Miksi koko elämänsä jääkiekkoa hengittänyt lopettaa NHL:n seuraamisen

Aleksandr Ovetshkin, Jevgeni Malkin. Siinä kaksi suurinta syytä. Toinen piakkoin NHL:n paras maalintekijä, toinen vanhan suosikkiseurani Pittsburgh Penguinsin luottoratsu. Molemmat Putin-tiimiläisiä. Ovetshkin vieläpä Yhdysvaltain pääkaupungin jääkiekkojoukkueen kapteeni!

NHL on selkärangaton paskiainen. Raha puhuu, mikään muu ei. Vähät siitä, että toisaalla ammutaan summa mutikassa sinne tänne ja pitkin poikin. Karavaani kulkee, leipää ja sirkushuvia, venäläiset saa mellestää. Propaganda jatkuu.

Nyt pitää muistaa että sekä Ovetshkin että Malkin ovat siis Putin-jengissä. Kyse ei ole mistään rivipelaajista, jotka eivät ole ikinä sanoneet mitään. Ovetshkin mallailee julkisuudessa ihan surutta Putinin tiimissä, “Pelastakaa lapset fasismilta”-kyltteineen (kieltämättä jo 2014 Krimiä vallatessa) ja pröystäilee henkilökohtaisine puhelinnumeroineen. Malkin seuraa uskollisena perässä.

Samalla NHL mallailee mahdollisuudella, että venäläiset saisivat pelata mahdollisessa tulevassa World Cupissa.

Miksi juuri nyt, eikä jo 2014? Pistetään se sinisilmäisyyden piikkiin, ja sen piikkiin, että vaikka muistan missä olin, kun Krimin sota alkoi, propaganda taisi tepsiä: en tajunnut asian vakavuutta silloin. Oikeuttaako se sulkemaan silmät asialta nyt? Tai kun uusi kausi alkaa, eikä mitään vieläkään ole tapahtunut? Ja vaikka venäläisillä totta kai on sukua Venäjällä, jotka varmasti kärsisivät julkisista ulostuloista, niin sama ei koske rahasampo Bettmannia ja hänen sikariporrastaan, mikäli he vetäisivät johtopäätökset venäläisten puolesta. Heille ainut menetys olisi raha. Raha ei pala eikä kuole. Ihmiset palaa ja kuolee.

Tulossa olisi kyllä jälleen yksi suomalaisen NHL-historian mehukkaimmista kausista. Colorado porskuttaa yhtä vahvana Rantanen ja Lehkonen mukana, Tampesterin Parkkilaa unohtamatta! Floridalla olisi Barkovin, Lundellin ja Luostarisen kanssa saumat tehdä Tampat ja pudistella edellisen kevään shokkitappio jaloistaan ja nostaa keväällä kannua. Carolina Ahon ja Teräväisen johdolla ottaa taas yhen napsun lisää vauhtia katsoen, kuinka pitkälle keväällä päästään. Kakolla voi olla läpimurtokausi edessä. Puljujärvellä kohtalon paikat. Laineella on kunnon pelintekijä antamassa napsuja lapaan. Mitä tekee Husso, Lankinen, Kähkönen, Luukkonen ja muut uuden polven maalivahdit? Paljon seurattavaa, josta saisi mukavaa vaihtelua arkeen.

Olen hengittänyt jääkiekkoa pienestä pitäen. Dominator oli lempipelaajani. Seurasin häntä junnuna ja yritin matkia hänen upeita torjuntojaan maalivahtina. Seuraan häntä yhä. Siksi en aio seurata NHL:ää tänä vuonna ollenkaan, ennen kuin venäläiset tekevät jotakin, tai venäläiset pelaajat lomautetaan. Aivan sama, vaikka Gretzky saisi pitää maaliennätyksensä sen vuoksi.

Sillä urheilu ei ole ollut koskaan erillään politiikasta. Ei etenkään jääkiekossa (miettikää vaan kylmää sotaa tai KHL:ää tai Rene Faselia). Mutta ei se ole ollut muuallakaan (miettikää vaan mitä tahansa olympialaisia ja suhmurointia niiden takana).

En halua hyvesignaloida. Ehkäpä joku siitä voi tässä tapauksessa syyttää. Harvoin tällaisesta puhun. Mutta mikäli boikotoin ilman, että sen syytä kukaan tietää, niin tuskin boikotilla olisi senkään vertaa vaikutusta. Ainut vaikutus on, mikäli boikotti leviää eteenpäin. Pieni ihminen ei voi muuta. Vaikeaa se on, mutta jotakin on tehtävä. Niin hieno peli jääkiekko on.

Kootut väitteet aborttikeskustelusta

1. “Jos vastustat aborttia, älä tee aborttia. Älä puutu siihen, mitä muut tekee.”

Miltä kuulostaisi “Jos vastustat lasten tappamista, älä tapa lapsia. Älä puutu siihen, mitä muut tekee”?

2. “Voit uskoa mitä tahansa (solumöykyn ihmisyydestä), mutta älä kajoa toisen kehoon.”

Miltä kuulostaisi “Voit uskoa mitä tahansa (syntymättömän lapsen solumöykkyydestä), mutta älä kajoa toisen kehoon – kuolettavasti”?

3. “Sulla setämiehenä ei ole oikeutta sanoa abortista mitään, koska et voi tehdä aborttia.”

Miltä kuulostaisi: “Sulla ei ole oikeutta sanoa alkoholismista mitään, koska et juo alkoholia”?
Tai: “Sulla ei ole oikeutta sanoa autoilusta mitään, koska et autoile (vai onko sulla varaa siihen?)”
Tai: “Sulla ei ole oikeutta sanoa lihansyönnistä mitään, koska et syö lihaa”?
Tai: “Sulla ei ole oikeutta sanoa lasten tappamisesta mitään, koska et tapa lapsia”?
Tai: “Sulla ei ole oikeutta sanoa abortista mitään, koska olet setämies ja olet väärää mieltä”?

Niin.

Kääntäen paljastuu äkkiä, että argumentaatio ei taida toimia. Ohi puhutaan jatkuvasti. Kai tässä keskustelussa oikeasti voisi pystyä parempaan? Ihmisistähän tässä on kyse.

Lopulta kaiken takana on kysymys siitä, onko uusi elämä ihminen vai ei. Mihin raja laitetaan ja kuinka keinotekoista se on. Se määrittää muiden näkemysten tukemana tai heikentämänä lopulta millaisen kannan aborttiin ottaa, ja kuinka henkilökohtainen se on tai ei ole, ja onko se ihmisoikeus vai ei. Ja jos vaikka rajataan ihan ensin keskustelu 91,2 prosenttiin tapauksista. Onko meillä yhteinen päämäärä vähentää esimerkiksi niitä?

Jos abortti koskettaa sinua henkilökohtaisesti, olet pohtinut sitä, olet tehnyt sen ja mietit mitä tehdä asian kanssa, tai tiedät jonkun, joka kamppailee asian kanssa, älä jää yksin äläkä jätä yksin. Apua löytää esim. ituprojektin kautta. https://ituprojekti.net/fi/

Pienokaisen kehitystä seuraillessa

Se alkoi siitä, kun kaksi viivaa tuli näkyviin. Itkettiin ja naurettiin.

Sen jälkeen vau.fi – ei sentään vauva.fi – oli viikottain käytössä. Joka sunnuntai päivä alkoi sillä, että katsoimme, mitä pienelle mahassa kuuluu. Kyyneleitä tirauteltiin silloin tällöin.

5. raskausviikolla pieni elämä tunnistetaan. 6. raskausviikolla, kun pikkuinen on 1–3 millimetrin pituinen, sydän alkaa lyödä ja sen voi kuulla ultraäänessä. Selkäranka, selkäydin, luut ja lihaksistokin alkavat kehittyä. Aivotkin kehittyvät. Erilliset osiot aivoissa muodostuvat viikon lopulla.

