Yhtenäiskulttuurin kirkkotavat, osa 1

Kirjahylly(j)ä siivotessa tuli hyllyn uumenista vastaan kirja, jota en muistanutkaan omistavani. Postuumisti pojan toimitustyön tuloksena julkaistu Wiljo-Kustaa Kuulialan (1891–1958) kirja Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko (242 s., WSOY 1960) avaa Kuulialan eläkepäivinään tekemän massiivisen tiedonkeruun tuloksia. Kuuliala keräsi muistitietoa 1950-luvulla vielä eläneiltä vanhuksilta. Hän sai keväällä 1952 professori Lauri Hakuliselta  pyynnön ryhtyä kirkollisen muistitiedon keruuseen vielä kun 1800-luvun loppupuoliskolla lapsuuttaan ja nuoruuttaan eläneitä oli elossa. Kuuliala ryhtyi toimeen ja erosi Riihimäen kirkkoherran virastaan vuonna 1954, jotta voisi paneutua työhön. Innoittajana muistitiedon keruuseen toimi Lundin yliopiston professori Hilding Pleijelin vastaava keräys Ruotsissa. Kuulialan keräys tuotti noin 700 eri kirjelmää 230 pitäjästä, yhteensä noin 3500 arkkia. Kahteen ja puoleensataan sivuun ei kaikkea tietoa tästä keräyksestä mahdu, mutta Entisajan talonpoikaisyhteisö ja kirkko avaa pintapuolisesti hauskalla wanhalla suomella ja suomen eri murteilla varustettuna 1800-luvun maaseudun talonpoikaiselämää ”huoneentaulujen ajalta” ennen suuria 1900-luvun mullistuksia ja teollistumista ja kaupungistumista, joka kiihtyi erityisesti sotien jälkeen.

Kuuliala aloittaa kertomalla tästä ”aikojen murroksesta” (s. 23–28). 1850-luvulla vain 5 prosenttia suomalaisista asui kaupungissa, 1900-luvun koitteessa lukema oli noussut 15 prosenttiin ja jatkoi vahvaa kasvuaan. Kyläyhteisöt, jotka olivat olleet pitkälti ennallaan aina 1700-luvulta asti kokivat vahvan muutoksen. Koneet alkoivat vallata (silloin ei vielä alettu valtaamaan) alaa, karjaa ruvettiin jalostamaan. Hankittiin tehdastuotteita sen sijaan että yritettiin kerätä ja tuottaa kaikki tarvittava kotona. Kansakoululaitos perustettiin. Kaupungissa sijaitsevien ruotsinkielisten oppikoulujenkin tilalle alkoi syntyä suomenkielisiä oppikouluja, joihin myös ”rahvaalla” oli pääsy. Sanomalehdet alkoivat yleistyä, suomenkielinen kaunokirjallisuus nosti tasoaan muun muassa Minna Canthin ja Juhani Ahon ansiosta. Työväki syntyi ja naisasia tuli ajankohtaiseksi. Tämä kaikki on Kuulialan mielestä taustaa sille, kuinka vanha yhtenäiskulttuuri alkoi murentua. Kuuliala itse nostaa 1880-luvun yksittäisistä vuosikymmenistä ehkä merkittävimmäksi.

”Sattuvasti joku on väittänyt, ettei ’kirkon elämä enää näy kansan elämässä samalla tavalla kuin entisinä aikoina.’” (s. 28)

Tätä murrosta edeltävää aikaa Kuuliala sitten käsittelee. Luvassa on siis todella mielenkiintoinen kirkkohistoriallinen katsaus!

Mitä sieltä sitten löytyi? Seuraavassa esittelen lyhyesti mielenkiintoisimpia löytöjä näin Nintendo-sukupolven edustajana. Koska tekstistä tuli pitkä, jaan sen kahdeksi blogikirjoitukseksi. Seuraava osa ilmestynee ensi kuussa.

