Mikä ihmeen Vanha testamentti? osa 2/3: Jeesus Vanhassa testamentissa

Edellisen kuun postauksessa pohdimme kysymystä ”kristittyäkin kiinnostaa”. Tällä kertaa tarkoituksena on käydä läpi, miten Jeesus ”löytyy” Vanhasta testamentista. Kuten edellisen osan lopussa todettiin, Jeesus nivoo Vanhan testamentin eri langat yhteen. Nyt ei voida käsitellä kaikkea mahdollista Jeesuksesta Vanhassa testamentissa (yksi hyödyllinen suomenkielinen tiiliskivi aiheesta on täälläkin ”arvioitu”), mutta otan esille esimerkinomaisesti kolme eri näkökulmaa, miten Jeesus löytyy Vanhasta testamentista.

Jeesuksesta ennustetaan Vanhassa testamentissa

Ensiksikin Jeesuksesta ennustetaan Vanhassa testamentissa monissa kohtaa. Tuttuja ovat esimerkiksi jouluun liittyvät profetiat. Profeetta Jesaja julisti Juudassa 700-luvulla seuraavaa:

”Herra antaa itse teille merkin: neitsyt tulee raskaaksi ja synnyttää pojan ja antaa hänelle nimen Immanuel [=Jumala on meidän kanssamme]” (Jes. 7:14)

”Kansa joka pimeydessä vaeltaa, näkee suuren valon. Niille, jotka asuvat kuoleman varjon maassa, loistaa kirkkaus. Sinä teet runsaaksi riemun, annat suuren ilon. He iloitsevat sinun edessäsi niin kuin elonkorjuun aikana iloitaan, niin kuin saaliinjaossa riemuitaan. Ikeen, joka painaa heidän hartioitaan, valjaat, jotka painavat olkapäitä, ja heidän käskijänsä sauvan sinä murskaat, niin kuin murskasit Midianin vallan. Ja kaikki taistelukenttiä tallaneet saappaat, kaikki veren tahrimat vaatteet poltetaan, ne joutuvat tulen ruoaksi. Sillä lapsi on syntynyt meille, poika on annettu meille. Hän kantaa valtaa harteillaan, hänen nimensä on Ihmeellinen Neuvontuoja, Väkevä Jumala, Iankaikkinen Isä, Rauhan Ruhtinas. Suuri on hänen valtansa ja rauha on loputon Daavidin valtaistuimella ja hänen valtakunnassaan. Oikeus ja vanhurskaus on sen perustus ja tuki nyt ja aina. Tämän saa aikaan Herran Sebaotin pyhä kiivaus.” (Jes. 9:1–6)

Nämä ennustukset annettiin Assyrian uhatessa Juudan kuningaskuntaa 700-luvulla eKr. Jesaja todennäköisesti odotti jo omana aikanaan tätä Immanuel-lasta, mutta profetia täyttyi vasta myöhemmin, Jeesuksen aikana.

Jesajan aikalainen, profeetta Miika ennustaa taas toisaalla:

”Sinä Betlehem, sinä Efrata, sinä olet pienin Juudan sukukuntien joukossa! Mutta sinun keskuudestasi nousee Israelille hallitsija. Hänen juurensa ovat muinaisuudessa, ikiaikojen takana. Herra jättää Israelin vain siksi ajaksi, kun synnyttäjä synnyttää. Sitten israelilaisten luokse palaavat heidän jäljelle jääneet veljensä. Hallitsija on nouseva ja kaitseva heitä Herran voimalla. Herra, hänen Jumalansa, antaa hänelle vallan ja kunnian. He saavat elää rauhassa, sillä hänen valtansa ulottuu maan ääriin saakka.” (Miik. 5:1–3)

Myös Miikan ennustus sijoittuu samaan aikakauteen, mutta hän ei odota luvattua Vapahtajaa heti vaan vasta katastrofin jälkeen. Nämä kaksi profeettaa saavat eri tavalla painotettuina saman ennustuksen Jumalalta tulevasta Vapahtajasta. Jeesuksen aikana Herodeksen hovin kirjanoppineet neuvoivat itämaan tietäjille Jeesuksen sijainnin juuri Miikan profetian avulla.

Salomo Jeesuksen esikuvana

Toiseksi Vanhassa testamentissa on monta henkilöä, jotka on nähty Jeesuksen esikuvina. Yksi esimerkki voisi olla kuningas Salomo, joka eli noin 1000-luvulla eKr. Jo Jeesus itsekin vertaa itseään ja Salomoa (Matt. 12:42). Kolme seuravaa esimerkkiä Salomosta Jeesuksen esikuvana riittänee näkemään tämän yhteyden kahden Daavidin pojan välillä.

1) Salomon nimi saattaa olla johdettu heprean sanasta shalom, ”rauha”. Hänen valtakaudellaan Israelin kuningaskunnassa oli rauha. 1. Kun. 5:5 kuvaa tätä rauhaa seuraavalla tavalla: ”Niin kauan kuin Salomo eli, Juudan ja Israelin asukkaat Danista Beersebaan saakka saivat elää rauhassa kukin oman viiniköynnöksensä ja viikunapuunsa alla.” Tästä tuli myöhemmin sanonta, jolla kuvattiin messiaanisen rauhanajan koittamista. Esimerkiksi profeetat Miika (4:1–8) ja Sakarja (3:8–10) viittaavat tähän kuvaan. Jeesus on se Rauhan Ruhtinas (Jes. 9:1–6), joka tuo lopullisen rauhan maan päälle, ja josta Salomo ja hänen aikakautensa on vain hämyinen ennakkokuva.

2) Salomon sanotaan olleen kaikkein viisain kuningas maan päällä. 1 Kuningasten kirjassa kerrotaan Saban kuningattaresta, joka tuli Israeliin asti ihmettelemään tämän kuninkaan suurenmoista viisautta. Jeesuksesta taas puhutaan itse Viisautena isolla veellä. Hänessä on kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätkettynä (Kol. 2:3). Hänen kauttaan on maailma luotu (Sananl. 8:22–30; Joh. 1:1–18; Kol. 1:14–20). Juuri Salomon viisauteen Jeesus itsekin viittaa, kun hän moittii kansaa, joka ei kuuntele itse Viisautta:

”Etelän kuningatar herää tuomiolle yhdessä tämän sukupolven kanssa ja langettaa sille tuomion. Hän tuli maan ääristä saakka kuulemaan Salomon viisautta, ja tässä teillä on enemmän kuin Salomo!” (Matt. 12:42)

3) Salomo on Daavidin poika, joka rakentaa temppelin. Daavidille annettu messiaaninen lupaus, 2. Sam. 7:5–16, kertoo tästä pojasta. Salomo on kuitenkin vain ennakkokuva aidosta messiaasta ja Daavidin Pojasta, jonka valtaistuin on vahvistettu ikiajoiksi, ja joka rakentaa temppelin, jota ei enää tuhota. Tämä temppelinrakentaja on itse Jeesus ja temppelikin on hieman erilaisempi kuin aikaisemmin, Joh. 2:13–22.

Temppeli Jeesuksen esikuvana

Kolmanneksi jokin tietty instituutio toimii Jeesuksen esikuvana. Yksi näistä on Jerusalemin temppeli, joka on erityisellä tavalla oma kiinnostuksen kohteeni Vanhassa testamentissa. Tässä yhteydessä jälleen esitän vain esimerkinomaisesti, miten temppeli toimii Jeesuksen esikuvana.

Ensiksikin Jerusalemin temppeli oli se paikka, jossa taivas ja maa olivat yhteydessä keskenään (esim. Ps. 11:4). Se oli paikka, jossa Jumalan kirkkaus/nimi/Jumala itse asui (1. Kun. 8), ja jossa ihminen saattoi kohdata pyhän Jumalan. Ensimmäinen temppeli tuhoutui ja Hesekiel näkee näyssä Jumalan kirkkauden poistuvan temppelistä, Hes. 10. Toinen temppeli kyllä rakennetaan, mutta missään ei sanota, että Jumalan kirkkaus olisi sinne palannut. Jeesus taas rakentaa temppelin omasta ruumiistaan. Hänessä taivas ja maa kohtaa. Hänessä Jumala itse asuu meidän keskellämme (Joh. 1:14)

Toiseksi Temppelin kaikkein pyhimmässä sijaitsi ensimmäisen temppelin aikaan liitonarkku. Liitonarkun kannen päällä oli kerubivaltaistuin, jossa ajateltiin olevan Jumalan näkymätön valtaistuin, näiden kerubien siipien yllä. 3. Moos. 16 kertoo, miten suurena sovituspäivänä, kerran vuodessa, ylipappi astuu kaikkein pyhimpään ja pirskottaa koko kansan syntien edestä uhriverta liitonarkun kannen päälle. Liitonarkku kaikkein pyhimmässä oli siis samaan aikaan sekä sovituksen että Jumalan kuninkuuden paikka.

Kun ensimmäinen temppeli tuhoutui, niin liitonarkku katosi. Myöhempi juutalainen traditio kertoo, että Jeremia olisi piilottanut liitonarkun. Jeremia itse kuitenkin kertoo, kuinka kukaan ei enää tule tulevaisuudessa kyselemään tämän vanhan liitonarkun perään, kun Jumala palauttaa kansan pakkosiirtolaisuudesta luvattuun maahan, Jer. 3:14–18. Liitonarkkua ei ollut toisessa temppelissä, vaan kaikkein pyhin oli tyhjä ja varsin kolkko paikka. Sen kertoo myös esimerkiksi herra Pompeius Suuri, joka kävi sen varta vasten tarkastamassa valloitettuaan Jerusalemin vuonna 64 eKr.

Yhtäkkiä Paavali kuitenkin kirjoittaa Roomalaiskirjeessä, että liitonarkku on löytynyt! Tai oikeastaan Jumala on itse tehnyt liitonarkun, jossa toteutuu sekä sovitus että Jumalan kuninkuus, jälleen kerran. Puhuessaan Jumalan vanhurskaudesta ja armosta niitä kohtaan, jotka ovat hänen kirkkauttaan vailla, Paavali kirjoittaa:

”Hänet [Jeesuksen] Jumala on asettanut sovitusuhriksi (hilasterion), hänen verensä tuo sovituksen uskossa vastaanotettavaksi.” (Room. 3:25).

Kreikan sana hilasterion on sanahirviö, ja tarkoittaa itse asiassa liitonarkun kantta (hepreaksi kapporet, joka tulee syntien sovittamista merkitsevästä juuresta kpr), jonka päälle uhriveri pirskotettiin. Jeesus itse on se liitonarkun kansi, josta löytyy sovitus! Ja hänen oma verensä on se uhriveri, jolla kaikki maailman synnit on sovitettu. Vanha käännös on löytänyt hilasterionille osuvan termin Herpealaiskirjeestä (Hepr. 4:16) puhumalla armoistuimesta. Näin ollen kukaan ei toden totta enää etsi vanhaa liitonarkkua – Jonesin Indyjä lukuunottamatta – sillä sovitus ja kuninkuus löytyy Jeesuksesta. Liitonarkku on löytynyt!

Näin siis Jeesus löytyy monin eri tavoin Vanhasta testamentista. Tällaista Vanhan testamentin tulkintaa, jossa etsitään Jeesuksen esikuvia (typoksia) Vanhasta testamentista kutsutaan typologiseksi raamatuntulkinnaksi. Sen juuret ovat itse Jeesuksen ja apostolien opetuksessa sekä juutalaisessa raamatuntulkinnassa.

Pappa Lutherin puheet siitä, miten Kristus on kätkettynä Vanhassa testamentissa, ja että koko Raamattu ajaa Kristusta, ovat edelleen ajankohtaisia.

Mikä ihmeen Vanha testamentti? osa 1/3: Miksi kristittyä kiinnostaa?

Mikä ihmeen Vanha testamentti? Miksi meidän pitäisi lukea sellaista tekstiä nykypäivänä? Eikös se ole juutalaisten kirja? Onko sillä Jeesuksen kanssa mitään tekemistä? Onko se fan fictionia? Mitä se on?

Tässä ja kahdessa seuraavassa blogikirjoituksessa käsittelen lyhyesti Vanhaa testamenttia kristityn näkökulmasta. Taustalla tekstille on Lempäälän seurakunnan nuortenillassa pitämäni opetus samasta aiheesta.

Kirjoituksessa otan esille kolme eri näkökulmaa Vanhaan testamenttiin: 1) Miksi se on tärkeä kristityille? 2) Miten Jeesus löytyy sieltä? 3) Mitä Vanhan testamentin historiallisuudesta voidaan sanoa?

Vanha testamentti on Jeesuksen oma Raamattu

Luukkaan evankeliumissa kerrotaan Emmauksen tien tapahtumista. Kaksi synkän murheen murtamaa kaverusta tallustelee pitkin tietä. He olivat laittaneet koko elämänsä likoon tämän messiaskandidaatin puolesta. Mutta hän meni kuolemaan häpeällisellä tavalla. Taas jälleen taisi kyseessä olla väärä messias. Hämmennystä olivat aiheuttaneet muutamien naisten – jotka sen ajan kulttuurissa eivät olleet kovin luotettavan todistajan maineessa – haudalta tuomat uutiset. Hauta oli ollut tyhjä.

Heidän keskuuteensa ilmaantuu ylösnoussut Jeesus, mutta kaverukset eivät häntä tunnista. Jeesus kysyy heiltä, mikä on vikana. Kaverukset ihmettelevät tätä ja selostavat tälle tynnyrissä eläneelle, mistä Snäppi ja Insta ja muu some on viime päivät kohissut:

”Jeesus kysyi heiltä: ’Mistä te oikein keskustelette, matkamiehet?’ He pysähtyivät murheellisina, ja toinen heistä, Kleopas nimeltään, vastasi: ’Taidat olla Jerusalemissa ainoa muukalainen, joka ei tiedä, mitä siellä on näinä päivinä tapahtunut.’ ’Mitä tarkoitatte?’ Jeesus kysyi. He vastasivat: ’Sitä, mitä tapahtui Jeesus Nasaretilaiselle. Se mies oli tosi profeetta, voimallinen sanoissa ja teoissa, sekä Jumalan että kaiken kansan edessä. Meidän ylipappimme ja hallitusmiehemme luovuttivat hänet tuomittavaksi kuolemaan ja ristiinnaulitsivat hänet. Me kuitenkin olimme eläneet siinä toivossa, että hän olisi se, joka lunastaa Israelin. Eikä siinä kaikki. Tänään on jo kolmas päivä siitä kun se tapahtui, ja nyt ovat muutamat naiset meidän joukostamme saattaneet meidät kerta kaikkiaan hämmennyksiin. He kävivät varhain aamulla haudalla mutta eivät löytäneet hänen ruumistaan. Sieltä tultuaan he lisäksi kertoivat nähneensä näyn: enkeleitä, jotka sanoivat, että Jeesus elää. Muutamat meistä menivät silloin haudalle ja totesivat, että asia oli niin kuin naiset olivat sanoneet. Jeesusta he eivät nähneet.’ Silloin Jeesus sanoi heille: ’Voi teitä ymmärtämättömiä! Noinko hitaita te olette uskomaan kaikkea sitä, mitä profeetat ovat puhuneet? Juuri niinhän Messiaan piti kärsiä ja sitten mennä kirkkauteensa.’ Ja hän selitti heille Mooseksesta ja kaikista profeetoista alkaen, mitä hänestä oli kaikissa kirjoituksissa sanottu.’ (Luuk. 24:17–27)

Toisin sanoen, jokin oli saanut ensiksikin juutalaiset odottamaan Messiasta. Ja toisaalta Jeesus vetoaa kirjoituksiin, jotka kaikki kertovat hänestä. Uutta testamenttia ei ollut vielä kirjoitettu. Sekä Emmauksen tien kulkijat että Jeesus itse olivat juutalaisia, kuten myös ensimmäiset kristityt. Heidän Raamattunsa oli Vanha testamentti.

Emmauksen tiellä olisi ollut mukavaa olla paikalla. Mutta onneksi Emmauksen tien opit eivät ole valuneet hukkaan. Koko Uusi testamentti viittaa jatkuvasti Vanhaan testamenttiin. Lisäksi ainakin myöhemmän rabbiinisen aikakauden opetuslapsi-ihanteeseen kuului ajatus siitä, että pisarakaan rabbin viisaudesta ei valu opetuslapselta hukkaan. Apostolien, Jeesuksen seuraajien, opetus on Jeesuksen opetusta.

Siksi onkin syytä ottaa näin reformaatiouskonpuhdistuksen 500-vuotismerkkijuhlavuoden kunniaksi muutama sitaatti itse pappa Lutherilta. Hän aivan oikein selittää Raamatun keskinäistä yhteyttä muun muassa seuraavin sanoin:

”sillä Uusi Testamentti on oikeastaan vain Vanhan Testamentin julkitulemista samaan tapaan kuin jos jollakulla ensin olisi kädessään suljettu kirje, jonka sitten avaa. Vanha Testamenttikin on kuin Kristuksen testamenttiasiakirja, jonka hän kuoltuansa on evankeliumin kautta avannut luettavaksi ja kaikkialla kuulutettavaksi”

”… ja mitä Uusi testamentti on muuta kuin julkinen saarna ja ilmoitus Kristuksesta, jonka Vanha testamentti on antanut ja Kristus täyttänyt.”

Vanha testamentti taustana Uudelle testamentille

Vanhan ja Uuden testamentin yhteys näkyy erityisesti kertomuksellisella tasolla. Ehkä tutumpi kaanaankielinen sana on pelastushistoria. Raamatun läpi kulkee punaisena lankana pelastushistoria, joka kertoo Jumalan suurista teoista historiassa. Ilman Vanhan testamentin tapahtumien kuvausta Uusi testamentti jää ikään kuin ilmaan kellumaan. Tai toisin sanoin: Uusi testamentti piirtää kyllä hienon kuvan Jeesuksesta, mutta kehykset ja raamit ja tausta jää vajavaiseksi, jos Vanhaa testamenttia ei tunneta.

Uuden testamentin lukeminen ilman Vanhaa testamenttia on vähän kuin lukisi Taru Sormusten Herrasta -trilogian ilman kahta ensimmäistä osaa. Kuninkaan paluuta lukiessa päätyy keskelle yhtä pitkää roadtrippiä. Koko reissun syy jää hämärän peittoon, samoin myös sormus ja sen merkitys. Miksi sormus käyttäytyy kuten käyttäytyy? Miksi juuri hobitti kantaa sormusta? Mikä sitä Frodoa oikein vaivaa? Tai entäs Harry Potter sitten? Seitsemännen kirjan kun lukee, niin aika paljon jää tietämättä siitä, mitä kuuden ensimmäisen kirjan aikana on rakennettu. Samalla tavoin ilman Vanhaa testamenttia iso osa Jumalan pelastushistoriasta jää hämärän peittoon.

Vanhassa testamentissa kerrotaan esimerkiksi seuraavista asioista, jotka monet kirjoittajat olettavat lukijoidensa tietävän tai joihin he viittaavat enemmän tai vähemmän suorasti:

1) Luominen. Toki myös Uudessa testamentissa kerrotaan luomisesta, mutta iso osa siitä jäisi hämärän peittoon. Ihminen Jumalan kuvana, viikkorytmi (1. Moos. 1), ihminen suurena ihmeenä (Ps. 139) ja luomakunnan kruununa (Ps. 8), ihmisen tehtävä viljellä ja varjella (1. Moos. 2), ja tällä hetkellä paljon kohua aiheuttava ajatus miehen ja naisen välisestä avioliitosta, jonka Jumala on asettanut ja siunannut (1. Moos. 1–2) jäisi irrallisemmaksi ilman Vanhaa testamenttia.

2) Syntiinlankeemus. Oikeastaan koko Vanha testamentti 1. Mooseksen kirjan kolmannesta luvusta lähtien kertoo synnin ja pahuuden lisääntymisestä maan päällä. Ilman Vanhaa testamenttia synnin synkkyys ei avautuisi samalla tavalla. Syntiinlankeemuskertomus on kertomus historian alkuhämäristä. Se kertoo ensinnäkin siitä, miten ihmisen ja Jumalan välinen harmoninen suhde katkesi. Jumalan kuva särkyi. Ihmisen sydämeen jäi Jumalan muotoinen aukko, jota hän yrittää eri tavoin täyttää. Toiseksi syntiinlankeemus kertoo miehen ja naisen välisen suhteen rikkoutumisesta ja hajoamisesta. Kolmanneksi se kertoo myös ihmisen ja luomakunnan välisen suhteen järkkymisestä.

Tähän tapahtumaan Uusi testamentti toki viittaa jatkuvasti. Mutta näitä viittauksia ja Uuden testamentin opetusta ymmärtää paremmin, jos on lukenut, mitä Vanhassa testamentissa asiasta sanotaan.

