Hajanaisia ajatuksia ennen avioliittoa

Oma tj0 (tj1 tällä hetkellä) lähenee ja sitten Posteljoonan sanoin “päivät poikamiehen on poissa.” Olen jo pitkään pohtinut avioliittoa ja parisuhdetta. Miksi mennään naimisiin? Miksi pidättäytyä seksistä ennen avioliittoa? Entä jos mokaa ja hormonit vie voiton? Kannattaako sitten jatkaa eteenpäin? Mikä on avioliiton merkitys? Onko sillä jotain suurempaa merkitystä? Mitä on olla aviomies tai aviovaimo? Miten se eroaa aikaisemmasta? No mistä minä sen tietäisin? Enhän minä vielä naimisissa ole! Mutta päätinpä silti koettaa pohtia ja ajatella, mitä se oikein pitää sisällään, että minäkin menen naimisiin. Siksi siis, hajanaisia ajatuksia ennen avioliittoa. Var så god!

Seurustelu (ja avioliitto) on perseestä

Kyllä. Seurustelu on mielestäni perseestä. Samoin on varmaankin avioliiton kanssa. Jos tahdon olla itsekäs, jos tahdon ajatella vain itseäni. Se on perseestä. Joutuu ottamaan toisen huomioon. On jatkuvasti peili näyttämässä, millainen oikeasti olen. En voikaan paeta konflikteja, vaan joudun käymään ne läpi, hitaasti ja vaivalloisestikin. Joutuu sietämään toista ihmistä. Sietämään. Luit oikein. Sietämään.

Miksi ryhtyä seurustelemaan saati sitten sitoutumaan toiseen ihmiseen? Mikä saa ihmisen sellaiseen hullutteen? YUP:lla on biisi, joka kertoo siitä, nimeltään Rakkaus on pesti hulluuteen. Sitä se tosiaan on.

Jostain kumman syystä se vetää puoleensa. Ainakin minua. Siitä huolimatta, vaikka se vaatii niin paljon työtä. Tahdon tehdä toisen puolen onnelliseksi, Posteljoonan sanoin: “haluun olla sulle hyvä niin, että oot aina tollanen onnellinen ja säihkyvä.”

Avioliiton psyykkinen merkitys

Onko avioliitolla nykypäivänä enää mitään merkitystä? Miksi ihmiset eivät halua mennä naimisiin, kun he muuttavat jonkun kanssa yhteen? Vallitseva länsimainen kulttuuri, jossa ensin seurustellaan, sitten sekstaillaan ja seurustellaan, sitten muutetaan yhteen ja sekstaillaan ja seurustellaan ja sitten mennään naimisiin ja seurustellaan on varsin nuori. Toki ennen nykypäivääkin on varmaankin eka sekstailtu ja sitten vasta menty naimisiin, mutta nurinkurista se joka tapauksessa on.

Miksi mennä naimisiin? Miksi avoasustelu ei kelpaa? Tätä nykyään voidaan kysyä. Itse vastaisin: mikä vika on sitoutumisessa? Ollaanko niin sitoutumiskammoisia, että täytyy jättää takaportti auki? Lapsiakin voi tulla, ennen kuin on naimisissa ja kaikilla tasoilla sitoutunut toiseen ihmiseen. Aivan samalla tavalla se sattuu erota avoliitosta kuin avioliitosta. Ainutlaatuisuus on menetetty, kakkua on syöty jo etukäteen, ennen juhlia. Samalla eläminen voi olla stressaavampaa. Niin, tuo toinen ei ole lopullisesti halunnut sitoutua minuun, aikuisten oikeasti. Nimittäin sitähän varten avioliitto on juridisesti: jotta se takaisi liiton pysyvyyden. Mielestäni, jos on valmis muuttamaan yhteen, niin aivan hyvin voisi sanoa sen tahdon siihen perään. Miksi jättää roikkumaan? Eikö se olisi paljon mukavampaa, että voi katsoa toista ja sanoa, että kyllä, sinut minä olen valinnut. Kyseessähän on tahtolaji. Että tahdotaan, ei tunneta. Toki tunnekin on mukana. Mutta sitten kun ei tunnu yhtään miltään, ärsyttää koko naamakin, niin palauttaa mieleen, että niin, minä tahdoin. Ja tahdon yhä. Vaikka on perseestä. Vaikka ärsyttäisi. Vaikka ei tunnu. Kyllä tästä vielä selvitään. Uuteen nousuun.

Loppujen lopuksi, jälleen Posteljoonan sanoin: “Voisin odottaa vielä jonkun aikaa, säästää massii, funtsii ajan kanssa. Mut jos varman päälle pelaa niin saa odottaa, kunnes on lippu puolitangossa.”

