Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2

Viime vuoden puolella julkaisin listauksen viisi ensimmäistä kirjaa. Jälkimmäiset viisi esitellään nyt. Eikun lukemaan!

6. Pia Rendic: Ihmiskaupan kasvot (225 s., Uusi tie 2015)

Pia Rendicin Ihmiskaupan kasvot on sinänsä hyvin ikävää lisättävää tähän listaukseen, mutta se on ansainnut paikkansa. Rendic on teologian maisteri ja lastentarhanopettaja, joka on työskennellyt pitkään ihmiskaupan uhrien parissa Euroopan ihmiskaupan solmukohdassa Kyproksella. Kirja on hyödyllinen, koskettava, surullinen ja vihastuttava tietopaketti ihmiskaupasta, erityisesti seksiperäisestä ihmiskaupasta, niin kristitylle kuin taistelevalle ateistillekin. Rendicin ihmiskäsitys on kristillinen, ja se tietenkin näkyy kirjassa.

Rendic käsittelee (seksiperäistä) ihmiskauppaa niin tutkimusten, uhrien ja ihmiskauppiaiden omien kertomusten kuin oman työssään saamansa kokemuksen valossa.

Yksi Rendicin kirjan olennainen osa on puhuminen pornosta ja prostituutiosta ja niiden linkittymisestä ihmiskauppaan. Pornosta on tullut myös Suomessa yhä hyväksytympää. Rendic kuitenkin esittelee tutkimusten avulla, mitä haittoja pornon katsomisesta aiheutuu sekä yhteiskunnalle, yksilölle että ihmiskaupan uhrille. Pitkäaikaisen pornolle altistumisen vaikutuksia yksilöön ovat muun muassa liioiteltu ja yliampuva käsitys seksuaalisesta aktiivisuudesta yhteiskunnassa, tuhoutunut luottamus, toivottomuus seksuaalisen sitoutumisen suhteen, käsitys siveettömyydestä luonnollisena tilana, kyynisyys rakkautta kohtaan, usko avioliiton seksuaaliseen epätyydyttävyyteen, kyvyttömyys sitoutua perhe-elämään ja lastenkasvatukseen, avioeron kasvava riski, vähentynyt seksuaalinen läheisyys avioliitossa, uskottomuus sekä avioliiton ja lastenkasvatuksen aliarvostus. Ei tietenkään kaikkea kaikille, mutta muun muassa tällaisen listan Rendic kirjassaan antaa ja perustelee sitä tutkimuksilla. Siitä voi sitten lähteä pohtimaan yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Haastan jokaista tarttumaan kirjaan ja pohtimaan erityisesti omaa suhtautumistaan pornoon.

”Mielestäni onkin hämmästyttävää, että kaikista haittavaikutuksista huolimatta pornon aiheuttama riippuvuus oheisilmiöineen on yhteiskunnassamme edelleen pitkälti vaiettu aihe. Näyttää siltä, että pornografia siihen liittyvine moraalisine siteineen on myös tieteellisessä keskustelussa huomattavasti vaikeammin lähestyttävä aihe kuin esimerkiksi toiset ns. luonnolliset addiktiot, kuten ylensyönti ja uhkapelaaminen. Donald L. Hilton ja Clark Watts toteavat pornoriippuvuutta neurotieteen näkökulmasta käsittelevässä artikkelissaan, että kyseessä ei ole mikään pieni, merkityksetön ilmiö, vaikka vallalla onkin taipumus vähätellä pornon katsomisen sosiaalisia ja biologisia vaikutuksia. Päinvastoin: Hilton ja Watts osoittavat, että jos pornografiaa ja pornoaddiktiota tarkkaillaan objektiivisesti seksiteollisuuden ulkopuolelta, tieteelliset todisteet osoittavat kiistatta, että pornografialla on monia haitallisia vaikutuksia. (Hilton & Watts 2011).

Sosiaalisia haittavaikutuksia ovat tutkineet mm. Bourke ja Hernandez, jotka osoittivat vuonna 2009 tekemässään tutkimuksessa selvän yhteyden pornografian ja pedofilian välillä. Lapsipornoa käyttävät miehet päätyivät lähes aina todellisiin seksisuhteisiin lasten kanssa. Hald puolestaan osoittaa vuodelta 2010 olevassa tutkimuksessaan, että pornon katsomisen ja naisiin kohdistuvan väkivallan välillä on selvä vastaavuus: pornoa katsovat miehet ovat keskimääräistä väkivaltaisempia naisia kohtaan. Myös Collins, Elliot ja Berry et al. toteavat vuonna 2004 tekemässään tutkimuksessa, että pornolle altistuminen ja pornon katsominen altistavat nuoria epäterveelle seksuaaliselle kehitykselle.

Myös pornon aivoihin ja aivotoimintaan aiheuttamat haittavaikutukset ovat kiistattomia. Donald L. Hiltonin mukaan porno, kuten muutkin addiktiot aiheuttavat aivoissa kemiallisia muutoksia sekä anatomisia ja patologisia muutoksia, jotka ilmenevät erilaisina aivojen toimintahäiriöinä. Yleisin näistä on Hiltonin mukaan aivojen etuosan toimintahäiriö, ”jarrutusjärjestelmän” vaurioituminen (hypofrontal syndrome). Sen seurauksena ihminen alkaa kärsiä impulsiivisuudesta, pakko-oireista, epävakaasta tunne-elämästä ja heikentyneestä arvostelukyvystä. (Hilton 2011)

Pornon katsomisen seuraukset voivat siis pahimmillaan johtaa vaikeaan seksiaddiktioon, jonka anatomiset seuraukset aivoissa ovat samankaltaisia kuin vahvojen huumeiden, kuten kokaiinin käyttäjillä (mm. tilanmenetys otsalohkoissa). Tutkijat ovat huomanneet myös, että seksuaalisuus kasvattaa DeltaFosB:n määrää kehossa. Tämän kemikaalin ylituotanto aiheuttaa jo edellä mainittua aivojen toimintahäiriötä (hypofrontal syndrome) ja vaikuttaa vaikean addiktion syntymiseen. Hilton toteaakin, että jos suljemme silmämme pornografian kyvyltä muuttaa aivoja rakenteellisesti, neurokemiallisesti ja aineenvaihdunnallisesti, tuhoamme kykymme vaikuttaa kyseisen addiktion hoitoon.” (s. 67–68)

7. William & J.R. McNeill: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan (512 s., Vastapaino 2005)

Vakavat aiheet jatkuvat. Lähi-idän tutkimuksen valintakoetta varten pänttäsin Fred Karlssonin Suomen peruskieliopin lisäksi McNeillien isä-poika-historioitsijaduon maailmanhistoriatiiliskiven. Kirjan perusajatus tulee ilmi nimestä Verkottunut ihmiskunta. McNeillit käsittelevät koko maailman historiaa nimenomaan ihmiskunnan luomasta verkosta käsin. Eri kulttuurit ovat tai ovat olematta sen piirissä. Verkko vaikuttaa kulttuurin kehitykseen, talouteen, valtaan, uskontoon, tauteihin, sotiin ja niin edelleen.