Saimme tietää, että seitsemännellä raskausviikolla, elämän ollessa 4–6 millimetrin pituinen, sydän alkaa pumpata verta ja silmien aihiot alkavat muodostua. Kahdeksannella raskausviikolla pienokainen on sentin pituinen. Sydän sykki kuulemma kiivasta tahtia, 130–160 kertaa minuutissa, ja neuvolassakin käytiin näillä main ensimmäistä kertaa.

Yhdeksännellä raskausviikolla aivot kasvavat nopeasti. Lisäksi sormet, varpaat ja kyynärpäät alkavat kasvaa. Pienokainen alkaa näyttää pieneltä ihmiseltä, kuten me ihmisen olemme tottuneet ihmisen näkemään. Kasvoissa näkyy ensimmäiset piirteet. Alaleuka näkyy. Sydän sykkii kovaa.

Kymmenennellä raskausviikolla pienokainen on 2–3 sentin pituinen. Ensimmäiset liikkeet tapahtuvat, vaikka äiti ei niitä vielä tunne. Aivoista saadaan meidänkin välineistöllä aivokäyriä esille. Äitiä väsyttää kovaa.

Yhdennellätoista raskausviikolla sikiö on 3–4 sentin pituinen. Kaikki rakenteet ovat valmiita, ja edessä on vain kasvamista ja kypsymistä. Sormet ja varpaat näkyvät selkeästi, liikkeet eivät ole enää refleksinomaisia vaan aivojen hallinnassa. Pissakin kulkee.

Kahdennellatoista raskausviikolla pienoinen on 4–5 senttimetrin pituinen ja painaa viidestä grammasta kymmeneen grammaan. Sisäelimet alkavat toimia, raajat ovat tahdonalaisia. Ensimmäinen ultra tapahtuu tässä vaiheessa. Sydän sykkii 150 kertaa minuutissa.

Samaan aikaan pienokaisemme kehittymistä vau.fi:stä seuratessamme huomasimme Aamulehdestä, että Suomessa kerätään kansalaisaloitteeseen nimiä sen puolesta, että meidän pienokaisemme kaltaisen, tahdonalaisesti liikkuvan ja sydämellisesti sykkivän pienokaisen elämä voidaan päättää vielä tällä viikolla, täysin ilman perusteita, edes näennäistä. Sellaista, mikä voisi ristiriitaisessa tialnteessa laittaa vielä pohtimaan muita vaihtoehtoja.

Olo oli varsin ristiriitainen.

Kahdennentoista raskausviikon jälkeen raskaus voidaan aloitteen mukaan vielä keskeyttää sosiaalisin syin 20. raskausviikkoon saakka Valviran luvalla. Siis samoin perustein kuin se nykyisen lainsäädännön puitteissa on mahdollista 12. raskausviikkoon saakka.

19. raskausviikolla luimme, että sikiö on 18 sentin pituinen. Vau.fi:n mukaan hänen ideniteettinsä kehittyy entisestään. Sormen- ja varpaanjäljet alkavat muotoutua. Verenkierto on täydessä vauhdissa. Kasvoja voi ihailla rakenneultrassa. Kuva kasvoista on meillä tällä hetkellä jääkaapin ovessa. Aamulehteä lukiessa olo oli ristiriitainen.

Mikäli pienokaisessa on todettu jokin häiriö (esim. down), hänen elämänsä voidaan päättää vielä 24. raskausviikolla. Tällöin sikiö on 28 senttiä pitkä. Hän reagoi ääniin, mahdollisesti palkiten mojovalla potkulla. Liikkeet voivat olla jo varsin koordnioituja. Laulaminen kannattaa, sillä lapsi syntymänsä jälkeen tunnistaa varsinkin äitinsä äänen.

Abortti on monisyinen ja hankala aihe, jossa tunteilta tuskin kukaan voi välttyä. Tilanteet ovat hyvin vaihtelevia. Meille raskaus oli yllättävä, joskaan ei ollenkaan epämieluisa. Naimisissa ei naimisen luonnolliset seuraukset yllätä samalla tavoin kuin muissa elämäntilanteissa.

Riippumatta suhtautumisessa kansalaisaloitteeseen tai edes aborttiin moraalisena kysymyksenä, yhteinen agenda kaikilla varmasti on, että abortteja tehtäisiin mahdollisimman vähän.

Mikäli olet kriisiraskaustilanteessa, jatkat raskauttasi vaikeassa tilanteessa tai olet läpikäynyt abortin ja tarvitset apua, esimerkiksi Itu-projekti voi ilmaiseksi ja luottamuksellisesti auttaa sinua. Älä jää yksin. Älä jätä yksin. Itu-projektiin ja sen työhön voi tutustua täältä: http://ituprojekti.net/fi/

Twitter on performanssi

”No, se on epätoivoista juuri sen takia, että keskusteluformaatti menee kokoajan twittermäisemmäksi. Kommentit ovat lyhyitä ja kannat lukittuja ja hyvin tiedossa jo alusta alkaen. Ja se ei siitä hirveästi etene ja syvene.”

Lähdin muutama vuosi sitten naamakirjasta. Olin ollut siellä melkein vuosikymmenen. Huomasin, että käytän siellä liikaa aikaa. Väittelen turhista asioista, enkä aina edes kovin rakentavasti. Kun minulla ei ollut siellä enää mitään työtehtäviä, päätin sanoa Zuckerbergille adjö. Ruutuaika keskittyi sen jälkeen enemmän opiskeluun ja pelaamiseen, vähemmän loputtomiin linkkeihin ja skrollailuun.

Ikävänä puolena oli se, että yhteys moniin ihmisiin väheni huomattavasti tai katkesi. Toisaalta on mukavaa, kun ei oikeasti tiedä, mitä toiselle kuuluu ja voi oikeasti kysellä kuulumisia ja keskustella asioista, face-to-face eikä naamakirjassa. Varjopuolena toki kuulee usein ”Ai etkö sä tiedäkään. Kerroin siitä kyllä jo puoli vuotta sitten facessa.”

Yhden virheen kuitenkin silloin tein. Jäin Twitteriin. Olin liittynyt sinne silloin, kun loin nämä nykymuotoiset kotisivuni vuonna 2012. Hups, jopas aika on mennyt! En silloin vielä viettänyt siellä niin paljoa aikaa, kuin viime kuukausina tai ylipäänsä naamakirjasta lähtemisen jälkeen. Merkkimääräkin oli se 140 merkkiä vai mitä se oli. Käytin sitä pitkälti omien (harvenevien) blogikirjoitusteni mainostamiseen, joidenkin linkkien jakamiseen ja erityisesti eri sivujen seuraamiseen.

Loppuaikoina suurin hyöty ja ilo oli seurata muutamaa seemiläisten kielten asiantuntijaa. Näistä mielenkiintoisia oli erityisesti väitöskirjan valmiiksi saanut Benjamin Suchard (@bnuyaminim), Matthew Suriano (@m_j_suriano), Ruotsin kieli-ihme Ola Wikander (@OlaWikander), sekä professori Jonas Sibony (@Jonassibony) #asemiticwordaday -päivityksineen. Sain jopa ge’ezin opiskelua viime kesänä aloittaessani paljon hyötyä näistä seuraamisista.

Tämän lisäksi seurasin paljon eri tieteellisiä kustantamoja ja yliopistojen eksegetiikan, assyriologian ja seemiläisten kielten ja kulttuurien laitoksia, mitä nyt löysin. Suurin aika meni kuitenkin eri kirkollisten tahojen ja kirkollisen uutisoinnin seuraamiseen, ja kommentointiin – ikävä kyllä.

