Vuonna 2016 tuli taas luettua paljon kirjoja. Tällä kertaa tosin kaunokirjallinen osuus jäi pahasti paitsioon, eikä seuraavaa Waltaria tullutkaan luettua. Ensi vuonna sitten kaksi? Julkaisen nyt vuoden lopussa ensimmäiset viisi mielestäni parasta lukemaani kirjaa ja uuden vuoden puolella toiset viisi.
1. Jukka Thurén: Kirkon usko. Nikaialaisen uskon tunnustajan opas. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja n:o 6 (166 s., Joensuun yliopisto 2002)
Edesmennyt Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan professori Jukka Thurén oli myös aktiivinen ekumeenikko. Hän oli pitkään mukana esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon teologisissa keskusteluissa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Kirkon usko on oikeastaan kirjoitettu jatko-osaksi Thurénin 70-luvulla tekemälle synodaaliväitöskirjalle Israelin usko, jonka itse luin Kirkon uskon jälkeen syventyessäni keväällä erityisesti kolminaisuusoppiin ja sen raamatullisiin juuriin. Israelin uskossa Thurén käsittelee lause lauseelta Nikean-konstantinopolin uskontunnustusta ja pyrkii etsimään uskontunnustuksen vanhatestamentillisia juuria ja sitä, miten Vanhaa testamenttia on Uudessa testamentissa tulkittu. Kirkon usko taas laajentaa perspektiiviä Nikean omiin isiin. Nikean uskontunnustus käydään läpi lause lauseelta etsien sen taustalla olevaa raamatuntulkintaa uskontunnustuksen laatimisessa mukana olleiden isien omista opetuksista ja kirjoituksista.
Kirja ei vaadi klassisten kielten osaamista, mutta ainakin itse havaitsin sen erittäin hyödylliseksi taidoksi. Toivoisin tämän kirjan kuluvan erityisesti teologien ja opettajien käsissä, miksi ei myöskin maallikkojen.
”Nikaian-Konstantinopolin usko(ntunnustust)a eli symbolia (NK) laulaa tai lausuu Jumalaa ylistäen valtaosa maailman kristityistä. Sen merkitys kristikuntaa yhdistävänä tekstinä on lähes Isä meidän -rukouksen veroinen. Sen sanoin voimme esitellä kristikunnan uskoa ulkopuolisille ja opettaa sen ydintä kasteoppilaille. Sen sisältöön kaivautumalla tulemme aikuisemmiksi kristityiksi. Nekin lausekkeet, mitkä aluksi kuulostavat oudoilta, osoittautuvat tarkoin harkituiksi. NK:n ahkerasta ja kunnioittavasta käytöstä kristitty tunnistaa aidon uskonveljen, sen väheksyminen ei todista hyvää. Sen halventajan tunnistaa kartettavaksi harhaoppiseksi, vaikka hän olisi oman kirkon pappi. NK on vuosisatojen kuluessa osoittautunut uskon linnoitukseksi, jota ”yhdeksi” tunnustautuvan ja yhteyteen pyrkivän kirkon on itsepintaisesti puolustettava. Jos uskon tunnustaja tapetaan, usko loistaa entistä kirkkaampana. Vaikka Nikaia, Konstantinopoli ja NK:n laatijoiden kotikaupungit on kuta kuinkin menetetty sen vastustajille, NK on valloittanut ison osan muusta maailmasta. Kun sitä sanottiin ekumeeniseksi Konstantinopolissa v.382 tai Khalkedonissa v.451, tarkoitettiin Rooman valtakuntaa: nyt merkitys on laajempi. NK kaikuu jälleen niillä Venäjän alueilla, joilta se oli välillä vaiennut.