Lukutaito ja rukouksia

Luterilainen kirkko on Kuulialan mukaan aina tehnyt työtä, jotta lukutaito leviäisi. Syy siihen on yksinkertainen: täytyy kyetä lukemaan Jumalan Sanaa ja siten hoitaa omaakin hengellisyyttään. Lukutaito oli ennen kansakoulua ja sen jälkeenkin pitkälti kodin varassa. ”Isä mulle iitä neuvoi, äitini äätä opetti”, siteeraa Kuuliala sananlaskua. Isät tosin Kuulialan mukaan olivat harvoin mukana opetuksessa ja päävastuu oli äidillä, yleensä ”värttinätä väätessänsä”. Jotkut äidit tosin käyttivät rankkojakin menetelmiä. Kuuliala kirjoittaa kivijärveläisen kertojan maininneen vitsan olleen rukin vieressä, mikäli opintie ei jälkipolvea maittanut. Myös isovanhemmat tai vanhemmat sisarukset saattoivat osallistua opettamiseen. Jossain kylissä oli myös vanhoja mummoja ja pappoja, jotka saivat lisätienestejä kylän lapsia opettamalla. Tällainen toimi oli muun muassa Luku-Taavetiksi nimetyllä veijarilla Hämeenkyrössä.

Lukutaitoa kehitettiin 1840–50–luvuilla perustetuissa kyläkouluissa ja kiertokouluissa. Kinkereillä sitten testattiin lukutaitoa.

Yleensä lukuopetus aloitettiin rukouksista, esimerkkinä Kuuliala mainitsee ”Isämeitän”. Ylipäänsä tärkeää oli opastaa nuoria rukouksen maailmaan. Svebiliuksen katekismus, joka oli yleisesti käytössä, toteaakin, että rukous on ”nöyrä ja uskollinen puhe Jumalan kanssa, jossa me hänen tahtonsa jälkeen Jeesuksen nimeen Häneltä pyydämme sekä hengellisiä että ruumillisia tarpeitamme ja myös kiitämme ja ylistämme hänen pyhää nimeänsä.”

Rukouksina käytettiin pitkälti Herran siunausta ja Isä meidän -rukousta. Lisäksi virsikirjan aamu- ja iltarukoukset olivat käytössä, ja näiden lukeminen oli isän tai äidin tehtävä. Aapisesta löytyi rukous Walwo Herra.

Mielenkiintoista näin nuoren polven kristitylle ja todella myöhään ruuan siunauksen merkityksen ymmärtäneelle on huomata, kuinka oleellinen asia ruuan siunaaminen oli. Ilman sitä mentiin ”kuin vasikat ja lampaat syömähän.” (s. 34) Samaa lauloi myös pari vuotta sitten Idän ihmeet: ”Kyljykset ne grillissä paistuu / mutta pahalta ne maistuu / jos ne siunata unohtaa” Nämä rukoukset haettiin Raamatusta, katekismuksesta ja aapisesta. Seuraavassa muutamia esimerkkejä:

”Jeesuksen nimeen nyt me menem’ kauniisti pöytään; ja Herran sanan pääl meit syömäst, juomast löytään. Me siitä hyvän saam, vaan saakoon kiitoksen, se pöydän herra suur’ ain nimeen Jeesuksen.” (Länsi-Suomesssa) (s. 35)

”Kaikkien silmät vartioitsevat Sinua Herra ja Sinä annat heille ruuan ajallansa. Sinä awaat kätes ja siunauksellas rawitset kaikki, jotka eläwät. Kunnia olkoon Isälle, Pojalle ja Pyhälle Hengelle, niin kuin alusta on ollut, nyt ja aina ijankaikkisesta ijankaikkiseen. Amen.” (Ps. 145:15–16) (s. 35)

”Ruualta päästessä” on ollut yleisesti käytössä seuraava kiitosrukous:

”Kiitos olkoon Jumalalle, ruumiin, sielun ruokkijalle; armostansa antakoon, neuvokoon ja saattakoon, suloisesti suojelkoon, esivaltaa varjelkoon, rauhaa aina antakoon ja viimein iloon kantakoon.” (s. 35)

Kirjat ja kotihartaudet

Kuuliala toteaa, että suomalaisilla oli pääasiassa kolme kirjaa kirjahyllyssä, myös niissä, joissa ei juuri muuta ollut. Nämä kolme kirjaa olivat Raamattu, katekismus ja virsikirja.

