Vuoden 2016 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2

Viime vuoden puolella julkaisin listauksen viisi ensimmäistä kirjaa. Jälkimmäiset viisi esitellään nyt. Eikun lukemaan!

6. Pia Rendic: Ihmiskaupan kasvot (225 s., Uusi tie 2015)

Pia Rendicin Ihmiskaupan kasvot on sinänsä hyvin ikävää lisättävää tähän listaukseen, mutta se on ansainnut paikkansa. Rendic on teologian maisteri ja lastentarhanopettaja, joka on työskennellyt pitkään ihmiskaupan uhrien parissa Euroopan ihmiskaupan solmukohdassa Kyproksella. Kirja on hyödyllinen, koskettava, surullinen ja vihastuttava tietopaketti ihmiskaupasta, erityisesti seksiperäisestä ihmiskaupasta, niin kristitylle kuin taistelevalle ateistillekin. Rendicin ihmiskäsitys on kristillinen, ja se tietenkin näkyy kirjassa.

Rendic käsittelee (seksiperäistä) ihmiskauppaa niin tutkimusten, uhrien ja ihmiskauppiaiden omien kertomusten kuin oman työssään saamansa kokemuksen valossa.

Yksi Rendicin kirjan olennainen osa on puhuminen pornosta ja prostituutiosta ja niiden linkittymisestä ihmiskauppaan. Pornosta on tullut myös Suomessa yhä hyväksytympää. Rendic kuitenkin esittelee tutkimusten avulla, mitä haittoja pornon katsomisesta aiheutuu sekä yhteiskunnalle, yksilölle että ihmiskaupan uhrille. Pitkäaikaisen pornolle altistumisen vaikutuksia yksilöön ovat muun muassa liioiteltu ja yliampuva käsitys seksuaalisesta aktiivisuudesta yhteiskunnassa, tuhoutunut luottamus, toivottomuus seksuaalisen sitoutumisen suhteen, käsitys siveettömyydestä luonnollisena tilana, kyynisyys rakkautta kohtaan, usko avioliiton seksuaaliseen epätyydyttävyyteen, kyvyttömyys sitoutua perhe-elämään ja lastenkasvatukseen, avioeron kasvava riski, vähentynyt seksuaalinen läheisyys avioliitossa, uskottomuus sekä avioliiton ja lastenkasvatuksen aliarvostus. Ei tietenkään kaikkea kaikille, mutta muun muassa tällaisen listan Rendic kirjassaan antaa ja perustelee sitä tutkimuksilla. Siitä voi sitten lähteä pohtimaan yhteiskunnallisia vaikutuksia.

Haastan jokaista tarttumaan kirjaan ja pohtimaan erityisesti omaa suhtautumistaan pornoon.

”Mielestäni onkin hämmästyttävää, että kaikista haittavaikutuksista huolimatta pornon aiheuttama riippuvuus oheisilmiöineen on yhteiskunnassamme edelleen pitkälti vaiettu aihe. Näyttää siltä, että pornografia siihen liittyvine moraalisine siteineen on myös tieteellisessä keskustelussa huomattavasti vaikeammin lähestyttävä aihe kuin esimerkiksi toiset ns. luonnolliset addiktiot, kuten ylensyönti ja uhkapelaaminen. Donald L. Hilton ja Clark Watts toteavat pornoriippuvuutta neurotieteen näkökulmasta käsittelevässä artikkelissaan, että kyseessä ei ole mikään pieni, merkityksetön ilmiö, vaikka vallalla onkin taipumus vähätellä pornon katsomisen sosiaalisia ja biologisia vaikutuksia. Päinvastoin: Hilton ja Watts osoittavat, että jos pornografiaa ja pornoaddiktiota tarkkaillaan objektiivisesti seksiteollisuuden ulkopuolelta, tieteelliset todisteet osoittavat kiistatta, että pornografialla on monia haitallisia vaikutuksia. (Hilton & Watts 2011).

