Väittelyä luvassa

Vaikka kotisivuni blogiosasto on viettänyt hiljaiseloa viimeiset vuodet, en ole suinkaan kirjoittelua lopettanut. Ajattelin tässä välissä todeta, että olen väittelemässä teologian tohtoriksi Åbo Akademissa Vanhan testamentin eksegetiikan eli selitysopin alalta. Väitöskirjani nimi on Jacob, the Torah, and the Abrahamic Promise: Studies on the Use and Interpretation of the Jacob Story in the Book of Jubilees. Elektronisen version voi vapaasti ladata Doria-tietokannasta täältä. Tutkimus on osa Polin-instituutin vuosina 2018–2020 rahoittamaa projektia “Between Universalism and Particularism: The Reception of Abraham and Jacob Stories in Jewish and Christian Writings.”

Mistä väitöskirjassa sitten on oikein kyse? Kyse on vähän yli neljän vuoden ankarasta tutkimisesta, jossa ei suinkaan ole vältytty sekä ylä- että alamäiltä. Onnekkaana (tai ehkä johdatettuna) olen saanut koko väitöskirjan väännön ajan olla eri apurahojen rahoittamana, kiitokset Polin-instituutille ja Emil Aaltosen säätiölle! Olen siis saanut keskittyä pitkälti vain väitöskirjaani. Tuloksista kirjoitin pressitiedotteeseen seuraavasti:

Tutkimuksessa kartoitetaan kuinka Vanhaa testamenttia, erityisesti 1. Mooseksen kirjaa, tulkittiin varhaisjuutalaisuudessa ennen Jeesuksen aikaa. Tutkimus keskittyy Riemuvuosien kirjaan (n. 170–150 eKr.), jota voidaan hyvin perustein pitää yhtenä tärkeimpänä varhaisjuutalaisena tekstinä, vaikka se onkin heikosti tunnettu Suomessa. Kirjaa pidetään usein paraatiesimerkkinä “Rewritten Biblesta,” antiikin ajan prosessista, jossa raamatullisia tekstejä kirjoitetaan uudelleen ja sekaan lisätään omia tulkintoja. 1. Mooseksen kirjan Jaakob-kertomuksen tulkinta ja käyttö on tutkimuksen keskiössä.

Jaakob on tulkittu täydellisenä israelilaisena, joka täyttää Toroan säädökset pienintä piirtoa myöten. Patriarkka Jaakob on yhdistetty erityisesti 5. Mooseksen kirjan käskyihin, joita hän tarkasti noudattaa. Nehän on annettu Israelille ja Israel on myös Jaakobin toinen nimi.

Täyttäessään Tooran säädökset Jaakob on myös aito Abrahamille annettujen lupausten (1. Moos. 12:1–3 ja par.) perillinen. Nämä lupaukset ovat saaneet myös uusia tulkintoja. Mahdolliset universalistiset piirteet on partikularisoitu. Esimerkiksi ajatus, että Abrahamin saama siunaus tulisi kaikkien kansojen osaksi (esim. Uudessa testamentissa) on tulkittu niin, että vain ja ainoastaan Israel tulee siunatuksi. Kirjoittaja odotti aikaa, jolloin Israel seuraisi Tooraa ja sen seurauksena hallitsisi koko maailmaa. Sen sijaan, että moni kansa saisi syntynsä Jaakobista, tulevat he olemaan Jaakobin ja hänen poikiensa hallittavina. Lupaukset ovat ehdollisia. Kaikki riippuu siitä, seurataanko Tooraa samalla tavoin kuin Jaakob.

Abrahamin saaman lupauksen tulkinta teoksessa on vahvassa ristiriidassa esim. Paavalin tulkinnan kanssa (Room. 4 ja Gal 3). Tutkimus laajentaa ymmärrystämme varhaisjuutalaisuudesta. Raamatun kertomusten tulkintahistorian tutkiminen hyödyttää myös varhaiskristillisyyden tutkimusta sekä uskontojen välistä dialogia, jossa Raamatun kertomuksilla on yhä iso merkitys.

Mikäli tutkimus kiinnostaa, niin tervetuloa väitöstilaisuuteen ti 30.5.2023 klo 14 Auditorium Armfelt, Arken, Tehtaankatu 2, 20500 Turku. Vastaväittäjänä on Uuden testamentin ja varhaisjuutalaisuuden professori Loren T. Stuckenbruck Münchenistä, Saksasta, joka on erityisesti Henok-kirjallisuuden eksperttejä maailmassa. Väitöksen alussa pidän lectio praecursorian ruotsiksi aiheesta miksi Raamatun ulkopuolisia kirjoja kannattaa lukea ja tutkia, jonka jälkeen itse väitös tapahtuu englanniksi.

Sivutuotteena väitöskirjastani on ilmestymässä lähivuosina Riemuvuosien kirjan suomennos kattavalla johdannolla sekä selittävillä kommenteilla varustettuna. Teos on tärkeää saada oikeasti suomen kielelle alkukielelestä (ge’ez eli muinaisetiopia) käännettynä. Loppuun saattaa vielä liitteeksi tulla käännökset kaikista Qumranista löytyneistä hepreankielisistä käsikirjoituksista.

Lisäksi olen kirjoittanut tai kirjoittamassa yhteensä neljää artikkelia, jotka eivät kuulu väitöskirjaani. Kaksi jo ilmestynyttä artikkelia ovat:

“Expectations of a Royal Messiah in the Book of Jubilees? The Case of Judah” teoksessa Herald of Good Tidings: Essays on the Bible, Prophecy and the Hope of Israel in Honour of Antti Laato. Toim. Pekka Lindqvist & Lotta Valve. Hebrew Bible Monographs 97. Sheffield: Sheffield Phoenix Press, 2021. 133–159.

“The Deep Sleep of Adam and Abram in the Book of Jubilees” teoksessa Understanding Abnormalities in Biblical Figures. Toim. Guido Baltes, Lukas Bormann ja Martin Meiser. Studies in the Reception History of the Bible 11. Turku: Network for the Study of the Reception History of the Bible, 2022. 59–79.

Lisäksi työn alla on vielä artikkeli matriarkoista (erityisesti Saara ja Rebekka) ja niiden tärkeästä ja korostuneesta roolista Riemuvuosien kirjassa sekä yksi artikkeli Abrahamin siunauksesta, jossa summaan väitöskirjani pääajatuksia muutamalla uudella twistillä.

Tutkimus ei siis suinkaan lopu väitöstyön jälkeen. Jatkankin heti väittelyn jälkeen tohtoritutkijana projektissa “Isaiah between Judaeo-Christian Borderlines,” jossa kartoitamme suomalais-ruotsalaisen tutkijatiimin avulla yhteistyössä suomalaisten ja kansainvälisten kollegoiden kanssa Jesajan kirjan varhaista tulkintahistoriaa ja käyttöä. Oma tonttini tässä projektissa on varhaisen syyrialaisen reseptiohistorian parissa, erityisesti 300-luvun alkupuolella kirjoittaneen Afrahat Persialaisen Viisaan teoksessa “Osoitukset” (käännetty nimellä Uskon monet värit). Tästä projektista voi lukea lisää täällä.

Olen päivittänyt myös joitakin puhuja/opetuspyyntöjä kalenteriin. Siunattua loppukevättä ja alkukesää!

Veli veljeä vastaan

Venäjän säälimätön hyökkäys Ukrainaa vastaan on ollut mielessäni viimeiset pari viikkoa. Tuskin olen ollut ainoa. Mieleen tulee samalla myös se, missä sattui olemaan, kun Krimin niemimaa vallattiin 2014. Paljon on omassa elämässäni sen jälkeen tapahtunut, ja vallitsevaan tilaan jotenkin turtui. Niin ei olisi pitänyt käydä varsinkaan valtionjohdon tasolla.

En ole mikään politiikan asiantuntija, enkä sodankaan. Teologiassakin oma asiantuntemukseni ulottuu vain pienelle alueelle. Sen väitöskirjan vääntäminen päivästä toiseen on opettanut.

Olen tutkinut ja kääntänyt viime viikkoina Riemuvuosien kirjan lukuja 35–38. Riemuvuosien kirja on 2. vuosisadalla eKr. kirjoitettu ns. “Rewritten Bible” -teksti, jossa kirjoittaja kirjoittaa uudelleen 1. ja 2. Mooseksen kirjojen kertomuksen luomisesta aina Siinain vuorelle saakka, jossa Mooses saa laintaulut (1. Moos. 1–2. Moos. 24). Riemuvuosien kirjassa tapahtumat kerrotaan hieman eri tavoin, ja niihin tehdään paljon erilaisia lainopillisia lisäyksiä. Muutoksilla on usein jokin raamatullinen eksegeettinen tausta.

Kirjan luvut 35–38 kertovat surullista tarinaa Jaakobin ja hänen veljensä Esaun välisestä sodasta sen jälkeen, kun Iisak ja Rebekka ovat kuolleet. Sekä Iisak että Rebekka ovat etukäteen huolissaan siitä, mitä Esau tekee sen jälkeen, kun heistä aika jättää. Hänhän oli vannonut tappavansa veljensä Iisakin kuoleman jälkeen (1. Moos. 27:41). Iisakin kuoltua 1. Mooseksen kirja ei kerro mitään siitä, mitä veljien kesken oikeastaan tapahtuu ja kuinka Esau suhtautuu siihen, että hän on menettänyt esikoisoikeutensa ja esikoiselle kuuluvan siunauksen (1. Moos. 25:27–34; 27:1–29).

Riemuvuosien kirjan kirjoittaja yhdistää tämän yksityiskohdan 1. Moos. 48:22 annettuun yksityiskohtaan, jonka mukaan Jaakob olisi sotinut amorilaisten kanssa sekä yleisiin traditioihin, joissa Esau toisaalta kuvataan naapurikansa Edomina ja joissa hän toisaalta typologisesti kuvastaa ja heijastaa sellaista juutalaista ryhmittymää, joka on luopunut Herrasta (ks. esim. Jes. 63:1–6; Obadjan kirja; Mal. 1:2–3). Riemuvuosien kirjan kirjoittaja maalaa Jaakobista mitä ruusuisimman kuvan, kun taas Esau väritetään hyvinkin synkin värein.

