf., Joh 1:14 – – ) is an essential point of Christianity.” (s. 145–146)

3. Leif Erikson: Auktoritet och nådemedel. Några huvuddrag ur Martin Luthers bibelsyn. Studier utgivna av institutionen för systematisk teologi vid Åbo Akademi 25 (140 s., Åbo Akademi 1994)

Mielestäni jokaisen luterilaisen teologin, etenkin pappeutta pohtivan, olisi syytä tutustua dogmatiikkaan peruskurssia syvemmin. Pappislupauksessa sitoudutaan luterilaiseen tunnustukseen, joten olisi varmaan syytä tietää, mitä siellä lukee, jotta siihen voisi sitoutua. Niinpä suoritin Åbo Akademissa aineopintokokonaisuuden luterilaisesta tunnustuksesta. Åbo Akademin dosentti Leif Eriksonin kirjanen oli yksi osa tutkimuskirjallisuutta. Lisäksi tuli luettua Eriksonin toinen teos Pneumatologi och epikles i luthersk teologi, professori Bengt Hägglundin artikkelikokoelma Arvet från reformationen – teologihistoriska studier, professori Tuomo Mannermaan uuden koulukunnan alullepanija In ipsa fide Christus adest sekä iso osa tunnareita på (gammal) svenska. Pidemmän aikaa olemme lukeneet niitä vaimoni kanssa myös suomeksi, ja loppusuora häämöttää jo.

Muistan Eriksonin saarnamieskaima Leif Nummelan todenneen viime keväänä Ryttylän Raamattua käsittelevässä Apologiaforumissa, että Eriksonin kirja on niin tärkeä ja hyvä kirja, että jokaisen pitäisi myydä kaikki mitä omistaa ja hankkia teos hyllyyn. Vaikka Nummelan heitto olikin kunnon hyperbola, niin kyllähän kirja on yhtä timanttia. Oman kappaleeni tosin taisin lahjoittaa pappisvihkimyksen johdosta ystävälleni. Pitää hankkia uusi kappale takaisin hyllyyn heti, kun on mahdollisuus!

Eriksonin kirja on lyhyt ja ytimekäs ja erittäin systemaattinen. Ensimmäisessä kappaleessa Erikson esittää selkeät tutkimuskysymykset. Hänen mukaansa tutkijat ovat yleensä painottaneet, että Lutherin raamattunäkemyksessä olennaista on Raamatun auktoriteetti (auktoritet) traditiota vastaan tai sen armoa välittävä vaikutus (nådemedel = armonväline). Yleensä tutkijat ovat painottaessaan toista hylänneet toisen funktion tai ainakin väheksyneet sen merkitystä Lutherin teologiassa. Erikson etsii näitä kahta Raamatun funktiota Lutherin teoksista. Sen lisäksi Erikson pyrkii löytämään Lutherin kirjoituksista vastauksen siihen, mitä Luther pitää Raamatun keskuksena (centrum). Erikson on valinnut Lutherilta kahdeksan pääteosta, joita hän käsittelee kronologisessa järjestyksessä ja siten myös pohtii, muuttuuko Lutherin raamattunäkemys ajan kuluessa.

Jokainen kappale käsittelee yhtä Lutherin teosta. Aluksi Erikson referoi käsittelemänsä teoksen kysymyksenasettelun puitteissa ja käy sen jälkeen keskustelua tutkijoiden kanssa. Viimeisessä luvussa Erikson tiivistää kirjan tulokset. Rakenne on systemaattisen kuiva, mutta samalla todella helppo ja selkeä.

Lutherin näkemys ei muutu ajan saatossa. Raamattu toimii auktoriteettina järjen ja filosofian (ehtoolliskiista, sidottu ratkaisuvalta, perisynti) sekä tradition (roomalais-katolinen kirkko) yläpuolella. Raamatun on mahdollista toimia ylimpänä auktoriteettina, koska se on selkeä kirja. Tämä oppi Raamatusta selkeänä kirjana on muuten nykypäivän luterilaisuudesta kadonnut; Raamattu nähdään nykyään jälleen epäselvänä kirjana, jota voidaan tulkita miten sattuu ja minne sattuu, varmaan osittain postmodernismin ja derridaistien takia. Ajattelen, että Sammeli Juntusen Kirkon Raamattuteologiasta ja sen puutteesta voisi olla avuksi tässä ongelmassa. Raamattua tulee tulkita kirjaimellisesti (ei tarkoita nykyajan amerikkalaisfundamentalistista raamatuntulkintaa), allegoria on sallittua siinä määrin kuin lukija tuntee kristillisen uskon, mutta sitä tulee enimmäkseen välttää. Luther itse harjoittaa sitä erityisesti Vanhan testamentin tulkinnassaan. Sen sijaan Raamatun inspiraatio ja syntyhistoria saavat Lutherilta vähemmän huomiota. Raamattu toimii myös armonvälineenä, erityisesti julistettuna sanana, mutta myös kirjoitettuna. Tässä Erikson on eri mieltä kuin professori Miikka Ruokanen, joka hänen mielestään tekee liian suuren eron saarnatun ja kirjoitetun sanan välille. Raamatun keskuksen Luther on määritellyt vähemmän selkeästi. Välillä se on Kristus, välillä vanhurskauttamisoppi. Voidaan kuitenkin ajatella, että Kristus on keskus. Samalla Kristus yhdistää Raamatun auktoriteetti- ja armonvälinefunktiot. Raamattu on auktoritatiivinen, koska se on Kristuksen sanaa. Samalla se toimii armonvälineenä, koska se on Kristuksen sanaa.

Eriksonin kirja on lyhyydestään huolimatta painava. Hän sitoutuu selkeästi enemmän ruotsalaiseen koulukuntaan (Hägglund, Ingemar Öberg) kuin suomalaiseen (Ruokanen). Ingemar Öbergin tiiliskivi Bibelsyn och Bibeltolkning hos Martin Luther vuodelta 2002 on kattavampi ja perusteellisempi, mutta samalla kovin raskas. Sen etuna ovat pitkät lainaukset suoraan Lutherin teksteistä. Senkin luin kesällä.

Jos kirjaa tekisi mieli lukea, mutta ruotsin taito sakkaa, niin onneksi Eriksonin asiantuntemuksesta pääsee nauttimaan myös joko livenä Perustan tulevilla teologisilla opintopäivillä tai lukemalla Perussanoman reformaation juhlavuoden kunniaksi julkaiseman kirjan Teesejä Raamatusta.

