Taukoa kirjoittelusta

Olen aika hyvin pysynyt tavoitteessa julkaista yksi kirjoitus kuukaudessa tänne sivuilleni, kesäkuukausia lukuun ottamatta. Syksyllä vietän kuitenkin todennäköisesti hiljaiseloa kirjoittelun puolella, ainakin sen aikaa, kunnes gradu on kirjoitettu ja teologie magister -paperit löytyvät takataskusta. En myöskään pidä opetuksia missään syksyn aikana samaisesta syystä.

WordPress ystävällisesti tilastoi kävijämääriä. Niinpä tauon aikana voi lukaista vaikkapa vanhoja klassikoita. Top 5 -luetuimmat kirjoitukset, yllättävää kyllä:

  1. Ruotsinvihaajasta opiskelijaksi Åbo Akademiin, osa 1. Miten hankitaan ruotsin kielen taito? – Tätä kirjoitusta on luettu selvällä marginaalilla eniten. Se on myöskin herättänyt kunnolla keskustelua ja näppäimistön sauhua! Erityisesti korkeakouluhaun sekä lukuvuoden alun aikaan Google tuo vierahaita kyläselle.
  2. Hajanaisia ajatuksia ennen avioliittoa – Hieman yli kolmen vuoden takaa nuoren klopin ajatuksia avioliitosta ja seurustelusta ja muustakin. Seksistäkin. Allekirjoitan edelleen.
  3. Ruotsinvihaajasta opiskelijaksi Åbo Akademiin, osa 2. Suomenkielisenä Åbo Akademissa. – Jatko-osa, jossa keskustellaan itse opiskelusta ei enää kiinnostanut niin paljoa. Googleakin väsyttää.
  4. Joulupukki matkaan jo käy – Ikirallatus löytää uusia lukijoita joka joulu. Postitontun ärsytyksestä inspiraation saanut teologinen analyysi ikivihreästä hirviöstä.
  5. Joutuvatko ateistit jatkossa tukemaan hihhulointia verovaroin? – Todella pikainen kirjoitus yhteisöveron kirkollisen osuuden lakkauttamisesta ja sen korvaavasta kiinteästä valtionavustuksesta (=valtion maksama maksu julkisoikeudellisista palveluista, joita kirkko tuottaa), joka aiheutti paljon närää jopa Talouselämää-lehdessä.

Viidestä luetuimmasta kirjoituksesta kolme ovat varsin nopeasti riipaistuja aivopieruja. Sen sijaan viiden vähiten luetuimman kirjoituksen joukossa löytyy todellisia aarteita! Top 5 vähiten luetut (poislukien ne kirjoitukset, jotka on julkaistu blogspot-aikoina tai Kotimaa24:ssä):

  1. Yhtenäiskulttuurin kirkkotavat, osa 2. – Vanha viisaus ei oo in.
  2. Mikä ihmeen Vanha testamentti? osa 1/3: Miksi kristittyä kiinnostaa? – No ei kiinnosta.
  3. Mikä ihmeen Vanha testamentti? osa 3/3: Onko Vanha testamentti fan fictionia? – On on, daa.
  4. Luomakunnan Jumala kaupungissa – Alustus Kirkon nuorisopäivillä. Tosin tulin kauheaan kuumeeseen ja paja, jossa alustus piti esittää, peruttiin pajanpitäjän sairastuttua.
  5. Vuoden 2015 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2 – Näihin katsauksiin olen panostanut kaikkein eniten. Osaa on luettu enemmän, osaa vähemmän.

Siinä lukuvinkkejä tauon ajalle. Jos sitten taas viisastuisi tauon jälkeen, ja kirjoittaisi jotakin fiksua höpinöitten ja täytepostausten sijaan!

Hyvää syksyn alkua!

!להתראות

Mainokset

Ruotsinvihaajasta opiskelijaksi Åbo Akademiin, osa 2. Suomenkielisenä Åbo Akademissa.

Viime kuukauden puolella kirjoitin siitä, miten voi hankkia ruotsin kielen taidot melko surkeista lähtökohdista käsin. Motivaatio ja kärsivällisyys sekä monipuolinen ruotsin kielen käyttö ja sille altistuminen olivat avainsanoja.

Millaista sitten on olla suomenkielisenä opiskelijana Åbo Akademissa? Onko siinä etuja tai haittoja?

Ensinnäkin teologia, etenkin Vanhan testamentin eksegetiikka, on täällä huippukovassa tikissä. Siinä oli se suurin syy, tutkimusote, jonka takia halusin juuri Åbo Akademiin opiskelemaan. Tärkeintä on löytää se opiskeluala, joka kiinnostaa ja motivoi. Muista aloista en osaa sanoa, mutta teologiaa voin lämpimästi suositella! Meillä on täällä pieni, mutta pippurinen teologinen yhteisö, ja henkilökunta tulee samalla myös varsin läheiseksi. Samanlaista massaan hukkumista ei tapahdu kuin Helsingissä.

Suomenkielisenä pärjää Åbo Akademissa vallan mainiosti. Ensimmäiset kuukaudet ovat kuitenkin ne kaikkein vaativimmat. Itselläni hyppy oli melkoinen. En tuntenut ennestään kuin yhden opiskelijan, johon olin tutustunut lyhyesti kahden viikon ajan varusmiespappikoulutuksessa armeijassa. En tiennyt, kuinka paljon muita suomenkielisiä Åbo Akademissa opiskelee. Lisäksi tulen alueelta, jossa ei ruotsia puhuta. Nopeasti kuitenkin tuli tutuksi sekä suomenruotsalaisten että ihan suomenkielisten kanssa. Ja on täällä ruotsalaisiakin opiskelijoita.

Alku tosiaan on vaikeaa. En ole itse ikinä ollut vaihdossa, mutta uskoisin että seuraaviin tuntemuksiin muutettavat muuttaen osaavat vaihtarit samaistua. Aikaisemmin ei ole ruotsia juuri käyttänyt, ja sitten sitä kuuleekin yhtäkkiä 6–8 tuntia päivässä ja kääntää aluksi mielessään suomeksi. Joutuu puhumaan ruotsia saman ajan verran ja miettimään ja etsimään sanoja jatkuvasti. Sitä lukee ruotsinkielistä kirjallisuutta ja asioi ruotsin kielellä, mitä ei välttämättä ole ikinä ennen tullut tehtyä. Varsinkin aluksi suurin osa vitseistä menee ohi ja sellainen hieman väkinäinen hymy valtaa kasvot aina kun muut nauravat. Kun yrittää osallistua keskusteluun, keskustelun tempo yllättäen häviää ja kaikki odottavat mitä suomenkielinen yrittää sönköttää ja yrittävät sitten pinnistäen ymmärtää. Jatkuvasti tulee etsittyä sanoja ja asia saadaan jotakuinkin ilmaistua. Sitten keskustelu jatkuu jälleen samalla nopealla temmolla ja perässä vaan pitää yrittää pysyä.

Sitä tulee mietittyä, että mitä ihmettä edes tekee täällä. Oliko tämä nyt sitten yhtään fiksua? Jättää vanha varma opiskelupaikka? Onko sitä tullut seinähulluksi? Tullaan kotiin ja huomataan, että ruotsin puhuminen jatkuu vaimollekin, joka vastaa siihen venäjäksi. Ongelmiahan siinä tulee avioliittoonkin, ihan kuin ei muutenkin olisi tarpeeksi vaikeaa kommunikoida ja ymmärtää toista!

Kotona ollaan väsyneitä. Tuntuu, että aivot ovat joka päivä ylikierroksilla, ja niinhän ne ovatkin! Ne joutuvat tekemään kaksinkertaista työtä aiempaan verrattuna. Jatkuvasti joutuu pinnistämään ymmärrystä ja jatkuvasti aivot ovat paitsi keräämässä informaatiota ja oppimassa opiskeltavasta aineesta, myös siitä kielestä, jolla opiskelee. Asiaa ei tokikaan helpota se, jos esimerkiksi teologian opiskelijana opiskelee samalla jotain antiikin kieltä vieraalla kielellä. Itse jouduin syksyllä ponnistelemaan 5–6 kielen kanssa heprean tekstikurssilla. Hepreankielinen teksti, (vanhan ajan) ruotsinkielinen kielioppikirja, englanninkielinen sanakirja, tanskankielinen kielellinen kommentaari sekä suomenkielinen ajatustyö – suomeksi kun olin aiemmin hepreat opiskellutkin. Aloitin vielä saksankin opinnot ruotsiksi, kun olin tarpeeksi monta kertaa kuullut eksegetiikan alan henkilökunnalta kysymyksen ”kan du tyska?”. Ja Jesajaa kääntäessä käytin vielä apuna saksalaistakin kielellistä kommentaaria, jossa vaikeita sanoja oli määritelty. Oli pää iltaisin hieman pyörällä.