Sosiaalisia haittavaikutuksia ovat tutkineet mm. Bourke ja Hernandez, jotka osoittivat vuonna 2009 tekemässään tutkimuksessa selvän yhteyden pornografian ja pedofilian välillä. Lapsipornoa käyttävät miehet päätyivät lähes aina todellisiin seksisuhteisiin lasten kanssa. Hald puolestaan osoittaa vuodelta 2010 olevassa tutkimuksessaan, että pornon katsomisen ja naisiin kohdistuvan väkivallan välillä on selvä vastaavuus: pornoa katsovat miehet ovat keskimääräistä väkivaltaisempia naisia kohtaan. Myös Collins, Elliot ja Berry et al. toteavat vuonna 2004 tekemässään tutkimuksessa, että pornolle altistuminen ja pornon katsominen altistavat nuoria epäterveelle seksuaaliselle kehitykselle.

Myös pornon aivoihin ja aivotoimintaan aiheuttamat haittavaikutukset ovat kiistattomia. Donald L. Hiltonin mukaan porno, kuten muutkin addiktiot aiheuttavat aivoissa kemiallisia muutoksia sekä anatomisia ja patologisia muutoksia, jotka ilmenevät erilaisina aivojen toimintahäiriöinä. Yleisin näistä on Hiltonin mukaan aivojen etuosan toimintahäiriö, ”jarrutusjärjestelmän” vaurioituminen (hypofrontal syndrome). Sen seurauksena ihminen alkaa kärsiä impulsiivisuudesta, pakko-oireista, epävakaasta tunne-elämästä ja heikentyneestä arvostelukyvystä. (Hilton 2011)

Pornon katsomisen seuraukset voivat siis pahimmillaan johtaa vaikeaan seksiaddiktioon, jonka anatomiset seuraukset aivoissa ovat samankaltaisia kuin vahvojen huumeiden, kuten kokaiinin käyttäjillä (mm. tilanmenetys otsalohkoissa). Tutkijat ovat huomanneet myös, että seksuaalisuus kasvattaa DeltaFosB:n määrää kehossa. Tämän kemikaalin ylituotanto aiheuttaa jo edellä mainittua aivojen toimintahäiriötä (hypofrontal syndrome) ja vaikuttaa vaikean addiktion syntymiseen. Hilton toteaakin, että jos suljemme silmämme pornografian kyvyltä muuttaa aivoja rakenteellisesti, neurokemiallisesti ja aineenvaihdunnallisesti, tuhoamme kykymme vaikuttaa kyseisen addiktion hoitoon.” (s. 67–68)

7. William & J.R. McNeill: Verkottunut ihmiskunta. Yleiskatsaus maailmanhistoriaan (512 s., Vastapaino 2005)

Vakavat aiheet jatkuvat. Lähi-idän tutkimuksen valintakoetta varten pänttäsin Fred Karlssonin Suomen peruskieliopin lisäksi McNeillien isä-poika-historioitsijaduon maailmanhistoriatiiliskiven. Kirjan perusajatus tulee ilmi nimestä Verkottunut ihmiskunta. McNeillit käsittelevät koko maailman historiaa nimenomaan ihmiskunnan luomasta verkosta käsin. Eri kulttuurit ovat tai ovat olematta sen piirissä. Verkko vaikuttaa kulttuurin kehitykseen, talouteen, valtaan, uskontoon, tauteihin, sotiin ja niin edelleen.

Kirja käy tämän näkökulman avulla läpi koko ihmiskunnan historian pääpiirteissään. Se alkaa aikojen alkuhämäristä. Kuva tarkentuu pikkuhiljaa, kun arkeologiset löydöt tulevat mukaan kuvioihin. Aluksi muodostuvat Etelä-Amerikkaan, Lähi-idän ”käytävään” (Egyptistä Intiaan) sekä Kiinaan ensimmäisten ”korkeakulttuurien” luomat suuremmat verkot, jotka yhdistävät pienet paikallisverkot. Pikkuhiljaa yhteys vahvenee ja verkot kasvavat. Mitä suuremmaksi ja tiiviimmäksi verkot tulevat, sitä enemmän aihetta käsitellään. Kirja päättyy nykyajan verkon summittaiseen kuvaukseen ja varsin pessimistisiin tulevaisuudenkatsauksiin. Maailmanhistorian pääpiirteet avautuvat maallikollekin varsin hyvin.