Joka tapauksessa Riemuvuosien kirjan luvuissa 35 ja 36 sekä Rebekka että Iisak pyytävät jälkipolveaan elämään rauhassa ja sovinnossa keskenään, pyrkivän hyvään toisiaan kohtaan. Esaukin tähän suostuu, vaikka hänen onkin aiemmin kuvattu sortavan omia ikääntyneitä vanhempiaan ja näin rikkovan neljättä käskyä “kunnioita isääsi ja äitiäsi.”

Iisakin kuoltua luvun 37 alussa Esaun pojat ihmettelevät, miksi Iisak antoi esikoiselle kuuluvan osuuden Jaakobille ja jätti Esaun ilman. Esau vastaa kertoen kuinka hän myi esikoisoikeutensa Jaakobille ja kuinka Jaakob oli “taitavasti” (ge’ezin ja syyrian mukaan) tai “viekkaasti” (latinan mukaan) hankkinut siunauksen isältään. Lisäksi Iisak oli vannottanut häntä ja Jaakobia rakastamaan toinen toistansa ja elämään rauhassa keskenään. (Jub 37:1–4)

Tähän eivät Esaun pojat tyydy. He toteavat, että he ovat sekä voimakkaampia että väkevämpiä kuin Jaakob. Sen tähden he päättävät marssia Jaakobia vastaan ja tappaa hänet sekä tuhota hänen jälkeläisensä. Mikäli Esau asettuu tässä heitä vastaan, joutuu hänkin kaltoin kohdelluksi ja tapetuksi. He keräävät myös palkkasotilaita eri kansoista auttamaan hankkeessaan. Uhittelun keskellä Esaunkin viha syttyy ja hän päättää lähteä kostoretkelle Jaakobin luokse, samaan aikaan kun Jaakob vielä suree menehtynyttä Lea-vaimoaan. (37:1–14)

Jaakobille tämä hyökkäys tulee yllätyksenä. Hän ei suostu uskomaan Hebronin väkeä, joka ilmoittaa Jaakobia lähestyvästä vaarasta. Eihän veli nyt voi veljensä kimppuun hyökätä! Lopulta, kun Esaun väki on jo porteilla, Jaakob sulkee portit ja kysyy Esaulta, tälläkö tavalla hän toteuttaa äidille ja isälle vannomansa valat. (37:15–17).

Esau vastaa Jaakobille ja toteaa, että yhtä paljon kuin leijona on härän ystävä tai susi lampaan, niin hän eläisi rauhassa veljensä kanssa. Kukaan ihmis- tai eläinkunnan jäsen ei pidä valojansa. Siispä hän toivoo, että Jaakobin suku häviäisi juurineen maan päältä. (37:18–23)

“Silloin Jaakob ymmärsi, että Esau tahtoi sydämestään tehdä pahaa hänelle, että hänen koko olemuksensa uhkui hänen tappamistaan. Hän oli tullut kuin seivästä päin rynnistävä villisika. Vaikka seiväs lävistää ja tappaa villisian, ei se vetäydy pois seipäästä. Sinä hetkenä Jaakob käski omiaan ja palvelijoitaan hyökkäämään Esauta ja kaikkia hänen tovereitaan vastaan.” (37:24–25, raakakäännös ge’ezistä)

Luvussa 38 kerrotaan, kuinka Juuda sitten käskee isäänsä jännittämään jousen ja tappamaan vastustajansa, sillä kukaan muu ei voi isän veljeä vastaan hyökätä. Näin Jaakob lopulta tekeekin lävistäen Esaun rinnan ja iskien hänet maahan. Juuda etunenässä Jaakobin pojat johtavat puolustavaa hyökkäystä surmaten viholliset ja ajaen heitä takaa aina Seirin vuorille asti. Sillä välin Jaakob kunnioitti veljeään ja hautasi hänet. Hän lähetti myös pojilleen käskyn solmia rauhan Esaun poikien kanssa, jotka olivat jättäneet kuolleen isänsä kaatuneena sijoillensa (ja näin osoittaneet välinpitämättömyyttään isäänsä kohtaan). Teksti päättyy siihen, että Esaun jälkeläiset, joita nyt kutsutaan edomilaisiksi, joutuvat maksamaan tribuuttia Jaakobille ja hänen jälkeläisilleen (38:1–14).

Oikeutettu sota

Lukiessani ja pohtiessani Jaakobin ja Esaun välistä taistelua Riemuvuosien kirjassa ajatukseni eivät ole voineet olla karkaamatta Ukrainassa käytävään sotaan ja siihen, kuinka rinnasteisia nämä sodat joissakin kohdin ovat. Veljeskansa hyökkää veljeskansan kimppuun säälimättömästi, vaikka turvatakuut oli annettu jo 90-luvulla. Rauhaa toivotettiin, mutta rauhaa ei olekaan.

Milloin on oikeutettua sotia? Klassisen määritelmän mukaan kun puolustaudutaan. Esivalta ei miekkaa turhaan kanna, niin syntisiä me ihmiset olemme. Diplomatiaa tulee kuitenkin käydä loppuun asti ja rauhaan pyrkiä. Siihen Jaakob Riemuvuosien kirjan kertomuksessa pyrkii, aina loppuun saakka. Kun naamiot on riisuttu, ja niiden alta paljastuu sodan kasvot, näin presidentti Niinistöä lainatakseni, on oikeutettua puolustautua kaikin keinoin sitä voimaa vastaan, joka uhoaa olevansa paljon voimakkaampi ja väkevämpi ja pyyhkivänsä toisen pois, osoittaen pyrkimyksensä myös teoillaan.

Samalla tulee muistaa, että Venäjä ja Venäjän harvainvaltainen johto ei ole yhtä kuin venäläiset. Rauhaan tulee pyrkiä, kun se on mahdollista. Ja rukoilla.

Slava Ukraini!

P.S. Eniten olen häpeissäni siitä, kuinka Venäjän patriarkka Kirill on myynyt sielunsa ollakseen mukana harvainvallan koneistossa, käyttäen hengellistä arvovaltaansa tukeakseen diktaattorin järjetöntä ja Jumalanvastaista sotaa Jumalan nimessä. Toisen käskyn rikkomisestakin me tulemme tekemään tiliä Tuomarin edessä, myös Kirill. Jumala meitä armahtakoon.

Jumalasta isänä

Edelleen teologiassa ja raamatunselityksessä – twitterissäkin kun vielä siellä elämääni tuhlasin – törmää siihen ajatukseen, että juutalaisuudessa Jumalaa ei olisi tunnettu isänä, vaan vasta Jeesus olisi tuonut jumalakuvaan mukaan ajatuksen intiimistä isä–lapsi-suhteesta. Taustalle on tuotu vanha ja käymätön teoria siitä, että aramean abba-sana olisi jonkinlainen hellittelynimi, “isi.”

Näin ei kuitenkaan ole. Ensinnäkin varhaisjuutalaisissa teksteissä Jumalaa puhutellaan isäksi. Toiseksi aramean sana abba on ihan normaali aramean sana, joka on määräisessä muodossa (siitä lopun -a arameassa) ja tarkoittaa yleisesti isää. Toki on mahdollista, että sana on alunperin peräisin lasten jokeltelusta. Se on kuitenkin ihan normaali sana Jeesuksen äidinkielessä, eikä sanan oletettu kehityshistoria muuta sitä, miten sanaa on käytetty (vrt. ruotsin mamma, joka tarkoittaa ihan äitiä yleisesti). Eri asia on toki se, miten paljon isän ja lapsen välistä suhdetta analysoidaan ja kehitetään Uuden testamentin kirjoituksissa.

Otan seuraavassa esille kaksi esimerkkiä varhaisjuutalaisista kirjoituksista, joissa Jumalaa kutsutaan isäksi. Molemmat tekstipätkät ovat omia (raaka)käännöksiäni, ensimmäinen ge’ezistä, jälkimmäinen kreikasta.

Riemuvuosien kirja

Riemuvuosien kirja on kirjoitettu toisella vuosisadalla eKr. Suurin osa tutkijoista ajoittaa sen keskivaiheiille, mutta tarkka ajoitus on hieman kiistanalaista. Teos ikään kuin kirjoittaa uudelleen 1. Mooseksen kirjan kertomuksen ja jatkaa (pikakelauksella) 2. Mooseksen kirjan kertomusta aina Siinain vuorelle asti. Miljöönä teoksessa on Siinain vuori (2. Moos. 24), ja teos alkaa Jumalan puheella. Tämä käskee erityistä läsnäolon enkeliä (korkeimman tason enkeliä) kertomaan Moosekselle taivaallisista tauluista koko historian. Luvusta kaksi alkaen teksti onkin tämän läsnäolon enkelin puhetta Moosekselle alkaen luomisesta aina Siinain vuorelle saakka.

Itse luonnehtisin teosta pohjimmiltaan eksegeettiseksi teokseksi, joka pyrkii antamaan oikean tulkinnan 1. Mooseksen kirjan auktoritatiiviselle tekstille. Samalla se toki antaen auktoritatiivisen tulkinnan toimii itse auktoriteettina. Monet tulkinnoista perustuvat tiettyihin heprean tekstin yksityiskohtiin.

Kirjan alussa on Jumalan ja Mooseksen välinen dialogi. Jumala paljastaa suunnitelmansa, ja sanoo israelilaisten hylkäävän hänet ja Jumalan vastaavasti luovuttavan israelilaiset vieraiden kansojen käsiin. Lopulta kuitenkin israelilaiset kääntyvät takaisin, ja Jumala pelastaa heidät.

Mooses säikähtää suunnitelmaa ja rukoilee, että Herra pelastaisi israelilaiset tuomiolta. Tähän Jumala vastaa (1:22–25):

“Minä tiedän heidän vastahankaisuutensa, heidän ajattelutapansa ja uppiniskaisuutensa. He eivät kuuntele ennen kuin tajuavat syntinsä ja isiensä synnit. Vasta sitten he palaavat luokseni täysin suoraselkäisinä ja reiluina, koko sydämellään ja koko olemuksellaan. Minä ympärileikkaan heidän sydämensä ja heidän jälkeläistensä sydämen. Minä luon heille pyhän hengen ja puhdistan heidät niin, että he eivät enää ikinä käänny pois luotani. He seuraavat minua koko olemuksellaan pitäen kaikki käskyni. Niin he toteuttavat käskyni. Minä tulen heidän isäkseen ja he tulevat minun lapsikseni. Heitä kaikkia kutsutaan elävän Jumalan lapsiksi. Jokainen enkeli ja jokainen henki tulee tuntemaan heidät. Ja he puolestaan tulevat tietämään, että he oikeasti ja todellisesti ovat minun lapsiani ja minä olen heidän isänsä, ja että minä rakastan heitä.”