Pikkuhiljaa huomaa, että ruotsin kielen taito kuitenkin tarttuu. Sanat alkavat jo lyhentyä suussa. Någon/t muuttuu nåniksi. Sade saattaa äkkiä olla vain sa. De ei äännykään välttämättä enää di (kuten itse tosin edelleen äännän) vaan dom, samoin äännetään myös objektiivimuoto dem. Människor muuttuu mänskoriksi, sedan seniksi. Silloin tällöin alkaa jo ymmärtää vitsejä ja nauraa oikeasti mukana väkinäisen hymyn sijaan. Aina silloin tällöin onnistuu jopa itse heittämään muutaman vitsin, niin että muutkin voivat jo nauraa niille. Huomaa, että ruotsin kielen kirjoitus tulee jatkuvasti helpommaksi ja helpommaksi. Välillä ei enää edes tajua kääntää mielessään asioita suomeksi, vaan mieli ymmärtää ne ihan ruotsiksi. Suomenruotsalaiset uudet tuttavat ja ystävät arvostavat, että suomenkielinen uskaltaa heittäytyä opiskelijaelämään vieraalla kielellä.

Tällaisia taisivat olla ensimmäiset kuukaudet omalla tielläni. Kielikokeen suorittaneena tunnuin kyllä olevani paremmalla pohjalla kuin suoraan lukiosta tulleet muut suomenkieliset. Se kertoo jotain myös siitä, kuinka hankala kielikoe on. Jos sen läpäisee, pärjää kyllä.

Suomenkielisiä löytyy erityisesti teologisesta yllättävän paljon, ja ymmärrystä kielihankaluuksiin tulee myös ruotsinkielisiltä. He kyllä auttavat. Siitä saattaa kyllä tulla ongelma, että luentojen ulkopuolella tulee helposti puhuttua suomea ruotsin sijaan. Se on toki helpottavaa, mutta ruotsin kieltä kannattaa yrittää käyttää niin paljon kuin mahdollista. Oikeinkirjoitus on toki hankalaa, mutta erityisesti puhuessa ymmärtää, että kaiken ei tartte mennä syntaksissa (lauseopissa) kuin Strömsössä. Pääasia, että tulee ymmärretyksi. Yhtenä vaarana on kyllä saada uusilta ystäviltä vahingollisia vaikutuksia omaan oikeinkirjoitukseen. Ruotsin kielen opettaja varoittikin: älkää kirjoittako kuten teidän ruotsinkieliset opiskelutoverinne. Språkriktighet. Språkriktighet. Vähän sama, kuin että suomalaisillakin murre vaikuttaa salakavalasti kirjakieleen.

Saksan opiskelussa vieraalla kielellä on omat etunsa ja haittansa. Etenkin sanojen opettelemisessa tulee tuplatyötä, koska ainakin itselläni juuri se perussanavarasto, jota saksassa sitten opiskeltiin, oli yhä heikko. Teller on tallrik, enkä ollut ikinä sitä sanaa ruotsiksikaan kuullut, tai ainakaan muistanut kuulleeni. No lautanenhan se!

Joku ehkä voi sitten kysyä, että onko siitä ruotsin kielestä muuten mitään hyötyä? Voin vastata, että on.

Ensinnäkin Åbo Akademissa olen oppinut ymmärtämään monen kielen osaamisen hyödyn. Kaikki aiemmin opittu auttaa uuden opiskelussa. Saksan opiskelussa ruotsista on ollut ylen määrin hyötyä (ei tietenkään vähiten siinä, että opiskelen ruotsiksi). Saksaa opiskellessa ymmärrän taas yhä paremmin sen, miksi koineekreikan opettaja Helsingissä jatkuvasti mainitsi, että ne, jotka saksaa taitavat, ymmärtävät tämän ja tämän jutun kreikassa. Noin 2000 vuotta vanha koineekreikka on nyt sitten päinvastaisesti auttanut minua tässä modernin saksan kielen opiskelussa (mitä se ikinä sitten kertookaan saksan kielestä…).

Toiseksi olen kielen avulla päässyt tutustumaan yhteen suomalaisen vähemmistön kulttuuriin, joka onkin näyttäytynyt mielenkiintoisena! Tiesitkö esimerkiksi, että Suomessa puhutaan vanhinta ruotsin kielen muotoa? Tai että suomenruotsalaisillakin on monia eri murteita? Tätä jälkimmäistä itse asiassa pohdin ihan oikeasti ennen kuin saavuin Turkuun. Aika tyhmää, eikö?

Kieli avaa oven kulttuuriin. Kieli on olennainen asia, jonka avulla me ajattelemme ja kommunikoimme. Kielellä luomme merkityksiä ja muovaamme maailmankuvaamme, ja kieli muovaa meitä. Kieli on avain toisen ihmisen ymmärtämiseen. Kuinka vaikeaa onkin ymmärtää toista oman kieliryhmän ihmistä, saati sitten jos ei ole mitään ymmärrystä toisen kielestäkään. Kieli on avain kulttuuriin.

Kolmanneksi olen saanut itselleni kolmannen työkielen. Ruotsin kielen avulla pystyn ymmärtämään kohtalaisesti (ainakin luettuna) norjaa ja tanskaa, vaikka en ole opiskellut niitä tippaakaan. Tanskalaisen kielellisen kommentaarin käyttäminen kertoo siitä jotain. Pystyn siis lukemaan ruotsin kielen kautta myös kahden muun kielisiä kirjoja. Pystyn keskustelemaan ruotsalaisten ja suomenruotsalaisten kanssa heidän omalla äidinkielellään. Luulisin pystyväni kommunikoimaan kohtalaisen hyvin myös norjalaisten (ja ehkä tanskalaistenkin) kanssa kielellä, jota he ymmärtävät kohtalaisesti luonnostaan ja ehkä ovat opiskelleetkin. Toki englanti pysyy lingua francana, mutta kyllä ruotsin kielen taito helpottaa ja auttaa.

No mutta entäs sitten haitat? Onko niitä? Muutaman haitan voi huomata. Kun ensin on käyttänyt ruotsia huomattavasti enemmän kuin englantia, huomaa yhtäkkiä, että englannin kielen tuottaminen onkin aiempaa vaikeampaa. Ensiksi mieleen tulevatkin ruotsinkieliset sanat englannin sijaan. Introduction muuttu inledningeniksi, ja virheen huomaa vasta, kun on sanan jo sanonut. Ääntämyskin on voinut suomenruotsin kautta heikentyä. Yksi hyvä huomio oli, kun kävelin tuossa pari päivää sitten Tampereen rautatieaseman läpi, että äänsin mielessäni sanan Foodstation stationin ruotsin kielen mukaisesti enkä englantilaisittain.

Toiseksi suomen kielen taitokin saattaa ainakin aluksi heiketä. Lukijoita säästää paljon se, että vaimoni Sonja oikolukee ainakin kerran kaikki julkaistavat tekstit. Sanajärjestys on muuttunut ja ruotsista tulee yhtäkkiä salakavalasti ilmaisuja suomeenkin. Anglismien sijaan siis svedismejä. Myös arkielämässä saattavat ruotsin sanat tulla mieleen ensin. On outoa elää yksikielisenä kaksikielisesti. Päivät ovat jakautuneet niin, että ensimmäiset 6–8 tuntia puhutaan pääsääntöisesti ruotsia ja sitten loppupäivä suomea.

Lopulta hyödyt ovat kuitenkin haittoja suuremmat. On aika jännää, kun kieltä voikin yhtäkkiä vaihtaa lennosta. Vaikkapa kolmen eri kielen välillä. Ensiksi puhuu kaverin kanssa suomea. Keskusteluun tulee mukaan ruotsinkielinen toveri, ja keskustelu muuttuu ruotsinkieliseksi. Sitten saapuukin vieraileva luennoitsija Hollannista ja keskustelu kääntyy englanniksi. Luennon jälkeen palataan taas ruotsiin ja suomeen.

Jos siis et lue ruotsia, kehitä kielipäätäsi jotenkin muuten. Kielten opiskelu ei ole koskaan turhaa. Itse luulin sen sitä olevan ja että englannilla pärjää. Mutta kun kandia tehdessä tulee vastaan saksankielisiä lähdeteoksia (ja yksi ranskankielinen artikkeli, mutta siihen kieleen en kyllä koske pitkällä tikullakaan), niin kielitaidottomuus yllättäen rajoittaakin kauhean paljon. Englanti on hyvä alku, mutta ruotsi, saksa ja venäjäkin ovat hyödyllisiä. Espanjalla pärjää kauhean monessa maassa, jopa Yhdysvalloissa sen osaaminen olisi todella tärkeää. Teologiassa, etenkin eksegetiikassa ainakin saksa on hyödyllinen kieli, ruotsikin (kyllä Ruotsistakin voi tulla jotain hyvää).