Seuraava sukupolvi Aatamista ja Eevasta todistaa ensimmäistä veljesmurhaa. Muutaman luvun päästä todetaan jo, että ”ihmisten pahuus lisääntyi maan päällä ja että heidän ajatuksensa ja pyrkimyksensä olivat kauttaaltaan pahat.” (1. Moos. 6:4).

3) Israel. Loppu Vanha testamentti oikeastaan kertoo siitä, miten Jumala päättää korjata tilanteen. Hän on luvannut jo Eevalle, että hänen jälkeläisensä tulee murtamaan pahan vallan (1. Moos. 3:15). Raamatun kertomukset voidaan sijoittaa meidän tuntemallemme historian aikajanalle 1. Moos. 12 eteenpäin. Tästä kyseisestä luvusta alkaa Israelin historia. Jumala valitsee yhden mitättömän paimentolaisen, Abramin. Tämän hän lähettää kohti luvattua maata ja lupaa tälle sen maan, jälkeläisistä koostuvan kansan ja siunauksen, joka koituu salaperäisellä tavalla siunaukseksi kaikille kansoille (1. Moos. 12:2–3; 18:18; 22:18 sananmukaisesti ”sinun siemenessäsi tulevat siunatuiksi kaikki maan kansat”). Abramista tuli Abraham, kansojen isä.

Abrahamille syntyy Iisak, Iisakille Jaakob, Jaakobille 12 Israelin heimon kantaisää. Monien vaiheiden kautta tämä orjiksi päätynyt kansa pääsee vihdoin luvattuun maahan Mooseksen ja hänen oppipoikansa Joosuan, Nunin pojan johdolla. Jumala tekee liiton Israelin kanssa Siinain vuorella, antaa heille käskyt noudatettavaksi ja lupaa olla heidän kanssaan. Jumala opettaa tälle tietylle kansalle omien profeettojensa ja oman lakinsa ja suurten tekojensa kautta, millainen Jumala Jumala oikein on.

Tästä Vanha testamentti oikeastaan kertoo. Samalla se ennakoi tulevaisuutta monella eri tavalla. Kun Israelista tulee kuningaskunta noin 1000 eKr., lupaa Jumala kuningas Daavidille, että antaa hänen poikansa hallita ikuisesti. Jumalan kansan tuli olla valo kaikelle maailmalle. Sen tuli olla pyhä papisto. Se ei kuitenkaan siinä onnistunut, ja Jumala rankaisi kansaa pakkosiirtolaisuudella, mutta lupasi vielä palauttaa kaikki 12 sukukuntaa yhteen.

Erityisesti profeettojen kirjoissa luvataan tulevan Messias-kuningas, joka pelastaisi kansansa (esim. Jes. 7, 9; Miika 5:1–5). Samaan aikaan Jumala itse hallitsisi kuninkaana Israelissa (Jes. 40–55). Jumala tekisi uuden liiton kansansa kanssa. Hän ottaisi ihmisten kivisydämen pois ja antaisi tilalle lihasydämen. Kansa puhdistettaisiin synnistä ja Jumalan henki lahjoitettaisiin ihmisten sydämiin (Jer. 31:33–37; Hes. 36–37). Lisäksi kaikki kansat tulisivat Jerusalemiin ja toisivat Jumalalle lahjoja. Kaikki kansat tulevat kumartamaan ja tunnustamaan, että on vain yksi Jumala, Herra. (Jes. 45:23; 56; 66).

Vanha testamentti jättää odotusten valtaan. Vaikka Esran ja Nehemian kirjoissa kerrotaan, että kansa pääsee palaamaan pakkosiirtolaisuudesta, se huomaa pian, että jotain jää uupumaan. Kaikki eivät palaa. Kymmenen sukukuntaa on kadonnut, ja juutalaisia elää hajaannuksessa ympäri maailmaa. Osa ei oikein taida ymmärtääkään palata. Muut kansat eivät vielä tunne Jumalaa. Uusi temppeli tuntuu olevan vanhaa temppeliä heppoisempi. Onko Jumala oikeasti palannut kansansa luokse? Missä on ennustettu tuleva Vapahtaja? Missä on itsenäisyys? Missä on siunaus, jonka tuli koitua siunaukseksi kaikille kansoille?

Tästä odotuksesta kertovat monet Uuden testamentin kohdat, muun muassa alussa siteerattu Emmauksen tien veijarien keskustelu. He odottivat, että Jeesus olisi ollut se, jonka oli määrä lunastaa Israel.

Uusi testamentti kertoo vastauksen. Jeesus on Vanhan testamentin odotusten täyttymys. Hän on se Messias, josta Vanhan testamentin profeetat aina Mooseksesta alkaen ovat julistaneet. Hän on se, jonka piti tulla. Hän oli tosin erilainen kuin mitä juutalaiset odottivat. Hän oli jotain toisenlaista ja paljon enemmän. Jeesuksessa kaikki Vanhan testamentin punaiset langat syntien sovittamisesta, temppelin merkityksestä Jumalan läsnäolon paikkana, pelastushistorian täyttymyksenä ja Israelin kansan lunastajasta yhdistyvät. Ja ennen kaikkea hän hallitsee kuninkaana. Jumalan kuninkuus toteutuu hänen kauttaan. Ja vielä hän tulee takaisin tuomitsemaan elävät ja kuolleet.

Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2

Viime vuoden puolella julkaisin listauksen viisi ensimmäistä kirjaa. Jälkimmäiset viisi esitellään nyt. Eikun lukemaan!

6. Pia Rendic: Ihmiskaupan kasvot (225 s., Uusi tie 2015)

Pia Rendicin Ihmiskaupan kasvot on sinänsä hyvin ikävää lisättävää tähän listaukseen, mutta se on ansainnut paikkansa. Rendic on teologian maisteri ja lastentarhanopettaja, joka on työskennellyt pitkään ihmiskaupan uhrien parissa Euroopan ihmiskaupan solmukohdassa Kyproksella. Kirja on hyödyllinen, koskettava, surullinen ja vihastuttava tietopaketti ihmiskaupasta, erityisesti seksiperäisestä ihmiskaupasta, niin kristitylle kuin taistelevalle ateistillekin. Rendicin ihmiskäsitys on kristillinen, ja se tietenkin näkyy kirjassa.

Rendic käsittelee (seksiperäistä) ihmiskauppaa niin tutkimusten, uhrien ja ihmiskauppiaiden omien kertomusten kuin oman työssään saamansa kokemuksen valossa.

Yksi Rendicin kirjan olennainen osa on puhuminen pornosta ja prostituutiosta ja niiden linkittymisestä ihmiskauppaan. Pornosta on tullut myös Suomessa yhä hyväksytympää. Rendic kuitenkin esittelee tutkimusten avulla, mitä haittoja pornon katsomisesta aiheutuu sekä yhteiskunnalle, yksilölle että ihmiskaupan uhrille. Pitkäaikaisen pornolle altistumisen vaikutuksia yksilöön ovat muun muassa liioiteltu ja yliampuva käsitys seksuaalisesta aktiivisuudesta yhteiskunnassa, tuhoutunut luottamus, toivottomuus seksuaalisen sitoutumisen suhteen, käsitys siveettömyydestä luonnollisena tilana, kyynisyys rakkautta kohtaan, usko avioliiton seksuaaliseen epätyydyttävyyteen, kyvyttömyys sitoutua perhe-elämään ja lastenkasvatukseen, avioeron kasvava riski, vähentynyt seksuaalinen läheisyys avioliitossa, uskottomuus sekä avioliiton ja lastenkasvatuksen aliarvostus. Ei tietenkään kaikkea kaikille, mutta muun muassa tällaisen listan Rendic kirjassaan antaa ja perustelee sitä tutkimuksilla. Siitä voi sitten lähteä pohtimaan yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Haastan jokaista tarttumaan kirjaan ja pohtimaan erityisesti omaa suhtautumistaan pornoon.

”Mielestäni onkin hämmästyttävää, että kaikista haittavaikutuksista huolimatta pornon aiheuttama riippuvuus oheisilmiöineen on yhteiskunnassamme edelleen pitkälti vaiettu aihe. Näyttää siltä, että pornografia siihen liittyvine moraalisine siteineen on myös tieteellisessä keskustelussa huomattavasti vaikeammin lähestyttävä aihe kuin esimerkiksi toiset ns. luonnolliset addiktiot, kuten ylensyönti ja uhkapelaaminen. Donald L. Hilton ja Clark Watts toteavat pornoriippuvuutta neurotieteen näkökulmasta käsittelevässä artikkelissaan, että kyseessä ei ole mikään pieni, merkityksetön ilmiö, vaikka vallalla onkin taipumus vähätellä pornon katsomisen sosiaalisia ja biologisia vaikutuksia. Päinvastoin: Hilton ja Watts osoittavat, että jos pornografiaa ja pornoaddiktiota tarkkaillaan objektiivisesti seksiteollisuuden ulkopuolelta, tieteelliset todisteet osoittavat kiistatta, että pornografialla on monia haitallisia vaikutuksia. (Hilton & Watts 2011).

Sosiaalisia haittavaikutuksia ovat tutkineet mm. Bourke ja Hernandez, jotka osoittivat vuonna 2009 tekemässään tutkimuksessa selvän yhteyden pornografian ja pedofilian välillä. Lapsipornoa käyttävät miehet päätyivät lähes aina todellisiin seksisuhteisiin lasten kanssa. Hald puolestaan osoittaa vuodelta 2010 olevassa tutkimuksessaan, että pornon katsomisen ja naisiin kohdistuvan väkivallan välillä on selvä vastaavuus: pornoa katsovat miehet ovat keskimääräistä väkivaltaisempia naisia kohtaan. Myös Collins, Elliot ja Berry et al. toteavat vuonna 2004 tekemässään tutkimuksessa, että pornolle altistuminen ja pornon katsominen altistavat nuoria epäterveelle seksuaaliselle kehitykselle.

Myös pornon aivoihin ja aivotoimintaan aiheuttamat haittavaikutukset ovat kiistattomia. Donald L. Hiltonin mukaan porno, kuten muutkin addiktiot aiheuttavat aivoissa kemiallisia muutoksia sekä anatomisia ja patologisia muutoksia, jotka ilmenevät erilaisina aivojen toimintahäiriöinä. Yleisin näistä on Hiltonin mukaan aivojen etuosan toimintahäiriö, ”jarrutusjärjestelmän” vaurioituminen (hypofrontal syndrome). Sen seurauksena ihminen alkaa kärsiä impulsiivisuudesta, pakko-oireista, epävakaasta tunne-elämästä ja heikentyneestä arvostelukyvystä. (Hilton 2011)

Pornon katsomisen seuraukset voivat siis pahimmillaan johtaa vaikeaan seksiaddiktioon, jonka anatomiset seuraukset aivoissa ovat samankaltaisia kuin vahvojen huumeiden, kuten kokaiinin käyttäjillä (mm. tilanmenetys otsalohkoissa). Tutkijat ovat huomanneet myös, että seksuaalisuus kasvattaa DeltaFosB:n määrää kehossa. Tämän kemikaalin ylituotanto aiheuttaa jo edellä mainittua aivojen toimintahäiriötä (hypofrontal syndrome) ja vaikuttaa vaikean addiktion syntymiseen. Hilton toteaakin, että jos suljemme silmämme pornografian kyvyltä muuttaa aivoja rakenteellisesti, neurokemiallisesti ja aineenvaihdunnallisesti, tuhoamme kykymme vaikuttaa kyseisen addiktion hoitoon.” (s. 67–68)

7. William & J.R. McNeill: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan (512 s., Vastapaino 2005)

Vakavat aiheet jatkuvat. Lähi-idän tutkimuksen valintakoetta varten pänttäsin Fred Karlssonin Suomen peruskieliopin lisäksi McNeillien isä-poika-historioitsijaduon maailmanhistoriatiiliskiven. Kirjan perusajatus tulee ilmi nimestä Verkottunut ihmiskunta. McNeillit käsittelevät koko maailman historiaa nimenomaan ihmiskunnan luomasta verkosta käsin. Eri kulttuurit ovat tai ovat olematta sen piirissä. Verkko vaikuttaa kulttuurin kehitykseen, talouteen, valtaan, uskontoon, tauteihin, sotiin ja niin edelleen.

Kirja käy tämän näkökulman avulla läpi koko ihmiskunnan historian pääpiirteissään. Se alkaa aikojen alkuhämäristä. Kuva tarkentuu pikkuhiljaa, kun arkeologiset löydöt tulevat mukaan kuvioihin. Aluksi muodostuvat Etelä-Amerikkaan, Lähi-idän ”käytävään” (Egyptistä Intiaan) sekä Kiinaan ensimmäisten ”korkeakulttuurien” luomat suuremmat verkot, jotka yhdistävät pienet paikallisverkot. Pikkuhiljaa yhteys vahvenee ja verkot kasvavat. Mitä suuremmaksi ja tiiviimmäksi verkot tulevat, sitä enemmän aihetta käsitellään. Kirja päättyy nykyajan verkon summittaiseen kuvaukseen ja varsin pessimistisiin tulevaisuudenkatsauksiin. Maailmanhistorian pääpiirteet avautuvat maallikollekin varsin hyvin.

Koska itse olen tutustunut erityisesti Mesopotamiaan ja Lähi-itään ja sen muinaiseen historiaan, huomasin, että kirjassa on osittain jo vanhaa tietoa. Suurin osa lähteistä on 50–70-luvuilta, ja alan (kuten varmaan muidenkin alojen) tutkimus on mennyt niistä ajoista paljonkin eteenpäin. Toisaalta koko ihmiskunnan historian tiivistäminen 500 sivuun ei voi mennä kovin pieniin detaljeihin eikä kaikesta voikaan olla täysin uusinta tutkimuskirjallisuutta käytössä. Yleensä yleisteokset perustuvatkin ”vanhentuneeseen” tietoon, tai ehkäpä paremmin sanottuna jo koeteltuun tietoon.

Kirjaa lukiessani mieleni valtasi suuri toivottomuus ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen. Toisaalta vanhat Saarnaajan viisaudet ”Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta” (Saarn. 1:2) ja ”Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.” (Saarn. 1:9) pitävät edelleen paikkansa. Ihminen ei ole oppinut vuosituhansien aikana mitään vaan on edelleen yhtä ahne ja syntinen paska kuin ennenkin. Enkä minä ole siitä mitenkään poikkeus. Ainut toivoni kaiken turhuuden keskellä onkin Jumalan ansaitsematon armo, ja siitä saan voimaa taistella turhuuksien turhuuttakin vastaan, ainakin päivän kerrallaan.

Kirjan katsantokanta on tietenkin puhtaan naturalistinen. Esimerkiksi uskonnot ovat ihmisen mielenliikkeen tuotetta. Jumala ei ole ilmoittanut itseään keskellä historiaa, kuten esimeriksi kristinuskon mukaan itsekin uskon.

Ehkä joku viisastuisi, jos tämän kirjan lukisi. Ainakin sen voisi kustantaa jokaiselle kansanedustajalle ja heidät voisi vieläpä patistaa se lukemaan. Aikanaan lukiolaisena olin samaa mieltä Risto Isomäen Sarasvatin hiekasta, joka aiheutti itselleni suurta ahdistusta ilmastonmuutosta kohtaan. Ahdistus on muuttunut kyynisyydeksi. Trumped.

”Tässä kirjassa sekoitetaan vanhaa ja nuorta viiniä ja kaadetaan sekoitus uuteen leiliin. Jotkin esille tuomamme ajatukset ja näkemykset ovat hioutuneet jo puoli vuosisataa sitten esitetyistä katsannoista, osa taas näkee päivänvalon ensimmäistä kertaa. Kirjalle sen muodon antava ”uusi leili” on ajatus siitä, kuinka keskeinen asema vuorovaikutusverkostoilla on ollut ihmiskunnan historiassa.

Verkko on mielestämme joukko yhteyksiä, jotka kytkevät ihmiset toisiinsa. Yhteys voi olla muodoltaan lähestulkoon mitä tahansa: satunnainen kohtaaminen, sukulaisuus, ystävyys, yhteinen uskonto, kilpailu, vihollisuus, taloudellinen vaihtokauppa, ekologinen vaihto, poliittinen yhteistyö, jopa sotilaallinen voimainmittely. Kaikissa tällaisissa suhteissa ihmiset vaihtavat informaatiota ja ohjailevat tulevaa toimintaansa saamansa tiedon pohjalta. He välittävät myös hyödyllistä tekonologiaa, tavaroita, viljelykasveja, ajatuksia ja paljon muuta. Lisäksi he vaihtavat tahattomasti tauteja ja rikkakasveja, asioita joita ei voi hyödyntää mutta jotka siitä huolimatta vaikuttavat heidän elämäänsä (ja kuolemaansa). Historiaa muokkaa nimenomaan tällainen tiedon, tavaroiden ja vitsausten vaihtaminen ja levittäminen sekä se, miten ihmiset niihin suhtautuvat.

Historiaa eteenpäin ajava voima on ihmisen pyrkimys muuttaa olojaan vastaamaan toiveitaan. Se, mitä ihmiset aikoinaan toivoivat, sekä aineellisessa että henkisessä mielessä, ja miten he toiveitaan tavoittelivat, riippui kuitenkin tarjolla olevista tiedoista, ajatuksista ja esimerkeistä. Verkostot siis ohjasivat ja koordinoivat ihmisten jokapäiväisiä pyrkimyksiä ja toimia ja tekevät niin yhä nykyäänkin.

Ihmisten verkko on aina ollut läsnä, mutta se on muuttanut luonnettaan ja merkitystään ajan kuluessa niin paljon, että aiomme puhua verkoista monikossa. Ihmisten välinen verkko on yksinkertaisimmassa muodossaan ollut olemassa vähintään puhekyvyn kehittymisestä lähtien. Varhaiset esi-isämme puhalsivat pieniin yhteisöihinsä yhteishenkeä puhumalla keskenään ja vaihtamalla tietoja ja tavaroita. Ryhmät viestivät ja olivat tekemisissä myös toistensa kanssa, vaikkakin satunnaisesti. Vaikka esi-isämme valloittivat jokaisen mantereen Etelämannerta lukuun ottamatta, olemme säilyneet yhtenä lajina, mikä on merkki aikojen saatossa tapahtuneesta ryhmien välisestä puolisoiden ja geenien vaihdosta. Lisäksi esimerkiksi jousen leviäminen suurimpaan osaan maailmaa (Australia pois lukien) osoittaa, kuinka laajalle hyödyllinen teknologia saattoi ryhmältä toiselle levitä. Tällaiset vaihdot ovat merkki hyvin väljästä, laajalle levinneestä ja ikivanhasta viestinnän ja vuorovaikutuksen verkostosta: ensimmäisestä maailmanlaajuisesta verkosta.” (s. 19–20)

8. Pekka Lindqvist: Juutalaisuus (190 s., Perussanoma 2011)

Ihmisen pahuuden kukkuraksi olisi sitten hyvin voinut esitellä edellisen vuoden topteniin yltäneen kirjan Synti. Niin en kuitenkaan tee, koska kyse oli edellisestä vuodesta. Mutta kyseisen kirjasen kirjoittaja, Åbo Akademin yliopistonlehtori Pekka Lindqvist on kirjoittanut myös tämän kirjan juutalaisuudesta Tätä on kristinusko -sarjaan. Sarjaa voin lämpimästi suositella. Kirjat ovat lyhyitä ja ytimekkäitä ja popularisoivat uusinta akateemista tutkimusta. Lindqvist on yksi Suomen johtavista juutalaisuuden tuntijoista, joten ei mikään ihme, että juuri hän on kirjan kirjoittanut.

Miksi sitten kirja juuri juutalaisuudesta sarjaan, joka käsittelee kristinuskoa? Sitä kirjoittaja itsekin pohtii. Vastauksen antaa lokakuussa edesmennyt juutalaisuuden tutkimuksen grand old man, Jacob Neusner: kristinusko on syntynyt juutalaisuuden valumuotissa ja toisinpäin. Lindqvist hylkää ongelmallisen ajatuksen juutalaisuudesta äitiuskontona ja kristinuskosta sen tyttärenä. Sen sijaan hän puhuu Israelin uskosta (ensimmäisen temppelin aika ennen pakkosiirtolaisuutta 586 eKr.), sen perillisistä Jeesuksen aikana ja sen jälkeen kahdesta Israelin uskon ”tyttärestä”, juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Teos rajoittuu käsittelemään nimenomaan varhaista juutalaisuutta ja jättää myöhemmät kehityskulut muiden kirjojen käsiteltäviksi.