Näissä kehyksissä sitten huomasinkin kaikkein selvimmin, mitä tuo alussa siteeraamani professori Serafim Seppälän lausunto julkisesta (some)keskustelusta tarkoittaa.

Olen itse varmasti ollut osa ongelmaa.

Olen tajunnut, mistä twitterissä on kyse. Kyse on servaamisesta. Siis siitä, että pyritään säväkästi kirjoittamaan jotakin, jolla teilataan vastapuoli. Kyse ei ole keskustelusta. Kyse on performanssista.

Tätä puolta lisäävät tykkäykset ja retweetit. Meikäläisen twiiteistä kaikkein eniten tykkäyksiä ja retweettejä ovat saaneet sellaiset twiitit, kuin ”Mistä te näitä vedätte?” tai ”Hyvät höntsyt!”. Jälkimmäinen tosin meni huumorin puolelle. Poikkeuksen näistä ovat tehneet ne lyhyet twiittini, joilla osallistuin seemiläisiä kieliä koskeviin ketjuihin ja yritin päteä keskinkertaisella ge’ezin tuntemuksellani. Ja oppia itse samalla.

Olen siis itse syyllistynyt ihan samaan. Mutta ei se oikeasti ole hyödyllistä. Ei pätkääkään. Tarkoituksena ei ole keskustella, vaan saattaa toinen häpeään. Häpeään.

Ehkä kaikkein parhain esimerkki tällaisesta on se, kun otetaan jonkun eri mieltä olevan one-lineri, retweetataan se ja kauhistellaan sitä eri tavoin. Sitten omat seuraajat, jotka suurimmaksi osaksi ovat saman kuplan osakkaita, saavat yhdessä kauhistella, miten joku vuonna 2019 voi olla tuota mieltä, ja se kun on vielä tuollaisessa luottamustehtävässä tai tuollaisen instanssin edustaja. Kauheaa! (Tätä taidetaan kutsua kai nykyään maalittamiseksikin.)

Ei, itse en ole (ainakaan vielä ja tietääkseni) tällaisen kohteeksi päätynyt, enkä muistaakseni sitä itse toteuttanut. No, nostinpahan nyt edes hieman omaa egoani! Siitäs saitte!

Joka tapauksessa tajusin, että paitsi että tällainen keskustelukulttuuri aiheuttaa varmasti pahaa mieltä kaikissa – kuka nyt servaamisesta tykkäisi paitsi itse servaaja – niin käytän myös yksinkertaisesti liikaa aikaa Twitterissä. Samaan aikaan vieressä odottaa muutama kirjahyllyllinen kirjoja. Puuttuu vain aika niiden ahmimiseen. Käytän sen sen sijaan turhaan twitteröintiin.

Olen kokenut osittain velvollisuudeksi, että somessa on pakko olla. Pitää seurata nykyaikaa ja sen keskustelua, jos kerran vuodessa päätyy saarnaamaan, tai sitten pitää pitää itseään esillä ja mainostaa, verkostoitua ja markkinoida. No, yhteen saarnaan sainkin melkein koko idean Twitterin ihmeellisestä maailmasta.

Twitter on siis performanssi. Oma performanssini päättyköön. Hyvät ja rakentavat keskustelut käydään muualla, sekä kuplien sisällä että eri kuplien kesken. Jos joku minua kaipaa, ottaa hän yhteyttä tai on ottamatta. Jos itse kaipaan jotakuta, otan yhteyttä, vaikka olenkin siinä äärimmäisen huono. Kyllä hätä keinot keksii. Kukaan ei servaamisiani jää kaipaamaan. Enkä minä muiden.

Anteeksi.

Kun sielu myydään halvalla

Kirkko ei ole in. Eikä varmaan koskaan ole sen suuremmin ollutkaan. Koska se sanoma, jota kirkossa julistetaan, hyökkää ajan henkeä vastaan, ja on aina hyökännyt. Kysykää roomalaisilta, kreikkalaisilta, saksalaisilta, ruotsalaisilta, suomalaisilta.

Ei sanoma syntien Vapahtajasta ole koskaan in. Miksi? Koska sellainen sanoma vaatii sanoman synnistä ja syntisestä ihmisestä. Se sanoma haastaa maailman ja sen toimintatavat, mielenliikkeet, aivoradat.

Se sanoma on ristiriidassa sen väitteen kanssa, että kaikki on hyvin.

Siksi kirkko on enemmän tai vähemmän paitsiossa. Toki syynä ovat usein myös kristityt, jotka moralisoivat toisia sen sijaan, että näkevät rikan omassa silmässä. Mutta kun se roska on löydetty, niin silloin voi ja on hyväkin auttaa kaveria hirren kanssa. Silloin myös ymmärtää, että itselläkin on ollut ja usein on edelleen niitä hirsiä omassa silmässä. Kristityn elämä on oman syntinsä suurempaa tunnistamista ja tunnustamista. Ymmärtämistä, että sanoma syntisen Vapahtajasta koskee erityisesti minua itseäni ja kulkee aina ensin itseni kautta, ja vasta sen jälkeen siitä voi aidosti ja oikeasti kertoa muille.

Turha tiukkapipoilu on tyhmää ja tylsää. Ja usein on hyvä rikkoa stereotypioita – ja niin teen itsekin esimerkiksi rippileireillä. Uskiksista stereotypioita riittää. Ne ei tee muuta kun rukoilee ja puhuu Jumalasta ja haukkuu ja moralisoi muita. Niiden elämä on tylsää elämänkielteisyyttä ja kaiken kivan kieltämistä.

Stereotypioita voi kuitenkin rikkoa väärällä tavalla. Se tapahtuu esimerkiksi silloin, kun isosten iltaleikeissä shokeerataan ihan vaan shokeeraamisen ilosta: ”Ei me seurakuntanuoret olla sen pyhempiä, ja kattokaa noita vetäjiäkin.” (ei me ollakaan, mutta se ei oikeuta toimimaan typerästi ja loukaten) Olen itsekin siihen varmasti sortunut. Jotkut sketsit voivat mennä siihen suuntaan.

Ja jotkut formaatit.

Yksi iso esimerkki stereotypian väärästä murtamisyrityksestä on roastaaminen ja Kari Kanalan osallistuminen siihen, papin paita päällä ja Raamattu kädessä.

Ei ne jutut sen hauskempia olleet. Komiikka syntyy siitä, kun pappi ja kirkkoherra myy oman sanomansa ja sielunsa ja naureskelee julkisesti (tietysti julkkiksen omasta myöntymyksestä) toisten intiimielämälle. Samaan aikaan yhteiskunnassa on käynnissä #metoo ja kirkossa #totuusvapauttaa. Miten hyvin tämä sopii yhteen?

Tulee mieleen se, kun yläasteella luokan hiljainen ja syrjäytetty ostaa paikkansa kovisjengistä haukkumalla muita ja toimimalla yhtä tyhmästi, kuin toiset jengiläiset.

On surullista, että kirkon oma hyvä sanoma suostutaan myymään halvalla, jotta saadaan arvostusta maailman silmissä.

Roastaamisessa ei ole mitään hauskaa. Tässä ajassa, jolloin muutenkin valitetaan vihapuheesta ja seksuaalisesta häirinnästä, on aivan järjetöntä, että pappi papin panta kaulassa menee julkisesti haukkumaan toisia. On aivan sama, onko jutut laadittu yhdessä ja onko toisille annettu lupa roastaamiseen. Koko roastaaminen luo olemassaolollaan huonoa keskustelukulttuuria, ja kirkko ollessaan siinä julkisesti mukana antaa seal-of-approvalinsa kyseiselle keskustelukulttuurille.