Ja teologit, lukekaa hepreaa ja kreikkaa, jos oikeasti tahdotte ymmärtää Raamattua syvällisemmin. Kieli on avain kulttuuriin. Älkää jääkö käännösten orjiksi, vaan tarkistakaa asia. Esimerkiksi viidettä käskyä pohtiessakin ei enää tarvitse miettiä, että saako sinne armeijaan mennä vai ei, jos on heprean sanat hallussa. Ja eikö se ole jo ammattiylpeyden asia? Missä sitten voitte loistaa seurakunnan edessä, kun seurakunta kuitenkin osaa Raamattunsa paremmin? Vink vink.

Ekskurssi

Postaussarjan ensimmäinen osa sai aikaan melkoista huomiota, mitä en osannut ollenkaan odottaa. Sitä luettiin viikon sisään yli 800 kertaa ja ensimmäistä kertaa kommenttejakin tuli hieman enemmän kommenttiosioon. Kiitos aktiivisesta keskustelusta!

Sain myös palautetta Twitterin kautta, ja kirjoitusta oli linkitetty muun muassa vapaakielivalinta.fi -sivustolle, joka ajaa ”pakkoruotsin” poistamista. Keskustelupalstalla oltiin hämmentyneitä siitä, kuinka ihminen muuttaa identiteettiään helposti. Nähtävästi tällä tarkoitettiin ”ruotsinvihaajan” muuttumista ”orastavaksi pakkoruotsin kannattajaksi”. Sekä kirjoituksen kommenttiosiossa, että keskustelufoorumilla annettiin ymmärtää, kuinka Åbo Akademissa vähän kuin ”pakotetaan” olemaan tiettyä mieltä ”pakkoruotsista”. (Kirjoitan termin lainausmerkeissä, koska en tykkää termistä. Kielihän on myös valtaa, senhän tiesivät jo Derridat ja muut kielellisen käänteen dinosaurukset. Käytän termiä kuitenkin, koska se on ekonominen ja sen merkitys ymmärretään.) Itsestäni tällainen tuntuu aika ihmeelliseltä ajatukselta, koska olen pitkälti koko elämäni kulkenut vastavirtaan enkä ole paljoa välittänyt oman sosiaalisen kontekstini ”yleisestä mielipiteestä”. Siksi tuntuu oudolta, että argumentit (joita en oikeastaan vielä siinä kirjoituksessa esittänyt) tyrmättiin heti kättelyssä henkilöön kohdistuvalla argumentilla (suomeksi: aivopesu). Näin ainakin sen keskustelun tulkitsin.

Kommenttiosiossa päästiin kuitenkin lopulta poteroista huutamisesta eteenpäin oikeiden asia-argumenttien suuntaan ja paljastuikin, että ”vastapuolella” oli hyviä asia-argumentteja ”pakkoruotsia” vastaan. Lupasin vastata niihin tässä kirjoituksessa. Koska kuitenkin olin kirjoittanut tekstin jo aiemmin ja sitä uudelleen lukiessani huomasin, että nimenomaan ”pakkoruotsiin” liittyvä haaste jää aika lailla rivien väliin, tämä ekskurssi vastatkoon haasteeseen. Miksi juuri ruotsi? Miksi olen orastava ”pakkoruotsin” kannattaja?

Ensiksikin, tahdon tehdä selväksi sen asiallisen argumentin, joka itselläni on ollut ”pakkoruotsia” vastaan. Se kuuluu lyhyesti niin, etten ole nähnyt mitään järkeä lukea ruotsia Anno Domini 2010. Ruotsilla on ollut merkityksensä menneisyydessä Suomessa. Olihan Suomi pitkään virallisesti ruotsinkielinen ja Ruotsin vallan alla. Etsin aikanaan syitä ”pakkoruotsin” opiskelemiseen. Ja koska en itse löytänyt syitä sen opiskeluun, en sitä lukiossa ”pakkoruotsin” aikana opiskellut vaan vasta jälkeenpäin, kun haettu motivaatio löytyi. Toisaalta tämä tarinani puoltaisi sitä puolta, että ”pakkoruotsi” oli itselleni este. Vapaaehtoisena kielenä minun olisi pitänyt löytää motivaatio sen opiskelemiseen tai jättää kieli toisaalta opiskelematta. ”Pakkoruotsin” kautta minulla oli kuitenkin pohja, josta aloittaa omatoiminen opiskelu. Ilman sitä en olisi tässä.

Mutta, kuten kommenttiosiossa nostettiin esille, se että 1 % päätyy ruotsinkieliseen yliopistoon ei ole peruste pakottaa 99 % kansasta opiskelemaan ruotsia. Ei se olekaan hyvä argumentti, korkeintaan ehkä joku pienen pieni osa-argumentti, joka vaatii tuekseen paljon vahvempia argumentteja. En siis perusta omaa orastavaa kannatustani tähän argumenttiin, vaikka oma kokemus toki on henkilökohtaisesti itselleni tärkeä ja relevantti.

Sen sijaan voisin nostaa esiin muutaman vahvemman argumentin (joita toki on taidettu esittää. En tunne tätä keskustelua niin paljon, että olisin paras vastaamaan tähän. Ja tiedoksi: en ole mikään Åbo Akademin ”keskustelunavaaja” tai ”propagandamoottori”. Tekstini loin ihan itse ja omista pyrkimyksistäni, joista suurimpana on ehkä Åbo Akademin teologian, erityisesti eksegetiikan osaston tuominen tunnetuksi suomenkielisille.) Argumenttien nimet ovat itse keksimiäni:

1. historiallinen ja kulttuurinen argumentti

2. kielen hyödyllisyyden argumentti

Historiallinen argumentti perustuu yhteiseen historiaan Ruotsin kanssa. Se nivoutuu samalla myös kulttuuriseen argumenttiin, toisin sanoen niitä on vaikeaa erottaa toisistaan. Suomella on ollut pitkä historia Ruotsin kanssa, joka aiheuttaa myös ihan selkärangassa asti tietynlaisia tuntemuksia. Tämän historiallisen taustan takia nimenomaan Suomessa on olennaista oppia ruotsin kieltä. Samoin perustein toki myös venäjä on tärkeä kieli.

Kulttuurinen argumentti nousee suomenruotsalaisesta maaperästä. Kuten kirjoituksessani kerron, on kieli avain vieraan kulttuurin ymmärtämiseen. Kulttuuri on kielen läpäisemää, ja siksi kieli ja kielet ovat olennainen osa toisen ja toiseuden (jos käytetään postmodernia muotitermiä) ymmärtämiseen. Siksi englannin tunneilla tutustutaan samalla brittiläiseen ja amerikkalaiseen kulttuuriin. Samoin ruotsin tunneilla tutustutaan sekä ruotsalaiseen että suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Tai nyt yliopistossa olen tutustunut saksalaiseen kulttuuriin samaan aikaan kun olen oppinut kieltä. Ne kulkevat käsi kädessä.

Ruotsin opiskeleminen, sekä tietenkin nimenomaan Åbo Akademissa opiskeleminen, on avannut väylän suomenruotsalaisuuden ymmärtämiseen. Yksi hauska piirre siinä on ollut se, että suomenruotsalaisia saatetaan pitää maahanmuuttajina. Hyvä esimerkki oli erään vanhemman suomenkielisen henkilön yhdelle opiskelijalle esitettämä kysymys, että koska opiskelijan perhe on muuttanut Suomeen. Opiskelija vastasi, että sukukirjat ylettyvät 1400-luvulle asti. Oma sukuni on saanut nimensä todennäköisesti (ainakin näin olen ymmärtänyt) tanskalaisista muurareista, jotka tulivat samoihin aikoihin Suomeen Olavinlinnaa muuraamaan. Suomenkielisenä omaa suomalaisuuttani ei kuitenkaan kyseenalaisteta. Tämä toisaalta kertoo, että suomenruotsalainen kulttuuri on tuntematonta suurelle osalle suomalaisista, tai sitten se näyttäytyy vain stereotypioiden kautta. Ne ovat niitä, jotka purjehtivat, joilla on rapujuhlia, jotka elävät kauan ja ovat elitistejä ja svenska talande bättre folk. Onko sitten ongelmana juuri ”pakkoruotsi”, jonka pitäisi periaatteessa tutustuttaa samalla suomenruotsalaiseenkin kulttuuriin?