Raamattua pidettiin kunniapaikalla, ja sillä oli usein oma telineensä. Karjalasta kerrotaan seuraavaa: ”Vanhempani lukivat kuvaraamattua, mikä oli neljän Akkasen veljeksen yhteinen, niin että se oli vuoden kerrallaan kunkin kotona. Koska kaksi veljestä asui samassa talossa, niin kulki raamattu vuorollaan kolmessa eri talossa. Ukko (isoisä) luki talvessa raamatun läpi.” (s. 37) Joissakin poikkeuskodeissa kylläkin oli Raamattu jätetty lukematta ja lapset saivat pitkälti katsella Kuvaraamatun kuvia. Toisaalta jotkut myös kilpailivat, kuinka monta kertaa saavat Raamatun luettua läpi, ei niinkään hartausmielessä.

Uusi testamentti on ollut merkityksellisempi kuin Vanha testamentti. Vanhasta testamentista on käytetty eniten Psalmeja, osittain katekismuksen vaikutuksesta. Myös Vanhan testamentin apokryfikirjoja on luettu ahkerasti, siitä todistavat toisaalta jo Aleksis Kiven Jukolan veljekset. Seitsemässä veljeksessä siteerataan nimittäin usein apokryfikirjoja.

Vanha virsikirja on ollut todella merkittävä kirja monelle. Sitä on paitsi veisattu myös jopa luettu! Sitten kun vielä virsikirjaan oli usein liitetty Evankeliumi- ja rukouskirja, käytettiin sitä senkin takia usein. Mikäli kirkkoon ei päästy, pidettiin kotona hartaus, jossa luettiin päivän evankeliumiteksti. Rukouskirjassa oli paitsi jokapäiväiset aamu- ja iltarukoukset, myös liuta rukouksia eri säädyille ja eri tilanteisiin. Martti Pyykönen on muuten tuonut näitä eri tilanteeseen sopivia rukouksia vuoden 1913 Kirkkokäsikirjasta nettikansankin käytettäväksi. Näitä rukouksia voi lukea täältä ja täältä.

Katekismuksella tarkoitetaan Martti Lutherin Vähää katekismusta Ruotsin arkkipiispa Olaus Svebiliuksen (1624–1700) toimittamana ”kysymysten ja vastausten kautta” ja piispa Daniel Jusleniuksen (1676–1752) kääntämänä. Tälle annettiin myös nimi ”Pitkä katekismus”, koska sen sivut olivat kapeita ja pitkiä. Samalla Svebiliusta käytettiin hartauskirjana. Svebiliuksen katekismusta käyttävät yhä nykypäivänä tietääkseni ainakin Länsi-Suomen Rukoilevaiset esimerkiksi rippikouluopetuksessa.

Silloin, kun kirjoja uudistettiin, oli vastustus yleensä kova. ”Sanottiinkin, että ne ovat niitä herraan metkuja, kun aina pitää olla uutta, ja onko se oikein Jumalan mielen mukaista, kun sitä sanaa aina muokathan uuthen laihin”, ”ei taivaska pääs ku uut kirja luke.” (s. 42–43) Ei mitään uutta auringon alla, taisi Saarnaaja joskus todeta, jos nyt ajattelee mikä haloo on myöhemminkin joka uudistuksen jälkeen noussut. Vanha tuttu ja turvallinen tuntuu kotoisalta ja siltä ainoalta oikealta.

”Maallinen” suomenkielinen kirjallisuus ohitti sitten jo vuonna 1885 hengellisen kirjallisuuden määrän painoksissa, joskin jäkimmäisen osuus oli silti vielä merkittävä. Nykyään tilanne taitaa olla jo pitkälti toisenlainen.

Mitä muuta sitten luettiin? Lutherin Kirkko- ja Huonepostillaa, sen lisäksi on luettu muun muassa ruotsalaisen Anders Nohrborgin (1725–1767) Langenneen ihmisen autuuden järjestystä, J.F. Berghin (1975–1866) postillaa, Johan Wegelius nuoremman Pyhää evankeliumillista valkeutta (1693–1764) ja Anders Björkqvistin (1741–1809) Uskon harjoitusta autuuteen. Hauskoja nimiä kirjoilla muuten.

Johann Arndtilla (1555–1621) oli myös merkitystä. Totisesta kristillisyydestä ja Paratiisin yrttitarha vaikuttivat paljon suomalaiseen kristikansaan. Lisäksi Tuomas Kempiläisen (1381–1471) Kristuksen seuraamisesta on ollut ainakin jonkin verran käytössä, joskin sen on mystiikan saralla voittanut John Bunyanin (1628–1688) kuuluisa Kristityn vaellus.

