Nuoren aikuisen mentävä aukko

Tunnettuahan on, että nuoret aikuiset ovat se aukko, jota kirkko ei tunnu saavan täytettyä. Syksyllä ja tässä talvella (jos tätä talveksi voi kutsua) eteeni on tullut jos jonkinmoista tilastoa Haastetusta kirkosta. Käytännöllisen teologian luennoilla dosentti Kati Niemelä teki tutuiksi erinäisiä tilastoja, ja nyt Kirkon tutkimuskeskuksen johtaja Hanna Salomäki oli pitämässä luentoa Muutokset kirkon jäsenten ja työntekijöiden kristillisessä identiteetissä Perustan teologisilla opintopäivillä, joiden kahteen ensimmäiseen päivään osallistuin.

Sekä käyttiksen että Salomäen luennoilta mieleeni on piirtynyt kuva diagrammista, joka näyttää millaiseen eroaaltoon ihminen liittyy 20-vuotiaana. Siinä ikäluokassa kuulumisprosentti menee alas nopiaan ja sen jälkeen myös pysyy siellä. Siinä on aikapommi, jota voidaan miettiä: Ensisynnytys tapahtuu nykyään noin kolmikymppisenä ja ne, jotka eivät kirkkoon kuulu siinä vaiheessa, tuskin lastaan kastavat. Kastamaton lapsi – kun heitä on tarpeeksi paljon – tuskin osallistuu siihen opetukseen, jossa opetetaan sen uskon perusteita, johon on lapsena kastettu (rippikouluun); siihen kun ei ole kastettu. Ja näin vanhat rakenteet murtuvat. Pienestä joesta syntyy vuolas virta – myös toiseen suuntaan, tässä tapauksessa siihen väärään!

Minun ikäiseni, tai pari vuotta nuoremmat, ovat siis niitä, jotka yleensä eroavat kirkosta. Samaan ikävaiheeseen kuuluu monia muita isoja muutoksia: aikuistuminen, kotoa pois muuttaminen opiskelupaikkakunnalle, vanhojen sosiaalisten ympäristöjen murtuminen ja uusien luominen, asevelvollisuuden suorittaminen, pariutuminen, opiskelijatoiminta, opiskelijabileet ja baarit näin muutamia mainitakseni. Mielenkiintoista ja ihmeteltäväähän on siinä, että vielä vuosi pari ennen eroamista – ja muuttoa toiselle paikkakunnalle – aikuistuva nuori voi olla aktiivinen seurakuntanuori, joka viihtyy nuortenilloissa ja toimii kesällä isosena rippileirillä. Myös kirkosta eronneilla on hyvä kokemus rippikoulusta. Siellä oli kivaa. Kuitenkaan kirkolla ei nähdä olevan itselle merkitystä, saati sen uskolla. Ei jaeta samaa arvomaailmaa tai uskonmaailmaa. Onkohan ikinä jaettukaan? Mikä on vialla? Onko sanoma löysää? Pitäiskö siunata rekisteröityneitä parisuhteita tai hyväksyä sukupuolineutraali avioliitto? Mistä kiikastaa?

Miksi rippikoulun jälkeen aktiivisetkin seurakuntanuoret jättävät seurakunnan tässä ikävaiheessa? Tätä pohdimme myös piispa Jari Jolkkosen kanssa hänen työpajassaan, tai sen nostin itse siellä esille. Tätä kysymystä olen itse joutunut pohtimaan ja käymään läpi myös omassa elämässäni. En väitä löytäneeni ratkaisua tähän kirkon ongelmaan, mutta joitakin huomioita ja ratkaisuja voin esittää, kun peilaan omia kokemuksiani ja kuulemiani kertomuksia näihin työpajoihin ja luentoihin ja yllämainittuun diagrammiin.

