Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 1/2

Vuonna 2016 tuli taas luettua paljon kirjoja. Tällä kertaa tosin kaunokirjallinen osuus jäi pahasti paitsioon, eikä seuraavaa Waltaria tullutkaan luettua. Ensi vuonna sitten kaksi? Julkaisen nyt vuoden lopussa ensimmäiset viisi mielestäni parasta lukemaani kirjaa ja uuden vuoden puolella toiset viisi.

1. Jukka Thurén: Kirkon usko. Nikaialaisen uskon tunnustajan opas. Joensuun yliopiston teologisia julkaisuja n:o 6 (166 s., Joensuun yliopisto 2002)

Edesmennyt Åbo Akademin Uuden testamentin eksegetiikan professori Jukka Thurén oli myös aktiivinen ekumeenikko. Hän oli pitkään mukana esimerkiksi Suomen evankelis-luterilaisen kirkon teologisissa keskusteluissa Venäjän ortodoksisen kirkon kanssa. Kirkon usko on oikeastaan kirjoitettu jatko-osaksi Thurénin 70-luvulla tekemälle synodaaliväitöskirjalle Israelin usko, jonka itse luin Kirkon uskon jälkeen syventyessäni keväällä erityisesti kolminaisuusoppiin ja sen raamatullisiin juuriin. Israelin uskossa Thurén käsittelee lause lauseelta Nikean-konstantinopolin uskontunnustusta ja pyrkii etsimään uskontunnustuksen vanhatestamentillisia juuria ja sitä, miten Vanhaa testamenttia on Uudessa testamentissa tulkittu. Kirkon usko taas laajentaa perspektiiviä Nikean omiin isiin. Nikean uskontunnustus käydään läpi lause lauseelta etsien sen taustalla olevaa raamatuntulkintaa uskontunnustuksen laatimisessa mukana olleiden isien omista opetuksista ja kirjoituksista.

Kirja ei vaadi klassisten kielten osaamista, mutta ainakin itse havaitsin sen erittäin hyödylliseksi taidoksi. Toivoisin tämän kirjan kuluvan erityisesti teologien ja opettajien käsissä, miksi ei myöskin maallikkojen.

”Nikaian-Konstantinopolin usko(ntunnustust)a eli symbolia (NK) laulaa tai lausuu Jumalaa ylistäen valtaosa maailman kristityistä. Sen merkitys kristikuntaa yhdistävänä tekstinä on lähes Isä meidän -rukouksen veroinen. Sen sanoin voimme esitellä kristikunnan uskoa ulkopuolisille ja opettaa sen ydintä kasteoppilaille. Sen sisältöön kaivautumalla tulemme aikuisemmiksi kristityiksi. Nekin lausekkeet, mitkä aluksi kuulostavat oudoilta, osoittautuvat tarkoin harkituiksi. NK:n ahkerasta ja kunnioittavasta käytöstä kristitty tunnistaa aidon uskonveljen, sen väheksyminen ei todista hyvää. Sen halventajan tunnistaa kartettavaksi harhaoppiseksi, vaikka hän olisi oman kirkon pappi. NK on vuosisatojen kuluessa osoittautunut uskon linnoitukseksi, jota ”yhdeksi” tunnustautuvan ja yhteyteen pyrkivän kirkon on itsepintaisesti puolustettava. Jos uskon tunnustaja tapetaan, usko loistaa entistä kirkkaampana. Vaikka Nikaia, Konstantinopoli ja NK:n laatijoiden kotikaupungit on kuta kuinkin menetetty sen vastustajille, NK on valloittanut ison osan muusta maailmasta. Kun sitä sanottiin ekumeeniseksi Konstantinopolissa v.382 tai Khalkedonissa v.451, tarkoitettiin Rooman valtakuntaa: nyt merkitys on laajempi. NK kaikuu jälleen niillä Venäjän alueilla, joilta se oli välillä vaiennut.

Tyrmeys ilman rakkautta on ollut turmiollista: yksi ainoa NK:een lisätty sana on vielä äskettäin ollut Balkanin veljessotien taustalla. Isompi uhka koko kristikunnalle on kuitenkin se, jos NK:n sanoja ei enää pidetä tärkeinä: tunnustukseen yhdytään, muttei kysytä, mitä se oikein sanoo ja millä perusteella. Tätä vaaraa torjumaan on tämäkin kirjanen laadittu.” (s. 7)

2. Antti Laato: Monotheism, Trinity and Mysticism. A Semiotic Approach to Jewish-Christian Encounter (159 s., Peter Lang 1999)

Paneutuessani kolminaisuusoppiin huomasin Kirkon uskon kirjallisuusluettelossa tämän kirjan. Se löytyi Åbo Akademin kirjastosta, ja kesälukemiseksihan sen hotkaisin. Vanhan testamentin eksegetiikan ja judaistiikan professori Antti Laato käsittelee tässä lyhyessä kirjassaan Charles Sanders Peircen semioottisen mallin avulla vaikeaa uskontojenvälisen dialogin problematiikkaa, nimittäin kristinuskon ja juutalaisuuden välistä vuoropuhelua Jumalasta ja kolminaisuusopista.

Ensimmäinen osa on ainakin itselleni raskasta soutamista. Siinä Laato esittelee Peircen semiotiikkaa (merkkioppia) ja sitä, miten sen avulla voidaan ymmärtää tieteen tekemistä ja toisaalta myös tieteen rajoja silloin, kun puhutaan Jumalasta ja teologiasta. Peircen semiotiikkaan pitäisi tutustua enemmän, koska törmään siihen nykyään kaikkialla.

Kirjan toisessa osassa Laato käy läpi juutalaisten oppineiden Vanhan testamentin tulkintaa ja etsii sieltä erityisesti myöhemmässä juutalaisessa traditiossa väheksytyn varhaisen mystiikan kautta yhtymäkohtia kristinuskon kolminaisuusoppiin. Myös myöhemmät keskiajan oppineet, kuten Moses Maimonides, ja heidän näkemyksensä kolminaisuusopista saavat käsittelynsä. Laato näkee, että keskiajan juutalaisuus, ja esimerkiksi Maimonides, on niin kiinni filosofiassa, että Raamatun ja varhaisen juutalaisen tulkintatradition tarjoamalle mystiikalle tai sen kielelle ei jää tilaa. Tiukan filosofisessa maailmassa ja logiikassa kolminaisuusoppi on hänen mukaansa kauhistus.

Kirjan kolmannessa osassa Laato käsittelee varhaisten kristittyjen Vanhan testamentin tulkintaa ja kolminaisuusoppia. Tässä Laato on erityisen vahvoilla.

Viimeisessä osassa Laato yrittää kääntää sekä juutalaisen mystiikan että kristillisen kolminaisuusopin peirceläisen semiotiikan kielelle. Näin hän pyrkii siihen, että kolminaisuusoppia ei tarvitsisi näiden kahden uskonnon välisessä keskustelussa nähdä kauhistusta herättävänä asiana ja että kristillisen kolminaisuusopin taustalla voitaisiin juutalaisten puolelta nähdä legitiimiä Vanhan testamentin tulkintaa.

Mielestäni tässä on jälleen yksi kirja, jota erityisesti kristinuskon opettajien ja teologien tulisi lukea. Lyhyt, ytimekäs ja asiantunteva opus.

”I believe that both partners in this debate have lost valuable theological points. Christians have lost the mystic language of Judaism and their dogma of the Trinity was formulated using Greek philosophical terms and paradoxes. Paradoxes are not essentially wrong because they attempt to give life to the mystical language of the New Testament. However paradoxes are difficult for the human mind to understand because in them logical contradiction dominates. Outsiders understand easily the whole canon of doctrine as logical nonsense. On the other hand, the starting-point in the language of Jewish mysticism is the fact that though we cannot understand, we can still speak. We cannot grasp God with our language but we have a restricted possibility to express in Him who He is.

I believe that the Jewish partner in the dialogue has also lost something essential and important in this struggle. Because of Christian speculation about the relationship between Father and the divine Christ, Judaism reacted sensitively against any hint of divine hypostasis. However, divine Wisdom, to take but one example, played an important role in the Jewish writings of the Second Temple period, and is even attested in Proverbs 1-9. The lack of a divine hypostasis in the theology of certain Jewish thinkers (for example, Saadia Gaon and Maimonides) makes God appear to be a mere abstraction. On the other hand, Rabbinical theology (e.g., the idea of God’s presence) and Jewish mysticism (e.g., Sefirot) have preserved these mystical traditions.