Riemuvuosien kirjassa siis samalla odotetaan tulevaisuuden tapahtumaa, jossa israelilaiset todella kääntyvät Jumalan puoleen ja Jumala pelastaa heidät ja israelilaiset tulevat todella tuntemaan ja tietämään, että Jumala on heidän isänsä. Vaikka eskatologia vaikuttaa olevan teoksessa sivuosassa, se tuntuu sisältävän saman ajatuksen hengellisestä pakkosiirtolaisuudesta, joka tuntuu olevan metakertomuksena myös Uuden testamentin teksteissä (suomeksi Eskola 2011).

Joosef ja Asenet

Mutta millainen isä on? Meillä jokaisella on varmaankin erilainen isä ja erilainen isäsuhde, ja se määrittää varmasti osaltaan sitä, miten me käsitämme myös puheen taivaan Isästä. Jos isäsuhde on ollut huono tai olematon, niin taivaan Isästä puhuminen voi tuntua vieraalta tai jopa ahdistavalta. Jos taas isäsuhde on ollut lämmin ja rakastavainen, myös puhe taivaan Isästä resonoi paremmin.

Sattumoisin tänään luin Joosefin ja Asenetin kertomusta, joka ainakin Cristoph Burchardin mukaan ajoitetaan ajanjaksolle 100 eKr.–100 jKr. Kyseessä on tarina, jossa Joosef ottaa vaimokseen egyptiläisen papin tyttären Asenetin, jonka tulee kuitenkin ensin kääntyä juutalaiseksi, ennen kuin tämä on mahdollista. Tajutessaan egyptiläisten epäjumalien turhuuden ja kauheuden, ja oman syntisyytensä, Asenet pitkän pohdinnan ja katumuksen jälkeen uskaltaa rukoilla Jumalaa. Osana tätä rukousta on yksi kauneimmista kuvauksista isästä, mikä itseänikin varsin tuoreena isänä kosketti (12:8):

“Sillä aivan kuten pieni lapsi pelästyy jotakuta ja pakenee isänsä luo, ja isä ojentaa kätensä ja nappaa lapsen maasta kahmaisten syliinsä, ja lapsi pitää tiukasti käsillään kiinni isänsä niskasta ja saa taas pelostaan hengitettyä ja lepää isänsä sylissä isän hymyillessä lapsen lapsellisuudelle, niin samoin sinä, Herra, ojenna kätesi minun puoleeni ja nappaa minut maasta.”

Seuraavan kerran kun mietit taivaallista Isää, muista tämä kuva isästä, joka pitää pelästyneestä huolta, joka on turvapaikka, ja joka hymähtää meidän pelollemme. Ja Paavalin sanoin kastettu kristitty on saanut Pyhän Hengen, joka antaa meille lapsen oikeuden ja saamme rohkein mielin huutaa “Abba!” (Room. 8:15), Jeesuksen tähden.

Kirjallisuus

Cristoph Burchard, “Joseph and Aseneth” – Old Testament Pseudepigrapha 2:177–247. Toim. James H. Charlesworth. Yale University Press, 1983. Repr. Peabody, MA: Hendrickson, 2019.

Uta Barbara Fink, Joseph und Aseneth: Revision des greichischen Textes und Edition der zweiten lateinischen Übersetzung. FoSub 5. Berlin: Walter de Gruyter, 2008.

James C. VanderKam (toim.), The Book of Jubilees: A Critical Text. Corpus Scriptorum Christianorum Orientalium 510; Scriptores Aethiopici 87. Louven: Peeters, 1989.

Timo Eskola, Uuden testamentin narratiivinen teologia. Kauniainen: Perussanoma, 2011.

Etiopialaisia pyhimyskertomuksia, osa 2: Pyhä evankelista Markus

Edellisessä kirjoituksessa avasin lyhyen johdannon etiopialaisiin pyhimyskertomuksiin. Nyt jatketaan pyhän evankelista Markuksen kertomuksella. Hän on perimätiedon mukaan Markuksen evankeliumin kirjoittaja. Tämä perimätieto näkyy myös kertomuksessa.

Pyhä evankelista Markus, 11.4.

Tänään, huhtikuun yhdentenätoista päivänä, on pyhän evankelista Markuksen marttyyripäivä. Hän oli Aleksandrian kaupungin patriarkka. Mitä tähän pyhään tulee, niin hänen isänsä nimi oli Aristobulos, Pentapoliksen⁽¹⁾ alueelta. Hänen äitinsä nimi oli Mariam. Hänet mainittiin Apostolien teoissa [ks. Ap.t. 12:12]. Tämän apostolin aikaisempi nimi oli Johannes, aivan kuten Apostolien teoissa kerrotaan. Apostolit nimittäin tapasivat tulla rukoilemaan Johanneksen äidin Mariamin taloon. Johannesta kutsuttiin apostoli Markukseksi. Tämä nainen oli varakas, ja hän opetti pojallensa Markukselle kreikan, latinan ja heprean kielet.

Kun Markus kasvoi, otti Barnabas hänet mukaansa julistusmatkalle, jolla hän oli Paavalin kanssa. Markus näki, että he kohtasivat koettelemuksia, ruoskintaa ja nöyryytystä. Niinpä hän jätti heidät Pamfyliassa [ks. Ap.t. 13:13] ja palasi Jerusalemiin. Kun apostolit palasivat Jerusalemiin ja kertoivat, kuinka vieraat kansat olivat kääntyneet Herramme Jeesuksen Kristuksen (hänelle ylistys) uskoon, ja kuinka Herra oli heidän välityksellään tehnyt tunnustekoja ja ihmeitä, tuli Markus surulliseksi ja katui sitä, että oli lähtenyt heidän luotaan. Hän yritti lähteä heidän mukaansa, mutta apostoli Paavali ei halunnut ottaa häntä mukaan [ks. Ap.t. 15:38–41], koska tämä oli jättänyt hänet. Mutta Barnabas otti hänet mukaansa, koska hän oli tämän sukulainen.

Barnabaksen kuoleman jälkeen Markus meni Pietarin luokse Rooman kaupunkiin. Hänestä tuli Pietarin apulainen, ja siellä hän kirjoitti evankeliumin, jonka Pietari oli tulkinnut⁽²⁾ hänelle. Se oli se, jota hän saarnasi Rooman kaupungissa. Sen jälkeen, Herramme Jeesuksen Kristuksen (hänelle ylistys) ja apostolien käskystä, Markus meni Aleksandrian kaupunkiin ja julisti siellä pyhän evankeliumin saarnaa. Vielä saarnasi hän Afrikan provinssissa ja Barcessa [Libyassa] ja Pentapoliksessa [Kyrene Afrikassa]. 

Pyhä evankelista Markus 1500-luvun etiopialaisessa käsikirjoituksessa, joka edustaa klassista Gunda Gunde-luostariin yhdistettyä tyylisuuntaa.

Markuksen palattua Aleksandriaan hänen jaloissaan olevien sandaalien remmit menivät rikki. Kaupungin porttien luona oli yksi suutari. Pyhä antoi sandaalinsa hänelle, jotta hän paikkaisi kengät. Hänen paikatessaan sitä naskalilla, hänen sormensa katkesi, ja verta vuosi siitä. Hän huusi kreikaksi: ”Istawos” [kr. heis theos], mikä käännettynä tarkoittaa ”Yksi Jumala.” Pyhä Markus sanoi hänelle: ”Tunnetaanko täällä Jumala?” Suutari vastasi: ”Ei, me olemme vain kuulleet hänen nimensä, mutta emme tunne häntä.” Silloin Pyhä Markus alkoi kertoa hänelle alusta alkaen, kuinka Jumala loi taivaan ja maan, kuinka isämme Aadam lankesi syntiin, kuinka tulvavedet tulivat, kuinka Jumala antoi lupauksen Nooalle, kuinka Hän johdatti israelilaiset pois Egyptistä ja antoi heille Lain, kuinka Hän vei israelilaiset pakkosiirtoilaisuuteen Babylonin kaupunkiin ja johdatti heidät takaisin Jerusalemin kaupunkiin, kuinka Herramme Jeesus Kristus (hänelle ylistys) tuli ihmiseksi, ja kuinka profeetat olivat profetoineet hänen tulemisestaan.⁽³⁾

Sen jälkeen Markus sylki saveen ja laittoi sitä kyseisen suutarin käsiin. Suutari parantui heti. Suutarin nimi oli Anjanos. Anjanos vei Pyhän Markuksen taloonsa. Hän toi hänen luokseen poikansa ja sukulaisensa, ja apostoli Markus opasti heitä kaikkia ja opetti heitä. Hän kastoi heidät kristllisellä kasteella Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen.

Kun uskovien joukko eli niiden jotka uskoivat Herraamme Jeesukseen Kristukseen (hänelle ylistys) kasvoi, ja kaupungin miehet kuulivat Pyhästä Markuksesta, he kokoontuivat ja halusivat tappaa hänet. Pyhä Markus asetti Anjanoksen piispaksi ja hänen lapsensa papeiksi ja diakoneiksi. Sitten hän lähti pois Barqan kaupunkiin ja Pentapolikseen. Siellä hän julisti ja vahvisti heitä oikeassa uskossa. Hän vietti heidän luonaan kaksi vuotta ja asetti heille piispoja, pappeja ja diakoneja.