Kirja käy tämän näkökulman avulla läpi koko ihmiskunnan historian pääpiirteissään. Se alkaa aikojen alkuhämäristä. Kuva tarkentuu pikkuhiljaa, kun arkeologiset löydöt tulevat mukaan kuvioihin. Aluksi muodostuvat Etelä-Amerikkaan, Lähi-idän ”käytävään” (Egyptistä Intiaan) sekä Kiinaan ensimmäisten ”korkeakulttuurien” luomat suuremmat verkot, jotka yhdistävät pienet paikallisverkot. Pikkuhiljaa yhteys vahvenee ja verkot kasvavat. Mitä suuremmaksi ja tiiviimmäksi verkot tulevat, sitä enemmän aihetta käsitellään. Kirja päättyy nykyajan verkon summittaiseen kuvaukseen ja varsin pessimistisiin tulevaisuudenkatsauksiin. Maailmanhistorian pääpiirteet avautuvat maallikollekin varsin hyvin.

Koska itse olen tutustunut erityisesti Mesopotamiaan ja Lähi-itään ja sen muinaiseen historiaan, huomasin, että kirjassa on osittain jo vanhaa tietoa. Suurin osa lähteistä on 50–70-luvuilta, ja alan (kuten varmaan muidenkin alojen) tutkimus on mennyt niistä ajoista paljonkin eteenpäin. Toisaalta koko ihmiskunnan historian tiivistäminen 500 sivuun ei voi mennä kovin pieniin detaljeihin eikä kaikesta voikaan olla täysin uusinta tutkimuskirjallisuutta käytössä. Yleensä yleisteokset perustuvatkin ”vanhentuneeseen” tietoon, tai ehkäpä paremmin sanottuna jo koeteltuun tietoon.

Kirjaa lukiessani mieleni valtasi suuri toivottomuus ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen. Toisaalta vanhat Saarnaajan viisaudet ”Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta” (Saarn. 1:2) ja ”Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.” (Saarn. 1:9) pitävät edelleen paikkansa. Ihminen ei ole oppinut vuosituhansien aikana mitään vaan on edelleen yhtä ahne ja syntinen paska kuin ennenkin. Enkä minä ole siitä mitenkään poikkeus. Ainut toivoni kaiken turhuuden keskellä onkin Jumalan ansaitsematon armo, ja siitä saan voimaa taistella turhuuksien turhuuttakin vastaan, ainakin päivän kerrallaan.

Kirjan katsantokanta on tietenkin puhtaan naturalistinen. Esimerkiksi uskonnot ovat ihmisen mielenliikkeen tuotetta. Jumala ei ole ilmoittanut itseään keskellä historiaa, kuten esimeriksi kristinuskon mukaan itsekin uskon.

Ehkä joku viisastuisi, jos tämän kirjan lukisi. Ainakin sen voisi kustantaa jokaiselle kansanedustajalle ja heidät voisi vieläpä patistaa se lukemaan. Aikanaan lukiolaisena olin samaa mieltä Risto Isomäen Sarasvatin hiekasta, joka aiheutti itselleni suurta ahdistusta ilmastonmuutosta kohtaan. Ahdistus on muuttunut kyynisyydeksi. Trumped.

”Tässä kirjassa sekoitetaan vanhaa ja nuorta viiniä ja kaadetaan sekoitus uuteen leiliin. Jotkin esille tuomamme ajatukset ja näkemykset ovat hioutuneet jo puoli vuosisataa sitten esitetyistä katsannoista, osa taas näkee päivänvalon ensimmäistä kertaa. Kirjalle sen muodon antava ”uusi leili” on ajatus siitä, kuinka keskeinen asema vuorovaikutusverkostoilla on ollut ihmiskunnan historiassa.

Verkko on mielestämme joukko yhteyksiä, jotka kytkevät ihmiset toisiinsa. Yhteys voi olla muodoltaan lähestulkoon mitä tahansa: satunnainen kohtaaminen, sukulaisuus, ystävyys, yhteinen uskonto, kilpailu, vihollisuus, taloudellinen vaihtokauppa, ekologinen vaihto, poliittinen yhteistyö, jopa sotilaallinen voimainmittely. Kaikissa tällaisissa suhteissa ihmiset vaihtavat informaatiota ja ohjailevat tulevaa toimintaansa saamansa tiedon pohjalta. He välittävät myös hyödyllistä tekonologiaa, tavaroita, viljelykasveja, ajatuksia ja paljon muuta. Lisäksi he vaihtavat tahattomasti tauteja ja rikkakasveja, asioita joita ei voi hyödyntää mutta jotka siitä huolimatta vaikuttavat heidän elämäänsä (ja kuolemaansa). Historiaa muokkaa nimenomaan tällainen tiedon, tavaroiden ja vitsausten vaihtaminen ja levittäminen sekä se, miten ihmiset niihin suhtautuvat.

Historiaa eteenpäin ajava voima on ihmisen pyrkimys muuttaa olojaan vastaamaan toiveitaan. Se, mitä ihmiset aikoinaan toivoivat, sekä aineellisessa että henkisessä mielessä, ja miten he toiveitaan tavoittelivat, riippui kuitenkin tarjolla olevista tiedoista, ajatuksista ja esimerkeistä. Verkostot siis ohjasivat ja koordinoivat ihmisten jokapäiväisiä pyrkimyksiä ja toimia ja tekevät niin yhä nykyäänkin.

Ihmisten verkko on aina ollut läsnä, mutta se on muuttanut luonnettaan ja merkitystään ajan kuluessa niin paljon, että aiomme puhua verkoista monikossa. Ihmisten välinen verkko on yksinkertaisimmassa muodossaan ollut olemassa vähintään puhekyvyn kehittymisestä lähtien. Varhaiset esi-isämme puhalsivat pieniin yhteisöihinsä yhteishenkeä puhumalla keskenään ja vaihtamalla tietoja ja tavaroita. Ryhmät viestivät ja olivat tekemisissä myös toistensa kanssa, vaikkakin satunnaisesti. Vaikka esi-isämme valloittivat jokaisen mantereen Etelämannerta lukuun ottamatta, olemme säilyneet yhtenä lajina, mikä on merkki aikojen saatossa tapahtuneesta ryhmien välisestä puolisoiden ja geenien vaihdosta. Lisäksi esimerkiksi jousen leviäminen suurimpaan osaan maailmaa (Australia pois lukien) osoittaa, kuinka laajalle hyödyllinen teknologia saattoi ryhmältä toiselle levitä. Tällaiset vaihdot ovat merkki hyvin väljästä, laajalle levinneestä ja ikivanhasta viestinnän ja vuorovaikutuksen verkostosta: ensimmäisestä maailmanlaajuisesta verkosta.” (s. 19–20)

8. Pekka Lindqvist: Juutalaisuus (190 s., Perussanoma 2011)

Ihmisen pahuuden kukkuraksi olisi sitten hyvin voinut esitellä edellisen vuoden topteniin yltäneen kirjan Synti. Niin en kuitenkaan tee, koska kyse oli edellisestä vuodesta. Mutta kyseisen kirjasen kirjoittaja, Åbo Akademin yliopistonlehtori Pekka Lindqvist on kirjoittanut myös tämän kirjan juutalaisuudesta Tätä on kristinusko -sarjaan. Sarjaa voin lämpimästi suositella. Kirjat ovat lyhyitä ja ytimekkäitä ja popularisoivat uusinta akateemista tutkimusta. Lindqvist on yksi Suomen johtavista juutalaisuuden tuntijoista, joten ei mikään ihme, että juuri hän on kirjan kirjoittanut.