The language of Jewish mysticism opens the door to a fruitful encounter between Judaism and Christianity. If Christians are forced to say that Jesus Christ was merely a reaction it not only contradicts the New Testament witness but also corresponds to the idea in Judaism that the Shekhinah of God is merely a creation, i.e., God himself is not present, only his creation is present. Such a view of God’s presence would be blasphemy in the eyes of many Jews because it implies that God is not interested to be in contact with human beings. That God was present in Christ, i.e., that Christ was the Shekhinah of Yhwh (cf., Joh 1:14 – – ) is an essential point of Christianity.” (s. 145–146)

3. Leif Erikson: Auktoritet och nådemedel. Några huvuddrag ur Martin Luthers bibelsyn. Studier utgivna av institutionen för systematisk teologi vid Åbo Akademi 25 (140 s., Åbo Akademi 1994)

Mielestäni jokaisen luterilaisen teologin, etenkin pappeutta pohtivan, olisi syytä tutustua dogmatiikkaan peruskurssia syvemmin. Pappislupauksessa sitoudutaan luterilaiseen tunnustukseen, joten olisi varmaan syytä tietää, mitä siellä lukee, jotta siihen voisi sitoutua. Niinpä suoritin Åbo Akademissa aineopintokokonaisuuden luterilaisesta tunnustuksesta. Åbo Akademin dosentti Leif Eriksonin kirjanen oli yksi osa tutkimuskirjallisuutta. Lisäksi tuli luettua Eriksonin toinen teos Pneumatologi och epikles i luthersk teologi, professori Bengt Hägglundin artikkelikokoelma Arvet från reformationen – teologihistoriska studier, professori Tuomo Mannermaan uuden koulukunnan alullepanija In ipsa fide Christus adest sekä iso osa tunnareita på (gammal) svenska. Pidemmän aikaa olemme lukeneet niitä vaimoni kanssa myös suomeksi, ja loppusuora häämöttää jo.

Muistan Eriksonin saarnamieskaima Leif Nummelan todenneen viime keväänä Ryttylän Raamattua käsittelevässä Apologiaforumissa, että Eriksonin kirja on niin tärkeä ja hyvä kirja, että jokaisen pitäisi myydä kaikki mitä omistaa ja hankkia teos hyllyyn. Vaikka Nummelan heitto olikin kunnon hyperbola, niin kyllähän kirja on yhtä timanttia. Oman kappaleeni tosin taisin lahjoittaa pappisvihkimyksen johdosta ystävälleni. Pitää hankkia uusi kappale takaisin hyllyyn heti, kun on mahdollisuus!

Eriksonin kirja on lyhyt ja ytimekäs ja erittäin systemaattinen. Ensimmäisessä kappaleessa Erikson esittää selkeät tutkimuskysymykset. Hänen mukaansa tutkijat ovat yleensä painottaneet, että Lutherin raamattunäkemyksessä olennaista on Raamatun auktoriteetti (auktoritet) traditiota vastaan tai sen armoa välittävä vaikutus (nådemedel = armonväline). Yleensä tutkijat ovat painottaessaan toista hylänneet toisen funktion tai ainakin väheksyneet sen merkitystä Lutherin teologiassa. Erikson etsii näitä kahta Raamatun funktiota Lutherin teoksista. Sen lisäksi Erikson pyrkii löytämään Lutherin kirjoituksista vastauksen siihen, mitä Luther pitää Raamatun keskuksena (centrum). Erikson on valinnut Lutherilta kahdeksan pääteosta, joita hän käsittelee kronologisessa järjestyksessä ja siten myös pohtii, muuttuuko Lutherin raamattunäkemys ajan kuluessa.

Jokainen kappale käsittelee yhtä Lutherin teosta. Aluksi Erikson referoi käsittelemänsä teoksen kysymyksenasettelun puitteissa ja käy sen jälkeen keskustelua tutkijoiden kanssa. Viimeisessä luvussa Erikson tiivistää kirjan tulokset. Rakenne on systemaattisen kuiva, mutta samalla todella helppo ja selkeä.

Lutherin näkemys ei muutu ajan saatossa. Raamattu toimii auktoriteettina järjen ja filosofian (ehtoolliskiista, sidottu ratkaisuvalta, perisynti) sekä tradition (roomalais-katolinen kirkko) yläpuolella. Raamatun on mahdollista toimia ylimpänä auktoriteettina, koska se on selkeä kirja. Tämä oppi Raamatusta selkeänä kirjana on muuten nykypäivän luterilaisuudesta kadonnut; Raamattu nähdään nykyään jälleen epäselvänä kirjana, jota voidaan tulkita miten sattuu ja minne sattuu, varmaan osittain postmodernismin ja derridaistien takia. Ajattelen, että Sammeli Juntusen Kirkon Raamattuteologiasta ja sen puutteesta voisi olla avuksi tässä ongelmassa. Raamattua tulee tulkita kirjaimellisesti (ei tarkoita nykyajan amerikkalaisfundamentalistista raamatuntulkintaa), allegoria on sallittua siinä määrin kuin lukija tuntee kristillisen uskon, mutta sitä tulee enimmäkseen välttää. Luther itse harjoittaa sitä erityisesti Vanhan testamentin tulkinnassaan. Sen sijaan Raamatun inspiraatio ja syntyhistoria saavat Lutherilta vähemmän huomiota. Raamattu toimii myös armonvälineenä, erityisesti julistettuna sanana, mutta myös kirjoitettuna. Tässä Erikson on eri mieltä kuin professori Miikka Ruokanen, joka hänen mielestään tekee liian suuren eron saarnatun ja kirjoitetun sanan välille. Raamatun keskuksen Luther on määritellyt vähemmän selkeästi. Välillä se on Kristus, välillä vanhurskauttamisoppi. Voidaan kuitenkin ajatella, että Kristus on keskus. Samalla Kristus yhdistää Raamatun auktoriteetti- ja armonvälinefunktiot. Raamattu on auktoritatiivinen, koska se on Kristuksen sanaa. Samalla se toimii armonvälineenä, koska se on Kristuksen sanaa.

Eriksonin kirja on lyhyydestään huolimatta painava. Hän sitoutuu selkeästi enemmän ruotsalaiseen koulukuntaan (Hägglund, Ingemar Öberg) kuin suomalaiseen (Ruokanen). Ingemar Öbergin tiiliskivi Bibelsyn och Bibeltolkning hos Martin Luther vuodelta 2002 on kattavampi ja perusteellisempi, mutta samalla kovin raskas. Sen etuna ovat pitkät lainaukset suoraan Lutherin teksteistä. Senkin luin kesällä.

Jos kirjaa tekisi mieli lukea, mutta ruotsin taito sakkaa, niin onneksi Eriksonin asiantuntemuksesta pääsee nauttimaan myös joko livenä Perustan tulevilla teologisilla opintopäivillä tai lukemalla Perussanoman reformaation juhlavuoden kunniaksi julkaiseman kirjan Teesejä Raamatusta.

”För Luther hör frågan om Skriftens yttre klarhet (claritas Scripturae) samman med dess auktoritet. Endast en klar och entydig Skrift kan ha auktoritet menar reformatorn, som övergav den fyrfaldiga tolkningsregeln (quadriga) och istället började framhålla Skriftens enkla bokstavliga betydelse (sensus litteralis). Inte minst i sin kamp för realpresensen i nattvarden höll Luther hårt fast vid instiftelseordens enkla och bokstavliga betydelse. Reformatorn varnar i flera sammanhang för att använda den s.k. allegoriska bibeltolkningen, ifall man inte har en god insikt i den kristna läran.” (s. 123–124)

4. Timo Nisula: Augustinus (233 s., WSOY 2008)

WSOY:n Kristinuskon vaikuttajat -sarjassa ilmestyi aikoinaan Augustinus-tutkijapastori Timo Nisulan ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys tuosta Pohjois-Afrikan mohikaanista, Hippon piispasta, herra A:sta.

Augustinus on merkittävä kirkkoisä erityisesti läntiselle kristinuskon haaralle. Augustinuksen muotoilemat perisyntioppi ja ennaltamääräämisoppi ovat olleet merkittäviä niin roomalais-katolisille kuin luterilais(-katolis)illekin. Uskonpuhdistuksen merkkivuoden sankari, Playmobil-figuurista ja Tässä seison –sukista suurelle yleisölle tuttu Martti Lutherkin oli nimenomaan augustinolaismunkki ja tutustunut erityisesti Augustinuksen opetuksiin.

