Kenen näköinen kirkko?

Seurakuntavaalit2014_mainos

Seurakuntavaalit ovat jälleen ovella. Ne ovat tärkeät vaalit, joilla tulee olemaan todennäköisesti pitkä seurannaisvaikutus. Paitsi, että seurakuntavaaleissa äänestetään paikallisia päättäjiä, jokaisen seurakunnan luottamushenkilöt tulevat olemaan äänioikeutettuja tulevissa kirkolliskokousvaaleissa. Ja seuraavalla kirkolliskokouksella tulee olemaan iso vastuu monen tärkeän kysymyksen käsittelyssä – jotka mielestäni liittyvät elimellisesti nimenomaan kirkon oppiin, vaikka siitä ei juuri puhuta.

Vaalimainonta on herättänyt paljon kritiikkiä. Yksi suuri kriitikko on ollut ekumeniikan dosentti Sammeli Juntunen. Viime kevään kirkolliskokouksen kyselytunnilla Juntunen muun muassa totesi seuraavaa seurakuntavaalien suuresta sloganista “Usko hyvän tekemiseen”:

“sitä en ymmärrä, että kun tavoitellaan ohuesti kirkkoon kuuluvia ihmisiä, se on täysin oikein, mutta en ymmärrä sitä, että minkä takia heille pitää sitten edustaa erilaista sanomaa kuin muille. Emme me kirkkona usko hyvän tekemiseen. Me teemme hyvää, mutta me uskomme Jumalaan ja Jeesukseen ja pelastustyöhön. En tarkoita, että sitä tällä tavalla tarvitsisi sanoittaa, mutta jollain muulla tavalla, koska ei kenenkään kristityn elämä, oli hän sitten ohuesti kirkkoon kuuluva tai vahvasti kirkkoon kuuluva, niin ei se toimi sillä tavalla, että uskotaan hyvän tekemiseen. Omaan hyvän tekemiseen tai kirkon hyvän tekemiseen. Vaan uskon kohteena on joku muu.”

Yksi suuri kysymysmerkki, ainakin itselleni, on nimenomaan ollut kyseinen vaalislogan. Toinen samanmoinen on kehoitus tehdä kirkosta omannäköinen. Ylöjärveläisen kirkkovaltuutetun, Matti Hernesahon toteamus pysäytti meikäläisen:

“Luin koulutyönä vuonna 2002 julkaistua Seurakunnan luottamushenkilön perustieto -kirjaa. Kirjassa painotetaan, että seurakunnan luottamushenkilö ei edusta itseään, vaan uskonyhteisöä – seurakuntaa, ja yhteisön yhteistä uskoa. … Jotain on kyllä 12 vuodessa tapahtunut. Jotain ei niin kovin hyvää, kun tämän syksyn vaaleissa kirkko mainostaa näin…”

Kahdessatoista vuodessa jotain on tosiaan muuttunut. Mutta muutos ei ole mitenkään mennyt hyvään suuntaan. Entisestä kirkkoon sitoutumisesta onkin tullut kirkon muuttamista omannäköiseksi. Ei näin.

Mihin kirkon usko kohdistuu? Minkä näköinen kirkon pitäisi olla? Vastauksen pitäisi olla vähänkään kristinuskon sisältöä ymmärtävälle tuttu jeesustelu: Jeesus. Kirkon usko kohdistuu Jeesukseen. Kirkon pitäisi olla Jeesuksen näköinen. Mutta entä, jos niitä Kristuksia onkin niin monia.

Kristuksen näköinen kirkko

Ei, Kristuksia on lopulta vain yksi, tai yksi merkittävä Kristus, joka on jotain muuta kuin meidän kuvitelmamme hänestä. Kristus ei ole mikään ihmisen projektio, vaikka toki ihmisten käsitys Kristuksesta saattaa vaihdella. Lopulta kuitenkin kyse on siitä, että Kristus on subjekti, ei objekti tai projektio.

Minä uskon Jeesuksen hyvyyteen, ja tahdon olla omalla paikallani kirkossa tekemässä siitä Jeesuksen näköistä. Mutta kuten ylhäällä pohdittiin, entä jos Kristuksia on monia? Minä tahdon pitäytyä jossain suuremmassa, kuin omassa henkilökohtaisessa kuvassani Kristuksesta. Raamatussa on oikea kuva Jeesuksesta. Raamatun Jeesuksen näköinen kirkonkin pitäisi olla.