Lindqvist käsittelee juutalaisuutta hieman poikkeavasta näkökulmasta. Noin puolet kirjasta käsittelee erityisesti ”kahden Tooran juutalaisuutta”, siis kirjallisen ja suullisen Tooran juutalaisuutta, jotka Mishnan Pirqe Avot -traktaatin mukaan on molemmat annettu Moosekselle Siinain vuorella ja sieltä välitetty katkeamattomana traditioketjuna varhaisille rabbeille. Pääpaino annetaan myös halakhalle, oikealle vaellukselle. Esimerkkinä juutalaisen halakhan logiikasta Lindqvist esittelee Mishnan sapattisäädöksiä. Hieman myös raotetaan ovea Jeesuksen kiistoille nimenomaan fariseusten kanssa. Lopussa vielä avataan varhaisjuutalaisten raamatuntulkintaa.

Samat vanhat kehut, joita jo viime vuonna esitin Lindqvistille, pitävät edelleen pintansa. En voi olla pitämättä hänen puhemaisesta mutta kirjakielisestä, oivaltavasta ja mielenkiintoa herättävästä kirjoitustavastaan.

Tässä on jälleen yksi kirja, jonka pitäisi kuulua erityisesti kaikkien teologien käsikirjastoon. Eikä siihen pitäisi tyytyä, vaan kirjan pitäisi myös kulua käytössä. Sen jälkeen tulisi enemmän selkoa esimerkiksi Jeesuksen suhtautumiseen sapattiin ja opetuslasten outoon käyttäytymiseen Kirkastusvuorella.

”Ymmärtääksemme, millä perusteella Jeesus ei estä oppilaitaan rikkomasta elonkorjuutöitä koskevaa lakia, voimme sekä katsoa, mitä hän vastaa syyttäjille, että perehtyä Mishnan ja sitä seuraavan halakha-kirjallisuuden kiellettyjen sapattiaskareiden sisältöön. Aloitamme jälkimmäisestä. Aivan kuten fariseukset tekivät kirjoitetun Tooran harvojen sanojen perusteella tarkkoja johtopäätöksiä, samoin Mishnan kiellettyjen töiden listan perusteella myöhempi varhaisjuutalainen halakha-keskustelu lisää niitä. Kuten todettua, lopulta syntyy erilaisten kiellettyjen asioiden verkkoaita, jonka tarkoituksena on estää ihmistä rikkomasta lepopäivän pyhyyttä. Mutta kuinka tätä varhaista luetteloa ja sen myötä ehkä Jeesuksen toimintaa pitäisi tulkita? Ensinnäkin on todettava, että luetellut 39 askaretta on ymmärrettävä kuvauksiksi tietyistä pääkategorioista: Näitä ovat ruoan tai vaatteiden hankkiminen, suojan rakentaminen, valon tai lämmön tekeminen, kirjoittaminen ja kuljettaminen. Sapatin kiellettyjen ja sallittujen tekojen pohdinta jatkuu rabbien käsissä, varsinkin Talmudissa, siitä näkökulmasta, onko teko turha vai tarpeellinen, saavutetaanko sillä jotain tai ei. Toiset oppineet ovat sitä mieltä, että jo yhden siemenen kylväminen on sapatin rikkomista. Toiset ovat sitä mieltä, että vasta kylvös, joka tuottaa useamman taimen, eli siis aikaansaa viljelyksen, tuottaa sapattirikkomuksen. Kielletyksi määritellään se työmäärä, joka tarkoittaa jonkin saavuttamista: Kiellettyä on, kuten Mishna-tekstistämme näemme, kirjoittaa kaksi kirjainta, sillä se muodostaa jo sanan. Kiellettyä on ommella kaksi silmukkaa, sillä se on jo vaatteen valmistamista, koska syntyy ommel. Onko tässä mitään logiikkaa? On, sapattina ei saa yrittää saavuttaa mitään: ei hankkia lämpöä, ei tavoitella ruokaa, ei luoda uutta kirjoitustaululleen tai kasvimaalleen. Modernin ajan suurin juutalainen uskonnonfilosofi Abraham Joshua Heschel osunee oikeaan tulkitessaan sapatin messiaanisen ajan täydellisyyden ennakoinniksi. Edellä kuvatuissa kielletyissä tapauksissa on tavoiteltu ja saavutettu jotain. Sapatti sen sijaan on tulevan maailman täydellisyyden ennakointia, ja siksi silloin ei pidä yrittää saavuttaa mitään.

Nyt kuitenkin on viljapellon laidalla sapatin herraksi itseään kutsuva mies, joka sumeilematta antaa oppilaidensa tehdä sapattina askareita. Miksi? Loput vastauksesta löytyy Jeesuksen omista sanoista, joilla hän vastaa sapattikäskyn asiantuntijoiden kritiikkiin.

Hän viittaa kuningas Daavidiin ja temppeliin ja toteaa itsessään henkilöityvän nyt paljon enemmän kuin nämä molemmat yhteensä. Tämä on siis mitä suoranaisin messiaaninen väite. Herää kuitenkin kysymys, mitä tällainen vanhatestamentillis-messiaaninen spekulointi tekee tässä asiayhteydessä. Kysehän oli muutaman opetuslapsen puuhista viljatähkien kimpussa. Suomalaisen lukijan kaipaama ydinlause jää Jeesuksen repliikissä ääneen lausumatta, mutta logiikka voidaan ymmärtää tapahtuman ja argumentaation peräkkäisyydestä. Niin voimme rekonstruoida vaikkapa seuraavanlaisen kuvitteellisen vastauksen: ”Tämä minun ympärilläni kokoontuva joukko viettää jo messiaanisen ajan sapattia! Tulevan maailman sapatti on jo täällä. Daavidiin liittyvät kuningasodotukset ovat täyttä totta. Niin myös temppelipalvelus (Matt. 12:5–6) oli esikuvaa, mutta nämä seuraajani tässä toimittavat nyt täydellistä temppelipalvelusta seuratessaan minua.” (s. 154–157)

9. Barry W. Holtz (ed.): Back to the Sources. Reading The Classic Jewish Texts (448 s., Simon & Schuster 1984)

Jatketaan samalla teemalla. Tentin edellisen kirjan kirjoittajalle syksyllä aineopintokokonaisuuden klassisesta juutalaisuudesta. Mielestäni jokaisen eksegeetin on syytä tutustua myös juutalaiseen tulkintatraditioon. Ikävä kyllä Suomessa sen ymmärrys on mielestäni varsin vähäistä. (Lukija ehkä huomaa, että minulla on paljon mielipiteitä). Päätin seurata omaa haastettani ja ottaa paremmin selvää varhaisesta juutalaisuudesta. Eikä hukkaan mennyt!

Aloitin tutkimusmatkani Barry W. Holtzin toimittamalla teoksella Back to the Sources: Reading the Classic Jewish Texts, joka olikin arvaamaton apu juutalaisuuteen tutustuessa. Kyseessä on jo varsin vanha teos, joka kuitenkin on todella kattava läpileikkaus koko juutalaisen kirjallisuuden historiaan. Jos joku kirja tästä osastosta kannattaa lukaista, niin juuri tämä. Lopussa on todella oiva sanastolista, joka auttaa heprean- ja arameankielisten termien kanssa. Mitä on Toora, Talmud, Tanakh, Mishna, midrash, pesher, halakha, Tosefta, baraitot, gemara, kabbala, sefirot, shekhina? Ota ja lue! Kerrankin termejä myös selitetään.

Kirjan jokainen luku käsittelee varsin kronologisessa järjestyksessä juutalaisuuden klassisia tekstejä. Tietenkin aloitetaan Tanakhista (Vanha testamentti), josta on omat lukunsa niin raamatullisen kertomuksen (biblical narrative), lain kuin runoudenkin osalta. Sitten siirrytään varhaiseen raamatunselitystraditioon kuten midrasheihin. Sen jälkeen käsittelyn saavat Mishna ja Talmud, keskiajan juutalaiset filosofit ja filosofiset koulukunnat, juutalainen mystiikka ja kabbala sekä juutalaisten rukouskirja Siddur. Jokaisen luvun päättää vielä kattava kirjallisuuslista ja eri käännösten esittely ajatuksella ”miten lukija saisi perehdyttyä aiheeseen paremmin”. Kolmessakymmenessä vuodessa ne tosin ovat jo hieman vanhentuneita.

En voi olla suosittelematta tätä. Onneksi aloitin kirjallisuuden kahlaamisen tästä. Cambridge Companion to Talmud and Other Rabbinic Literature ja erityisesti Louis Jacobsin A Tree of Life olivat myös hyviä, mutta huomattavasti hankalampia kirjoja. Erityisesti Jacobsin kirjasta en olisi ymmärtänyt pätkääkään, jos en olisi Holtzejani ensin lukaissut.

”The earliest rabbis saw themselves, as noted, as heirs to the Pharisees. This ancient sect has acquired a terrible reputation, primarily because of the intense hostility to it expressed in a few chapters of the New Testament. What the Pharisees aimed at, however, was essentially the extension of holiness from the limits of the Jerusalem Temple to a wider range of everyday life. They sought, for example, to eat all their meals, not only sacrifical foods, in a state of Levitical purity; this concern, which will be reflected in the sample passage below (pp. 132–133), had the effect of putting much routine activity under the regulation of laws originally intended for special events. On the one hand, this tendency produced the concern for ritual detail that underlies the early Christian critique of Pharisaism, but on the other it turned life into an inexhaustible supply of opportunities to fulfill divine law and thus to sanctify life.

Associated with the Pharisees were the scribes, also attacked in New Testament as pettifogging, self-righteous hypocrites, but also open to more charitable understanding. The scribes were men who devoted their entire lives to the study and teaching of Holy Writ and to the unending development of new techniques for interpreting it, again a religious style open to corruption, but again one founded on an unexpectionable premise. The scribes were Jews who considered the Scriptures a source of infinite wisdom, and saw no better way to spend their lives than in study.

The rabbinic movement can be understood as combining these two impulses; it sought to emerge studiousness with a sense that the laws of Scripture should be expanded to cover all of life, not limited to their own originally intended contexts.” (s. 130–131)

10. Bo Giertz: Suuri valhe ja suuri totuus (204 s., Suomen seurakuntatyön keskusliitto 1946)

Bo Giertziä olen fanittanut jo kauan ja kirjoittanutkin pienen kirjoituksen hänen merkityksestään itselleni. Hänen kirjansa ovat myös olleet jatkuvasti mukana näissä vuosikatsauksissa; oikeastaan aina kun olen jonkun hänen kirjansa lukenut. Eikä mennyt vuosi ollut siitä poikkeus.

Suomen teologisen instituutin kuuluisasta teologin joulujuhlasta, eli syksyn avajaisten kirjakirppikseltä mukaani tarttui vanha versio tästä Ruotsin kirkon piispan mielenkiintoisesta kirjasta. Perussanoma on julkaissut uudemman version vuonna 2013. Vanha kirja kuitenkin kelpasi minulle, vaikkakin ensimmäinen luku, jossa käsitellään uskon ja tieteen suhdetta ja erityisesti evoluutiota on hieman vanhentunut. Muistaakseni Perussanoman uudemmassa laitoksessa asiaan viitataan alaviitteessä. Teos ei kuitenkaan muuten ole millään tavalla vanhentunut vaan entistäkin ajankohtaisempi. Siksi varmaan Perussanoma on sen uudestaan julkaissutkin ja kielellisesti päivittänyt. Tässä kuitenkin käsittelen nyt kirjan vanhaa laitosta. Viimeisin kirja vuoden listauksessa ei suinkaan ole vähäisin, vaan ehkäpä se kaikkein suurin!

Giertz on tajunnanräjäyttävä kirjoittaja ja ajattelija, eikä se suuruus jää edes vanhahtavasta käännöksestä huolimatta pimentoon! Oivallukset seuraavat toinen toistaan. Tekisi mieli lainata koko kirja tähän, mutta säästän lukijaa.

Varsinkin alku on melkoista tykitystä. Kirjan nimi tulee ensimmäisestä luvusta, jossa hän käsittelee nykyajan (niin 1940-luvulla kuin 2010-luvulla!) suuria valheita siitä, että ei olisi olemassa Jumalaa, persoonallista pahaa eli Perkelettä tai että jokainen tulisi autuaaksi eli nykykielellä pelastuisi omalla tavallaan. Sen jälkeen tulee kovaa tykitystä ihmisen riippuvaisuudesta Jumalasta – niin ateistin kuin kristitynkin – sekä synnistä, pelastuksesta, kristittynä elämisestä, maailmanlopusta, ylösnousemuksesta ja ties mistä. Monessa kohdassa mietin, että tämä ja tämä pitää kirjoittaa ylös tai että tästä kohdasta voisi pitää suoraan saarnan vaikkapa pääsiäisenä.

Erityisen päräyttävää oli kirjan alku koskien ihmisen riippuvaisuutta Jumalasta. Sen lisäksi erityisesti kirjan loppu, jossa käsitellään vanhurskautusta ja pyhitystä olisi hyvää luettavaa kaikille. Tähän heitän kuitenkin lainaukseksi kirjan alkua, joka koukutti mennessään. Pitkä lainaus kertoo myös Giertzin tavasta tehdä ajatukset eläviksi. Malttakaa lukea, en malttanut olla kirjoittamatta tähän.

Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Kristitylle tämä on itsestään selvää. — On valitettava asia, että tästä sanasta on tullut niin itsestään selvä asia. Uskonnolliset totuudet voi surmata aivan yksinkertaisesti tekemällä ne itsestään selviksi. Ne pannaan syrjään ja siirretään maailmankatsomuksen suuren näyttämön taustakoristeiksi. Siellä ne saavat olla romuksi muuttumassa, kuolleina ja kiinnostamattomina. Ne käyvät ehkä vuosien mittaan hieman tomuisiksi ja kuluvat syrjiltään. Niihin on lakattu kiinnittämästä huomiota. Niiden ohi mennään joka päivä, ilman että ne synnyttävät hivenenkään verran mietiskelyä tai levottomuutta.

Kaiken maailman Herra on luonut minutkin. Tyhjästä. Voin sulkea silmäni ja sillä paikalla, missä nyt istun, kuvitella mielessäni tyhjää Olemattomuutta, sitä mustana ammottavaa tyhjiötä, joka ei ole edes mikään paikka. Tästä Olemattomuudesta, Kaaoksen mustasta tyhjyydestä, hän kutsui minut esiin, antoi minulle elämän ja käski minun elää elämäni. Tietysti sanoo inhimillinen viisauteni, että Luoja käytti – ja käyttää yhä – muovaillessaan minut äitini kohdussa, antaessaan minun kasvaa aikuiseksi ja pitäessään tänään elämääni voimassa, myös aineen rakennuskiviä. Mutta uskoni lisää tähän, että hänen kaikkivaltias sanansa kutsui kerran nämä rakennuskivetkin Olemattomuuden yöstä ja tiedänhän minä vallan hyvin, että ilman hänen kaikkivaltiasta tahtoaan eivät nämä vedyn ja typen, hiilen ja rikin, hapon ja metallien hajalliset atoomit olisi koskaan yhtyneet eläväksi yksilöksi, vielä vähemmän olisi niillä ollut elämisen, liikkumisen, tuntemisen ja ajattelemisen kykyä, tietoisuutta siitä, että ne muodostavat elävän ihmisen.

Kokonaan riippuvainen, olemukseni joka säikeeltä Hänen tekoaan ja Hänen omaisuutensa – sellainen siis olen. En omista mitään itsestäni, en soluakaan, en yhtäkään verisolua, en sekuntiakaan, en yhtäkään hengähdystäni, en ainoatakaan sielunkykyä, joka ei olisi Hänen. Kokonaan riippuvainen, kokonaan Hänen, aina siitä hetkestä lähtien, jolloin se elämä syttyi, jota sanotaan minun elämäkseni, siihen hetkeen asti, jolloin tämä elämä lakkaa olemasta minun.

Minä voin kieltää tämän riippuvaisuuden – se ei muuta lainkaan itse tosiasiaa. Minä kykenen uhmaamaan häntä, käymään omaa tietäni – mutta ainoastaan niin kauan, kuin hän sallii minun kulkea sitä tietä. Minä voin näytellä riippumatonta ja itsenäistä, missä liikkunenkin. Minä voin pyyhkiä Jumalan tietoisuudestani, minä voin sanoa itseäni vapautuneeksi ja jumalattomaksi. Se on kaiken kaikkiaan surkeaa komediaa, sillä päivästä päivään, sekunnista toiseen minä elän ainoastaan käyttämällä tai väärinkäyttämällä hänen lahjojaan. Herkkusuu, joka on tietoisesti tehnyt pöydästä jumalansa ja vaihtanut uskonnon viineihin ja ruokalistaan, ei voisi sulattaa ainoatakaan hienosti sommitelluista päivällisistään, ellei Jumala isällisen pitkämielisesti hoitaisi hänen ruumistaan silloinkin, kun hän kieltäytyy ottamasta mitään hyvää vastaan sielulleen. Myöhäsyntyisen seksuaalihurjimuksen, joka Jumalaa vastaan kapinoiden etsii elämän tarkoitusta viettien tyydyttämisestä, täytyy askel askeleelta, vuorokausi vuorokaudelta lainata Jumalalta ne voimat, joita hän sitten tuhlaa ja väärinkäyttää. Jopa herjaajakin, joka kastaa kynänsä Antikristuksen myrkkyyn purskauttaakseen musteen Kristus-kuvaan, ei voisi liikuttaa kättään yli paperin millimetrinkään vertaa, ellei Suuri Armahtaja yhä tuhlaisi äärettömässä kärsivällisyydessään elämän voimia hänellekin.

Mutta kun Luoja on kerran suoriutunut tuhlaajapojastaan, kun Jumala on sanonut ja tehnyt kaiken, mitä voitiin sanoa ja tehdä hänen johtamisekseen takaisin, kun se laupeuden ja kurin mitta on tyhjennetty, jonka Jumala on käsittämättömässä viisaudessaan päättänyt tuhlata tähän lapseensa, silloin toteutuvat peruuttamattomasti Psalmien kirjan sanat:

Sinä palautat ihmisen takaisin tomuun ja sanot: / ”Palatkaa jälleen, te ihmisten lapset… / Sinä huuhdot heidät pois, / he ovat kuin uni.

Silloin palaa lahja antajalleen. Haltuun uskottu tavara joutuu jälleen Herrallensa. Tahtoen tai tahtomattaan on ihminen nyt loputtomasti riippuvainen, ja tämä hänen riippuvaisuutensa on ilmeinen, ehdoton ja iäinen.” (s. 25, 29–30)

Kunniamainintoja

Lopuksi vielä muutamia kunniamainintoja. Antti Laaton Kaste kirkon alkuaikoina on ollut itselleni merkittävä teos. Aikanaan sen lainasin nykyiseltä arkkihiippakuntadekaani Timo Tavastilta, ja se oli suurena apuna pienessä kastekriisin poikasessa seurakuntanuorena. Luin kirjan uudestaan valmistellessani opetusta sakramenteista. Koska kyseessä on kuitenkin jo aikaisemmin luettu teos, niin päätin jättää sen listauksesta pois.

Ingemar Öbergin Bibelsyn och bibeltolkning hos Martin Luther on kaikkein kattavin teos Lutherin raamattukäsityksestä. 600-sivuisen kirjan nooteissa on valtava määrä myös suoria lainauksia Lutherilta. Latinan ja keskiajan saksan taito auttaa sitten niiden kahlaamisessa. Öbergin erityinen ansio onkin se, että hän myös näyttää, ”mitä Luther on todella sanonut”. Öbergin hieman suppeampi Luther och världsmissionen on käännetty myös englanniksi. Toivottavasti joku vielä kääntäisi tämänkin teoksen englanniksi ja/tai suomeksi, kun ei teologitkaan enää ruottia osaa.

Lauri Thurénin Kristillinen elämä Perussanoman Tätä on kristinusko -sarjassa oli mielenkiintoinen ja laurithurénmaisesti provosoiva lukukokemus. Anni Maria Laaton Teesejä kirkosta on hyvä lyhyt katsaus kirkko-oppiin eli ekklesiologiaan. Toisaalta olisin kaivannut vielä syvempää ja perusteellisempaa analyysiä kirkko-opista. Mailis Janatuisen Jobin kirjan selitysteos Ja Herra otti… oli myös mieleenpainuva. Eero Junkkaala taas on tehnyt hyvän työn pohtiessaan Uuden testamentin vaikeita kohtia mielikuvituksellisesti nimetyssä kirjassaan Esseitä Uuden testamentin vaikeista kohdista, jonka sain edellisenä jouluna vaimoltani joululahjaksi. (Tänä jouluna sain vaimoltani lahjaksi Lauri Thurénin Raamatun käyttöohje 2:n, jota en ole tosin ehtinyt juurikaan lukea kun vaimo itse ahmi sen joululoman aikana. Vaimotesti läpäisty kirkkaasti ja lupaa siis hyvää kirjasta.)

