Olen pohtinut jo jonkin aikaa, millaisia juttuja haluaisin mukaan seurakunnan toimintaan ihan perusseurakuntatasolla. Mitä haluaisin tehdä, jos minusta joskus tulisikin pappi? (Turhaahan tällaista on toisaalta miettiä. Uusi tyyppi tulee intoa puhkuen työhön ja ensimmäisenä isketään märkä tiskirätti poskeen ja odotetaan, että toinenkin poski kristillisesti käännetään. Joo ihan kivoja ajatuksia, mutta eiköhän me mennä sillä mitä ennenkin. Vaan kerronpa ajatukseni siltikin.)
Eräällä kävelymatkalla juttelin kihlattuni kanssa näistä asioista ja löysin kolme tai neljä erilaista asiaa, jotka tahtoisin toteuttaa seurakuntatyössä:
- Messu seurakunnan keskiössä
- Raamattuopetus
- Maallikoiden aktivoiminen
- Avioliittotyö
Miksi nämä neljä?
Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, haastetun kirkon haastettujen työntekijöiden on hyvä näyttää mallia siinä, että haastettu messu on aidosti seurakunnan keskiössä. Messusta löytyvät kaikki neljä rippikoulussa opetettua tuolinjalkaa, joilla uskoa hoidetaan: Raamattu, ehtoollinen, kristittyjen yhteys ja rukous. Messu on seurakunnan ydin, seurakunnan keuhkot, josta koko seurakunta hengittää. Sisään hengittäessä seurakunta kokoontuu yhteen Jumalan palveltavaksi (esim. Kol. 3:16, Ef. 5:18‒20). Ulos hengittäessä seurakunta lähetetään, kuten messun lopussa liturgi lausuu, palvelemaan Herraa iloiten, eli ylistämään Herraa toimimalla hänen tahtonsa mukaan, heijastamaan Jumalan kuvaa ympärilleen, kutsumaan ihmisiä Jeesuksen yhteyteen.
Messun olennaisuuden suhteen olen vastaherännyt. Niin tuntuu olevan moni seurakuntakin. Nuorisotyö on erityisen erkaantunut messuista. Messun merkitys nuorelle korostuu, koska messu löytyy joka seurakunnasta aivan ydintyönä, tai sitä sen pitäisi olla. Kun tämä ydin on ennestään tuttu, uudelle paikkakunnalle muuttaessakin voi etsiä messuyhteyden.
Mutta onko messu oikeasti seurakunnan keskiössä seurakunnan keuhkoina, vai onko kyse vain puheista? Itse taidan päätyä jälkimmäiseen kantaan. Vai kuinka diakoniatyö kutsuu “asiakkaitaan” messuun? Miten nuorisotyö tuo esille sen, että sunnuntain messu on senkin työn kohokohta? Ja toteutetaanko messua oikeasti siten, että sen ajatellaan olevan seurakunnan toiminnan ydintä? Jumalan toiminnan ytimessä se ainakin on!
Raamattu taas on kristittyjen pyhä kirja, Jumalan itseilmoitusta meille, samaan aikaan inhimillinen ja jumalallinen. Uskomme riippuu Raamatun lupausten varassa. Synnit annetaan anteeksi Jeesuksen ristinkuoleman tähden, koska historiallisesti Jeesus on kuollut syntiemme puolesta, koska Raamatussa niin sanotaan. Tähän messunkin synninpäästö perustuu: “Jumalan Sanan perusteella…” Ilman Jumalan Sanaan turvautumista olemme vain omien jumalakuviemme ja ajatustemme vankeja.
Kuitenkin nykypäivänä raamattutuntemus on ohenemassa, tai ainakin siltä tuntuu. Sen takia seurakuntalaisten on hyvä oppia tuntemaan Raamattuansa myös raamattuopetuksen kautta. Sitä voivat hyvin olla tukemassa raamattupiirit ja -solut. Raamatun kautta pystymme tutustumaan Jumalaan. Raamattuopetus voisi olla viikottaista ja käydä systemaattisesti läpi yhtä kirjaa tai osaa kirjasta. Opettamassa voisi olla sekä omia pappeja/maallikoita että myös vierailevia “tähtiä”, kuitenkin niin, että oman seurakunnan opettajat olisivat pääosassa. Raamattuopetus ei jakautuisi ikäluokkiin vaan olisi koko seurakunnalle yhteistä. Toki sitä tukee muiden ikäluokkien oma toiminta. Ja raamattuopetuksen taustalla tulisi olla rakentavaa, hyvää teologiaa dekonstruktiivisen mössön sijaan.