Miksi sitten kirja juuri juutalaisuudesta sarjaan, joka käsittelee kristinuskoa? Sitä kirjoittaja itsekin pohtii. Vastauksen antaa lokakuussa edesmennyt juutalaisuuden tutkimuksen grand old man, Jacob Neusner: kristinusko on syntynyt juutalaisuuden valumuotissa ja toisinpäin. Lindqvist hylkää ongelmallisen ajatuksen juutalaisuudesta äitiuskontona ja kristinuskosta sen tyttärenä. Sen sijaan hän puhuu Israelin uskosta (ensimmäisen temppelin aika ennen pakkosiirtolaisuutta 586 eKr.), sen perillisistä Jeesuksen aikana ja sen jälkeen kahdesta Israelin uskon ”tyttärestä”, juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Teos rajoittuu käsittelemään nimenomaan varhaista juutalaisuutta ja jättää myöhemmät kehityskulut muiden kirjojen käsiteltäviksi.

Lindqvist käsittelee juutalaisuutta hieman poikkeavasta näkökulmasta. Noin puolet kirjasta käsittelee erityisesti ”kahden Tooran juutalaisuutta”, siis kirjallisen ja suullisen Tooran juutalaisuutta, jotka Mishnan Pirqe Avot -traktaatin mukaan on molemmat annettu Moosekselle Siinain vuorella ja sieltä välitetty katkeamattomana traditioketjuna varhaisille rabbeille. Pääpaino annetaan myös halakhalle, oikealle vaellukselle. Esimerkkinä juutalaisen halakhan logiikasta Lindqvist esittelee Mishnan sapattisäädöksiä. Hieman myös raotetaan ovea Jeesuksen kiistoille nimenomaan fariseusten kanssa. Lopussa vielä avataan varhaisjuutalaisten raamatuntulkintaa.

Samat vanhat kehut, joita jo viime vuonna esitin Lindqvistille, pitävät edelleen pintansa. En voi olla pitämättä hänen puhemaisesta mutta kirjakielisestä, oivaltavasta ja mielenkiintoa herättävästä kirjoitustavastaan.

Tässä on jälleen yksi kirja, jonka pitäisi kuulua erityisesti kaikkien teologien käsikirjastoon. Eikä siihen pitäisi tyytyä, vaan kirjan pitäisi myös kulua käytössä. Sen jälkeen tulisi enemmän selkoa esimerkiksi Jeesuksen suhtautumiseen sapattiin ja opetuslasten outoon käyttäytymiseen Kirkastusvuorella.

”Ymmärtääksemme, millä perusteella Jeesus ei estä oppilaitaan rikkomasta elonkorjuutöitä koskevaa lakia, voimme sekä katsoa, mitä hän vastaa syyttäjille, että perehtyä Mishnan ja sitä seuraavan halakha-kirjallisuuden kiellettyjen sapattiaskareiden sisältöön. Aloitamme jälkimmäisestä. Aivan kuten fariseukset tekivät kirjoitetun Tooran harvojen sanojen perusteella tarkkoja johtopäätöksiä, samoin Mishnan kiellettyjen töiden listan perusteella myöhempi varhaisjuutalainen halakha-keskustelu lisää niitä. Kuten todettua, lopulta syntyy erilaisten kiellettyjen asioiden verkkoaita, jonka tarkoituksena on estää ihmistä rikkomasta lepopäivän pyhyyttä. Mutta kuinka tätä varhaista luetteloa ja sen myötä ehkä Jeesuksen toimintaa pitäisi tulkita? Ensinnäkin on todettava, että luetellut 39 askaretta on ymmärrettävä kuvauksiksi tietyistä pääkategorioista: Näitä ovat ruoan tai vaatteiden hankkiminen, suojan rakentaminen, valon tai lämmön tekeminen, kirjoittaminen ja kuljettaminen. Sapatin kiellettyjen ja sallittujen tekojen pohdinta jatkuu rabbien käsissä, varsinkin Talmudissa, siitä näkökulmasta, onko teko turha vai tarpeellinen, saavutetaanko sillä jotain tai ei. Toiset oppineet ovat sitä mieltä, että jo yhden siemenen kylväminen on sapatin rikkomista. Toiset ovat sitä mieltä, että vasta kylvös, joka tuottaa useamman taimen, eli siis aikaansaa viljelyksen, tuottaa sapattirikkomuksen. Kielletyksi määritellään se työmäärä, joka tarkoittaa jonkin saavuttamista: Kiellettyä on, kuten Mishna-tekstistämme näemme, kirjoittaa kaksi kirjainta, sillä se muodostaa jo sanan. Kiellettyä on ommella kaksi silmukkaa, sillä se on jo vaatteen valmistamista, koska syntyy ommel. Onko tässä mitään logiikkaa? On, sapattina ei saa yrittää saavuttaa mitään: ei hankkia lämpöä, ei tavoitella ruokaa, ei luoda uutta kirjoitustaululleen tai kasvimaalleen. Modernin ajan suurin juutalainen uskonnonfilosofi Abraham Joshua Heschel osunee oikeaan tulkitessaan sapatin messiaanisen ajan täydellisyyden ennakoinniksi. Edellä kuvatuissa kielletyissä tapauksissa on tavoiteltu ja saavutettu jotain. Sapatti sen sijaan on tulevan maailman täydellisyyden ennakointia, ja siksi silloin ei pidä yrittää saavuttaa mitään.

Nyt kuitenkin on viljapellon laidalla sapatin herraksi itseään kutsuva mies, joka sumeilematta antaa oppilaidensa tehdä sapattina askareita. Miksi? Loput vastauksesta löytyy Jeesuksen omista sanoista, joilla hän vastaa sapattikäskyn asiantuntijoiden kritiikkiin.

Hän viittaa kuningas Daavidiin ja temppeliin ja toteaa itsessään henkilöityvän nyt paljon enemmän kuin nämä molemmat yhteensä. Tämä on siis mitä suoranaisin messiaaninen väite. Herää kuitenkin kysymys, mitä tällainen vanhatestamentillis-messiaaninen spekulointi tekee tässä asiayhteydessä. Kysehän oli muutaman opetuslapsen puuhista viljatähkien kimpussa. Suomalaisen lukijan kaipaama ydinlause jää Jeesuksen repliikissä ääneen lausumatta, mutta logiikka voidaan ymmärtää tapahtuman ja argumentaation peräkkäisyydestä. Niin voimme rekonstruoida vaikkapa seuraavanlaisen kuvitteellisen vastauksen: ”Tämä minun ympärilläni kokoontuva joukko viettää jo messiaanisen ajan sapattia! Tulevan maailman sapatti on jo täällä. Daavidiin liittyvät kuningasodotukset ovat täyttä totta. Niin myös temppelipalvelus (Matt. 12:5–6) oli esikuvaa, mutta nämä seuraajani tässä toimittavat nyt täydellistä temppelipalvelusta seuratessaan minua.” (s. 154–157)

9. Barry W. Holtz (ed.): Back to the Sources. Reading The Classic Jewish Texts (448 s., Simon & Schuster 1984)

Jatketaan samalla teemalla. Tentin edellisen kirjan kirjoittajalle syksyllä aineopintokokonaisuuden klassisesta juutalaisuudesta. Mielestäni jokaisen eksegeetin on syytä tutustua myös juutalaiseen tulkintatraditioon. Ikävä kyllä Suomessa sen ymmärrys on mielestäni varsin vähäistä. (Lukija ehkä huomaa, että minulla on paljon mielipiteitä). Päätin seurata omaa haastettani ja ottaa paremmin selvää varhaisesta juutalaisuudesta. Eikä hukkaan mennyt!