Heitänpä tähän väliin pienen heiton. Yleensä paljon Lutheria lukeneet alkavat muistuttaa Lutheria myös siinä, että äänenpainot kovenevat ja Lutherin retoriikasta otetaan mallia sekä hyvässä että pahassa. Tutkija Nisula on lukenut ja kääntänyt Augustinusta sen verran, että myös hänen kirjoitustyylinsä on tainnut saada vaikutteita Hippon herralta. Sen verran mukavaa ja sujuvaa on Nisulan tekstiä lukea!

Nisula käsittelee Augustinusta varsin yleispiirteisesti. Hän käyttää paljon lainauksia ja antaa siten tilaa piispalle itselleen, mikä ilahduttaa lukijaa, joka ei muuten ole Augustinuksen teksteihin tutustunut. Käännökset ovat hyviä ja ammattitaitoisia, usein ymmärtääkseni Nisulan omia. Augustinuksen polemiikit newagehtavaa manikealaista poppoota (johon hän itsekin jonkin aikaa kuului), Pelagiusta ja donatolaisia vastaan saavat kirjasta ison osan, toisaalta ihan syystäkin, sillä ne ovat vaikuttaneet olennaisesti hänen ajatteluunsa.

Kirjan kautta pääsee myös pienelle aikamatkalle. Nisula kuvaa esimerkiksi sen aikaisen postin ongelmia, Augustinuksen kirjeenvaihtoa ja saarnoja. Lisäksi isot teemat, kuten ihmisen vapaa tahto, synti, pelastus ja kolminaisuus, tulevat käsitellyiksi kertomuksellisella tavalla. Nisula avaa Augustinuksen omaa mielenmaisemaa. Lukija ikään kuin vedetään mukaan Augustinuksen omaan taisteluun ja elämään eri kirjeiden ja kirjojen kautta.

Tolle lege!

Pieni ote kirjasta on Augustinuksen kirjeestä Valerius-piispalle Augustinuksen pappisvihkimyksen jälkeen vuonna 391:

”Tässä elämässä ja etenkin nykyaikana mikään ei ole piispalle, papille tai diakonille helpompaa ja hauskempaa ja ihmisten mielestä miellyttävämpää kuin viran hoitaminen leipätyönä ja olemalla kaikille mieliksi. Mikään ei kuitenkaan ole Jumalan silmissä kurjempaa ja surullisempaa ja kirotumpaa.

Samoin mikään ei ole tässä elämässä ja etenkin nykyaikana piispalle, papille tai diakonille vaikeampaa, työläämpää ja vaarallisempaa kuin taistella suuren valtiaamme käskyjen mukaan. Ja taas, mikään ei ole Jumalan silmissä sen onnellisempaa!

– –

Minä vain en osaa! En minä ole lapsena enkä nuorena saanut mitään oppia tällaiseen työhön. Siinä vaiheessa, kun aloin jotain ymmärtää, minut pantiin väkisin virkaan kaikkien syntieni palkkana (mitään muuta syytä minulle ei kyllä tule mieleen).

Minulle annettiin kaleerissa kakkossoutajan paikka, vaikka en edes tiedä, miten päin airoa pidetään.

Luulen, että Herra tahtoo minua näin rangaista. Olenhan ollut kärkäs arvostelemaan muiden soutajien syntejä, niin kuin olisin kovastikin oppineempi ja laadukkaampi mies, ja nyt olen itse kokenut, mistä tässä kaikessa on kysymys.” (s. 31–32)

5. Eero Junkkaala: Viides herätysliike. Näin minä sen näen (198 s., Kirjapaja 2016)

Eero Junkkaalan kirja on ainakin omassa änkyräteologisessa kuplassani herättänyt eniten tunteita, kynän sauhuamista, pohdintaa ja ajattelua. Kirjasta ollaan montaa mieltä. Mielestäni yksi loistava hyvän kirjan mittari helppolukuisuuden ja viihdyttävyyden lisäksi on se, että se haastaa pohtimaan. Ja mikäli jokin kirja haastaa pohdiskelutyöhön, niin se kirvoittaa myös ajatuksia. Ja niitä on tosiaan siunaantunut, lähtien Uusi tie -lehden pääkirjoituksesta ja jälkikeskustelusta virkakysymyksestä, jota käsiteltiin lyhyesti marraskuisen Kirkolliskokouksen kyselytunnillakin, aina Keijo Rainerman mielenkiintoiseen arvioon Perustassa tai Lähetyshiippakunnan piispa Risto Soramiehen pohdintoihin luterilainen.netissä.

Kirjoitin kirjasta jo tuoreeltaan oman subjektiivisen kirja-arvioni, johon herra kirjailija itsekin kommentoi oman ”tykkäyksensä”. Siksi en teosta tässä sen enempää avaa. Pieni maistiainen itse kirjasta on kuitenkin paikallaan. Junkkaala käsittelee kirjassaan luvun verran itsellenikin merkittävän Suomen teologisen instituutin syntyä:

”Halusimme antaa viestin, että paras vastaus huonolle eksegetiikalle on hyvä eksegetiikka. Emme lähtökohtaisesti torjuneet historiallis-kriittisen metodin käyttöä vaan sen väärinkäytön. Jos sen johdosta Raamattu sirpaloituu joukoksi keskenään ristiriitaisia mielipiteitä, se on osoittautunut hyödyttömäksi menetelmäksi. Raamatun tutkimuksen tulee olla sellaista, jolla on käyttöä kristillisen seurakunnan opetuksessa ja julistuksessa. Tietenkin akateeminen tiede on arvovapaata ja voi tulla mihin tuloksiin tahansa. Kuitenkin jos uskomme, että Raamattu on Jumalan ilmoitus, sillä täytyy olla jokin yhtenäinen sanoma ja juoni. Kristillinen kirkko on tämän aina tiennyt ja akateeminen teologia joskus perusteellisesti hukannut. Tällaisia kysymyksiä pohdimme ja tältä pohjalta koetimme rakentaa ”parempaa eksegetiikkaa”.

Muuan anekdootti STI:n alkuvuosilta on jäänyt elämään niistä keskusteluista, joita yliopiston luennoilla oli joskus käyty. Vanhan testamentin professori Raija Sollamo oli kai hiukan tympääntynyt opiskelijoiden kysymyksiin ja vastaväitteisiin ja tokaissut: ”Mitä te luulette voittavanne sillä, että pidätte kiinni tuosta vanhasta raamattunäkemyksestänne?” Joku opiskelija takapenkistä oli huutanut: ”Iankaikkisen elämän.” Näin tämä asetelma usein koettiin. Raamattua repivä teologia uhkasi jopa riistää uskon.

Kun Timo Eskola vuonna 1992 tuli Suomen teologisen instituutin työntekijäksi, opetuskapasiteetti kaksinkertaistui. Kaiken lisäksi Eskola osoittautui vuosien varrella eksegeetiksi, joka alkoi julkaista tuotantoa sekä suomeksi että englanniksi sellaisia määriä, että yliopiston opettajista harva on pystynyt samaan. Hän teki toisen tohtorintutkinnon kirjallisuustieteestä ja on julkaissut Euroopan arvostetuimmissa teologisissa sarjoissa useita teoksia. Teologisen tiedekunnan dosenttina hän opettaa myös yliopistossa. Kaikkein kiistellyin tutkimuskohde on ollut Heikki Räisäsen teologian analysoiminen. Se tuotti kiivaan keskustelun Räisäsen kanssa myös Teologisen Aikakauskirjan sivuilla.” (s. 112–113)

Vuoden 2015 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2

Viime kuussa läväytin esille viime vuoden parhaimmiston viisi ensimmäistä kirjaa. Tässä kuussa palataan vielä viime vuoden puolelle. Aloitetaan jollain ihan muulla.