”För Luther hör frågan om Skriftens yttre klarhet (claritas Scripturae) samman med dess auktoritet. Endast en klar och entydig Skrift kan ha auktoritet menar reformatorn, som övergav den fyrfaldiga tolkningsregeln (quadriga) och istället började framhålla Skriftens enkla bokstavliga betydelse (sensus litteralis). Inte minst i sin kamp för realpresensen i nattvarden höll Luther hårt fast vid instiftelseordens enkla och bokstavliga betydelse. Reformatorn varnar i flera sammanhang för att använda den s.k. allegoriska bibeltolkningen, ifall man inte har en god insikt i den kristna läran.” (s. 123–124)

4. Timo Nisula: Augustinus (233 s., WSOY 2008)

WSOY:n Kristinuskon vaikuttajat -sarjassa ilmestyi aikoinaan Augustinus-tutkijapastori Timo Nisulan ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys tuosta Pohjois-Afrikan mohikaanista, Hippon piispasta, herra A:sta.

Augustinus on merkittävä kirkkoisä erityisesti läntiselle kristinuskon haaralle. Augustinuksen muotoilemat perisyntioppi ja ennaltamääräämisoppi ovat olleet merkittäviä niin roomalais-katolisille kuin luterilais(-katolis)illekin. Uskonpuhdistuksen merkkivuoden sankari, Playmobil-figuurista ja Tässä seison –sukista suurelle yleisölle tuttu Martti Lutherkin oli nimenomaan augustinolaismunkki ja tutustunut erityisesti Augustinuksen opetuksiin.

Heitänpä tähän väliin pienen heiton. Yleensä paljon Lutheria lukeneet alkavat muistuttaa Lutheria myös siinä, että äänenpainot kovenevat ja Lutherin retoriikasta otetaan mallia sekä hyvässä että pahassa. Tutkija Nisula on lukenut ja kääntänyt Augustinusta sen verran, että myös hänen kirjoitustyylinsä on tainnut saada vaikutteita Hippon herralta. Sen verran mukavaa ja sujuvaa on Nisulan tekstiä lukea!

Nisula käsittelee Augustinusta varsin yleispiirteisesti. Hän käyttää paljon lainauksia ja antaa siten tilaa piispalle itselleen, mikä ilahduttaa lukijaa, joka ei muuten ole Augustinuksen teksteihin tutustunut. Käännökset ovat hyviä ja ammattitaitoisia, usein ymmärtääkseni Nisulan omia. Augustinuksen polemiikit newagehtavaa manikealaista poppoota (johon hän itsekin jonkin aikaa kuului), Pelagiusta ja donatolaisia vastaan saavat kirjasta ison osan, toisaalta ihan syystäkin, sillä ne ovat vaikuttaneet olennaisesti hänen ajatteluunsa.

Kirjan kautta pääsee myös pienelle aikamatkalle. Nisula kuvaa esimerkiksi sen aikaisen postin ongelmia, Augustinuksen kirjeenvaihtoa ja saarnoja. Lisäksi isot teemat, kuten ihmisen vapaa tahto, synti, pelastus ja kolminaisuus, tulevat käsitellyiksi kertomuksellisella tavalla. Nisula avaa Augustinuksen omaa mielenmaisemaa. Lukija ikään kuin vedetään mukaan Augustinuksen omaan taisteluun ja elämään eri kirjeiden ja kirjojen kautta.

Tolle lege!

Pieni ote kirjasta on Augustinuksen kirjeestä Valerius-piispalle Augustinuksen pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 391:

”Tässä elämässä ja etenkin nykyaikana mikään ei ole piispalle, papille tai diakonille helpompaa ja hauskempaa ja ihmisten mielestä miellyttävämpää kuin viran hoitaminen leipätyönä ja olemalla kaikille mieliksi. Mikään ei kuitenkaan ole Jumalan silmissä kurjempaa ja surullisempaa ja kirotumpaa.

Samoin mikään ei ole tässä elämässä ja etenkin nykyaikana piispalle, papille tai diakonille vaikeampaa, työläämpää ja vaarallisempaa kuin taistella suuren valtiaamme käskyjen mukaan. Ja taas, mikään ei ole Jumalan silmissä sen onnellisempaa!

– –

Minä vain en osaa! En minä ole lapsena enkä nuorena saanut mitään oppia tällaiseen työhön. Siinä vaiheessa, kun aloin jotain ymmärtää, minut pantiin väkisin virkaan kaikkien syntieni palkkana (mitään muuta syytä minulle ei kyllä tule mieleen).

Minulle annettiin kaleerissa kakkossoutajan paikka, vaikka en edes tiedä, miten päin airoa pidetään.

Luulen, että Herra tahtoo minua näin rangaista. Olenhan ollut kärkäs arvostelemaan muiden soutajien syntejä, niin kuin olisin kovastikin oppineempi ja laadukkaampi mies, ja nyt olen itse kokenut, mistä tässä kaikessa on kysymys.” (s. 31–32)

5. Eero Junkkaala: Viides herätysliike. Näin minä sen näen (198 s., Kirjapaja 2016)

Eero Junkkaalan kirja on ainakin omassa änkyräteologisessa kuplassani herättänyt eniten tunteita, kynän sauhuamista, pohdintaa ja ajattelua. Kirjasta ollaan montaa mieltä. Mielestäni yksi loistava hyvän kirjan mittari helppolukuisuuden ja viihdyttävyyden lisäksi on se, että se haastaa pohtimaan. Ja mikäli jokin kirja haastaa pohdiskelutyöhön, niin se kirvoittaa myös ajatuksia. Ja niitä on tosiaan siunaantunut, lähtien Uusi tie -lehden pääkirjoituksesta ja jälkikeskustelusta virkakysymyksestä, jota käsiteltiin lyhyesti marraskuisen Kirkolliskokouksen kyselytunnillakin, aina Keijo Rainerman mielenkiintoiseen arvioon Perustassa tai Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramiehen pohdintoihin luterilainen.netissä.

Kirjoitin kirjasta jo tuoreeltaan oman subjektiivisen kirja-arvioni, johon herra kirjailija itsekin kommentoi oman ”tykkäyksensä”. Siksi en teosta tässä sen enempää avaa. Pieni maistiainen itse kirjasta on kuitenkin paikallaan. Junkkaala käsittelee kirjassaan luvun verran itsellenikin merkittävän Suomen teologisen instituutin syntyä:

”Halusimme antaa viestin, että paras vastaus huonolle eksegetiikalle on hyvä eksegetiikka. Emme lähtökohtaisesti torjuneet historiallis-kriittisen metodin käyttöä vaan sen väärinkäytön. Jos sen johdosta Raamattu sirpaloituu joukoksi keskenään ristiriitaisia mielipiteitä, se on osoittautunut hyödyttömäksi menetelmäksi. Raamatun tutkimuksen tulee olla sellaista, jolla on käyttöä kristillisen seurakunnan opetuksessa ja julistuksessa. Tietenkin akateeminen tiede on arvovapaata ja voi tulla mihin tuloksiin tahansa. Kuitenkin jos uskomme, että Raamattu on Jumalan ilmoitus, sillä täytyy olla jokin yhtenäinen sanoma ja juoni. Kristillinen kirkko on tämän aina tiennyt ja akateeminen teologia joskus perusteellisesti hukannut. Tällaisia kysymyksiä pohdimme ja tältä pohjalta koetimme rakentaa ”parempaa eksegetiikkaa”.