Mutta entä sitten, kun niin moni näkee tämän Raamatun Jeesuksenkin eri tavalla? Tuhat ja yksi tulkintaa, vai kuinka? Vastaus on ei. Kirkolla on oma tulkintahorisonttinsa, joka perustuu niinkin pelottavaan asiaan, kuin tulkintatraditioon, siihen “uskon sääntöön”, josta kirkkoisä Irenaeus todistaa ja uskontunnustukset jatkavat, tai siihen uskoon, joka on pyhille kertakaikkisesti annettu ja jonka puolesta meitä kehoitetaan taistelemaan (Juud. 3). Meillä on uskontunnustukset, jotka antavat meille oikean horisontin. Meillä on luterilaisina myös tunnustuskirjat, jotka eivät lopulta ole mitään muuta kuin tämän saman toteamista. Omat Jeesus-projektiot ovat lopulta haisevia kettuja, kuten Irenaeus on todennut:

”On kuin jollakin ihmisellä olisi edessään kaunis kuningasta esittävä mosaiikkikuva, jonka joku hyvä taiteilija on huolellisesti pannut kokoon arvokkaista kivistä. Ja sitten tulee joku toinen ja särkee kuvan ihmishahmon ääriviivat, muuttaa ja sekoittaa mosaiikkikivet ja tekee niistä koiran tai ketun kuvan ja senkin vielä huonosti. Sitten hän väittää, että ”siinä on nyt se kaunis kuninkaan kuva” ja viittaa mosaiikkikiviin, jotka ensimmäinen taiteilija oli yhdistänyt kuninkaan kuvaksi, mutta jotka toinen on viskellyt surkeaksi koiran hahmoksi. Ja niin hän pettää mosaiikkikuvallaan ne kokemattomat, joilla ei ole mitään käsitystä kuninkaan muodosta ja saa heidät ylipuhuttua siihen käsitykseen, että haisevan ketun hahmo on kaunis kuninkaan kuva.”

Ei meillä ole oikeutta ruveta sooloilemaan. Ei meillä ole oikeutta tehdä kirkosta “omannäköistämme”, etenkään sen opista ja opetuksesta.

Kirkko ei nimittäin ole meidän kirkkomme. Se on myös meidän isiemme kirkko. Se on meidän esi-isiemme kirkko. Se on reformaattoreiden kirkko. Se on kirkkoisien kirkko. Se on apostolien kirkko. Se on Kristuksen kirkko.

Emme me voi lähteä sooloilemaan. Kirkko on Kristuksen kirkko, ja Kristuksen näköinen kirkon pitää oleman, näin wanhalla soomella sanottuna.

Kirkkoa rakentamassa

Päätin itse asettua ehdolle rakentamaan kirkkoa Turun Maarian seurakunnassa. Aiemmalla valtuustokaudella olen ollut kirkkovaltuutettuna ja nuorisopajan puheenjohtajana vuoden ajan Lempäälän ev.lut. seurakunnassa, ennen kuin jouduin vaihtamaan kirjat Helsinkiin. Toki rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että minulla on omat näkemykseni siitä, mihin suuntaan kirkkoa rakennetaan. Niinkuin meillä kaikilla. Siinä mielessä minäkin tahdon tehdä kirkosta oman näköiseni. Mutta en tahdo sooloilla. Tahdon ottaa todesta sen laajan historian, joka meillä on käytettävissämme, sen rikkaan perinnön ja tradition, joka meille on jätetty. En tahdo heittää sitä hukkaan. Haluan sitouttaa oman näkemykseni kirkosta siihen suureen virtaan, joka on virrannut vuosituhansien ajan.

Tahdon tehdä kirkosta Kristuksen näköisen. Erityisesti tahdon, että kirkossa kuuluisi selkeästi julistus Jumalan laista ja hänen evankeliumistaan. Tämä Pyhän Hengen työ tapahtuu erityisesti Sanan ja sakramenttien välityksellä. Toisin sanoen painopiste on jumalanpalveluksessa. Juuri sitä tahdon olla rakentamassa ja kehittämässä.