Koska itse olen tutustunut erityisesti Mesopotamiaan ja Lähi-itään ja sen muinaiseen historiaan, huomasin, että kirjassa on osittain jo vanhaa tietoa. Suurin osa lähteistä on 50–70-luvuilta, ja alan (kuten varmaan muidenkin alojen) tutkimus on mennyt niistä ajoista paljonkin eteenpäin. Toisaalta koko ihmiskunnan historian tiivistäminen 500 sivuun ei voi mennä kovin pieniin detaljeihin eikä kaikesta voikaan olla täysin uusinta tutkimuskirjallisuutta käytössä. Yleensä yleisteokset perustuvatkin ”vanhentuneeseen” tietoon, tai ehkäpä paremmin sanottuna jo koeteltuun tietoon.

Kirjaa lukiessani mieleni valtasi suuri toivottomuus ihmiskunnan tulevaisuuden suhteen. Toisaalta vanhat Saarnaajan viisaudet ”Turhuuksien turhuus, kaikki on turhuutta” (Saarn. 1:2) ja ”Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla.” (Saarn. 1:9) pitävät edelleen paikkansa. Ihminen ei ole oppinut vuosituhansien aikana mitään vaan on edelleen yhtä ahne ja syntinen paska kuin ennenkin. Enkä minä ole siitä mitenkään poikkeus. Ainut toivoni kaiken turhuuden keskellä onkin Jumalan ansaitsematon armo, ja siitä saan voimaa taistella turhuuksien turhuuttakin vastaan, ainakin päivän kerrallaan.

Kirjan katsantokanta on tietenkin puhtaan naturalistinen. Esimerkiksi uskonnot ovat ihmisen mielenliikkeen tuotetta. Jumala ei ole ilmoittanut itseään keskellä historiaa, kuten esimeriksi kristinuskon mukaan itsekin uskon.

Ehkä joku viisastuisi, jos tämän kirjan lukisi. Ainakin sen voisi kustantaa jokaiselle kansanedustajalle ja heidät voisi vieläpä patistaa se lukemaan. Aikanaan lukiolaisena olin samaa mieltä Risto Isomäen Sarasvatin hiekasta, joka aiheutti itselleni suurta ahdistusta ilmastonmuutosta kohtaan. Ahdistus on muuttunut kyynisyydeksi. Trumped.

”Tässä kirjassa sekoitetaan vanhaa ja nuorta viiniä ja kaadetaan sekoitus uuteen leiliin. Jotkin esille tuomamme ajatukset ja näkemykset ovat hioutuneet jo puoli vuosisataa sitten esitetyistä katsannoista, osa taas näkee päivänvalon ensimmäistä kertaa. Kirjalle sen muodon antava ”uusi leili” on ajatus siitä, kuinka keskeinen asema vuorovaikutusverkostoilla on ollut ihmiskunnan historiassa.

Verkko on mielestämme joukko yhteyksiä, jotka kytkevät ihmiset toisiinsa. Yhteys voi olla muodoltaan lähestulkoon mitä tahansa: satunnainen kohtaaminen, sukulaisuus, ystävyys, yhteinen uskonto, kilpailu, vihollisuus, taloudellinen vaihtokauppa, ekologinen vaihto, poliittinen yhteistyö, jopa sotilaallinen voimainmittely. Kaikissa tällaisissa suhteissa ihmiset vaihtavat informaatiota ja ohjailevat tulevaa toimintaansa saamansa tiedon pohjalta. He välittävät myös hyödyllistä tekonologiaa, tavaroita, viljelykasveja, ajatuksia ja paljon muuta. Lisäksi he vaihtavat tahattomasti tauteja ja rikkakasveja, asioita joita ei voi hyödyntää mutta jotka siitä huolimatta vaikuttavat heidän elämäänsä (ja kuolemaansa). Historiaa muokkaa nimenomaan tällainen tiedon, tavaroiden ja vitsausten vaihtaminen ja levittäminen sekä se, miten ihmiset niihin suhtautuvat.