Viimeiseksi vielä Angel Sáenz-Badilloksen A History of Hebrew Language on mielenkiintoinen lingvistinen läpileikkaus heprean kielen kehitykseen. Heprean kielestä kiinnostuneille se on hyvä kirja, joskin kirjan ymmärtäminen vaatii ennestään jonkin heprean muodon osaamista. Muuten menee suurin osa sen verran korkealta yli, että kirja on lukijalle yhtä hepreaa. Hehheh.

Tulevasta vuodesta tulee opiskeluntäyteinen, sillä koetan saada suoritettua loppuun oman teologian tutkintoni, näin reformaation juhlavuoden kunniaksi. Ainakin yritys on kova. Todennäköisesti tulevan vuoden listaus sisältää siis paljon Vanhan testamentin eksegetiikkaan liittyviä kirjoja. Toisaalta listassa on myös Amos Ozia. Ja yksi Waltari vuodessa pitää ukon kaunokirjallisuuskiintiön vaimolle siedettävissä rajoissa.

Lukekaa kirjoja, se kannattaa!

Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 1/2

Vuonna 2016 tuli taas luettua paljon kirjoja. Tällä kertaa tosin kaunokirjallinen osuus jäi pahasti paitsioon, eikä seuraavaa Waltaria tullutkaan luettua. Ensi vuonna sitten kaksi? Julkaisen nyt vuoden lopussa ensimmäiset viisi mielestäni parasta lukemaani kirjaa ja uuden vuoden puolella toiset viisi.

1. Jukka Thurén: Kirkon usko. Nikaialaisen uskon tunnustajan opas. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja n:o 6 (166 s., Joensuun yliopisto 2002)

Edesmennyt Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan professori Jukka Thurén oli myös aktiivinen ekumeenikko. Hän oli pitkään mukana esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon teologisissa keskusteluissa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Kirkon usko on oikeastaan kirjoitettu jatko-osaksi Thurénin 70-luvulla tekemälle synodaaliväitöskirjalle Israelin usko, jonka itse luin Kirkon uskon jälkeen syventyessäni keväällä erityisesti kolminaisuusoppiin ja sen raamatullisiin juuriin. Israelin uskossa Thurén käsittelee lause lauseelta Nikean-konstantinopolin uskontunnustusta ja pyrkii etsimään uskontunnustuksen vanhatestamentillisia juuria ja sitä, miten Vanhaa testamenttia on Uudessa testamentissa tulkittu. Kirkon usko taas laajentaa perspektiiviä Nikean omiin isiin. Nikean uskontunnustus käydään läpi lause lauseelta etsien sen taustalla olevaa raamatuntulkintaa uskontunnustuksen laatimisessa mukana olleiden isien omista opetuksista ja kirjoituksista.

Kirja ei vaadi klassisten kielten osaamista, mutta ainakin itse havaitsin sen erittäin hyödylliseksi taidoksi. Toivoisin tämän kirjan kuluvan erityisesti teologien ja opettajien käsissä, miksi ei myöskin maallikkojen.

”Nikaian-Konstantinopolin usko(ntunnustust)a eli symbolia (NK) laulaa tai lausuu Jumalaa ylistäen valtaosa maailman kristityistä. Sen merkitys kristikuntaa yhdistävänä tekstinä on lähes Isä meidän -rukouksen veroinen. Sen sanoin voimme esitellä kristikunnan uskoa ulkopuolisille ja opettaa sen ydintä kasteoppilaille. Sen sisältöön kaivautumalla tulemme aikuisemmiksi kristityiksi. Nekin lausekkeet, mitkä aluksi kuulostavat oudoilta, osoittautuvat tarkoin harkituiksi. NK:n ahkerasta ja kunnioittavasta käytöstä kristitty tunnistaa aidon uskonveljen, sen väheksyminen ei todista hyvää. Sen halventajan tunnistaa kartettavaksi harhaoppiseksi, vaikka hän olisi oman kirkon pappi. NK on vuosisatojen kuluessa osoittautunut uskon linnoitukseksi, jota ”yhdeksi” tunnustautuvan ja yhteyteen pyrkivän kirkon on itsepintaisesti puolustettava. Jos uskon tunnustaja tapetaan, usko loistaa entistä kirkkaampana. Vaikka Nikaia, Konstantinopoli ja NK:n laatijoiden kotikaupungit on kuta kuinkin menetetty sen vastustajille, NK on valloittanut ison osan muusta maailmasta. Kun sitä sanottiin ekumeeniseksi Konstantinopolissa v.382 tai Khalkedonissa v.451, tarkoitettiin Rooman valtakuntaa: nyt merkitys on laajempi. NK kaikuu jälleen niillä Venäjän alueilla, joilta se oli välillä vaiennut.

Tyrmeys ilman rakkautta on ollut turmiollista: yksi ainoa NK:een lisätty sana on vielä äskettäin ollut Balkanin veljessotien taustalla. Isompi uhka koko kristikunnalle on kuitenkin se, jos NK:n sanoja ei enää pidetä tärkeinä: tunnustukseen yhdytään, muttei kysytä, mitä se oikein sanoo ja millä perusteella. Tätä vaaraa torjumaan on tämäkin kirjanen laadittu.” (s. 7)

2. Antti Laato: Monotheism, Trinity and Mysticism. A Semiotic Approach to Jewish-Christian Encounter (159 s., Peter Lang 1999)

Paneutuessani kolminaisuusoppiin huomasin Kirkon uskon kirjallisuusluettelossa tämän kirjan. Se löytyi Åbo Akademin kirjastosta, ja kesälukemiseksihan sen hotkaisin. Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professori Antti Laato käsittelee tässä lyhyessä kirjassaan Charles Sanders Peircen semioottisen mallin avulla vaikeaa uskontojenvälisen dialogin problematiikkaa, nimittäin kristinuskon ja juutalaisuuden välistä vuoropuhelua Jumalasta ja kolminaisuusopista.

Ensimmäinen osa on ainakin itselleni raskasta soutamista. Siinä Laato esittelee Peircen semiotiikkaa (merkkioppia) ja sitä, miten sen avulla voidaan ymmärtää tieteen tekemistä ja toisaalta myös tieteen rajoja silloin, kun puhutaan Jumalasta ja teologiasta. Peircen semiotiikkaan pitäisi tutustua enemmän, koska törmään siihen nykyään kaikkialla.

Kirjan toisessa osassa Laato käy läpi juutalaisten oppineiden Vanhan testamentin tulkintaa ja etsii sieltä erityisesti myöhemmässä juutalaisessa traditiossa väheksytyn varhaisen mystiikan kautta yhtymäkohtia kristinuskon kolminaisuusoppiin. Myös myöhemmät keskiajan oppineet, kuten Moses Maimonides, ja heidän näkemyksensä kolminaisuusopista saavat käsittelynsä. Laato näkee, että keskiajan juutalaisuus, ja esimerkiksi Maimonides, on niin kiinni filosofiassa, että Raamatun ja varhaisen juutalaisen tulkintatradition tarjoamalle mystiikalle tai sen kielelle ei jää tilaa. Tiukan filosofisessa maailmassa ja logiikassa kolminaisuusoppi on hänen mukaansa kauhistus.

Kirjan kolmannessa osassa Laato käsittelee varhaisten kristittyjen Vanhan testamentin tulkintaa ja kolminaisuusoppia. Tässä Laato on erityisen vahvoilla.

Viimeisessä osassa Laato yrittää kääntää sekä juutalaisen mystiikan että kristillisen kolminaisuusopin peirceläisen semiotiikan kielelle. Näin hän pyrkii siihen, että kolminaisuusoppia ei tarvitsisi näiden kahden uskonnon välisessä keskustelussa nähdä kauhistusta herättävänä asiana ja että kristillisen kolminaisuusopin taustalla voitaisiin juutalaisten puolelta nähdä legitiimiä Vanhan testamentin tulkintaa.

Mielestäni tässä on jälleen yksi kirja, jota erityisesti kristinuskon opettajien ja teologien tulisi lukea. Lyhyt, ytimekäs ja asiantunteva opus.

”I believe that both partners in this debate have lost valuable theological points. Christians have lost the mystic language of Judaism and their dogma of the Trinity was formulated using Greek philosophical terms and paradoxes. Paradoxes are not essentially wrong because they attempt to give life to the mystical language of the New Testament. However paradoxes are difficult for the human mind to understand because in them logical contradiction dominates. Outsiders understand easily the whole canon of doctrine as logical nonsense. On the other hand, the starting-point in the language of Jewish mysticism is the fact that though we cannot understand, we can still speak. We cannot grasp God with our language but we have a restricted possibility to express in Him who He is.

I believe that the Jewish partner in the dialogue has also lost something essential and important in this struggle. Because of Christian speculation about the relationship between Father and the divine Christ, Judaism reacted sensitively against any hint of divine hypostasis. However, divine Wisdom, to take but one example, played an important role in the Jewish writings of the Second Temple period, and is even attested in Proverbs 1-9. The lack of a divine hypostasis in the theology of certain Jewish thinkers (for example, Saadia Gaon and Maimonides) makes God appear to be a mere abstraction. On the other hand, Rabbinical theology (e.g., the idea of God’s presence) and Jewish mysticism (e.g., Sefirot) have preserved these mystical traditions.

The language of Jewish mysticism opens the door to a fruitful encounter between Judaism and Christianity. If Christians are forced to say that Jesus Christ was merely a reaction it not only contradicts the New Testament witness but also corresponds to the idea in Judaism that the Shekhinah of God is merely a creation, i.e., God himself is not present, only his creation is present. Such a view of God’s presence would be blasphemy in the eyes of many Jews because it implies that God is not interested to be in contact with human beings. That God was present in Christ, i.e., that Christ was the Shekhinah of Yhwh (cf., Joh 1:14 – – ) is an essential point of Christianity.” (s. 145–146)

3. Leif Erikson: Auktoritet och nådemedel. Några huvuddrag ur Martin Luthers bibelsyn. Studier utgivna av institutionen för systematisk teologi vid Åbo Akademi 25 (140 s., Åbo Akademi 1994)

Mielestäni jokaisen luterilaisen teologin, etenkin pappeutta pohtivan, olisi syytä tutustua dogmatiikkaan peruskurssia syvemmin. Pappislupauksessa sitoudutaan luterilaiseen tunnustukseen, joten olisi varmaan syytä tietää, mitä siellä lukee, jotta siihen voisi sitoutua. Niinpä suoritin Åbo Akademissa aineopintokokonaisuuden luterilaisesta tunnustuksesta. Åbo Akademin dosentti Leif Eriksonin kirjanen oli yksi osa tutkimuskirjallisuutta. Lisäksi tuli luettua Eriksonin toinen teos Pneumatologi och epikles i luthersk teologi, professori Bengt Hägglundin artikkelikokoelma Arvet från reformationen – teologihistoriska studier, professori Tuomo Mannermaan uuden koulukunnan alullepanija In ipsa fide Christus adest sekä iso osa tunnareita på (gammal) svenska. Pidemmän aikaa olemme lukeneet niitä vaimoni kanssa myös suomeksi, ja loppusuora häämöttää jo.

Muistan Eriksonin saarnamieskaima Leif Nummelan todenneen viime keväänä Ryttylän Raamattua käsittelevässä Apologiaforumissa, että Eriksonin kirja on niin tärkeä ja hyvä kirja, että jokaisen pitäisi myydä kaikki mitä omistaa ja hankkia teos hyllyyn. Vaikka Nummelan heitto olikin kunnon hyperbola, niin kyllähän kirja on yhtä timanttia. Oman kappaleeni tosin taisin lahjoittaa pappisvihkimyksen johdosta ystävälleni. Pitää hankkia uusi kappale takaisin hyllyyn heti, kun on mahdollisuus!

Eriksonin kirja on lyhyt ja ytimekäs ja erittäin systemaattinen. Ensimmäisessä kappaleessa Erikson esittää selkeät tutkimuskysymykset. Hänen mukaansa tutkijat ovat yleensä painottaneet, että Lutherin raamattunäkemyksessä olennaista on Raamatun auktoriteetti (auktoritet) traditiota vastaan tai sen armoa välittävä vaikutus (nådemedel = armonväline). Yleensä tutkijat ovat painottaessaan toista hylänneet toisen funktion tai ainakin väheksyneet sen merkitystä Lutherin teologiassa. Erikson etsii näitä kahta Raamatun funktiota Lutherin teoksista. Sen lisäksi Erikson pyrkii löytämään Lutherin kirjoituksista vastauksen siihen, mitä Luther pitää Raamatun keskuksena (centrum). Erikson on valinnut Lutherilta kahdeksan pääteosta, joita hän käsittelee kronologisessa järjestyksessä ja siten myös pohtii, muuttuuko Lutherin raamattunäkemys ajan kuluessa.

Jokainen kappale käsittelee yhtä Lutherin teosta. Aluksi Erikson referoi käsittelemänsä teoksen kysymyksenasettelun puitteissa ja käy sen jälkeen keskustelua tutkijoiden kanssa. Viimeisessä luvussa Erikson tiivistää kirjan tulokset. Rakenne on systemaattisen kuiva, mutta samalla todella helppo ja selkeä.

Lutherin näkemys ei muutu ajan saatossa. Raamattu toimii auktoriteettina järjen ja filosofian (ehtoolliskiista, sidottu ratkaisuvalta, perisynti) sekä tradition (roomalais-katolinen kirkko) yläpuolella. Raamatun on mahdollista toimia ylimpänä auktoriteettina, koska se on selkeä kirja. Tämä oppi Raamatusta selkeänä kirjana on muuten nykypäivän luterilaisuudesta kadonnut; Raamattu nähdään nykyään jälleen epäselvänä kirjana, jota voidaan tulkita miten sattuu ja minne sattuu, varmaan osittain postmodernismin ja derridaistien takia. Ajattelen, että Sammeli Juntusen Kirkon Raamattuteologiasta ja sen puutteesta voisi olla avuksi tässä ongelmassa. Raamattua tulee tulkita kirjaimellisesti (ei tarkoita nykyajan amerikkalaisfundamentalistista raamatuntulkintaa), allegoria on sallittua siinä määrin kuin lukija tuntee kristillisen uskon, mutta sitä tulee enimmäkseen välttää. Luther itse harjoittaa sitä erityisesti Vanhan testamentin tulkinnassaan. Sen sijaan Raamatun inspiraatio ja syntyhistoria saavat Lutherilta vähemmän huomiota. Raamattu toimii myös armonvälineenä, erityisesti julistettuna sanana, mutta myös kirjoitettuna. Tässä Erikson on eri mieltä kuin professori Miikka Ruokanen, joka hänen mielestään tekee liian suuren eron saarnatun ja kirjoitetun sanan välille. Raamatun keskuksen Luther on määritellyt vähemmän selkeästi. Välillä se on Kristus, välillä vanhurskauttamisoppi. Voidaan kuitenkin ajatella, että Kristus on keskus. Samalla Kristus yhdistää Raamatun auktoriteetti- ja armonvälinefunktiot. Raamattu on auktoritatiivinen, koska se on Kristuksen sanaa. Samalla se toimii armonvälineenä, koska se on Kristuksen sanaa.

Eriksonin kirja on lyhyydestään huolimatta painava. Hän sitoutuu selkeästi enemmän ruotsalaiseen koulukuntaan (Hägglund, Ingemar Öberg) kuin suomalaiseen (Ruokanen). Ingemar Öbergin tiiliskivi Bibelsyn och Bibeltolkning hos Martin Luther vuodelta 2002 on kattavampi ja perusteellisempi, mutta samalla kovin raskas. Sen etuna ovat pitkät lainaukset suoraan Lutherin teksteistä. Senkin luin kesällä.

Jos kirjaa tekisi mieli lukea, mutta ruotsin taito sakkaa, niin onneksi Eriksonin asiantuntemuksesta pääsee nauttimaan myös joko livenä Perustan tulevilla teologisilla opintopäivillä tai lukemalla Perussanoman reformaation juhlavuoden kunniaksi julkaiseman kirjan Teesejä Raamatusta.

”För Luther hör frågan om Skriftens yttre klarhet (claritas Scripturae) samman med dess auktoritet. Endast en klar och entydig Skrift kan ha auktoritet menar reformatorn, som övergav den fyrfaldiga tolkningsregeln (quadriga) och istället började framhålla Skriftens enkla bokstavliga betydelse (sensus litteralis). Inte minst i sin kamp för realpresensen i nattvarden höll Luther hårt fast vid instiftelseordens enkla och bokstavliga betydelse. Reformatorn varnar i flera sammanhang för att använda den s.k. allegoriska bibeltolkningen, ifall man inte har en god insikt i den kristna läran.” (s. 123–124)

4. Timo Nisula: Augustinus (233 s., WSOY 2008)

WSOY:n Kristinuskon vaikuttajat -sarjassa ilmestyi aikoinaan Augustinus-tutkijapastori Timo Nisulan ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys tuosta Pohjois-Afrikan mohikaanista, Hippon piispasta, herra A:sta.

Augustinus on merkittävä kirkkoisä erityisesti läntiselle kristinuskon haaralle. Augustinuksen muotoilemat perisyntioppi ja ennaltamääräämisoppi ovat olleet merkittäviä niin roomalais-katolisille kuin luterilais(-katolis)illekin. Uskonpuhdistuksen merkkivuoden sankari, Playmobil-figuurista ja Tässä seison –sukista suurelle yleisölle tuttu Martti Lutherkin oli nimenomaan augustinolaismunkki ja tutustunut erityisesti Augustinuksen opetuksiin.

Heitänpä tähän väliin pienen heiton. Yleensä paljon Lutheria lukeneet alkavat muistuttaa Lutheria myös siinä, että äänenpainot kovenevat ja Lutherin retoriikasta otetaan mallia sekä hyvässä että pahassa. Tutkija Nisula on lukenut ja kääntänyt Augustinusta sen verran, että myös hänen kirjoitustyylinsä on tainnut saada vaikutteita Hippon herralta. Sen verran mukavaa ja sujuvaa on Nisulan tekstiä lukea!

Nisula käsittelee Augustinusta varsin yleispiirteisesti. Hän käyttää paljon lainauksia ja antaa siten tilaa piispalle itselleen, mikä ilahduttaa lukijaa, joka ei muuten ole Augustinuksen teksteihin tutustunut. Käännökset ovat hyviä ja ammattitaitoisia, usein ymmärtääkseni Nisulan omia. Augustinuksen polemiikit newagehtavaa manikealaista poppoota (johon hän itsekin jonkin aikaa kuului), Pelagiusta ja donatolaisia vastaan saavat kirjasta ison osan, toisaalta ihan syystäkin, sillä ne ovat vaikuttaneet olennaisesti hänen ajatteluunsa.

Kirjan kautta pääsee myös pienelle aikamatkalle. Nisula kuvaa esimerkiksi sen aikaisen postin ongelmia, Augustinuksen kirjeenvaihtoa ja saarnoja. Lisäksi isot teemat, kuten ihmisen vapaa tahto, synti, pelastus ja kolminaisuus, tulevat käsitellyiksi kertomuksellisella tavalla. Nisula avaa Augustinuksen omaa mielenmaisemaa. Lukija ikään kuin vedetään mukaan Augustinuksen omaan taisteluun ja elämään eri kirjeiden ja kirjojen kautta.

Tolle lege!

Pieni ote kirjasta on Augustinuksen kirjeestä Valerius-piispalle Augustinuksen pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 391:

”Tässä elämässä ja etenkin nykyaikana mikään ei ole piispalle, papille tai diakonille helpompaa ja hauskempaa ja ihmisten mielestä miellyttävämpää kuin viran hoitaminen leipätyönä ja olemalla kaikille mieliksi. Mikään ei kuitenkaan ole Jumalan silmissä kurjempaa ja surullisempaa ja kirotumpaa.

Samoin mikään ei ole tässä elämässä ja etenkin nykyaikana piispalle, papille tai diakonille vaikeampaa, työläämpää ja vaarallisempaa kuin taistella suuren valtiaamme käskyjen mukaan. Ja taas, mikään ei ole Jumalan silmissä sen onnellisempaa!

– –

Minä vain en osaa! En minä ole lapsena enkä nuorena saanut mitään oppia tällaiseen työhön. Siinä vaiheessa, kun aloin jotain ymmärtää, minut pantiin väkisin virkaan kaikkien syntieni palkkana (mitään muuta syytä minulle ei kyllä tule mieleen).

Minulle annettiin kaleerissa kakkossoutajan paikka, vaikka en edes tiedä, miten päin airoa pidetään.