Jännä yhtymäkohta löytyy muuten Virosta, jossa on pohdittu vironvenäläisiä erityisesti Ukrainan viime aikojen tapahtumia silmällä pitäen. Siellä aloitetaankin syksyllä paikallinen YLE Fem venäjänkielisille, jotta he osaisivat integroitua paremmin virolaisuuteen. Moni venäläinen ei osaa viroa eikä siten tunne myöskään virolaista kulttuuria. TV-kanava pyrkii paikkaamaan aukkoa. Tässä mielessä olisi suomessakin hyvä miettiä politiikassa, miten erilaisia kielivähemmistöjä lähestytään. Suomenruotsalaisten määrä vähenee jatkuvasti. Esimerkiksi venäjänkielisten määrä taas on kasvanut paljon. Samaa kysymystä voisi heittää myös kirkon suuntaan. Miten evankelis-luterilainen kirkko pystyy kohtaamaan maahanmuuttajia, jotka eivät suomea osaa? Suurin osa maahanmuuttajistahan on nimenomaan kristittyjä!

Kielen hyödyllisyyden argumentti taas perustuu ruotsin kielen nimenomaiseen hyötyyn. Ensiksikin ruotsion varsin helppo kieli, joka auttaa muiden kielten opiskelussa. Toisaalta ruotsin kielen opiskelussa auttaa jo englanti. Esimerkiksi itselleni saksan kielen opiskelu on ollut paljon helpompaa, koska saksan kielessä on paljon yhtäläisyyksiä nimenomaan ruotsin kanssa – vähemmän englannin kanssa. Koska tanska ja norja ovat niin lähellä ainakin kirjallisesti ruotsia, on niiden ymmärtäminen ruotsin hallinnan jälkeen kohtalaisen helppoa, ainakin kun tekstejä luetaan. Tanskaahan on puhuttuna toistenkin tanskalaisten mahdotonta ymmärtää, vai miten se norjalainen legendaarinen sketsi menikään? Nämä kielet ovat oikeastaan poliittisista syistä aikanaan erkaantuneet toisistaan. Kokonainen kielialue siis tulee lähemmäksi, kielialue, joka on tärkeä suomalaisille. Venäjän kautta toki slaavilaiset kielet voivat tulla lähemmäksi, mutta niillä ei välttämättä ole samanlaista merkitystä kuin skandinaavisilla kielillä.

Toisekseen kieli on hyödyllinen poliittisesti, kun puhutaan siitä niin kutsutusta ”pohjoismaisesta yhteistyöstä”. Muistelen, että ruotsin opettaja lukiossa tästä jo jotain kertoi, mutta asia on kyllä avautunut enemmän muutamana viime vuotena. Tai sitten se avautui vastareaktiona itämaan aggressiolle. Ruotsin kielen avulla ymmärretään myös muita pohjoismaisia kulttuureita paremmin. Samalla se kykenee toimimaan yleisenä kielenä, kun ollaan tekemisissä Pohjoismaiden kanssa, vaikka englanti toki valtaa alaa. Tämä argumentti on tosiaan heikentynyt englannin tullessa yhä vahvemmin lingua francaksi.

Kolmanneksi kielet eivät oikeasti ole pois toisiltaan. Jokaisen kielen lukeminen on jo pohjalla toisen kielen opiskelemista auttamassa. Tämä ei sinänsä ole argumentti nimenomaisesti ruotsin puolesta, mutta se on ainakin tuhoamassa sen myytin, että ihmisellä olisi aivoissaan joku alue, johon mahtuisi vain tietty määrä kieliä. Kaikki kielet tukevat toisiaan. Toki siihen liittyy kysymys ajankäytöstä.

Loppuun vielä humoristisempi hyödyllisyyden argumentti, jonka olen kuullut: Ennen seitsemättä luokkaa englanti tuntuu aivan turhalta kieleltä. Seiskalla ymmärtää, kuinka helppoa ja mukavaa ja hyödyllistä on lukea englantia, kun vihapatoutuma saa uuden kohteen: ”pakkoruotsi”.

Mutta kuten sanoin, olen orastava ”pakkoruotsin” kannattaja, siis siinä mielessä, että en näe vielä tarpeeksi vahvoina niitä argumentteja, jotka pakottaisivat muutokseen vallitsevasta tilasta. Vallitsevan tilan puolesta esitetyt argumentit ovat sen takia minun mielestäni riittävän vahvoja. Toki maailma muuttuu, ruotsin kielen asema heikkenee maailmanlaajuisesti ja niin edelleen. Tulevaisuus siis myös kertoo meille, kuinka hyödyllistä ”pakkoruotsi” tulee olemaan. Monien yllä esitettyjen argumenttien teho heikkenee jatkuvasti. 1900-luvulla ruotsin opiskelusta oli paljon enemmän hyötyä. Sen uskon itsekin.

Ruotsinvihaajasta opiskelijaksi Åbo Akademiin, osa 1. Miten hankitaan ruotsin kielen taito?

Ensimmäinen lukuvuosi suomenkielisenä Åbo Akademissa lähenee loppuaan. Tämän vuoden juhlistamiseksi ajattelin avata hieman omaa historiaani ruotsin kielen parissa ja kokemuksiani siitä, millaista on opiskella Åbo Akademissa suomenkielisenä. Kesäkuussa kerron enemmän kokemuksia vuoden ajalta. Nyt päästään kuitenkin pitempään retrospektioon. Miten entisestä ruotsinvihaajasta tuli opiskelija Åbo Akademiin?

Meikäläisestä piti tulla teekkari. Piti mennä opiskelemaan Tampereen teknilliseen yliopistoon, todennäköisesti jotain tietokoneisiin liittyvää. Näin oli siis vielä kun olin siirtymässä peruskoulusta Tampereen yhteiskoulun lukioon. Matematiikka oli se juttu. Uskonnon opiskelu oli kohtalaisen tylsää, vaikka olinkin tunnustava kristitty. Ruotsi oli perseestä. Ruotsin tunti jäi välistä itse asiassa jo lukion toisena päivänä, ja useamman kerran myös sen jälkeen. Sen kielen opiskelu ei innostanut sitten pätkääkään!

TYKissä valitsin ensimmäisen vuoden kurssit tämän ajatusmallin mukaan. Uskonnon ajattelin kuitenkin kirjoittaa, koska tietotaso oli kova ja lukion kursseja laajempi. Mutta teologiaa en ajatellut lähteväni lukemaan.

Toisena vuonna tapahtui muutos suunnitelmiin ja kiinnostuin enemmän kristinuskosta ja muistakin uskonnoista. Vanhat kirjoitettavat ”kovan tieteen” aineet pysyivät vielä melko tiiviisti mukana: kirjoitin lopulta kemian ja pitkän matematiikan, mutta fysiikan lopetin abivuonna motivaationpuutteen vuoksi. Uskonnon lisäksi otin ylimääräisiä filosofian kursseja, vaikka en sitä lopulta kirjoittanutkaan. TTY sai kuitenkin jäädä, ja ykkösvaihtoehdoksi tuli Joensuun teologinen, kakkosena oli Helsinki. Ilmaisutaidon erityislukiossa olisi ollut mahdollisuus jättää pois puolet ruotsin pakollisista kursseista. En kuitenkaan niin (onneksi) tehnyt, joskin numerot olivat sieltä heikosta päästä.

Toisena lukiovuonna ja abivuonna luin paljon teologista kirjallisuutta, erityisen innokkaasti kahlasin läpi lähes koko rovasti Risto Santalan tuotannon. Kristinuskon juutalaiset juuret alkoivat kiinnostaa yhä enemmän ja enemmän. Åbo Akademissa näytti olevan ainut teologinen tiedekunta/laitos, jossa pystyi opiskelemaan myös judaistiikkaa. Mutta kieli, minähän vihasin ruotsin kieltä! Enkä sitä paitsi osannut sitä enää, vaikka yläasteella todistuksessa olikin vielä loistanut kymppi.

Abivuoden syksyllä olin Ylöjärvellä kuuntelemassa evankelista Ilkka Puhakan opetusta. Supliikkimiehenä pummasin saarnamieheltä kyydin Tampereen keskustaan, jotta pääsisin sieltä jatkamaan bussilla Lempäälään. Ajomatkan aikana puhuttiin paljon Santalasta. Puhakka innosti hakemaan Åbo Akademiin. Rupesin miettimään asiaa enemmän ja enemmän, ja lopulta tajusin, että sinnehän minä tahdon. Minulla oli vain yksi ongelma: en osannut kieltä, eikä ollut mitään mahdollisuutta päästä kielikokeesta läpi! Muistan edelleen viimeisen kurssin loppukokeen numeron: kuusi ja puoli. Ja siitäkö sitten opiskelemaan ruotsin kielellä? Hain Suomen kaikkiin kolmeen teologiseen. Pääsin Joensuuhun ja Helsinkiin, Åbo Akademin kielikokeen läpäisemisestä ei ollut pienintäkääntoivoa. Tulos taisi olla siellä 60–70 pisteen kohdalla. 135/200 vaadittiin.