Ensiksikin, kun itse muutin opiskelemaan teologiaa uudelle paikkakunnalle ja vanhat sosiaaliset suhteet ainakin osaksi katkesivat, kirkolla oli minuun hyvin heikko ote. Uusi seurakuntani ei tehnyt eteeni muuta, kuin lähetti kerran esitteen, jossa kerrottiin, että tällaista täällä nyt on. Esitteestä tuli olo, että aika köyhä on tämä seurakunta. Omalle ikäluokalleni ainut toiminta oli jonkinnäköinen maalauskurssi ja joku keskustelupiiri, se siitä sitten. Verrattuna entisen seurakuntani toimintaan, jota oli melkein joka päivä, sai se tuntemaan itseni hieman orvoksi. Sen lisäksi kerrottiin tietenkin toimituksista, että pappiin saa ottaa yhteyttä jos tahtoo. Ja sitten oli tietenkin messut, kai. Tiedotus ei oikein toiminut. Ei paljon herättänyt pohtimaan, että tässä on tää mun juttu!

Hengellinen elämähän siitä kärsi, kun ei ollut oikein seurakunta- tai messuyhteyttä. Se, mikä sai minut ryhdistäytymään ja etsimään uuden sosiaalisen ympäristön kirkosta uudella paikkakunnalla, oli se, että koin ja ymmärsin seurakuntayhteyden tärkeäksi osaksi uskoni ravitsemista. Jos kuitenkin uuden seurakuntayhteyden löytäminen on vaikeaa teologian opiskelijalle, jonka aikomuksena on tulla hengellisen työn tekijäksi, niin vaikeaa se on varmasti myös kenelle tahansa vanhalle seurakuntanuorelle. Tai omasta puolestani voin sanoa, että minulle se ainakin oli. Ne, jotka pitivät minut kirkossa, olivat juuret, jotka olivat ja ovat syvemmät kuin vain se sosiaalinen konteksti, jossa viihdyin entisessä seurakunnassani (joka tosin yhä on vahvasti se, jossa toimin ja jonka messuissa käyn, koska yleensä viikonloppuisin itseni löydän vanhoilta kotiseuduiltani monista eri syistä).

Mielestäni on liian yksipuolista ajatella, että syy siihen, miksi kirkko ei saa otetta nuorista aikuisista on se, ettei heille järjestetä toimintaa. Totta kai se on varmasti yksi syy. Yksi hankaluushan se minullekin oli. Liian yksipuolista olisi ajatella myöskin, että ainoastaan seurakunnan hatara tiedottaminen seurakunnan alueelle muuttaneille on se syy, jonka takia erotaan. Toki sekin voi vaikuttaa negatiivisesti, kuten se minun kohdallani vaikutti. Ja sen voisi tehdä niin paljon paremmin. Näissähän se suurennuslasi yleensä on. Kirkko ei näyttäydy nuoren aikuisen elämässä muuten kuin mahdollisten toimitusten kautta, joita alkaa tulla nykypäivänä vasta 10 vuoden päästä siitä, kun se side kirkkoon on jo katkennut. Nimittäin ensisynnyttäjien keski-ikä on vajaa 30 vuotta, kuten yllä todettiin, ja naimisiinkin mennään yli 25-vuotiaana. Harva, onneksi, haudataan alle kolmikymppisenä ja rippikoulut käydään yleensä jo teininä. Ei paljon puhuttele kahdenkympin tienoilla olevaa! Minun mielestäni ongelma löytyykin nuoriso- ja rippikoulutyöstä.

Nuorisotyön muutos

Johannelundin teologisen korkeakoulun rehtori Tomas Nygren piti työpajaa Perustan teologisilla opintopäivillä siitä, kuinka nuorille välitetään uskoa nykypäivänä. Nygren toi esille neljä eri kysymystä, joiden avulla nuorisotyötä on syytä pohtia ja arvioida:

Kuinka kohtaamme yhteyden/yhteisöllisyyden tarpeen? (behovet av gemenskap)
Kuinka kohtaamme tiedon/ymmärryksen tarpeen? (behovet av kunskap)
Kuinka kohtaamme kokemusten tarpeen? (behovet av upplevelse)
Kuinka kohtaamme haasteiden/kasvun tarpeen? (behovet av utmaning)

Hän kertoi, että Norjassa tehtiin tutkimus kolmen ensimmäisen kysymyksen pohjalta, ja huomattiin, että kahteen tai kolmeen tarpeeseen vastaaminen paransi nuorisotyötä jo huomattavalla tavalla. Itse hän lisäsi neljännen kysymyksen, joka on tärkeä uskossa kasvamisen kannalta.