Maallikoiden aktivoiminen on yksi olennainen asia, jonka on syytä muuttua (ja joka nyt jo onneksi muuttuu, tosin pakon sanelemana). Maallikoita voi aktivoida messussa, joka toteutetaan yhteisöllisesti. Heitä voi aktivoida diakoniatyössä, evankelioimisessa, rukouksessa, konserteissa ja niin edelleen. Jokainen toimii omien lahjojensa varassa. Tähän pitää haastaa ja antaa myös mahdollisuus. Pois kuluttaja‒tuottaja -mallista! Aito seurakunta on perhe, joka toimii yhdessä.
Neljäs asia on avioliittotyö, tai oikeastaan parisuhdetyö. Tämä on itselleni tärkeä asia. Ehkä siksi, että asia on itsellenikin ajankohtainen. Perhe on kuitenkin yhteiskunnan perusyksikkö. Nykypäivänä ihmiset ovat yhä enemmän hukassa seurustelun taidoissa. Minäkeskeinen yhteiskunta sotii avioliiton ideaa vastaan. Tärkeää on saada toteuttaa itseään ja saada toiselta puoliskolta, sen sijaan, että pyrittäisiin rakastamaan toista sekä myötä- että vastoinkäymisissä. Ja jos kasvetaan erilleen niin voidaan pyrkiä taas kasvamaan yhteen.
Tätä varten ajattelin jopa, että tuleville aviopareille voisi pitää parisuhdekursseja kerran‒kaksi vuodessa. Tällöin he saisivat hyvät konkreettisetkin eväät tulevaan liittonsa vihkitoimituksen ja sitä edeltävän toimituskeskustelun lisäksi. Itse kävin kihlattuni kanssa jokunen vuosi takaperin (vielä seurustellessamme) Isossa Kirjassa parisuhdeleirikurssin seurustelu- ja kihlapareille. Kuten viisas lukion musiikinopettajani usein toitotti, kalaa syödessä ruodot jätetään lautaselle. Niin mekin teimme kurssilla. Koettelimme opetuksen ja keskustelut ja otimme niistä sen, mikä oli hyvää. Leiristä intoutuneena ostimme myös ystäväpariskunnallemme etukäteishäälahjaksi samaisen kurssin heidän kihlautumisensa kunniaksi. Ja kyllä oli paljon apua kuulemma heillekin!
Kurssilla voitaisiin käsitellä seuraavia teemoja: itsetunto, kommunikointi, parisuhteen hoitaminen, miehen ja naisen erot stereotyyppisesti (ja pohdintaa miten nämä saattavat näkyä juuri omassa parisuhteessa), menneisyyden konfliktit ja avioliiton teologia. Aika rohkeita aiheita, kun avioliiton teologia tuntuu olevan hukassa kirkolliskokoukseltakin… Ehkä juuri siksi siitä kannattaisi opettaa!
Voisiko pappina vihittäviltä jopa vaatia jotain pientä kurssia, että varmasti tietävät mihin ryhtyvät? Olisiko se itsemääräämisoikeuden rikkomista? Ehkä vaatimus voisi tuntua hieman pahalta. Mutta mahdollisuus ja kehoitus kurssin käymiseen voisi tulla ilmi keskusteluissa.
Tällaista työtä varmasti löytyy jo seurakunnista. On parisuhteen palikat -kurssia, voi löytyä omaa raamattuopetusta ja messuakin löydetään uudestaan. Maallikoiden aktivoimisen eri keinoja vielä etsitään. Mutta tällaista olen itse pohtinut viime aikoina.
Mitä mieltä olette?
Aamunvaloa, luottamusta, janoa 