Kotihartauksissa luettiin usein edellä mainittuja kirjoja ja rukoiltiin, yleensä virsikirjaan liitetystä rukouskirjasta löydetyin rukouksin. Joissakin kodeissa pidettiin myös vapaita rukouksia. Sen lisäksi veisattiin virttä.

Itselleni aivan uusi asia, josta en koskaan ollut kuullutkaan, oli virsikantele. Ruotsalainen kirkkolaulun harrastaja Johannes Dillner (1785–1852) keksi tämän soittimen hermostuttuaan kirkkolaulun alhaisesta tasosta. Tällöin ei kirkoissa vielä ollut urkuja. Esilaulajat lauloivat omalla nuotilla omiaan eikä homma oikein meinannut onnistua. Dillner keksi yksinkertaisen virsikanteleen. Hän julkaisi vuonna 1830 omakustanteen Sävelet Ruotsin kirkon virsiin numeroilla merkittynä koulua ja yleistä käyttöä varten, jossa hän oli muuttanut nuotit numeroiksi. Numeronuotit hän liimasi paperiliuskalle ja kiinnitti soittimen kanteen. Tämän lisäksi vihkosessa oli myös ohjeet kanteleen valmistamista ja käyttöä varten. Virsikantele levisi vahvasti Ruotsin ja Suomen lisäksi myös Norjaan, Viroon ja Latviaan. Suomessa virsikannel oli jo vajaan vuosikymmenen päästä niin tunnettu, että suomalaisetkin kirkkomuusikot painattivat omia vihkosiaan ja ohjeitaan itseopiskeluakin varten. Suurin osa kanteleista valmistettiinkin kotona. ”Jokainen, ken osasi käyttää veistä ja höylää, pystyi sellaisen laittamaan.” (s. 55)

Useissa kodeissa joku osasikin sitten virsikannelta soittaa, useimmiten perheen isä. ”Kun Jooseppi Virkki Valkjärvellä palasi kirkosta, soitti kanteleella kaikki virret. Ei ollut sellaista jota hän ei osannut. Koko perhe tuli pöydän ääreen ja siinä veisattiin. Hartsia pani trokaan.” (s. 53–54) Mitähän tuo viimeinen lause edes merkitsee?

Viikonloppu

”Kun pyhä otettiin sisään”, kuuluu Kuulialan lauantaita käsittelevä otsikko . Se kuvastaa jotain lauantaiillan ajatuksista. Ehtookellojen soidessa lopetettiin viikkotyöt ja valmistauduttiin pyhää varten.

”Pyhänvietto alkoi lauantaina klo 18, jolloin usein tyynellä ilmalla tai kirkolta tuullen kuunneltiin kirkon soittoa. Lakki otettiin päästä, naiset usein niiaten, hiljennyttiin lyhyeen ’kellohartauteen’” (s. 58)

Lauantaihin liittyi usein myös saunan lämmittäminen ja saunominen. Jos muina päivinä pestiin vedellä, usein lauantaina peseydyttiin saippuan kanssa. Sauna ja kirkko saatettiin Kuulialan mukaan yhdistää varsin vaivattomasti: ”Sauna on ruumiin puhdistushuone ja sielun puhdistushuone on kirkko”, ”Ruumis on puhdas pyhäksi, sielu pestään huomenna.” kertovat Kuulialan siteeraamat sananlaskut. (s. 59)

Saunomiseen kuuluivat myös erilaiset siunaukset, usein myös hieman loitsumaiset sutkautukset: ”Jeesus siunatkoon, olet puhdas kuin pulmunen”, ”Pese Jeesus peippostas, puhaltele pulmustas, kuun kirkkaus, päivän valkeus. Kuu on noussut, päivä on noussut, sie lapsei olet vielä nousematta.” (s. 60) Jossain luettiin Isä meidän itsekseen löylyä heittäessä. Usein opetettiin rukous, jossa pyydettiin, että Jumala puhdistaisi sielun niin kuin ruumis paraikaa puhdistuu. Saunasta tultaessa vanhemman polven ihmiset ovat saattaneet laittaa kädet ristiin ja niiaten tai kumartaen siunata itsensä.