6. J. Maxwell Miller & John H. Hayes: A History of Ancient Israel and Judah. (523 s., SCM Press Ltd. 1986)

Aloitetaan nimittäin tenttikirjalla – ja melkoisella sellaisella. Gamla testamentet som historia -kurssille piti lukea kyseinen järkäle, joka käy Saulista alkaen läpi muinaisen Israelin pohjoisvaltakunnan ja eteläisen Juudan valtakunnan historian. Miller & Hayes -linjaa voitaisiin pitää tutkimuksessa ikään kuin ”kolmantena linjana”, jos käytetään vanhoja termejä. Laidoilla Vanhan testamentin tutkimuksessa ovat niin sanotut maksimalistinen ja minimalistinen suuntaus. Termit taitavat palautua Raamatun arkeologian pariin. Karikatyyrisesti maksimalistien mukaan Vanhan testamentti kertoo totuuden, ellei toisin todisteta. Esimerkiksi John Brightin A History of Israel lienee historiateoksista lähimpänä maksimalistista suuntausta. Niin sanottu Kööpenhamina-koulukunta, tai minimalistinen koulukunta (Thomas L. Thompson & Co.) taas katsoo, että tekstit ovat liian myöhäistä perua ja kärsineitä eivätkä vastaa mitenkään todisteita. Karrikoiden voidaan sanoa, että tekstit puhuvat potaskaa, ellei toisin todisteta. Kyseinen koulukunta esimerkiksi piti varmana, että Daavidia ei ole koskaan ollut olemassakaan. Thompsonillakin meni kertoman mukaan luu kurkkuun, kun tutkijat löysivät Tell ’Danin legendaarisen piirtokirjoituksen, jossa puhutaan Juudasta Daavidin huoneena (bet David, siis Daavidin dynastia). Suomessa tämä koulukunta on mediassa vahvoilla. Tottakai, kun saa meheviä otsikoita. Esimerkiksi Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan tenttikirjaa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret voidaan luonnehtia minimalistiseksi.

Millerin ja Hayesin historiateos on siinä jossakin keskellä. Tästä kertoo erityisesti kirjan alku, jossa käydään pitkää metodologista keskustelua siitä, voidaanko tällaista historiateosta tehdä. Ja jos se tehdään, onko se silloin vain Raamatun siteeraamista vai jotain muuta. Äärimmilleen viety maksimalismi ja minimalismi hylätään ja kolmas tie etsitään välistä – kuitenkin lähempänä maksimalistista kuin minimalistista suuntaa. Jotain teoksesta kertoo jo se, että se alkaa käsittelynsä pitkälti vasta Daavidista ja Salomosta, eikä esimerkiksi ota juurikaan kantaa exodus-kertomukseen (Egyptistä vapautumiseen) ja luvatun maan valloittamiseen – saati sitten patriarkkoihin. Toisaalta taas Daavidia ja Salomoa käsitellään eikä heitä vain ohiteta.

Kirja oli opettavainen niin metodologisesti kuin myös sisällöllisesti. Vanha testamentti on vahvasti historiaan sidottu kirja(sto), ja sen takia historiallinen ymmärrys on elintärkeää sen oikeintulkitsemiseksi ja ymmärtämiseksi. Tekstipätkä käsittelee Salomonin aikaa ja kuninkaallisen siion-teologian syntyä (esimerkiksi 2. Sam. 7):

”While this royal Zion theology may have already begun to emerge under David, the elaborated form summarized above and reflected in the passages cited will have developed over time. Probably it was under Solomon that this royal theology received its first clear and strong articulation. This seems likely on at least three grounds: (1) Solomon was the first of the Davidic kings whose claim to the throne was based purely on the dynastic principle. David was crowned by the people of Judah and Israel in ceremonies that involved covenant arrangements and he claimed Jerusalem by conquest. But Solomon’s claim to authority over the land was in effect the royal Zion theology. Yahweh had chosen David and his descendants to rule, and David had chosen Solomon to be his successor. (2) The Jerusalem Temple, built by Solomon, is a prominent element in the Zion theology. (3) The passages listed above, although composed long after Solomon’s day, seem to point particularly to him as the focus of the dynastic promise.” (s. 203–204)

7. Emil Anton: Vatikaanin II kirkolliskokous. Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan. (258 s., Amanda-kustannus 2015)

Emilin kirjasta teinkin jo kirja-arvion blogiini. Muita arvioita ja linkkejä niihin voi löytyä Emilin kirjalle tekemältä propagandasivustolta. Sinne pääsi omakin aivopieruni.

Mitä enemmän arvioita olen kirjasta kuullut myös katolisen kirkon sisäpuolelta, sitä enemmän olen huomannut, että kirja on jollakin tavalla poleeminen. Katolisen kirkon ulkopuolelta tulevien arviot ovat olleet pitkälti ylistäviä. Jiska Gröhn toivoi siitä Sanansaattaja-lehden arviossaan tenttikirjaa teologiseen. Kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala kuvaa kirjaa melkeinpä dekkariksi. Professori Risto Saarinen kutsui sitä kulttuuriteoksi, kuten minäkin omassa arviossani. Mutta sitten esimerkiksi katolisten oma hiippakuntalehti Fides (10/2015) lyttäsi teoksen Katri Tenhusen kirja-arviossa (tai virheiden etsinnässä) maan rakoon. Hyvää ei juurikaan ollut sanottavana. En syö silti sanojani, joskin hänen toiveensa, ”että ymmärrys Vatikaani II:sta ei jäisi pelkästään tämän kirjan varaan” on hyvä huomioida. Aina voi lukea enemmän. Mutta kyllä Antonin kirjan varassa pitkälle pötkii. Johdantoteoksena ja popularisoivana teoksena se on oikein mainio. Sitaatti kirjasta on teoksen huumoriosastosta. Asiapitoisempaa settiä voi lukea kirja-arviostani tai sitten suoraan itse kirjasta.

”Kohupuheessaan kardinaali Frings oli moittinut yleistä käytäntöä vihkiä pappeja piispoiksi kuuriallisiin kunniatehtäviin eikä hiippakuntien johtoon. Fringsin mukaan piispuuden ei tulisi olla mikään arvonimi vaan paimenvirka.

Kun piispa vihitään kuuria- tai apulaispiispaksi, hänelle annetaan todellisen hiippakunnan sijasta titulaari- eli nimellinen piispanistuin jostain muinaisesta hiippakunnasta, jota ei enää käytännössä ole olemassa. Tämä johtuu vanhasta periaatteesta, jonka mukaan jokaisella piispalla on oltava oma hiippakuntansa. Käytäntö sai nyt osakseen värikästä kritiikkiä.

Evreux’n apulaispiispa Antoine Léon Louis Caillot totesi: ”Tämä tapa herättää hämmästystä. Kukaan benediktiinejä lukuun ottamatta ei tiedä, missä nämä titulaari-istuimet ovat. Yleensä ne ovat vain raunioita.” Philadelphian apulaispiispa Gerald McDevitt puolestaan kertoi: ”Kun minusta tuli piispa, sain kolmesivuisen kuvauksen titulaari-istuimestani jossain Tunisian eteläosassa. Luettuani sen menetin kaiken haluni käydä siellä koskaan. Ymmärtääkseni siellä ei ole muuta kuin pari vuohta ja palmua.” (s. 43–44)

8. Pekka Lindqvist: Synti. (170 s., Perussanoma 2009)

Tätä on kristinusko -sarjassa on ollut sekä hyviä että ei-niin-hyviä kirjoja. Tähän mennessä olen lukenut seuraavat teokset: Jutta Jokirannan Vanha testamentti (ok), Matti Kankaanniemen Uusi testamentti (hyvä), Tom Holménin Apokryfit (hyvä), Anna Norrbackin Luominen (ok), Vesa Ollilaisen Lunastus (ok), Antti Laaton Lopunajat (ok) ja Lindqvistin kirjasen.

Pekka Lindqvistin teos on ollut tähän mennessä sarjan parasta antia. Tykkään hänen hieman puhemaisesta kirjoitustavastaan. Ei niin, että teksti ei olisi kirjakieltä, mutta tapa johdattaa lukijaa eteenpäin tekee lukemisen helpoksi. Kuitenkaan tämä metateksti (kuten sitä yliopistossa kutsutaan) ei ole mitään amerikkalaista lässytystä, vaan sopii suomalaiseen jörrikkäkirjalliseen ilmaisuun. Sellainen taito on harvalla kirjoittajalla.

Kirja lähtee liikkeelle Vanhasta testamentista. Aloitetaan 1. Moos. 1–11:stä synnin eksponentiaalisesta eskaloitumisesta ja käsitellään samalla synti-sanan tärkeimpiä hepreankielisiä vastineita ja niiden taustaa sekä erilaisia kuvia synnistä (epäpuhtautta, taakkaa, oikealta tieltä poikkeamista). Vanhan testamentin osuus huipentuu Siinain vuoren juurella tapahtuneeseen epäjumalanpalvontaan lankeamiseen, kultaisen vasikan valamiseen. Alkulukujen yhteydessä käsitellään sekä myöhemmän juutalaisuuden että kristinuskon tulkintaeroja. Myöhempi juutalaisuus (ehkä vastareaktiona kristilliseen tulkintaan?) ei juurikaan pidä syntiinlankeemuskertomusta oleellisena. Aaronin lankeemus on sitäkin merkityksellisempi.