Aloitin tutkimusmatkani Barry W. Holtzin toimittamalla teoksella Back to the Sources: Reading the Classic Jewish Texts, joka olikin arvaamaton apu juutalaisuuteen tutustuessa. Kyseessä on jo varsin vanha teos, joka kuitenkin on todella kattava läpileikkaus koko juutalaisen kirjallisuuden historiaan. Jos joku kirja tästä osastosta kannattaa lukaista, niin juuri tämä. Lopussa on todella oiva sanastolista, joka auttaa heprean- ja arameankielisten termien kanssa. Mitä on Toora, Talmud, Tanakh, Mishna, midrash, pesher, halakha, Tosefta, baraitot, gemara, kabbala, sefirot, shekhina? Ota ja lue! Kerrankin termejä myös selitetään.

Kirjan jokainen luku käsittelee varsin kronologisessa järjestyksessä juutalaisuuden klassisia tekstejä. Tietenkin aloitetaan Tanakhista (Vanha testamentti), josta on omat lukunsa niin raamatullisen kertomuksen (biblical narrative), lain kuin runoudenkin osalta. Sitten siirrytään varhaiseen raamatunselitystraditioon kuten midrasheihin. Sen jälkeen käsittelyn saavat Mishna ja Talmud, keskiajan juutalaiset filosofit ja filosofiset koulukunnat, juutalainen mystiikka ja kabbala sekä juutalaisten rukouskirja Siddur. Jokaisen luvun päättää vielä kattava kirjallisuuslista ja eri käännösten esittely ajatuksella ”miten lukija saisi perehdyttyä aiheeseen paremmin”. Kolmessakymmenessä vuodessa ne tosin ovat jo hieman vanhentuneita.

En voi olla suosittelematta tätä. Onneksi aloitin kirjallisuuden kahlaamisen tästä. Cambridge Companion to Talmud and Other Rabbinic Literature ja erityisesti Louis Jacobsin A Tree of Life olivat myös hyviä, mutta huomattavasti hankalampia kirjoja. Erityisesti Jacobsin kirjasta en olisi ymmärtänyt pätkääkään, jos en olisi Holtzejani ensin lukaissut.

”The earliest rabbis saw themselves, as noted, as heirs to the Pharisees. This ancient sect has acquired a terrible reputation, primarily because of the intense hostility to it expressed in a few chapters of the New Testament. What the Pharisees aimed at, however, was essentially the extension of holiness from the limits of the Jerusalem Temple to a wider range of everyday life. They sought, for example, to eat all their meals, not only sacrifical foods, in a state of Levitical purity; this concern, which will be reflected in the sample passage below (pp. 132–133), had the effect of putting much routine activity under the regulation of laws originally intended for special events. On the one hand, this tendency produced the concern for ritual detail that underlies the early Christian critique of Pharisaism, but on the other it turned life into an inexhaustible supply of opportunities to fulfill divine law and thus to sanctify life.

Associated with the Pharisees were the scribes, also attacked in New Testament as pettifogging, self-righteous hypocrites, but also open to more charitable understanding. The scribes were men who devoted their entire lives to the study and teaching of Holy Writ and to the unending development of new techniques for interpreting it, again a religious style open to corruption, but again one founded on an unexpectionable premise. The scribes were Jews who considered the Scriptures a source of infinite wisdom, and saw no better way to spend their lives than in study.

The rabbinic movement can be understood as combining these two impulses; it sought to emerge studiousness with a sense that the laws of Scripture should be expanded to cover all of life, not limited to their own originally intended contexts.” (s. 130–131)

10. Bo Giertz: Suuri valhe ja suuri totuus (204 s., Suomen seurakuntatyön keskusliitto 1946)

Bo Giertziä olen fanittanut jo kauan ja kirjoittanutkin pienen kirjoituksen hänen merkityksestään itselleni. Hänen kirjansa ovat myös olleet jatkuvasti mukana näissä vuosikatsauksissa; oikeastaan aina kun olen jonkun hänen kirjansa lukenut. Eikä mennyt vuosi ollut siitä poikkeus.

Suomen teologisen instituutin kuuluisasta teologin joulujuhlasta, eli syksyn avajaisten kirjakirppikseltä mukaani tarttui vanha versio tästä Ruotsin kirkon piispan mielenkiintoisesta kirjasta. Perussanoma on julkaissut uudemman version vuonna 2013. Vanha kirja kuitenkin kelpasi minulle, vaikkakin ensimmäinen luku, jossa käsitellään uskon ja tieteen suhdetta ja erityisesti evoluutiota on hieman vanhentunut. Muistaakseni Perussanoman uudemmassa laitoksessa asiaan viitataan alaviitteessä. Teos ei kuitenkaan muuten ole millään tavalla vanhentunut vaan entistäkin ajankohtaisempi. Siksi varmaan Perussanoma on sen uudestaan julkaissutkin ja kielellisesti päivittänyt. Tässä kuitenkin käsittelen nyt kirjan vanhaa laitosta. Viimeisin kirja vuoden listauksessa ei suinkaan ole vähäisin, vaan ehkäpä se kaikkein suurin!

Giertz on tajunnanräjäyttävä kirjoittaja ja ajattelija, eikä se suuruus jää edes vanhahtavasta käännöksestä huolimatta pimentoon! Oivallukset seuraavat toinen toistaan. Tekisi mieli lainata koko kirja tähän, mutta säästän lukijaa.

Varsinkin alku on melkoista tykitystä. Kirjan nimi tulee ensimmäisestä luvusta, jossa hän käsittelee nykyajan (niin 1940-luvulla kuin 2010-luvulla!) suuria valheita siitä, että ei olisi olemassa Jumalaa, persoonallista pahaa eli Perkelettä tai että jokainen tulisi autuaaksi eli nykykielellä pelastuisi omalla tavallaan. Sen jälkeen tulee kovaa tykitystä ihmisen riippuvaisuudesta Jumalasta – niin ateistin kuin kristitynkin – sekä synnistä, pelastuksesta, kristittynä elämisestä, maailmanlopusta, ylösnousemuksesta ja ties mistä. Monessa kohdassa mietin, että tämä ja tämä pitää kirjoittaa ylös tai että tästä kohdasta voisi pitää suoraan saarnan vaikkapa pääsiäisenä.

Erityisen päräyttävää oli kirjan alku koskien ihmisen riippuvaisuutta Jumalasta. Sen lisäksi erityisesti kirjan loppu, jossa käsitellään vanhurskautusta ja pyhitystä olisi hyvää luettavaa kaikille. Tähän heitän kuitenkin lainaukseksi kirjan alkua, joka koukutti mennessään. Pitkä lainaus kertoo myös Giertzin tavasta tehdä ajatukset eläviksi. Malttakaa lukea, en malttanut olla kirjoittamatta tähän.

Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Kristitylle tämä on itsestään selvää. — On valitettava asia, että tästä sanasta on tullut niin itsestään selvä asia. Uskonnolliset totuudet voi surmata aivan yksinkertaisesti tekemällä ne itsestään selviksi. Ne pannaan syrjään ja siirretään maailmankatsomuksen suuren näyttämön taustakoristeiksi. Siellä ne saavat olla romuksi muuttumassa, kuolleina ja kiinnostamattomina. Ne käyvät ehkä vuosien mittaan hieman tomuisiksi ja kuluvat syrjiltään. Niihin on lakattu kiinnittämästä huomiota. Niiden ohi mennään joka päivä, ilman että ne synnyttävät hivenenkään verran mietiskelyä tai levottomuutta.