Muuan anekdootti STI:n alkuvuosilta on jäänyt elämään niistä keskusteluista, joita yliopiston luennoilla oli joskus käyty. Vanhan testamentin professori Raija Sollamo oli kai hiukan tympääntynyt opiskelijoiden kysymyksiin ja vastaväitteisiin ja tokaissut: ”Mitä te luulette voittavanne sillä, että pidätte kiinni tuosta vanhasta raamattunäkemyksestänne?” Joku opiskelija takapenkistä oli huutanut: ”Iankaikkisen elämän.” Näin tämä asetelma usein koettiin. Raamattua repivä teologia uhkasi jopa riistää uskon.

Kun Timo Eskola vuonna 1992 tuli Suomen teologisen instituutin työntekijäksi, opetuskapasiteetti kaksinkertaistui. Kaiken lisäksi Eskola osoittautui vuosien varrella eksegeetiksi, joka alkoi julkaista tuotantoa sekä suomeksi että englanniksi sellaisia määriä, että yliopiston opettajista harva on pystynyt samaan. Hän teki toisen tohtorintutkinnon kirjallisuustieteestä ja on julkaissut Euroopan arvostetuimmissa teologisissa sarjoissa useita teoksia. Teologisen tiedekunnan dosenttina hän opettaa myös yliopistossa. Kaikkein kiistellyin tutkimuskohde on ollut Heikki Räisäsen teologian analysoiminen. Se tuotti kiivaan keskustelun Räisäsen kanssa myös Teologisen Aikakauskirjan sivuilla.” (s. 112–113)

Ruotsinvihaajasta opiskelijaksi Åbo Akademiin, osa 2. Suomenkielisenä Åbo Akademissa.

Viime kuukauden puolella kirjoitin siitä, miten voi hankkia ruotsin kielen taidot melko surkeista lähtökohdista käsin. Motivaatio ja kärsivällisyys sekä monipuolinen ruotsin kielen käyttö ja sille altistuminen olivat avainsanoja.

Millaista sitten on olla suomenkielisenä opiskelijana Åbo Akademissa? Onko siinä etuja tai haittoja?

Ensinnäkin teologia, etenkin Vanhan testamentin eksegetiikka, on täällä huippukovassa tikissä. Siinä oli se suurin syy, tutkimusote, jonka takia halusin juuri Åbo Akademiin opiskelemaan. Tärkeintä on löytää se opiskeluala, joka kiinnostaa ja motivoi. Muista aloista en osaa sanoa, mutta teologiaa voin lämpimästi suositella! Meillä on täällä pieni, mutta pippurinen teologinen yhteisö, ja henkilökunta tulee samalla myös varsin läheiseksi. Samanlaista massaan hukkumista ei tapahdu kuin Helsingissä.

Suomenkielisenä pärjää Åbo Akademissa vallan mainiosti. Ensimmäiset kuukaudet ovat kuitenkin ne kaikkein vaativimmat. Itselläni hyppy oli melkoinen. En tuntenut ennestään kuin yhden opiskelijan, johon olin tutustunut lyhyesti kahden viikon ajan varusmiespappikoulutuksessa armeijassa. En tiennyt, kuinka paljon muita suomenkielisiä Åbo Akademissa opiskelee. Lisäksi tulen alueelta, jossa ei ruotsia puhuta. Nopeasti kuitenkin tuli tutuksi sekä suomenruotsalaisten että ihan suomenkielisten kanssa. Ja on täällä ruotsalaisiakin opiskelijoita.

Alku tosiaan on vaikeaa. En ole itse ikinä ollut vaihdossa, mutta uskoisin että seuraaviin tuntemuksiin muutettavat muuttaen osaavat vaihtarit samaistua. Aikaisemmin ei ole ruotsia juuri käyttänyt, ja sitten sitä kuuleekin yhtäkkiä 6–8 tuntia päivässä ja kääntää aluksi mielessään suomeksi. Joutuu puhumaan ruotsia saman ajan verran ja miettimään ja etsimään sanoja jatkuvasti. Sitä lukee ruotsinkielistä kirjallisuutta ja asioi ruotsin kielellä, mitä ei välttämättä ole ikinä ennen tullut tehtyä. Varsinkin aluksi suurin osa vitseistä menee ohi ja sellainen hieman väkinäinen hymy valtaa kasvot aina kun muut nauravat. Kun yrittää osallistua keskusteluun, keskustelun tempo yllättäen häviää ja kaikki odottavat mitä suomenkielinen yrittää sönköttää ja yrittävät sitten pinnistäen ymmärtää. Jatkuvasti tulee etsittyä sanoja ja asia saadaan jotakuinkin ilmaistua. Sitten keskustelu jatkuu jälleen samalla nopealla temmolla ja perässä vaan pitää yrittää pysyä.

Sitä tulee mietittyä, että mitä ihmettä edes tekee täällä. Oliko tämä nyt sitten yhtään fiksua? Jättää vanha varma opiskelupaikka? Onko sitä tullut seinähulluksi? Tullaan kotiin ja huomataan, että ruotsin puhuminen jatkuu vaimollekin, joka vastaa siihen venäjäksi. Ongelmiahan siinä tulee avioliittoonkin, ihan kuin ei muutenkin olisi tarpeeksi vaikeaa kommunikoida ja ymmärtää toista!

Kotona ollaan väsyneitä. Tuntuu, että aivot ovat joka päivä ylikierroksilla, ja niinhän ne ovatkin! Ne joutuvat tekemään kaksinkertaista työtä aiempaan verrattuna. Jatkuvasti joutuu pinnistämään ymmärrystä ja jatkuvasti aivot ovat paitsi keräämässä informaatiota ja oppimassa opiskeltavasta aineesta, myös siitä kielestä, jolla opiskelee. Asiaa ei tokikaan helpota se, jos esimerkiksi teologian opiskelijana opiskelee samalla jotain antiikin kieltä vieraalla kielellä. Itse jouduin syksyllä ponnistelemaan 5–6 kielen kanssa heprean tekstikurssilla. Hepreankielinen teksti, (vanhan ajan) ruotsinkielinen kielioppikirja, englanninkielinen sanakirja, tanskankielinen kielellinen kommentaari sekä suomenkielinen ajatustyö – suomeksi kun olin aiemmin hepreat opiskellutkin. Aloitin vielä saksankin opinnot ruotsiksi, kun olin tarpeeksi monta kertaa kuullut eksegetiikan alan henkilökunnalta kysymyksen ”kan du tyska?”. Ja Jesajaa kääntäessä käytin vielä apuna saksalaistakin kielellistä kommentaaria, jossa vaikeita sanoja oli määritelty. Oli pää iltaisin hieman pyörällä.