Tämän jälkeen Markus palasi Aleksandrian kaupunkiin. Hän huomasi, että uskovien joukko oli lisääntynyt ja nämä olivat rakentaneet itselleen kirkon, joka oli [aiemmin] tunnettu karjapihana meren rannalla. Epäuskoiset yrittivät löytää Pyhää Markusta kaikilla mahdollisilla juonilla tappaakseen hänet. Aina silloin tämä vieraili Pentapoliksessa ja palasi ja saapui salaa takaisin Aleksandrian kaupunkiin. Eräänä päivänä hän palasi Pentapoliksesta ja tuli kirkkoon Ylösnousemuksen juhlan aikaan [pääsiäinen], joka oli kahdeksas huhtikuuta. Kaikki kansat piirittivät häntä ja epäuskoiset menivät sisään kirkkoon. He panivat köyden Pyhän Markuksen kaulaan ja vetivät häntä ympäri kaupunkia sanoen: ”Vetäkäämme vuohi vielä karjapihalle.” Niin kaikki kaupungin tiet ympäröivine alueineen ja rajoineen tulivat täyteen Pyhän verta.

Yön tultua Herramme Jeesus Kristus (ylistys hänelle) ilmestyi hänelle muodossa, jollainen hänellä oli ollut hänen ilmestyessään apostoleille. Hän vahvisti häntä ja lupasi sanoen: ”Katso, sinä itse tulet apostoliveljiesi veroiseksi.” Markus tuli iloiseksi ja riemuitsi.

Seuraavana päivänä he panivat taas köyden Markuksen kaulaan ja vetivät häntä ympäri koko kaupunkia. Päivän lopussa hän luovutti henkensä. Epäuskoiset sytyttivät suuren tulen ja heittivät Pyhän ruumiin sinne. Herramme Jeesuksen Kristuksen (ylistys hänelle) suostumuksesta pimeys ja kylmä tuuli lankesi [paikan ylle]. Myös aurinko piilotti valonsa. Salama ja ukkonen, sade ja rae tulivat, niin että epäuskoiset pakenivat. Silloin saapui uskovia miehiä, jotka ottivat Pyhän Markuksen ruumiin. Se oli vielä terve eikä siihen ollut tullut minkäänlaista vikaa. He laittoivat hänen ruumiinsa kauniisiin vaatteisiin hautaamista varten ja panivat hänet salaiseen paikkaan.

Rauha Markukselle, Mariamin lapselle,
jota vedettiin köydessä marttyyriuden pihalla kuin vuohta;
Kun hänet haluttiin polttaa liekillä tulessa,
rankkasade ja rakeet sammuttivat sen,
ja salama kruunasi hänen ruumiinsa.

Huomioita

(1) Kirj. “viiden kaupungin alueelta” viitannee kreikan Pentapolikseen (pentee = viisi; polis = kaupunki), todennäköisesti Kuolleenmeren lähistöllä Lambdinin mukaan. Myöhemmin Pentapolis viitannee Afrikan Kyreneen alueeseen.

(2) “tulkinnut”, ge’ezissä targ^wama, voi tarkoittaa kääntämistä, tulkintaa, selittämistä tai kommentointia. Kyseessä on lainasana arameasta, ja etymologisesti taustalla lienee akkadin juuri trgm. Juutalaiset opettajat “tulkitsivat” heprealaista Raamattua kansankielelle arameaksi. Juutalaisen tradition mukaan ensimmäinen “targum”-tilanne tapahtui Nehemian kirjan luvussa 8, jolloin Esra ja leeviläiset selittivät luettua lakia. Myöhemmin juutalaisissa synagogissa, kun hepreaa ei osattu, pyhiä kirjoituksia ensin luettiin ja sitten “käännettiin” (targum) arameaksi kohtaa selittäen. Näistä tulkintatraditioista on kiteytynyt sitten kirjalliset targum-teokset rabbiinisella aikakaudella. Periaatteessa voitaisiin siis sanoa, että evankeliumi Markuksen mukaan on Pietarin targum-tulkinta tai selitys Evankeliumista, Ilosanomasta isolla I:llä.

(3) Tästä “uskon säännöstä”, tavallaan evankeliumin summasta tai tiivistelmästä käy ilmi, kuinka merkittävässä asemassa koko Raamatun (Vanha testamentti mukaan lukien) pelastushistoria, Jumalan suuret teot historiassa, on ollut jo aivan varhaisimmassa kristillisessä opetuksessa. Vrt. Augustinuksen malliksi antamaa kasteopetusta teoksessa De catechizandis rudibus (Kristinuskoa vasta-alkajille: Kasteopetuksen opas, suom. Timo Nisula, Sley-Media 2018).

Kymmenen parasta kirjaa vuonna 2020

Tänä vuonna tuli luettua 84 kirjaa (and counting). Tällä hetkellä kesken on vielä muun muassa Timo Stewartin, tietofinlandiaehdokkuudenkin napannut Valter Juveliuksesta kertova kirja (Gaudeamus, 2020), Theodorus Abu Qurran (700–800-l.) kristinuskoa ja islamia käsittelevä tekstikokoelma (arabiasta ja kreikasta kääntänyt Serafim Seppälä, Suomen patristinen seura, 2020), Suomen teologisen instituutin uusin Iustitia 38, Kirkot muutoksen tilassa – ideologisia konflikteja ja suuria kehityslinjoja (toim. Santeri Marjokorpi, Suomen teologinen instituutti 2020) sekä Tampereen emerituspiispa Juha Pihkalan Piispa (Minerva, 2008). Ehkä joku näistä (ainakin Theodorus, jossa lähestyn loppua, tai Iustitia, jos artikkelit pysyvät hyvinä loppuun saakka) olisi voinut napata paikan tässä listauksessa.

Muuton takia luin tänä vuonna aika paljon sellaisia kirjoja, joita olen pitänyt hyllyssäni sitä varten että lukisin ja laittaisin eteenpäin. Väitöstyön puitteissa olen toki lukenut myös paljon yksittäisiä artikkeleja tai osia isoista kirjoista. Listaukseen pääsevät kuitenkin vain kannesta kanteen luetut (hakemistoja ja sanastoja lukuun ottamatta). Tässä vuoden 2020 kymmenen parasta kirjaa sekalaisessa järjestyksessä.

Bo Giertz: Herdabrev (167s. Femte upplagan, Drängsered: Stiftelsen pro veritate, 1980)

Göteborgin vanhan piiskan paimenkirje on alunperin kirjoitettu 1949 kun hänet valittiin piispaksi. Siitä on sen jälkeen otettu liuta uusia painoksia. Mielenkiintoista kyllä luin vuosi aiemmin arkkipiispa Aleksi Lehtosen paimenkirjeen vuodelta 1945 (WSOY). Oma Lehtos-kappaleeni piti sitä ennen avata kirjeveitsellä, koska sitä nidettä ei oltu koskaan kirjaimellisesti aukaistu. Olin siis 74 vuotta myöhemmin sen kirjan ensimmäinen lukija. Mielenkiintoinen oli Lehtosenkin paimenkirje, mutta Giertzin kirje neljä vuotta myöhemmin on jännästi pitänyt pintansa ja uusiakin painoksia on otettu.

Suosittelen yhä kirjeen lukemaan ja siitä inspiraatiota erityisesti paimenten hakemaan.

Osmo Tiililä: Oma pääsiäiseni. Hiljaisuutta pöydän ääressä (214 s., Porvoo: WSOY, 1967)

Systemaattisen teologian professori Osmo Tiililä kirjoitti lopun aikoinansa hyvinkin hämmentäviä kirjoja. Olen joitakin hänen kirjojaan lukenut, ja tämä on niistä erikoisin. Se kertoo Tiililän matkasta kuoleman jälkeen. Mielenkiintoista on, kuinka hän yrittää teologisoida näkemäänsä. Hän tapaa paljon tuttuja taivaassa, henkilöitä, myös ja ehkä erityisesti henkilöitä, joita ei sinne kuvitellut. Siellä keskustellaan niin Bultmannien kuin muistaakseni Bonhoeffereidenkin kanssa. Oliko kyseessä aito näky vai kirjallinen produktio? Tätä voi pohtia apokalyptisen kirjallisuuden äärellä suuremminkin. Suosittelen teologeille.

Jari Sinkkonen: Isäksi ensi kertaa (248 s., Helsinki: WSOY, 2012)

Mitä kirjoja lukevan vaimo tekee, kun pariskunta on saanut tietää, että esikoinen olisi tulossa? Käy hakemassa kirjastosta isä-kirja. Sinkkosen kirjassa pohdittiin isäksi tulemista sekä Sinkkosen omien pohdintojen että puolen tusinan isäksi ensi kertaa tulevan ajatusten siivittämänä. Sai omat pohdinnat liikkeelle terveellä tavalla.

Michael Fishbane: Biblical Interpretation in Ancient Israel (617s., Oxford: Oxford University Press, 1988)

Fishbanen kirja on ns. Vanhan testamentin sisäisen raamatuntulkinnan (inner-biblical interpretation) klassikko, joka avaa sitä, miten Vanhan testamentin sisällä näkyy aiempien tekstien tulkinta tai vaikutus. Kahlasin sen kesällä läpi omasta pokkari-versiostani, jonka sain muutama vuosi sitten Nils Martolalta omakseni. Kiitos Nils ja Yngvill!

Fishbanesta löytää lisää Lotta Valven erinomaisesta väitöskirjasta Early Modes of Exegesis (Åbo Akademi, 2014).

Obianuju Ekeocha: Target Africa – Ideological Neocolonialism in the Twenty-First Century (219s., Ignatius Press 2018)

Luulitko että kolonialismi on ohi? Hörönplöö se mitään ohi on! Raha puhuu!

Obianuju Ekeocha on nigerialainen “biomedical scientist”, joka työskentelee Briteissä. Hän on katolinen ja kirjoitti kirjan Target Africa, jossa hän avaa sitä kuinka eri valtiot (erityisesti pohjosimaat) ja yksityiset järjestöt (erityisesti Bill & Melinda Gates Foundation) painostavat rahalla ja monilla muilla epämoraalisilla tavoilla afrikkalaista lainsäädäntöä ja käytäntöjä. Ekeocha puhuu, mielestäni oikeutetusti, ideologisesta uuskolonialismista. Itselleni ihmeellisin esimerkki oli se, kuinka Ugandan oma ja tilastoissa selkeästi toimiva ABC-ohjelma (Abstinence before marriage; Be faithful in marriage or to one partner; Condom use if A and B are impossible) AIDS:in leviämisen ehkäisemiseksi tuhottiin. Tartuntamäärä taittui muutamassa vuodessa 70%, kun taas monissa muissa maissa, jossa jaettiin pitkälti vain kondomeita, tartunnat pysyivät suurena.

