Ahdasmieliset konservatiivit

Mistä on syntynyt kuva siitä, että “konservatiiviset” kristityt tuomitsevat homot yhdeltä istumalta helvettiin? Ainakin sellainen käsitys itselleni on muodostunut erilaisten mediassa julkaistujen puheenvuorojen, kommenttien ja kolumnien pohjalta. Ja tähän voin lisätä, että näitä käsityksiä löytyy paitsi kirkon ulkopuolelta ateistisista piireistä, myös kirkon sisältä “liberaali”-siiveltä. Ajatteluprosessin tuloksena löysin kaksi pääasiallista tekijää: sekulaarimedian antama kuva kristinuskosta yhdistettynä perustietojen puutteeseen sekä seurakuntapiirien kulttuuri.
Käsitelläänpä ensiksi sekulaarimedian (ja osittain kristillisen median) antamaa kuvaa kristinuskosta ja kristinuskon perustietojen puuttumista. Voimme olla montaa mieltä siitä, kuinka kannattavaa on puhua vaikkapa Facebookissa tai ylipäätänsä sekulaarin median keskustelupalstoilla koko homoasiasta, kun toisella puolella kuva kristinuskon perusasioista, kuten synnistä, lankeemuksesta, lunastuksesta ja taivaasta/helvetistä on täysin erilainen. Vai mitä kertoo se, että suurin osa kadulla vastaan tulevista ajattelee, että kristinuskon sanoma on se, että hyvillä teoilla pääsee taivaaseen? Jos perustiedot ovat tätä luokkaa, asiaa voisi verrata siihen, että käytännöllisen fysiikan professori kertoisi akateemisen kielen hienouksin suihkumoottorin toiminnasta tavalliselle kaduntallaajalle, joka luki sen yhden kurssin fysiikkaa 30 vuotta sitten lukiossa, näin kärjistetysti. Yli menee, ja korkealta!
Sekulaarimedia tuntuu tuovan kristinuskosta esille vain sen eettisen puolen, joka erityisesti nykypäivänä on erittäin sekainen verrattuna siihen, mitä se joskus on ollut. Tästä syystä ja perustietojen puuttumisesta johtuen itsestänikin tuntuisi varsin kohtuuttomalta, että homoseksuaalisen teon tekeminen sanottaisiin synniksi. Tämän eräs kohuilta viime syksyltä todisti. Kyllä minustakin kristinusko olisi hyvin kohtuutonta ja tuomitsevaa, jos hyvillä teoilla mentäisiin taivaaseen ja homot tuomittaisiin helvettiin sen takia, että he nyt sattuvat olemaan homoja ja “God hates fags”. En minäkään tahtoisi tukea tällaista kristinuskoa tai kuulua tällaiseen kirkkoon.
Pasi Turunen suomensi blogissaan otteen C.S. Lewisin kirjasta The Business of Heaven.
”Kristinusko käskee ihmisiä tekemään parannuksen ja lupaa heille anteeksiantamuksen. Sillä ei siis ole mitään (sikäli kun minä ymmärrän) sanottavaa henkilölle, joka ei ymmärrä tehneensä sellaista mistä olisi tehtävä parannus, ja joka ei tunne tarvitsevansa anteeksiantamusta. Vasta tajuttuasi, että on olemassa todellinen Moraalinen Laki, ja Valta tuon lain takana, ja että olet rikkonut tuota lakia ja toiminut väärin suhteessa tuohon Valtaan — vasta kaiken tämän jälkeen, eikä hetkeäkään aikaisemmin, kristinusko alkaa puhutella. Kun tiedät olevasi sairas, alat kuunnella lääkäriä.”