Pikkuhiljaa huomaa, että ruotsin kielen taito kuitenkin tarttuu. Sanat alkavat jo lyhentyä suussa. Någon/t muuttuu nåniksi. Sade saattaa äkkiä olla vain sa. De ei äännykään välttämättä enää di (kuten itse tosin edelleen äännän) vaan dom, samoin äännetään myös objektiivimuoto dem. Människor muuttuu mänskoriksi, sedan seniksi. Silloin tällöin alkaa jo ymmärtää vitsejä ja nauraa oikeasti mukana väkinäisen hymyn sijaan. Aina silloin tällöin onnistuu jopa itse heittämään muutaman vitsin, niin että muutkin voivat jo nauraa niille. Huomaa, että ruotsin kielen kirjoitus tulee jatkuvasti helpommaksi ja helpommaksi. Välillä ei enää edes tajua kääntää mielessään asioita suomeksi, vaan mieli ymmärtää ne ihan ruotsiksi. Suomenruotsalaiset uudet tuttavat ja ystävät arvostavat, että suomenkielinen uskaltaa heittäytyä opiskelijaelämään vieraalla kielellä.

Tällaisia taisivat olla ensimmäiset kuukaudet omalla tielläni. Kielikokeen suorittaneena tunnuin kyllä olevani paremmalla pohjalla kuin suoraan lukiosta tulleet muut suomenkieliset. Se kertoo jotain myös siitä, kuinka hankala kielikoe on. Jos sen läpäisee, pärjää kyllä.

Suomenkielisiä löytyy erityisesti teologisesta yllättävän paljon, ja ymmärrystä kielihankaluuksiin tulee myös ruotsinkielisiltä. He kyllä auttavat. Siitä saattaa kyllä tulla ongelma, että luentojen ulkopuolella tulee helposti puhuttua suomea ruotsin sijaan. Se on toki helpottavaa, mutta ruotsin kieltä kannattaa yrittää käyttää niin paljon kuin mahdollista. Oikeinkirjoitus on toki hankalaa, mutta erityisesti puhuessa ymmärtää, että kaiken ei tartte mennä syntaksissa (lauseopissa) kuin Strömsössä. Pääasia, että tulee ymmärretyksi. Yhtenä vaarana on kyllä saada uusilta ystäviltä vahingollisia vaikutuksia omaan oikeinkirjoitukseen. Ruotsin kielen opettaja varoittikin: älkää kirjoittako kuten teidän ruotsinkieliset opiskelutoverinne. Språkriktighet. Språkriktighet. Vähän sama, kuin että suomalaisillakin murre vaikuttaa salakavalasti kirjakieleen.

Saksan opiskelussa vieraalla kielellä on omat etunsa ja haittansa. Etenkin sanojen opettelemisessa tulee tuplatyötä, koska ainakin itselläni juuri se perussanavarasto, jota saksassa sitten opiskeltiin, oli yhä heikko. Teller on tallrik, enkä ollut ikinä sitä sanaa ruotsiksikaan kuullut, tai ainakaan muistanut kuulleeni. No lautanenhan se!

Joku ehkä voi sitten kysyä, että onko siitä ruotsin kielestä muuten mitään hyötyä? Voin vastata, että on.

Ensinnäkin Åbo Akademissa olen oppinut ymmärtämään monen kielen osaamisen hyödyn. Kaikki aiemmin opittu auttaa uuden opiskelussa. Saksan opiskelussa ruotsista on ollut ylen määrin hyötyä (ei tietenkään vähiten siinä, että opiskelen ruotsiksi). Saksaa opiskellessa ymmärrän taas yhä paremmin sen, miksi koineekreikan opettaja Helsingissä jatkuvasti mainitsi, että ne, jotka saksaa taitavat, ymmärtävät tämän ja tämän jutun kreikassa. Noin 2000 vuotta vanha koineekreikka on nyt sitten päinvastaisesti auttanut minua tässä modernin saksan kielen opiskelussa (mitä se ikinä sitten kertookaan saksan kielestä…).

Toiseksi olen kielen avulla päässyt tutustumaan yhteen suomalaisen vähemmistön kulttuuriin, joka onkin näyttäytynyt mielenkiintoisena! Tiesitkö esimerkiksi, että Suomessa puhutaan vanhinta ruotsin kielen muotoa? Tai että suomenruotsalaisillakin on monia eri murteita? Tätä jälkimmäistä itse asiassa pohdin ihan oikeasti ennen kuin saavuin Turkuun. Aika tyhmää, eikö?

Kieli avaa oven kulttuuriin. Kieli on olennainen asia, jonka avulla me ajattelemme ja kommunikoimme. Kielellä luomme merkityksiä ja muovaamme maailmankuvaamme, ja kieli muovaa meitä. Kieli on avain toisen ihmisen ymmärtämiseen. Kuinka vaikeaa onkin ymmärtää toista oman kieliryhmän ihmistä, saati sitten jos ei ole mitään ymmärrystä toisen kielestäkään. Kieli on avain kulttuuriin.

Kolmanneksi olen saanut itselleni kolmannen työkielen. Ruotsin kielen avulla pystyn ymmärtämään kohtalaisesti (ainakin luettuna) norjaa ja tanskaa, vaikka en ole opiskellut niitä tippaakaan. Tanskalaisen kielellisen kommentaarin käyttäminen kertoo siitä jotain. Pystyn siis lukemaan ruotsin kielen kautta myös kahden muun kielisiä kirjoja. Pystyn keskustelemaan ruotsalaisten ja suomenruotsalaisten kanssa heidän omalla äidinkielellään. Luulisin pystyväni kommunikoimaan kohtalaisen hyvin myös norjalaisten (ja ehkä tanskalaistenkin) kanssa kielellä, jota he ymmärtävät kohtalaisesti luonnostaan ja ehkä ovat opiskelleetkin. Toki englanti pysyy lingua francana, mutta kyllä ruotsin kielen taito helpottaa ja auttaa.