Haluan vaikuttaa niin, että Maarian seurakunnassa jumalanpalvelus olisi seurakunnan keskiö, jonne jokainen saa tulla omana itsenään, mutta josta ei lähdetä pois samanlaisina. Haluan vaikuttaa siihen, että papeilla on tarpeeksi aikaa valmistaa saarnoja, jotka ravitsevat seurakuntalaisia. Haluan vaikuttaa siihen, että jumalanpalvelusmusiikki olisi vaikuttavaa, opettavaa ja koskettavaa. Haluan vaikuttaa siihen, että maallikkoja käytetään aktiivisesti jumalanpalveluksissa monissa eri palvelutehtävissä. Haluan, että messun jälkeen on tarjolla myös sitä “sosiaalista sakramenttia”, eli kirkkokahvia. Olen aiemmin kirjoittanut messusta seurakunnan keuhkoina sekä muutamista teeseistä seurakuntatyöhön. Näitä haluaisin olla valtuutettuna toteuttamassa.

Samalla haluan vaikuttaa kirkkoon myös pitemmällä aikavälillä. Mikäli tulen valituksi luottamushenkilöksi, haluan olla äänestämässä myös tulevissa kirkolliskokousvaaleissa sellaista ehdokasta, joka haluaa sitoutua samaan kirkkoon ja samaan Raamattuun (ja myös sen tulkintaan, jonka tunnustuskirjat ja kirkon traditio antavat).

Äänestä seurakuntavaaleissa. Ne ovat tärkeät vaalit, joilla on pitkät seurannaisvaikutukset. Mikäli näet minut hyväksi ehdokkaaksi, äänestä minua. Mikäli näet jonkun toisen, äänestä häntä. Tai vielä ehdit itsekin asettua ehdolle. Ainut, mitä pyydän, on että ole rakentamassa Suomen ev.lut. kirkosta ja sen paikallisseurakunnasta – älä itsesi vaan – Kristuksen näköistä.

Kirjoituksiani liittyen kirkkoon ja seurakuntatyöhön:

Haastetun kirkon haastetut työntekijät (2012)
Haastettu messu (2013)
Neljä teesiä seurakuntatyöhön (2013)
Nuoren aikuisen mentävä aukko (2014)

Och på svenska:

Rätt förkunnelse behövs (2013)
Hur skulle vi förmedla tro till unga idag? (2014)

Mainokset

Nuoren aikuisen mentävä aukko

Tunnettuahan on, että nuoret aikuiset ovat se aukko, jota kirkko ei tunnu saavan täytettyä. Syksyllä ja tässä talvella (jos tätä talveksi voi kutsua) eteeni on tullut jos jonkinmoista tilastoa Haastetusta kirkosta. Käytännöllisen teologian luennoilla dosentti Kati Niemelä teki tutuiksi erinäisiä tilastoja, ja nyt Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Hanna Salomäki oli pitämässä luentoa Muutokset kirkon jäsenten ja työntekijöiden kristillisessä identiteetissä Perustan teologisilla opintopäivillä, joiden kahteen ensimmäiseen päivään osallistuin.

Sekä käyttiksen että Salomäen luennoilta mieleeni on piirtynyt kuva diagrammista, joka näyttää millaiseen eroaaltoon ihminen liittyy 20-vuotiaana. Siinä ikäluokassa kuulumisprosentti menee alas nopiaan ja sen jälkeen myös pysyy siellä. Siinä on aikapommi, jota voidaan miettiä: Ensisynnytys tapahtuu nykyään noin kolmikymppisenä ja ne, jotka eivät kirkkoon kuulu siinä vaiheessa, tuskin lastaan kastavat. Kastamaton lapsi – kun heitä on tarpeeksi paljon – tuskin osallistuu siihen opetukseen, jossa opetetaan sen uskon perusteita, johon on lapsena kastettu (rippikouluun); siihen kun ei ole kastettu. Ja näin vanhat rakenteet murtuvat. Pienestä joesta syntyy vuolas virta – myös toiseen suuntaan, tässä tapauksessa siihen väärään!

Minun ikäiseni, tai pari vuotta nuoremmat, ovat siis niitä, jotka yleensä eroavat kirkosta. Samaan ikävaiheeseen kuuluu monia muita isoja muutoksia: aikuistuminen, kotoa pois muuttaminen opiskelupaikkakunnalle, vanhojen sosiaalisten ympäristöjen murtuminen ja uusien luominen, asevelvollisuuden suorittaminen, pariutuminen, opiskelijatoiminta, opiskelijabileet ja baarit näin muutamia mainitakseni. Mielenkiintoista ja ihmeteltäväähän on siinä, että vielä vuosi pari ennen eroamista – ja muuttoa toiselle paikkakunnalle – aikuistuva nuori voi olla aktiivinen seurakuntanuori, joka viihtyy nuortenilloissa ja toimii kesällä isosena rippileirillä. Myös kirkosta eronneilla on hyvä kokemus rippikoulusta. Siellä oli kivaa. Kuitenkaan kirkolla ei nähdä olevan itselle merkitystä, saati sen uskolla. Ei jaeta samaa arvomaailmaa tai uskonmaailmaa. Onkohan ikinä jaettukaan? Mikä on vialla? Onko sanoma löysää? Pitäiskö siunata rekisteröityneitä parisuhteita tai hyväksyä sukupuolineutraali avioliitto? Mistä kiikastaa?