Tämän jälkeen kirja käsittelee syntiä testamenttien välissä niin kutsutuissa Vanhan testamentin apokryfikirjoissa, pseudepigrafeissa, Qumranista löydetyissä kääröissä sekä rabbiinisessa juutalaisuudessa. Apokryfikirjoihin ja pseudepigrafeihin voi tutustua lähemmin Holménin yllämainitun teoksen avulla. Qumranista tiedetään Suomessa paljon, koska suomalainen Qumran-tutkimus on maailmankuulua. Jutta Jokirannan toimittama tietokirja Aarre saviastioissa tai Gaudeamuksen uunituore Kuolleenmeren kadonnut kansa lienevät hyviä suomenkielisiä lähteitä. Tämän uskallan sanoa, vaikken ole niitä vielä itse lukenut. Auktoriteettiuskoa siis.

Synti jatkaa synnissä rypemistä myös Uuden testamentin osalta. Jälleen käydään läpi sanastoa, tällä kertaa kreikkalaista. Mietitään eri määritelmiä syntisille ja Paavalin kamppailua synnin kanssa. Lisäksi raotetaan ovia kirkkoisien maailmaan. Lopussa käsitellään vielä viisi syntiin liittyvää vaikeaa tapausta Uudessa testamentissa. Suosittelen kaikille tätä kirjaa sen varsin surullisesta sanomasta huolimatta! Muistetaan kuitenkin Paavalin sanat, että ”missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:20)

”Synti muodossa tai toisessa esiintyy Raamatussa lähes joka sivulla, ja apostolien perillisilleen jättämä evästys on niin ikään yksiselitteisen karu. ”Tämän asian kanssa te tulette elämään aina. Tätä vastaan teillä on taistelu.” Näin voisi kiteyttää apostolien elämänläheisen opetuksen tästä aiheesta. Mutta synninkään vastustaminen ei ole kristinuskon ydin. Pääasia on jälleen viesti armollisesta Jumalasta ja sitä kautta, näin kristillinen usko lupaa, löytyy myös avain syntiongelmaan. Siitä emme kuitenkaan pääse yli, että kokonaisuus tarvitsee synti-käsitteen toimiakseen. Pois syntiä ei Raamatusta ja kristinuskon olemuksen ydinalueelta saada muuttamatta samalla koko uskontoa toiseksi. Sanoma armon kirkkaudesta edellyttää synkän taustavärin. Koko ison kertomuksen huipentuma – se, kuinka pyhä Jumala ottaa ihmisen yhteyteensä – on alustettava pitkällä johdannolla katuojassa rypevästä luuserista, tuhlaajapojasta, langenneesta, huorasta ja ryöväristä. Juuri tämä, ja vasta tämä, tekee kristinuskon saarnaamasta ihmeestä ihmeen. Synti on siis edellytys anteeksiantamuksen sanomalle, vaikka kukaan ei kai toivoisi sen olevan täällä läsnä ja sen tekemistä luonnollisesti kehotetaan välttämään.” (s. 13–14)

9. Teuvo V. Riikonen & Pekka Rahkonen: Ave, Pave! Paavali iki- ja nykynuorille. (129 s., Perussanoma 2012)

Teuvo V. Riikosen kirjoittama ja Pekka Rahkosen kuvittama kirja Pavesta on samaa linjaa aiempien sarjan kirjojen kanssa. Toissavuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon kirjasarjasta pääsi takavasemmalta Antti Laaton teos Se on siinä! Paven löysin pilkkahintaan sieltä Suomen teologisen instituutin paljon puhutulta kirjakirppikseltä.

Riikonen on rauhanturvaajapapin, toiminnanjohtajan ja poliitikon lisäksi myös satiirikko – ja se näkyy teksteistä. Huumori hersyy, ja Rahkonen on kyllä omimmillaan näitä teoksia kuvittaessaan. Aluksi epämääräinen taitto ei lopulta haittaa ollenkaan. Ave, Pave! On hieman raskaampi kuin Laaton kirja, mutta ei yhtä raskas kuin Timo Eskolan samaisen sarjan Oi Tsiisös!. Tässä mielessä voin kyllä yhtyä Emil Antonin vuosien takaiseen arvioon. Eskola toisaalta tuo raskaudestaan huolimatta esille suurelle yleisölle tuntematonta näkökulmaa eksiilin evankeliumista Jeesus-tutkimuksessa. Riikonen taas on sisällöllisesti ajateltuna varsin perinteinen johdatus Paavaliin ja hänen teologiaansa ja kirjeisiinsä.

”Kirje Titukselle on ilmeisesti kirjoitettu samoihin aikoihin kuin ensimmäinen Timoteuksen kirje. Myös tämän kirjeen huolena olivat harhaoppiset opettajat, jotka työnsivät kuonaa ja törkyä joka paikkaan. Kirjeen tavoitteena ei ollut vain varoittaa väärästä opista, vaan myös levittää oikeaa oppia, joka on aina tervettä. Siksi Paavali puhuukin enemmän terveestä opista kuin oikeasta. Mutta hän tuntee väärät opettajat (1:10) ja antaa heille ansioluettelossa kolme määritelmää, joissa ei mielistellä myötäkarvaan. He ovat kurittomia, tyhjänpuhujia ja niitä, jotka johtavat toisia harhaan. Se on siinä!

Mutta terve opetus ei siis ole vain harhaoppisten tunnistamista ja kurmottamista, vaan myös tervettä opetusta. Toisen luvun jakeissa 11–14 hän yhdessä pitkässä lauseessa esittää kristinuskon sanoman eri puolet. Kaiken lähtökohta on aina ”Jumalan armo”, jonka pohjalta ”eläisimme”. Armo on ”pelastanut” meidät ja ”kasvattaa” meitä. Kristityn elämään kuuluu kasvu, joka merkitsee itsensä tuntemisen kasvua, mutta myös Jumalan tuntemista. Silloin ”odottaessamme” Jeesuksen toista tulemista hän toimii ”puhdistaakseen” meidät. Pelastuksemme ei perustu omiin tekoihimme, vaan Jumalan armoon ja hyvyyteen.” (s. 106–107)

10. Mika Waltari: Feliks onnellinen. (194 s., WSOY 2009)

Viime vuoden tapaan kaksi listan kirjaoista on kaunokirjallisia teoksia. Tällä kertaa toinen niistä on peräti suomalainen. En ole ikinä ollut suurempi suomalaisen kirjallisuuden fani. Muistan ala-asteen vanhempaintapaamisessa, että opettaja valitti vanhemmilleni, että luin vain käännöskirjallisuutta (Dragonlancea) ja se vaikutti negatiivisesti suomen kielen sanajärjestyksiin. Vastasin, että ei mahda mitään kun suomalaisten kirjoittamat teokset vain ovat pehvasta, ja siitäkös opettaja suuttui. Väinö Linnan Tuntematon sotilas ihan meni lukiossa. Seitsemää veljestä en ikinä yrityksestä huolimatta oikeasti lukenut lukiossa, koska se vain oli niin tylsä ja vaikea (sori TYKin opettajat, Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä oli paljon mielenkiintoisempi). Vaimoni puoliksi pakottamana sain sen kuitenkin alkuvuodesta luettua. Ihan ok:han se oli. Mutta rehellinen mielipiteeni on, että kirjan ylistäminen johtuu pelkästään sen historiasta. Jos Jukolan veljekset asetetaan samalle viivalle muun (suomenkielisenkin) kirjallisuuden kanssa, niin eipä taida veljeskullat pitkälle pötkiä.

Kaksi suomalaista kirjailijaa on kuitenkin meikäläiselle ihan maittanut. Kjell Westö on tosin suomenruotsalainen ja hänen teoksensakin käännetään sitten suomeksi hänen ja suomentajan yhteistyöllä. Mika Waltari on kuitenkin poikkeus säännöstä. Siinä on ihan ihka oikea suomenkielinen kirjailija! Häneen tutustuin Valtakunnan salaisuuden kautta ja pikkuhiljaa pyrin varovaisesti hiipien kohti Sinuhea. Feliks onnellinen oli mielenkiintoinen välietappi.