No mutta entäs sitten haitat? Onko niitä? Muutaman haitan voi huomata. Kun ensin on käyttänyt ruotsia huomattavasti enemmän kuin englantia, huomaa yhtäkkiä, että englannin kielen tuottaminen onkin aiempaa vaikeampaa. Ensiksi mieleen tulevatkin ruotsinkieliset sanat englannin sijaan. Introduction muuttu inledningeniksi, ja virheen huomaa vasta, kun on sanan jo sanonut. Ääntämyskin on voinut suomenruotsin kautta heikentyä. Yksi hyvä huomio oli, kun kävelin tuossa pari päivää sitten Tampereen rautatieaseman läpi, että äänsin mielessäni sanan Foodstation stationin ruotsin kielen mukaisesti enkä englantilaisittain.

Toiseksi suomen kielen taitokin saattaa ainakin aluksi heiketä. Lukijoita säästää paljon se, että vaimoni Sonja oikolukee ainakin kerran kaikki julkaistavat tekstit. Sanajärjestys on muuttunut ja ruotsista tulee yhtäkkiä salakavalasti ilmaisuja suomeenkin. Anglismien sijaan siis svedismejä. Myös arkielämässä saattavat ruotsin sanat tulla mieleen ensin. On outoa elää yksikielisenä kaksikielisesti. Päivät ovat jakautuneet niin, että ensimmäiset 6–8 tuntia puhutaan pääsääntöisesti ruotsia ja sitten loppupäivä suomea.

Lopulta hyödyt ovat kuitenkin haittoja suuremmat. On aika jännää, kun kieltä voikin yhtäkkiä vaihtaa lennosta. Vaikkapa kolmen eri kielen välillä. Ensiksi puhuu kaverin kanssa suomea. Keskusteluun tulee mukaan ruotsinkielinen toveri, ja keskustelu muuttuu ruotsinkieliseksi. Sitten saapuukin vieraileva luennoitsija Hollannista ja keskustelu kääntyy englanniksi. Luennon jälkeen palataan taas ruotsiin ja suomeen.

Jos siis et lue ruotsia, kehitä kielipäätäsi jotenkin muuten. Kielten opiskelu ei ole koskaan turhaa. Itse luulin sen sitä olevan ja että englannilla pärjää. Mutta kun kandia tehdessä tulee vastaan saksankielisiä lähdeteoksia (ja yksi ranskankielinen artikkeli, mutta siihen kieleen en kyllä koske pitkällä tikullakaan), niin kielitaidottomuus yllättäen rajoittaakin kauhean paljon. Englanti on hyvä alku, mutta ruotsi, saksa ja venäjäkin ovat hyödyllisiä. Espanjalla pärjää kauhean monessa maassa, jopa Yhdysvalloissa sen osaaminen olisi todella tärkeää. Teologiassa, etenkin eksegetiikassa ainakin saksa on hyödyllinen kieli, ruotsikin (kyllä Ruotsistakin voi tulla jotain hyvää).

Ja teologit, lukekaa hepreaa ja kreikkaa, jos oikeasti tahdotte ymmärtää Raamattua syvällisemmin. Kieli on avain kulttuuriin. Älkää jääkö käännösten orjiksi, vaan tarkistakaa asia. Esimerkiksi viidettä käskyä pohtiessakin ei enää tarvitse miettiä, että saako sinne armeijaan mennä vai ei, jos on heprean sanat hallussa. Ja eikö se ole jo ammattiylpeyden asia? Missä sitten voitte loistaa seurakunnan edessä, kun seurakunta kuitenkin osaa Raamattunsa paremmin? Vink vink.

Ekskurssi

Postaussarjan ensimmäinen osa sai aikaan melkoista huomiota, mitä en osannut ollenkaan odottaa. Sitä luettiin viikon sisään yli 800 kertaa ja ensimmäistä kertaa kommenttejakin tuli hieman enemmän kommenttiosioon. Kiitos aktiivisesta keskustelusta!

Sain myös palautetta Twitterin kautta, ja kirjoitusta oli linkitetty muun muassa vapaakielivalinta.fi -sivustolle, joka ajaa ”pakkoruotsin” poistamista. Keskustelupalstalla oltiin hämmentyneitä siitä, kuinka ihminen muuttaa identiteettiään helposti. Nähtävästi tällä tarkoitettiin ”ruotsinvihaajan” muuttumista ”orastavaksi pakkoruotsin kannattajaksi”. Sekä kirjoituksen kommenttiosiossa, että keskustelufoorumilla annettiin ymmärtää, kuinka Åbo Akademissa vähän kuin ”pakotetaan” olemaan tiettyä mieltä ”pakkoruotsista”. (Kirjoitan termin lainausmerkeissä, koska en tykkää termistä. Kielihän on myös valtaa, senhän tiesivät jo Derridat ja muut kielellisen käänteen dinosaurukset. Käytän termiä kuitenkin, koska se on ekonominen ja sen merkitys ymmärretään.) Itsestäni tällainen tuntuu aika ihmeelliseltä ajatukselta, koska olen pitkälti koko elämäni kulkenut vastavirtaan enkä ole paljoa välittänyt oman sosiaalisen kontekstini ”yleisestä mielipiteestä”. Siksi tuntuu oudolta, että argumentit (joita en oikeastaan vielä siinä kirjoituksessa esittänyt) tyrmättiin heti kättelyssä henkilöön kohdistuvalla argumentilla (suomeksi: aivopesu). Näin ainakin sen keskustelun tulkitsin.

Kommenttiosiossa päästiin kuitenkin lopulta poteroista huutamisesta eteenpäin oikeiden asia-argumenttien suuntaan ja paljastuikin, että ”vastapuolella” oli hyviä asia-argumentteja ”pakkoruotsia” vastaan. Lupasin vastata niihin tässä kirjoituksessa. Koska kuitenkin olin kirjoittanut tekstin jo aiemmin ja sitä uudelleen lukiessani huomasin, että nimenomaan ”pakkoruotsiin” liittyvä haaste jää aika lailla rivien väliin, tämä ekskurssi vastatkoon haasteeseen. Miksi juuri ruotsi? Miksi olen orastava ”pakkoruotsin” kannattaja?

Ensiksikin, tahdon tehdä selväksi sen asiallisen argumentin, joka itselläni on ollut ”pakkoruotsia” vastaan. Se kuuluu lyhyesti niin, etten ole nähnyt mitään järkeä lukea ruotsia Anno Domini 2010. Ruotsilla on ollut merkityksensä menneisyydessä Suomessa. Olihan Suomi pitkään virallisesti ruotsinkielinen ja Ruotsin vallan alla. Etsin aikanaan syitä ”pakkoruotsin” opiskelemiseen. Ja koska en itse löytänyt syitä sen opiskeluun, en sitä lukiossa ”pakkoruotsin” aikana opiskellut vaan vasta jälkeenpäin, kun haettu motivaatio löytyi. Toisaalta tämä tarinani puoltaisi sitä puolta, että ”pakkoruotsi” oli itselleni este. Vapaaehtoisena kielenä minun olisi pitänyt löytää motivaatio sen opiskelemiseen tai jättää kieli toisaalta opiskelematta. ”Pakkoruotsin” kautta minulla oli kuitenkin pohja, josta aloittaa omatoiminen opiskelu. Ilman sitä en olisi tässä.