Luulen, että Herra tahtoo minua näin rangaista. Olenhan ollut kärkäs arvostelemaan muiden soutajien syntejä, niin kuin olisin kovastikin oppineempi ja laadukkaampi mies, ja nyt olen itse kokenut, mistä tässä kaikessa on kysymys.” (s. 31–32)

5. Eero Junkkaala: Viides herätysliike. Näin minä sen näen (198 s., Kirjapaja 2016)

Eero Junkkaalan kirja on ainakin omassa änkyräteologisessa kuplassani herättänyt eniten tunteita, kynän sauhuamista, pohdintaa ja ajattelua. Kirjasta ollaan montaa mieltä. Mielestäni yksi loistava hyvän kirjan mittari helppolukuisuuden ja viihdyttävyyden lisäksi on se, että se haastaa pohtimaan. Ja mikäli jokin kirja haastaa pohdiskelutyöhön, niin se kirvoittaa myös ajatuksia. Ja niitä on tosiaan siunaantunut, lähtien Uusi tie -lehden pääkirjoituksesta ja jälkikeskustelusta virkakysymyksestä, jota käsiteltiin lyhyesti marraskuisen Kirkolliskokouksen kyselytunnillakin, aina Keijo Rainerman mielenkiintoiseen arvioon Perustassa tai Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramiehen pohdintoihin luterilainen.netissä.

Kirjoitin kirjasta jo tuoreeltaan oman subjektiivisen kirja-arvioni, johon herra kirjailija itsekin kommentoi oman ”tykkäyksensä”. Siksi en teosta tässä sen enempää avaa. Pieni maistiainen itse kirjasta on kuitenkin paikallaan. Junkkaala käsittelee kirjassaan luvun verran itsellenikin merkittävän Suomen teologisen instituutin syntyä:

”Halusimme antaa viestin, että paras vastaus huonolle eksegetiikalle on hyvä eksegetiikka. Emme lähtökohtaisesti torjuneet historiallis-kriittisen metodin käyttöä vaan sen väärinkäytön. Jos sen johdosta Raamattu sirpaloituu joukoksi keskenään ristiriitaisia mielipiteitä, se on osoittautunut hyödyttömäksi menetelmäksi. Raamatun tutkimuksen tulee olla sellaista, jolla on käyttöä kristillisen seurakunnan opetuksessa ja julistuksessa. Tietenkin akateeminen tiede on arvovapaata ja voi tulla mihin tuloksiin tahansa. Kuitenkin jos uskomme, että Raamattu on Jumalan ilmoitus, sillä täytyy olla jokin yhtenäinen sanoma ja juoni. Kristillinen kirkko on tämän aina tiennyt ja akateeminen teologia joskus perusteellisesti hukannut. Tällaisia kysymyksiä pohdimme ja tältä pohjalta koetimme rakentaa ”parempaa eksegetiikkaa”.

Muuan anekdootti STI:n alkuvuosilta on jäänyt elämään niistä keskusteluista, joita yliopiston luennoilla oli joskus käyty. Vanhan testamentin professori Raija Sollamo oli kai hiukan tympääntynyt opiskelijoiden kysymyksiin ja vastaväitteisiin ja tokaissut: ”Mitä te luulette voittavanne sillä, että pidätte kiinni tuosta vanhasta raamattunäkemyksestänne?” Joku opiskelija takapenkistä oli huutanut: ”Iankaikkisen elämän.” Näin tämä asetelma usein koettiin. Raamattua repivä teologia uhkasi jopa riistää uskon.

Kun Timo Eskola vuonna 1992 tuli Suomen teologisen instituutin työntekijäksi, opetuskapasiteetti kaksinkertaistui. Kaiken lisäksi Eskola osoittautui vuosien varrella eksegeetiksi, joka alkoi julkaista tuotantoa sekä suomeksi että englanniksi sellaisia määriä, että yliopiston opettajista harva on pystynyt samaan. Hän teki toisen tohtorintutkinnon kirjallisuustieteestä ja on julkaissut Euroopan arvostetuimmissa teologisissa sarjoissa useita teoksia. Teologisen tiedekunnan dosenttina hän opettaa myös yliopistossa. Kaikkein kiistellyin tutkimuskohde on ollut Heikki Räisäsen teologian analysoiminen. Se tuotti kiivaan keskustelun Räisäsen kanssa myös Teologisen Aikakauskirjan sivuilla.” (s. 112–113)

Vuoden 2015 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2

Viime kuussa läväytin esille viime vuoden parhaimmiston viisi ensimmäistä kirjaa. Tässä kuussa palataan vielä viime vuoden puolelle. Aloitetaan jollain ihan muulla.

6. J. Maxwell Miller & John H. Hayes: A History of Ancient Israel and Judah. (523 s., SCM Press Ltd. 1986)

Aloitetaan nimittäin tenttikirjalla – ja melkoisella sellaisella. Gamla testamentet som historia -kurssille piti lukea kyseinen järkäle, joka käy Saulista alkaen läpi muinaisen Israelin pohjoisvaltakunnan ja eteläisen Juudan valtakunnan historian. Miller & Hayes -linjaa voitaisiin pitää tutkimuksessa ikään kuin ”kolmantena linjana”, jos käytetään vanhoja termejä. Laidoilla Vanhan testamentin tutkimuksessa ovat niin sanotut maksimalistinen ja minimalistinen suuntaus. Termit taitavat palautua Raamatun arkeologian pariin. Karikatyyrisesti maksimalistien mukaan Vanhan testamentti kertoo totuuden, ellei toisin todisteta. Esimerkiksi John Brightin A History of Israel lienee historiateoksista lähimpänä maksimalistista suuntausta. Niin sanottu Kööpenhamina-koulukunta, tai minimalistinen koulukunta (Thomas L. Thompson & Co.) taas katsoo, että tekstit ovat liian myöhäistä perua ja kärsineitä eivätkä vastaa mitenkään todisteita. Karrikoiden voidaan sanoa, että tekstit puhuvat potaskaa, ellei toisin todisteta. Kyseinen koulukunta esimerkiksi piti varmana, että Daavidia ei ole koskaan ollut olemassakaan. Thompsonillakin meni kertoman mukaan luu kurkkuun, kun tutkijat löysivät Tell ’Danin legendaarisen piirtokirjoituksen, jossa puhutaan Juudasta Daavidin huoneena (bet David, siis Daavidin dynastia). Suomessa tämä koulukunta on mediassa vahvoilla. Tottakai, kun saa meheviä otsikoita. Esimerkiksi Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan tenttikirjaa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret voidaan luonnehtia minimalistiseksi.

Millerin ja Hayesin historiateos on siinä jossakin keskellä. Tästä kertoo erityisesti kirjan alku, jossa käydään pitkää metodologista keskustelua siitä, voidaanko tällaista historiateosta tehdä. Ja jos se tehdään, onko se silloin vain Raamatun siteeraamista vai jotain muuta. Äärimmilleen viety maksimalismi ja minimalismi hylätään ja kolmas tie etsitään välistä – kuitenkin lähempänä maksimalistista kuin minimalistista suuntaa. Jotain teoksesta kertoo jo se, että se alkaa käsittelynsä pitkälti vasta Daavidista ja Salomosta, eikä esimerkiksi ota juurikaan kantaa exodus-kertomukseen (Egyptistä vapautumiseen) ja luvatun maan valloittamiseen – saati sitten patriarkkoihin. Toisaalta taas Daavidia ja Salomoa käsitellään eikä heitä vain ohiteta.

Kirja oli opettavainen niin metodologisesti kuin myös sisällöllisesti. Vanha testamentti on vahvasti historiaan sidottu kirja(sto), ja sen takia historiallinen ymmärrys on elintärkeää sen oikeintulkitsemiseksi ja ymmärtämiseksi. Tekstipätkä käsittelee Salomonin aikaa ja kuninkaallisen siion-teologian syntyä (esimerkiksi 2. Sam. 7):

”While this royal Zion theology may have already begun to emerge under David, the elaborated form summarized above and reflected in the passages cited will have developed over time. Probably it was under Solomon that this royal theology received its first clear and strong articulation. This seems likely on at least three grounds: (1) Solomon was the first of the Davidic kings whose claim to the throne was based purely on the dynastic principle. David was crowned by the people of Judah and Israel in ceremonies that involved covenant arrangements and he claimed Jerusalem by conquest. But Solomon’s claim to authority over the land was in effect the royal Zion theology. Yahweh had chosen David and his descendants to rule, and David had chosen Solomon to be his successor. (2) The Jerusalem Temple, built by Solomon, is a prominent element in the Zion theology. (3) The passages listed above, although composed long after Solomon’s day, seem to point particularly to him as the focus of the dynastic promise.” (s. 203–204)

7. Emil Anton: Vatikaanin II kirkolliskokous. Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan. (258 s., Amanda-kustannus 2015)

Emilin kirjasta teinkin jo kirja-arvion blogiini. Muita arvioita ja linkkejä niihin voi löytyä Emilin kirjalle tekemältä propagandasivustolta. Sinne pääsi omakin aivopieruni.

Mitä enemmän arvioita olen kirjasta kuullut myös katolisen kirkon sisäpuolelta, sitä enemmän olen huomannut, että kirja on jollakin tavalla poleeminen. Katolisen kirkon ulkopuolelta tulevien arviot ovat olleet pitkälti ylistäviä. Jiska Gröhn toivoi siitä Sanansaattaja-lehden arviossaan tenttikirjaa teologiseen. Kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala kuvaa kirjaa melkeinpä dekkariksi. Professori Risto Saarinen kutsui sitä kulttuuriteoksi, kuten minäkin omassa arviossani. Mutta sitten esimerkiksi katolisten oma hiippakuntalehti Fides (10/2015) lyttäsi teoksen Katri Tenhusen kirja-arviossa (tai virheiden etsinnässä) maan rakoon. Hyvää ei juurikaan ollut sanottavana. En syö silti sanojani, joskin hänen toiveensa, ”että ymmärrys Vatikaani II:sta ei jäisi pelkästään tämän kirjan varaan” on hyvä huomioida. Aina voi lukea enemmän. Mutta kyllä Antonin kirjan varassa pitkälle pötkii. Johdantoteoksena ja popularisoivana teoksena se on oikein mainio. Sitaatti kirjasta on teoksen huumoriosastosta. Asiapitoisempaa settiä voi lukea kirja-arviostani tai sitten suoraan itse kirjasta.

”Kohupuheessaan kardinaali Frings oli moittinut yleistä käytäntöä vihkiä pappeja piispoiksi kuuriallisiin kunniatehtäviin eikä hiippakuntien johtoon. Fringsin mukaan piispuuden ei tulisi olla mikään arvonimi vaan paimenvirka.

Kun piispa vihitään kuuria- tai apulaispiispaksi, hänelle annetaan todellisen hiippakunnan sijasta titulaari- eli nimellinen piispanistuin jostain muinaisesta hiippakunnasta, jota ei enää käytännössä ole olemassa. Tämä johtuu vanhasta periaatteesta, jonka mukaan jokaisella piispalla on oltava oma hiippakuntansa. Käytäntö sai nyt osakseen värikästä kritiikkiä.

Evreux’n apulaispiispa Antoine Léon Louis Caillot totesi: ”Tämä tapa herättää hämmästystä. Kukaan benediktiinejä lukuun ottamatta ei tiedä, missä nämä titulaari-istuimet ovat. Yleensä ne ovat vain raunioita.” Philadelphian apulaispiispa Gerald McDevitt puolestaan kertoi: ”Kun minusta tuli piispa, sain kolmesivuisen kuvauksen titulaari-istuimestani jossain Tunisian eteläosassa. Luettuani sen menetin kaiken haluni käydä siellä koskaan. Ymmärtääkseni siellä ei ole muuta kuin pari vuohta ja palmua.” (s. 43–44)

8. Pekka Lindqvist: Synti. (170 s., Perussanoma 2009)

Tätä on kristinusko -sarjassa on ollut sekä hyviä että ei-niin-hyviä kirjoja. Tähän mennessä olen lukenut seuraavat teokset: Jutta Jokirannan Vanha testamentti (ok), Matti Kankaanniemen Uusi testamentti (hyvä), Tom Holménin Apokryfit (hyvä), Anna Norrbackin Luominen (ok), Vesa Ollilaisen Lunastus (ok), Antti Laaton Lopunajat (ok) ja Lindqvistin kirjasen.

Pekka Lindqvistin teos on ollut tähän mennessä sarjan parasta antia. Tykkään hänen hieman puhemaisesta kirjoitustavastaan. Ei niin, että teksti ei olisi kirjakieltä, mutta tapa johdattaa lukijaa eteenpäin tekee lukemisen helpoksi. Kuitenkaan tämä metateksti (kuten sitä yliopistossa kutsutaan) ei ole mitään amerikkalaista lässytystä, vaan sopii suomalaiseen jörrikkäkirjalliseen ilmaisuun. Sellainen taito on harvalla kirjoittajalla.

Kirja lähtee liikkeelle Vanhasta testamentista. Aloitetaan 1. Moos. 1–11:stä synnin eksponentiaalisesta eskaloitumisesta ja käsitellään samalla synti-sanan tärkeimpiä hepreankielisiä vastineita ja niiden taustaa sekä erilaisia kuvia synnistä (epäpuhtautta, taakkaa, oikealta tieltä poikkeamista). Vanhan testamentin osuus huipentuu Siinain vuoren juurella tapahtuneeseen epäjumalanpalvontaan lankeamiseen, kultaisen vasikan valamiseen. Alkulukujen yhteydessä käsitellään sekä myöhemmän juutalaisuuden että kristinuskon tulkintaeroja. Myöhempi juutalaisuus (ehkä vastareaktiona kristilliseen tulkintaan?) ei juurikaan pidä syntiinlankeemuskertomusta oleellisena. Aaronin lankeemus on sitäkin merkityksellisempi.

Tämän jälkeen kirja käsittelee syntiä testamenttien välissä niin kutsutuissa Vanhan testamentin apokryfikirjoissa, pseudepigrafeissa, Qumranista löydetyissä kääröissä sekä rabbiinisessa juutalaisuudessa. Apokryfikirjoihin ja pseudepigrafeihin voi tutustua lähemmin Holménin yllämainitun teoksen avulla. Qumranista tiedetään Suomessa paljon, koska suomalainen Qumran-tutkimus on maailmankuulua. Jutta Jokirannan toimittama tietokirja Aarre saviastioissa tai Gaudeamuksen uunituore Kuolleenmeren kadonnut kansa lienevät hyviä suomenkielisiä lähteitä. Tämän uskallan sanoa, vaikken ole niitä vielä itse lukenut. Auktoriteettiuskoa siis.

Synti jatkaa synnissä rypemistä myös Uuden testamentin osalta. Jälleen käydään läpi sanastoa, tällä kertaa kreikkalaista. Mietitään eri määritelmiä syntisille ja Paavalin kamppailua synnin kanssa. Lisäksi raotetaan ovia kirkkoisien maailmaan. Lopussa käsitellään vielä viisi syntiin liittyvää vaikeaa tapausta Uudessa testamentissa. Suosittelen kaikille tätä kirjaa sen varsin surullisesta sanomasta huolimatta! Muistetaan kuitenkin Paavalin sanat, että ”missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:20)

Synti muodossa tai toisessa esiintyy Raamatussa lähes joka sivulla, ja apostolien perillisilleen jättämä evästys on niin ikään yksiselitteisen karu. ”Tämän asian kanssa te tulette elämään aina. Tätä vastaan teillä on taistelu.” Näin voisi kiteyttää apostolien elämänläheisen opetuksen tästä aiheesta. Mutta synninkään vastustaminen ei ole kristinuskon ydin. Pääasia on jälleen viesti armollisesta Jumalasta ja sitä kautta, näin kristillinen usko lupaa, löytyy myös avain syntiongelmaan. Siitä emme kuitenkaan pääse yli, että kokonaisuus tarvitsee synti-käsitteen toimiakseen. Pois syntiä ei Raamatusta ja kristinuskon olemuksen ydinalueelta saada muuttamatta samalla koko uskontoa toiseksi. Sanoma armon kirkkaudesta edellyttää synkän taustavärin. Koko ison kertomuksen huipentuma – se, kuinka pyhä Jumala ottaa ihmisen yhteyteensä – on alustettava pitkällä johdannolla katuojassa rypevästä luuserista, tuhlaajapojasta, langenneesta, huorasta ja ryöväristä. Juuri tämä, ja vasta tämä, tekee kristinuskon saarnaamasta ihmeestä ihmeen. Synti on siis edellytys anteeksiantamuksen sanomalle, vaikka kukaan ei kai toivoisi sen olevan täällä läsnä ja sen tekemistä luonnollisesti kehotetaan välttämään.” (s. 13–14)

9. Teuvo V. Riikonen & Pekka Rahkonen: Ave, Pave! Paavali iki- ja nykynuorille. (129 s., Perussanoma 2012)

Teuvo V. Riikosen kirjoittama ja Pekka Rahkosen kuvittama kirja Pavesta on samaa linjaa aiempien sarjan kirjojen kanssa. Toissavuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon kirjasarjasta pääsi takavasemmalta Antti Laaton teos Se on siinä! Paven löysin pilkkahintaan sieltä Suomen teologisen instituutin paljon puhutulta kirjakirppikseltä.

Riikonen on rauhanturvaajapapin, toiminnanjohtajan ja poliitikon lisäksi myös satiirikko – ja se näkyy teksteistä. Huumori hersyy, ja Rahkonen on kyllä omimmillaan näitä teoksia kuvittaessaan. Aluksi epämääräinen taitto ei lopulta haittaa ollenkaan. Ave, Pave! On hieman raskaampi kuin Laaton kirja, mutta ei yhtä raskas kuin Timo Eskolan samaisen sarjan Oi Tsiisös!. Tässä mielessä voin kyllä yhtyä Emil Antonin vuosien takaiseen arvioon. Eskola toisaalta tuo raskaudestaan huolimatta esille suurelle yleisölle tuntematonta näkökulmaa eksiilin evankeliumista Jeesus-tutkimuksessa. Riikonen taas on sisällöllisesti ajateltuna varsin perinteinen johdatus Paavaliin ja hänen teologiaansa ja kirjeisiinsä.

”Kirje Titukselle on ilmeisesti kirjoitettu samoihin aikoihin kuin ensimmäinen Timoteuksen kirje. Myös tämän kirjeen huolena olivat harhaoppiset opettajat, jotka työnsivät kuonaa ja törkyä joka paikkaan. Kirjeen tavoitteena ei ollut vain varoittaa väärästä opista, vaan myös levittää oikeaa oppia, joka on aina tervettä. Siksi Paavali puhuukin enemmän terveestä opista kuin oikeasta. Mutta hän tuntee väärät opettajat (1:10) ja antaa heille ansioluettelossa kolme määritelmää, joissa ei mielistellä myötäkarvaan. He ovat kurittomia, tyhjänpuhujia ja niitä, jotka johtavat toisia harhaan. Se on siinä!

Mutta terve opetus ei siis ole vain harhaoppisten tunnistamista ja kurmottamista, vaan myös tervettä opetusta. Toisen luvun jakeissa 11–14 hän yhdessä pitkässä lauseessa esittää kristinuskon sanoman eri puolet. Kaiken lähtökohta on aina ”Jumalan armo”, jonka pohjalta ”eläisimme”. Armo on ”pelastanut” meidät ja ”kasvattaa” meitä. Kristityn elämään kuuluu kasvu, joka merkitsee itsensä tuntemisen kasvua, mutta myös Jumalan tuntemista. Silloin ”odottaessamme” Jeesuksen toista tulemista hän toimii ”puhdistaakseen” meidät. Pelastuksemme ei perustu omiin tekoihimme, vaan Jumalan armoon ja hyvyyteen.” (s. 106–107)

10. Mika Waltari: Feliks onnellinen. (194 s., WSOY 2009)

Viime vuoden tapaan kaksi listan kirjaoista on kaunokirjallisia teoksia. Tällä kertaa toinen niistä on peräti suomalainen. En ole ikinä ollut suurempi suomalaisen kirjallisuuden fani. Muistan ala-asteen vanhempaintapaamisessa, että opettaja valitti vanhemmilleni, että luin vain käännöskirjallisuutta (Dragonlancea) ja se vaikutti negatiivisesti suomen kielen sanajärjestyksiin. Vastasin, että ei mahda mitään kun suomalaisten kirjoittamat teokset vain ovat pehvasta, ja siitäkös opettaja suuttui. Väinö Linnan Tuntematon sotilas ihan meni lukiossa. Seitsemää veljestä en ikinä yrityksestä huolimatta oikeasti lukenut lukiossa, koska se vain oli niin tylsä ja vaikea (sori TYKin opettajat, Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä oli paljon mielenkiintoisempi). Vaimoni puoliksi pakottamana sain sen kuitenkin alkuvuodesta luettua. Ihan ok:han se oli. Mutta rehellinen mielipiteeni on, että kirjan ylistäminen johtuu pelkästään sen historiasta. Jos Jukolan veljekset asetetaan samalle viivalle muun (suomenkielisenkin) kirjallisuuden kanssa, niin eipä taida veljeskullat pitkälle pötkiä.