Lisätään sekametelisoppaan vielä se kirkollinen buumi, joka tällä hetkellä on vallalla. Kristinuskon ytimeen haluttaisiin nostaa se hyvän elämän eläminen eikä Jeesuksen seuraaminen. Kristinuskosta tehdäänkin korkean moraalin etiikkaa, jossa poistetaan vanha kulahtanut patriarkaalisen yhteiskunnan etiikka ja muodostetaan uusi mahtava etiikka uuden maailman tietämyksellä, ja sen etiikan korkein Moraali on Jumala. Teran sanoin: “Mieti sinä, onko sitä Kanttia, / kategorista imperatiivia.”
Mutta kun asia ei ole aivan niin. Asia on niin, että jokainen meistä tekee syntiä – ja nyt tarkoitan, että aivan jokainen meistä tekee syntiä. Allekirjoittanutkin tekee joka päivä syntiä. Ja tasan jokainen kristitty, niin konservatiivi kuin liberaalikin voi tuomita itsensä saman tien alimpaan helvettiin täsmälleen samoin perustein, jos hän tuomitsee homoseksuaalin helvettiin sen takia, että tämä sattuu olemaan homoseksuaali tai harrastaneen sitä homoseksiä. Jeesus on tasan tarkkaan yksi ja ainoa mittari, yksi ainoa tie. Hän on se ainut lammastarhan portti (Joh. 10). Ja hän on tasan tarkkaan se yksi, ainoa Tuomari.
Raamatun ja kristinuskon pointti on tuoda esille sanoma siitä, että Jumala sovitti maailman itsensä kanssa (2. Kor 5), että synti on Jeesuksessa sinetillä lukittu (Dan 9:24), että meillä on mahdollisuus päästä synnin orjuudesta Jeesuksen orjuuteen (kyllä, orjuuteen) ja takaisin siihen yhteyteen, joka alun perin kadotettiin.
Koko kristinusko romahtaa, jos synti unohdetaan. Entä, jos Jumala loikin meidät alun perin tällaisiksi epätäydellisiksi sontakasoiksi, joiden työn tuloksista saamme jokapäiväisen rokotteen maailman turmeltuneisuuteen, kun avaamme television ja katsomme ne iltakymmenen legendaariset uutiset? Onneksi on edes loppukevennys, ettei liian vakavaksi mene. Silloin Jumala on Sartrea mukaillen “tuominnut meidät vapauteen”. Ja kaikki pääsevät taivaaseen, ainakin jos tekevät hyviä tekoja. Tällaista kristinuskoa ja ilosanomaa julistava kirkko on julma.
Samuli Siikavirta kirjoitti seurakuntalainen.fi -sivuston blogissaan seuraavaa:
”Ihmiseksi tulleen Jumalan rakkaus on täydellisen pyyteetöntä itsensä uhrautumista, ja sitä saamme kristittyinä pyrkiä seuraamaan. Jeesuksen tie ei kuitenkaan kulkenut ristille, jotta 2000-luvun kristityillä olisi vapaus päättää itse, mikä on syntiä ja mikä ei. Vapahtaja nostettiin ristille riippumaan juuri kaiken sen synnin tähden, jonka Jumala on synniksi ilmoittanut.
Oikeastaan jos synnistä vaietaan, ei ole mitään tarvetta ristin verenpunaiselle rakkaudelle. Jos synti hyväksytään, syntinen jää vaille hyväksyntää. Oikea hyväksyntä kun vuotaa vain Kristuksen kyljen vedestä ja verestä.
Toisten vihaaminen, kammoksuminen, leimaaminen tai itsen parempana pitäminen ei tietenkään ole tämän rakkauden mukaista. Tämän ihmiselämän raadollisuuden paljastavan mutta synnin ruhjeet peittävän rakkauden pariin on kutsuttava kaikkia syntisiä (ja vain syntisiä) ketään kaihtamatta.