Mutta, kuten kommenttiosiossa nostettiin esille, se että 1 % päätyy ruotsinkieliseen yliopistoon ei ole peruste pakottaa 99 % kansasta opiskelemaan ruotsia. Ei se olekaan hyvä argumentti, korkeintaan ehkä joku pienen pieni osa-argumentti, joka vaatii tuekseen paljon vahvempia argumentteja. En siis perusta omaa orastavaa kannatustani tähän argumenttiin, vaikka oma kokemus toki on henkilökohtaisesti itselleni tärkeä ja relevantti.

Sen sijaan voisin nostaa esiin muutaman vahvemman argumentin (joita toki on taidettu esittää. En tunne tätä keskustelua niin paljon, että olisin paras vastaamaan tähän. Ja tiedoksi: en ole mikään Åbo Akademin ”keskustelunavaaja” tai ”propagandamoottori”. Tekstini loin ihan itse ja omista pyrkimyksistäni, joista suurimpana on ehkä Åbo Akademin teologian, erityisesti eksegetiikan osaston tuominen tunnetuksi suomenkielisille.) Argumenttien nimet ovat itse keksimiäni:

1. historiallinen ja kulttuurinen argumentti

2. kielen hyödyllisyyden argumentti

Historiallinen argumentti perustuu yhteiseen historiaan Ruotsin kanssa. Se nivoutuu samalla myös kulttuuriseen argumenttiin, toisin sanoen niitä on vaikeaa erottaa toisistaan. Suomella on ollut pitkä historia Ruotsin kanssa, joka aiheuttaa myös ihan selkärangassa asti tietynlaisia tuntemuksia. Tämän historiallisen taustan takia nimenomaan Suomessa on olennaista oppia ruotsin kieltä. Samoin perustein toki myös venäjä on tärkeä kieli.

Kulttuurinen argumentti nousee suomenruotsalaisesta maaperästä. Kuten kirjoituksessani kerron, on kieli avain vieraan kulttuurin ymmärtämiseen. Kulttuuri on kielen läpäisemää, ja siksi kieli ja kielet ovat olennainen osa toisen ja toiseuden (jos käytetään postmodernia muotitermiä) ymmärtämiseen. Siksi englannin tunneilla tutustutaan samalla brittiläiseen ja amerikkalaiseen kulttuuriin. Samoin ruotsin tunneilla tutustutaan sekä ruotsalaiseen että suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Tai nyt yliopistossa olen tutustunut saksalaiseen kulttuuriin samaan aikaan kun olen oppinut kieltä. Ne kulkevat käsi kädessä.

Ruotsin opiskeleminen, sekä tietenkin nimenomaan Åbo Akademissa opiskeleminen, on avannut väylän suomenruotsalaisuuden ymmärtämiseen. Yksi hauska piirre siinä on ollut se, että suomenruotsalaisia saatetaan pitää maahanmuuttajina. Hyvä esimerkki oli erään vanhemman suomenkielisen henkilön yhdelle opiskelijalle esitettämä kysymys, että koska opiskelijan perhe on muuttanut Suomeen. Opiskelija vastasi, että sukukirjat ylettyvät 1400-luvulle asti. Oma sukuni on saanut nimensä todennäköisesti (ainakin näin olen ymmärtänyt) tanskalaisista muurareista, jotka tulivat samoihin aikoihin Suomeen Olavinlinnaa muuraamaan. Suomenkielisenä omaa suomalaisuuttani ei kuitenkaan kyseenalaisteta. Tämä toisaalta kertoo, että suomenruotsalainen kulttuuri on tuntematonta suurelle osalle suomalaisista, tai sitten se näyttäytyy vain stereotypioiden kautta. Ne ovat niitä, jotka purjehtivat, joilla on rapujuhlia, jotka elävät kauan ja ovat elitistejä ja svenska talande bättre folk. Onko sitten ongelmana juuri ”pakkoruotsi”, jonka pitäisi periaatteessa tutustuttaa samalla suomenruotsalaiseenkin kulttuuriin?

Jännä yhtymäkohta löytyy muuten Virosta, jossa on pohdittu vironvenäläisiä erityisesti Ukrainan viime aikojen tapahtumia silmällä pitäen. Siellä aloitetaankin syksyllä paikallinen YLE Fem venäjänkielisille, jotta he osaisivat integroitua paremmin virolaisuuteen. Moni venäläinen ei osaa viroa eikä siten tunne myöskään virolaista kulttuuria. TV-kanava pyrkii paikkaamaan aukkoa. Tässä mielessä olisi suomessakin hyvä miettiä politiikassa, miten erilaisia kielivähemmistöjä lähestytään. Suomenruotsalaisten määrä vähenee jatkuvasti. Esimerkiksi venäjänkielisten määrä taas on kasvanut paljon. Samaa kysymystä voisi heittää myös kirkon suuntaan. Miten evankelis-luterilainen kirkko pystyy kohtaamaan maahanmuuttajia, jotka eivät suomea osaa? Suurin osa maahanmuuttajistahan on nimenomaan kristittyjä!

Kielen hyödyllisyyden argumentti taas perustuu ruotsin kielen nimenomaiseen hyötyyn. Ensiksikin ruotsion varsin helppo kieli, joka auttaa muiden kielten opiskelussa. Toisaalta ruotsin kielen opiskelussa auttaa jo englanti. Esimerkiksi itselleni saksan kielen opiskelu on ollut paljon helpompaa, koska saksan kielessä on paljon yhtäläisyyksiä nimenomaan ruotsin kanssa – vähemmän englannin kanssa. Koska tanska ja norja ovat niin lähellä ainakin kirjallisesti ruotsia, on niiden ymmärtäminen ruotsin hallinnan jälkeen kohtalaisen helppoa, ainakin kun tekstejä luetaan. Tanskaahan on puhuttuna toistenkin tanskalaisten mahdotonta ymmärtää, vai miten se norjalainen legendaarinen sketsi menikään? Nämä kielet ovat oikeastaan poliittisista syistä aikanaan erkaantuneet toisistaan. Kokonainen kielialue siis tulee lähemmäksi, kielialue, joka on tärkeä suomalaisille. Venäjän kautta toki slaavilaiset kielet voivat tulla lähemmäksi, mutta niillä ei välttämättä ole samanlaista merkitystä kuin skandinaavisilla kielillä.