Miksi rippikoulun jälkeen aktiivisetkin seurakuntanuoret jättävät seurakunnan tässä ikävaiheessa? Tätä pohdimme myös piispa Jari Jolkkosen kanssa hänen työpajassaan, tai sen nostin itse siellä esille. Tätä kysymystä olen itse joutunut pohtimaan ja käymään läpi myös omassa elämässäni. En väitä löytäneeni ratkaisua tähän kirkon ongelmaan, mutta joitakin huomioita ja ratkaisuja voin esittää, kun peilaan omia kokemuksiani ja kuulemiani kertomuksia näihin työpajoihin ja luentoihin ja yllämainittuun diagrammiin.

Ensiksikin, kun itse muutin opiskelemaan teologiaa uudelle paikkakunnalle ja vanhat sosiaaliset suhteet ainakin osaksi katkesivat, kirkolla oli minuun hyvin heikko ote. Uusi seurakuntani ei tehnyt eteeni muuta, kuin lähetti kerran esitteen, jossa kerrottiin, että tällaista täällä nyt on. Esitteestä tuli olo, että aika köyhä on tämä seurakunta. Omalle ikäluokalleni ainut toiminta oli jonkinnäköinen maalauskurssi ja joku keskustelupiiri, se siitä sitten. Verrattuna entisen seurakuntani toimintaan, jota oli melkein joka päivä, sai se tuntemaan itseni hieman orvoksi. Sen lisäksi kerrottiin tietenkin toimituksista, että pappiin saa ottaa yhteyttä jos tahtoo. Ja sitten oli tietenkin messut, kai. Tiedotus ei oikein toiminut. Ei paljon herättänyt pohtimaan, että tässä on tää mun juttu!

Hengellinen elämähän siitä kärsi, kun ei ollut oikein seurakunta- tai messuyhteyttä. Se, mikä sai minut ryhdistäytymään ja etsimään uuden sosiaalisen ympäristön kirkosta uudella paikkakunnalla, oli se, että koin ja ymmärsin seurakuntayhteyden tärkeäksi osaksi uskoni ravitsemista. Jos kuitenkin uuden seurakuntayhteyden löytäminen on vaikeaa teologian opiskelijalle, jonka aikomuksena on tulla hengellisen työn tekijäksi, niin vaikeaa se on varmasti myös kenelle tahansa vanhalle seurakuntanuorelle. Tai omasta puolestani voin sanoa, että minulle se ainakin oli. Ne, jotka pitivät minut kirkossa, olivat juuret, jotka olivat ja ovat syvemmät kuin vain se sosiaalinen konteksti, jossa viihdyin entisessä seurakunnassani (joka tosin yhä on vahvasti se, jossa toimin ja jonka messuissa käyn, koska yleensä viikonloppuisin itseni löydän vanhoilta kotiseuduiltani monista eri syistä).

Mielestäni on liian yksipuolista ajatella, että syy siihen, miksi kirkko ei saa otetta nuorista aikuisista on se, ettei heille järjestetä toimintaa. Totta kai se on varmasti yksi syy. Yksi hankaluushan se minullekin oli. Liian yksipuolista olisi ajatella myöskin, että ainoastaan seurakunnan hatara tiedottaminen seurakunnan alueelle muuttaneille on se syy, jonka takia erotaan. Toki sekin voi vaikuttaa negatiivisesti, kuten se minun kohdallani vaikutti. Ja sen voisi tehdä niin paljon paremmin. Näissähän se suurennuslasi yleensä on. Kirkko ei näyttäydy nuoren aikuisen elämässä muuten kuin mahdollisten toimitusten kautta, joita alkaa tulla nykypäivänä vasta 10 vuoden päästä siitä, kun se side kirkkoon on jo katkennut. Nimittäin ensisynnyttäjien keski-ikä on vajaa 30 vuotta, kuten yllä todettiin, ja naimisiinkin mennään yli 25-vuotiaana. Harva, onneksi, haudataan alle kolmikymppisenä ja rippikoulut käydään yleensä jo teininä. Ei paljon puhuttele kahdenkympin tienoilla olevaa! Minun mielestäni ongelma löytyykin nuoriso- ja rippikoulutyöstä.