Menin opiskelemaan teologiaa Helsinkiin, ja vakuutuin yhä enemmän siitä, että tahdon Åbo Akademiin. Päätin yrittää päästä pois Helsingistä yliopiston suosiollisella avustuksella. Kielikeskuksessa opiskelin ensin ruotsin perusteita, jotka olin aikaansaamattomuuteni ja motivaation puutteeni ansiosta lukiossa missannut. Sen jälkeen suoritin virkamiesruotsin, joka ei tosin pitkälle riittänyt. Sen vuoden kielikokeesta taisi tulla vähän alle 100 pistettä. Kävin vielä ylioppilaskirjoituksissa kirjoittamassa keskipitkän ruotsin ylimääräisenä aineena. Cum laude ei riittänyt mihinkään.

Armeijan aikana aloin lukea vapaa-aikana ruotsinkielisiä kirjoja, jotka liittyivät myös teologiaan. Aloitin Bo Giertzin Kristi kyrkasta. Vanha ruotsi tosin oli vaikeaa. Tunti päivässä vuodenvaihteesta lähtien. Lisäksi kuuntelin Radio Vegan keski-ikäisten ohjelmia niin paljon kuin ehdin, yleensä pyöräillessäni Tampereelta Lempäälään sijaisopettajan duuniin, jossa toimin inttiajan jälkeen. 100 pistettä ylittyi, ja luulin jo pääseväni valintakoevaiheeseen, mutta olin katsonut pisterajan väärin. Laiha lohtu.

Aloin kirjoittaa ruotsinkielistä blogia tahdilla kirjoitus per viikko, ja toivoin salaa, että joku jaksaisi sitä lukea ja samalla auttaa kielioppivirheissä. Eihän sitä kukaan lukenut, eikä lue edelleenkään. Mutta ei se mitään, siinäpä opin kantapään kautta kirjoittamaan, ja passiivinen sanavarasto muuttui pikkuhiljaa aktiiviseksi. Luin koko vuoden ajan joka päivä (enemmän tai vähemmän ) noin tunnin ajan ruotsinkielisiä kirjoja. Teologista kirjallisuutta tuli luettua paljon, koska se kiinnosti, ja samalla opin ruotsinkielistä teologista sanastoa.

Kielikeskuksessa taas ahmin ruotsia kolme kurssia, joista kaksi meni samaan aikaan, avancerad grammatiikkia ja muntlig färdigheettiä: kielioppia ja suullisia taitoja siis. Akateeminen kirjoittaminen ruotsiksi -kurssin jätin kesken. Tajusin, että osasin kyllä akateemista sanastoa, mutta arkipäivän sanastoa ei ollut. Keväällä panostin siis vielä Astrid Lindgrenin klassikkojen voimalla myös perussanavaraston kartuttamiseen Ronja ryövärintyttären ja Mio-pojan suosiollisella avustuksella.

Viimeisillä viikoilla luin vielä Giertzin Stengrundenin ja teologisen valintakoekirjan, kuuntelin radiota aina kun mahdollista ja viikko ennen h-hetkeä alkoi myös YLE Fem -maraton, jonka aikana katsoin myös ensimmäisen kerran Strömsötä.

Kielikoe ei mennyt ihan kuin Strömsössä, vaikka niin olin toivonut. Pisteraja jännitti erityisesti siksi, että syksyllä oli tarkoitus mennä naimisiin ja muuttaa Turkuun opiskelemaan. Varasuunnitelmana oli klassisen kreikan opinnot Turun yliopistolla, jos eväät eivät riittäisikään Åbo Akademiin. Pistemäärä odotutti itseään. 135/200. Ei pistettä enempää eikä vähempää. Kielikoe läpäisty!

Miten siis ruotsin kielen voi oppia ei kiinnosta -pohjalta 3 vuodessa niin, että sillä voi opiskella? Vastaus lähenee Kokoomuksen vaalikampanjaa: työllä ja vielä kerran työllä.

Ensiksi täytyy löytää motivaatio. Jos lukiossa ja yläasteella ei motivoida ruotsin kielen opiskeluun, ei se kiinnosta. Itse olin saanut jo kotikasvatuksessa osittain vihan ruotsin kieltä kohtaan, jota tosin yritin vastustaa vielä yläasteella. Lukiossa perintö kuitenkin leimahti liekkeihin. Löysin kuitenkin motivaation abivuonna: tahdon mennä opiskelemaan Åbo Akademiin. Nykyään toki motivaatiota ruotsin kielen hallitsemiseen on paljon enemmän, ja kielitaidosta on ollut muutakin hyötyä kuin vain opiskelupaikka Åbo Akademissa. Tästä kerron lisää ensi kuun postauksessa. Entisestä pakkoruotsin vihaajasta on tullut peräti sen orastava kannattaja. Tosin pakkoruotsi sanana on ihan typerä. Onhan sitä pakkomatematiikkaa ja pakkofysiikkaa ja vaikka mitä muutakin pakkoa.

Motivaation löytymisen jälkeen alkoi työnteko, jonka olisi voinut suunnitella paremminkin. Yksin on todella vaikeaa opiskella kieltä. Siksi kurssit, jos niille vain on mahdollista osallistua, ovat hyödyllisiä. Kävin yliopistolla 4 ruotsin kielen kurssia. Sen lisäksi luin yli kymmenen ruotsinkielistä kirjaa, tunti per päivä tietokoneen äärellä. Jokaisen sanan, jota en ymmärtänyt, kirjoitin NetMOT:n sanakirjapalveluun. Se oli huomattavasti nopeampaa kuin sanakirjapläräily. Yliopistoilla ainakin on pääsy tähän palveluun. Passiivinen sanavarasto ja luetun ymmärtäminen kehittyi, ja kirjallisuuden avulla kielioppikin tarttui mukaan ihan varkain.

Kuuntelin Radio Vegaa ja yritin ymmärtää. Katsoin Yle Femmaa, jota oli helpompi seurata tekstitysten avulla. Jos niitä ei ollut, niin seuraaminen toki oli hankalampaa, mutta hyödyllistä joka tapauksessa. Kuullun ymmärtäminen kehittyi.

Kirjoitin kerran viikossa blogikirjoituksen, jota kukaan ei lukenut. Oma tuottaminen kehittyi ja passiivisen sanavaraston sanat siirtyivät aktiiviseen sanavarastoon.

Toki helpommin olisi päässyt Åbo Akademiin, jos olisi sen ruotsin siellä lukiossa lukenut ja vaikkapa kirjoittanutkin. Mutta tämä herra meni sitten kantapään kautta.

Siis: motivaatio ja sisäinen palo, kärsivällisyys ja monipuolinen työnteko. Siinä on eväät uuden kielen hallitsemiseen. Ja Åbo Akademi on hyvä ahjo jatkaa kielitiellä ruotsin osalta. Kesäkuussa kerron, millaista on opiskella suomenkielisenä Åbo Akademissa.

Joutuvatko ateistit jatkossa tukemaan hihhulointia verovaroin?

Talouselämä-lehti on julkaissut eilen uutisen otsikolla “Kirkollisverotus menee täysremonttiin – kelpaa kirkolle”. Otsikko on lööppimäisyydessään sortunut hämmennystä aiheuttavaan asiavirheeseen, jonka vuoksi esimerkiksi eräs uutiskommentoija päätyi toteamaan, että ”Ei jumalauta käy, että maksamiani veroja kohdistetaan kirkkoon, johon ateistina en kuulu.” Koska olen Facebookissa joutunut korjailemaan väärinkäsityksiä koskien muutosta, selvennän hieman, mistä siinä oikeasti on kyse.

Kirkollisverotus ei mene täysremonttiin, vaan vain valtion tuki kirkolle joutuu remppamiehen käsiin. Ennen uudistusta valtio tuki kirkkoa antamalla yhteisöverosta osuuden kirkolle vastineeksi niistä palveluista, joita kirkolla on julkisoikeudellisena yhteisönä (kaksi selkeää esimerkkiä ovat hautauspalvelut ja väestökirjanpito, elämä ja kuolema). Jatkossa yhteisöverosta ei mene osuutta kirkolle vaan valtio selkeämmin ostaa kyseiset palvelut kirkolta.

On siis tärkeää erottaa nykyinen kirkollisvero ja kirkon yhteisövero-osuus toisistaan. Kirkollisvero, jolla kirkko ylläpitää työtään, työntekijöitään ja maan hiljaisia köyhiä pysyy kirkollisverona. Kirkko taas ostaa verotuspalvelun valtiolta ja maksaa siitä. Talouselämän uutinen kertookin siitä, että jatkossa valtio vaatii kirkolta hieman vähemmän korvausta kirkollisveron kannosta. Se ei kuitenkaan ole kirkolle ilmaista.