Tyrmeys ilman rakkautta on ollut turmiollista: yksi ainoa NK:een lisätty sana on vielä äskettäin ollut Balkanin veljessotien taustalla. Isompi uhka koko kristikunnalle on kuitenkin se, jos NK:n sanoja ei enää pidetä tärkeinä: tunnustukseen yhdytään, muttei kysytä, mitä se oikein sanoo ja millä perusteella. Tätä vaaraa torjumaan on tämäkin kirjanen laadittu.” (s. 7)
2. Antti Laato: Monotheism, Trinity and Mysticism. A Semiotic Approach to Jewish-Christian Encounter (159 s., Peter Lang 1999)
Paneutuessani kolminaisuusoppiin huomasin Kirkon uskon kirjallisuusluettelossa tämän kirjan. Se löytyi Åbo Akademin kirjastosta, ja kesälukemiseksihan sen hotkaisin. Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professori Antti Laato käsittelee tässä lyhyessä kirjassaan Charles Sanders Peircen semioottisen mallin avulla vaikeaa uskontojenvälisen dialogin problematiikkaa, nimittäin kristinuskon ja juutalaisuuden välistä vuoropuhelua Jumalasta ja kolminaisuusopista.
Ensimmäinen osa on ainakin itselleni raskasta soutamista. Siinä Laato esittelee Peircen semiotiikkaa (merkkioppia) ja sitä, miten sen avulla voidaan ymmärtää tieteen tekemistä ja toisaalta myös tieteen rajoja silloin, kun puhutaan Jumalasta ja teologiasta. Peircen semiotiikkaan pitäisi tutustua enemmän, koska törmään siihen nykyään kaikkialla.
Kirjan toisessa osassa Laato käy läpi juutalaisten oppineiden Vanhan testamentin tulkintaa ja etsii sieltä erityisesti myöhemmässä juutalaisessa traditiossa väheksytyn varhaisen mystiikan kautta yhtymäkohtia kristinuskon kolminaisuusoppiin. Myös myöhemmät keskiajan oppineet, kuten Moses Maimonides, ja heidän näkemyksensä kolminaisuusopista saavat käsittelynsä. Laato näkee, että keskiajan juutalaisuus, ja esimerkiksi Maimonides, on niin kiinni filosofiassa, että Raamatun ja varhaisen juutalaisen tulkintatradition tarjoamalle mystiikalle tai sen kielelle ei jää tilaa. Tiukan filosofisessa maailmassa ja logiikassa kolminaisuusoppi on hänen mukaansa kauhistus.
Kirjan kolmannessa osassa Laato käsittelee varhaisten kristittyjen Vanhan testamentin tulkintaa ja kolminaisuusoppia. Tässä Laato on erityisen vahvoilla.
Viimeisessä osassa Laato yrittää kääntää sekä juutalaisen mystiikan että kristillisen kolminaisuusopin peirceläisen semiotiikan kielelle. Näin hän pyrkii siihen, että kolminaisuusoppia ei tarvitsisi näiden kahden uskonnon välisessä keskustelussa nähdä kauhistusta herättävänä asiana ja että kristillisen kolminaisuusopin taustalla voitaisiin juutalaisten puolelta nähdä legitiimiä Vanhan testamentin tulkintaa.
Mielestäni tässä on jälleen yksi kirja, jota erityisesti kristinuskon opettajien ja teologien tulisi lukea. Lyhyt, ytimekäs ja asiantunteva opus.
”I believe that both partners in this debate have lost valuable theological points. Christians have lost the mystic language of Judaism and their dogma of the Trinity was formulated using Greek philosophical terms and paradoxes. Paradoxes are not essentially wrong because they attempt to give life to the mystical language of the New Testament. However paradoxes are difficult for the human mind to understand because in them logical contradiction dominates. Outsiders understand easily the whole canon of doctrine as logical nonsense. On the other hand, the starting-point in the language of Jewish mysticism is the fact that though we cannot understand, we can still speak. We cannot grasp God with our language but we have a restricted possibility to express in Him who He is.
I believe that the Jewish partner in the dialogue has also lost something essential and important in this struggle. Because of Christian speculation about the relationship between Father and the divine Christ, Judaism reacted sensitively against any hint of divine hypostasis. However, divine Wisdom, to take but one example, played an important role in the Jewish writings of the Second Temple period, and is even attested in Proverbs 1-9. The lack of a divine hypostasis in the theology of certain Jewish thinkers (for example, Saadia Gaon and Maimonides) makes God appear to be a mere abstraction. On the other hand, Rabbinical theology (e.g., the idea of God’s presence) and Jewish mysticism (e.g., Sefirot) have preserved these mystical traditions.