Nuorisotyön muutos

Johannelundin teologisen korkeakoulun rehtori Tomas Nygren piti työpajaa Perustan teologisilla opintopäivillä siitä, kuinka nuorille välitetään uskoa nykypäivänä. Nygren toi esille neljä eri kysymystä, joiden avulla nuorisotyötä on syytä pohtia ja arvioida:

Kuinka kohtaamme yhteyden/yhteisöllisyyden tarpeen? (behovet av gemenskap)
Kuinka kohtaamme tiedon/ymmärryksen tarpeen? (behovet av kunskap)
Kuinka kohtaamme kokemusten tarpeen? (behovet av upplevelse)
Kuinka kohtaamme haasteiden/kasvun tarpeen? (behovet av utmaning)

Hän kertoi, että Norjassa tehtiin tutkimus kolmen ensimmäisen kysymyksen pohjalta, ja huomattiin, että kahteen tai kolmeen tarpeeseen vastaaminen paransi nuorisotyötä jo huomattavalla tavalla. Itse hän lisäsi neljännen kysymyksen, joka on tärkeä uskossa kasvamisen kannalta.

Nuoria täytyy kohdata nuorisotyössä. He tarvitsevat nykyaikana sosiaalisen kontekstin, jossa he viihtyvät ja jossa he voivat olla oma itsensä. He tarvitsevat tietoa uskon perusteista ja myös sitä hieman vahvempaa ruisleipää. Maidonhan kanssa ruisleipä jos mikä maittaa! Tässä tulee kysymykseen opetus. Tiedon lisäksi he tarvitsevat kokemuksia ja myös haasteita uskossa kasvamisessa.

Hyvä esimerkki, jossa varsinkin kolme ensimmäistä (mutta myös neljäs) toteutuvat, on rippikoululeiri. Leiriläiselle ainakin kolme ensimmäistä tarvetta täyttyvät. Isoselle mukaan tulee neljäskin, koska rippileiri haastaa isosia toimimaan. Kun nämä neljä eri tarvetta voidaan täyttää nuorisotyössäkin, niin homma niin sanotusti pelaa jo aika hyvin.

Mutta sen jälkeen on syytä kysyä, että miksi sitten seurakuntayhteys katkeaa? Kuten yllä on sanottu, kirkosta eroajilla on yleensä hyvät muistot seurakunnan nuoriso- ja rippikoulutyöstä. Miksi se ei kanna uudelle paikkakunnalle? Mikä saisi aikuistuvan nuoren etsimään ja hakemaan kirkon yhteyttä uudella paikkakunnalla?

Jos juuret eivät ole tarpeeksi syvät, ei nähdä mitään syytä, miksi seurakuntaa tarvittaisiin. Nuorisotyö on nähty vain kivan hengailun puitteena. Se on ollut mukavaa, mutta se ei ole ravinnut syvemmälti. Se nähdään yhtenä elämänvaiheena, joka oli kiva ja mukava, mutta joka on nyt entistä elämää ja kuuluu nuoruuteen. Nuoreen aikuisuuteen ei kuulu kirkko. Siihen kuuluvat muut asiat. Seurakuntanuorella on identiteetti seurakuntanuorena. Nuorella aikuisella ei välttämättä ole identiteettiä nuorena aikuisena kirkon jäsenenä. Tai jos sellainen samaistumiskohta löytyy niin se löytyy vain toimitusten ja palveluiden kautta. Se ei löydy aktiivisena osallistujana seurakunnan messuun tai muuhun toimintaan. Miksi? Esimerkiksi yllämainituista syistä. Ei ole toimintaa, joka puhuttelisi – tai ei ole toimintaa ollenkaan. Kirkko ei tiedota tarpeeksi fiksusti nuorille aikuisille tarjonnastaan. Mutta erityisesti siksi, että juuret eivät ole saaneet ravintoa. Ei ajatella, että sillä olisi merkitystä.