Miksi kirkko sitten on tyytyväinen uuteen ratkaisuun? Yksinkertainen syy on se, että viime vuosina kirkon osuus yhteisöverosta ei ole kattanut niitä toimintoja, joita valtio “ostaa” kirkolta (esimerkiksi väestökirjanpito ja hautauspalvelut). Kirkko on joutunut kompensoimaan puuttuvia euroja kirkollisverokassasta. Toisin sanoen kirkon näkökulmasta on oikeudenmukaista, että jos valtio vaatii ja ostaa kirkolta palveluita, maksun pitäisi kattaa kustannukset. Näin ei tällä hetkellä ole.

Valtionavustus korvaa tämän puutteen. Jatkossa asiaa siis selkeytetään. Valtionavustus on suora maksu, jolla valtio ostaa kirkolta nämä palvelut. Jatkossa yrittäjätkään eivät joudu enää tilanteeseen, jossa he välillisesti tukevat kirkkoa epämääräisen yhteisövero-osuuden kautta.

Johtopäätöksenä edellisestä: Kirkkoon kuulumattomat eivät kustanna hihhulointeja jatkossakaan. Heidän veroprosenttinsa pysyy edelleen pienempänä.

Vielä voidaan kysyä, että miksi valtio sitten haluaa tukea kirkkoa esimerkiksi juuri väestökirjanpidon ja hautauspalveluiden hoitamisessa. Lyhyen aikaa mietittyäni mieleeni nousee yksi varsin yksinkertainen selitys: se on halvempaa valtiolle. Miksi? Annan kaksi esimerkkiä:

  1. Kirkko hoitaa edelleen väestökirjanpitoa. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun uusi lapsi syntyy ja hänet kastetaan, vanhempien ei tarvitse täyttää ja viedä erillistä kaavaketta maistraatille ja erillistä kirkkoherranvirastoon. Sen sijaan kirkkoherranvirasto hoitaa molemmat. Näin valtio säästää, koska maistraattiin ei ole samalla tapaa tunkua.
  2. Kirkolla on vuosisatojen kokemus ja infrastruktuuri hautausmaiden ylläpitoon. Jos valtio yhtäkkiä alkaisi itse ylläpitämään koko maan kattavaa hautausduunia, kustannukset olisivat pilvissä. Työntekijät, krematoriot, hautausmaiden kaavoitukset… Vai voisiko valtio pakkolunastaa hautausmaat ja rakennukset kirkolta itselleen? Ei kuulosta sivistysvaltiolta.

Valtio avustaa kirkkoa, koska se ostaa näitä palveluita kirkolta. Valtion syy tähän lienee yksinkertainen: se on halvempaa. Kirkollakin on omat syynsä, joiden takia se haluaa tuottaa näitä palveluita valtiolle Yksi voisi olla kokemus. Sillä kirkko on toteuttanut väestökirjanpitoa ja ylläpitänyt hautausmaita ennen kuin mitään Suomen valtiota on ollut olemassakaan.

Näin ymmärtäisin asian muutoksen.

Kenen näköinen kirkko?

Seurakuntavaalit2014_mainos

Seurakuntavaalit ovat jälleen ovella. Ne ovat tärkeät vaalit, joilla tulee olemaan todennäköisesti pitkä seurannaisvaikutus. Paitsi, että seurakuntavaaleissa äänestetään paikallisia päättäjiä, jokaisen seurakunnan luottamushenkilöt tulevat olemaan äänioikeutettuja tulevissa kirkolliskokousvaaleissa. Ja seuraavalla kirkolliskokouksella tulee olemaan iso vastuu monen tärkeän kysymyksen käsittelyssä – jotka mielestäni liittyvät elimellisesti nimenomaan kirkon oppiin, vaikka siitä ei juuri puhuta.

Vaalimainonta on herättänyt paljon kritiikkiä. Yksi suuri kriitikko on ollut ekumeniikan dosentti Sammeli Juntunen. Viime kevään kirkolliskokouksen kyselytunnilla Juntunen muun muassa totesi seuraavaa seurakuntavaalien suuresta sloganista “Usko hyvän tekemiseen”:

“sitä en ymmärrä, että kun tavoitellaan ohuesti kirkkoon kuuluvia ihmisiä, se on täysin oikein, mutta en ymmärrä sitä, että minkä takia heille pitää sitten edustaa erilaista sanomaa kuin muille. Emme me kirkkona usko hyvän tekemiseen. Me teemme hyvää, mutta me uskomme Jumalaan ja Jeesukseen ja pelastustyöhön. En tarkoita, että sitä tällä tavalla tarvitsisi sanoittaa, mutta jollain muulla tavalla, koska ei kenenkään kristityn elämä, oli hän sitten ohuesti kirkkoon kuuluva tai vahvasti kirkkoon kuuluva, niin ei se toimi sillä tavalla, että uskotaan hyvän tekemiseen. Omaan hyvän tekemiseen tai kirkon hyvän tekemiseen. Vaan uskon kohteena on joku muu.”

Yksi suuri kysymysmerkki, ainakin itselleni, on nimenomaan ollut kyseinen vaalislogan. Toinen samanmoinen on kehoitus tehdä kirkosta omannäköinen. Ylöjärveläisen kirkkovaltuutetun, Matti Hernesahon toteamus pysäytti meikäläisen:

“Luin koulutyönä vuonna 2002 julkaistua Seurakunnan luottamushenkilön perustieto -kirjaa. Kirjassa painotetaan, että seurakunnan luottamushenkilö ei edusta itseään, vaan uskonyhteisöä – seurakuntaa, ja yhteisön yhteistä uskoa. … Jotain on kyllä 12 vuodessa tapahtunut. Jotain ei niin kovin hyvää, kun tämän syksyn vaaleissa kirkko mainostaa näin…”

Kahdessatoista vuodessa jotain on tosiaan muuttunut. Mutta muutos ei ole mitenkään mennyt hyvään suuntaan. Entisestä kirkkoon sitoutumisesta onkin tullut kirkon muuttamista omannäköiseksi. Ei näin.

Mihin kirkon usko kohdistuu? Minkä näköinen kirkon pitäisi olla? Vastauksen pitäisi olla vähänkään kristinuskon sisältöä ymmärtävälle tuttu jeesustelu: Jeesus. Kirkon usko kohdistuu Jeesukseen. Kirkon pitäisi olla Jeesuksen näköinen. Mutta entä, jos niitä Kristuksia onkin niin monia.

Kristuksen näköinen kirkko

Ei, Kristuksia on lopulta vain yksi, tai yksi merkittävä Kristus, joka on jotain muuta kuin meidän kuvitelmamme hänestä. Kristus ei ole mikään ihmisen projektio, vaikka toki ihmisten käsitys Kristuksesta saattaa vaihdella. Lopulta kuitenkin kyse on siitä, että Kristus on subjekti, ei objekti tai projektio.

Minä uskon Jeesuksen hyvyyteen, ja tahdon olla omalla paikallani kirkossa tekemässä siitä Jeesuksen näköistä. Mutta kuten ylhäällä pohdittiin, entä jos Kristuksia on monia? Minä tahdon pitäytyä jossain suuremmassa, kuin omassa henkilökohtaisessa kuvassani Kristuksesta. Raamatussa on oikea kuva Jeesuksesta. Raamatun Jeesuksen näköinen kirkonkin pitäisi olla.

Mutta entä sitten, kun niin moni näkee tämän Raamatun Jeesuksenkin eri tavalla? Tuhat ja yksi tulkintaa, vai kuinka? Vastaus on ei. Kirkolla on oma tulkintahorisonttinsa, joka perustuu niinkin pelottavaan asiaan, kuin tulkintatraditioon, siihen “uskon sääntöön”, josta kirkkoisä Irenaeus todistaa ja uskontunnustukset jatkavat, tai siihen uskoon, joka on pyhille kertakaikkisesti annettu ja jonka puolesta meitä kehoitetaan taistelemaan (Juud. 3). Meillä on uskontunnustukset, jotka antavat meille oikean horisontin. Meillä on luterilaisina myös tunnustuskirjat, jotka eivät lopulta ole mitään muuta kuin tämän saman toteamista. Omat Jeesus-projektiot ovat lopulta haisevia kettuja, kuten Irenaeus on todennut:

”On kuin jollakin ihmisellä olisi edessään kaunis kuningasta esittävä mosaiikkikuva, jonka joku hyvä taiteilija on huolellisesti pannut kokoon arvokkaista kivistä. Ja sitten tulee joku toinen ja särkee kuvan ihmishahmon ääriviivat, muuttaa ja sekoittaa mosaiikkikivet ja tekee niistä koiran tai ketun kuvan ja senkin vielä huonosti. Sitten hän väittää, että ”siinä on nyt se kaunis kuninkaan kuva” ja viittaa mosaiikkikiviin, jotka ensimmäinen taiteilija oli yhdistänyt kuninkaan kuvaksi, mutta jotka toinen on viskellyt surkeaksi koiran hahmoksi. Ja niin hän pettää mosaiikkikuvallaan ne kokemattomat, joilla ei ole mitään käsitystä kuninkaan muodosta ja saa heidät ylipuhuttua siihen käsitykseen, että haisevan ketun hahmo on kaunis kuninkaan kuva.”