The language of Jewish mysticism opens the door to a fruitful encounter between Judaism and Christianity. If Christians are forced to say that Jesus Christ was merely a reaction it not only contradicts the New Testament witness but also corresponds to the idea in Judaism that the Shekhinah of God is merely a creation, i.e., God himself is not present, only his creation is present. Such a view of God’s presence would be blasphemy in the eyes of many Jews because it implies that God is not interested to be in contact with human beings. That God was present in Christ, i.e., that Christ was the Shekhinah of Yhwh (cf., Joh 1:14 – – ) is an essential point of Christianity.” (s. 145–146)
3. Leif Erikson: Auktoritet och nådemedel. Några huvuddrag ur Martin Luthers bibelsyn. Studier utgivna av institutionen för systematisk teologi vid Åbo Akademi 25 (140 s., Åbo Akademi 1994)
Mielestäni jokaisen luterilaisen teologin, etenkin pappeutta pohtivan, olisi syytä tutustua dogmatiikkaan peruskurssia syvemmin. Pappislupauksessa sitoudutaan luterilaiseen tunnustukseen, joten olisi varmaan syytä tietää, mitä siellä lukee, jotta siihen voisi sitoutua. Niinpä suoritin Åbo Akademissa aineopintokokonaisuuden luterilaisesta tunnustuksesta. Åbo Akademin dosentti Leif Eriksonin kirjanen oli yksi osa tutkimuskirjallisuutta. Lisäksi tuli luettua Eriksonin toinen teos Pneumatologi och epikles i luthersk teologi, professori Bengt Hägglundin artikkelikokoelma Arvet från reformationen – teologihistoriska studier, professori Tuomo Mannermaan uuden koulukunnan alullepanija In ipsa fide Christus adest sekä iso osa tunnareita på (gammal) svenska. Pidemmän aikaa olemme lukeneet niitä vaimoni kanssa myös suomeksi, ja loppusuora häämöttää jo.
Muistan Eriksonin saarnamieskaima Leif Nummelan todenneen viime keväänä Ryttylän Raamattua käsittelevässä Apologiaforumissa, että Eriksonin kirja on niin tärkeä ja hyvä kirja, että jokaisen pitäisi myydä kaikki mitä omistaa ja hankkia teos hyllyyn. Vaikka Nummelan heitto olikin kunnon hyperbola, niin kyllähän kirja on yhtä timanttia. Oman kappaleeni tosin taisin lahjoittaa pappisvihkimyksen johdosta ystävälleni. Pitää hankkia uusi kappale takaisin hyllyyn heti, kun on mahdollisuus!
Eriksonin kirja on lyhyt ja ytimekäs ja erittäin systemaattinen. Ensimmäisessä kappaleessa Erikson esittää selkeät tutkimuskysymykset. Hänen mukaansa tutkijat ovat yleensä painottaneet, että Lutherin raamattunäkemyksessä olennaista on Raamatun auktoriteetti (auktoritet) traditiota vastaan tai sen armoa välittävä vaikutus (nådemedel = armonväline). Yleensä tutkijat ovat painottaessaan toista hylänneet toisen funktion tai ainakin väheksyneet sen merkitystä Lutherin teologiassa. Erikson etsii näitä kahta Raamatun funktiota Lutherin teoksista. Sen lisäksi Erikson pyrkii löytämään Lutherin kirjoituksista vastauksen siihen, mitä Luther pitää Raamatun keskuksena (centrum). Erikson on valinnut Lutherilta kahdeksan pääteosta, joita hän käsittelee kronologisessa järjestyksessä ja siten myös pohtii, muuttuuko Lutherin raamattunäkemys ajan kuluessa.
Jokainen kappale käsittelee yhtä Lutherin teosta. Aluksi Erikson referoi käsittelemänsä teoksen kysymyksenasettelun puitteissa ja käy sen jälkeen keskustelua tutkijoiden kanssa. Viimeisessä luvussa Erikson tiivistää kirjan tulokset. Rakenne on systemaattisen kuiva, mutta samalla todella helppo ja selkeä.