Ainutlaatuisuuden säästäminen avioliittoon

Eikö sikaa pitäisi kokeilla ensin, ennen kuin ostaa säkissä? Väitän, että sikaan tutustuu parhaiten keskustelemalla, oppimalla tuntemaan hänet nimenomaan henkisesti (ja hengellisesti)? Miehenä, jolla luonnollisesti hormoonit hyrräävät, tutustuminen naiseen jäisi pitkälti varmaan fyysiseksi, ellei sitä pyri säätelemään. Parasta on säästää ainutlaatuisuus avioliittoon. Kyllä. En tiedä ketään, joka oikeasti, sydämestään, tahtoisi ensisijaisesti miehen, jolla on ollut naisia joka sormelle tai naisen, jolla olisi ollut miehiä joka sormelle. Tai ketä nyt olisikaan. Kyllähän sen voi anteeksi antaa. Mutta jostain kumman syystä on niin satuttavaa kertoa toiselle, että niin. Että minulla on ollut näin monta aikaisemmin, jonka kanssa on tullut tehtyä sitä ja tätä. Ja silloin se satuttaa. Mutta kai sitä on oikeus tietää, kenen kanssa on menossa meiningeissä? Ja vasta, kun asiat on tuotu valoon, voidaan ne antaa anteeksi. Ettei niitä luurankoja olekaan kopissa.

Anteeksi voi saada. Ja anteeksi kannattaa antaa. Ja ryhtyä jälleen säästämään ainutlaatuisuutta sitä oikeaa varten. Se on sen arvoista. Siitä oikeasta puheen ollen…

Se oikea

Sitä oikeaa ei ole olemassakaan. Tai sitten niitä on Psalmin 139 mukaan “enemmän kuin hiekanjyviä rannalla”. Siis Jumalan suunnitelmia. Yksi huolenaiheeni on nykyinen amerikkalainen ällöpinkki romantiikka, jossa haikaillaan sen oikean perään. Sitten, kun joskus mennään naimisiin hetken huumassa, että kun se tuntuu niin siltä oikealta, niin totta kai mennään naimisiin heti! Sitten taas erotaan. Ehkä se ei ollutkaan se oikea. Kun eiks niitä oo vaan yks? Tämä ajattelutapa toistuu nykyään jo ihan iltapäivälehtienkin palstoilla.

Älkää ymmärtäkö väärin. Mielestäni on vain yksi se oikea. Loppujen lopuksi sellainen on. Mutta sitä ei voi tietää, kuka se on. Se voi olla kuka vaan. Kristittynä sanon, että se, jolle sanon kaikkivaltiaan Jumalan edessä tahdon, on minulle se oikea. Siitä lähtien. Siihen sitoudun, kunnes kuolema erottaa. Siihen on Jumalakin luvannut sitoutua. Vaikka olisi kuinka perseestä. Vaikka ärsyttäisi naama. Ruoho ei ole vihreämpää aidan toisella puolella. En tiedä ennen alttaria vielä sitä, onko tuleva vaimonikaan se oikea. Sen tiedän lopulta sitten alttarilla. Sen jälkeen kun sanon ”taikasanat”. Sen takia avioliitto onkin tärkeä.

“Kokonaan, ja koko elämän, hän on mun, en epäröi hetkeekään.” Yllätys yllätys, Posteljoona.

Avioliiton hengellinen merkitys: Jumalan kolmiyhteyden kuva

Avioliitolla on kristittynä itselleni hengellisempikin merkitys, joka pistää minut pienelle paikalle. Raamatussa avioliitto on oikeastaan kahden asian kuva. Avioliitto kertoo toisaalta Jumalan liittouskollisuudesta ihmiskuntaa kohtaan ja toisaalta hänen omasta olemuksestaan.

Ensiksikin Jumala on kolmiyhteinen: Isä, Poika ja Pyhä Henki. Erityisesti muslimit, jotka pitäytyvät kristittyjen ja juutalaisten tavoin tiukassa monoteismissa, eli siinä, että on vain yksi Jumala, voivat kysyä: Miten kolme voi olla yksi? 1+1+1=3 eikä 1.

Yleensä tähän on helposti vastattu, että ∞ + ∞ + ∞ = 3∞ = ∞. Toisaalta se ei tee täyttä oikeutta Jumalan kolmiykseydelle.

Avioliitto on tähän hyvä vertauskuva. Jeesus lainaa opettaessaan avioliitosta 1. Mooseksen kirjaa (2:24): “Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että he tulevat yhdeksi lihaksi.”

Avioliitossa mies pysyy miehenä ja nainen pysyy naisena. Silti he ovat yksi. He ovat yksikkö. Mennessäni naimisiin olen toisaalta oma itseni, mutta olen toisaalta myös osa yksikköä, joka on erottamaton ja jota ei Jeesuksen sanoin saa erottaa, sillä sen Jumala on yhdistänyt. Mikä minut liittää toiseen puoliskooni, tulevaan vaimooni? Rakkaus, joskin varsin epätäydellinen sellainen.