Ei meillä ole oikeutta ruveta sooloilemaan. Ei meillä ole oikeutta tehdä kirkosta “omannäköistämme”, etenkään sen opista ja opetuksesta.

Kirkko ei nimittäin ole meidän kirkkomme. Se on myös meidän isiemme kirkko. Se on meidän esi-isiemme kirkko. Se on reformaattoreiden kirkko. Se on kirkkoisien kirkko. Se on apostolien kirkko. Se on Kristuksen kirkko.

Emme me voi lähteä sooloilemaan. Kirkko on Kristuksen kirkko, ja Kristuksen näköinen kirkon pitää oleman, näin wanhalla soomella sanottuna.

Kirkkoa rakentamassa

Päätin itse asettua ehdolle rakentamaan kirkkoa Turun Maarian seurakunnassa. Aiemmalla valtuustokaudella olen ollut kirkkovaltuutettuna ja nuorisopajan puheenjohtajana vuoden ajan Lempäälän ev.lut. seurakunnassa, ennen kuin jouduin vaihtamaan kirjat Helsinkiin. Toki rehellisyyden nimissä täytyy sanoa, että minulla on omat näkemykseni siitä, mihin suuntaan kirkkoa rakennetaan. Niinkuin meillä kaikilla. Siinä mielessä minäkin tahdon tehdä kirkosta oman näköiseni. Mutta en tahdo sooloilla. Tahdon ottaa todesta sen laajan historian, joka meillä on käytettävissämme, sen rikkaan perinnön ja tradition, joka meille on jätetty. En tahdo heittää sitä hukkaan. Haluan sitouttaa oman näkemykseni kirkosta siihen suureen virtaan, joka on virrannut vuosituhansien ajan.

Tahdon tehdä kirkosta Kristuksen näköisen. Erityisesti tahdon, että kirkossa kuuluisi selkeästi julistus Jumalan laista ja hänen evankeliumistaan. Tämä Pyhän Hengen työ tapahtuu erityisesti Sanan ja sakramenttien välityksellä. Toisin sanoen painopiste on jumalanpalveluksessa. Juuri sitä tahdon olla rakentamassa ja kehittämässä.

Haluan vaikuttaa niin, että Maarian seurakunnassa jumalanpalvelus olisi seurakunnan keskiö, jonne jokainen saa tulla omana itsenään, mutta josta ei lähdetä pois samanlaisina. Haluan vaikuttaa siihen, että papeilla on tarpeeksi aikaa valmistaa saarnoja, jotka ravitsevat seurakuntalaisia. Haluan vaikuttaa siihen, että jumalanpalvelusmusiikki olisi vaikuttavaa, opettavaa ja koskettavaa. Haluan vaikuttaa siihen, että maallikkoja käytetään aktiivisesti jumalanpalveluksissa monissa eri palvelutehtävissä. Haluan, että messun jälkeen on tarjolla myös sitä “sosiaalista sakramenttia”, eli kirkkokahvia. Olen aiemmin kirjoittanut messusta seurakunnan keuhkoina sekä muutamista teeseistä seurakuntatyöhön. Näitä haluaisin olla valtuutettuna toteuttamassa.

Samalla haluan vaikuttaa kirkkoon myös pitemmällä aikavälillä. Mikäli tulen valituksi luottamushenkilöksi, haluan olla äänestämässä myös tulevissa kirkolliskokousvaaleissa sellaista ehdokasta, joka haluaa sitoutua samaan kirkkoon ja samaan Raamattuun (ja myös sen tulkintaan, jonka tunnustuskirjat ja kirkon traditio antavat).

Äänestä seurakuntavaaleissa. Ne ovat tärkeät vaalit, joilla on pitkät seurannaisvaikutukset. Mikäli näet minut hyväksi ehdokkaaksi, äänestä minua. Mikäli näet jonkun toisen, äänestä häntä. Tai vielä ehdit itsekin asettua ehdolle. Ainut, mitä pyydän, on että ole rakentamassa Suomen ev.lut. kirkosta ja sen paikallisseurakunnasta – älä itsesi vaan – Kristuksen näköistä.

Kirjoituksiani liittyen kirkkoon ja seurakuntatyöhön:

Haastetun kirkon haastetut työntekijät (2012)
Haastettu messu (2013)
Neljä teesiä seurakuntatyöhön (2013)
Nuoren aikuisen mentävä aukko (2014)

Och på svenska:

Rätt förkunnelse behövs (2013)
Hur skulle vi förmedla tro till unga idag? (2014)

Pappeja erotetaan virasta – miksi ja miten tähän on tultu?

Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramies erotettiin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirasta. Tampereen hiippakunnan piispa Matti Repo kommentoi erottamista muun muassa seuraavasti:

“Hajaannusta on hyvin vaikea korjata. En ole sanomassa, että heidän pitäisi ottaa askel ja perustaa oma kirkkokunta, vaan palata takaisin kirkon jumalanpalvelusyhteyteen. Olemme osa Kristuksen ruumista. Jos kieltäytyy sakramentaalisesta yhteydestä, se johtaa myös irtaantumiseen kirkkoruumiista, suunnan pitäisi olla toisenlainen”

Toisin sanottuna vanhalla virkakannalla oleville seurakuntalaisille (joita sanotaan löytyvän (tai löytyneen) kirkostamme enemmän kuin Porvoon hiippakunnassa on jäseniä) sanotaan kirkon suunnalta, että älkää ihmeessä perustako omaa kirkkokuntaa, mutta ette te täälläkään saa hyvällä omallatunnolla sakramentaalisessa yhteydessä olla.

Eli viime aikaisilla päätöksillään kirkkomme on jättänyt heitteille ison osan laumastaan. Heillä ei ole kotia. Heillä ei ole messua, paitsi erityisjärjestelyin siellä täällä ja lopulta osittain kirkon ulkopuolella Lähetyshiippakunnan kautta.

Soramies itse kommentoikin erottamistaan seuraavasti:

“Nämä kaksi päätöstä ovat aiheuttaneet sen, että kristityt, jotka sydämestään haluavat olla luterilaisessa seurakunnassa, eivät voi enää olla. Heidän takiaan on saatava pappeja. Katsoin, että pappisvalani velvoittaa siihen, että pidän näistä kristityistä huolta. Huolenpito ei ole sitä, että heidät lähetetään esimerkiksi helluntailaisiin seurakuntiin. Kirkko ei ole näille kristityille enää yli kymmeneen vuoteen suostunut vihkimään pappeja. Minä nimenomaan katson toimineeni pappisvalani mukaan ja he kapitulissa katsovat, että olen rikkonut sitä. Ristiriita jää olemaan.“

Syy siihen miksi pappeja erotetaan viroista ja miksi Lähetyshiippakunta on syntynyt, on se, että opillisesti legitiimin vanhan virkakannan mukaan toimiminen ei käytännössä ole mahdollista kirkossamme. Pappiskandidaatteja, jotka eivät opillisesti ja teologisesti hyväksy 80-luvun naispappeuspäätöstä ei vihitä. Sille ei jätetä mahdollisuutta. Samalla myös seurakuntalaiset, jotka hyvällä omallatunnolla haluavat päästä Sanasta ja sakramenteista osallisiksi, jätetään hungingolle, koska he eivät hyvällä omallatunnolla voi mennä naispapin toimittamaan messuun. Tässä ei ole, eikä terveen järjen mukaisesti saakaan olla, kyse naisesta tai hänen persoonastaan, vaikka se siltä voi tuntuakin. Kyse on teologisesta kysymyksestä, josta yhä iso osa globaalia kristillistä kirkkoa ajattelee vanhan virkakannan mukaan.

Ja Sana ja sakramentit ovat sentään seurakunnan ytimessä. Nehän on tunnustuskirjojenkin mukaan kirkon tunnusmerkit. “Kirkko on pyhien yhteisö, jossa evankeliumi oikein julistetaan ja sakramentit oikein toimitetaan” vai miten se meni. Pappi tuo armovälineet seurakunnan käyttöön, ja luterilaisen tunnustuksen mukaan armovälineiden kautta syntyy usko, ja niiden kautta uskoa myös ylläpidetään. Se tarkoittaa myös sitä, että pappeuskysymys ei missään nimessä ole mikään sivuseikka luterilaisesta perspektiivistä käsin. Tai ei ainakaan ole ollut.

Tästä tulikin mieleeni muutama asia, joita jäin pohtimaan.

Kahden virkakäsityksen seuraukset

Kun lähdemme pohtimaan näiden kahden meidän kirkomme kannalta legitiimin käsityksen tilannetta, tulee todellakin mietittyä, että ymmärrettiinköhän aikanaan, millaisia seurauksia tällä voi olla.