Lutherin näkemys ei muutu ajan saatossa. Raamattu toimii auktoriteettina järjen ja filosofian (ehtoolliskiista, sidottu ratkaisuvalta, perisynti) sekä tradition (roomalais-katolinen kirkko) yläpuolella. Raamatun on mahdollista toimia ylimpänä auktoriteettina, koska se on selkeä kirja. Tämä oppi Raamatusta selkeänä kirjana on muuten nykypäivän luterilaisuudesta kadonnut; Raamattu nähdään nykyään jälleen epäselvänä kirjana, jota voidaan tulkita miten sattuu ja minne sattuu, varmaan osittain postmodernismin ja derridaistien takia. Ajattelen, että Sammeli Juntusen Kirkon Raamattuteologiasta ja sen puutteesta voisi olla avuksi tässä ongelmassa. Raamattua tulee tulkita kirjaimellisesti (ei tarkoita nykyajan amerikkalaisfundamentalistista raamatuntulkintaa), allegoria on sallittua siinä määrin kuin lukija tuntee kristillisen uskon, mutta sitä tulee enimmäkseen välttää. Luther itse harjoittaa sitä erityisesti Vanhan testamentin tulkinnassaan. Sen sijaan Raamatun inspiraatio ja syntyhistoria saavat Lutherilta vähemmän huomiota. Raamattu toimii myös armonvälineenä, erityisesti julistettuna sanana, mutta myös kirjoitettuna. Tässä Erikson on eri mieltä kuin professori Miikka Ruokanen, joka hänen mielestään tekee liian suuren eron saarnatun ja kirjoitetun sanan välille. Raamatun keskuksen Luther on määritellyt vähemmän selkeästi. Välillä se on Kristus, välillä vanhurskauttamisoppi. Voidaan kuitenkin ajatella, että Kristus on keskus. Samalla Kristus yhdistää Raamatun auktoriteetti- ja armonvälinefunktiot. Raamattu on auktoritatiivinen, koska se on Kristuksen sanaa. Samalla se toimii armonvälineenä, koska se on Kristuksen sanaa.
Eriksonin kirja on lyhyydestään huolimatta painava. Hän sitoutuu selkeästi enemmän ruotsalaiseen koulukuntaan (Hägglund, Ingemar Öberg) kuin suomalaiseen (Ruokanen). Ingemar Öbergin tiiliskivi Bibelsyn och Bibeltolkning hos Martin Luther vuodelta 2002 on kattavampi ja perusteellisempi, mutta samalla kovin raskas. Sen etuna ovat pitkät lainaukset suoraan Lutherin teksteistä. Senkin luin kesällä.
Jos kirjaa tekisi mieli lukea, mutta ruotsin taito sakkaa, niin onneksi Eriksonin asiantuntemuksesta pääsee nauttimaan myös joko livenä Perustan tulevilla teologisilla opintopäivillä tai lukemalla Perussanoman reformaation juhlavuoden kunniaksi julkaiseman kirjan Teesejä Raamatusta.
”För Luther hör frågan om Skriftens yttre klarhet (claritas Scripturae) samman med dess auktoritet. Endast en klar och entydig Skrift kan ha auktoritet menar reformatorn, som övergav den fyrfaldiga tolkningsregeln (quadriga) och istället började framhålla Skriftens enkla bokstavliga betydelse (sensus litteralis). Inte minst i sin kamp för realpresensen i nattvarden höll Luther hårt fast vid instiftelseordens enkla och bokstavliga betydelse. Reformatorn varnar i flera sammanhang för att använda den s.k. allegoriska bibeltolkningen, ifall man inte har en god insikt i den kristna läran.” (s. 123–124)
4. Timo Nisula: Augustinus (233 s., WSOY 2008)
WSOY:n Kristinuskon vaikuttajat -sarjassa ilmestyi aikoinaan Augustinus-tutkijapastori Timo Nisulan ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys tuosta Pohjois-Afrikan mohikaanista, Hippon piispasta, herra A:sta.