Historiaa eteenpäin ajava voima on ihmisen pyrkimys muuttaa olojaan vastaamaan toiveitaan. Se, mitä ihmiset aikoinaan toivoivat, sekä aineellisessa että henkisessä mielessä, ja miten he toiveitaan tavoittelivat, riippui kuitenkin tarjolla olevista tiedoista, ajatuksista ja esimerkeistä. Verkostot siis ohjasivat ja koordinoivat ihmisten jokapäiväisiä pyrkimyksiä ja toimia ja tekevät niin yhä nykyäänkin.

Ihmisten verkko on aina ollut läsnä, mutta se on muuttanut luonnettaan ja merkitystään ajan kuluessa niin paljon, että aiomme puhua verkoista monikossa. Ihmisten välinen verkko on yksinkertaisimmassa muodossaan ollut olemassa vähintään puhekyvyn kehittymisestä lähtien. Varhaiset esi-isämme puhalsivat pieniin yhteisöihinsä yhteishenkeä puhumalla keskenään ja vaihtamalla tietoja ja tavaroita. Ryhmät viestivät ja olivat tekemisissä myös toistensa kanssa, vaikkakin satunnaisesti. Vaikka esi-isämme valloittivat jokaisen mantereen Etelämannerta lukuun ottamatta, olemme säilyneet yhtenä lajina, mikä on merkki aikojen saatossa tapahtuneesta ryhmien välisestä puolisoiden ja geenien vaihdosta. Lisäksi esimerkiksi jousen leviäminen suurimpaan osaan maailmaa (Australia pois lukien) osoittaa, kuinka laajalle hyödyllinen teknologia saattoi ryhmältä toiselle levitä. Tällaiset vaihdot ovat merkki hyvin väljästä, laajalle levinneestä ja ikivanhasta viestinnän ja vuorovaikutuksen verkostosta: ensimmäisestä maailmanlaajuisesta verkosta.” (s. 19–20)

8. Pekka Lindqvist: Juutalaisuus (190 s., Perussanoma 2011)

Ihmisen pahuuden kukkuraksi olisi sitten hyvin voinut esitellä edellisen vuoden topteniin yltäneen kirjan Synti. Niin en kuitenkaan tee, koska kyse oli edellisestä vuodesta. Mutta kyseisen kirjasen kirjoittaja, Åbo Akademin yliopistonlehtori Pekka Lindqvist on kirjoittanut myös tämän kirjan juutalaisuudesta Tätä on kristinusko -sarjaan. Sarjaa voin lämpimästi suositella. Kirjat ovat lyhyitä ja ytimekkäitä ja popularisoivat uusinta akateemista tutkimusta. Lindqvist on yksi Suomen johtavista juutalaisuuden tuntijoista, joten ei mikään ihme, että juuri hän on kirjan kirjoittanut.

Miksi sitten kirja juuri juutalaisuudesta sarjaan, joka käsittelee kristinuskoa? Sitä kirjoittaja itsekin pohtii. Vastauksen antaa lokakuussa edesmennyt juutalaisuuden tutkimuksen grand old man, Jacob Neusner: kristinusko on syntynyt juutalaisuuden valumuotissa ja toisinpäin. Lindqvist hylkää ongelmallisen ajatuksen juutalaisuudesta äitiuskontona ja kristinuskosta sen tyttärenä. Sen sijaan hän puhuu Israelin uskosta (ensimmäisen temppelin aika ennen pakkosiirtolaisuutta 586 eKr.), sen perillisistä Jeesuksen aikana ja sen jälkeen kahdesta Israelin uskon ”tyttärestä”, juutalaisuudesta ja kristinuskosta. Teos rajoittuu käsittelemään nimenomaan varhaista juutalaisuutta ja jättää myöhemmät kehityskulut muiden kirjojen käsiteltäviksi.