Muuten on jälleen sairastuttu väärään rakkauteen, joka kuuluu vain erityisen siivoille syntisille.”
Ja vaikka seurakunnissa on tärkeää muistuttaa siitä, mikä on Jumalan tahto, muutos lähtee aina itsestä ja siitä, että hyväksyy ja tiedostaa synnin synniksi. Ei Jumalakaan Pyhän Henkensä kautta ketään pakota. Edesmenneen Kalevi Lehtisen sanoin: “Rakkaus, joka yrittää muuttaa ihmistä sellaiseksi kuin hänen pitäisi olla, jättää ihmisen sellaiseksi kuin hän on. Rakkaus, joka hyväksyy ihmisen siitä huolimatta, millainen hän on, muuttaa ihmisen sellaiseksi, jollainen hänen pitäisi olla.”
Tässä on Jumalan rakkauden ydin. Se hyväksyy, mutta se haastaa muuttumaan eikä jätä ihmistä ennalleen. Se on muuttavaa rakkautta, joka lähtee vapaasta tahdosta eikä pakosta. Ja sen edessä toinen ei ole toista parempi.
Ja sitten se jälkimmäinen syy lyhyehkösti: seurakuntien kulttuuri. Uskoisin, että tässä on yksi suuri ongelma nykyisessä kristinuskon kulttuurissa. Aikaisemminkin olen asiaa miettinyt, mutta “lopullisen heräämisen” koin Sytytä tämä sukupolvi -kongressissa Agricolan kirkossa Helsingissä. Siellä amerikkalainen evankelista Becky Pippert piti useita opetuksia, joista erityisesti jäi mietityttämään hänen puheensa epäterveestä täydellisyyden kulttuurista, joka ainakin Amerikassa on seurakunnissa yleistä. Käytännössä se tulee ilmi sananparressa “on syntiä myöntää olevansa syntinen”.
Eikö juuri syntien tunnustaminen ja avoin ilmapiiri ole seurakunnan ihanne? Eikö nimenomaan seurakunnan kuuluisi olla se paikka, jossa voi avata haavojaan avoimesti, rakastavassa ilmapiirissä? Eikö juuri seurakunnassa pitäisi olla turvallista riisua ne naamiot, joita meillä ei ainakaan pitäisi olla Jeesuksenkaan kanssa. Jos totta puhutaan, tässä yhteiskunnassa on hyvin vaikeaa näyttää oma itsensä, usein on vaikeaa näyttää sitä edes itselleen. Joten mikä seurakunta sellainen on, jossa täytyy pitää naamiota? Ja toisaalta, jos ja kun homoseksuaalisuus on laitettu määrittämään suurta osaa ihmisen identiteetistä, kuinka vaikeaa on konservatiivisesti ajattelevan tuoda esille homoseksuaaliset tunteensa, jos seurakunnassa on täydellisyyden kulttuuri, eikä muitakaan syntejä voida avoimesti tunnusta; saati sitten, että tämä nimenomainen asia on kaikkien huulilla koko ajan. Ja nyt korostan sitä, että Jumalalle kaikki synnit ovat samansuuruisia. Jumalan perspektiivi on erilainen. Todellisuus on kuitenkin se, että homoseksuaaliksi tunnustautuva ihminen joutuu monien ennakkokäsitysten eteen, ei vain uskonnollisissa piireissä vaan myös aivan maallisissa piireissä. Vai mitä muuta yhä miehille yleisin haukkumanimitys “homo” merkitsisi?
Olisiko meidän kaikkien aika katsoa hetkinen peiliin, allekirjoittanut mukaan lukien?
Mainokset