Augustinus on merkittävä kirkkoisä erityisesti läntiselle kristinuskon haaralle. Augustinuksen muotoilemat perisyntioppi ja ennaltamääräämisoppi ovat olleet merkittäviä niin roomalais-katolisille kuin luterilais(-katolis)illekin. Uskonpuhdistuksen merkkivuoden sankari, Playmobil-figuurista ja Tässä seison –sukista suurelle yleisölle tuttu Martti Lutherkin oli nimenomaan augustinolaismunkki ja tutustunut erityisesti Augustinuksen opetuksiin.
Heitänpä tähän väliin pienen heiton. Yleensä paljon Lutheria lukeneet alkavat muistuttaa Lutheria myös siinä, että äänenpainot kovenevat ja Lutherin retoriikasta otetaan mallia sekä hyvässä että pahassa. Tutkija Nisula on lukenut ja kääntänyt Augustinusta sen verran, että myös hänen kirjoitustyylinsä on tainnut saada vaikutteita Hippon herralta. Sen verran mukavaa ja sujuvaa on Nisulan tekstiä lukea!
Nisula käsittelee Augustinusta varsin yleispiirteisesti. Hän käyttää paljon lainauksia ja antaa siten tilaa piispalle itselleen, mikä ilahduttaa lukijaa, joka ei muuten ole Augustinuksen teksteihin tutustunut. Käännökset ovat hyviä ja ammattitaitoisia, usein ymmärtääkseni Nisulan omia. Augustinuksen polemiikit newagehtavaa manikealaista poppoota (johon hän itsekin jonkin aikaa kuului), Pelagiusta ja donatolaisia vastaan saavat kirjasta ison osan, toisaalta ihan syystäkin, sillä ne ovat vaikuttaneet olennaisesti hänen ajatteluunsa.
Kirjan kautta pääsee myös pienelle aikamatkalle. Nisula kuvaa esimerkiksi sen aikaisen postin ongelmia, Augustinuksen kirjeenvaihtoa ja saarnoja. Lisäksi isot teemat, kuten ihmisen vapaa tahto, synti, pelastus ja kolminaisuus, tulevat käsitellyiksi kertomuksellisella tavalla. Nisula avaa Augustinuksen omaa mielenmaisemaa. Lukija ikään kuin vedetään mukaan Augustinuksen omaan taisteluun ja elämään eri kirjeiden ja kirjojen kautta.
Tolle lege!
Pieni ote kirjasta on Augustinuksen kirjeestä Valerius-piispalle Augustinuksen pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 391:
”Tässä elämässä ja etenkin nykyaikana mikään ei ole piispalle, papille tai diakonille helpompaa ja hauskempaa ja ihmisten mielestä miellyttävämpää kuin viran hoitaminen leipätyönä ja olemalla kaikille mieliksi. Mikään ei kuitenkaan ole Jumalan silmissä kurjempaa ja surullisempaa ja kirotumpaa.
Samoin mikään ei ole tässä elämässä ja etenkin nykyaikana piispalle, papille tai diakonille vaikeampaa, työläämpää ja vaarallisempaa kuin taistella suuren valtiaamme käskyjen mukaan. Ja taas, mikään ei ole Jumalan silmissä sen onnellisempaa!
– –
Minä vain en osaa! En minä ole lapsena enkä nuorena saanut mitään oppia tällaiseen työhön. Siinä vaiheessa, kun aloin jotain ymmärtää, minut pantiin väkisin virkaan kaikkien syntieni palkkana (mitään muuta syytä minulle ei kyllä tule mieleen).
Minulle annettiin kaleerissa kakkossoutajan paikka, vaikka en edes tiedä, miten päin airoa pidetään.