Kaksi suomalaista kirjailijaa on kuitenkin meikäläiselle ihan maittanut. Kjell Westö on tosin suomenruotsalainen ja hänen teoksensakin käännetään sitten suomeksi hänen ja suomentajan yhteistyöllä. Mika Waltari on kuitenkin poikkeus säännöstä. Siinä on ihan ihka oikea suomenkielinen kirjailija! Häneen tutustuin Valtakunnan salaisuuden kautta ja pikkuhiljaa pyrin varovaisesti hiipien kohti Sinuhea. Feliks onnellinen oli mielenkiintoinen välietappi.

Feliks onnellinen kuuluu Waltarin kristinuskoa käsittelevään kirjallisuuteen. Se kertoo tilastovirkailija Feliks Tienhaarasta, jonka missio on pakkomielteisesti ja neuroottisesti kertoa joka päivä jollekin tuntemattomalle ihmiselle kaupungissa, että hänen syntinsä ovat anteeksiannetut. Hänen suhteensa Jumalaan on kieroutunut. Kerran kaupungissa hän sitten tapaa vanhan koulukaverinsa, josta on tullut professori, ja alkaa melkoiset pohdiskelut. Lukekaa loput itse. Suosittelen kirjaa lämpimästi aivan kaikille. Se tuli hotkittua kohtalaisen nopeasti!

”Olithan sinä aina fiksu koulussa”, hän sanoi katkerasti. ”Yliopistossa pärjäsit. Olethan professori ja kaikki, muistan lehdistä nähneeni, julkisuuden mies.” Erkki liikautti torjuvasti kättään ja kuin ravisti pois tuon kaiken. ”Minulla on ollut onnea”, hän väitti, ”hyvä tuuri, niinkuin sanotaan. Kaikessa menestynyt. Mutta tiedätkö, Feliks, mitä tässä seisoskellessani tein. Kaivelin tikulla paskakasaa.”

Hän kiihtyi, veri kohosi hänen päähänsä, hän ravisti entistä ystäväänsä hihasta ja vakuutti: ”Osuit tosiaan oikeana hetkenä luokseni, Feliks. Mitäpä minä sitä sinulta salaisin. Tuskin toiste tapaamme. Seisoskelin tässä päivänpaisteessa, katselin merta ja ajattelin mielessäni koko mennyttä elämääni. Siinä ei ole mitään hyvää. Ei mitään mitä alttiisti muistaisin. Pelkkää tunkiota. Vaikka miten syvälle pöyhisin, tunkiota vain. Se haisee.” (s. 57–58)

Kunniamainintoja

Yllä mainittujen lisäksi kunniamaininnan viime vuodelta saa moni kirja. Lee Strobelin kirjan Tapaus Kristus arvioin jo aiemmin. Antti Laaton Guide to Biblical Chronology kiinnostaa vain niitä, jotka pohtivat Vanhan testamentin historiallisuutta ja sen kronologisia vaikeuksia. Siihen pohdintaan viime vuonna julkaistu oppikirja on loistava. Laaton Kun nämä alkavat tapahtua oli myös hyvä kirja Raamatun lopun ajoista, joskin en aivan kaikesta ole välttämättä aivan samaa mieltä. Jukka Thurénin Uuden testamentin kommentaariteoksista olen nauttinut valtavasti. Gunnar Rosendalin Kirkollinen uudistus sai aikaan pohdintaa liturgiasta ja sen merkityksestä. Aapeli Saarisalon muistelmateos Elämäni mosaiikkia oli mielenkiintoinen teos, joka käsitteli samalla Pyhän maan arkeologiaa ja Saarisalon hassuja elämäntapoja. Markku Särelän vanha teos Lapsikaste on raamatullinen oli vanhuudestaan ja Vartiotorni-seuran kuvia muistuttavasta huvittavasta kuvituksestaan huolimatta hyvä kirja, joskin hänen ajatuksiaan Johanneksen kasteesta en itse pysty allekirjoittamaan.

Vuoden 2015 kymmenen parasta kirjaa, osa 1/2

Viime vuoden vuodenvaihteessa keksin ryhtyä esittelemään vuoden kymmenen parasta kirjaa. Samalla sapluunalla mennään tänäkin vuonna. Esittelen tässä blogipostauksessa lyhyesti viisi kymmenestä parhaasta viime vuonna lukemastani kirjasta. Seuraavassa kuussa esittelen loput viisi. Kirjat eivät ole paremmuusjärjestyksessä.

Toissa vuonna sain luettua 57 kirjaa. Viime vuonna määrä hyppäsi hulppeasti 79 kirjaan. Mikäs siinä kun lukeminen maittaa!

1. Craig Evans: Jeesus-huijaus paljastuu (336 s., Perussanoma 2015)

Listan ensimmäinen kirja oli viime vuoden kolmas kirja. Sitä ennen olin ehtinyt jo (vuoden 2014 puolelta lähtien) kerrata kreikan kieltäni Helsingin yliopiston mainion Alfasta alkuun -kirjan parissa ja tutustua Kuolleenmeren kääröihin kirjan The Complete World of the Dead Sea Scrolls avulla Jutta Jokirannan Åbo Akademissa vetämää kurssia varten.

Professori Craig Evansin kirjan olen arvioinut perusteellisemmin jo yhteisarviossa kolmesta Jeesus-kirjasta. Mainitsen tässä siis vain lyhyesti, että kirja esittelee uusimman Jeesus-tutkimuksen suuntauksia populaarilla (joskin vaimotestin reputtaneella!) tavalla, ja murtaa samalla myyttejä siitä, mitä akateemisen tutkimuksen valossa oikeastaan voidaan väittää. Craig Evans kuuluu maailman johtaviin Jeesus-tutkijoihin. Hän oli vierailulla Perustan teologisilla opintopäivillä viime vuoden alussa, ja hänen luentojensa innoittamana kirjan ostinkin. Kuriositeettina mainittakoon lisäksi, että emerituspiispa Wille Riekkinen arvioi kirjan Kotimaassa viime vuonna. Hän patisteli Evansia takaisin eksegetiikan peruskursseille. Itse ehkä kaikesta huolimatta patistelisin Riekkistä Evansin kursseille.

Lainaus on otettu Evansin esipuheesta, jossa hän käsittelee akateemista uraansa ja sen ja uskon välistä suhdetta.

”Akateeminen elämä ei ole vienyt minulta uskoani. Jotkut uskoni osa-alueet ovat kylläkin muuttuneet. Kaikki ei ole enää niin selvää ja mustavalkoista kuin ennen. Joktut teologiset näkökohdat ovat epävarmoja, jotkut historialliset yksityiskohdat epäselviä. Toisaalta olen havainnut, että näin oli myös Jeesuksen ja hänen ensimmäisten seuraajiensa elämässä. Ehkä usko onkin juuri sitä, ettei kaikkeen ole olemassa valmiita vastauksia.

Minun on myönnettävä, että raamattukritiikki tuntui minusta aluksi osittain hämmentävältä. Aikanaan kuitenkin oivalsin, ettei kritiikki kyseenalaistanut kristillisen sanoman ydintä, vaan siihen liittyvät käsitykset, joita monet pitävät osana itse sanomaa.” (s. 11–12)

2. Karl-Johan Illman (ja Tapani Harviainen): Judisk historia (314 s., Åbo Akademi 2002. 8:e upplagan)

Tenttikirja on mielestäni hyvä, jos siitä tenttiä varten kuuluu lukea vain osa, mutta sen lukee silti mielellään kokonaan. Näin kävi itselleni Karl-Johan Illmanin juutalaisuuden/juutalaisten historiaa käsittelevän teoksen kanssa. Kirja on pääasiassa Åbo Akademin edesmenneen Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professori Karl-Johan Illmanin (1936–2002) kirjoittama. Seemiläisten kielten ja kulttuurien emeritusprofessori Tapani Harviainen on ymmärtääkseni kirjoittanut ainoastaan loppuluvut juutalaisuudesta Suomessa. Siksi nimi on suluissa.

Åbo Akademissa on mielenkiintoinen ote eksegetiikkaan. Vanhassa opetussuunnitelmassa (johon pääsin vielä änkeytymään) Vanhan testamentin eksegetiikan toiseen peruskurssiin kuului kurssi ”Försmak av judaistik” (suomeksi esimakua judaistiikasta). Tätä varten oli tenttikirjana kyseinen Illmanin johdatus juutalaisuuden historiaan toisen temppelin tuhon jälkeisestä juutalaisuudesta 1800-luvulle. Kurssin tarkoituksena oli tutustua siihen toiseen uskontoon, joka lähti kehittymään eri suuntaan kuin kristinusko. Kyllä, juutalaisuuskin on kehittynyt 2000 vuoden aikana.

Kirja on surullinen ja pistää vihaksi. Sortoa riittää, erityisesti kristittyjen taholta. Keskiaikaa käsittelevät luvut ovat hirveää luettavaa. Kristityt muun muassa levittivät juorua, jonka mukaan juutalaiset kidnappasivat nuoria kristittyjä lapsia ja uhrasivat näitä. Näiden juorujen perusteella juutalaisia sitten lahdattiin. Myös Luther sai osansa kritiikistä.

Suosittelen lukemaan kirjan, vaikka osa informaatiosta saattaa olla vanhahkoa. Eri painokset ovat muuttaneet kirjaa aika paljon. Suomeksi kirjasta on julkaistu kaksi painosta Gaudeamuksen kustantamana 80-luvun lopulla. Tekstipätkä kertoo 1800-luvun alun antisemitismistä.

”Många som hade arbetat för judarnas emancipation trodde att judehatet var ett tecken på religiös intolerans som kunde avhjälpas genom upplysning och att judarnas inlemmande i de västerländska samhällena skulle avlägsna deras särdrag och därmed också orsakerna till judefientligheten. Under andra hälften av 1800-talet börjar en utveckling som visar det motsatta. Judehatet försvinner ingalunda utan blir salongsfähigt. Man får se den ökade antisemitismen som en reaktion mot emancipationen, som faktiskt – trots många bakslag – öppnat dörrarna till de kristna samhällena på ett dittills icke skådat sätt. Nu är det den emanciperade juden, inte som förut ”talmudjuden”, som är skottavlan för den nya rasistiska formen av judehat. Delvis är det de gamla motiven för judehatet som återkommer.

Judarna hade speciellt i Tyskland fått en framträdande ställning i det ekonomiska livet, men också inom vissa yrken, t.ex. Tidningspressen. Av socialisterna brännmärks de för att representera kapitalismen och hindra arbetarna att få det bättre. Nytt är att judarna nu anses besitta vissa mindrevärdiga rasegenskaper som inte kan utsuddas eller förbättras. Här kom den ny rasbiologin, som byggde på darwinismen att spela en roll. Den ”sociala darwinismen” ansåg att folkgrupper – liksom individer och arter i naturen – för en kamp för sin överlevnad. De som har de bästa rasegenskaperna skulle överleva, förutsatt att de inte beblandades med sämre element. Rasegenskaperna uppfattades ingalunda enbart som fysiska, de var i hög grad mentala och andliga. Termer som ”semitisk” och ”arisk” hade tidigare använts av språkforskarna för att indela språken i familjer. Nu börjar de användas för att klassificera folkgrupper enligt deras förmenta rasegenskaper. ”Semiterna” uppvisade dåliga rasegenskaper: de saknade kreativitet ifråga om litteratur, konst och filosofi och behärskades i stället av egoism, materialism och maktbegär. Judarna betraktades i regel som den sämsta sortens semiter.

En form av antisemitism var den som levererades av unghegelianerna Bruno Bauer och Ludwig Feuerbach samt av Karl Marx. De kombinearde sin antisemitism med skarp kritik av kristendomen. Bauer kritiserade judendomen för att vara fossilartad och baserad på vidskeplighet. Den kännetecknades av grymhet, hämndgirighet och egoism. Feuerbach och Marx tog fasta särskilt på egoismen och girigheten som karakteristika för judendomen. Marx, som döpts vid sex års ålder, skrev 1844 i sin skrift Zur Judenfrage att judarna har penningen till Gud. Hans beskrivning av judendomen innehåller ingenting nytt utan hörde till standardmytologin i det borgerliga tyska samhälle som han ville störta. (s. 159–160)

3. Heikki Räisänen: Taistelua ja tulkintaa. Raamatuntutkijan tarina (455 s., Kirjapaja 2014)

Helsingin yliopiston Uuden testamentin eksegetiikan emeritusprofessori Heikki Räisänen menehtyi uudenvuoden aatonaattona viime vuoden puolella. Rauha hänelle.

Olen lukenut Räisästä kohtalaisen paljon lyhyen opiskelijaurani aikana (teologiahan on ikuista opiskelua!). Viime vuonna luin muistelmateoksen lisäksi kurssikirjallisuutena Räisäsen läpimurtoteoksen Paul and the Law. Vuonna 2013 tentin Räisäsen suomenkielisen version Mitä varhaiset kristityt uskoivat hänen magnum opuksestaan The Rise of Christian Beliefs. Myöhemmin luin myös Risen, koska luennoin suomenkielisen version Helsingin teologiseen hakevien valmennuskurssilla Kansanlähetysopistolla.

En ole ”Räisäsen koulukuntaa”, vaan oikeastaan sieltä vastapuolelta. Diggaan enemmän Eskolasta vastakkainasettelussa Heikki Räisänen – Timo Eskola. Silti tämä kirja oli mielenkiintoista luettavaa.

Intouduin lukemaan Räisäsen omaelämäkerran pitkälti Emil Antonin positiivissävytteisen kirja-arvion sekä professori Antti Marjasen Kyyhkyselle antaman kirjasuosituksen perusteella. Ja pakko sanoa, että kirja oli yksi kiehtovimmista pitkään aikaan. Ahmaisin sen kesälukemiseksi kahden tai kolmen päivän aikana.

Taistelua ja tulkintaa käy ”pilke silmäkulmassa” läpi kirjoittajan historiaa lapsuudesta aikuisuuteen, peruskansankirkolliskonservatiivisuudesta radikaaliuteen, opiskelijasta tutkijaksi, suomalaisesta radikaalista kansainvälisen teologisen debatin keskiöön, toki kirjoittajan omasta näkökulmasta käsin. Räisäsen oma henkilökohtainen näkökulma onkin ehkä se kaikkein mielenkiintoisin anti! Olo oli vähän kuin Eero Huovisen kirjoja lukiessa. Anekdootteja riittää! Toisaalta olen pitkälti hapatettu seuraamaan asioiden kulkua suomalaisen debatin toisen osapuolen, niiden ”fundamentalistien”, ”änkyröiden” ja ”pahalta haisevien konservatiivien” näkökulmasta. Suomen teologisen instituutin kahvihuoneessa on Räisäsestä keskusteltu kerran jos toisenkin. Eskolan kirjat on luettu, ja hänen kanssaan olen henkilökohtaisestikin keskustellut usein Räisäsen teologiasta ja hermeneutiikasta eli tulkinnasta. Sammeli Juntusen Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta toisaalta kritisoi Räisästä ahkerasti, mutta antaa hänelle myös tunnustusta äärifundamentalismin torjumisesta. Jonkun sekin oli tehtävä. Näin ollen Räisäsen oma kirja täydensi mukavasti omaa kuvaani suomalaisen eksegetiikan ja akateemisen (ja myös kirkollisen) teologian historiasta. Eikä yllätyksiä puuttunut!

Lapsuuden- ja nuoruudenmuistelmat tuntuvat olevan pitkälti Räisäsen puolustelua ja erontekemistä viidesläiseen liikkeeseen. Hänen haasteensa raamatuntulkinnalle on yleensä sivuutettu maininnalla, että Räisänen oli nuorena liian fundamentalisti, ja sitten raamattukriisi teologisessa veti toiseen suuntaan. Tätä Räisänen itse ei kuitenkaan allekirjoita.

Alkuvuodet yliopistossa olivat mielenkiintoista luettavaa, varsinkin kun niitäkin voi peilata omaan yliopistotaipaleeseen, joka on mukavasti sekaisin siellä jossain kandi- ja maisterivaiheessa. Räisäsen aikana tosin kandidaatti vastasi nykyistä maisteria. Alakynnessä siis ollaan (ja varmaan pysytäänkin)!

Ehkä yksi mielenkiintoisimmista asioista itselleni olivat Räisäsen muistelmat edesmenneestä Vanhan testamentin professorista, hänen ystävästään ja opiskelutoveristaan Timo Veijolasta. Veijolan ja Räisäsen väliset suhteet ja kirjeenvaihto olivat yksi kirjan merkittävimpiä anteja. Itse tunnen pitkälti vain suomalaisen keskustelun myöhäisen Veijolan, joka puolusti Raamatun kaanonin määritelmiä ja muutenkin tutki kaanonia, ja johon esimerkiksi Sammeli Juntunen usein tukeutuu. Redaktori-Veijola on sitten tullut tutuksi enemmän Helsingissä ensimmäisen kurssikirjan kautta, josta en kauheasti muista, sekä Åbo Akademin kurssikirjoissa keskustelupartnerina, jota usein kritisoidaan (esimerkiksi Baruch Halpernin kirjassa The First Historians). Räisäsen näkökulmasta aluksi oltiin kavereita, mutta kuten Veijola oli kirjeenvaihdossaan 70-luvulla Räisäsen kanssa todennut: henkiä vielä erotellaan rintamasta. Räisänen näkee Veijolan itse irtautuneen ja kirjoittaneen outoja myöhemmällä iällään. Aiemmin Veijola oli vähän kuin taistelutoveri. Myöhemmin jokin kuitenkin muuttui, ja Veijola hyökkäsi avoimestikin Räisästä vastaan. Räisänen tuntuu ainakin kirjan perusteella oudoksuneen Veijolan muutosta.

Räisäsellä on ollut merkittävä vaikutus (sekä hyvässä että pahassa) suomalaiseen yliopistoteologiaan ja myös kirkolliseen teologiaan. Kirkollisella puolella näen hänen aiheuttaneen hämmennystä suhteessa Raamattuun, mistä kirkko ei ole vieläkään toipunut. Yliopistossa teologinen tutkimus sai hänen avullaan ja johtamanaan pitkäksi aikaa Suomen Akatemian huippututkimusyksikön statuksen ja sen mukaisesti myös rahoitusta ja mainetta. Samalla teologinen tiedekunta teki pesäeroa akateemisen ja kirkollisen teologian välille, ja siitä tuli puhtaammin akateemista. Harmi kyllä kirkko on jäänyt tämän ”akateemisuuden” vangiksi ja ikään kuin seurannut samalla tiellä kohti teologiaa – eli puhetta Jumalasta – ilman Jumalaa, vaikka se olisi hyvin voinut hyväksyä, että kirkollisessa teologiassa on toisenlainen lähtöasetelma. Timo Laaton sanat Räisäsen perinnöstä Seurakuntalaisessa ovat mielestäni hyvin kuvaavia, ja niihin voin itsekin yhtyä:

”Oman tutkimustyöni pohjalta olen vakuuttunut, että Räisäsen antama haaste kannattaa ottaa vakavasti. Hän osasi toistuvasti hahmottaa, missä varsinainen ongelma piilee. Keinotekoiset ongelmanratkaisut hän murskasi taitavasti. Harvemmin Räisänen rakensi mitään uutta ja kestävää rauniokasojen keskelle. Se jäi kai sitten meidän muiden tehtäväksi.”

Tekstipätkä kertoo Räisäsen ajan klassisten kielten opiskelusta – itseäni aina kiehtovasta aiheesta!

”Kreikka oli helppoa, koska olin sitä jo opiskellut ja siihen ihastunut ja olin aina muutaman askeleen edellä ryhmää. Opettaja, dosentti Eero Repo, huomasi tämän pian ja vapautti minut tunneista. Keväällä olin jo valmis suorittamaan kuuluisan Novum-tentin, joka kuulustelijan, professori Aimo T. Nikolaisen mukaan ”teki teologin”: hän oli muuntanut pietistisen sloganin pectus facit theologum – sydän tekee teologin – muotoon Novum facit theologum. En silti ehtinyt kurssini ensimmäiseksi. Hannu Juntunen, sittemmin teologian tohtori ja piispainkokouksen sihteeri, suoritti tentin aiemmin, muistaakseni jo maaliskuussa.