Mitä sitten tapahtui? Humanitaariset järjestöt sanoivat höpö höpö ja jakelivat kondomeja ja sanoivat, että se estää tartunnat. Siveellisyyksistä viis. Niinpä myös Ugandan oma systeemi tuhottiin pikku hiljaa. Koska kertomus oli väärä.

Korostaakseni nyt tässä välissä, en ole humanitaarista apua vastaan ollenkaan. Mutta kieltämättä Target African luettuani olen kysellyt, että millaista apua ja millä keinoin ja kuinka paljon itse afrikkalaisia kuunnellen sitä tarjotaan, ja minkä ideologian kera. Ja kuinka paljon on mukana painostustakin? Kyllä sitä määrärahaa voisi nostaakin.

Suosittelen lukemaan niin vasemmiston kuin oikeistonkin, erityisesti politiikassa ja kehitysyhteistyön piirissä olevat. Target African luettua voi myös todeta, että Suomi mainittu. Torilla tavataan? Tosin Ruotsi siellä enemmän oli framilla.Perusta-lehteen saan toivottavasti jossakin vaiheessa kirja-arvion. Rimakauhu on vain korkealla, että saan tarpeeksi laadukkaan tekstin näin puhuttelevasta ja ravistelevasta kirjasta.

Eija Reinikainen: Leimatut lapset. Kun koulu ei ymmärrä (251s., Helsinki: Otava, 2007)

Eija Reinikainen toimi opettajana monessa eri paikassa, niin huostaanotettujen lasten laitoksessa, erityisopettajana, ensimmäisten luokkien opettajana, yläasteen “tarkkisopettajana” ja niin edelleen. Tässä kirjassa Reinikainen avaa sitä, kuinka lapset saavat helposti “leiman”, josta sitten saakin pyristellä irti pitkään ja hartaasti. Hänelle olennaisinta oli tarjota porkkanaa eikä keppiä, löytää jokaisesta lapsesta vahvuudet ja pitää niistä meteliä, ja jättää ne heikot puolet mainitsematta, kun itsetunto on jo valmiiksi matalalla.

Tämän kirjan soisin kyllä myös rippikouluvetäjien lukevan.

Andrei Sergejeff: Egyptin Historia. Kleopatran ajasta arabikevääseen (432s., Helsinki: Gaudeamus, 2019)

Suomessa ei kauheasti ole Lähi-itään liittyvää kirjallisuutta ylipäänsä. Egyptikin tunnetaan pitkälti vain Kleopatrastaan ja pyramideista. Mutta entäs Kleopatran jälkeen? 2000 vuotta Egyptin historiaa, ja Egyptin kautta koko Lähi-idän historiaa, hyvällä suomella? Ota ja lue. Ainut negatiivinen pointti lienee se, että Sergejeff unohtaa koptilaisen vähemmistön lähes välittömästi, kun arabit astuvat kuvaan. Eikä juutalaisetkaan kauheasti mukana ole. Eiväthän he valtakulttuuria olleetkaan, mutta olemassa kuitenkin! Ja kai heillekin jotakin merkittävää tapahtui ennen aivan viimeisimpiä käänteitä?

Antti Laato: The Origin of Israelite Zion Theology (336s., London: T&T Clark, 2018)

Ei sitä oman väitösohjaajan kirjoja liikaa viitsisi mainita, mutta viimeisin monografia Siion-teologian varhaisvaiheista ja mahdollisesta historiallisesta liittymästä Salomonin temppeliin on kova kirja, sekä metodologisesti että sisällöllisesti. Tämä lienee kiinnostavan enemmän eksegeettejä ja teologian opiskelijoita. Pokkariversiokin taitaa olla nykyään kaupasta saatavilla, mutta hintaa on paljon, joten kirjastosta lainaamaan vain.

Edward Snowden: Pysyvästi merkitty (397s., Helsinki: WSOY)

Luin Snowdenin kirjan oikeastaan pitkälti viime vuonna, mutta valmiiksi sain tämän vuoden alussa. Snowden kuvaa omaelämäkerrassaan mielenkiintoisella tavalla nykyajan vakoilun abc:ta ja kuinka NSA, ja varmasti myös kiinalaisten ja venäläistenkin palvelut, saavat kaiken tietoonsa. Siellä ne työntekijät katselivat alastomia naisia toisten webbikameroista ja hihittelivät toisisilleen ja huutelivat bonuksia, jos tissit näkyivät. Sisäinen valvonta oli mennyt kyberloikassa tiedustelupalveluilla sen sileän. Dystopia on todellisuutta. Perusta-lehdestä (3/2020) löytyy arvosteluni.

Emil Anton: Kahden virran maa: Sivilisaation ja kristinuskon irakilainen tarina (Helsinki: Kirjapaja, 2020)

En ole oikeastaan lukenut Antonin kirjaa sen viimeisessä muodossaan, vaan käsikirjoitusversion. Kiitos mahdollisuudesta olla mukana, Emil! Suomeksi on nyt ensi kertaa saatavilla Antonmaisen sujuvaa ja kevyttä tekstiä todella tuhdista sisällöstään huolimatta. Tämän luettua saa katsauksen niin muinaiseen Lähi-itään, Vanhaan testamenttiin, Jeesukseen, Uuteen testamenttiin kuin erityisesti ensimmäisen vuosituhannen kaikkein suurimpaan kirkkoon, josta täällä latinalaiseksi kristillisyydeksi kutsutun periferian omassa pikkuperiferiassa ei ole ollut mitään hajua. Tästä kirjasta saat tietää, miten kristinusko idässä levisi ja voi hyvin, koki valtavia tappioita ja on nykyään suuren uhan alla. Siellä niitä kristittyjä ihan oikeasti koronavuonna 2020:kin vainotaan.

Ja teologit, syyriaa lukemaan hep! Mutta lukekaa nyt eka kreikka ja heprea kuntoon.

Mikäs oli teikäläisen top ten?

Heprean verbiopin pikakurssi: Gen. 26:2–4

Toissa viikolla pidin Suomen teologisessa instituutissa Biblia Hebraica -lukupiiriä. Olemme tänä syksynä käyneet joka keskiviikko läpi lectio continua -tyyliin Jaakob-kertomusta. Törmäsimme muutamaan jakeeseen, joita märehtimällä saa hyvän yleiskuvan heprean verbiopista. Hyvät naiset ja herrat, saanko esitellä Gen. 26:2–4:

וַיֵּרָ֤א אֵלָיו֙ יְהוָ֔ה וַיֹּ֖אמֶר אַל־תֵּרֵ֣ד מִצְרָ֑יְמָה שְׁכֹ֣ן בָּאָ֔רֶץ אֲשֶׁ֖ר אֹמַ֥ר אֵלֶֽיךָ׃

גּ֚וּר בָּאָ֣רֶץ הַזֹּ֔את וְאֶֽהְיֶ֥ה עִמְּךָ֖ וַאֲבָרְכֶ֑ךָּ כִּֽי־לְךָ֣ וּֽלְזַרְעֲךָ֗ אֶתֵּן֙ אֶת־כָּל־הָֽאֲרָצֹ֣ת הָאֵ֔ל וַהֲקִֽמֹתִי֙ אֶת־הַשְּׁבֻעָ֔ה אֲשֶׁ֥ר נִשְׁבַּ֖עְתִּי לְאַבְרָהָ֥ם אָבִֽיךָ׃

וְהִרְבֵּיתִ֤י אֶֽת־זַרְעֲךָ֙ כְּכֹוכְבֵ֣י הַשָּׁמַ֔יִם וְנָתַתִּ֣י לְזַרְעֲךָ֔ אֵ֥ת כָּל־הָאֲרָצֹ֖ת הָאֵ֑ל וְהִתְבָּרֲכ֣וּ בְזַרְעֲךָ֔ כֹּ֖ל גֹּויֵ֥י הָאָֽרֶץ׃

Olen värittänyt kaikki verbit hieman eri väreillä, oheisen ”Tikkurilan värikartan” avulla:

Indikatiivin imperfekti (impf.ind.)
Konsekutiivinen imperfekti (impf.kons.)
Indikatiivin perfekti(perf.ind.)
Konsekutiivinen perfekti (perf.kons.)
Imperatiivi (imp.)
Jussiivi (juss.)
Kohortatiivi (koh.)

Paitsi että tekstipätkässä löytyy näin monta eri muotoa (vain ei-finiittiset infinitiivit ja partisiipit puuttuvat), niin siitä löytyy myös seuraavia verbivartaloita: qal, nif’al, hif’il, pi’el ja hitpa’el. Eli päävartaloista vain hif’ilin passiivi håf’al, sekä pi’elin passiivi pu’al puuttuvat. Lisäksi muoto-opin kannalta löytyy monia eri tavalla heikkoja verbejä (I-א, I-נ, I-י, II-יו, III-ה, II-ר). Siksi tekstipätkä toimii mainiona johdatuksena siihen, miten verbivartalot muuttavat verbin merkitystä, ja miten eri ”tempukset” (paremman termin puutteessa) toimivat ja liittyvät toisiinsa syntaktisesti.

Lähden purkamaan tekstiä verbi verbiltä. Aloitetaan jakeesta 2.

Ensimmäinen verbi וַיֵּרָ֤א on nif’alin konsekutiivinen imperfekti verbistä ראה eli qalissa ”nähdä”. Nif’alin merkitys on usein passiivinen tai refleksiivinen suhteessa qaliin. Joten tässä sen merkitys on ”näyttäytyä” tai paremmalla suomella ”ilmestyä”. Jahve siis ilmestyi hänelle. Vaikka konsekutiiviset muodot yleensä seuraavat indikatiivimuotoja, niin pidemmässä kappaleessa ne voivat myös toimia itsenäisesti (Nyberg §86ff). Konsekutiiviset imperfektit viittaavat silloin yleensä yksittäisiin tapahtumiin menneessä ajassa, kun taas konsekutiiviset perfektit viittaavat tulevaan aikaan tai toistuvaan tekemiseen menneessä ajassa (Nyberg §86ii).וַיֹּ֖אמֶר (kons.impf.yks.3.m.אמר ”sanoa”) jatkaa lausetta.