Nuoria täytyy kohdata nuorisotyössä. He tarvitsevat nykyaikana sosiaalisen kontekstin, jossa he viihtyvät ja jossa he voivat olla oma itsensä. He tarvitsevat tietoa uskon perusteista ja myös sitä hieman vahvempaa ruisleipää. Maidonhan kanssa ruisleipä jos mikä maittaa! Tässä tulee kysymykseen opetus. Tiedon lisäksi he tarvitsevat kokemuksia ja myös haasteita uskossa kasvamisessa.

Hyvä esimerkki, jossa varsinkin kolme ensimmäistä (mutta myös neljäs) toteutuvat, on rippikoululeiri. Leiriläiselle ainakin kolme ensimmäistä tarvetta täyttyvät. Isoselle mukaan tulee neljäskin, koska rippileiri haastaa isosia toimimaan. Kun nämä neljä eri tarvetta voidaan täyttää nuorisotyössäkin, niin homma niin sanotusti pelaa jo aika hyvin.

Mutta sen jälkeen on syytä kysyä, että miksi sitten seurakuntayhteys katkeaa? Kuten yllä on sanottu, kirkosta eroajilla on yleensä hyvät muistot seurakunnan nuoriso- ja rippikoulutyöstä. Miksi se ei kanna uudelle paikkakunnalle? Mikä saisi aikuistuvan nuoren etsimään ja hakemaan kirkon yhteyttä uudella paikkakunnalla?

Jos juuret eivät ole tarpeeksi syvät, ei nähdä mitään syytä, miksi seurakuntaa tarvittaisiin. Nuorisotyö on nähty vain kivan hengailun puitteena. Se on ollut mukavaa, mutta se ei ole ravinnut syvemmälti. Se nähdään yhtenä elämänvaiheena, joka oli kiva ja mukava, mutta joka on nyt entistä elämää ja kuuluu nuoruuteen. Nuoreen aikuisuuteen ei kuulu kirkko. Siihen kuuluvat muut asiat. Seurakuntanuorella on identiteetti seurakuntanuorena. Nuorella aikuisella ei välttämättä ole identiteettiä nuorena aikuisena kirkon jäsenenä. Tai jos sellainen samaistumiskohta löytyy niin se löytyy vain toimitusten ja palveluiden kautta. Se ei löydy aktiivisena osallistujana seurakunnan messuun tai muuhun toimintaan. Miksi? Esimerkiksi yllämainituista syistä. Ei ole toimintaa, joka puhuttelisi – tai ei ole toimintaa ollenkaan. Kirkko ei tiedota tarpeeksi fiksusti nuorille aikuisille tarjonnastaan. Mutta erityisesti siksi, että juuret eivät ole saaneet ravintoa. Ei ajatella, että sillä olisi merkitystä.

Kolossalaiskirjeen lempikohtani auttaa sanoittamaan sitä, mitä haen:

Kun kerran olette ottaneet omaksenne Herran Kristuksen Jeesuksen, eläkää hänen yhteydessään. Juurtukaa häneen, rakentakaa elämänne hänen varaansa ja vahvistukaa uskossa sen mukaan kuin teille on opetettu. Kaikukoon kiitoksenne runsaana. (Kol 2:6-7)