Papisto muutoksessa ja kirkkoa muuttamassa

Niin, onko papisto muutoksessa? Olin viime viikon torstaina kuuntelemassa Kirkon tutkimuskeskuksen tutkija Kati Niemelän esitelmää Papisto muutoksessa ja kirkkoa muuttamassa. Niemelän kalvosulkeisissa tutkimustuloksia seuraillessa ryhdyin miettimään lopulta, millaisen kuvan media (niin kristillinen kuin sekulaarikin) antaa papiston konservatiivisuudesta/liberaalisuudesta. Siinähän ei sinänsä ole mitään uutta: nykymedia toimii paljolti sensaatiohakuisuuden varassa, ja mediakritiikki on aina todella suotavaa, kerrotaan sitten mistä tahansa mitä tahansa. Se ei nykyään ehkä kuitenkaan ole kovin hyvällä mallilla, mediakritiikki siis. Esitelmästä tuli esiin se, että “konservatiiveja” on kirkossamme huomattavasti enemmän kuin media antaa ymmärtää. Ja toisaalta, kahtiajako konservatiiveihin ja liberaaleihin on jyrkempi kuin mitä aiemmin itsekään olen luullut.

Kysymys, joka nousi mieleeni paljon vahvemmin on kuitenkin se, että olisiko viimein aika ruveta pohtimaan sitä, mikä kirkko on, mihin sen halutaan menevän ja mikä sen tehtävä on. Oheisen kuvan teksti on täysin identtinen Niemelän esitelmän viimeisen dian kanssa, joka käytännössä nivoo koko esitelmän yhteen. Se kertoo siitä, mihin papisto on menossa – ja sitä myötä kirkkokin.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole lyödä Raamatulla päähän ja huutaa, että naispappeus on väärin tai oikein. Tarkoitus on pohtia pappeuden kutsumusta ja kirkossamme olevaa ns. leipäpappeutta. Tämä kirjoitus ei myöskään tee täyttä oikeutta Niemelän esitelmälle. Se sisälsi kuitenkin niin paljon dataa, että olisi kestämätöntä esittää sitä kaikkea. Sen sijaan kehoitan ihmisiä lukemaan hänen tutkimuksensa englanniksi http://www.mdpi.com/2077-1444/2/3/358/. Mitä en kehoita, on lukea vain Kotimaa24:n tai seurakuntalainen.fi:n uutisia tästä tutkimuksesta, tai vain omia valintojani suuren datan joukosta.

Palataan sivuraiteilta takaisin aiheeseen. Mikä kirkko on? Miten kirkon pitäisi nähdä itsensä? Tällä hetkellä trendi on siis kuvan mukainen. Liberaali teologinen orientaatio, tasa-arvon puolustaminen ja humanitäärinen avustaminen on papiston keskuudessa nousussa yhdessä naisten kanssa. Sen sijaan perinteisempi evankeliumin korostaminen, pappeus Jumalan kutsumuksena sekä Raamatun lukemisen ja opettamisen tärkeys ovat laskussa yhdessä miesten kanssa.

Yksi esitelmästä esiin nouseva piirre on tulevien pastoreiden kiinnostus/kutsumus pappeutta kohtaan. Vuonna 2010 kirkkomme papeista noin 40 % oli naisia. 70 % valmistuneista teologian maistereista on naisia.  2000-luvulla valmistuneista miehistä 74 % ja naisista 58 % on vihitty papeiksi. Teologiseen pyrkineistä miehistä 40 % ja naisista 25 % kokee pappeuden ensisijaiseksi tehtäväkseen tulevaisuudessa. Miehistä 70 % ja naisista 50 % taas kokee pappeuden jossain määrin kiinnostavaksi. Pyrkineiden ja valmistuneiden vastaukset eivät Niemelän mukaan suuremmin eroa toisistaan. Jos ryhdymme tekemään prosentteja todellisiksi ja otamme joukoksi vaikkapa 200 henkeä (Helsingin yliopiston teologiseen tiedekuntaan vuosittain sisään otettavien opiskelijoiden määrä karkeasti pyöristettynä), valmistuessa 140 heistä on naisia ja 60 miehiä. 60 miehestä 44 vihitään papiksi; jossain määrin kiinnostusta papin tehtäviin teologiseen pyrkiessä osoitti 60 miehestä 42. 140 naisesta 81 vihitään papiksi, kiinnostusta pappeuteen jossakin määrin koki heistä 70. Lökkäpöksymatematiikalla vihityistä miehistä 2 ja naisista 11 ei ole juurikaan kiinnostuneita pappeudesta.  Noin puolella miespapeista (24 eli 58%) ja naisista (35 eli 43%) taas on vahva kutsumus.

Tähän voisin lisätä vielä erään asian, jonka olen huomannut opiskellessani itse teologiaa. Harvalla teologiseen tulijalla on selkeää ajatusta pappeudesta. Kuitenkin noin 60% valmistuneista päätyy kirkon töihin. Koska suurin osa opiskelee pappeuteen valmistavan linjan mukaan siksi, että se nyt vaan on yleisin ja se peruslinja, harva tietää kandityönsäkään jälkeen haluaako ryhtyä papin työhön vai ei. Gradun putkahtaessa pihalle yliopisto tahtoisi jo ulostaa väen työelämään. Ja mihin kirkko nykyään palkkaa valmistuneita teologian maistereita, tai muu yhteiskunta? Pieniä poikkeuksia lukuunottamatta papeiksi. Näin moni, jolla ei ole kutsumusta, päätyy papiksi, koska se on oikeastaan ainut virka, johon voi työllistyä. Opettajaksi on kauhea tunku, ja halua on enemmän kuin tilaa. Sama on tutkijan työssä. Papiksi taas halua ei juurikaan näytä olevan; tilaa kyllä olisi erityisesti siellä kehäkolmosen ulkopuolisella “landella”. Koska pappeus on ollut se ainoa vaihtoehto, pappeus nähdään nykyään hyvin erilaisena kuin vaikkapa 70–80 luvuilla,,ja näkemys muuttuu kokoajan. Papisto näkyvänä kirkon edustusjoukkona määrittää paljolti myös kirkon luonnetta. Papisto on muuttumassa paimenista ja opin vaalijoista yleishumanitääriseksi avustusjoukoksi. Nyt en tahdo sanoa, että se olisi väärin tai että sitä työtä pitäisi väheksyä. Mutta kysymyksiä:

a) Onko se papiston ensisijainen tehtävä? Jos on/ei ole, niin miksi?
b) Onko se kirkon ensisijainen tehtävä? Jos on/ei ole, niin miksi?
c) Jos kirkko painottaa enenevissä määrin yleishumanitääristä työtä, niin mikä erottaa sen vaikkapa SPR:stä, Unicefista ja muista järjestöistä? Onko kirkolla enää mitään omaa, erityistä, jota kertoa ja julistaa ja onko se julistus tärkeää vai ei?

Kansanlähetys on suvaitsematon!

Minusta Suomen valtio on todella syrjivä. Ja Yhdysvaltojen valtio. Esimerkiksi Arnold Schwarzenegger ei pääse siellä ehdolle presidentiksi, koska on itävaltalaissyntyinen. Eivätkä muut kuin Suomen kansalaiset voi asettua ehdolle Suomen presidentinvaaleihin. Saati sitten, että pääsisivät presidentiksi! Senkin syrjijät, sanon minä!

Eikö ole todella vanhanaikainen, ihmistä kansalaisuuden perusteella syrjivä käsitys, ettei saisi olla maan presidentti, vaikka nyt sattuisi olemaan toisen maan kansalainen? Toimihan Kwame Nkrumahkin, Ghanan ensimmäinen presidentti, Guineankin “kakkosmiehenä” hetkisen. Todella syrjivää sanon minä!

Minusta Vapaa-ajattelijat ovat erittäin suvaitsemattomia. He tuskin hyväksyisivät kristittyä tai edes mihinkään yliluonnolliseen uskovaa puheenjohtajakseen. Sisäänpäinkääntynyttä sakkia sanon minä! Miten ne voivat olla noin ahdasmielisiä? Mitä nyt siitä, että usko yliluonnolliseen ja uskonnollisuus sotii koko Vapaa-ajattelijoiden aatetta, ateismia, vastaan?

Minusta Kansanlähetys on erittäin suvaitsematon. Se kun ei suosi työnhaussa ihmisiä, jotka sotivat sen teologiaa ja arvoja vastaan. Mitä nyt siitä, että työntekijän elämäntapa sotii SEKL:n teologiaa vastaan? Ja SEKL tahtoisi, että heidän työntekijänsä sitoutuisivat SEKL:n arvoihin! Hirveää!

Minusta kirkko on todella suvaitsematon. Sehän vaatii papeilta pappisvalassa, että “minä lupaan ja vannon kaikkivaltiaan ja kaikkitietävän Jumalan kautta, että minä, toimittaessani Jumalan seurakunnassa saarnavirkaa, jonka nyt olen valmis ottamaan vastaan, olen uskollisesti ja puhtaasti pysyvä Jumalan pyhässä sanassa, joka on ilmoitettu Vanhan ja Uuden Testamentin profeetallisissa ja apostolisissa kirjoissa, sekä evankelis-luterilaisen kirkon siihen perustuvassa tunnustuksessa, niin etten julkisesti julista ja levitä enkä salaisesti edistä ja suosi sitä vastaan sotivia oppeja…” Onpas vanhanaikaista. Ei kai ne enää tollasta meinaa? Ai niin, eihän ne enää niin tee. Kyllä nykyään saa kaikkea muuta kirjottaa ja puhua, julkisesti sanoutua irti klassisista opinkohdista ja kaikesta. Ei huolta, kunhan vaan on homokysymyksessä sitä ainoaa oikeaa mieltä. Muutenhan olisi äärifundamentalistinen suvaitsematon homofoobinen kiihkohihhuliuskova. Eihän me nyt sellasta, eihän?

Huomatkaahan myös taikasana ”minusta”.