Toisekseen kieli on hyödyllinen poliittisesti, kun puhutaan siitä niin kutsutusta ”pohjoismaisesta yhteistyöstä”. Muistelen, että ruotsin opettaja lukiossa tästä jo jotain kertoi, mutta asia on kyllä avautunut enemmän muutamana viime vuotena. Tai sitten se avautui vastareaktiona itämaan aggressiolle. Ruotsin kielen avulla ymmärretään myös muita pohjoismaisia kulttuureita paremmin. Samalla se kykenee toimimaan yleisenä kielenä, kun ollaan tekemisissä Pohjoismaiden kanssa, vaikka englanti toki valtaa alaa. Tämä argumentti on tosiaan heikentynyt englannin tullessa yhä vahvemmin lingua francaksi.

Kolmanneksi kielet eivät oikeasti ole pois toisiltaan. Jokaisen kielen lukeminen on jo pohjalla toisen kielen opiskelemista auttamassa. Tämä ei sinänsä ole argumentti nimenomaisesti ruotsin puolesta, mutta se on ainakin tuhoamassa sen myytin, että ihmisellä olisi aivoissaan joku alue, johon mahtuisi vain tietty määrä kieliä. Kaikki kielet tukevat toisiaan. Toki siihen liittyy kysymys ajankäytöstä.

Loppuun vielä humoristisempi hyödyllisyyden argumentti, jonka olen kuullut: Ennen seitsemättä luokkaa englanti tuntuu aivan turhalta kieleltä. Seiskalla ymmärtää, kuinka helppoa ja mukavaa ja hyödyllistä on lukea englantia, kun vihapatoutuma saa uuden kohteen: ”pakkoruotsi”.

Mutta kuten sanoin, olen orastava ”pakkoruotsin” kannattaja, siis siinä mielessä, että en näe vielä tarpeeksi vahvoina niitä argumentteja, jotka pakottaisivat muutokseen vallitsevasta tilasta. Vallitsevan tilan puolesta esitetyt argumentit ovat sen takia minun mielestäni riittävän vahvoja. Toki maailma muuttuu, ruotsin kielen asema heikkenee maailmanlaajuisesti ja niin edelleen. Tulevaisuus siis myös kertoo meille, kuinka hyödyllistä ”pakkoruotsi” tulee olemaan. Monien yllä esitettyjen argumenttien teho heikkenee jatkuvasti. 1900-luvulla ruotsin opiskelusta oli paljon enemmän hyötyä. Sen uskon itsekin.

Ruotsinvihaajasta opiskelijaksi Åbo Akademiin, osa 1. Miten hankitaan ruotsin kielen taito?

Ensimmäinen lukuvuosi suomenkielisenä Åbo Akademissa lähenee loppuaan. Tämän vuoden juhlistamiseksi ajattelin avata hieman omaa historiaani ruotsin kielen parissa ja kokemuksiani siitä, millaista on opiskella Åbo Akademissa suomenkielisenä. Kesäkuussa kerron enemmän kokemuksia vuoden ajalta. Nyt päästään kuitenkin pitempään retrospektioon. Miten entisestä ruotsinvihaajasta tuli opiskelija Åbo Akademiin?

Meikäläisestä piti tulla teekkari. Piti mennä opiskelemaan Tampereen teknilliseen yliopistoon, todennäköisesti jotain tietokoneisiin liittyvää. Näin oli siis vielä kun olin siirtymässä peruskoulusta Tampereen yhteiskoulun lukioon. Matematiikka oli se juttu. Uskonnon opiskelu oli kohtalaisen tylsää, vaikka olinkin tunnustava kristitty. Ruotsi oli perseestä. Ruotsin tunti jäi välistä itse asiassa jo lukion toisena päivänä, ja useamman kerran myös sen jälkeen. Sen kielen opiskelu ei innostanut sitten pätkääkään!

TYKissä valitsin ensimmäisen vuoden kurssit tämän ajatusmallin mukaan. Uskonnon ajattelin kuitenkin kirjoittaa, koska tietotaso oli kova ja lukion kursseja laajempi. Mutta teologiaa en ajatellut lähteväni lukemaan.

Toisena vuonna tapahtui muutos suunnitelmiin ja kiinnostuin enemmän kristinuskosta ja muistakin uskonnoista. Vanhat kirjoitettavat ”kovan tieteen” aineet pysyivät vielä melko tiiviisti mukana: kirjoitin lopulta kemian ja pitkän matematiikan, mutta fysiikan lopetin abivuonna motivaationpuutteen vuoksi. Uskonnon lisäksi otin ylimääräisiä filosofian kursseja, vaikka en sitä lopulta kirjoittanutkaan. TTY sai kuitenkin jäädä, ja ykkösvaihtoehdoksi tuli Joensuun teologinen, kakkosena oli Helsinki. Ilmaisutaidon erityislukiossa olisi ollut mahdollisuus jättää pois puolet ruotsin pakollisista kursseista. En kuitenkaan niin (onneksi) tehnyt, joskin numerot olivat sieltä heikosta päästä.

Toisena lukiovuonna ja abivuonna luin paljon teologista kirjallisuutta, erityisen innokkaasti kahlasin läpi lähes koko rovasti Risto Santalan tuotannon. Kristinuskon juutalaiset juuret alkoivat kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän. Åbo Akademissa näytti olevan ainut teologinen tiedekunta/laitos, jossa pystyi opiskelemaan myös judaistiikkaa. Mutta kieli, minähän vihasin ruotsin kieltä! Enkä sitä paitsi osannut sitä enää, vaikka yläasteella todistuksessa olikin vielä loistanut kymppi.

Abivuoden syksyllä olin Ylöjärvellä kuuntelemassa evankelista Ilkka Puhakan opetusta. Supliikkimiehenä pummasin saarnamieheltä kyydin Tampereen keskustaan, jotta pääsisin sieltä jatkamaan bussilla Lempäälään. Ajomatkan aikana puhuttiin paljon Santalasta. Puhakka innosti hakemaan Åbo Akademiin. Rupesin miettimään asiaa enemmän ja enemmän, ja lopulta tajusin, että sinnehän minä tahdon. Minulla oli vain yksi ongelma: en osannut kieltä, eikä ollut mitään mahdollisuutta päästä kielikokeesta läpi! Muistan edelleen viimeisen kurssin loppukokeen numeron: kuusi ja puoli. Ja siitäkö sitten opiskelemaan ruotsin kielellä? Hain Suomen kaikkiin kolmeen teologiseen. Pääsin Joensuuhun ja Helsinkiin, Åbo Akademin kielikokeen läpäisemisestä ei ollut pienintäkääntoivoa. Tulos taisi olla siellä 60–70 pisteen kohdalla. 135/200 vaadittiin.