Hepreaa opetti dosentti Jussi Aro, tuleva Itämaiden kirjallisuuden professori. Aro oli tavattoman lahjakas ja laaja-alainen kielentutkija ja etevä populaarijulkaisujen kirjoittaja, mutta pedagogista taitoa hänellä ei liiemmin ollut. Aro luennoi jo lauseoppia, kun me vielä opettelimme kirjaimia. Sisäluvun ongelmiin saatiin häätapua Jehovan todistajien interlineaarisesta käännöksestä. Se esitti heprealaisen tekstin transkription ja tekstirivien välissä raakakäännöksen, josta näki mikä alkukielen sana vastasi mitäkin käännöksen kohtaa. Tätä ihmettä käytiin joukolla ostamassa Vartiotornin toimistosta Väinämöisenkadulla. Varsinaisesti pääsin jyvälle hepreasta vasta valmistautuessani luentokertaukseen lukukauden lopussa.

Kauhunsekaista kummastusta aiheutti havainto, että muutama opiskelutoveri lunttasi heprean kokeessä häikäilemättä. Ilmeisesti tarkoitus – pyhään virkaan valmistumienn – pyhitti keinot, ja näkyviin tehtäviin Suomen Siionissa nämäkin veijarit päätyivät. Toki kielet, varsinkin heprea ja latina, lienevät aina olleet suurelle osalle teologikuntaa välttämätön paha, joka on jollakin konstilla rimaa hipoen suoritettava ja jonka voi sitten iloisesti unohtaa. Kirjakaupassa oli muinoin myyjänä teologian ylioppilas, joka ei näyttänyt tietävän, että hepreankielisen julkaisun lukeminen alkaa ”lopusta”. (s. 42–43)

4. Helena Simons: Simo Kiviranta – Katkelmia (320 s., Suomen Luther-säätiö & Lutheran Heritage Foundation 2009)

Jatketaan muistelmien parissa, tällä kertaa postuumisti julkaistujen. Näitä muistelmia onkin tullut luettua tänä vuonna ehkä vähän liikaakin. Räisäsen ja Kivirannan lisäksi luin vuoden aikana myös Lauri Koskenniemen Unohtumattomia aikoja ja ihmisiä (ei kauhean mielenkiintoinen), Aapeli Saarisalon Elämäni mosaiikkia (mielenkiintoinen!) sekä Osmo Tiililän Elämäni ja kirjani (ihan ok).

Simo Kiviranta (1936–2004) on ollut minulle myyttinen henkilö. Suomen teologisessa instituutissa pyöriessäni kuulin usein tämän kaihoisalla äänellä mainitun nimen: ”Simo oli fiksu”, ”Simo tiesi kaikesta kaiken”, ”Simo oli viiltävä”, ”Simo oli osaavin teologi, jonka tiedän”. Pakkohan se oli ottaa selvää, että kuka oikein oli tämä myyttinen mies, jonka kunniaksi järjestettyyn symposiumiinkin eksyin joksikin aikaa! Ja mikäs sen parempi keino ottaa selvää, kuin lukea muistelmateos hänestä. Varsinkin kun bongasin teoksen pilkkahintaan Suomen teologisen instituutin järjestämästä teologien joulujuhlasta, nimittäin syksyn avajaisten kirjakirppikseltä!

Ja teos olikin pitkä ja kattava, henkilökohtainen ja jännittävä. Sivumäärä näyttää pieneltä mutta niin oli fonttikin – joten luettavaa riitti! Teos etenee temaattisesti lähtien liikkeelle Kivirannan varhaislapsuudesta ja sairastumisesta lapsihalvaukseen eli polioon. Tämän jälkeen käsitellään yliopisto-opiskelua, Domus Evangelica -opiskelijakotia, ulkomaan opiskelujaksoa Heidelbergissä Saksassa, kokouksia ja seurakuntatyötä. Paino kirjassa on pitkälti kirkkopolitiikassa, kirkon teologiassa ja ekumeenisissa neuvotteluissa, jotka käsittävät puolet kirjasta. Virkakomitea, jonka sihteerinä Kiviranta oli, ja Ilkon keskustelut pappisvirasta saavat tästä ison osan, noin 40–50 sivua. Mieleen jäi kirjan lopussa näkyvä Kivirannan katkeruus ystäviänsä Tuomo Mannermaata, Kalevi Toiviaista ja kumppaneita kohtaan, jotka muuttivat hänen mukaansa mielensä uudelle virkakannalle myönteiseksi ilman kunnollisia perusteita.

Kivirannalla oli merkittävä rooli sekä koko Suomen kirkossa että Helsingin yliopistossa. Hän oli konservatiiviteologi, joka yhdisti eri herätysliikkeet Suomen teologisen instituutin taakse; joka oli pioneerina varhaiskirkon tutkimuksessa Suomessa; joka oli pansofos, kaikkitietävä ja tiesi kaikesta kaiken. Kirjan mukaan hänen merkittävimpiä toimiaan olivat Leuenbergin konkordian (yritti yhdistää reformoidut ja luterilaiset yhdeksi kirkoksi) hylkääminen ekumeenisena asiakirjana, teologien mentorina toimiminen ja avustaminen systemaattisen teologian laitoksessa erityisesti legendaarisen professori Seppo A. Teinosen assistenttina. Sepon sanoin ”ilman sua mä en pärjää.” Virkakomiteassa toimiminen ja Luther-säätiön perustaminen nähdään myös tärkeinä asioina.

Tässä jälleen yksi näkökulma lähikirkon historiaan. Toisaalta muistelmissa on se vaara, että lukija jää itse toisen subjektiivisen näkökulman vangiksi. Itse olen aiemmin huomannut, että toisten mielipiteistä tulee helposti omiani, ilman että olisi oikeasti nähnyt kokonaiskuvaa. Hyvänä kontrollina kirjalle onkin Juhani Forsbergin arvio kirjasta Teologisessa aikakauskirjassa vuodelta 2010, tai vieläkin paremmin professori Risto Saarisen mielenkiintoinen artikkeli vihapuheesta ja mustamaalauksesta samaisessa aikakauskirjassa viime vuoden puolelta (5–6/2015)! Saarinen luokittelee juuri tämän kirjan sinne vihapuheen piiriin, jonka on tarkoitus herättää epäluuloa.

Kiviranta pysyy edelleen myyttisenä henkilönä. Tässä ote siitä vanhasta opiskelijavaltauksesta Helsingin yliopistossa:

”Sitten kesken kahvinjuonnin sinne tuli tyttö semmosissa talvivaatteissa sillä tavalla niinkun se olis juossu hengästyneenä, läähättäen, silmät leimuten siinä ja karjasi siellä ovella, että haluaako yliopiston opettajat tukea opiskelijoitten demokraattista vallankumousta? Hän tuli ensimmäisenä meidän pöytään ja löi semmosen paperin eteen, että paatteko tähän nimenne? Me todettiin, että me ei voida ottaa tähän mitään kantaa, kun ei me olla tämmösestä kuultukaan mitään. – –sitten sen jälkeen sinne ilmestyi ylivahtimestari, joka oli tämmönen evp-upseeri, semmonen hyvin muhkea suuri herra, joka tota valtavalla äänellä kajautti, että yliopisto suljetaan, että kootkaa tavaranne ja sulkekaa kaikki tilat, jotka voitte sulkea, että tämä rakennus voidaan vallata, että teidän täytyy toimia nopeasti.”

Kivirannan kanssa kahvilla istunut Seppo A. Teinonen totesi yliopiston arkistossa olevan Roomasta tuotua salaista materiaalia, jota muulloinkin vartioitiin tarkasti. Simo lupasi ’hoitaa laitoksen’ ja Seppo A. Teinonen lähti kotiin. Simo Kiviranta kokosi teologian laitoksella salkkunsa kaikki tärkeimmät asiakirjat siltä varalta, että hän joutuisi olemaan pois yliopistolta useampia päiviä.

”Sitten mä lukitsin ne kaapit, jossa oli niitä meidän salaisia asiakirjoja, joista ei tiedetty muuta kun joskus tutkijoille annettiin, mutta niitä ei ollut luetteloitu näitä Vatikaanin kirkolliskokouksen salaisia valmisteluasiakirjoja, joita Teinonen oli henkilökohtaisesti Roomasta käynyt poimimassa istuntosaleista noin vaan ihan röyhkeästi. Sitä ei missään muualla ollu ku meillä, se oli aika arvokas kokoelma. No, se otti oman aikansa, kun mä sitä tein ja sitten kun mä tulin hissillä alas ala-aulaan niin sitten oli jo – – kaikki yliopiston sellaset nahkatuolit ja metallituolit ja muut, ne oli kasattu kaikki ovien eteen ja ovet oli lukossa. Mä sanoin, että hetkinen, että mä haluaisin päästä tästä ulos, niin [vahtimestari] sanoi, että ei voi ajatellakaan, että hän avaa enää ovia, että se voi olla kohtalokasta. Mä sanoin, että kyllä mun täytyis täältä pois päästä, mun autonikin on tossa ihan yliopiston edessä. Siinä oli yliopiston parkkipaikka, jossa mä invaluvalla pidin autoani. – –Sitten yksi vahtimestari sanoi, että mennääs täältä kanslerin toimiston sivuovesta, että sieltä on semmonen sivukäytävä, että sitä ei kukaan tiedä ja niin hän johdatti mut semmosia sivukäytäviä myöten kanslerin kansliaan ja sieltä jostain mä tulin ulos, kiersin nurkan takaa autooni ja katselin, että koska sieltä vallankumousjoukot tulee. Ei pienintäkään ääntä kuulunu ja mä lähdin sitten ajeleen kotiin. – – Mä olisin vähän halunnu nähdä, että miltä se sitten tuntuu, mutta se oli ihan olematonta eikä ne sieltä mihinkään lähteny. Siellä ne mesos vähän aikaa siellä yliopistolla ja siinä kaikki.” (s. 246–247)

5. Margaret Weis & Tracy Hickman: Tiimalasivelhon lohikäärmeet (328 s., Jalava 2009)

Vaimoni on ollut jo kauan huolissaan, että en lue tarpeeksi kaunokirjallisuutta. Siksi hän huokaisikin helpotuksesta, kun löysin kesällä Tampereella Metson pääkirjastosta ensirakkauteni, Dragonlancen! Suhteeni kirjojen kanssa nimittäin alkoi kyseisen sarjan parissa ollessani pieni napero. Opittuani lukemaan veljeni sanoi lainaavansa meikäläiselle hyvän ja mielenkiintoisen kirjan kirjastosta, jos luen ensiksi jonkun lastenkirjan kotoamme. Etsin kirjahyllystä Lassien ja sanoin lukevani sen. Luin kirjaa muutamisen kymmentä sivua ja kyllästyin. Sitten valehtelin veljelleni parin päivän päästä, että olin mukamas lukenut kirjan ja niinpä hän lainasi Margaret Weisin Hengen miekan pikkunassikalle luettavaksi. Seuraavat viikot ja kuukaudet ja vuodet elinkin sitten liimautuneena nojatuoliin Dragonlancen kymmenien kirjojen parissa. Tämän jälkeen saivat huomiota osakseen Weisin ja Tracy Hickmanin muut sarjat Kuolemanportti sekä Mustamiekka. Sitten siirryttiin David Eddingsin sarjoihin Terry Pratchettin Kiekkomaailmaa unohtamatta. Ja Ursula Le Guinin Maameri-saaga vei meikäläisen myös mennessään. Parempaa sarjaa en ole lukenut.

Hengen miekka kertoo Weisin ja Hickmanin luoman Dragonlance-maailman suosituimman hahmon, velho Raistlinin lapsuudesta ja ajasta ennen Syyshämärän lohikäärmeitä, josta sarja sai alkunsa ja suosionsa. Tiimalasivelhon lohikäärmeet on viimeinen osa kolmen kirjan sarjasta Kadonneet kronikat, jotka täydentävät alkuperäistä Kronikat-sarjaa. Ensimmäisen osan Kääpiökuilujen lohikäärmeet olin lukenut jo aiemmin, mutta lukuharrastukseni oli jo kääntynyt fantasiasta teologiaan (nyt joku irvileuka saa tästä hyvän letkautuksen: lasten saduista aikuisten satuihin), Kalevi Lehtiseen ja Risto Santalaan, ennen kuin myöhemmät osat oli julkaistu. Kirjastossa vaellellessani törmäsin näihin uudempiin kirjoihin ja päätin samalla lukea vanhan trilogian uudelleen sekä uuden täydentävän trilogian vastaavat osat niihin kuuluvissa väleissä. Nostalgia oli suuri, kun elämäkin noudatti vanhaa mallia. Kesävuokra-asunnon sohva oli kulutuksessa, kun vapaapäivät ja -hetket menivät jotakuinkin kokonaan kirjojen parissa. Toinen aikaa vievä kesäharrastus oli Neverwinterin pelastaminen alkuperäisen Neverwinter Nightsin parissa.

Tiimalasivelhon lohikäärmeet kertoo Raistlinin lopusta Peitsen sodassa, josta alkuperäinen Kronikat-sarja kertoo. En viitsi spoilata, vaan suosittelen pelkästään jokaiselle kirjan (ja vieläkin enemmän koko sarjan!) lukemista. Seuraavassa pieni pätkä kuitenkin kirjan alkupuolelta. Raistlin on päätynyt Nerakaan Takhisiksen temppeliin ja jäänyt kiinni. Hänen nyyttinsä on takavarikoitu ja hän on juuri lähtemässä velho Iolanthen mukana pois kuulustelusta:

He kumarsivat ja aikoivat jo lähteä kun Yönruhtinas pysäytti heidät. ”Näytä minulle, mitä sinulla on viimeisessä nyytissäsi.”

Raistlin punastui. ”Vakuutan teidän ylhäisyydellenne, ettei sillä ole mitään tekemistä mahdin kanssa.” Hän ei näyttänyt olevan peloissaan vaan pikemminkin hyvin kiusaantunut. ”Minä päätän siitä”; Yönruhtinas sanoi viekkaasti. Sitten hän napautti pöytää sormillaan. ”Pane se tähän.” Raistlin otti epäröiden nyytin vyöltään mutta ei avannut sitä. ”Ei tässä muukaan auta”, Iolanthe kuiskasi. ”Onko tuo, mitä sinä piilottelet, muka sen arvoinen, että sen vuoksi kannattaa antaa halkaista mahansa?” Raistlin kohautti olkiaan ja pudotti pussin pöydälle Yönruhtinaan eteen. Siellä oli jotain painavaa, koskapa se päästi tömähdyksen pudotessaan.

Yönruhtinas tarkasteli pussia epäluuloisena. Hän ei suostunut kajoamaan siihen vaan katsoi Iolanthea. ”Noita, avaa sinä se.” Iolanthe olisi leikannut mieluummin miehen laihan kurkun auki, mutta hän hillitsi kiukkunsa. hän oli yhtä utelias kuin Yönruhtinaskin näkemään, mitä nuori velho oikein oli yrittänyt salata.

Hän tutki nyyttiä hetken katseellaan ennen kuin tarttui siihen. Se oli nahkaa ja aikamoisen kulunut, ja sen suu oli suljettu nahanyörillä. Pussissa ei ollut riimuja. Eikä siihen ollut pantu suojaloitsua. Iolanthe olisi voinut varmistua pikku loitsulla siitä, oliko pussi ehkä suojattu jollain muunlaisella loitsulla, mutta hän ei halunnut antaa Yönruhtinaalle sellaista vaikutelmaa, ettei hän luottanut Raistliniin. Hän vilkaisi nuorukaista silmiään siristäen siinä toivossa, että tämä antaisi hänelle merkin siitä, ettei hän joutuisi vaaraan. Raistlin räpäytti silmiään ja hymähti. Iolanthe veti syvään henkeä ja nykäisi pussin auki. Sitten hän kurskisti sen sisään. Ensin hän hämmästyi, mutta sitten häntä alkoi naurattaa. Hän käänsi pussin nurin. Sen sisältö levisi kopisten pöydälle ja sieltä lattialle. ”Mitä tämä tarkoittaa?” yönruhtinas tivasi mulkoillen heitä kumpaakin. Langettaja kumartui tutkimaan esineitä tarkemmin.Toisin kuin Yönruhtinas, hän oli paitsi kieroutunut, myös typerä. ”Marmorikuulia, herra”, mies ilmoitti.

Iolanthe yritti olla nauramatta. Joku nauroikin jossain pimeässä nurkassa. Yönruhtinas vilkaisi nopeasti ympärilleen, ja nauraja sulki nopeasti suunsa.

Marmorikuulia?” Yönruhtinas mulkoisi Raistlinia murhaavasti. Raistlin kävi vielä entistäkin punaisemmaksi. Hän näytti olevan hyvin häpeissään. ”Tiedän, että nämä ovat lasten leluja, herra, mutta pidän niistä. Kuulilla leikkiminen saa mieleni rauhoittumaan. Jos teillä on taipumusta levottomuuteen, herra, niin voin suositella…” ”Olen hukannut jo tarpeeksi aikaani sinuun. Ulos täältä!” Yönruhtinas käski. ”Äläkä tule enää takaisin. Kuningatar Takhisis ei kaipaa sinunlaistesi surkimusten ’kunnianosoituksia’.”” (s. 83–85)

Pääsiäissunnuntai ja kaste. Osallisuus Kristuksesta, osa 2/2

Kiirastorstaina pohdimme ehtoollista ja sen vanhatestamentillisia juuria. Tänään, päivä myöhässä, eli pääsiäismaanantaina käsittelemme taas kastetta. Pääsiäissunnuntai oli vanhan kirkon aikaan suurin kastepäivä, jolloin kristityiksi haluavat otettiin pyhässä kasteessa Jumalan perheen jäseniksi. Kasteen merkitys avautuukin erityisellä tavalla pääsiäisenä ja liittyy pääsiäisen sanomaan.

Kaste puhdistaa synnistä ja antaa Pyhän Hengen

Kasteen sakramentti on ennustettu jo Vanhassa testamentissa. Tärkein teksti löytyy Hesekielin kirjasta:

Minä vihmon teidän päällenne puhdasta vettä, niin että te puhdistutte, minä puhdistan teidät kaikesta saastastanne ja epäjumalienne kaikesta iljettävyydestä. Minä annan teille uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teidät seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan.” (Hes. 36:24–26)

Tässä ennustuksessa Jumala lupaa vielä muuttaa Israelin kansan kohtalon, puhdistaa veden kautta heidän syntinsä ja antaa heille Henkensä, joka ohjaa heitä oikeaan elämäntapaan. Tämä teksti on sitten lukuisissa kohdissa läsnä Uudessa testamentissa. Jeesus toteaa Nikodemukselle: ”Jos ihminen ei synny vedestä ja hengestä, hän ei pääse Jumalan valtakuntaan” (Joh. 3:5). Paavali rinnastaa veden ja Hengen 1. Korinttilaiskirjeessä: ”[N]yt teidät on pesty puhtaiksi ja tehty pyhiksi ja vanhurskaiksi Herran Jeesuksen Kristuksen nimessä ja Jumalamme Hengen voimasta.” (1. Kor. 6:11). Tämän tähden kristitty on Pyhän Hengen temppeli eikä saa elää miten sattuu (1. Kor 6:1–20). Heprealaiskirjeen kirjoittaja toteaa, että kasteessa saadun Kristus-uhrin osallisuuden kautta saamme lähestyä turvallisesti kaikkein pyhintä:

Veljet, meillä on siis täysi oikeus astua sisälle kaikkeinpyhimpään, koska Jeesus on uhrannut verensä ja näin avannut meille uuden, elämään vievän tien, joka kulkee väliverhon – hänen ruumiinsa – kautta. Meillä on suuri ylipappi, jonka haltuun on uskottu Jumalan koko huone. Astukaamme sen tähden Jumalan eteen vilpittömin sydämin ja varmoina uskossamme, sydän vihmottuna puhtaaksi pahasta omastatunnosta ja ruumis puhtaalla vedellä pestynä. Pysykäämme horjumatta tunnustuksessa ja toivossa, sillä hän, joka on antanut meille lupauksensa, on luotettava.” (Hepr. 10:19–23)

Tiituksen kirjeestä löytyy vielä sama yhteys Hesekielin kirjaan:

Hän pelasti meidät, ei meidän hurskaiden tekojemme tähden, vaan pelkästä armosta. Hän pelasti meidät pesemällä meidät puhtaiksi, niin että synnyimme uudesti ja Pyhä Henki uudisti meidät. Tämän Hengen hän vuodatti runsaana meidän päällemme Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen kautta, jotta me hänen armonsa ansiosta tulisimme vanhurskaiksi ja saisimme osaksemme ikuisen elämän, niin kuin toivomme.” (Tit. 3:5–7)

Toinen taustalla oleva Vanhan testamentin kohta on Sak. 12:10–13:1. Siinä Jumala vuodattaa Daavidin sukuun ja Jerusalemin asukkaisiin hengen. He näkevät Jumalan, jonka ovat lävistäneet, mutta lopulta ”Daavidin suvulle ja Jerusalemin asukkaille puhkeaa lähde, joka puhdistaa synnistä ja saastaisuudesta.” Tämä Sakarjan kirjan kohta on taustalla Pietarin helluntaisaarnassa:

’Tästä siis saa koko Israelin kansa olla varma: Jumala on tehnyt Jeesuksen Herraksi ja Messiaaksi – tämän Jeesuksen, jonka te ristiinnaulitsitte.’ Kuullessaan tämän kaikki tunsivat piston sydämessään, ja he sanoivat Pietarille ja muille apostoleille: ’Veljet, mitä meidän pitää tehdä?’ Pietari vastasi: ’Kääntykää ja ottakaa itse kukin kaste Jeesuksen Kristuksen nimeen, jotta syntinne annettaisiin anteeksi. Silloin te saatte lahjaksi Pyhän Hengen. Teitä tämä lupaus tarkoittaa, teitä ja teidän lapsianne, ja myös kaikkia niitä, jotka ovat etäällä – ketä ikinä Herra, meidän Jumalamme kutsuu.” (Apt. 2:36–39)

Johanneksen kaste oli vain parannuksen kaste. Hän itse toteaa, että Jeesus kastaa Pyhällä Hengellä. Kasteen ja Hengen saamisen yhteydestä voidaan vielä nähdä esimerkkitapaus Apostolien teoissa. Luvussa 19 Paavali saapuu Efesokseen, jossa hän tapaa Johannes Kastajan opetuslapsia. Hän kysyy heiltä, saivatko he Pyhän Hengen. He eivät olleet kuulleetkaan Pyhästä Hengestä. Paavalin ensimmäinen kysymys oli: ”Millä kasteella teidät sitten on kastettu?” He vastasivat, että Johanneksen kasteella. Tämän jälkeen heidät kastettiin Jeesuksen nimessä ja he saivat Pyhän Hengen kätten päällepanon kautta. Kohta auttaa meitä ymmärtämään, että Paavali liitti kasteen ja Pyhän Hengen saamisen yhteen. Jos jollakulla ei ollut Pyhää Henkeä, niin häntä todennäköisesti ei ollut kastettu!