Paavalin sanat roomalaisille ovat edelleen ajankohtaisia:

”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room. 12:2)

Kirkon ja sen paimenien olisi syytä pitää kiinni mielummin tästä kuin ostaa paikkaansa yhteiskunnassa ja ”kovisten” seurassa ryhtymällä koulukiusaajiksi ja näyttämällä esimerkillään, että ei tässä mitään pahaa ole. Kaikkea kivaa ei ole syytä kieltää, ei missään nimessä. Mutta on sellaista ”kivaa”, johon kirkon ei tarvitsisi mennä mukaan.

Pappi on pappi vapaa-ajallakin. Erityisesti julkkispappi.

Terveisin kukkahattusetä.

Ruotsinvihaajasta opiskelijaksi Åbo Akademiin, osa 2. Suomenkielisenä Åbo Akademissa.

Viime kuukauden puolella kirjoitin siitä, miten voi hankkia ruotsin kielen taidot melko surkeista lähtökohdista käsin. Motivaatio ja kärsivällisyys sekä monipuolinen ruotsin kielen käyttö ja sille altistuminen olivat avainsanoja.

Millaista sitten on olla suomenkielisenä opiskelijana Åbo Akademissa? Onko siinä etuja tai haittoja?

Ensinnäkin teologia, etenkin Vanhan testamentin eksegetiikka, on täällä huippukovassa tikissä. Siinä oli se suurin syy, tutkimusote, jonka takia halusin juuri Åbo Akademiin opiskelemaan. Tärkeintä on löytää se opiskeluala, joka kiinnostaa ja motivoi. Muista aloista en osaa sanoa, mutta teologiaa voin lämpimästi suositella! Meillä on täällä pieni, mutta pippurinen teologinen yhteisö, ja henkilökunta tulee samalla myös varsin läheiseksi. Samanlaista massaan hukkumista ei tapahdu kuin Helsingissä.

Suomenkielisenä pärjää Åbo Akademissa vallan mainiosti. Ensimmäiset kuukaudet ovat kuitenkin ne kaikkein vaativimmat. Itselläni hyppy oli melkoinen. En tuntenut ennestään kuin yhden opiskelijan, johon olin tutustunut lyhyesti kahden viikon ajan varusmiespappikoulutuksessa armeijassa. En tiennyt, kuinka paljon muita suomenkielisiä Åbo Akademissa opiskelee. Lisäksi tulen alueelta, jossa ei ruotsia puhuta. Nopeasti kuitenkin tuli tutuksi sekä suomenruotsalaisten että ihan suomenkielisten kanssa. Ja on täällä ruotsalaisiakin opiskelijoita.

Alku tosiaan on vaikeaa. En ole itse ikinä ollut vaihdossa, mutta uskoisin että seuraaviin tuntemuksiin muutettavat muuttaen osaavat vaihtarit samaistua. Aikaisemmin ei ole ruotsia juuri käyttänyt, ja sitten sitä kuuleekin yhtäkkiä 6–8 tuntia päivässä ja kääntää aluksi mielessään suomeksi. Joutuu puhumaan ruotsia saman ajan verran ja miettimään ja etsimään sanoja jatkuvasti. Sitä lukee ruotsinkielistä kirjallisuutta ja asioi ruotsin kielellä, mitä ei välttämättä ole ikinä ennen tullut tehtyä. Varsinkin aluksi suurin osa vitseistä menee ohi ja sellainen hieman väkinäinen hymy valtaa kasvot aina kun muut nauravat. Kun yrittää osallistua keskusteluun, keskustelun tempo yllättäen häviää ja kaikki odottavat mitä suomenkielinen yrittää sönköttää ja yrittävät sitten pinnistäen ymmärtää. Jatkuvasti tulee etsittyä sanoja ja asia saadaan jotakuinkin ilmaistua. Sitten keskustelu jatkuu jälleen samalla nopealla temmolla ja perässä vaan pitää yrittää pysyä.

Sitä tulee mietittyä, että mitä ihmettä edes tekee täällä. Oliko tämä nyt sitten yhtään fiksua? Jättää vanha varma opiskelupaikka? Onko sitä tullut seinähulluksi? Tullaan kotiin ja huomataan, että ruotsin puhuminen jatkuu vaimollekin, joka vastaa siihen venäjäksi. Ongelmiahan siinä tulee avioliittoonkin, ihan kuin ei muutenkin olisi tarpeeksi vaikeaa kommunikoida ja ymmärtää toista!

Kotona ollaan väsyneitä. Tuntuu, että aivot ovat joka päivä ylikierroksilla, ja niinhän ne ovatkin! Ne joutuvat tekemään kaksinkertaista työtä aiempaan verrattuna. Jatkuvasti joutuu pinnistämään ymmärrystä ja jatkuvasti aivot ovat paitsi keräämässä informaatiota ja oppimassa opiskeltavasta aineesta, myös siitä kielestä, jolla opiskelee. Asiaa ei tokikaan helpota se, jos esimerkiksi teologian opiskelijana opiskelee samalla jotain antiikin kieltä vieraalla kielellä. Itse jouduin syksyllä ponnistelemaan 5–6 kielen kanssa heprean tekstikurssilla. Hepreankielinen teksti, (vanhan ajan) ruotsinkielinen kielioppikirja, englanninkielinen sanakirja, tanskankielinen kielellinen kommentaari sekä suomenkielinen ajatustyö – suomeksi kun olin aiemmin hepreat opiskellutkin. Aloitin vielä saksankin opinnot ruotsiksi, kun olin tarpeeksi monta kertaa kuullut eksegetiikan alan henkilökunnalta kysymyksen ”kan du tyska?”. Ja Jesajaa kääntäessä käytin vielä apuna saksalaistakin kielellistä kommentaaria, jossa vaikeita sanoja oli määritelty. Oli pää iltaisin hieman pyörällä.

Pikkuhiljaa huomaa, että ruotsin kielen taito kuitenkin tarttuu. Sanat alkavat jo lyhentyä suussa. Någon/t muuttuu nåniksi. Sade saattaa äkkiä olla vain sa. De ei äännykään välttämättä enää di (kuten itse tosin edelleen äännän) vaan dom, samoin äännetään myös objektiivimuoto dem. Människor muuttuu mänskoriksi, sedan seniksi. Silloin tällöin alkaa jo ymmärtää vitsejä ja nauraa oikeasti mukana väkinäisen hymyn sijaan. Aina silloin tällöin onnistuu jopa itse heittämään muutaman vitsin, niin että muutkin voivat jo nauraa niille. Huomaa, että ruotsin kielen kirjoitus tulee jatkuvasti helpommaksi ja helpommaksi. Välillä ei enää edes tajua kääntää mielessään asioita suomeksi, vaan mieli ymmärtää ne ihan ruotsiksi. Suomenruotsalaiset uudet tuttavat ja ystävät arvostavat, että suomenkielinen uskaltaa heittäytyä opiskelijaelämään vieraalla kielellä.

Tällaisia taisivat olla ensimmäiset kuukaudet omalla tielläni. Kielikokeen suorittaneena tunnuin kyllä olevani paremmalla pohjalla kuin suoraan lukiosta tulleet muut suomenkieliset. Se kertoo jotain myös siitä, kuinka hankala kielikoe on. Jos sen läpäisee, pärjää kyllä.

Suomenkielisiä löytyy erityisesti teologisesta yllättävän paljon, ja ymmärrystä kielihankaluuksiin tulee myös ruotsinkielisiltä. He kyllä auttavat. Siitä saattaa kyllä tulla ongelma, että luentojen ulkopuolella tulee helposti puhuttua suomea ruotsin sijaan. Se on toki helpottavaa, mutta ruotsin kieltä kannattaa yrittää käyttää niin paljon kuin mahdollista. Oikeinkirjoitus on toki hankalaa, mutta erityisesti puhuessa ymmärtää, että kaiken ei tartte mennä syntaksissa (lauseopissa) kuin Strömsössä. Pääasia, että tulee ymmärretyksi. Yhtenä vaarana on kyllä saada uusilta ystäviltä vahingollisia vaikutuksia omaan oikeinkirjoitukseen. Ruotsin kielen opettaja varoittikin: älkää kirjoittako kuten teidän ruotsinkieliset opiskelutoverinne. Språkriktighet. Språkriktighet. Vähän sama, kuin että suomalaisillakin murre vaikuttaa salakavalasti kirjakieleen.