Saunan jälkeen oli usein myös iltahartaus, joka oli erilainen kuin muiden päivien iltahartaudet. Yleisesti ottaen lauantaina ainakin pidettiin iltahartaus, jos sitä ei muina iltoina pidetty.

”Lauantai-ilta kodissani oli aivan kuin juhla, sillä isä luki kirjaa ja veisasi yhdessä äidin kanssa, johon lapset yhtyivät, jos sattuivat osaamaan.”

”Lauantai-iltana kokoonnuttiin kodissa pöydän ympärille laulamaan ja lukemaan.”

”Saunan jälkeen veisattiin virsiä ja luettiin jostain hartauskirjasta, lisäksi vanhemmat opettivat lapsiaan panemaan kädet ristiin ja lukemaan iltarukouksen.” (s. 62)

Sunnuntai oli sitten kirkkopyhä. Jos mentiin ehtoolliselle (siihen aikaan ehtoollista ei, ikävä kyllä, ollut joka sunnuntaina), oltiin varovaisia, ettei vain olisi mitään säröjä syntynyt suhteissa naapurien kanssa. Kirkkomatkalla saatettiin sitä kysellä toisilta ja anteeksi pyydellä. Perusteena käytettiin Paavalin sanaa ”Koetelkoon siis ihminen itseänsä, ja niin syököön tätä leipää ja juokoon tästä maljasta.” (1. Kor. 11:28). Kuulemma myös Svebiliuksen katekismuksessa on opetettu oikeasta Herran aterian viettämisestä . Rukouskirjassa ripistä sanottiinkin:

”Ennen rippiä, joka tapahtuu kirkossa, pitää kahtalaiset edellä käymän: Ensimmäinen tapahtuu Jumalan puoleen, toinen meidän lähimmäistemme puoleen katsoen. Meidän lähimmäisemme edessä pitää tapahtuman yksinäinen rippi ja anteeksi anomus, jonka me jollakulla tavalla vihoittaneet ja jota vastaan me rikkoneet olemme, olisiko se isä tai äiti, isäntä tai emäntä, sukulaiset, ystävät taikka muutoin joku muu.” (s. 65)

Matkalle lähdettiin kaukaakin. Kuuliala siteeraa kuvausta maalaisseurakunnan kirkkomatkasta:

”Oli yleensä tapana että matkan ollessa kirkolle oli nahkakantinen, suuri virsikirja käärittynä naisilla kirjavaan liinaan, joka oli kainalossa ja kenkäpari yhtene sidottuna kädessä ja matka luisti paljain jaloin: Saavuttua lähelle kirkkoa poikettiin jonkun talon riihen suojiin, jossa kenkät sai tilansa jalkoihin, liina päähän, kun sitä oli ensin kammalla silitetty. Miehet kulki takki käsivarrella ja saappaat toisessa kädessä ja heidänkin pukeutumisensa toimitettiin ennen kirkkoon menoa. – Kesällä, jolloin ahkerammin käytiin kirkossa, syrjäkylän naiset jo edellisenä päivänä avojaloin tulla nilkuttelivat kirkolle toisessa kädessä kengät ja toisessa eväsnyyty. Päällyshame oli kiinnitetty neulalla, joten silloin käytetty korea, suuri raitainen alushame valkoisen röijyn kera pääsi oikeuksiinsa. – Lötöt pantiin jalkaan ja kirkolla otettiin pois jalasta sekä pantiin pensaan juureen ja sitten pantiin virsut jalkaan.” (s. 106)

Kirkkomatkasta sai moni paikka nimensäkin. Esimerkiksi pesupuro sai nimensä siitä, että sen luona peseydyttiin ja siistiydyttiin vielä ennen kirkkoa. Hämeessä Kuuliala mainitsee sijaitsevan esimerkiksi Kenkimäen ja Kenkikallion, jossa kengät laitettiin jalkaan. Lepokallioksi nimitettiin paikkaa, jossa matkustajat lepäsivät kesken matkan.