Kaiken maailman Herra on luonut minutkin. Tyhjästä. Voin sulkea silmäni ja sillä paikalla, missä nyt istun, kuvitella mielessäni tyhjää Olemattomuutta, sitä mustana ammottavaa tyhjiötä, joka ei ole edes mikään paikka. Tästä Olemattomuudesta, Kaaoksen mustasta tyhjyydestä, hän kutsui minut esiin, antoi minulle elämän ja käski minun elää elämäni. Tietysti sanoo inhimillinen viisauteni, että Luoja käytti – ja käyttää yhä – muovaillessaan minut äitini kohdussa, antaessaan minun kasvaa aikuiseksi ja pitäessään tänään elämääni voimassa, myös aineen rakennuskiviä. Mutta uskoni lisää tähän, että hänen kaikkivaltias sanansa kutsui kerran nämä rakennuskivetkin Olemattomuuden yöstä ja tiedänhän minä vallan hyvin, että ilman hänen kaikkivaltiasta tahtoaan eivät nämä vedyn ja typen, hiilen ja rikin, hapon ja metallien hajalliset atoomit olisi koskaan yhtyneet eläväksi yksilöksi, vielä vähemmän olisi niillä ollut elämisen, liikkumisen, tuntemisen ja ajattelemisen kykyä, tietoisuutta siitä, että ne muodostavat elävän ihmisen.

Kokonaan riippuvainen, olemukseni joka säikeeltä Hänen tekoaan ja Hänen omaisuutensa – sellainen siis olen. En omista mitään itsestäni, en soluakaan, en yhtäkään verisolua, en sekuntiakaan, en yhtäkään hengähdystäni, en ainoatakaan sielunkykyä, joka ei olisi Hänen. Kokonaan riippuvainen, kokonaan Hänen, aina siitä hetkestä lähtien, jolloin se elämä syttyi, jota sanotaan minun elämäkseni, siihen hetkeen asti, jolloin tämä elämä lakkaa olemasta minun.

Minä voin kieltää tämän riippuvaisuuden – se ei muuta lainkaan itse tosiasiaa. Minä kykenen uhmaamaan häntä, käymään omaa tietäni – mutta ainoastaan niin kauan, kuin hän sallii minun kulkea sitä tietä. Minä voin näytellä riippumatonta ja itsenäistä, missä liikkunenkin. Minä voin pyyhkiä Jumalan tietoisuudestani, minä voin sanoa itseäni vapautuneeksi ja jumalattomaksi. Se on kaiken kaikkiaan surkeaa komediaa, sillä päivästä päivään, sekunnista toiseen minä elän ainoastaan käyttämällä tai väärinkäyttämällä hänen lahjojaan. Herkkusuu, joka on tietoisesti tehnyt pöydästä jumalansa ja vaihtanut uskonnon viineihin ja ruokalistaan, ei voisi sulattaa ainoatakaan hienosti sommitelluista päivällisistään, ellei Jumala isällisen pitkämielisesti hoitaisi hänen ruumistaan silloinkin, kun hän kieltäytyy ottamasta mitään hyvää vastaan sielulleen. Myöhäsyntyisen seksuaalihurjimuksen, joka Jumalaa vastaan kapinoiden etsii elämän tarkoitusta viettien tyydyttämisestä, täytyy askel askeleelta, vuorokausi vuorokaudelta lainata Jumalalta ne voimat, joita hän sitten tuhlaa ja väärinkäyttää. Jopa herjaajakin, joka kastaa kynänsä Antikristuksen myrkkyyn purskauttaakseen musteen Kristus-kuvaan, ei voisi liikuttaa kättään yli paperin millimetrinkään vertaa, ellei Suuri Armahtaja yhä tuhlaisi äärettömässä kärsivällisyydessään elämän voimia hänellekin.

Mutta kun Luoja on kerran suoriutunut tuhlaajapojastaan, kun Jumala on sanonut ja tehnyt kaiken, mitä voitiin sanoa ja tehdä hänen johtamisekseen takaisin, kun se laupeuden ja kurin mitta on tyhjennetty, jonka Jumala on käsittämättömässä viisaudessaan päättänyt tuhlata tähän lapseensa, silloin toteutuvat peruuttamattomasti Psalmien kirjan sanat:

Sinä palautat ihmisen takaisin tomuun ja sanot: / ”Palatkaa jälleen, te ihmisten lapset… / Sinä huuhdot heidät pois, / he ovat kuin uni.

Silloin palaa lahja antajalleen. Haltuun uskottu tavara joutuu jälleen Herrallensa. Tahtoen tai tahtomattaan on ihminen nyt loputtomasti riippuvainen, ja tämä hänen riippuvaisuutensa on ilmeinen, ehdoton ja iäinen.” (s. 25, 29–30)

Kunniamainintoja

Lopuksi vielä muutamia kunniamainintoja. Antti Laaton Kaste kirkon alkuaikoina on ollut itselleni merkittävä teos. Aikanaan sen lainasin nykyiseltä arkkihiippakuntadekaani Timo Tavastilta, ja se oli suurena apuna pienessä kastekriisin poikasessa seurakuntanuorena. Luin kirjan uudestaan valmistellessani opetusta sakramenteista. Koska kyseessä on kuitenkin jo aikaisemmin luettu teos, niin päätin jättää sen listauksesta pois.

Ingemar Öbergin Bibelsyn och bibeltolkning hos Martin Luther on kaikkein kattavin teos Lutherin raamattukäsityksestä. 600-sivuisen kirjan nooteissa on valtava määrä myös suoria lainauksia Lutherilta. Latinan ja keskiajan saksan taito auttaa sitten niiden kahlaamisessa. Öbergin erityinen ansio onkin se, että hän myös näyttää, ”mitä Luther on todella sanonut”. Öbergin hieman suppeampi Luther och världsmissionen on käännetty myös englanniksi. Toivottavasti joku vielä kääntäisi tämänkin teoksen englanniksi ja/tai suomeksi, kun ei teologitkaan enää ruottia osaa.

Lauri Thurénin Kristillinen elämä Perussanoman Tätä on kristinusko -sarjassa oli mielenkiintoinen ja laurithurénmaisesti provosoiva lukukokemus. Anni Maria Laaton Teesejä kirkosta on hyvä lyhyt katsaus kirkko-oppiin eli ekklesiologiaan. Toisaalta olisin kaivannut vielä syvempää ja perusteellisempaa analyysiä kirkko-opista. Mailis Janatuisen Jobin kirjan selitysteos Ja Herra otti… oli myös mieleenpainuva. Eero Junkkaala taas on tehnyt hyvän työn pohtiessaan Uuden testamentin vaikeita kohtia mielikuvituksellisesti nimetyssä kirjassaan Esseitä Uuden testamentin vaikeista kohdista, jonka sain edellisenä jouluna vaimoltani joululahjaksi. (Tänä jouluna sain vaimoltani lahjaksi Lauri Thurénin Raamatun käyttöohje 2:n, jota en ole tosin ehtinyt juurikaan lukea kun vaimo itse ahmi sen joululoman aikana. Vaimotesti läpäisty kirkkaasti ja lupaa siis hyvää kirjasta.)

Viimeiseksi vielä Angel Sáenz-Badilloksen A History of Hebrew Language on mielenkiintoinen lingvistinen läpileikkaus heprean kielen kehitykseen. Heprean kielestä kiinnostuneille se on hyvä kirja, joskin kirjan ymmärtäminen vaatii ennestään jonkin heprean muodon osaamista. Muuten menee suurin osa sen verran korkealta yli, että kirja on lukijalle yhtä hepreaa. Hehheh.