Kolossalaiskirjeen lempikohtani auttaa sanoittamaan sitä, mitä haen:

Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään. Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu. Kaikukoon kiitoksenne runsaana. (Kol 2:6-7)

Ongelma on siinä, että nuoret eivät saa nuorisotyössä sitä tietoa, sitä teologiaa, sitä aitoa teologiaa, jota he tarvitsevat. DIAKin kirkon nuorisotyönohjaajakoulutus menee jatkuvasti yhä enemmän sosionomikoulutuksen ehdoilla. Nähdäänkö enää eroa sillä, mikä on sosionomi, ja mikä on kirkon nuorisotyönohjaaja? Nuorisotyöstä tulee paikka, jonne saadaan nuoret ehkä pois viinan ja muun typerän ääreltä, mutta kaipaukseen hengellisiin asioihin ei vastata. On mukava olla nuorisotyön piirissä seurakuntanuorena, ja sitä ei pidä missään nimessä aliarvioida. Ilman sitäkin oltaisiin hukassa. Mutta opetuksellinen ulottuvuus tuntuu olevan monilla seuduilla hakoteillä. Jos ei ymmärretä miksi on olemassa seurakunnan messu (no sitähän eivät haastetun kirkon haastetut työntekijätkään näytä ymmärtävän), niin ei sinne silloin mennä edes tavan vuoksi – eihän sellaista tapaa ole alunperin ikinä ollutkaan. Jos ei ymmärretä mihin seurakuntayhteyttä tarvitaan, niin ei sitä silloin lähdetä etsimään uudeltakaan paikkakunnalta. Elämä on muutenkin murrosten kourissa. Kyllä ne kivat sosiaaliset ympyrät, joissa voi tuntea olonsa ihan kivaksi, löytyy vaikka sieltä opiskelijabileistä tai mistä tahansa muustakin. Ei seurakuntaa siihen tarvita vielä sotkemaan asioita.

Jos ei ymmärretä, miksi Jeesus kuoli ristillä ja mitä hänen ylösnousemuksensa merkitsee maailmalle tai minulle ja millainen asema minulla on Jumalan edessä ilman Jeesukseen turvautumista, kun minusta aika jättää, niin kirkkokin on aivan yhdentekevä. Siitä erotaan. Ei sinne enää jäädä. Se näyttäytyy samanlaisena kuin SPR, Amnesty, WWF tai mikä tahansa muu avustusjärjestö. Niitä tuetaan mieluummin, ei ole sentään mitään epämääräistä Jeesusta sotkettu mukaan asioihin. Ja nyt en tahdo niitäkään järjestöjä kritisoida. Niillä on oma paikkansa ja niitä tarvitaan mihin niitä tarvitaan. Mutta ne eivät kanna rajan taa. Rajan taa kantaa ainoastaan Jeesuksen vuodatettu veri.

Kirkko on olemassa täällä siksi, että täällä kuollaan, sanoi Osmo Tiililä aikanaan. Pitää paikkansa. Kirkko on täällä kyllä myös siksi, että täällä eletään, ja Jumalalla on siihenkin sanottavaa paljonkin, enemmän kuin yleensä ajatellaan. Mutta kirkkoa tarvitaan ennen kaikkea siksi, että täällä kuollaan.

Kirkko ei ole vain mikään sosiaalinen hengailupaikka. Eikä se saa antaa itsestään sellaista kuvaa nuorillekaan. Nuorisotyön tehtävä on kasvattaa ja tukea kristittyjä heidän hengellisessä elämässään niin, että juuret Kristuksessa tulevat niin syviksi, että ne eivät katkea sitten, kun koettelemusten paikka tulee, kun vanhat sosiaaliset ympäristöt muuttuvat, kun elämä on murrosten kourissa ja väliaikaisidentiteetti muuttuu seurakuntanuoresta opiskelijanuoreksi tai nuoreksi aikuiseksi. Syvimmän identiteetin täytyy olla Jeesuksessa.