Lindqvist käsittelee juutalaisuutta hieman poikkeavasta näkökulmasta. Noin puolet kirjasta käsittelee erityisesti ”kahden Tooran juutalaisuutta”, siis kirjallisen ja suullisen Tooran juutalaisuutta, jotka Mishnan Pirqe Avot -traktaatin mukaan on molemmat annettu Moosekselle Siinain vuorella ja sieltä välitetty katkeamattomana traditioketjuna varhaisille rabbeille. Pääpaino annetaan myös halakhalle, oikealle vaellukselle. Esimerkkinä juutalaisen halakhan logiikasta Lindqvist esittelee Mishnan sapattisäädöksiä. Hieman myös raotetaan ovea Jeesuksen kiistoille nimenomaan fariseusten kanssa. Lopussa vielä avataan varhaisjuutalaisten raamatuntulkintaa.

Samat vanhat kehut, joita jo viime vuonna esitin Lindqvistille, pitävät edelleen pintansa. En voi olla pitämättä hänen puhemaisesta mutta kirjakielisestä, oivaltavasta ja mielenkiintoa herättävästä kirjoitustavastaan.

Tässä on jälleen yksi kirja, jonka pitäisi kuulua erityisesti kaikkien teologien käsikirjastoon. Eikä siihen pitäisi tyytyä, vaan kirjan pitäisi myös kulua käytössä. Sen jälkeen tulisi enemmän selkoa esimerkiksi Jeesuksen suhtautumiseen sapattiin ja opetuslasten outoon käyttäytymiseen Kirkastusvuorella.

”Ymmärtääksemme, millä perusteella Jeesus ei estä oppilaitaan rikkomasta elonkorjuutöitä koskevaa lakia, voimme sekä katsoa, mitä hän vastaa syyttäjille, että perehtyä Mishnan ja sitä seuraavan halakha-kirjallisuuden kiellettyjen sapattiaskareiden sisältöön. Aloitamme jälkimmäisestä. Aivan kuten fariseukset tekivät kirjoitetun Tooran harvojen sanojen perusteella tarkkoja johtopäätöksiä, samoin Mishnan kiellettyjen töiden listan perusteella myöhempi varhaisjuutalainen halakha-keskustelu lisää niitä. Kuten todettua, lopulta syntyy erilaisten kiellettyjen asioiden verkkoaita, jonka tarkoituksena on estää ihmistä rikkomasta lepopäivän pyhyyttä. Mutta kuinka tätä varhaista luetteloa ja sen myötä ehkä Jeesuksen toimintaa pitäisi tulkita? Ensinnäkin on todettava, että luetellut 39 askaretta on ymmärrettävä kuvauksiksi tietyistä pääkategorioista: Näitä ovat ruoan tai vaatteiden hankkiminen, suojan rakentaminen, valon tai lämmön tekeminen, kirjoittaminen ja kuljettaminen. Sapatin kiellettyjen ja sallittujen tekojen pohdinta jatkuu rabbien käsissä, varsinkin Talmudissa, siitä näkökulmasta, onko teko turha vai tarpeellinen, saavutetaanko sillä jotain tai ei. Toiset oppineet ovat sitä mieltä, että jo yhden siemenen kylväminen on sapatin rikkomista. Toiset ovat sitä mieltä, että vasta kylvös, joka tuottaa useamman taimen, eli siis aikaansaa viljelyksen, tuottaa sapattirikkomuksen. Kielletyksi määritellään se työmäärä, joka tarkoittaa jonkin saavuttamista: Kiellettyä on, kuten Mishna-tekstistämme näemme, kirjoittaa kaksi kirjainta, sillä se muodostaa jo sanan. Kiellettyä on ommella kaksi silmukkaa, sillä se on jo vaatteen valmistamista, koska syntyy ommel. Onko tässä mitään logiikkaa? On, sapattina ei saa yrittää saavuttaa mitään: ei hankkia lämpöä, ei tavoitella ruokaa, ei luoda uutta kirjoitustaululleen tai kasvimaalleen. Modernin ajan suurin juutalainen uskonnonfilosofi Abraham Joshua Heschel osunee oikeaan tulkitessaan sapatin messiaanisen ajan täydellisyyden ennakoinniksi. Edellä kuvatuissa kielletyissä tapauksissa on tavoiteltu ja saavutettu jotain. Sapatti sen sijaan on tulevan maailman täydellisyyden ennakointia, ja siksi silloin ei pidä yrittää saavuttaa mitään.