Tulevasta vuodesta tulee opiskeluntäyteinen, sillä koetan saada suoritettua loppuun oman teologian tutkintoni, näin reformaation juhlavuoden kunniaksi. Ainakin yritys on kova. Todennäköisesti tulevan vuoden listaus sisältää siis paljon Vanhan testamentin eksegetiikkaan liittyviä kirjoja. Toisaalta listassa on myös Amos Ozia. Ja yksi Waltari vuodessa pitää ukon kaunokirjallisuuskiintiön vaimolle siedettävissä rajoissa.

Lukekaa kirjoja, se kannattaa!

Mainokset

Vuoden 2014 kymmenen parasta kirjaa (osa 1/2)

Huomasin, että olen lukenut tänä vuonna enemmän kuin kirjan per viikko. Tähän päivään mennessä on tältä vuodelta luettuna 57 kirjaa. Toivottavasti jotain on jäänyt mieleenkin…

Siitä syystä ajattelinkin, että voisin palauttaa mieleeni ja esitellä mielestäni 10 parasta (tai vaikuttavinta) kirjaa, jotka olen tänä vuonna lukenut. Olen muutenkin ajatellut ryhtyä esittelemään lukemiani kirjoja: se auttaisi sisäistämään niitä paremmin ja toisi uutta sisältöä blogiinkin. Kymmenen kirjaa yhdessä kirjoituksessa on sen verran paljon, että esittelen tänään viisi ensimmäistä kirjaa ja loput viisi ensi vuoden puolella. Olkaa hyvät!

1. Bo Giertz: Kalliopohja (415 s., SLEY-Kirjat 1993) / Stengrunden (316 s., Verbum 1996)

Kalliopohjasta olenkin jo kirjoittanut på svenska. Giertziltä olin aiemmin lukenut Suomen teologisen instituutin kirjakirppikseltä muutamalla sentillä ostetun kirjan Kristi kyrka ja Giertzin papeille pitämistä puheista ja luennoista kootun kirjan Då föll Herrens eld – nytt liv i tjänsten. Kalliopohjasta olin kuullut teologituttaviltani ja pidin sitä änkyräluterilaisten kirjana. Jo ajatuskin oli kammottava: yritä hyvänen aika yhdistää syvällinen teologia ja kaunokirjallisuus, historiallinen romaani. Ei luulisi onnistuvan. Mutta sehän toimii!

Lainasin sitten kirjan entisen kotiseurakuntani, Lempäälän seurakunnan, nuorisotyön tilan Hopen unohtuneesta kirjastosta. Viimeisin kirja sieltä oli lainausvihon mukaan lainattu 4 vuotta aikaisemmin, ja palautettuani Kalliopohjan vuosi myöhemmin (kun vaimonikin, silloinen tyttöystäväni, halusi sen lukea), ei kirjan kirjaa oltu lainattu (nyt lempääläiset lukemaan! Sieltä löytyy aarteita!). Kalliopohja tulikin ahmittua varsin nopeasti. Se oli toinen kirja, jonka sain luettua tänä vuonna (ensimmäinen oli Heikki Räisäsen Mitä varhaiset kristityt uskoivat).

Kirja kertoo kolmen papin tarinan Ruotsin Örebrossa (olikohan?). Kaikki kolme päätyvät papin työhön samaan paikkaan eri aikoina 1800–1900-luvuilla. Jokainen suhtautuu papintyöhön ensin nuivasti mutta työsaran aikana sekä kristillinen usko että oma pappisidentiteetti vahvistuu. Paitsi että piispa Giertz onnistuu kirjoittamaan vangitsevasti, samalla lukija saa ikään kuin kylkiäisenä rautaisannoksen syvällistä teologiaa muun muassa sakramenteista, kristillisestä kirkosta ja pappeudesta. Suosittelen kaikille, mutta erityisesti teologinplantuille! Itselläni oli kovia ennakkoluuloja, mutta intouduin lopulta hankkimaan kirjan alkuperäiskielellä ja lukaisin sen vielä NetMOTin äärellä laajentaakseni samalla ruotsin sanavarastoa ennen Åbo Akademin pelottavaa kielikoetta.

Jos kiinnostaa tietää kirjasta lisää, lue ihmeessä vaikkapa Reijo Arkkilan mainio kolumni Sanansaattajassa 2012 Bo Giertzistä ja Kalliopohjasta.

Koska omasta hyllystäni löytyy vain ruotsinkielinen versio, niin lainaan lopuksi pätkän siitä:

”- Jag vill bara, att Farbror ska veta från början, att jag är troende, sade han, litet sträv i rösten.
Det kom en glimt i gubbens öga, som pastorn inte riktigt kunde tolka. Låg det gillande i gubbens blick, eller hade han en räv bakom örat? Kyrkoherden satte lampan tillbaka på bordet, drog ett bloss, såg på adjunkten och sade:
– Såå, du är troende, det var roligt att höra. Vad tror du på då?
Fridfeldt stirrade förbluffad på sin nye förman. Drev han med honom?
– Men, Farbror … jag säger ju, att jag är troende!
– Jag hör väl det, min gosse. Men vad är det du tror på? Fridfelt satt nästan mållös.
– Vet Farbror inte, vad som menas med en troende?!
– Det kan gömmas ganska olika varor bakom den skylten, min gosse. Jag frågade bara, vad det är, som du tror på?
– På Jesus förstås! Ropade adjunkten. Jag menar – jag menar, att jag givit honom mitt hjärta!
Då blev gubbens ansikte plötsligt gravallvarligt:
– Menar du, att det var något att ge åt Honom? Adjunkten var nu nästan gråfärdig.
– Men Farbror! Om Farbror inte ger Jesus sitt hjärta, så kan Farbror inte bli frälst!
– Rätt talat, min gosse! Och lika sant är det, att om du tror dig bli frälst, därför att du ger Jesus ditt hjärta, så blir du inte frälst. – Ser du, min gosse, fortsatte han lugnande och såg oavvänt in i pastorns ansikte, där osäkerhet och häpen förtrytelse kämpade om övertaget – det är en sak att utvälja Jesus åt sig till en Herre och Frälsare, att ge honom sitt hjärta och avgöra sig för honom och tro, att nu tackar han ja och är glad åt att få räkna mig med i sin klena hjord – och en helt annan sak att tro på honom som en Försonare för syndare, bland vilka jag är den störste. En Försonare utväljer man icke åt sig, förstår du, och inte ger man honom sitt hjärta. Hjärtat – det är en rostig plåtburk på en avskrädeshög. Just en snygg födelsedagspresent! Men där kommer en underlig Herre gående och förbarmar sig över den usla plåtburken och sticker sin spatserkäpp genom den och petar upp den ur smörjan och tar den med sig hem. Så går det till…” (s. 129–130)

 

2. Bo Giertz – Att kunna läsa sin Bibel (134 s., Verbum 1975)

Kalliopohjan jälkeenhän aloin oikein innostumaan Giertzistä, ja löysin Suomen teologisen instituutin kirjastosta tällaisenkin löydön. Samalla taas oli ajatuksena parantaa ruotsin kielen taitoa.

Att kunna läsa sin Bibel on taidettu kääntää suomeksikin (Jumala puhuu Raamatussa, Sley 1981). En tiedä onko sitä enää saatavilla mistään, mutta jos on, suosittelen kirjan hankkimaan! Ja seuraavaksi esitän perusteluita.

Kirja on todella helppolukuinen. Se on tarkoitettu opastamaan tavallisia seurakuntalaisia lukemaan Raamattua. Usein Raamattua lukiessa meiltä hämärtyy käsitys siitä, millainen kirja Raamattu on. Toiset ajattelevat, että se ei ole mitenkään relevantti. Toiset taas lukevat sitä kuin piru Raamattua, tai kuin Koraania: vailla minkäänlaista inhimillistä rosoisuutta.