Konsekutiiviset imperfektit toimivat juuri näin, ketjuna. Ketju etenee aina seuraavaan tilanteeseen ja tapahtumaan: Ensiksi Jahve näyttäytyy hänelle ja sitten hän sanoo. Tai ne voivat toimia myös samanaikaisena: ”Jahve näyttäytyi ja sanoi”.

Muoto-opillisesti vielä huomio: normaalisti nif’al-vartalon prefiksi eli etuliite (נ) sulautuu ensimmäiseen juurikonsonanttiin, ja se näkyy kahdentumisena. ר ei kuitenkaan voi laryngaalien tavoin kahdentua, ja siksi tilalle tulee vokaalipidennys. Koska verbi on myös III-ה (eli viimeinen juurikonsonantti on ה, tai itseasiassa kielihistoriallisesti י), niin se häipyy kokonaan muodosta.

Qalin jussiivi אַל־תֵּרֵ֣ד tulee verbistä ירד eli ”laskeutua”. Tässä jussiivi toimii kieltävänä käskymuotona, eli ”älä laskeudu”. Jussiivi, imperatiivi ja kohortatiivi ovat modaalisia ”tempuksia”, usein kehottavassa merkityksessä. Imperatiivi löytyy vain 2. persoonan muodoille (sinä, te), kun taas kohortatiivi toimii yksikön ja monikon ensimmäisessä persoonassa (minä, me). Jussiivi taas toimii sekä 2. että 3. persoonassa, ja sen kieltomuodot toisessa persoonassa ottavat tavallaan imperatiivin paikan, sillä imperatiivin kieltomuotoja ei ole seemiläisissä kielissä yleensäkään. Jussiivi aloittaa tässä Jumalan diskurssin. Jussiivin tunnistaa siitä, että kieltosana on אל eikä לא, jota käytetään indikatiivin imperfektin kanssa. Koska verbi on I-י, niin ensimmäinen juurikonsonantti katoaa jussiivissa.

Seuraava qalin imperatiivi שְׁכֹ֣ן (juuresta שכן, ”asettua, asua”) on tavallaan jatkoa jussiiville. Qalin indikatiivin imperfekti אֹמַ֥ר (yks.1., juuresta אמר, ”sanoa”), toimii taas sivulauseessa (huom. relatiivipronomini אשר, ”joka, mikä”). Tässä tapauksessa se viittaa futuuriin (karvalakkimallissa im-perfect, eli jotakin, mikä ei ole vielä loppuunsaatettua, ks. myös Nyberg §86p), siis ”jonka minä sanon sinulle.” Mikäli kyseessä olisi mennyt aika, olisi käytetty indikatiivin perfektiä, kuten jäljessä toisessa relatiivilauseessa tapahtuu (נשבעתי). Koska verbi on I-א, niin indikatiivin imperfektin yksikön ensimmäisen prefiksi א sulautuu verbijuuren radikaaliin א, eikä sitä siksi näy muuten kuin vokaalimuutoksena. Pelkät konsonantit voisi tulkita myös qalin perfektin yksikön kolmannen maskuliiniksi, mutta syntaktisesti siinä ei olisi järkeä: ”Asetu maahan, jonka hän on sanonut sinulle.”

Näin ollen ensimmäinen jae voidaan kääntää: ”Herra näyttäytyi hänelle ja sanoi: ’Älä mene Egyptiin. Asetu maahan, jonka kerron sinulle.’

Jae 3 alkaa qalin imperatiivilla גּ֚וּר, ”asua muukalaisena”. Samasta juuresta tulee myös substantiivi גֵר, ”muukalainen”, joka esiintyy usein erityisesti 5. Mooseksen kirjassa. Koska kyseessä on niin sanottu keskeltä heikko (II-יו) verbi, niin sen imperatiivi vastaa infinitivus constructusta (joka on samalla näiden verbien sanakirjamuoto). Indikatiivin perfektissä verbi olisi גַר.

Seuraava verbi on qalin kohortatiivi וְאֶֽהְיֶ֥ה, verbistä היה ”olla, tulla joksikin”. Kyseinen verbi on yleisin verbi, ja samalla todella heikko (kaikki juurikonsonantit ovat heikkoja). Mistä sen tietää olevan kohortatiivi? Ei tiedäkään, sillä III-ה -verbien kohdalla kohortatiivin tunnus, nimittäin suffiksi ה (tyyliin אקטלה) ei näy, koska samanlainen ה löytyy lopusta jo juuresta myös indikatiivin imperfektissä. Syntaksi kuitenkin paljastaa verbin kohortatiiviksi.

Nimittäin kohortatiivi, johon on liitetty ו-konjunktio, jatkaa aiempaa imperatiivia, jussiivia tai kohortatiivia ja ilmaisee ajatellun seurauksen tai tarkoituksen (Nyberg §87i). Samoin toimivat myös imperatiivi ja jussiivi (Nyberg §87b, d). Tässä tapauksessa גור toimii imperatiivina, johon ו yhdistää kohortatiivin אהיה. Siis: ”Asu muukalaisena tässä maassa, niin minä olen kanssasi.” Huomaa, että גור-verbin edellä ei ole ו-konjunktiota, ja sen takia sillä ei ole samanlaista yhteyttä שכן-imperatiiviin aiemmassa jakeessa.

Seuraava pi’elin kohortatiivi  וַאֲבָרְכֶ֑ךָּ (verbistä ברך”siunata”) on myös yhdistettynä samaan ketjuun, jonka aloittaa גור. Toisin sanoen tämä kohortatiivi jatkaa ajateltua seurausta: ”Asu muukalaisena tässä maassa, niin minä olen kanssasi ja siunaan sinua.” Eli ברך toimii syntaktisesti samassa alistusasemassa suhteessa גור-imperatiiviin kuin אהיה. Muoto-opillisesti voi vielä huomioida, että verbissä ברך pi’elille tunnusomainen keskimmäisen juurikonsonantin kahdentuminen ei näy, sillä ר toimii kuten laryngaalit (א, ע,ה, ח), jotka eivät kahdennu. Sen sijaan kahdennus näkyy edeltävän vokaalin pidennyksenä (בָ eikä בַ).

Seuraava indikatiivin imperfekti אֶתֵּן֙ (verbistä נתן, ”antaa”) on sivulauseessa, jonka paljastaa כי (sillä). Nyt imperfektimuoto ei ole yhdistetty aiempiin kohortatiiveihin tai imperatiiviin, vaan se on itsenäinen muoto. Indikatiivin imperfektillä on usein tulevaan viittaava merkitys, ja se sillä on selkeästi tässäkin. Suomeksi se voidaan kääntää preesensillä: ”Sillä sinulle ja siemenellesi annan kaikki nämä (האל) maat.” נתן on sekä alusta että lopusta heikko verbi, ja sen eri muodot kannattaa opetella ulkoa. Imperfektissä ensimmäinen juurikonsonantti נ on sulautunut ת:n, ja näin kahdentanut sen.

Konsekutiviiset perfektit jatkavat usein juuri indikatiivin imperfektiä. Tosin ne jatkavat myös indikatiivin perfektiä joissakin sen merkityksissä, mutta ei kaikissa, sekä myös käskymuotoja (imperatiivi, jussiivi, kohortatiivi, Nyberg §86gg). Tässä tapauksessa syy on selkeä. וַהֲקִֽמֹתִי֙ (hif’il verbistä קום. qal: ”nousta”, hif’il kausatiivinen eli ”nostaa”) ottaa indikatiivin imperfektistä ajallisen merkityksensä (futuurinen) ja on sille alisteinen. Hif’iliksi verbin tunnistaa etuliitteestä eli prefiksistä ה, joka ei voi olla myöskään nif’alin imperatiivi (johon ilkeästi tulee ה eteen), sillä verbimuoto on perfekti (תי-pääte lopussa).

Indikatiivin perfekti נִשְׁבַּ֖עְתִּי (nif’al שׁבע ”vannoa”) tunnistaa nif’aliksi prefiksistä נ. Tässä tapauksessa III-ע ei tuota myöskään vokaalimuutoksia, eli vokaalitkin muistuttavat nif’alin vokaaleita. Miksi kyseessä on indikatiivin perfekti eikä konsekutiivinen perfekti? Siitä yksinkertaisesta syystä, että kyseessä on relatiivilause, joka määrittää substantiivia שׁבועה (vala, sama juuri שבע kuin verbissä). Tässä tapauksessa indikatiivin perfekti viittaa menneeseen aikaan (Nyberg §86g): ”nostan (eli toteutan) valan, jonka vannoin isällesi Abrahamille.” (myös perfekti käy: ”jonka olen vannonut isällesi Abrahamille”)

Kerrataan jae kolme:

”Asu muukalaisena tässä maassa, niin minä olen sinun kanssasi ja siunaan sinua, sillä sinulle ja sinun siemenellesi minä annan kaikki nämä maat, ja toteutan valan, jonka vannoin isällesi Abrahamille.”

Jae neljä jatkaa konsekutiivisella perfektillä וְהִרְבֵּיתִ֤י verbistä רבה (qal: ”olla suuri/lukuisa”, hif’il: kausatiivinen eli ”tehdä lukuisaksi”). Hif’il-muodon tunnistaa taas etuliitteestä ה. Nyt relatiivilause on loppunut, ja konsekutiivinen perfekti jatkaa samalla tasolla aiemman konsekutiivisen perfektin kanssa, joka taas on liittynyt indikatiivin imperfektiin. ”Sillä … annan … ja nostan … ja teen lukuisaksi sinun siemenesi, kuin taivaan tähdet.”