Ensiksikin kirkkomme virkahierarkiasta löytyy yksi kummajainen, josta varmaan moni oman polvenikaan seurakuntalainen ei ole koskaan kuullutkaan, nimittäin lehtorin virka. Vuoden 1986 päätöksen jälkeen monet näistä lehtorin viroista muutettiin pappisviroiksi ja monilta naisilta jopa vaadittiin pappisvihkimystä, jotta virkakin pysyisi tallella. Pesuveden mukana lavahti hieman vanhan virkakannan naisteologejakin jonkinasteisen pakon vaikutuksesta papeiksi (näin ainakin Haverinen & Janatuinen, Paimenuus, ihmisarvo ja sukupuoli, Uusi tie 2009). Voihan sitä miettiä: joko otat pappisvihkimyksen tai sitten menetät virkasi. Itse olen nähnyt nykypäivänä lehtoreita, näitä fossiileja ja nykypäivän dinosauruksia, peräti kolme kappaletta livenä! Lehtorin virkaa on myöhemmin yritetty poistaa vedoten juuri sen tarpeettomuuteen. Wikipedian mukaan ainakin vuonna 2006 Kirkkohallitus ehdottikin kirkolliskokoukselle viran lakkauttamista.

Toisin sanottuna vanhalla virkakannalla olevien naisteologien (kyllä, heitäkin on) on vaikea saada työtä kirkossamme, koska lehtorin virkoja ei juurikaan löydy eikä heitä haluta ottaa töihin. Kuitenkin lehtorin virka olisi, vanhalla TupuHupuLupu-kielellä ilmaistuna, eri kiva virka siinä mielessä, että se on todella joustava.

Ekumenian näkökulmasta en tiedä kuinka paljon kaksi erilaista virkakäsitystä tulee esille. Esimerkiksi katolisen kirkon kanssa pappeuskäsityksissä lienee sen verran eroja muutenkin, että naispappeuskysymykseen on vielä aikaa.

Yksi jännä puoli on myös se, että kun ei tämä vanha virkakanta vaan lähde kirkon jäsenistöstä kirveelläkään. Oma ikäluokkani ei ollut vielä syntynytkään kun Ilkossa väännettiin kättä virkaoppikeskusteluissa. Naispappeja on ollut siis olemassa koko elämäni ajan. Silti tiedän omastakin ikäluokastani nuoria, jotka ovat vanhalla virkakannalla, sekä teologeja että maallikoita. Ei se taidakaan olla kadonnutta kansanperinnettä se semmoinen.

Mahtuuko kaksi virkakäsitystä yhteen kirkkoon?

Sehän se ongelma lopulta on, että käytännössä sakramentaalinen yhteys on kadonnut jo aikoja sitten. Toiset eivät suostu alttariyhteyteen toisten kanssa. Meidän kirkkomme käytännössä jakaantui 25 vuotta sitten, kun kirkkomme vihki ensimmäiset naispapit virkaansa. Kirkon ykseyden syvin merkki, jumalanpalvelusyhteys, katosi.

Olisiko yli 10 000 kirkon jäsenen allekirjoittama Rakentavia ratkaisuja (vuonna 2006 tehty kirkkoherra Keijo Rainerman ehdotelma ristiriitatilanteiden ratkaisemiseksi seurakunnissa, vaihtoehto piispa Mikko Heikan työryhmän ehdotukselle. Jos joku tietää mistä tämä muuten löytyy, niin olisi kiva joskus lukea, en ole itse ehdotelmaa löytänyt netistä) ollut parempi ratkaisu kuin tämä, mihin päädyttiin, eli että savustetaan vanhan virkakannan jäbät ulos seurakunnista? Mene ja tiedä. Tässä vaiheessa voidaan vain jossitella.

Mielenkiintoista on myös asenteenmuutos. Aluksi annettiin molempien kukkien tosiaankin kukkia. Pappisliitto laati omat “ajosäännöt” uuteen tilanteeseen. Järjestellään työvuoroja, jotta homma toimisi.

Mutta sitten päätettiinkin tarjota porkkanan sijaan kepin heilutusta. Turpiin tulee, jos toimit omantuntosi ja kirkon mukaan hyväksyttävän opin puitteissa myös käytännössä! Kyllähän sitä saa uskoa ja ajatella todeksi mitä ajattelee, mutta älä kuitenkaan toimi niin kuin uskot ja ajattelet!

Ja sitten tästä kysymyksestä tulikin vielä tasa-arvokysymys. Että kaikilla maailman sedillä ja tädeillä on oikeus pappisvirkaan. Oikeammin taitaa kuitenkin olla niin, että ensisijaisesti kenelläkään ei ole siihen oikeutta. Siihen kutsutaan.

Mutta mitäs jos ihan oikeasti annettaisiin jälleen molemmille kukille tilaa kukkia? Että annettaisiin mahdollisuus niille erillismessuille, ettei tämä jääräpääräporukka jäisi nyt aivan ilman sakramentteja ja jumalanpalvelusyhteyttä elämässään? Onhan siellä messussa tarjolla kaikki uskonhoitamisen neljä tuolinjalkaa – ja armonvälineet.

Vähän surulla tässä tätä tilannetta pohdiskelen, että sitä potkitaan “vanhauskosia” päähän. Täysin ymmärrettävähän tuo Tampereen tuomiokapitulin päätös viedä Soramieheltä pappisoikeudet on ollut. Enemmänkin olisin ollut ihmeissäni, jos niitä ei olisi viety. Mutta lopulta heittäisin kuitenkin Lähetyshiippakuntakivellä itse kirkkoa ja syyttäisin sitä siitä, ettei se ole oikeasti miettinyt sitä, että kirkon sisältä tosiaankin löytyy liuta ihan maallikoitakin, joille ei ole ihan sama kumpaa sukupuolta se pappi on. Eikä heille taida olla ihan sama, että kuinka usein heillä on mahdollisuus tulla Sanan ja sakramenttien kuulolle. Ja taustalla on ihan teologisia ja opillisia perusteita, eikä sovinismia tai mitään muuta ismiä tai kismiä.

(Toki asiaan saattaa liittyä myös sovinistisia tendenssejä. Hyvä esimerkki tästä oli naispuolisen teologiystäväni kokemus viime vuoden kesätöistä, jossa eräs vanhan virkakannan pappi kieltäytyi vetämästä rippileiriä hänen kanssaan, ja lopulta tilanteessa päädyttiin siihen, ettei kyseinen pappi viitsinyt edes tervehtiä ystävääni. Lisätään nyt vielä, että tämä teologian opiskelija on opettajalinjalla eikä koe itsellään olevan sisäistä kutsumusta pappeuteen. Tällaiset tilanteet ovat omiaan lisäämään luuloa, että vanhan virkakannan taustalla olisi sovinismi tai naisviha, eikä (ainakin toivottavasti) puhtaasti teologia. Että siinä mielessä saatetaan sitä oksaa sahata irti tästä kirkkopuusta vähän sieltä oksankin puolelta, ei vain kirkon puolelta.)

Kahden virkakäsityksen kanssa tämä suurempi kansankirkko joutuu elämään hamaan tulevaisuuteensa asti. Ja sen sisällä pysyy jonkinasteinen skisma tai jännite. Ehkä tätä voisivat piispat ja kirkolliskokous miettiä, kun mietitään kirkon vastausta tähän toiseen polttavaan kysymykseen, johon on tainnut mennä hermo paitsi piispa Seppo Häkkiseltä, myös tuolta Rooman ääriliberaaliverrattunapahaanedeltäjäänpiispa Fransiskukselta.

Ole siinä sitten.

Gryningsljuset – ruotsinkielinen blogi

Päätinpä hetken mielijohteesta aloittaa toisenkin blogin kirjoittamisen. Syy siihen, miksi sellaisen päätin perustaa, liittyy vahvasti haluuni päästä jatkamaan teologian opintoja Åbo Akademiin. Kyllä. På svenska.

Kyseessä on ruotsinkielinen blogi, jonne kirjoittamisen aloitin aivan liian myöhään, ainakin jos miettii kuinka paljon sen aikaisemmasta aloittamisesta olisi ollut hyötyä liittyen tulevan perjantain pahamaineiseen kielikokeeseen, josta olen joutunut häntä koipien välissä palaamaan Tampereelle kahtena viime keväänä. Tarkoituksena blogilla on parantaa ruotsin kielellä kirjoittamisen taitoani. Jos tapahtuu se ihme, että kaikesta ruotsin kielen opiskelusta huolimatta pääsen tulevasta kielikokeesta ja teologisen tiedekunnan valintakokeesta läpi, tulee sama blogi jatkamaan oloaan blogosfäärissä. Sitä en tiedä, missä muodossa se tulee siellä elämääsä jatkamaan. Huh huh!

Niin, ja hyvää vappua!

Gryningsljuset