Giertz lähtee liikkeelle Raamatusta ja näyttää, mitä Raamattu itse opettaa itsestään, millainen kirja se oikeastaan on: Jumalan henkäyttämä. Sitten hän käsittelee sitä, mitä tällä tarkoitetaan (ja mielestäni kumoaa äärifundamentalistisen jokakirjainehdottomantottakaikellamahdollisellatavalla-näkemyksen). Sen jälkeen hän käsittelee eri tyylilajeja, joita Raamatussa on ja kertoo siitä, miten nämä vaikuttavat Raamatun tulkintaan. Hän käsittelee myös esimerkiksi evankeliumien luotettavuutta historiallisesti ja tuo esille silminnäkijänäkökulman: Suurin osa ”ristiriitaisuuksista” esimerkiksi eri evankeliumien välillä on (Timo Eskolan sanoin) sellaista trivialpursuittia, että se oikeastaan vahvistaa vain, että kyseessä onkin itse asiassa luotettavaa settiä. Kuitenkin pääasiat ja olennaiset seikat Raamatussa ovat päivänselviä.

Käsittelyyn tulee myös laki ja evankeliumi, tunnustuskirjojen ja katekismuksen (raamatulliset) käsitykset Raamatusta ja inspiraatiosta. Suosittelen lukemaan.

“Kyrkans bekännelse är en uttolkning av Skriftens rätta mening. I kyrkans liturgi, i hennes texter, psalmer och böner får vi en oavlåtlig undervisning om Skriftens väsentliga innehåll. I predikan får vi – om den är vad den skall vara – hjälp att förstå Bibeln och tillämpa den på oss själva och vår egen tid. Att leva med i kyrkans gudstjänst betyder att föras allt djupare in i Bibelns värld.” (s. 115)

 

3. Sammeli Juntunen – Kirkon Raamattuteologiasta ja sen puutteesta (312 s., Kirjapaja 2010)

Olen lukenut Juntusen kirjan ensimmäisen kerran jo kesällä 2011. Sain kirjan lainaksi nykyiseltä arkkihiippakuntadekaani Timo Tavastilta ystävyyshiippakuntareissun jälkeen. Eräällä epäonnisella junareissulla Joensuuhun juhannusta viettämään Creme Bonjour kuitenkin levisi repussani ja aiheutti Tavastin kirjaseen kunnon aurinkokuivattua tomaattiläikkää. Niinpä ostin hänelle uuden kappaleen ja pidin vahingoittuneen omanani. Siinä lukeekin TT:n kirjoittamana seuraavaa: Uskoni ja opetukseni keskeiseksi rakennukseksi olen tämän kirjan lukenut.” Tähän voi tämäkin TT yhtyä!

Luin kirjan uudestaan, koska aikaa oli jo kulunut ja teologinen ymmärryskin lisääntynyt, esimerkiksi siinä, että ymmärtää sivistyssanoja. Suurin syy uuteen lukukertaan oli kuitenkin systemaattisen teologian kurssi Helsingin yliopistossa, jonka Moodle-palstalle kirjoitin lyhyitä keskustelunaloituksia kirjasta.

Juntusen kirja on rautaisannos tiukkaa teologiaa. Kynä on terävä ja elävä ja huumori hersyy, vaikka vakavista asioista puhutaan. Mieleen jäi erityisestiJuntusen luoma Pikku-Kalle -kuvaus postmodernista raamatuntulkinnasta. Tarinassa Pikku-Kalle saa äidiltään käskyn mennä kauppaan ja ostoslistan, jossa on erilaisia ostettavia asioita, kuten sokerittomia pastilleja mummolle, viehe ja maitoa. Pikku-Kalle lukee ostoslistaa kuitenkin omasta näkökulmastaan ja uudella, luovalla tavalla. Häntä puhuttelee pastillit, mutta ei sokerittomuus eikä mummo. Vieheestä tulee Pikku-Kallelle mieleen kalastaminen. Niinpä hän ostaa virvelin, vieheen ja pastillit, ja lähtee pastilli poskessa kalaan.

Pikku-Kalle löytää myös yhteisön, jossa hänen uutta luova tulkintansa ostoslistasta saa hyväksynnän. Hänen ystävänsä lähtevät mielellään kalaan. Lisäksi teko on oikeutettu siitä näkökulmasta, että yksinhuoltajaäidin huollettavana hänen tarvettaan kalastukseen oli rajoitettu. Mitä tämä kertoo sitten raamatuntulkinnasta? Lukekaa kirja, niin saatte selville!

Sisällöllisesti Juntusen kirja jaottuu mielestäni kolmeen selkeään osaan. Alussa Juntunen kritisoi vahvasti Heikki Räisäsen eksegetiikkaa ja käsittelee sitä, kuinka tämä on muokannut suomalaista raamattukäsitystä. Toisaalta Juntunen esittää myös positiivisia huomioita Räisäsen merkityksestä. Sen jälkeen Juntunen tuo peliin mukaan kaukomailta kolme näkökulmaa raamatuntulkintaan: Puheaktiteoria (Kevin Vanhoozer), kanoninen teologia (Timo Veijola) ja narratiivinen teologia (Hans Frei). Vahviten Juntunen käsittelee Vanhoozerin puheaktiteoriaa, joka mielestäni on aika käypä. Puheakti jaetaan usein kolmeen vaiheeseen: lokuutio (joukko merkityksellisiä ääniä tai merkkejä, Juntunen heittää esimerkin ”maali on vielä märkää), illokuutio (mitä puhuja tekee tai haluaa välittää lokuutiollaan kuten varoittamaan, toteamaan tai ilmaisemaan pettymystä) ja perlokuutio (puheen vaikutus kuulijaan. Esimerkiksi jos illokuutiona on varoittaa, oikea perlokuutio on jättää istumatta tuolille).

Puheaktiteorian tarkoituksena on etsiä tekstin merkitystä nimenomaan illokuutiosta (esimerkiksi siitä, mitä Paavali haluaa sanoa sanoillaan), ei niinkään ainoastaan lokuutiosta (pelkkään kirjaimeen tukeutuminen) tai perlokuutiosta (esimerkiksi epämääräinen ”Jumalan armon kokeminen”). Mutta ei tästä sen enempää.

Kanonisen teologian ajatus on todella lyhyesti, että Raamattu on syntynyt tietyn yhteisön sisällä ja siksi siinä vallitsee ”kanoninen tietoisuus”, eikä kaanonia päätetty mielivaltaisesti joskus 300–400-luvulla. Narratiivisesta teologiasta (joskin hieman eri näkökulmasta) lisää listauksen jälkimmäisessä osassa.

Kirja on muuten Sacrumissa saatavilla vain viiteen euroon! Eikun tilaamaan ja lukemaan. Tekee eetvarttia! Eikä kirja ole niin vaikea, kuin tämän esittelyn perusteella ehkä voi ajatella…

“Kirkon uskon pitäminen yhtä aikaa sekä apostolisena että ajankohtaisena vaatii kirkolta paljon: opetuslapseutta, kuuliaisuutta, rukousta, marttyyriutta, jatkuvaa uskon ajattelua ja julkista opetuksensa arviointia. Siis lyhyesti sanottuna: kirkollista teologiaa; sellaista, jota tehdään yhteistyössä Jumalan Hengen ja uskovan järjen kanssa; sellaista, joka on Raamatun, dogman ja piispojen johtaman tuoreen mutta apostoleille uskollisen sovellutuksen yhteispeliä.