Jakeesta löytyy vielä kaksi konsekutiivista perfektiä, jotka toimivat samassa tasossa aiempien konsekutiivisten perfektien kanssa. Qalin konsekutiivinen perfekti וְנָתַתִּ֣י on jo tutusta juuresta נתן, ”antaa” (tällä kertaa jälkimmäinen נ on sulautunut perfektin persoonapäätteeseen תי). Sen sijaan kinkkisempi, myös teologisesti, on hitpa’elin konsekutiivinen perfekti וְהִתְבָּרֲכ֣וּ verbistä ברך, joka pi’elissä on ”siunata”. Hitpa’elin nimittäin usein kerrotaan antavan verbille resiprookkisen eli vastavuoroisen tai refleksiivisen merkityksen: ”siunata itseään siunauksella / toivoa itselleen samanlaista siunausta kuin (ilmaistaan ב-prepositiolla)”. Viimeisin näistä on itseasiassa William Holladayn sanakirjan (joka perustuu HALOT:iin) antama merkitys tälle sekä nif’alille, joka esiintyy muualla samassa formelissa (ks. esim. Gen. 12:3). David J.A. Clinesin uusin mammuttisanakirja The Dictionary of Classical Hebrew (1993–2011) taas antaa nif’alille puhtaasti passiivisen merkityksen, kun taas hitpa’el saa refleksiivisen ”siunata itseään”.Septuaginta taas on kääntänyt kaikki kohdat passiivin indikatiivin futuurilla ἐνευλογηθήσονται.

Nyberg selittää sanakirjassaan, että nif’al toimi alunperin refleksiivinä qalille, jopa resiprookkisessa eli vastavuoroisessa merkityksessä, mutta se on sen jälkeen liukunut passiiviksi ja ottanut vanhan qalin passiivin paikan (Nyberg §78e). Samoin hitpa’el toimii osaksi refleksiivinä pi’elille, joka voi harvoin muuttua puhtaaksi passiiviksi (esim. התחלל tulla ylistetyksi, Sananl. 31:30) (Nyberg §78p–q).

Mielenkiintoista tässä on nyt pohtia, että mikä on ero nif’alin ja hitpa’elin välillä vai onko sitä ollenkaan. Miten nif’al on suhteessa pitkälti ainoastaan pi’elissä olevaan verbiin, jolta kuitenkin löytyy myös vanha qalin passiivin partisiippimuoto (ְבָרוּך)? Entä miten tulisi selittää se, että toisaalla formelissa on juuri nif’al ja toisaalla taas hitpa’el? Onko niin, että nämä on ajateltu merkitsevän samaa, vai onko niissä jotakin eroa? On tärkeää myös muistaa, että sanakirjat sinänsä eivät anna lopullista totuutta, kun kyseessä on muinaiset kuolleet kielet. Molempiin käännösratkaisuihin voi löytää perusteita. Itse ehkä menisin Clinesin mukaan, ja tässä tapauksessa tukeudun myös Nybergiin. Sekä nif’al että hitpa’el voidaan tulkita passiivisessa merkityksessä. Lisäksi Septuagintan käännös tukee tätä tulkintaa, puhumattakaan myöhemmästä reseptiosta Uudessa testamentissa.

Näin ollen viimeinen jae voidaan kääntää seuraavalla tavalla suomeksi: ”Teen sinun jälkeläisesi lukuisaksi kuin taivaan tähdet. Annan jälkeläisillesi kaikki nämä maat, ja kaikki maailman kansat tulevat siunatuiksi jälkeläisissäsi/siemenessäsi/jälkeläisessäsi (tai vaihtoehtoisesti: ”kaikki maailman kansat toivovat itselleen samanlaista siunausta kuin jälkeläisilläsi on”)”.

Näytän vielä graafisesti syntaksin ”alistussuhteet”. Vasemmalle sisennetyt ovat aina suhteessa oikean reunan edelliseen verbiin.

		וַיֵּרָ֤א אֵלָיו֙ יְהוָ֔ה וַיֹּ֖אמֶר
		אַל־תֵּרֵ֣ד מִצְרָ֑יְמָה
		שְׁכֹ֣ן בָּאָ֔רֶץ
	אֲשֶׁ֖ר אֹמַ֥ר אֵלֶֽיךָ׃
		גּ֚וּר בָּאָ֣רֶץ הַזֹּ֔את
	וְאֶֽהְיֶ֥ה עִמְּךָ֖
	וַאֲבָרְכֶ֑ךָּ
		כִּֽי־לְךָ֣ וּֽלְזַרְעֲךָ֗ אֶתֵּן֙ אֶת־כָּל־הָֽאֲרָצֹ֣ת הָאֵ֔ל
	וַהֲקִֽמֹתִי֙ אֶת־הַשְּׁבֻעָ֔ה
אֲשֶׁ֥ר נִשְׁבַּ֖עְתִּי לְאַבְרָהָ֥ם אָבִֽיךָ׃
	וְהִרְבֵּיתִ֤י אֶֽת־זַרְעֲךָ֙ כְּכֹוכְבֵ֣י הַשָּׁמַ֔יִם
	וְנָתַתִּ֣י לְזַרְעֲךָ֔ אֵ֥ת כָּל־הָאֲרָצֹ֖ת הָאֵ֑ל
	וְהִתְבָּרֲכ֣וּ בְזַרְעֲךָ֔ כֹּ֖ל גֹּויֵ֥י הָאָֽרֶץ׃

 

Ja loppuun vielä käännös:

1)”Herra näyttäytyi hänelle ja sanoi:
2) ’Älä mene Egyptiin.
3) Asetu maahan,
3a) jonka minä sinulle kerron.
4 Asu muukalaisena tässä maassa,
4a) niin minä olen kanssasi
4b) ja siunaan sinua.
5) Sillä sinulle ja sinun jälkeläisillesi annan kaikki nämä maat
5a) ja toteutan valani,
5aa) jonka vannoin isällesi Abrahamille.
5b) Teen jälkeläisesi lukuisaksi kuin taivaan tähdet,
5c) ja annan jälkeläisillesi kaikki nämä maat.
5d) Sinun jälkeläisissäsi tulevat siunatuiksi kaikki maailman kansat.'”

Heprea on mielenkiintoista, eikö totta? Muun muassa tällaisia asioita käymme läpi Suomen teologisen instituutin heprea-piiriissä keskiviikkoisin, klo 10.00–11.00. Käymme toki myös läpi ihan perusmuotojen tunnistamistakin, mutta raapaisemme myös tekstiä pintaa syvemmältä. Tervetuloa mukaan!

Syksyn ajan vielä luemme Genesiksestä Jaakob-kertomusta. Keväällä mahdollisesti siirrymme klassisiin Vanhan testamentin teksteihin. Silloin aikakin voi muuttua. Lisätiedot löytyvät STI:n sivuilta ohjelma-osiosta.

Lue kieliä, se kannattaa!

P.S. Suomen teologisen instituutin 30-vuotisjuhlajulkaisussa käsitellään alkukieliä muutaman eri artikkelin verran. Kreikka-suomi ja heprea-aramea-suomi -sanakirjat tehnyt Matti Liljeqvist käsittelee Raamatun editioita. Lähetystyöntekijä Mikko Tiira käsittelee Novumin käyttämistä seurakuntatyössä. Meikäläinen taas on kirjoittanut artikkelin, jossa perustelen kielten tärkeyttä teologin työkalupakissa, annan vinkkejä niiden opiskeluun, pitkälti omien kokemusteni pohjalta, sekä esittelen laajan valikoiman eri apuvälineitä, joita meillä nykyään on käytössä.

Kirjallisuutta:

Clines, David J.A.(ed.): The Dictionary of Classical Hebrew. Sheffield: Sheffield Phoenix Press. 1993–2011.

Holladay, William L. (ed.): A Concise Hebrew and Aramaic Lexicon of the Old Testament. Leiden: Brill 1988.

Nyberg, H.S.: Hebreisk grammatik. Andra upplagan. Stockholm: Almqvist & Wiksell 1972. (Reprinted in Sweden by Universitetstryckeriet, Uppsala 2006)

Tanskanen, Topias: ’Aika itkeä ja aika nauraa, aika opiskella kreikkaa ja hepreaa’ – Kirkon parhaaksi 30 vuotta. Toim. Timo Eskola & Jari Rankinen. Iustitia 35. Helsinki: Suomen teologinen instituutti 2018. ss. 116–137.

Kiitos Suomen teologinen instituutti

Kun keltanokkana saavuin Helsinkiin opiskelemaan teologiaa, olin jo tutustunut Suomen teologiseen instituuttiin nettisivujen kautta. Minulla ei ole mitään herätysliiketaustaa, vaan tulen aivan perusseurakunnasta, mutta olin joskus netissä selatessani päätynyt sivuille ja kuullut muualtakin hyvää STI:stä.

Fuksivuonna luin paljon. Asuin soluasunnossa Helsingissä, ja sosiaalinen elämäni pyöri pitkälti Lempäälässä, josta olin kotoisin, sekä Tampereella, jossa silloinen tyttöystäväni ja nykyinen vaimoni asui. Toinen sosiaalisen elämän paikka olivat yöt tietokonepelien äärellä ja Mumblessa. Näillä eväillä mentiin eteenpäin.

Se tarkoitti samalla sitä, että oli paljon aikaa lukea ja panostaa kirjallisuuteen. Samalla, kun halusin päästä Åbo Akademiin ja opiskelin itsenäisesti ja kielikeskuksen kursseilla ruotsin kieltä, syvennyin myös heprean kieleen ja tein jonkin verran peruskursseja. Peruskurssien ohella luin muutakin eksegeettistä kirjallisuutta. Tein tavallaan tuplatyötä. STI:n luennoilla opin valtavan paljon eksegetiikan eli Raamatun selitysopin historiasta ja erilaisista (tieteen)filosofisista aatesuuntauksista, jotka enemmän tai vähemmän sekä tiedostaen että tiedostamatta vaikuttivat ja vaikuttavat akateemisen(kin) tutkimuksen taustalla.

Kävin paljon luennoilla ja jonkin verran päiväkahvihartauksissa. Kävin lisäksi syyskauden avajaisten kuuluisilla kirjakirppiksillä, ja lähes tyhjä IKEA-hylly täyttyi nopeasti kirjallisuudella, jota tosin tilasin jonkin verran myös ulkomailta. Sen enempää en vielä osallistunut STI:n toimintaan.