Hevosella menijät olivat usein varakkaita. Myös paimenet ja perheettömät miehet tulivat usein ratsain, varakkaammilla oli kunnon kärryt, toisilla taas vähemmän hienot kiesit. Talleja varattiin etukäteen kirkon lähettyviltä. Mikäli sellaista ei löytynyt, kiinnitettiin hevoset usein kirkkotarhaa ympäröivään kiviaitaan, jonka ylläpitoon pitäjäläiset osallistuivat, kuten myös kirkon rakentamiseen. Jokaisella oli oma alueensa, josta piti pitää huolta ja siihen kohtaan saatiin hevonenkin renkaaseen kiinnittää.

Myös kirkkovene on ollut oleellinen matkustuskeino erityisesti Itä-Suomessa. Siihen liittyi myös paljon kilpailua. Kisattiin siitä, mikä vene on nopein. Samaa kisailua harrastettiin papiston harmiksi myös hevosilla. Savossa venematkat saattoivat Kuulialan mukaan olla yli 30 kilometriä, tai jopa 60 kilometriä. Perämiehenä oli yleensä kylän vanhin, joka tunsi vedet ja karikot. Naiset halusivat joskus ”kirkkopunaa” poskillensa ja sitä varten tarttuivat airoihin loppupäässä matkaa.

Mikäli kirkkoon ei päästy, pidettiin varsinkin jumalanpalveluksen aikaan aamusta oma erityinen kirkkohetki kotona. ”Nyt on saarna-aika”, sanottiin kotonakin. Pitempi lainaus kertoo jotain sen ajan tavoista:

”Savolainen savupirtti ja sen asukkaat valmistautuivat lauantaina sunnuntaita vastaanottamaan. Nokisen pirtin maalaamaton lattia, penkit, rahi ja pitkä pöytä hangattiin hiekan kanssa hohtavan valkoisiksi. Sunnuntai-aamuna pistettiin tuoreita katajanoksia peittämään lahonneen lattian reikä pankon edestä ja heitettiin pari kolme kourallista havun lehviä yli lattian. Tuoreen katajan tuoksu toi pyhäisen, juhlallisen tunnun. ’Seinällä seisova, pöydällä laulava’ [virsikannel] otettiin esille. Virsikannel on otettu pöydälle, samoin nahkakantinen Raamattu on asetettu puujalalle pöydän päähän ja saarnakirja sekä virsikirja on pöydällä. Virsikanteleella säestäen veisataan Herran pyhästä sapatista tai joku aamuvirsi. Kirkonaikana luki talon vanha isäntä saarnan saarnakirjasta. Sitä oli kaikkien kuunneltava, lastenkin, joll’eivät olleet pyhäkoulussa tai kirkossa.” (s. 67)

Kirkolta palaavilta kuulusteltiin sitten kirkkoterveisiä, ”Kies’ auta” tai ”Terveisiä kirkosta”. Kylänväki saattoi kysyä, että ”Oliko pappi kotona?” Jos siihen vastattiin myöntävästi, saatettiin ilveillä: ”No, kukas sitten saarnasi?” Lapsilta tiedusteltiin usein kirkkotoimituksesta ja kyseltiin saarnan sisältöä ja virret, joiden numerot oli muistettava. Niitä sitten saatettiin laulaa vielä uudelleen kotona.

Svebiliuksen katekismuksessa todetaan että ”maalliset askareet ja ruumiillinen työ” on jätettävä tekemättä sunnuntaisin, ja tätä on noudatettu. Vaimoni äijä (isoisä) on todennut omasta isästään, SLEY:n Karjalan maallikkosaarnaajasta, että jos esimerkiksi joku naapuri saattoi ”sapattina” korjata harjakattoaan, siirtyi hän harjan toiselle puolelle ”Leppästä piiloon”, jottei saisi nuhdesaarnaa sapatin rikkomisesta. Itse (ja myös Kuuliala kirjassa) ihmettelen hieman, miten vahvasti ”vanhan liiton” sapattisäädökset on yhdistetty sunnuntaihin, vaikka kyse on eri asiasta.

Toisessa osassa käsitellään vielä kirkkovuoden tärkeimpien pyhien viettämiseen, kirkossa olemisen tapoihin ja kirkollisiin toimituksiin liittyvää muistitietoa Kuulialan kirjan pohjalta. Sitten pohditaan vielä, että mitä voimme oppia entisajoista – sekä hyvässä että pahassa.