Feliks onnellinen kuuluu Waltarin kristinuskoa käsittelevään kirjallisuuteen. Se kertoo tilastovirkailija Feliks Tienhaarasta, jonka missio on pakkomielteisesti ja neuroottisesti kertoa joka päivä jollekin tuntemattomalle ihmiselle kaupungissa, että hänen syntinsä ovat anteeksiannetut. Hänen suhteensa Jumalaan on kieroutunut. Kerran kaupungissa hän sitten tapaa vanhan koulukaverinsa, josta on tullut professori, ja alkaa melkoiset pohdiskelut. Lukekaa loput itse. Suosittelen kirjaa lämpimästi aivan kaikille. Se tuli hotkittua kohtalaisen nopeasti!

”Olithan sinä aina fiksu koulussa”, hän sanoi katkerasti. ”Yliopistossa pärjäsit. Olethan professori ja kaikki, muistan lehdistä nähneeni, julkisuuden mies.” Erkki liikautti torjuvasti kättään ja kuin ravisti pois tuon kaiken. ”Minulla on ollut onnea”, hän väitti, ”hyvä tuuri, niinkuin sanotaan. Kaikessa menestynyt. Mutta tiedätkö, Feliks, mitä tässä seisoskellessani tein. Kaivelin tikulla paskakasaa.”

Hän kiihtyi, veri kohosi hänen päähänsä, hän ravisti entistä ystäväänsä hihasta ja vakuutti: ”Osuit tosiaan oikeana hetkenä luokseni, Feliks. Mitäpä minä sitä sinulta salaisin. Tuskin toiste tapaamme. Seisoskelin tässä päivänpaisteessa, katselin merta ja ajattelin mielessäni koko mennyttä elämääni. Siinä ei ole mitään hyvää. Ei mitään mitä alttiisti muistaisin. Pelkkää tunkiota. Vaikka miten syvälle pöyhisin, tunkiota vain. Se haisee.” (s. 57–58)

Kunniamainintoja

Yllä mainittujen lisäksi kunniamaininnan viime vuodelta saa moni kirja. Lee Strobelin kirjan Tapaus Kristus arvioin jo aiemmin. Antti Laaton Guide to Biblical Chronology kiinnostaa vain niitä, jotka pohtivat Vanhan testamentin historiallisuutta ja sen kronologisia vaikeuksia. Siihen pohdintaan viime vuonna julkaistu oppikirja on loistava. Laaton Kun nämä alkavat tapahtua oli myös hyvä kirja Raamatun lopun ajoista, joskin en aivan kaikesta ole välttämättä aivan samaa mieltä. Jukka Thurénin Uuden testamentin kommentaariteoksista olen nauttinut valtavasti. Gunnar Rosendalin Kirkollinen uudistus sai aikaan pohdintaa liturgiasta ja sen merkityksestä. Aapeli Saarisalon muistelmateos Elämäni mosaiikkia oli mielenkiintoinen teos, joka käsitteli samalla Pyhän maan arkeologiaa ja Saarisalon hassuja elämäntapoja. Markku Särelän vanha teos Lapsikaste on raamatullinen oli vanhuudestaan ja Vartiotorni-seuran kuvia muistuttavasta huvittavasta kuvituksestaan huolimatta hyvä kirja, joskin hänen ajatuksiaan Johanneksen kasteesta en itse pysty allekirjoittamaan.

Vuoden 2014 kymmenen parasta kirjaa (osa 1/2)

Huomasin, että olen lukenut tänä vuonna enemmän kuin kirjan per viikko. Tähän päivään mennessä on tältä vuodelta luettuna 57 kirjaa. Toivottavasti jotain on jäänyt mieleenkin…

Siitä syystä ajattelinkin, että voisin palauttaa mieleeni ja esitellä mielestäni 10 parasta (tai vaikuttavinta) kirjaa, jotka olen tänä vuonna lukenut. Olen muutenkin ajatellut ryhtyä esittelemään lukemiani kirjoja: se auttaisi sisäistämään niitä paremmin ja toisi uutta sisältöä blogiinkin. Kymmenen kirjaa yhdessä kirjoituksessa on sen verran paljon, että esittelen tänään viisi ensimmäistä kirjaa ja loput viisi ensi vuoden puolella. Olkaa hyvät!

1. Bo Giertz: Kalliopohja (415 s., SLEY-Kirjat 1993) / Stengrunden (316 s., Verbum 1996)

Kalliopohjasta olenkin jo kirjoittanut på svenska. Giertziltä olin aiemmin lukenut Suomen teologisen instituutin kirjakirppikseltä muutamalla sentillä ostetun kirjan Kristi kyrka ja Giertzin papeille pitämistä puheista ja luennoista kootun kirjan Då föll Herrens eld – nytt liv i tjänsten. Kalliopohjasta olin kuullut teologituttaviltani ja pidin sitä änkyräluterilaisten kirjana. Jo ajatuskin oli kammottava: yritä hyvänen aika yhdistää syvällinen teologia ja kaunokirjallisuus, historiallinen romaani. Ei luulisi onnistuvan. Mutta sehän toimii!

Lainasin sitten kirjan entisen kotiseurakuntani, Lempäälän seurakunnan, nuorisotyön tilan Hopen unohtuneesta kirjastosta. Viimeisin kirja sieltä oli lainausvihon mukaan lainattu 4 vuotta aikaisemmin, ja palautettuani Kalliopohjan vuosi myöhemmin (kun vaimonikin, silloinen tyttöystäväni, halusi sen lukea), ei kirjan kirjaa oltu lainattu (nyt lempääläiset lukemaan! Sieltä löytyy aarteita!). Kalliopohja tulikin ahmittua varsin nopeasti. Se oli toinen kirja, jonka sain luettua tänä vuonna (ensimmäinen oli Heikki Räisäsen Mitä varhaiset kristityt uskoivat).

Kirja kertoo kolmen papin tarinan Ruotsin Örebrossa (olikohan?). Kaikki kolme päätyvät papin työhön samaan paikkaan eri aikoina 1800–1900-luvuilla. Jokainen suhtautuu papintyöhön ensin nuivasti mutta työsaran aikana sekä kristillinen usko että oma pappisidentiteetti vahvistuu. Paitsi että piispa Giertz onnistuu kirjoittamaan vangitsevasti, samalla lukija saa ikään kuin kylkiäisenä rautaisannoksen syvällistä teologiaa muun muassa sakramenteista, kristillisestä kirkosta ja pappeudesta. Suosittelen kaikille, mutta erityisesti teologinplantuille! Itselläni oli kovia ennakkoluuloja, mutta intouduin lopulta hankkimaan kirjan alkuperäiskielellä ja lukaisin sen vielä NetMOTin äärellä laajentaakseni samalla ruotsin sanavarastoa ennen Åbo Akademin pelottavaa kielikoetta.

Jos kiinnostaa tietää kirjasta lisää, lue ihmeessä vaikkapa Reijo Arkkilan mainio kolumni Sanansaattajassa 2012 Bo Giertzistä ja Kalliopohjasta.

Koska omasta hyllystäni löytyy vain ruotsinkielinen versio, niin lainaan lopuksi pätkän siitä:

”- Jag vill bara, att Farbror ska veta från början, att jag är troende, sade han, litet sträv i rösten.
Det kom en glimt i gubbens öga, som pastorn inte riktigt kunde tolka. Låg det gillande i gubbens blick, eller hade han en räv bakom örat? Kyrkoherden satte lampan tillbaka på bordet, drog ett bloss, såg på adjunkten och sade:
– Såå, du är troende, det var roligt att höra. Vad tror du på då?
Fridfeldt stirrade förbluffad på sin nye förman. Drev han med honom?
– Men, Farbror … jag säger ju, att jag är troende!
– Jag hör väl det, min gosse. Men vad är det du tror på? Fridfelt satt nästan mållös.
– Vet Farbror inte, vad som menas med en troende?!
– Det kan gömmas ganska olika varor bakom den skylten, min gosse. Jag frågade bara, vad det är, som du tror på?
– På Jesus förstås! Ropade adjunkten. Jag menar – jag menar, att jag givit honom mitt hjärta!
Då blev gubbens ansikte plötsligt gravallvarligt:
– Menar du, att det var något att ge åt Honom? Adjunkten var nu nästan gråfärdig.
– Men Farbror! Om Farbror inte ger Jesus sitt hjärta, så kan Farbror inte bli frälst!
– Rätt talat, min gosse! Och lika sant är det, att om du tror dig bli frälst, därför att du ger Jesus ditt hjärta, så blir du inte frälst. – Ser du, min gosse, fortsatte han lugnande och såg oavvänt in i pastorns ansikte, där osäkerhet och häpen förtrytelse kämpade om övertaget – det är en sak att utvälja Jesus åt sig till en Herre och Frälsare, att ge honom sitt hjärta och avgöra sig för honom och tro, att nu tackar han ja och är glad åt att få räkna mig med i sin klena hjord – och en helt annan sak att tro på honom som en Försonare för syndare, bland vilka jag är den störste. En Försonare utväljer man icke åt sig, förstår du, och inte ger man honom sitt hjärta. Hjärtat – det är en rostig plåtburk på en avskrädeshög. Just en snygg födelsedagspresent! Men där kommer en underlig Herre gående och förbarmar sig över den usla plåtburken och sticker sin spatserkäpp genom den och petar upp den ur smörjan och tar den med sig hem. Så går det till…” (s. 129–130)

 

2. Bo Giertz – Att kunna läsa sin Bibel (134 s., Verbum 1975)

Kalliopohjan jälkeenhän aloin oikein innostumaan Giertzistä, ja löysin Suomen teologisen instituutin kirjastosta tällaisenkin löydön. Samalla taas oli ajatuksena parantaa ruotsin kielen taitoa.