Menin opiskelemaan teologiaa Helsinkiin, ja vakuutuin yhä enemmän siitä, että tahdon Åbo Akademiin. Päätin yrittää päästä pois Helsingistä yliopiston suosiollisella avustuksella. Kielikeskuksessa opiskelin ensin ruotsin perusteita, jotka olin aikaansaamattomuuteni ja motivaation puutteeni ansiosta lukiossa missannut. Sen jälkeen suoritin virkamiesruotsin, joka ei tosin pitkälle riittänyt. Sen vuoden kielikokeesta taisi tulla vähän alle 100 pistettä. Kävin vielä ylioppilaskirjoituksissa kirjoittamassa keskipitkän ruotsin ylimääräisenä aineena. Cum laude ei riittänyt mihinkään.

Armeijan aikana aloin lukea vapaa-aikana ruotsinkielisiä kirjoja, jotka liittyivät myös teologiaan. Aloitin Bo Giertzin Kristi kyrkasta. Vanha ruotsi tosin oli vaikeaa. Tunti päivässä vuodenvaihteesta lähtien. Lisäksi kuuntelin Radio Vegan keski-ikäisten ohjelmia niin paljon kuin ehdin, yleensä pyöräillessäni Tampereelta Lempäälään sijaisopettajan duuniin, jossa toimin inttiajan jälkeen. 100 pistettä ylittyi, ja luulin jo pääseväni valintakoevaiheeseen, mutta olin katsonut pisterajan väärin. Laiha lohtu.

Aloin kirjoittaa ruotsinkielistä blogia tahdilla kirjoitus per viikko, ja toivoin salaa, että joku jaksaisi sitä lukea ja samalla auttaa kielioppivirheissä. Eihän sitä kukaan lukenut, eikä lue edelleenkään. Mutta ei se mitään, siinäpä opin kantapään kautta kirjoittamaan, ja passiivinen sanavarasto muuttui pikkuhiljaa aktiiviseksi. Luin koko vuoden ajan joka päivä (enemmän tai vähemmän ) noin tunnin ajan ruotsinkielisiä kirjoja. Teologista kirjallisuutta tuli luettua paljon, koska se kiinnosti, ja samalla opin ruotsinkielistä teologista sanastoa.

Kielikeskuksessa taas ahmin ruotsia kolme kurssia, joista kaksi meni samaan aikaan, avancerad grammatiikkia ja muntlig färdigheettiä: kielioppia ja suullisia taitoja siis. Akateeminen kirjoittaminen ruotsiksi -kurssin jätin kesken. Tajusin, että osasin kyllä akateemista sanastoa, mutta arkipäivän sanastoa ei ollut. Keväällä panostin siis vielä Astrid Lindgrenin klassikkojen voimalla myös perussanavaraston kartuttamiseen Ronja ryövärintyttären ja Mio-pojan suosiollisella avustuksella.

Viimeisillä viikoilla luin vielä Giertzin Stengrundenin ja teologisen valintakoekirjan, kuuntelin radiota aina kun mahdollista ja viikko ennen h-hetkeä alkoi myös YLE Fem -maraton, jonka aikana katsoin myös ensimmäisen kerran Strömsötä.

Kielikoe ei mennyt ihan kuin Strömsössä, vaikka niin olin toivonut. Pisteraja jännitti erityisesti siksi, että syksyllä oli tarkoitus mennä naimisiin ja muuttaa Turkuun opiskelemaan. Varasuunnitelmana oli klassisen kreikan opinnot Turun yliopistolla, jos eväät eivät riittäisikään Åbo Akademiin. Pistemäärä odotutti itseään. 135/200. Ei pistettä enempää eikä vähempää. Kielikoe läpäisty!

Miten siis ruotsin kielen voi oppia ei kiinnosta -pohjalta 3 vuodessa niin, että sillä voi opiskella? Vastaus lähenee Kokoomuksen vaalikampanjaa: työllä ja vielä kerran työllä.

Ensiksi täytyy löytää motivaatio. Jos lukiossa ja yläasteella ei motivoida ruotsin kielen opiskeluun, ei se kiinnosta. Itse olin saanut jo kotikasvatuksessa osittain vihan ruotsin kieltä kohtaan, jota tosin yritin vastustaa vielä yläasteella. Lukiossa perintö kuitenkin leimahti liekkeihin. Löysin kuitenkin motivaation abivuonna: tahdon mennä opiskelemaan Åbo Akademiin. Nykyään toki motivaatiota ruotsin kielen hallitsemiseen on paljon enemmän, ja kielitaidosta on ollut muutakin hyötyä kuin vain opiskelupaikka Åbo Akademissa. Tästä kerron lisää ensi kuun postauksessa. Entisestä pakkoruotsin vihaajasta on tullut peräti sen orastava kannattaja. Tosin pakkoruotsi sanana on ihan typerä. Onhan sitä pakkomatematiikkaa ja pakkofysiikkaa ja vaikka mitä muutakin pakkoa.

Motivaation löytymisen jälkeen alkoi työnteko, jonka olisi voinut suunnitella paremminkin. Yksin on todella vaikeaa opiskella kieltä. Siksi kurssit, jos niille vain on mahdollista osallistua, ovat hyödyllisiä. Kävin yliopistolla 4 ruotsin kielen kurssia. Sen lisäksi luin yli kymmenen ruotsinkielistä kirjaa, tunti per päivä tietokoneen äärellä. Jokaisen sanan, jota en ymmärtänyt, kirjoitin NetMOT:n sanakirjapalveluun. Se oli huomattavasti nopeampaa kuin sanakirjapläräily. Yliopistoilla ainakin on pääsy tähän palveluun. Passiivinen sanavarasto ja luetun ymmärtäminen kehittyi, ja kirjallisuuden avulla kielioppikin tarttui mukaan ihan varkain.

Kuuntelin Radio Vegaa ja yritin ymmärtää. Katsoin Yle Femmaa, jota oli helpompi seurata tekstitysten avulla. Jos niitä ei ollut, niin seuraaminen toki oli hankalampaa, mutta hyödyllistä joka tapauksessa. Kuullun ymmärtäminen kehittyi.

Kirjoitin kerran viikossa blogikirjoituksen, jota kukaan ei lukenut. Oma tuottaminen kehittyi ja passiivisen sanavaraston sanat siirtyivät aktiiviseen sanavarastoon.

Toki helpommin olisi päässyt Åbo Akademiin, jos olisi sen ruotsin siellä lukiossa lukenut ja vaikkapa kirjoittanutkin. Mutta tämä herra meni sitten kantapään kautta.

Siis: motivaatio ja sisäinen palo, kärsivällisyys ja monipuolinen työnteko. Siinä on eväät uuden kielen hallitsemiseen. Ja Åbo Akademi on hyvä ahjo jatkaa kielitiellä ruotsin osalta. Kesäkuussa kerron, millaista on opiskella suomenkielisenä Åbo Akademissa.