Koska Facebookissa vietettiin tammikuun lopulla Näytä niille teologi -teemaviikkoa, ajattelin kirjoittaa helmikuun blogikirjoituksen teologista, jonka tänä vuonna halusin profiilikuvani kautta näyttää Naamakirjalle. Kyseessä on edesmennyt Ruotsin kirkon piispa Bo Giertz, joka Kyrkans Tidningenin aikanaan tehdyn kyselyn perusteella valittiin 1900-luvun merkittävimmäksi kirkolliseksi vaikuttajaksi Ruotsissa. Eikä Giertz ole ollut vaikuttamatta myöskään meidän kirkkoomme!
Hieman olenkin itse asiassa Giertzistä jo sivuillani kirjoittanut. Olen nimennyt hänet yhdeksi merkittäväksi teologiksi, joka on vaikuttanut meikäläisen teologiseen ajatteluun. Kaksi hänen kirjaansa ylsivät kymmenen parhaan kirjan joukkoon, jotka viime vuonna luin. Prepatessani itseäni Åbo Akademin pelottavaan kielikokeeseen, kirjoitin Giertzin parissa joitain lyhyitä kirjoituksia myös ruotsinkieliseen blogiinikin.
Ensin ajattelin kirjoittaa Giertzistä lyhyen henkilöhistorian, mutta koska muut ovat tehneet sen jo paljon paremmin, päätin jättää sen kirjoittamisen väliin. Sen sijaan suosittelen lukemaan Pasi Palmun loistavan artikkelin miehestä Gladiolus-nettilehdessä. Sen sijaan tuon tässä kirjoituksessa hyvin lyhyesti esille joitain hänen kirjojaan, joita olen lukenut, ja kerron, miten hän on vaikuttanut omaan uskonelämääni ja teologiseen ajatteluuni.
Katolisen kirkon puolestapuhuja ja luterilaisuuden opettaja
Ensimmäinen kirja, jonka luin Giertziltä, oli ruotsinkielinen. Suomen teologisen instituutin jokasyksyiseltä kirjakirppikseltä nimittäin saa halvalla ruotsinkielistä kirjallisuutta – harva teologi kun sitä kieltä enää osaa! Vuonna 1939 vanhahtavalla ruotsilla kirjoitettu Kristi kyrka (254 s., Verbum 1975; suomennettu Kristuksen kirkko) avasi itselleni luterilaisuutta ja myös katolisuutta – siis kirkon maailmanlaajuisuutta. Luin sen inttiaikanani. Kirjassa Giertz puhuu ekumeniasta ja Kirkosta isolla koolla. Luterilaisuus on ensinnäkin hänen mielestään huono nimitys. Hän käyttäisi – ja käytti – mieluummin nimitystä evankelisuus ja evankelinen, joksi myös reformaattorit itseään kutsuivat. Ei siis evankelikaalisuutta, vaan evankelisuutta. Luther ei ikinä halunnut perustaa uutta kirkkoa: hän halusi perata katolisesta, siis maailmanlaajuisesta ja yhteisestä, kirkosta pois sen, mikä oli vastoin evankeliumia. Mutta ajan henki oli mikä oli, ja kirkko rikkoutui. Se ei kuitenkaan ollut itsetarkoitus. Kristuksen näkyvä ruumis on hajallaan ja haavoittunut. Meillä on käsissämme suuren luokan ongelma, oikeasti!
Niin. Jokainen uusi hajaannus, jokainen uusi kuppikunta on aina haava ja häpeä Kristuksen ruumiille. Siksi pitäisi pyrkiä ekumeniaan – mutta sellaiseen ekumeniaan, joka ei perustu valheelle. Jos on erimielisyyksiä kasteesta tai ehtoollisesta, pappeudesta tai muusta, niin nekin täytyy tuoda esille. Ykseys vaatii myös opillista ykseyttä. Mutta Giertz ei ole hengellisen näkymättömän ekklesian (eli kirkko-opin) puolestapuhuja, joka pitää eri tunnustuskuntia Kristuksen eri ruumiinjäseninä, niin että jokaiselle on jotakin. Kyllä Kirkko on kutsuttu näkyväksi Kirkoksi, joka on yhtä Hengessä sekä näkymättömästi että näkyvänä instituutiona, Kirkkona. Kirkkokin on fyysinen, aivan kuten ihmisyyteen kuuluu fyysisyys, siis ruumiillisuus! Toisin sanoen Giertzille ajatus siitä, että kristitty voisi olla Kristuksen kirkossa ilman näkyvää yhteyttä, on vieras.