Kaste liittää Kristukseen

Kuten jo torstain tekstissä tuli mainittua, kaste liittää meidät osallisuuteen Kristuksen uhrista. Taustalla on siis vanhatestamentillinen uhrikäytäntö. Jos uhrista ei ollut osallinen, ei siitä ollut ihmiselle hyötyä. Paavali opettaa asiasta niin kirjeissään roomalaisille, galatalaisille kuin korinttilaisillekin:

Tiedättehän, että meidät kaikki Kristukseen Jeesukseen kastetut on kastettu hänen kuolemaansa. Näin meidät kasteessa annettiin kuolemaan ja haudattiin yhdessä hänen kanssaan, jotta mekin alkaisimme elää uutta elämää, niin kuin Kristus Isän kirkkauden voimalla herätettiin kuolleista. Jos kerran yhtäläinen kuolema on liittänyt meidät yhteen hänen kanssaan, me myös nousemme kuolleista niin kuin hän. Tiedämme, että vanha minämme on yhdessä hänen kanssaan ristiinnaulittu, jotta tämä syntinen ruumis menettäisi valtansa emmekä enää olisi synnin orjia. – – te olette kuolleet pois synnistä ja elätte Jumalalle Kristuksessa Jeesuksessa.” (Room. 6:3–6, 11)

Kasteessa kristitty siis tulee osalliseksi Jeesuksen uhrista ja hänen syntinsä pyyhitään pois, jotta hän alkaisi elää uutta elämää Kristuksessa.

Kaikki te, jotka olette Kristukseen kastettuja, olette pukeneet Kristuksen yllenne. Yhdentekevää, oletko juutalainen vai kreikkalainen, orja vai vapaa, mies vai nainen, sillä Kristuksessa Jeesuksessa te kaikki olette yksi. Ja jos te kerran olette Kristuksen omia, te olette Abrahamin jälkeläisiä ja saatte periä sen, mikä hänelle oli luvattu.” (Gal. 3:26–29)

Kasteessa olemme pukeneet Kristuksen yllemme (mitä symboloi kastemekko eli/ja alba), eli olemme kirjaimellisesti Kristuksessa, Jeesuksessa. Hänen vanhurskautensa ja uhrinsa peittää meidän syntimme, ja Jumala näkee meidät hänen sovituskuolemansa kautta. Sen takia saamme kohdata Jumalan rohkein mielin.

Meidät kaikki, olimmepa juutalaisia tai kreikkalaisia, orjia tai vapaita, on kastettu yhdeksi ruumiiksi. Yksi ja sama Henki on yhdistänyt meidät, kaikki me olemme saaneet juoda samaa Henkeä.” (1. Kor. 12:13)

Me kastetut olemme Kristuksen ruumis, siis seurakunta. Näin meidät liitetään myös yhteen.

Kasteen esikuvia Vanhassa testamentissa

Uudessa testamentissa kasteeseen on liitetty monia eri tapahtumia ja käytänteitä Vanhasta testamentista. Näitä ovat muun muassa ympärileikkaus (Kol. 2:6–15), vedenpaisumus (1. Piet. 3:20–21) ja Kaislameren ylittäminen (1. Kor. 10:2–3).

Kaste toimii kristillisen elämäntavan perustana

Yllä olevista Uuden testamentin kohdista voidaan nähdä, että melkein jokaiseen kasteesta puhuvaan kohtaan liittyy myös kehotus ja käsky elää uutta elämää Kristuksessa. Tituksen kirjeen kohtaa edeltää puhe siitä, millaisia kristityt olivat ennen kuin heidät otettiin armosta liittoon, ja kehotetaan säilyttämään oppi ja tunnustus ja elämään oikein (Tit. 3). 1. Korinttilaiskirjeessä Paavali tuo ensin esille kasteopetukseen liittyvät paheiden luettelot ja vetoaa kristittyihin, että koska heissä asuu kasteen jälkeen Pyhä Henki ja he ovat Pyhän Hengen temppeli, heidän tulee elää sitä vastaavalla tavalla (1. Kor. 6). Roomalaiskirjeessä hän vetoaa kasteessa alkaneeseen uuteen elämään, jossa ruumista ei enää anneta synnin käyttöön eikä synnin orjuuteen enää palata takaisin, kun meidät on siitä kasteessa vapautettu (Room. 6). 1. Pietarin kirjeessä kehotetaan ensin elämään kristittynä ja sitten kerrotaan syy: koska olette kastettuja (1. Piet. 1–3). Samoin jo Hesekielin kirjan kohdassa puhutaan siitä, että Herra ohjaa henkensä kautta kristittyä elämään tahtonsa mukaan.

Näin kirkon liturgiaan on aina liittynyt myös vanhan elämän jättäminen. Kasteessa luovuttiin pois Perkeleestä, hänen teoistaan ja menoistaan. Tähän liittyvät kolme kysymystä esitettiin myös Lutherin kastekaavassa. Nykyäänkin kasteessa sekä pieni lapsi että aikuiskasteen kohdalla aikuinenkin otetaan pois Perkeleen valtakunnasta Jumalan valtakuntaan. Ja kun hallitsija vaihtuu, eletään uuden hallitsijan ehdoilla eikä vanhalla ole asiaan enää mitään sanottavaa. Sillä jokainen, joka tähän maailmaan syntyy, syntyy Jumalan ja ihmisen välisen synnistä johtuvan kuilun väärälle puolelle. Kasteen kautta lapsi siinä missä aikuinenkin otetaan kuilun oikealle puolelle.

Kaste siis tuo meidät Jumalan armoon, ja kaste pelastaa meidät, sillä kasteessa olemme päässeet osallisiksi Kristuksesta. Toisaalta kaste on lähtökohta ja perusta kristilliselle elämälle Pyhän Hengen ohjauksessa. Kristitty taistelee omaa lihaansa vastaan Hengen johdatuksessa, koska hänet on kastettu. ”Parannuksen tekeminen” on päivittäistä paluuta kasteeseen. Lutherin sanoin ”vanha aatami” täytyy upottaa ”kasteen hautaan” joka päivä.

Kasteella on siis kaksi merkitystä:

1) Kun sinut on kastettu, elä kristillisesti!

2) Kun huomaat syntisi ja synnillisyytesi, ymmärrä että kaste on yksinomaan Jumalan teko yksin armosta, ja siten sinut on otettu Jumalan huomaan ja pelastettu. Usko tämä.

Kaste on vähän kuin Taivaan valtakunnan passi. Uskossa pidät passin mukana. Ja kun taivaallinen turvatarkastus koittaa, passi osoittaa: sinä olet Jumalan lapsi.

Entäs lapsikaste?

Kaste aiheuttaa myös riitoja kristittyjen välillä. Osa kristillisistä kirkkokunnista ja ryhmittymistä liputtaa niin sanotun uskovien kasteen puolesta. Nimitys antaa jo itsessään ymmärtää: Lapsi ei usko ja siksi häntä ei voi kastaa. Lapsi pelastuu, koska hän on viaton. Kaste on silloin ulkonainen kuuliaisuuden merkki. Paino asetetaan tällöin järjestykselle. Ensin uskotaan, sitten kastetaan uskova.

Kastekeskustelussa useimmiten tunnustetaan se, että Raamatussa ei mainita kertaakaan suorin sanoin, että lapsi olisi kastettu. Epäselvänä tilanteena mainitaan usein Apostolien teoissa mainitut perhekunnat. Esimerkiksi Apostolien tekojen luvussa 10 mainittu Corneliuksen perhekunta kastettiin. Kuuluiko perhekuntaan antiikissa myös lapsia?

Nykyaikainen raamatuntutkimus ja antiikin tutkimus antaa ymmärtää, että kyllä. Perhekuntaan kuului niin sanottuja ymmärtämättömiä ja ymmärryksen iässä olevia lapsia.

Se, että lapset kastetaan vaikka heitä ei suoraan mainita, saa lisätukea seuraavista asioista:

1) Raamatullinen kielenkäyttö kun puhutaan joukoista. Kun Jeesus ruokkii 5000 miestä, kertoo Luukas (joka kirjoitti myös Apostolien teot!), että paikalla oli 5000 miestä, Luuk. 9:14. Matteus sen sijaan lisää, että paikalla oli myös naisia ja lapsia, Matt. 14:21. Onko Matteus väärässä? Ei, vaan kyllä paikalla oli myös lapsia ja naisia. Luukas vain mainitsee ainoastaan miehet. Onko silloin Apostolien teoissa perhekunnissa myös lapsia?

2) Kasteen esikuvat Vanhassa testamentissa. Kol. 2:6–15 rinnastaa kasteen ympärileikkaukseen. Vanhan liiton jäseneksi ja osalliseksi Abrahamille annetuista lupauksista päästiin ympärileikkauksen kautta, 8 päivän ikäisenä. Kasteen kautta päästään Uuden liiton jäseniksi ja osallisiksi Abrahamille annetuiden lupausten täyttymisestä Jeesuksen sovitustyössä ja ylösnousemuksessa. Varhainen kirkko myös antaa ymmärtää, että lapset kastettiin yleensä 8 (!) päivän kuluessa syntymästä.

Myös vedenpaisumus ja Kaislameren ylitys toimivat Pietarilla ja Paavalilla kasteen esikuvina Vanhassa testamentissa. Nooa olisi ottanut arkkiin lapsensa, vaikka he olisivat olleet vauvaikäisiä eikä jättänyt tuhotulvan omaksi. Kaislamerta ylitettäessä ja pilvessä saivat myös lapset ja imeväiset kasteen. Heitä ei jätetty Egyptin orjuuteen vaan myös he saivat pelastua. Eikä heille sanottu, että kiertäkää meri. Ja myös he tarvitsivat pelastuksen. Kun yllä mainitut Vanhan testamentin esikuvat otetaan huomioon, on ilmiselvää että jos Jeesus olisi halunnut kastettavan vain aikuisia, hänen olisi pitänyt aivan suorin sanoin kieltää kastamasta lapsia. Kuitenkin meillä on vain käsky kastaa kaikki. Ja kaikkiin kuuluu myös lapset. Ei Raamatussa tehdä lasten ja muiden välillä erottelua.

3) Varhaisen kirkon traditio. Traditiolla ei ole mitään merkitystä sille, joka hylkää kaiken muun, paitsi Raamatun. Mutta aivan samalla tavalla, kuin vanha hyvä tulkintaneuvo vaikeiden Raamatunkohtien ymmärtämiseen sanoo, että vaikeatulkintainen kohta on tulkittava helppojen samasta asiasta puhuvien kohtien avulla, niin kirkon traditio kertoo meille, miten varhaiset kristityt ymmärsivät asiat. Eli sekin voi auttaa meitä vaikeiden asioiden tulkinnassa.

Varhaisten kirkkoisien ajalta emme tunne yhtäkään kirkkoisän kirjoitusta ennen 200-luvun alussa toiminutta latinankielistä Tertullianusta, joka asettaisi lapsikasteen kyseenalaiseksi. Tertullianus on ensimmäinen, ja hänkin olettaa sen olleen silloin yleinen käytäntö. Tästä meille todistaa samalla vuosisadalla myös kreikkalainen kirkkoisä Origenes, joka sanoo että tapa kastaa lapsia on saatu apostoleilta. Tertullianuskin pitää lapsikastetta pätevänä, ja juuri siksi hän sitä vastustaakin. Nimittäin Tertullianuksen aikaan varhaisen kirkon piirissä eli tulkinta, jonka mukaan se, joka kasteensa jälkeen hylkää uskonsa ei enää voi palata kasteen armoon. Sen takia moni panttasi omaa kastettaan kuolinvuoteelle asti, ettei tekisi syntiä ja hylkäisi uskoaan. Tertullianus pelkäsi, että lapsi, joka ei järjellään ymmärrä mitä kasteessa tapahtuu, hylkäisi kevytmielisesti sen pyhän uskon, joka hänellä on, eikä voisi enää sen hylättyään palata kristityksi.

1800-luvun lopussa löydettiin lisäksi varhainen kristillinen teksti, Didakhe, joka sisältää seurakuntaopetusta myös kasteesta. Didakhe on ajoitettu 90-luvulle. Siellä mainitaan, että lapsetkin on kastettu.

4) Yllä mainitusta voidaan siis päätellä näin: kasteen esikuvat Vanhassa testamentissa ovat sellaisia, jotka koskevat myös lapsia. Uuden testamentin ajan jälkeen on itsestään selvää, että lapset kastetaan. Uuden testamentin sisällä meillä taas ei ole aivan suoraa mainintaa lapsista, mutta meillä on hyvät syyt olettaa, että myös lapsia on kastettu. Olisi jatkumon kannalta outoa, että alkuseurakunta olisi jokin outo möykky, oma saarekkeensa, jossa käytäntö ilman selvää kieltoa olisi ollut täysin erilainen kuin juutalaisilla ennen Apostolien tekoja ja kristityillä Apostolien tekojen jälkeen. Alkuseurakunta ei ollut outo lintu. Täytyy löytyä historiallista jatkuvuutta.

Yllä esitetty argumentaatio tuskin vakuuttaa kaikkia. Loppujen lopuksi lapsikastekeskustelun olennaiset kuumat perunat ovatkin muualla, nimittäin kasteeseen liittyvässä teologiassa:

1) Tarvitseeko lapsikin pelastuksen synneistään, vaikka on vielä ymmärtämätön? Roomalaiskirjeen kolme ensimmäistä lukua eivät erottele lapsia ja aikuisia, vaan kaikki ovat kadotustuomion alla ja tarvitsevat pelastuksen.

2) Onko Jumala asettanut kasteen pelastuksen tieksi ja välttämättömäksi pelastukselle? Näin asia näyttäisi olevan. Mitä tapahtuu sitten kastamattomalle? Voimme ymmärtää, että Jumala on antanut meille käskyn kastaa kaikki, mutta hän itse ei ole sidottu siihen. Augustinus sanoikin hyvin: Kastamattomuus ei kadota, vaan kasteen halveksiminen. Meidän on noudatettava sitä, mitä on ilmoitettu ja mitä Jumala on käskenyt.

3) Onko Kristus läsnä kasteessa ja saadaanko siinä synnit anteeksi vai ei? Jos ei, niin silloin kaste on uskovan oma teko. Jos kyllä, niin se on vain Jumalan teko. Yllä on argumentoitu sen puolesta, että se on Jumalan teko.

Voiko lapsi sitten uskoa? Raamatun mukaan kyllä. Ainakin Johannes Kastaja on esimerkki lapsesta, joka hypähti Pyhän Hengen vaikutuksesta jo äitinsä kohdussa ennen kuin oli syntynytkään, Luuk. 1:39–45. Sellaista Jeesuksen läsnäolo saa aikaan. Lapsi on lisäksi annettu meille uskon esikuvaksi. Taivasten valtakunta pitää ottaa vastaan niin kuin lapsi, ja heidän kaltaistensa on Jumalan valtakunta. Lapsi on siis esimerkkinä avoimuudesta Jumalaa kohtaan. Vanhempana meille tulee enemmän tekosyitä olla vastaanottamatta Jumalan armoa, sen sijaan uskosta tehdään teko. Sen takia meidän täytyy tulla lasten kaltaisiksi.

Yleinen tilanne Suomessa saattaa olla se, että henkilö on kastettu lapsena, mutta hänen vanhempansa ja kumminsa eivät ole kasvattaneet häntä kristillisesti. Sen jälkeen ”maailma on vienyt mukanaan” ja usko on kuollut, tai jos käytetään rajumpia ilmaisuja, tapettu. Vanhempana kyseinen henkilö herää ja tulee uskoon jonkun muun liikkeen piirissä. Koska ”valtionkirkossa” ei tullut uskottua aikaisemmin ja siihen ollaan pettyneitä, ja toisaalta uudessa ryhmässä, jonka piirissä on tultu uskoon, liputetaan uskovien kasteen puolesta, niin näkyvän uskoontulon seurauksena käydään (meikäläisen näkökulmasta) uudestaan kasteella. Yleensä silloin kaivataan selkeää kokemusta ja irtiottoa entisestä elämästä. Samalla ikävä kyllä sanoudutaan irti jo lapsena vastaanotetusta Jumalan teosta ja kutsusta, jota ei vain kuunneltu.

Toivoisin, että luterilainen kirkkomme osaisi ottaa huomioon tällaiset tapaukset ja pystyisi tarjoamaan jonkinlaisen rituaalin, ehkäpä kirkkoon ottamisen kaavan kautta, jolla samanlainen kokemus entisen elämän jättämisestä voisi välittyä ilman, että lasta heitetään pois pesuveden mukana. Silloin ei tarvitsisi kastaa uudestaan ja ajatella Jumalan työn olleen ihmisen takia epävarma tai epäonnistunut ensimmäisellä kerralla. Se kun on kokonaan Jumalan työtä ja armoa. Siksi meikäläisen näkökulmasta niin suurta asiaa kuin kastetta ei saa eikä pidä altistaa ihmisen oman kokemuskaipuun alle. Kaikki kristilliset kirkot kuitenkin tunnustavat toistensa kasteet (tietenkin uusien kirkkokuntien osalta lapsikasteen pätevyyttä lukuun ottamatta), ja Paavali Efesolaiskirjeessä puhuu yhdestä kasteesta, Ef. 4:5.

Lapsikaste taas vakuuttaa hienolla tavalla aikuiselle, että hän pelastuu, ei sen takia mitä hän on tai on tehnyt, vaan siksi, että Jumala on kutsunut hänet omakseen ja pelastanut hänet jo kasteen hetkellä.

Kirjallisuutta

Näitä kahta tekstiä kirjoittaessani ja opetusta varten olen lukenut seuraavanlaista kirjallisuutta, tietenkin Raamatun ohella.

Eskola, Timo: Uuden testamentin narratiivinen teologia. Perussanoma 2011.
Giertz, Bo: Kalliopohja. SLEY-kirjat 1985.
Koskenniemi, Erkki: Mitä Raamattu opettaa kasteesta?
Laato, Antti: Emmauksen tiellä. Miten ensimmäiset kristityt selittivät Vanhaa testamenttia? Åbo Akademi 2006.
Laato, Antti: Kaste kirkon alkuaikoina. Åbo Akademi 2007.
Laato, Antti: Risti, sydän ja ruusu. Augsburgin tunnustus ja kymmenen käskysanaa Raamatun avulla selitettynä. Turku 2006.
Laato, Antti: Se on siinä! Kristinusko iki- ja nykynuorille. Perussanoma 2012.
Santala, Risto: Messiaan ateria. Ehtoollisen hengellinen sanoma ja historialliset juuret. Juuret IV. Kuva ja sana 1999.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon Tunnustuskirjat.