Keskiajalla tämä ilmaistiin oivalla teologisella sloganilla: “Fides quarens intellectum”, ymmärrystä etsivä usko. Olennaisinta on usko, usko Kolmiyhteiseen Jumalaan. Tämä usko pyrki ymmärtämään todellisuutta myös järjellä, pystyäkseen olemaan ajankohtaista. Meillä Suomessa ymmärrystä etsivän uskon tilalle on tullut kuvitelma oikeaa uskoa etsivästä objektiivisesta tieteestä (scientia quarens fidem), jonka avulla uskosta tehdään sellaista, että mahdollisimman suuri osa kansalaisista pystytään jatkossakin pitämään kirkollisveron maksajina (fides tenens medborgare)” (s. 275)

 

4. Risto Soramies – Islam ja evankeliumi (145 s., STI 2002)

Risto Soramies on pitkän linjan lähetystyöntekijä. Hän on ollut lähetystyössä sekä Turkissa että Saksassa ja tutkinut islamia paljon. Kun hänet vihittiin 2013 Lähetyshiippakunnan piispaksi, menetti hän pappisoikeutensa Suomen ev.lut. kirkossa. Vaikka olisitte ennakkoluuloisia tästä syystä, lukekaa kirja silti. Soramies on paitsi kokenut itse haasteet evankeliumin levittämisessä muslimeille, myös lukenut paljon islamia. Kirjassa yksi hänen suurimmista teeseistään Suomen kirkolle onkin: tutustukaa islamilaiseen teologiaan, jos tahdotte jotenkin vastata islamilaiseen haasteeseen. Islam on tullut jäädäkseen, ja on typerää, jos siihen ei perehdytä.

Kirja koostuu Soramiehen eri yhteyksissä julkaistuista artikkeleista kymmenen vuoden ajalta, ja siksi kirjan lukeminen voi tuntua toistolta, mutta sitäpä kautta Soramiehen pääteesit jäävät hyvin mieleen. Myös vaimoni tykkäsi kuunnella kirjaa.

Ehkä suurin opetus itselleni islamin suhteen oli seuraava: Raamattu ei puhu mitään islamista. Mutta Koraani puhuu jatkuvasti kristinuskosta. Siis kristityt voivat tutkia islamia rauhassa ja muodostaa sitä kautta käsityksensä islamista. Muslimeille taas erehtymätön Koraani antaa käsityksen kristityistä ja kristinuskosta, sanovatpa kristityt siihen mitä tahansa ja opettavatpa todellisuudessa miten tahansa.

Koraanin mukaankristinusko nykymuodossaan on väärentynyt ja vääristynyt. Se on jopa suurinta jumalanpilkkaa väittäessään, että on olemassa muitakin kuin yksi muuttumaton, absoluuttinen Jumala (väärinymmärretty kolminaisuusoppi). Jos Allah on muuten armahtava, niin sitä syntiä hän ei armahda. Jeesuksen sovituskuolema ja ylösnousemus on myös pyhäinhäväistys muslimille. Ei Jeesusta tapettu. Eikä ihminen ole syntinen. Siksi ei tarvita mitään sovitustakaan.

Näin ollen muslimin ei tarvitse tutustua kristinuskoon. Koraani kertoo kristinuskosta kaiken oleellisen, ja jos kristityt muuta väittävät, he puhuvat vääristyneen kristinuskon mukaan.

”Islam on antikristillinen uskonto. Pelastushistorian tärkeimmät kohdat, juuri ne, jotka tekevät kristinuskon kristinuskoksi ja joita kirkkovuoden pääjuhlissa juhlitaan, ovat islamin keskeisimmän opin kieltämiä. Ne ovat jumalanpilkkaa. Islam tuntee yhden synnin, jota Jumalakaan ei anna anteeksi, shirk, rinnalle asettaminen. Juuri tähän syntiin islam katsoo kristittyjen syyllistyneen.” (s. 139)

 

5. Antti Laato – Inledning till Gamla testamentet (329 s., Åbo Akademi 2002 [2004])

Viimeisenä tällä kertaa on esittelyssä Åbo Akademin Vanhan testamentin selitysopin ja judaistiikan professori Antti Laaton johdatus Vanhaan testamenttiin. Luin tämänkin kirjan valmistautuessani stressaavaan kielikokeeseen. Samalla pystyin käyttämään kirjaa myös eksegeettisessä työssäni Helsingin yliopistossa. Ja kolmanneksi, kirja itsessään kiinnosti!

Pakko sanoa, että kyllä leuka loksahti aloitaessani kirjan lukemista. Teoshan on Åbo Akademin Vanhan testamentin peruskurssin kurssikirjana, ja sen taso on melkoisesti korkeampi, kuin Helsingin yliopistossa käytettävän Johdatus Raamattuun (Kuula, Nissinen, Riekkinen)-opuksen. Kirja jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä osassa käydään läpi hieman Vanhan testamentin eksegetiikan historiaa lähtien liikkeelle Julius Wellhausenista. Toisessa osassa käsitellään Israelin historiaa ja uskonnonhistoriaa. Kolmas osa käy läpi kaikki Vanhan testamentin kirjat muinaisen lähi-idän tekstien valossa.

Se, mikä erottaa kirjan suomalaisesta köykäisestä vastineestaan on laajuus. Argumentaatio on hyvin selkeää, ja erilaiset eksegeettiset ongelmat käydään läpi niitä kaunistelematta monilta eri kanteilta, ja tekstissä tuodaan esille kilpailevia näkökulmia ja koulukuntia. Samanlainen eri näkökulmien esittely puuttuu oikeastaan kokonaan Helsingin kirjasta. Todella harmillista on se, että yhtä laadukasta kirjaa ei ole saatavilla suomeksi teologian opiskelijoille. Sen takia olisikin mielestäni upea juttu, jos kirja vielä joskus käännettäisiin suomeksikin.

Tätä kirjaa en ehkä lähtisi suosittelemaan joka iikalle, mutta jos ruotsin kielen taito on kohdillaan ja akateeminen teologia kiinnostaa, kannattaa kirja lukea – varsinkin jos on vieläpä kiinnostunut Vanhasta testamentista kuten allekirjoittanut!

Ja Åbo Akademin teologian opiskelijat, olkaa iloisia, että teillä on käytössä näin laadukas kirja!

”Vi visade att det är möjligt att relatera GT:s historiska framställning från och med början av 800-talet fKr till den antika främreorientaliska historien. Däremot är det betydligt svårare att visa att GT:s historieskrivning från patriarkernas tid ända fram till Davids och Salomos regeringstid skulle motsvara historiens förlopp. Vi framhöll här också att det inte finns tillräckligt med utombiblisk evidens för att vi skall kunna hävda att GT:s framställning av denna tidsperiod helt och hållet är imaginär. I vår översikt av Israels historia lanserade vi begreppet möjliga historiska världar och presenterade relevanta försök att relatera GT:s historiska framställning angående det tidiga Israel (från patriarkerna till Salomos regeringstid) till den antika Främre Orientens historia. Vi kunde visa att vissa deltajer passar ganska bra ihop med den bild som utombibliska källor och arkeologisk evidens ger. Men det sista ordet i den här saken kan eventuellt sägas först när nya viktiga utombibliska källor ser dagens ljus. Nya dokument och noggrannare arkeologisk evidens kan i framtiden kasta mera ljus över den mörka perioden, från patriarkerna till Salomo, och hjälpa oss att få ett annu bättre grepp om Israels historia från 800-talet fKr framåt.” (s. 314–315)