16.3.2013 perustettiin Suomeen lähetyshiippakunta. Siihen liittyi yhdessä Luther-säätiön yhteyteen perustettujen seurakuntien kanssa joitakin itsenäisiä jumalanpalvelusyhteisöjä, kuten Martti Vaahtorannan Pyhän Marian seurakunta Raumalta.
Lähetyshiippakunnan perustamisasiakirjoissa sanotaan, että Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa on jo väärän kirkon tuntomerkkejä. Lähetyshiippakunta jatkaa osittain kirkon sisällä siitä tunnustuksesta käsin, jonka ainakin periaatteessa tulisi hallita ja ohjata myös ev.lut. kirkkoamme.
Kansankirkkomme piispat eivät kauaa aikailleet. Jo 21.3.2013 piispat lähettivät yhdessä kirjeen koko kaitsennassaan olevalle papistollensa, jossa he tuovat esille, että lähetyshiippakunnan toiminta ei ole kirkkomme toimintaa. Lisäksi piispat näkevät ongelmallisena ja oikeastaan mahdottomana, että ev.lut. kirkon pappi toimisi lähetyshiippakunnassa ja siten vastavalitun tulevan piispa Risto Soramiehen ja oman ev.lut. kirkon hiippakunnan piispan kaitsennassa samanaikaisesti. Lisäksi piispat ohjeistivat, että seurakunnat eivät voi antaa tilojansa muodostetun lähetyshiippakunnan käyttöön.
Maaliskuun alussa puhututtivat MOT ja Pirkko Jalovaara, ja myös silloin piispat olivat aktiivisia. Jalovaaraa oli helppo arvostella ja kaita opillisesti, koska hän pelaa kirkkomme laitamilla. Nytkin piispat ovat aktiivisia, myös opillisesti. Kirjeessäänsä piispat nimittäin kirjoittavat, että:
Pappisvihkimyksessä ja erityisesti pappislupauksessa (KJ 5:6 §) pappi lupaa pysyä kirkkomme tunnustuksessa, noudattaa kirkkomme lakia ja järjestystä sekä toimia kirkon rakennukseksi. Papin toimiminen lähetyshiippakunnan tehtävissä on ilmeisessä ristiriidassa papilta odotettavan lojaalisuuden ja pappislupauksen kanssa. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappi ei voi kuulua lähetyshiippakunnan papistoon.
Ymmärrän tämän. Siis ymmärrän sen, että lähetyshiippakunnan perustaessa käytännössä toista kirkollista rakennetta, voidaan miettiä, että miten ihmeessä asiaan voitaisiin olla puuttumatta. Nytkin on laitettu raja johonkin. Tässä menee kirkon seinien raja. Tätä ei voida enää kestää. Mutta jotain tässä vähän kuitenkin ihmettelen.
Johdonmukaisuus jotenkin puuttuu. Nyt vedotaan kirkon tunnustukseen. Ja juuri sen takia, että siitä ollaan kirkossa ‒ ei periaatteessa, mutta jotenkin tuntuu että käytännössä ‒ luovuttu, kuulemma se lähetyshiippakuntakin perustettiin. Kaitsenta toimii toiseen suuntaan, mutta toiseen suuntaan tuntuu tärkeintä olevan vain se, että keskustellaan, ei niin väliä sillä mitä puhutaan ja puhutaanko ohi apostolisen uskon ja tunnustusten. Logiikka pettää. Johdonmukaisuus pettää.
Toivon kipinää voi toki tuoda piispa Seppo Häkkisen vastaus, kun häneltä kysyttiin miksi selvään apostolisen uskon ja tunnustuksen vastaiseen julistukseen sitten ei puututa. Ainakin hänen mielestään jokaiseen poikkeamaan on syytä puuttua.
Ja sitten toisaalla taas se opin pohtiminen ei kuulemma kiinnosta nykyään enää ketään.
Ole siinä sitten.
Pappislupaus:
”Minä N. N. lupaan kaikkitietävän Jumalan edessä, että toimittaessani pappisvirkaa, jonka olen valmis ottamaan vastaan, tahdon pysyä Jumalan pyhässä sanassa ja siihen perustuvassa evankelis-luterilaisen kirkon tunnustuksessa. En julkisesti julista tai levitä enkä salaisesti edistä tai suosi sitä vastaan sotivia oppeja. Tahdon myös oikein julistaa Jumalan sanaa ja jakaa pyhiä sakramentteja Kristuksen asetuksen mukaan. Tahdon noudattaa kirkon lakia ja järjestystä sekä palvella alttiisti seurakuntaa ja sanankuulijoita. Kaikkea tätä tahdon noudattaa niin, että voin vastata siitä Jumalan ja ihmisten edessä. Tähän Jumala minua auttakoon.”
Aamunvaloa, luottamusta, janoa 