Att kunna läsa sin Bibel on taidettu kääntää suomeksikin (Jumala puhuu Raamatussa, Sley 1981). En tiedä onko sitä enää saatavilla mistään, mutta jos on, suosittelen kirjan hankkimaan! Ja seuraavaksi esitän perusteluita.

Kirja on todella helppolukuinen. Se on tarkoitettu opastamaan tavallisia seurakuntalaisia lukemaan Raamattua. Usein Raamattua lukiessa meiltä hämärtyy käsitys siitä, millainen kirja Raamattu on. Toiset ajattelevat, että se ei ole mitenkään relevantti. Toiset taas lukevat sitä kuin piru Raamattua, tai kuin Koraania: vailla minkäänlaista inhimillistä rosoisuutta.

Giertz lähtee liikkeelle Raamatusta ja näyttää, mitä Raamattu itse opettaa itsestään, millainen kirja se oikeastaan on: Jumalan henkäyttämä. Sitten hän käsittelee sitä, mitä tällä tarkoitetaan (ja mielestäni kumoaa äärifundamentalistisen jokakirjainehdottomantottakaikellamahdollisellatavalla-näkemyksen). Sen jälkeen hän käsittelee eri tyylilajeja, joita Raamatussa on ja kertoo siitä, miten nämä vaikuttavat Raamatun tulkintaan. Hän käsittelee myös esimerkiksi evankeliumien luotettavuutta historiallisesti ja tuo esille silminnäkijänäkökulman: Suurin osa ”ristiriitaisuuksista” esimerkiksi eri evankeliumien välillä on (Timo Eskolan sanoin) sellaista trivialpursuittia, että se oikeastaan vahvistaa vain, että kyseessä onkin itse asiassa luotettavaa settiä. Kuitenkin pääasiat ja olennaiset seikat Raamatussa ovat päivänselviä.

Käsittelyyn tulee myös laki ja evankeliumi, tunnustuskirjojen ja katekismuksen (raamatulliset) käsitykset Raamatusta ja inspiraatiosta. Suosittelen lukemaan.

“Kyrkans bekännelse är en uttolkning av Skriftens rätta mening. I kyrkans liturgi, i hennes texter, psalmer och böner får vi en oavlåtlig undervisning om Skriftens väsentliga innehåll. I predikan får vi – om den är vad den skall vara – hjälp att förstå Bibeln och tillämpa den på oss själva och vår egen tid. Att leva med i kyrkans gudstjänst betyder att föras allt djupare in i Bibelns värld.” (s. 115)

 

3. Sammeli Juntunen – Kirkon Raamattuteologiasta ja sen puutteesta (312 s., Kirjapaja 2010)

Olen lukenut Juntusen kirjan ensimmäisen kerran jo kesällä 2011. Sain kirjan lainaksi nykyiseltä arkkihiippakuntadekaani Timo Tavastilta ystävyyshiippakuntareissun jälkeen. Eräällä epäonnisella junareissulla Joensuuhun juhannusta viettämään Creme Bonjour kuitenkin levisi repussani ja aiheutti Tavastin kirjaseen kunnon aurinkokuivattua tomaattiläikkää. Niinpä ostin hänelle uuden kappaleen ja pidin vahingoittuneen omanani. Siinä lukeekin TT:n kirjoittamana seuraavaa: ”Uskoni ja opetukseni keskeiseksi rakennukseksi olen tämän kirjan lukenut.” Tähän voi tämäkin TT yhtyä!

Luin kirjan uudestaan, koska aikaa oli jo kulunut ja teologinen ymmärryskin lisääntynyt, esimerkiksi siinä, että ymmärtää sivistyssanoja. Suurin syy uuteen lukukertaan oli kuitenkin systemaattisen teologian kurssi Helsingin yliopistossa, jonka Moodle-palstalle kirjoitin lyhyitä keskustelunaloituksia kirjasta.

Juntusen kirja on rautaisannos tiukkaa teologiaa. Kynä on terävä ja elävä ja huumori hersyy, vaikka vakavista asioista puhutaan. Mieleen jäi erityisestiJuntusen luoma Pikku-Kalle -kuvaus postmodernista raamatuntulkinnasta. Tarinassa Pikku-Kalle saa äidiltään käskyn mennä kauppaan ja ostoslistan, jossa on erilaisia ostettavia asioita, kuten sokerittomia pastilleja mummolle, viehe ja maitoa. Pikku-Kalle lukee ostoslistaa kuitenkin omasta näkökulmastaan ja uudella, luovalla tavalla. Häntä puhuttelee pastillit, mutta ei sokerittomuus eikä mummo. Vieheestä tulee Pikku-Kallelle mieleen kalastaminen. Niinpä hän ostaa virvelin, vieheen ja pastillit, ja lähtee pastilli poskessa kalaan.

Pikku-Kalle löytää myös yhteisön, jossa hänen uutta luova tulkintansa ostoslistasta saa hyväksynnän. Hänen ystävänsä lähtevät mielellään kalaan. Lisäksi teko on oikeutettu siitä näkökulmasta, että yksinhuoltajaäidin huollettavana hänen tarvettaan kalastukseen oli rajoitettu. Mitä tämä kertoo sitten raamatuntulkinnasta? Lukekaa kirja, niin saatte selville!

Sisällöllisesti Juntusen kirja jaottuu mielestäni kolmeen selkeään osaan. Alussa Juntunen kritisoi vahvasti Heikki Räisäsen eksegetiikkaa ja käsittelee sitä, kuinka tämä on muokannut suomalaista raamattukäsitystä. Toisaalta Juntunen esittää myös positiivisia huomioita Räisäsen merkityksestä. Sen jälkeen Juntunen tuo peliin mukaan kaukomailta kolme näkökulmaa raamatuntulkintaan: Puheaktiteoria (Kevin Vanhoozer), kanoninen teologia (Timo Veijola) ja narratiivinen teologia (Hans Frei). Vahviten Juntunen käsittelee Vanhoozerin puheaktiteoriaa, joka mielestäni on aika käypä. Puheakti jaetaan usein kolmeen vaiheeseen: lokuutio (joukko merkityksellisiä ääniä tai merkkejä, Juntunen heittää esimerkin ”maali on vielä märkää), illokuutio (mitä puhuja tekee tai haluaa välittää lokuutiollaan kuten varoittamaan, toteamaan tai ilmaisemaan pettymystä) ja perlokuutio (puheen vaikutus kuulijaan. Esimerkiksi jos illokuutiona on varoittaa, oikea perlokuutio on jättää istumatta tuolille).

Puheaktiteorian tarkoituksena on etsiä tekstin merkitystä nimenomaan illokuutiosta (esimerkiksi siitä, mitä Paavali haluaa sanoa sanoillaan), ei niinkään ainoastaan lokuutiosta (pelkkään kirjaimeen tukeutuminen) tai perlokuutiosta (esimerkiksi epämääräinen ”Jumalan armon kokeminen”). Mutta ei tästä sen enempää.

Kanonisen teologian ajatus on todella lyhyesti, että Raamattu on syntynyt tietyn yhteisön sisällä ja siksi siinä vallitsee ”kanoninen tietoisuus”, eikä kaanonia päätetty mielivaltaisesti joskus 300–400-luvulla. Narratiivisesta teologiasta (joskin hieman eri näkökulmasta) lisää listauksen jälkimmäisessä osassa.