Mutta Jumala on rakkaus (1. Joh. 4:8). Nykyiseltä arkkihiippakuntadekaani Timo Tavastilta, jos en ole aivan väärin ymmärtänyt, opin aikanaan vuosia sitten, että Jumalan kolmiykseyttä voidaan ajatella niin, että itse asiassa Isää, Poikaa ja Pyhää Henkeä lähentää rakkauden side. Ja koska Jumala itse on rakkaus, persoonien välinen rakkaus on niin syvää, että oikeastaan eroa ei olekaan. Kuitenkin Poika pysyy Poikana, Isä pysyy Isänä ja Pyhä Henki Pyhänä Henkenä. Isä ei ole Poika, Poika ei ole Pyhä Henki eikä Pyhä Henki ole Isä. Kuitenkin Isä on Jumala, Poika on Jumala ja Pyhä Henki on Jumala. Jumala on Isä, Poika ja Pyhä Henki.

Kirkkoisä Augustinuksen teologiassa Pyhän Hengen tehtävä Jumalan persoonien välillä taisi ollakin rakkauden side. Pyhä Henki tavallaan yhdistää Isän ja Pojan, jos oikein muistan. Tässä toinen vaihtoehtoinen tapa. Mutta joka tapauksessa, kolmiyhteys on lopulta mysteeri, joka ei avaudu meille täysin. Siten Jumala on kuitenkin itsensä ilmoittanut. Itse en ainakaan keksisi tällaista jumalaa, jos haluaisin hankkia itselleni rahaa…

Mutta miten valtava ajatus! Itse asiassa miehen ja naisen avioliitto kuvaakin itse Jumalan omaa olemusta! Kaksi ovat yhtä, mutta pysyvät silti omalaatuisina. Vau!

Avioliiton hengellinen merkitys: Jumalan liittouskollisuus ihmiskuntaa kohtaan

Toiseksi avioliitto on kuva “vanhasta liitosta” Jumalan ja Israelin välillä (esim. Hoos. 2:19–20) ja Jeesuksen kautta uudesta liitosta Jumalan koko maailman kanssa (esim. Ef. 5:21–33), johon vanha liitto tähtäsi (esim. 1. Moos. 22:18 vrt. Gal. 3:16).

Aivan kuten siis mies liittyy vaimoonsa eikä hylkää häntä (tai toisinpäin), niin Jumalakin on uskollinen loppuun asti. Ja vaikka petämme teoillamme ja ajatuksillamme myös kristittyinä Jumalaa syntiemme vuoksi, hän pysyy uskollisena. 2. Tim. 2:13 sanoo: “Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää.”

Jumala on siis jo aikojen alussa, Hoosean aikana asettanut avioliiton kuvaksi hänen ja Israelin välisestä liitosta. Aivan kuten avioliitto on pysyvä, kunnes kuolema erottaa, myös Jumala on uskollinen. Sen takia jokainen avioero toisaalta sanoo, että Jumala ei olisi uskollinen. Osittain myös siksi Jumala vihaa avioeroa.

Me tarvitsemme kuvia ja vertauskuvia, jotta voimme ymmärtää Jumalaa. Isänä tai äitinä oleminen heijastuu aina lapsen kuvaan siitä, millainen on taivaallinen Isä. Aivan varmasti. Tuntuu turhalta vakuuttaa Jumalan liittouskollisuutta, jos mikään liitto ei koskaan kestä. Mutta sellainenkin merkitys avioliitolla on.

Erityisesti tämä korostuu Efesolaiskirjeen kohdassa. Puhutaan morsiusmystiikasta. Kristuksen kirkko on kuin morsian, jota valmistetaan tulevaan hääateriaan. Sulhasena on itse Jeesus. Ja liitto on ikuinen.

Tässä tulee toisaalta näkyviin myös uskon kollektiivisuus: kyseessä on yhteisö, ruumis; seurakunta, joka muodostaa morsiamen. Ja tämä seurakunta on Jeesukselle se oikea. Ja tahtomiset on sanottu. Jumalan puolelta se on sanottu jo luomisessa, viimeistään syntiinlankeemuksen jälkeisessä lupauksessa (1. Moos. 3:15). Se suurin merkki tästä rakkaudesta oli se, kun sulhanen antoi henkensä morsiamen puolesta Golgatalla. Liiton merkkinä oli vuodatettu veri ja kolme rakkauden naulaa, jotka lyötiin Herran kärsivän palvelijan (Jes. 53) käsiin ja jalkoihin. Ja mikä sen tahtomisen aiheuttaa? Rakkaus. Jumala on rakkaus. Pyhä Henki on rakkaus. Pyhä Henki synnyttää uskon.

Ja avioliiton merkitys jatkuu. Vastapareja löytyy enemmänkin. Nimittäin aikojen loppua kuvataan Raamatussa usein hääjuhlaksi ja hääateriaksi. Siellä morsian ja sulhanen saatetaan lopullisesti yhteen taivaallisissa häissä, jonne kaikki on kutsuttu. Soveltuvat vaatteetkin annetaan ovella (Gal. 3:27). Näitä häitä me odotamme. Hääjuhlat alkakoon!

“Jos olemme uskottomia, hän pysyy silti uskollisena, sillä omaa olemustaan hän ei voi kieltää.”