Minulla ei ollut teologian opintojen alussa varsinaista kutsumusta pappeuteen – vaikka tulinkin seurakuntanuoritaustasta ja mielsin ja miellän ja identifioin itseni kristityksi. Myöskin luterilaisuutta ja Lutheria kohtaan suhtautumiseni oli enemmänkin hieman kriittistä (mikä toisaalta oli ihan hyvästä). Uskonpuhdistajan nimen mainitseminen lähinnä ärsytti. Mitä auktoriteettiuskoa tämä on? Lutherillako täällä asioita perustellaan? Eikö Raamatun pitäisi olla keskiössä? N.T. Wrightin ”Luther got it all wrong” -analyysin myötä suhtautuminen luterilaisuutta kohtaan jopa jyrkkeni hetkeksi. Toisaalta luin ruotsiksi paljon Bo Giertziä, ja hänen kirjojensa kautta löysin samaan aikaan toisenlaista ”luterilaisuutta”. Oikeastaan (evankelis-)katolisuutta. Giertz näki esimerkiksi Kristi kyrka -teoksessaan vuodelta 1939 Svenska kyrkanin katolisen kirkon ilmentymänä juuri Ruotsin alueella. Katolisuus ei ollut roomalaiskatolisten yksinoikeutta. Kirjassa muuten suhtaudutaan varsin kovin sanankääntein kaikkea lahkolaisuutta ja jakautumista vastaan ja nähdään kirkkojen jakautuminen suurena syntinä. Sitä on hyvä miettiä tässä ajassa etenkin änkyröiden keskuudessa. Giertzistä olen kirjoittanut lyhyen esittelyn täällä.

Toisen vuoden vietin intissä varusmiespappina ja luin paljon Wrightia (muun muassa Justification: God’s view and Paul’s Vision, Simply Jesus ja kaksi ensimmäistä osaa Wrightin isosta sarjasta, nimittäin The New Testament and the People of God sekä Jesus and the Victory of God. Silloin oli tarkoitus kirjoittaa Wrightista kunnolla, kuten täältä ilmenee. Ruotsinkielisessä blogissani olen kirjoittanut Wrightista enemmänkin. Samalla jatkoin Giertzin parissa ja luin vastapainoksi Jonas Gardellin kirjan Om Jesus. Hauskoja kontrasteja. Jo aiemminkin olin alkanut pohtia pappeutta, mutta intin aikana heräsin miettimään sitä enemmänkin. Jatkoin toista lukuvuotta Helsingissä ja jäin vahvemmin STI:n koukkuun.

Luentosalista tie vei yhä useammin myös kahvihuoneeseen, ja kirjasto tuli tutummaksi. Vaikka en juurikaan ollut jaksanut aktiivisesti verkostoitua tai tutustua uusiin ihmisiin, olin saanut joitakin ystäviä. Heidän kanssaan tuli reflektoitua paljon teologiaa, kirkkoa ja muutenkin elämää. Sain myös tarjouksen opettaa edesmenneen professori Heikki Räisäsen (esittely hänen omaelämäkerrastaan täällä) kirjaa Mitä varhaiset kristityt uskoivat? Kansanlähetysopistolla, tosin valmennuskurssilla. Se oli mielenkiintoinen tehtävä. Luin sekä suomenkielisen teoksen että Rise of Christian Beliefsin ja hieman muuta taustakirjallisuutta ja sain varsin hyvän tuntuman tähän eksegetiikan ”koulukuntaan” ja tapaan argumentoida. Samalla vahvistui käsitys siitä, miten erilaisia lähtökohtia ja koulukuntia akateemisessa eksegetiikassa sekä Vanhan että Uuden testamentin puolella oikeasti on. Antaa argumenttien puhua puolestaan.

Kirjahylly jatkoi täyttymistään, ja nykyään se pullottaa. Luterilaisuus ja jopa Luther tulivat merkittävämmiksi. Kävin läpi oman pohdintani siitä, miksi luterilainen kirkko (Seppo A. Teinosen sanoin) voi olla nykypäivänä enää erossa Roomasta. Tulin siihen johtopäätökseen, että tämän kirkon virallinen teologia on riittävää oikeuttaakseen omana kirkkona pysymisen.

Timo Eskolan luennoilla Uuden testamentin narratiivisen teologian parissa oli valtavan hienoa. Jonakin keväänä järjestimme aamuisin Laudes–hetkiä, jolloin opin myös jotakin liturgiikasta ja hetkipalvelusten merkityksestä. (Olin niihin tutustunut tosin myös Giertzin kautta). Systemaattisen teologian kysymyksenasettelut kiinnostivat. Tajusin, että on syytä perehtyä laaja-alaisesti koko teologian kenttään, vaikka erikoistuukin vain johonkin yhteen aihealueeseen. Åbo Akademissa omalla linjallani piti lukea kandidaattina 10 opintopistettä käytännöllistä teologiaa, dogmatiikkaa, UT:n eksegetiikkaa, VT:n eksegetiikkaa (johon sisältyi 2 op judaistiikkaa), teologista etiikkaa ja uskonnonfilosofiaa, uskontotiedettä ja kirkkohistoriaa. Tämä yleistietämys on auttanut valtavasti. Tämä yleistietämys kasvoi paljon juuri STI:n lisäluentojen ja keskustelujen ansiosta, erityisesti eksegetiikan ja systemaattisen teologian aloilta, mutta myös muiden perinteisten aineiden osalta. Samalla opin myös saarnataitoa ja retoriikkaa.

STI:ssä järjestimme myös eri kielten lukupiirejä. Muutaman opiskelijan kanssa luin Novumia jo siinä vaiheessa, kun peruskurssista oli käyty vasta puolet. Auttoi valtavasti. Toisen opiskelijan kanssa päätimme verestää myös heprean taitojamme lukemalla viikoittain VT:n tulevan sunnuntain lukukappaleen Biblia Hebraicasta. Palatessani pääkaupunkiseudulle paremmilla heprean ja kreikan taidoilla varustettuna jatkoin omalta osaltani Biblia Hebraica -lukupiirin pitämistä. En sano, että osaan kieliä vielä hirveän hyvin, mutta ilman STI:n tukea kielitaitoni olisi heikompi.

2011–2014 olin siis enemmän tai vähemmän aktiivisesti mukana STI:n toiminnassa. Koin ja koen, että se on antanut paljon aina tiedosta myös hengellisen elämän ja työn pohdintaan.

Vaihtaessani Åbo Akademin puolelle ja muuttaessani Turkuun STI:n työn seuraaminen jäi vähemmälle, koska en käynyt juuri koskaan Helsingissä. Tässä vaiheessa luentojen videointi oli tosin alkanut, mutta varsin vaatimattomin resurssein. Välillä äänenlaatu oli heikko, mutta tiskatessa kuuntelimme vaimoni kanssa usein näitä luentoja. Tai vaimo joutui kuuntelemaan ja minä tiskasin ja päätin, mitä silloin kuunnellaan. Nykyäänhän STI:n luentovideoiden laatu on korkea uuden laitteiston ansiosta.

Syksyllä 2016 jouduin muuttamaan takaisin pääkaupunkiseudulle, ja siten ”palasin STI:n yhteyteen”. Tässä vaiheessa sain lukupaikan ja myöhemmin tutkijapaikan ollessa vapaana myös oman huoneen, jossa saatoin lukea rauhassa ja tehdä suorituksia etänä Åbo Akademiin sekä opiskella nykyhepreaa, sumeria ja tänä lukuvuonna akkadia Helsingin yliopistossa. Nyt sitten vuodenvaihteen jälkeen tuli väännettyä gradua enemmän tai vähemmän aktiivisesti aamuyhdeksästä iltayhdeksään. Samalla tuli juteltua teologian erityiskysymyksistä ja teologiasta ylipäänsä esimerkiksi tutkija Timo Eskolan kanssa useissa lounas- ja kahvipöytäkeskusteluissa. Kun jouduin yhä enemmän tekemisiin (C.S. Peircen) semiotiikan kanssa, sain Eskolan innostumaan järjestämään pop up -luentoja semiotiikasta. Näiden kautta sain lisävalaistusta aihealueeseen, jota en aiemmin ollut oikein ymmärtänyt. En silti sano, että vieläkään sitä täysin tajuaisin. Hermeneutiikan kysymykset ovat askarruttaneet paljon viime aikoina, ja nämä keskustelut ja luennot ovat olleet omiaan auttamaan koko homman miettimisessä uudelleen ja perusteiden pöyhimisessä.

Ennen pääsiäistä hain teologie magister -paperit Turusta. Kuudesta teologian opiskeluvuodesta kaksi on tapahtunut Helsingin yliopistossa ja neljä enemmän tai vähemmän STI:n tiloissa. Samalla olen istunut STI:n luentosalissa tai kuunnellut kotona YouTubesta luentoja retoriikasta, saarnataidosta, eksegetiikan suurista kysymyksistä, arkeologiasta, uusimmasta Jeesus-tutkimuksesta, luterilaisista tunnustuskirjoista, uskontodialogista kolmen Abrahamin perillisen kesken, missiologiasta, heprealaiskirjeestä, Uuden testamentin narratiivisesta teologiasta, semiotiikasta, kirkko-opista, varhaiskirkon heresioista, Raamatun punaisista langoista, C.S. Lewisistä, sielunhoidosta, kirkkohistoriasta… listaa voisi jatkaa vielä pidemmällekin. Sen lisäksi olen puhunut lukemattomia tunteja teologiaa, opiskellut hepreaa ja kreikkaa, ostanut kirjakirppikseltä varmaan (todella varovaisesti arvioituna) yli sata kirjaa 0,10–1,00 euron hintaan, saanut mahdollisuuksia kirjoittaa, oppinut tuntemaan hienoja ihmisiä, kriiseillyt oman kutsumukseni kanssa.

Siispä. Kiitos näistä vuosista STI ja kaikki te työntekijät (pääsihteerit Henrik Perret, Ville Auvinen ja Jari Rankinen, tutkija Timo Eskola ja sihteerit Kirsi Sell ja Kirsi Kuru), sekä kaikki te muut kävijät ja ystäviksikin päätyneet ystävykset. Ilman teitä en tietäisi enkä ymmärtäisi mitään, tai ainakin paljon vähemmän. Nyt ymmärrän edes vähän enemmän.

Joku aika sitten Göttingenin yliopiston itäisen kirkkohistorian emeritusprofessori Jouko Martikainen piti puheen Åbo Akademissa tapahtumassa, josta minulla ei kauheasti muita muistikuvia hänen puhettaan lukuun ottamatta ole. Hän aloitti kertomalla olevansa paikalla olevista kaikkein pitkäaikaisin oppilas. Olihan hän aloittanut teologian opintonsa 50-luvulla, ja opiskelu on yhä kesken!