Kirja on muuten Sacrumissa saatavilla vain viiteen euroon! Eikun tilaamaan ja lukemaan. Tekee eetvarttia! Eikä kirja ole niin vaikea, kuin tämän esittelyn perusteella ehkä voi ajatella…

“Kirkon uskon pitäminen yhtä aikaa sekä apostolisena että ajankohtaisena vaatii kirkolta paljon: opetuslapseutta, kuuliaisuutta, rukousta, marttyyriutta, jatkuvaa uskon ajattelua ja julkista opetuksensa arviointia. Siis lyhyesti sanottuna: kirkollista teologiaa; sellaista, jota tehdään yhteistyössä Jumalan Hengen ja uskovan järjen kanssa; sellaista, joka on Raamatun, dogman ja piispojen johtaman tuoreen mutta apostoleille uskollisen sovellutuksen yhteispeliä.

Keskiajalla tämä ilmaistiin oivalla teologisella sloganilla: “Fides quarens intellectum”, ymmärrystä etsivä usko. Olennaisinta on usko, usko Kolmiyhteiseen Jumalaan. Tämä usko pyrki ymmärtämään todellisuutta myös järjellä, pystyäkseen olemaan ajankohtaista. Meillä Suomessa ymmärrystä etsivän uskon tilalle on tullut kuvitelma oikeaa uskoa etsivästä objektiivisesta tieteestä (scientia quarens fidem), jonka avulla uskosta tehdään sellaista, että mahdollisimman suuri osa kansalaisista pystytään jatkossakin pitämään kirkollisveron maksajina (fides tenens medborgare)” (s. 275)

 

4. Risto Soramies – Islam ja evankeliumi (145 s., STI 2002)

Risto Soramies on pitkän linjan lähetystyöntekijä. Hän on ollut lähetystyössä sekä Turkissa että Saksassa ja tutkinut islamia paljon. Kun hänet vihittiin 2013 Lähetyshiippakunnan piispaksi, menetti hän pappisoikeutensa Suomen ev.lut. kirkossa. Vaikka olisitte ennakkoluuloisia tästä syystä, lukekaa kirja silti. Soramies on paitsi kokenut itse haasteet evankeliumin levittämisessä muslimeille, myös lukenut paljon islamia. Kirjassa yksi hänen suurimmista teeseistään Suomen kirkolle onkin: tutustukaa islamilaiseen teologiaan, jos tahdotte jotenkin vastata islamilaiseen haasteeseen. Islam on tullut jäädäkseen, ja on typerää, jos siihen ei perehdytä.

Kirja koostuu Soramiehen eri yhteyksissä julkaistuista artikkeleista kymmenen vuoden ajalta, ja siksi kirjan lukeminen voi tuntua toistolta, mutta sitäpä kautta Soramiehen pääteesit jäävät hyvin mieleen. Myös vaimoni tykkäsi kuunnella kirjaa.

Ehkä suurin opetus itselleni islamin suhteen oli seuraava: Raamattu ei puhu mitään islamista. Mutta Koraani puhuu jatkuvasti kristinuskosta. Siis kristityt voivat tutkia islamia rauhassa ja muodostaa sitä kautta käsityksensä islamista. Muslimeille taas erehtymätön Koraani antaa käsityksen kristityistä ja kristinuskosta, sanovatpa kristityt siihen mitä tahansa ja opettavatpa todellisuudessa miten tahansa.

Koraanin mukaankristinusko nykymuodossaan on väärentynyt ja vääristynyt. Se on jopa suurinta jumalanpilkkaa väittäessään, että on olemassa muitakin kuin yksi muuttumaton, absoluuttinen Jumala (väärinymmärretty kolminaisuusoppi). Jos Allah on muuten armahtava, niin sitä syntiä hän ei armahda. Jeesuksen sovituskuolema ja ylösnousemus on myös pyhäinhäväistys muslimille. Ei Jeesusta tapettu. Eikä ihminen ole syntinen. Siksi ei tarvita mitään sovitustakaan.

Näin ollen muslimin ei tarvitse tutustua kristinuskoon. Koraani kertoo kristinuskosta kaiken oleellisen, ja jos kristityt muuta väittävät, he puhuvat vääristyneen kristinuskon mukaan.

”Islam on antikristillinen uskonto. Pelastushistorian tärkeimmät kohdat, juuri ne, jotka tekevät kristinuskon kristinuskoksi ja joita kirkkovuoden pääjuhlissa juhlitaan, ovat islamin keskeisimmän opin kieltämiä. Ne ovat jumalanpilkkaa. Islam tuntee yhden synnin, jota Jumalakaan ei anna anteeksi, shirk, rinnalle asettaminen. Juuri tähän syntiin islam katsoo kristittyjen syyllistyneen.” (s. 139)

 

5. Antti Laato – Inledning till Gamla testamentet (329 s., Åbo Akademi 2002 [2004])

Viimeisenä tällä kertaa on esittelyssä Åbo Akademin Vanhan testamentin selitysopin ja judaistiikan professori Antti Laaton johdatus Vanhaan testamenttiin. Luin tämänkin kirjan valmistautuessani stressaavaan kielikokeeseen. Samalla pystyin käyttämään kirjaa myös eksegeettisessä työssäni Helsingin yliopistossa. Ja kolmanneksi, kirja itsessään kiinnosti!

Pakko sanoa, että kyllä leuka loksahti aloitaessani kirjan lukemista. Teoshan on Åbo Akademin Vanhan testamentin peruskurssin kurssikirjana, ja sen taso on melkoisesti korkeampi, kuin Helsingin yliopistossa käytettävän Johdatus Raamattuun (Kuula, Nissinen, Riekkinen)-opuksen. Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käydään läpi hieman Vanhan testamentin eksegetiikan historiaa lähtien liikkeelle Julius Wellhausenista. Toisessa osassa käsitellään Israelin historiaa ja uskonnonhistoriaa. Kolmas osa käy läpi kaikki Vanhan testamentin kirjat muinaisen lähi-idän tekstien valossa.

Se, mikä erottaa kirjan suomalaisesta köykäisestä vastineestaan on laajuus. Argumentaatio on hyvin selkeää, ja erilaiset eksegeettiset ongelmat käydään läpi niitä kaunistelematta monilta eri kanteilta, ja tekstissä tuodaan esille kilpailevia näkökulmia ja koulukuntia. Samanlainen eri näkökulmien esittely puuttuu oikeastaan kokonaan Helsingin kirjasta. Todella harmillista on se, että yhtä laadukasta kirjaa ei ole saatavilla suomeksi teologian opiskelijoille. Sen takia olisikin mielestäni upea juttu, jos kirja vielä joskus käännettäisiin suomeksikin.

Tätä kirjaa en ehkä lähtisi suosittelemaan joka iikalle, mutta jos ruotsin kielen taito on kohdillaan ja akateeminen teologia kiinnostaa, kannattaa kirja lukea – varsinkin jos on vieläpä kiinnostunut Vanhasta testamentista kuten allekirjoittanut!

Ja Åbo Akademin teologian opiskelijat, olkaa iloisia, että teillä on käytössä näin laadukas kirja!

”Vi visade att det är möjligt att relatera GT:s historiska framställning från och med början av 800-talet fKr till den antika främreorientaliska historien. Däremot är det betydligt svårare att visa att GT:s historieskrivning från patriarkernas tid ända fram till Davids och Salomos regeringstid skulle motsvara historiens förlopp. Vi framhöll här också att det inte finns tillräckligt med utombiblisk evidens för att vi skall kunna hävda att GT:s framställning av denna tidsperiod helt och hållet är imaginär. I vår översikt av Israels historia lanserade vi begreppet möjliga historiska världar och presenterade relevanta försök att relatera GT:s historiska framställning angående det tidiga Israel (från patriarkerna till Salomos regeringstid) till den antika Främre Orientens historia. Vi kunde visa att vissa deltajer passar ganska bra ihop med den bild som utombibliska källor och arkeologisk evidens ger. Men det sista ordet i den här saken kan eventuellt sägas först när nya viktiga utombibliska källor ser dagens ljus. Nya dokument och noggrannare arkeologisk evidens kan i framtiden kasta mera ljus över den mörka perioden, från patriarkerna till Salomo, och hjälpa oss att få ett annu bättre grepp om Israels historia från 800-talet fKr framåt.” (s. 314–315)