Toinen itselleni tärkeä Giertzin kirja on hänen pappisvihkimyspuheistaan ja papeille pidetyistä esitelmistään koottu Då föll Herrens eld – nytt liv i tjänsten (226 s., Församlingsförlaget 1996), jonka jälleen parillakymmenellä sentillä hankin paljon puhutulta STI:n kirjakirppikseltä. Kyllä kannattaa nimittäin ruotsin kielen taitaminen, kun tällaisia löytöjä saa käsiinsä! Kirja antoi minulle paljon pohdittavaa pappeudesta. Sen avulla päädyin ymmärtämään sen, mihin luterilaisenkin kirkon pappeus syvimmältään perustuu. Ei apostolin virkaa ole peruttu. Ei se ole mihinkään hävinnyt. Papin virka on apostolin virka, jolle on annettu avainten valta ja Sanan ja sakramenttien jakamisen oikeus. Se on pohjimmiltaan iure divino, Jumalan itsensä säätämä virka. Se ei poista mitään yleiseltä tai yhteiseltä pappeudelta. Kaikki kristitythän ovat Kristuksessa pyhää papistoa, kuten apostoli Pietari kirjoittaa. Mutta Jumala on säätänyt myös kaitsijan viran, erityisen pappeuden viran, jolle on annettu nämä erityiset tehtävät. Tämä kirja yhdessä emerituspiispa Eero Huovisen Pappi? -kirjan kanssa pisti omat aivonystyräni surraamaan. Jos olet teologian opiskelija ja pohdit pappisvihkimystä – älä ota sitä kevyesti. Ota selvää, mitä Raamattu sanoo pappeudesta ja miten luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat sitä selittävät. Pistä Pappi? lukulistalle ja jos ruotsi sujuu, lähde Giertzin matkaan pappeuden syövereihin. Saat samalla eväitä tulevaan työhösi. Älä ole pappeuden suhteen kevytmielinen!
Kolmas merkittävä kirja, jonka luin tällä kertaa ensin suomeksi ja vasta sen jälkeen ruotsiksi on Giertzin Kalliopohja (415 s., SLEY-kirjat 1993), jonka esittelin viime vuoden parhaiden kirjojen listauksessa ensimmäisenä. Se avasi vielä lisää romaanin muodossa pappeutta ja luterilaisuutta – tai evankelisuutta. En lähde sitä sen enempää esittelemään, koska se on jo esitelty. Toinen merkittävä kirja – myös listauksessa mukana ollut – on Att kunna läsa sin Bibel (134 s., Verbum 1975), jonka Giertz kirjoitti erityisesti maallikoita silmällä pitäen. Siinä hän käsittelee sitä, kuinka Raamattua kuuluisi tulkita.
Vielä viime vuoden puolella luin myös Giertzin 40-luvulla tekemän rippikouluopetuskirjan Grunden (128 s., Svenska kyrkans diakonistyrelsens bokförlag 1965), joka opettaa perusasioita kristinuskosta. Sitä lukiessani mielenkiintoista oli huomata, millä tavalla opetus on ennen tehty. Kirja oli pitkälti kysymys–vastaus -muodossa, ehkä sitäkin ajatellen että sitten rippikoulun lopun kuulustelussa on vastaukset opeteltu ulkoa. En tiedä sitten, arvostetaanko nykypäivään ulkoa opettelua liian vähän. Samalla tavalla on muuten Lutherin Vähä-katekismuskin pitkälti laadittu. Koska kirja on kirjoitettu 1940-luvun Ruotsiin, niin se ei aivan suoraan käy 2010-luvun Suomen rippikoulumateriaaliksi. Mutta muutettavat muuttaen kirjaa saattaisi pystyä käyttämään hyväksi nykypäivänkin ripareilla. Ainakin tekisi mieli sitä testata ja käyttää hyväksi omissakin opetuksissa.
Summa summarum, Bo Giertz on siis kirjojensa kautta kirkastanut itselleni kaksi suurempaa asiaa: luterilaisen kirkon katolisen arvon ja toisaalta pappeuden merkityksen. Näiden lisäksi hän on antanut eväitä Raamatun lukemiseen, siitä opettamiseen sekä liturgiaan tutustumiseen (johon Grundenissa paneudutaan yllättävän vahvasti) Näillä eväillä on hyvä jatkaa omia teologian opintoja, ehkä kohti pappisvihkimystä, jos Luoja sen suo.
Tähän loppuun vielä lainaus alussa mainitun Pasi Palmun kirjoituksen lopusta. Se kertoo jotain Giertzin nykymerkityksestä:
Koskettavasti hänen seuraajansa Göterborgin piispan virassa, Bertil Gärtner, kertoo jo itsekin eläkemiehenä käyneensä vanhan piispan luona Tukholmassa. Piispat puhuivat hiippakunnastaan ja yhdessä kokemistaan vaiheista kirkon ja sen Herran palveluksessa. Giertz tunsi kiitollisuutta saatuaan palvella niin monta vuotta Herran työvälineenä hiippakuntaa. Sitten hän huokaisi: ”Nyt ääneni on vaiennut.” Siihen Gärtner lempeästi vastustellen: ”Mutta kirjojesi kautta hyvä evankeliumi leviää edelleen. Ne myyvät ja uusia painoksia otetaan. Kyllä sinun äänesi kuuluu.” Giertzin katse kirkastui. ”Niin, se on totta.” Sitten Gärtner päättää kuvauksensa tästä viimeisestä kohtaamisesta edeltäjänsä kanssa: ”Se, mille hän eli – että evankeliumi kuuluisi – kävi jatkuvasti hänen sanoistaan ilmi.”
Giertzin ääni jatkaa kuulumistaan kirjojensa kautta myös hänen kuolemansa jälkeen – myös täällä toisella puolella Itämerta.
Aamunvaloa, luottamusta, janoa 