Ongelma on siinä, että nuoret eivät saa nuorisotyössä sitä tietoa, sitä teologiaa, sitä aitoa teologiaa, jota he tarvitsevat. DIAKin kirkon nuorisotyönohjaajakoulutus menee jatkuvasti yhä enemmän sosionomikoulutuksen ehdoilla. Nähdäänkö enää eroa sillä, mikä on sosionomi, ja mikä on kirkon nuorisotyönohjaaja? Nuorisotyöstä tulee paikka, jonne saadaan nuoret ehkä pois viinan ja muun typerän ääreltä, mutta kaipaukseen hengellisiin asioihin ei vastata. On mukava olla nuorisotyön piirissä seurakuntanuorena, ja sitä ei pidä missään nimessä aliarvioida. Ilman sitäkin oltaisiin hukassa. Mutta opetuksellinen ulottuvuus tuntuu olevan monilla seuduilla hakoteillä. Jos ei ymmärretä miksi on olemassa seurakunnan messu (no sitähän eivät haastetun kirkon haastetut työntekijätkään näytä ymmärtävän), niin ei sinne silloin mennä edes tavan vuoksi – eihän sellaista tapaa ole alunperin ikinä ollutkaan. Jos ei ymmärretä mihin seurakuntayhteyttä tarvitaan, niin ei sitä silloin lähdetä etsimään uudeltakaan paikkakunnalta. Elämä on muutenkin murrosten kourissa. Kyllä ne kivat sosiaaliset ympyrät, joissa voi tuntea olonsa ihan kivaksi, löytyy vaikka sieltä opiskelijabileistä tai mistä tahansa muustakin. Ei seurakuntaa siihen tarvita vielä sotkemaan asioita.

Jos ei ymmärretä, miksi Jeesus kuoli ristillä ja mitä hänen ylösnousemuksensa merkitsee maailmalle tai minulle ja millainen asema minulla on Jumalan edessä ilman Jeesukseen turvautumista, kun minusta aika jättää, niin kirkkokin on aivan yhdentekevä. Siitä erotaan. Ei sinne enää jäädä. Se näyttäytyy samanlaisena kuin SPR, Amnesty, WWF tai mikä tahansa muu avustusjärjestö. Niitä tuetaan mieluummin, ei ole sentään mitään epämääräistä Jeesusta sotkettu mukaan asioihin. Ja nyt en tahdo niitäkään järjestöjä kritisoida. Niillä on oma paikkansa ja niitä tarvitaan mihin niitä tarvitaan. Mutta ne eivät kanna rajan taa. Rajan taa kantaa ainoastaan Jeesuksen vuodatettu veri.

Kirkko on olemassa täällä siksi, että täällä kuollaan, sanoi Osmo Tiililä aikanaan. Pitää paikkansa. Kirkko on täällä kyllä myös siksi, että täällä eletään, ja Jumalalla on siihenkin sanottavaa paljonkin, enemmän kuin yleensä ajatellaan. Mutta kirkkoa tarvitaan ennen kaikkea siksi, että täällä kuollaan.

Kirkko ei ole vain mikään sosiaalinen hengailupaikka. Eikä se saa antaa itsestään sellaista kuvaa nuorillekaan. Nuorisotyön tehtävä on kasvattaa ja tukea kristittyjä heidän hengellisessä elämässään niin, että juuret Kristuksessa tulevat niin syviksi, että ne eivät katkea sitten, kun koettelemusten paikka tulee, kun vanhat sosiaaliset ympäristöt muuttuvat, kun elämä on murrosten kourissa ja väliaikaisidentiteetti muuttuu seurakuntanuoresta opiskelijanuoreksi tai nuoreksi aikuiseksi. Syvimmän identiteetin täytyy olla Jeesuksessa.

Kirkon täytyy myös ottaa koppia. Sen täytyy tiedottaa sillä tavailla, että uudelle paikkakunnalle muuttanut kiinnostuu seurakunnasta. Sen pitää tiedottaa sellaisia väyliä pitkin, joita nuoret nykyään käyttävät. Sen täytyy tarjota sellaista toimintaa, jossa nuoret voivat luoda uuden yhteyden/yhteisöllisyyden, joka tukee sitä opetusta ja sitä kirkon ydintä, josta kirkko hengittää. Ja ennen kaikkea nuorten jo nuorisotyössä, ja myös nuorten aikuisten, täytyy löytää messu. Koska siellä on ehtoollinen, siellä on Sana ja sakramentit, joiden kautta Pyhä Henki erityisesti toimii, ja joista, kuten vaikka ehtoollisesta, Luther sanoo, että jos siellä ei käy niin ei voi itseään kristityksi kutsua. Siinä on kirkon haaste. Siinä on nuorisotyön haaste. Siinä on opiskelijatyön haaste. Siinä on kaikkien kristittyjen haaste. Siinä on minun haasteeni.