Saksan opiskelussa vieraalla kielellä on omat etunsa ja haittansa. Etenkin sanojen opettelemisessa tulee tuplatyötä, koska ainakin itselläni juuri se perussanavarasto, jota saksassa sitten opiskeltiin, oli yhä heikko. Teller on tallrik, enkä ollut ikinä sitä sanaa ruotsiksikaan kuullut, tai ainakaan muistanut kuulleeni. No lautanenhan se!

Joku ehkä voi sitten kysyä, että onko siitä ruotsin kielestä muuten mitään hyötyä? Voin vastata, että on.

Ensinnäkin Åbo Akademissa olen oppinut ymmärtämään monen kielen osaamisen hyödyn. Kaikki aiemmin opittu auttaa uuden opiskelussa. Saksan opiskelussa ruotsista on ollut ylen määrin hyötyä (ei tietenkään vähiten siinä, että opiskelen ruotsiksi). Saksaa opiskellessa ymmärrän taas yhä paremmin sen, miksi koineekreikan opettaja Helsingissä jatkuvasti mainitsi, että ne, jotka saksaa taitavat, ymmärtävät tämän ja tämän jutun kreikassa. Noin 2000 vuotta vanha koineekreikka on nyt sitten päinvastaisesti auttanut minua tässä modernin saksan kielen opiskelussa (mitä se ikinä sitten kertookaan saksan kielestä…).

Toiseksi olen kielen avulla päässyt tutustumaan yhteen suomalaisen vähemmistön kulttuuriin, joka onkin näyttäytynyt mielenkiintoisena! Tiesitkö esimerkiksi, että Suomessa puhutaan vanhinta ruotsin kielen muotoa? Tai että suomenruotsalaisillakin on monia eri murteita? Tätä jälkimmäistä itse asiassa pohdin ihan oikeasti ennen kuin saavuin Turkuun. Aika tyhmää, eikö?

Kieli avaa oven kulttuuriin. Kieli on olennainen asia, jonka avulla me ajattelemme ja kommunikoimme. Kielellä luomme merkityksiä ja muovaamme maailmankuvaamme, ja kieli muovaa meitä. Kieli on avain toisen ihmisen ymmärtämiseen. Kuinka vaikeaa onkin ymmärtää toista oman kieliryhmän ihmistä, saati sitten jos ei ole mitään ymmärrystä toisen kielestäkään. Kieli on avain kulttuuriin.

Kolmanneksi olen saanut itselleni kolmannen työkielen. Ruotsin kielen avulla pystyn ymmärtämään kohtalaisesti (ainakin luettuna) norjaa ja tanskaa, vaikka en ole opiskellut niitä tippaakaan. Tanskalaisen kielellisen kommentaarin käyttäminen kertoo siitä jotain. Pystyn siis lukemaan ruotsin kielen kautta myös kahden muun kielisiä kirjoja. Pystyn keskustelemaan ruotsalaisten ja suomenruotsalaisten kanssa heidän omalla äidinkielellään. Luulisin pystyväni kommunikoimaan kohtalaisen hyvin myös norjalaisten (ja ehkä tanskalaistenkin) kanssa kielellä, jota he ymmärtävät kohtalaisesti luonnostaan ja ehkä ovat opiskelleetkin. Toki englanti pysyy lingua francana, mutta kyllä ruotsin kielen taito helpottaa ja auttaa.

No mutta entäs sitten haitat? Onko niitä? Muutaman haitan voi huomata. Kun ensin on käyttänyt ruotsia huomattavasti enemmän kuin englantia, huomaa yhtäkkiä, että englannin kielen tuottaminen onkin aiempaa vaikeampaa. Ensiksi mieleen tulevatkin ruotsinkieliset sanat englannin sijaan. Introduction muuttu inledningeniksi, ja virheen huomaa vasta, kun on sanan jo sanonut. Ääntämyskin on voinut suomenruotsin kautta heikentyä. Yksi hyvä huomio oli, kun kävelin tuossa pari päivää sitten Tampereen rautatieaseman läpi, että äänsin mielessäni sanan Foodstation stationin ruotsin kielen mukaisesti enkä englantilaisittain.

Toiseksi suomen kielen taitokin saattaa ainakin aluksi heiketä. Lukijoita säästää paljon se, että vaimoni Sonja oikolukee ainakin kerran kaikki julkaistavat tekstit. Sanajärjestys on muuttunut ja ruotsista tulee yhtäkkiä salakavalasti ilmaisuja suomeenkin. Anglismien sijaan siis svedismejä. Myös arkielämässä saattavat ruotsin sanat tulla mieleen ensin. On outoa elää yksikielisenä kaksikielisesti. Päivät ovat jakautuneet niin, että ensimmäiset 6–8 tuntia puhutaan pääsääntöisesti ruotsia ja sitten loppupäivä suomea.

Lopulta hyödyt ovat kuitenkin haittoja suuremmat. On aika jännää, kun kieltä voikin yhtäkkiä vaihtaa lennosta. Vaikkapa kolmen eri kielen välillä. Ensiksi puhuu kaverin kanssa suomea. Keskusteluun tulee mukaan ruotsinkielinen toveri, ja keskustelu muuttuu ruotsinkieliseksi. Sitten saapuukin vieraileva luennoitsija Hollannista ja keskustelu kääntyy englanniksi. Luennon jälkeen palataan taas ruotsiin ja suomeen.

Jos siis et lue ruotsia, kehitä kielipäätäsi jotenkin muuten. Kielten opiskelu ei ole koskaan turhaa. Itse luulin sen sitä olevan ja että englannilla pärjää. Mutta kun kandia tehdessä tulee vastaan saksankielisiä lähdeteoksia (ja yksi ranskankielinen artikkeli, mutta siihen kieleen en kyllä koske pitkällä tikullakaan), niin kielitaidottomuus yllättäen rajoittaakin kauhean paljon. Englanti on hyvä alku, mutta ruotsi, saksa ja venäjäkin ovat hyödyllisiä. Espanjalla pärjää kauhean monessa maassa, jopa Yhdysvalloissa sen osaaminen olisi todella tärkeää. Teologiassa, etenkin eksegetiikassa ainakin saksa on hyödyllinen kieli, ruotsikin (kyllä Ruotsistakin voi tulla jotain hyvää).

Ja teologit, lukekaa hepreaa ja kreikkaa, jos oikeasti tahdotte ymmärtää Raamattua syvällisemmin. Kieli on avain kulttuuriin. Älkää jääkö käännösten orjiksi, vaan tarkistakaa asia. Esimerkiksi viidettä käskyä pohtiessakin ei enää tarvitse miettiä, että saako sinne armeijaan mennä vai ei, jos on heprean sanat hallussa. Ja eikö se ole jo ammattiylpeyden asia? Missä sitten voitte loistaa seurakunnan edessä, kun seurakunta kuitenkin osaa Raamattunsa paremmin? Vink vink.

Ekskurssi

Postaussarjan ensimmäinen osa sai aikaan melkoista huomiota, mitä en osannut ollenkaan odottaa. Sitä luettiin viikon sisään yli 800 kertaa ja ensimmäistä kertaa kommenttejakin tuli hieman enemmän kommenttiosioon. Kiitos aktiivisesta keskustelusta!