Kirkon täytyy myös ottaa koppia. Sen täytyy tiedottaa sillä tavailla, että uudelle paikkakunnalle muuttanut kiinnostuu seurakunnasta. Sen pitää tiedottaa sellaisia väyliä pitkin, joita nuoret nykyään käyttävät. Sen täytyy tarjota sellaista toimintaa, jossa nuoret voivat luoda uuden yhteyden/yhteisöllisyyden, joka tukee sitä opetusta ja sitä kirkon ydintä, josta kirkko hengittää. Ja ennen kaikkea nuorten jo nuorisotyössä, ja myös nuorten aikuisten, täytyy löytää messu. Koska siellä on ehtoollinen, siellä on Sana ja sakramentit, joiden kautta Pyhä Henki erityisesti toimii, ja joista, kuten vaikka ehtoollisesta, Luther sanoo, että jos siellä ei käy niin ei voi itseään kristityksi kutsua. Siinä on kirkon haaste. Siinä on nuorisotyön haaste. Siinä on opiskelijatyön haaste. Siinä on kaikkien kristittyjen haaste. Siinä on minun haasteeni.

Neljä teesiä seurakuntatyöhön

Olen pohtinut jo jonkin aikaa, millaisia juttuja haluaisin mukaan seurakunnan toimintaan ihan perusseurakuntatasolla. Mitä haluaisin tehdä, jos minusta joskus tulisikin pappi? (Turhaahan tällaista on toisaalta miettiä. Uusi tyyppi tulee intoa puhkuen työhön ja ensimmäisenä isketään märkä tiskirätti poskeen ja odotetaan, että toinenkin poski kristillisesti käännetään. Joo ihan kivoja ajatuksia, mutta eiköhän me mennä sillä mitä ennenkin. Vaan kerronpa ajatukseni siltikin.)

Eräällä kävelymatkalla juttelin kihlattuni kanssa näistä asioista ja löysin kolme tai neljä erilaista asiaa, jotka tahtoisin toteuttaa seurakuntatyössä:

  1. Messu seurakunnan keskiössä
  2. Raamattuopetus
  3. Maallikoiden aktivoiminen
  4. Avioliittotyö

Miksi nämä neljä?

Kuten olen aikaisemmin kirjoittanut, haastetun kirkon haastettujen työntekijöiden on hyvä näyttää mallia siinä, että haastettu messu on aidosti seurakunnan keskiössä. Messusta löytyvät kaikki neljä rippikoulussa opetettua tuolinjalkaa, joilla uskoa hoidetaan: Raamattu, ehtoollinen, kristittyjen yhteys ja rukous. Messu on seurakunnan ydin, seurakunnan keuhkot, josta koko seurakunta hengittää. Sisään hengittäessä seurakunta kokoontuu yhteen Jumalan palveltavaksi (esim. Kol. 3:16, Ef. 5:1820). Ulos hengittäessä seurakunta lähetetään, kuten messun lopussa liturgi lausuu, palvelemaan Herraa iloiten, eli ylistämään Herraa toimimalla hänen tahtonsa mukaan, heijastamaan Jumalan kuvaa ympärilleen, kutsumaan ihmisiä Jeesuksen yhteyteen.

Messun olennaisuuden suhteen olen vastaherännyt. Niin tuntuu olevan moni seurakuntakin. Nuorisotyö on erityisen erkaantunut messuista. Messun merkitys nuorelle korostuu, koska messu löytyy joka seurakunnasta aivan ydintyönä, tai sitä sen pitäisi olla. Kun tämä ydin on ennestään tuttu, uudelle paikkakunnalle muuttaessakin voi etsiä messuyhteyden.

Mutta onko messu oikeasti seurakunnan keskiössä seurakunnan keuhkoina, vai onko kyse vain puheista? Itse taidan päätyä jälkimmäiseen kantaan. Vai kuinka diakoniatyö kutsuu “asiakkaitaan” messuun? Miten nuorisotyö tuo esille sen, että sunnuntain messu on senkin työn kohokohta? Ja toteutetaanko messua oikeasti siten, että sen ajatellaan olevan seurakunnan toiminnan ydintä? Jumalan toiminnan ytimessä se ainakin on!

Raamattu taas on kristittyjen pyhä kirja, Jumalan itseilmoitusta meille, samaan aikaan inhimillinen ja jumalallinen. Uskomme riippuu Raamatun lupausten varassa. Synnit annetaan anteeksi Jeesuksen ristinkuoleman tähden, koska historiallisesti Jeesus on kuollut syntiemme puolesta, koska Raamatussa niin sanotaan. Tähän messunkin synninpäästö perustuu: “Jumalan Sanan perusteella…” Ilman Jumalan Sanaan turvautumista olemme vain omien jumalakuviemme ja ajatustemme vankeja.