Nyt kuitenkin on viljapellon laidalla sapatin herraksi itseään kutsuva mies, joka sumeilematta antaa oppilaidensa tehdä sapattina askareita. Miksi? Loput vastauksesta löytyy Jeesuksen omista sanoista, joilla hän vastaa sapattikäskyn asiantuntijoiden kritiikkiin.

Hän viittaa kuningas Daavidiin ja temppeliin ja toteaa itsessään henkilöityvän nyt paljon enemmän kuin nämä molemmat yhteensä. Tämä on siis mitä suoranaisin messiaaninen väite. Herää kuitenkin kysymys, mitä tällainen vanhatestamentillis-messiaaninen spekulointi tekee tässä asiayhteydessä. Kysehän oli muutaman opetuslapsen puuhista viljatähkien kimpussa. Suomalaisen lukijan kaipaama ydinlause jää Jeesuksen repliikissä ääneen lausumatta, mutta logiikka voidaan ymmärtää tapahtuman ja argumentaation peräkkäisyydestä. Niin voimme rekonstruoida vaikkapa seuraavanlaisen kuvitteellisen vastauksen: ”Tämä minun ympärilläni kokoontuva joukko viettää jo messiaanisen ajan sapattia! Tulevan maailman sapatti on jo täällä. Daavidiin liittyvät kuningasodotukset ovat täyttä totta. Niin myös temppelipalvelus (Matt. 12:5–6) oli esikuvaa, mutta nämä seuraajani tässä toimittavat nyt täydellistä temppelipalvelusta seuratessaan minua.” (s. 154–157)

9. Barry W. Holtz (ed.): Back to the Sources. Reading The Classic Jewish Texts (448 s., Simon & Schuster 1984)

Jatketaan samalla teemalla. Tentin edellisen kirjan kirjoittajalle syksyllä aineopintokokonaisuuden klassisesta juutalaisuudesta. Mielestäni jokaisen eksegeetin on syytä tutustua myös juutalaiseen tulkintatraditioon. Ikävä kyllä Suomessa sen ymmärrys on mielestäni varsin vähäistä. (Lukija ehkä huomaa, että minulla on paljon mielipiteitä). Päätin seurata omaa haastettani ja ottaa paremmin selvää varhaisesta juutalaisuudesta. Eikä hukkaan mennyt!

Aloitin tutkimusmatkani Barry W. Holtzin toimittamalla teoksella Back to the Sources: Reading the Classic Jewish Texts, joka olikin arvaamaton apu juutalaisuuteen tutustuessa. Kyseessä on jo varsin vanha teos, joka kuitenkin on todella kattava läpileikkaus koko juutalaisen kirjallisuuden historiaan. Jos joku kirja tästä osastosta kannattaa lukaista, niin juuri tämä. Lopussa on todella oiva sanastolista, joka auttaa heprean- ja arameankielisten termien kanssa. Mitä on Toora, Talmud, Tanakh, Mishna, midrash, pesher, halakha, Tosefta, baraitot, gemara, kabbala, sefirot, shekhina? Ota ja lue! Kerrankin termejä myös selitetään.

Kirjan jokainen luku käsittelee varsin kronologisessa järjestyksessä juutalaisuuden klassisia tekstejä. Tietenkin aloitetaan Tanakhista (Vanha testamentti), josta on omat lukunsa niin raamatullisen kertomuksen (biblical narrative), lain kuin runoudenkin osalta. Sitten siirrytään varhaiseen raamatunselitystraditioon kuten midrasheihin. Sen jälkeen käsittelyn saavat Mishna ja Talmud, keskiajan juutalaiset filosofit ja filosofiset koulukunnat, juutalainen mystiikka ja kabbala sekä juutalaisten rukouskirja Siddur. Jokaisen luvun päättää vielä kattava kirjallisuuslista ja eri käännösten esittely ajatuksella ”miten lukija saisi perehdyttyä aiheeseen paremmin”. Kolmessakymmenessä vuodessa ne tosin ovat jo hieman vanhentuneita.