Sain myös palautetta Twitterin kautta, ja kirjoitusta oli linkitetty muun muassa vapaakielivalinta.fi -sivustolle, joka ajaa ”pakkoruotsin” poistamista. Keskustelupalstalla oltiin hämmentyneitä siitä, kuinka ihminen muuttaa identiteettiään helposti. Nähtävästi tällä tarkoitettiin ”ruotsinvihaajan” muuttumista ”orastavaksi pakkoruotsin kannattajaksi”. Sekä kirjoituksen kommenttiosiossa, että keskustelufoorumilla annettiin ymmärtää, kuinka Åbo Akademissa vähän kuin ”pakotetaan” olemaan tiettyä mieltä ”pakkoruotsista”. (Kirjoitan termin lainausmerkeissä, koska en tykkää termistä. Kielihän on myös valtaa, senhän tiesivät jo Derridat ja muut kielellisen käänteen dinosaurukset. Käytän termiä kuitenkin, koska se on ekonominen ja sen merkitys ymmärretään.) Itsestäni tällainen tuntuu aika ihmeelliseltä ajatukselta, koska olen pitkälti koko elämäni kulkenut vastavirtaan enkä ole paljoa välittänyt oman sosiaalisen kontekstini ”yleisestä mielipiteestä”. Siksi tuntuu oudolta, että argumentit (joita en oikeastaan vielä siinä kirjoituksessa esittänyt) tyrmättiin heti kättelyssä henkilöön kohdistuvalla argumentilla (suomeksi: aivopesu). Näin ainakin sen keskustelun tulkitsin.

Kommenttiosiossa päästiin kuitenkin lopulta poteroista huutamisesta eteenpäin oikeiden asia-argumenttien suuntaan ja paljastuikin, että ”vastapuolella” oli hyviä asia-argumentteja ”pakkoruotsia” vastaan. Lupasin vastata niihin tässä kirjoituksessa. Koska kuitenkin olin kirjoittanut tekstin jo aiemmin ja sitä uudelleen lukiessani huomasin, että nimenomaan ”pakkoruotsiin” liittyvä haaste jää aika lailla rivien väliin, tämä ekskurssi vastatkoon haasteeseen. Miksi juuri ruotsi? Miksi olen orastava ”pakkoruotsin” kannattaja?

Ensiksikin, tahdon tehdä selväksi sen asiallisen argumentin, joka itselläni on ollut ”pakkoruotsia” vastaan. Se kuuluu lyhyesti niin, etten ole nähnyt mitään järkeä lukea ruotsia Anno Domini 2010. Ruotsilla on ollut merkityksensä menneisyydessä Suomessa. Olihan Suomi pitkään virallisesti ruotsinkielinen ja Ruotsin vallan alla. Etsin aikanaan syitä ”pakkoruotsin” opiskelemiseen. Ja koska en itse löytänyt syitä sen opiskeluun, en sitä lukiossa ”pakkoruotsin” aikana opiskellut vaan vasta jälkeenpäin, kun haettu motivaatio löytyi. Toisaalta tämä tarinani puoltaisi sitä puolta, että ”pakkoruotsi” oli itselleni este. Vapaaehtoisena kielenä minun olisi pitänyt löytää motivaatio sen opiskelemiseen tai jättää kieli toisaalta opiskelematta. ”Pakkoruotsin” kautta minulla oli kuitenkin pohja, josta aloittaa omatoiminen opiskelu. Ilman sitä en olisi tässä.

Mutta, kuten kommenttiosiossa nostettiin esille, se että 1 % päätyy ruotsinkieliseen yliopistoon ei ole peruste pakottaa 99 % kansasta opiskelemaan ruotsia. Ei se olekaan hyvä argumentti, korkeintaan ehkä joku pienen pieni osa-argumentti, joka vaatii tuekseen paljon vahvempia argumentteja. En siis perusta omaa orastavaa kannatustani tähän argumenttiin, vaikka oma kokemus toki on henkilökohtaisesti itselleni tärkeä ja relevantti.

Sen sijaan voisin nostaa esiin muutaman vahvemman argumentin (joita toki on taidettu esittää. En tunne tätä keskustelua niin paljon, että olisin paras vastaamaan tähän. Ja tiedoksi: en ole mikään Åbo Akademin ”keskustelunavaaja” tai ”propagandamoottori”. Tekstini loin ihan itse ja omista pyrkimyksistäni, joista suurimpana on ehkä Åbo Akademin teologian, erityisesti eksegetiikan osaston tuominen tunnetuksi suomenkielisille.) Argumenttien nimet ovat itse keksimiäni:

1. historiallinen ja kulttuurinen argumentti

2. kielen hyödyllisyyden argumentti

Historiallinen argumentti perustuu yhteiseen historiaan Ruotsin kanssa. Se nivoutuu samalla myös kulttuuriseen argumenttiin, toisin sanoen niitä on vaikeaa erottaa toisistaan. Suomella on ollut pitkä historia Ruotsin kanssa, joka aiheuttaa myös ihan selkärangassa asti tietynlaisia tuntemuksia. Tämän historiallisen taustan takia nimenomaan Suomessa on olennaista oppia ruotsin kieltä. Samoin perustein toki myös venäjä on tärkeä kieli.

Kulttuurinen argumentti nousee suomenruotsalaisesta maaperästä. Kuten kirjoituksessani kerron, on kieli avain vieraan kulttuurin ymmärtämiseen. Kulttuuri on kielen läpäisemää, ja siksi kieli ja kielet ovat olennainen osa toisen ja toiseuden (jos käytetään postmodernia muotitermiä) ymmärtämiseen. Siksi englannin tunneilla tutustutaan samalla brittiläiseen ja amerikkalaiseen kulttuuriin. Samoin ruotsin tunneilla tutustutaan sekä ruotsalaiseen että suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Tai nyt yliopistossa olen tutustunut saksalaiseen kulttuuriin samaan aikaan kun olen oppinut kieltä. Ne kulkevat käsi kädessä.

Ruotsin opiskeleminen, sekä tietenkin nimenomaan Åbo Akademissa opiskeleminen, on avannut väylän suomenruotsalaisuuden ymmärtämiseen. Yksi hauska piirre siinä on ollut se, että suomenruotsalaisia saatetaan pitää maahanmuuttajina. Hyvä esimerkki oli erään vanhemman suomenkielisen henkilön yhdelle opiskelijalle esitettämä kysymys, että koska opiskelijan perhe on muuttanut Suomeen. Opiskelija vastasi, että sukukirjat ylettyvät 1400-luvulle asti. Oma sukuni on saanut nimensä todennäköisesti (ainakin näin olen ymmärtänyt) tanskalaisista muurareista, jotka tulivat samoihin aikoihin Suomeen Olavinlinnaa muuraamaan. Suomenkielisenä omaa suomalaisuuttani ei kuitenkaan kyseenalaisteta. Tämä toisaalta kertoo, että suomenruotsalainen kulttuuri on tuntematonta suurelle osalle suomalaisista, tai sitten se näyttäytyy vain stereotypioiden kautta. Ne ovat niitä, jotka purjehtivat, joilla on rapujuhlia, jotka elävät kauan ja ovat elitistejä ja svenska talande bättre folk. Onko sitten ongelmana juuri ”pakkoruotsi”, jonka pitäisi periaatteessa tutustuttaa samalla suomenruotsalaiseenkin kulttuuriin?