Luulen, että Herra tahtoo minua näin rangaista. Olenhan ollut kärkäs arvostelemaan muiden soutajien syntejä, niin kuin olisin kovastikin oppineempi ja laadukkaampi mies, ja nyt olen itse kokenut, mistä tässä kaikessa on kysymys.” (s. 31–32)
5. Eero Junkkaala: Viides herätysliike. Näin minä sen näen (198 s., Kirjapaja 2016)
Eero Junkkaalan kirja on ainakin omassa änkyräteologisessa kuplassani herättänyt eniten tunteita, kynän sauhuamista, pohdintaa ja ajattelua. Kirjasta ollaan montaa mieltä. Mielestäni yksi loistava hyvän kirjan mittari helppolukuisuuden ja viihdyttävyyden lisäksi on se, että se haastaa pohtimaan. Ja mikäli jokin kirja haastaa pohdiskelutyöhön, niin se kirvoittaa myös ajatuksia. Ja niitä on tosiaan siunaantunut, lähtien Uusi tie -lehden pääkirjoituksesta ja jälkikeskustelusta virkakysymyksestä, jota käsiteltiin lyhyesti marraskuisen Kirkolliskokouksen kyselytunnillakin, aina Keijo Rainerman mielenkiintoiseen arvioon Perustassa tai Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramiehen pohdintoihin luterilainen.netissä.
Kirjoitin kirjasta jo tuoreeltaan oman subjektiivisen kirja-arvioni, johon herra kirjailija itsekin kommentoi oman ”tykkäyksensä”. Siksi en teosta tässä sen enempää avaa. Pieni maistiainen itse kirjasta on kuitenkin paikallaan. Junkkaala käsittelee kirjassaan luvun verran itsellenikin merkittävän Suomen teologisen instituutin syntyä:
”Halusimme antaa viestin, että paras vastaus huonolle eksegetiikalle on hyvä eksegetiikka. Emme lähtökohtaisesti torjuneet historiallis-kriittisen metodin käyttöä vaan sen väärinkäytön. Jos sen johdosta Raamattu sirpaloituu joukoksi keskenään ristiriitaisia mielipiteitä, se on osoittautunut hyödyttömäksi menetelmäksi. Raamatun tutkimuksen tulee olla sellaista, jolla on käyttöä kristillisen seurakunnan opetuksessa ja julistuksessa. Tietenkin akateeminen tiede on arvovapaata ja voi tulla mihin tuloksiin tahansa. Kuitenkin jos uskomme, että Raamattu on Jumalan ilmoitus, sillä täytyy olla jokin yhtenäinen sanoma ja juoni. Kristillinen kirkko on tämän aina tiennyt ja akateeminen teologia joskus perusteellisesti hukannut. Tällaisia kysymyksiä pohdimme ja tältä pohjalta koetimme rakentaa ”parempaa eksegetiikkaa”.
Muuan anekdootti STI:n alkuvuosilta on jäänyt elämään niistä keskusteluista, joita yliopiston luennoilla oli joskus käyty. Vanhan testamentin professori Raija Sollamo oli kai hiukan tympääntynyt opiskelijoiden kysymyksiin ja vastaväitteisiin ja tokaissut: ”Mitä te luulette voittavanne sillä, että pidätte kiinni tuosta vanhasta raamattunäkemyksestänne?” Joku opiskelija takapenkistä oli huutanut: ”Iankaikkisen elämän.” Näin tämä asetelma usein koettiin. Raamattua repivä teologia uhkasi jopa riistää uskon.
Kun Timo Eskola vuonna 1992 tuli Suomen teologisen instituutin työntekijäksi, opetuskapasiteetti kaksinkertaistui. Kaiken lisäksi Eskola osoittautui vuosien varrella eksegeetiksi, joka alkoi julkaista tuotantoa sekä suomeksi että englanniksi sellaisia määriä, että yliopiston opettajista harva on pystynyt samaan. Hän teki toisen tohtorintutkinnon kirjallisuustieteestä ja on julkaissut Euroopan arvostetuimmissa teologisissa sarjoissa useita teoksia. Teologisen tiedekunnan dosenttina hän opettaa myös yliopistossa. Kaikkein kiistellyin tutkimuskohde on ollut Heikki Räisäsen teologian analysoiminen. Se tuotti kiivaan keskustelun Räisäsen kanssa myös Teologisen Aikakauskirjan sivuilla.” (s. 112–113)
Aamunvaloa, luottamusta, janoa 