Kuitenkin nykypäivänä raamattutuntemus on ohenemassa, tai ainakin siltä tuntuu. Sen takia seurakuntalaisten on hyvä oppia tuntemaan Raamattuansa myös raamattuopetuksen kautta. Sitä voivat hyvin olla tukemassa raamattupiirit ja -solut. Raamatun kautta pystymme tutustumaan Jumalaan. Raamattuopetus voisi olla viikottaista ja käydä systemaattisesti läpi yhtä kirjaa tai osaa kirjasta. Opettamassa voisi olla sekä omia pappeja/maallikoita että myös vierailevia “tähtiä”, kuitenkin niin, että oman seurakunnan opettajat olisivat pääosassa. Raamattuopetus ei jakautuisi ikäluokkiin vaan olisi koko seurakunnalle yhteistä. Toki sitä tukee muiden ikäluokkien oma toiminta. Ja raamattuopetuksen taustalla tulisi olla rakentavaa, hyvää teologiaa dekonstruktiivisen mössön sijaan.

Maallikoiden aktivoiminen on yksi olennainen asia, jonka on syytä muuttua (ja joka nyt jo onneksi muuttuu, tosin pakon sanelemana). Maallikoita voi aktivoida messussa, joka toteutetaan yhteisöllisesti. Heitä voi aktivoida diakoniatyössä, evankelioimisessa, rukouksessa, konserteissa ja niin edelleen. Jokainen toimii omien lahjojensa varassa. Tähän pitää haastaa ja antaa myös mahdollisuus. Pois kuluttaja‒tuottaja  -mallista! Aito seurakunta on perhe, joka toimii yhdessä.

Neljäs asia on avioliittotyö, tai oikeastaan parisuhdetyö. Tämä on itselleni tärkeä asia. Ehkä siksi, että asia on itsellenikin ajankohtainen. Perhe on kuitenkin yhteiskunnan perusyksikkö. Nykypäivänä ihmiset ovat yhä enemmän hukassa seurustelun taidoissa. Minäkeskeinen yhteiskunta sotii avioliiton ideaa vastaan. Tärkeää on saada toteuttaa itseään ja saada toiselta puoliskolta, sen sijaan, että pyrittäisiin rakastamaan toista sekä myötä- että vastoinkäymisissä. Ja jos kasvetaan erilleen niin voidaan pyrkiä taas kasvamaan yhteen.

Tätä varten ajattelin jopa, että tuleville aviopareille voisi pitää parisuhdekursseja kerrankaksi vuodessa. Tällöin he saisivat hyvät konkreettisetkin eväät tulevaan liittonsa vihkitoimituksen ja sitä edeltävän toimituskeskustelun lisäksi. Itse kävin kihlattuni kanssa jokunen vuosi takaperin (vielä seurustellessamme) Isossa Kirjassa parisuhdeleirikurssin seurustelu- ja kihlapareille. Kuten viisas lukion musiikinopettajani usein toitotti, kalaa syödessä ruodot jätetään lautaselle. Niin mekin teimme kurssilla. Koettelimme opetuksen ja keskustelut ja otimme niistä sen, mikä oli hyvää. Leiristä intoutuneena ostimme myös ystäväpariskunnallemme etukäteishäälahjaksi samaisen kurssin heidän kihlautumisensa kunniaksi. Ja kyllä oli paljon apua kuulemma heillekin!

Kurssilla voitaisiin käsitellä seuraavia teemoja: itsetunto, kommunikointi, parisuhteen hoitaminen, miehen ja naisen erot stereotyyppisesti (ja pohdintaa miten nämä saattavat näkyä juuri omassa parisuhteessa), menneisyyden konfliktit ja avioliiton teologia. Aika rohkeita aiheita, kun avioliiton teologia tuntuu olevan hukassa kirkolliskokoukseltakin… Ehkä juuri siksi siitä kannattaisi opettaa!

Voisiko pappina vihittäviltä jopa vaatia jotain pientä kurssia, että varmasti tietävät mihin ryhtyvät? Olisiko se itsemääräämisoikeuden rikkomista? Ehkä vaatimus voisi tuntua hieman pahalta. Mutta mahdollisuus ja kehoitus kurssin käymiseen voisi tulla ilmi keskusteluissa.

Tällaista työtä varmasti löytyy jo seurakunnista. On parisuhteen palikat -kurssia, voi löytyä omaa raamattuopetusta ja messuakin löydetään uudestaan. Maallikoiden aktivoimisen eri keinoja vielä etsitään. Mutta tällaista olen itse pohtinut viime aikoina.

Mitä mieltä olette?