Jännä yhtymäkohta löytyy muuten Virosta, jossa on pohdittu vironvenäläisiä erityisesti Ukrainan viime aikojen tapahtumia silmällä pitäen. Siellä aloitetaankin syksyllä paikallinen YLE Fem venäjänkielisille, jotta he osaisivat integroitua paremmin virolaisuuteen. Moni venäläinen ei osaa viroa eikä siten tunne myöskään virolaista kulttuuria. TV-kanava pyrkii paikkaamaan aukkoa. Tässä mielessä olisi suomessakin hyvä miettiä politiikassa, miten erilaisia kielivähemmistöjä lähestytään. Suomenruotsalaisten määrä vähenee jatkuvasti. Esimerkiksi venäjänkielisten määrä taas on kasvanut paljon. Samaa kysymystä voisi heittää myös kirkon suuntaan. Miten evankelis-luterilainen kirkko pystyy kohtaamaan maahanmuuttajia, jotka eivät suomea osaa? Suurin osa maahanmuuttajistahan on nimenomaan kristittyjä!

Kielen hyödyllisyyden argumentti taas perustuu ruotsin kielen nimenomaiseen hyötyyn. Ensiksikin ruotsion varsin helppo kieli, joka auttaa muiden kielten opiskelussa. Toisaalta ruotsin kielen opiskelussa auttaa jo englanti. Esimerkiksi itselleni saksan kielen opiskelu on ollut paljon helpompaa, koska saksan kielessä on paljon yhtäläisyyksiä nimenomaan ruotsin kanssa – vähemmän englannin kanssa. Koska tanska ja norja ovat niin lähellä ainakin kirjallisesti ruotsia, on niiden ymmärtäminen ruotsin hallinnan jälkeen kohtalaisen helppoa, ainakin kun tekstejä luetaan. Tanskaahan on puhuttuna toistenkin tanskalaisten mahdotonta ymmärtää, vai miten se norjalainen legendaarinen sketsi menikään? Nämä kielet ovat oikeastaan poliittisista syistä aikanaan erkaantuneet toisistaan. Kokonainen kielialue siis tulee lähemmäksi, kielialue, joka on tärkeä suomalaisille. Venäjän kautta toki slaavilaiset kielet voivat tulla lähemmäksi, mutta niillä ei välttämättä ole samanlaista merkitystä kuin skandinaavisilla kielillä.

Toisekseen kieli on hyödyllinen poliittisesti, kun puhutaan siitä niin kutsutusta ”pohjoismaisesta yhteistyöstä”. Muistelen, että ruotsin opettaja lukiossa tästä jo jotain kertoi, mutta asia on kyllä avautunut enemmän muutamana viime vuotena. Tai sitten se avautui vastareaktiona itämaan aggressiolle. Ruotsin kielen avulla ymmärretään myös muita pohjoismaisia kulttuureita paremmin. Samalla se kykenee toimimaan yleisenä kielenä, kun ollaan tekemisissä Pohjoismaiden kanssa, vaikka englanti toki valtaa alaa. Tämä argumentti on tosiaan heikentynyt englannin tullessa yhä vahvemmin lingua francaksi.

Kolmanneksi kielet eivät oikeasti ole pois toisiltaan. Jokaisen kielen lukeminen on jo pohjalla toisen kielen opiskelemista auttamassa. Tämä ei sinänsä ole argumentti nimenomaisesti ruotsin puolesta, mutta se on ainakin tuhoamassa sen myytin, että ihmisellä olisi aivoissaan joku alue, johon mahtuisi vain tietty määrä kieliä. Kaikki kielet tukevat toisiaan. Toki siihen liittyy kysymys ajankäytöstä.

Loppuun vielä humoristisempi hyödyllisyyden argumentti, jonka olen kuullut: Ennen seitsemättä luokkaa englanti tuntuu aivan turhalta kieleltä. Seiskalla ymmärtää, kuinka helppoa ja mukavaa ja hyödyllistä on lukea englantia, kun vihapatoutuma saa uuden kohteen: ”pakkoruotsi”.

Mutta kuten sanoin, olen orastava ”pakkoruotsin” kannattaja, siis siinä mielessä, että en näe vielä tarpeeksi vahvoina niitä argumentteja, jotka pakottaisivat muutokseen vallitsevasta tilasta. Vallitsevan tilan puolesta esitetyt argumentit ovat sen takia minun mielestäni riittävän vahvoja. Toki maailma muuttuu, ruotsin kielen asema heikkenee maailmanlaajuisesti ja niin edelleen. Tulevaisuus siis myös kertoo meille, kuinka hyödyllistä ”pakkoruotsi” tulee olemaan. Monien yllä esitettyjen argumenttien teho heikkenee jatkuvasti. 1900-luvulla ruotsin opiskelusta oli paljon enemmän hyötyä. Sen uskon itsekin.

Ruotsinvihaajasta opiskelijaksi Åbo Akademiin, osa 1. Miten hankitaan ruotsin kielen taito?

Ensimmäinen lukuvuosi suomenkielisenä Åbo Akademissa lähenee loppuaan. Tämän vuoden juhlistamiseksi ajattelin avata hieman omaa historiaani ruotsin kielen parissa ja kokemuksiani siitä, millaista on opiskella Åbo Akademissa suomenkielisenä. Kesäkuussa kerron enemmän kokemuksia vuoden ajalta. Nyt päästään kuitenkin pitempään retrospektioon. Miten entisestä ruotsinvihaajasta tuli opiskelija Åbo Akademiin?

Meikäläisestä piti tulla teekkari. Piti mennä opiskelemaan Tampereen teknilliseen yliopistoon, todennäköisesti jotain tietokoneisiin liittyvää. Näin oli siis vielä kun olin siirtymässä peruskoulusta Tampereen yhteiskoulun lukioon. Matematiikka oli se juttu. Uskonnon opiskelu oli kohtalaisen tylsää, vaikka olinkin tunnustava kristitty. Ruotsi oli perseestä. Ruotsin tunti jäi välistä itse asiassa jo lukion toisena päivänä, ja useamman kerran myös sen jälkeen. Sen kielen opiskelu ei innostanut sitten pätkääkään!

TYKissä valitsin ensimmäisen vuoden kurssit tämän ajatusmallin mukaan. Uskonnon ajattelin kuitenkin kirjoittaa, koska tietotaso oli kova ja lukion kursseja laajempi. Mutta teologiaa en ajatellut lähteväni lukemaan.

Toisena vuonna tapahtui muutos suunnitelmiin ja kiinnostuin enemmän kristinuskosta ja muistakin uskonnoista. Vanhat kirjoitettavat ”kovan tieteen” aineet pysyivät vielä melko tiiviisti mukana: kirjoitin lopulta kemian ja pitkän matematiikan, mutta fysiikan lopetin abivuonna motivaationpuutteen vuoksi. Uskonnon lisäksi otin ylimääräisiä filosofian kursseja, vaikka en sitä lopulta kirjoittanutkaan. TTY sai kuitenkin jäädä, ja ykkösvaihtoehdoksi tuli Joensuun teologinen, kakkosena oli Helsinki. Ilmaisutaidon erityislukiossa olisi ollut mahdollisuus jättää pois puolet ruotsin pakollisista kursseista. En kuitenkaan niin (onneksi) tehnyt, joskin numerot olivat sieltä heikosta päästä.

Toisena lukiovuonna ja abivuonna luin paljon teologista kirjallisuutta, erityisen innokkaasti kahlasin läpi lähes koko rovasti Risto Santalan tuotannon. Kristinuskon juutalaiset juuret alkoivat kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän. Åbo Akademissa näytti olevan ainut teologinen tiedekunta/laitos, jossa pystyi opiskelemaan myös judaistiikkaa. Mutta kieli, minähän vihasin ruotsin kieltä! Enkä sitä paitsi osannut sitä enää, vaikka yläasteella todistuksessa olikin vielä loistanut kymppi.

Abivuoden syksyllä olin Ylöjärvellä kuuntelemassa evankelista Ilkka Puhakan opetusta. Supliikkimiehenä pummasin saarnamieheltä kyydin Tampereen keskustaan, jotta pääsisin sieltä jatkamaan bussilla Lempäälään. Ajomatkan aikana puhuttiin paljon Santalasta. Puhakka innosti hakemaan Åbo Akademiin. Rupesin miettimään asiaa enemmän ja enemmän, ja lopulta tajusin, että sinnehän minä tahdon. Minulla oli vain yksi ongelma: en osannut kieltä, eikä ollut mitään mahdollisuutta päästä kielikokeesta läpi! Muistan edelleen viimeisen kurssin loppukokeen numeron: kuusi ja puoli. Ja siitäkö sitten opiskelemaan ruotsin kielellä? Hain Suomen kaikkiin kolmeen teologiseen. Pääsin Joensuuhun ja Helsinkiin, Åbo Akademin kielikokeen läpäisemisestä ei ollut pienintäkääntoivoa. Tulos taisi olla siellä 60–70 pisteen kohdalla. 135/200 vaadittiin.

Menin opiskelemaan teologiaa Helsinkiin, ja vakuutuin yhä enemmän siitä, että tahdon Åbo Akademiin. Päätin yrittää päästä pois Helsingistä yliopiston suosiollisella avustuksella. Kielikeskuksessa opiskelin ensin ruotsin perusteita, jotka olin aikaansaamattomuuteni ja motivaation puutteeni ansiosta lukiossa missannut. Sen jälkeen suoritin virkamiesruotsin, joka ei tosin pitkälle riittänyt. Sen vuoden kielikokeesta taisi tulla vähän alle 100 pistettä. Kävin vielä ylioppilaskirjoituksissa kirjoittamassa keskipitkän ruotsin ylimääräisenä aineena. Cum laude ei riittänyt mihinkään.

Armeijan aikana aloin lukea vapaa-aikana ruotsinkielisiä kirjoja, jotka liittyivät myös teologiaan. Aloitin Bo Giertzin Kristi kyrkasta. Vanha ruotsi tosin oli vaikeaa. Tunti päivässä vuodenvaihteesta lähtien. Lisäksi kuuntelin Radio Vegan keski-ikäisten ohjelmia niin paljon kuin ehdin, yleensä pyöräillessäni Tampereelta Lempäälään sijaisopettajan duuniin, jossa toimin inttiajan jälkeen. 100 pistettä ylittyi, ja luulin jo pääseväni valintakoevaiheeseen, mutta olin katsonut pisterajan väärin. Laiha lohtu.

Aloin kirjoittaa ruotsinkielistä blogia tahdilla kirjoitus per viikko, ja toivoin salaa, että joku jaksaisi sitä lukea ja samalla auttaa kielioppivirheissä. Eihän sitä kukaan lukenut, eikä lue edelleenkään. Mutta ei se mitään, siinäpä opin kantapään kautta kirjoittamaan, ja passiivinen sanavarasto muuttui pikkuhiljaa aktiiviseksi. Luin koko vuoden ajan joka päivä (enemmän tai vähemmän ) noin tunnin ajan ruotsinkielisiä kirjoja. Teologista kirjallisuutta tuli luettua paljon, koska se kiinnosti, ja samalla opin ruotsinkielistä teologista sanastoa.

Kielikeskuksessa taas ahmin ruotsia kolme kurssia, joista kaksi meni samaan aikaan, avancerad grammatiikkia ja muntlig färdigheettiä: kielioppia ja suullisia taitoja siis. Akateeminen kirjoittaminen ruotsiksi -kurssin jätin kesken. Tajusin, että osasin kyllä akateemista sanastoa, mutta arkipäivän sanastoa ei ollut. Keväällä panostin siis vielä Astrid Lindgrenin klassikkojen voimalla myös perussanavaraston kartuttamiseen Ronja ryövärintyttären ja Mio-pojan suosiollisella avustuksella.

Viimeisillä viikoilla luin vielä Giertzin Stengrundenin ja teologisen valintakoekirjan, kuuntelin radiota aina kun mahdollista ja viikko ennen h-hetkeä alkoi myös YLE Fem -maraton, jonka aikana katsoin myös ensimmäisen kerran Strömsötä.

Kielikoe ei mennyt ihan kuin Strömsössä, vaikka niin olin toivonut. Pisteraja jännitti erityisesti siksi, että syksyllä oli tarkoitus mennä naimisiin ja muuttaa Turkuun opiskelemaan. Varasuunnitelmana oli klassisen kreikan opinnot Turun yliopistolla, jos eväät eivät riittäisikään Åbo Akademiin. Pistemäärä odotutti itseään. 135/200. Ei pistettä enempää eikä vähempää. Kielikoe läpäisty!

Miten siis ruotsin kielen voi oppia ei kiinnosta -pohjalta 3 vuodessa niin, että sillä voi opiskella? Vastaus lähenee Kokoomuksen vaalikampanjaa: työllä ja vielä kerran työllä.

Ensiksi täytyy löytää motivaatio. Jos lukiossa ja yläasteella ei motivoida ruotsin kielen opiskeluun, ei se kiinnosta. Itse olin saanut jo kotikasvatuksessa osittain vihan ruotsin kieltä kohtaan, jota tosin yritin vastustaa vielä yläasteella. Lukiossa perintö kuitenkin leimahti liekkeihin. Löysin kuitenkin motivaation abivuonna: tahdon mennä opiskelemaan Åbo Akademiin. Nykyään toki motivaatiota ruotsin kielen hallitsemiseen on paljon enemmän, ja kielitaidosta on ollut muutakin hyötyä kuin vain opiskelupaikka Åbo Akademissa. Tästä kerron lisää ensi kuun postauksessa. Entisestä pakkoruotsin vihaajasta on tullut peräti sen orastava kannattaja. Tosin pakkoruotsi sanana on ihan typerä. Onhan sitä pakkomatematiikkaa ja pakkofysiikkaa ja vaikka mitä muutakin pakkoa.

Motivaation löytymisen jälkeen alkoi työnteko, jonka olisi voinut suunnitella paremminkin. Yksin on todella vaikeaa opiskella kieltä. Siksi kurssit, jos niille vain on mahdollista osallistua, ovat hyödyllisiä. Kävin yliopistolla 4 ruotsin kielen kurssia. Sen lisäksi luin yli kymmenen ruotsinkielistä kirjaa, tunti per päivä tietokoneen äärellä. Jokaisen sanan, jota en ymmärtänyt, kirjoitin NetMOT:n sanakirjapalveluun. Se oli huomattavasti nopeampaa kuin sanakirjapläräily. Yliopistoilla ainakin on pääsy tähän palveluun. Passiivinen sanavarasto ja luetun ymmärtäminen kehittyi, ja kirjallisuuden avulla kielioppikin tarttui mukaan ihan varkain.

Kuuntelin Radio Vegaa ja yritin ymmärtää. Katsoin Yle Femmaa, jota oli helpompi seurata tekstitysten avulla. Jos niitä ei ollut, niin seuraaminen toki oli hankalampaa, mutta hyödyllistä joka tapauksessa. Kuullun ymmärtäminen kehittyi.

Kirjoitin kerran viikossa blogikirjoituksen, jota kukaan ei lukenut. Oma tuottaminen kehittyi ja passiivisen sanavaraston sanat siirtyivät aktiiviseen sanavarastoon.

Toki helpommin olisi päässyt Åbo Akademiin, jos olisi sen ruotsin siellä lukiossa lukenut ja vaikkapa kirjoittanutkin. Mutta tämä herra meni sitten kantapään kautta.

Siis: motivaatio ja sisäinen palo, kärsivällisyys ja monipuolinen työnteko. Siinä on eväät uuden kielen hallitsemiseen. Ja Åbo Akademi on hyvä ahjo jatkaa kielitiellä ruotsin osalta. Kesäkuussa kerron, millaista on opiskella suomenkielisenä Åbo Akademissa.