En voi olla suosittelematta tätä. Onneksi aloitin kirjallisuuden kahlaamisen tästä. Cambridge Companion to Talmud and Other Rabbinic Literature ja erityisesti Louis Jacobsin A Tree of Life olivat myös hyviä, mutta huomattavasti hankalampia kirjoja. Erityisesti Jacobsin kirjasta en olisi ymmärtänyt pätkääkään, jos en olisi Holtzejani ensin lukaissut.

”The earliest rabbis saw themselves, as noted, as heirs to the Pharisees. This ancient sect has acquired a terrible reputation, primarily because of the intense hostility to it expressed in a few chapters of the New Testament. What the Pharisees aimed at, however, was essentially the extension of holiness from the limits of the Jerusalem Temple to a wider range of everyday life. They sought, for example, to eat all their meals, not only sacrifical foods, in a state of Levitical purity; this concern, which will be reflected in the sample passage below (pp. 132–133), had the effect of putting much routine activity under the regulation of laws originally intended for special events. On the one hand, this tendency produced the concern for ritual detail that underlies the early Christian critique of Pharisaism, but on the other it turned life into an inexhaustible supply of opportunities to fulfill divine law and thus to sanctify life.

Associated with the Pharisees were the scribes, also attacked in New Testament as pettifogging, self-righteous hypocrites, but also open to more charitable understanding. The scribes were men who devoted their entire lives to the study and teaching of Holy Writ and to the unending development of new techniques for interpreting it, again a religious style open to corruption, but again one founded on an unexpectionable premise. The scribes were Jews who considered the Scriptures a source of infinite wisdom, and saw no better way to spend their lives than in study.

The rabbinic movement can be understood as combining these two impulses; it sought to emerge studiousness with a sense that the laws of Scripture should be expanded to cover all of life, not limited to their own originally intended contexts.” (s. 130–131)

10. Bo Giertz: Suuri valhe ja suuri totuus (204 s., Suomen seurakuntatyön keskusliitto 1946)

Bo Giertziä olen fanittanut jo kauan ja kirjoittanutkin pienen kirjoituksen hänen merkityksestään itselleni. Hänen kirjansa ovat myös olleet jatkuvasti mukana näissä vuosikatsauksissa; oikeastaan aina kun olen jonkun hänen kirjansa lukenut. Eikä mennyt vuosi ollut siitä poikkeus.

Suomen teologisen instituutin kuuluisasta teologin joulujuhlasta, eli syksyn avajaisten kirjakirppikseltä mukaani tarttui vanha versio tästä Ruotsin kirkon piispan mielenkiintoisesta kirjasta. Perussanoma on julkaissut uudemman version vuonna 2013. Vanha kirja kuitenkin kelpasi minulle, vaikkakin ensimmäinen luku, jossa käsitellään uskon ja tieteen suhdetta ja erityisesti evoluutiota on hieman vanhentunut. Muistaakseni Perussanoman uudemmassa laitoksessa asiaan viitataan alaviitteessä. Teos ei kuitenkaan muuten ole millään tavalla vanhentunut vaan entistäkin ajankohtaisempi. Siksi varmaan Perussanoma on sen uudestaan julkaissutkin ja kielellisesti päivittänyt. Tässä kuitenkin käsittelen nyt kirjan vanhaa laitosta. Viimeisin kirja vuoden listauksessa ei suinkaan ole vähäisin, vaan ehkäpä se kaikkein suurin!

Giertz on tajunnanräjäyttävä kirjoittaja ja ajattelija, eikä se suuruus jää edes vanhahtavasta käännöksestä huolimatta pimentoon! Oivallukset seuraavat toinen toistaan. Tekisi mieli lainata koko kirja tähän, mutta säästän lukijaa.

Varsinkin alku on melkoista tykitystä. Kirjan nimi tulee ensimmäisestä luvusta, jossa hän käsittelee nykyajan (niin 1940-luvulla kuin 2010-luvulla!) suuria valheita siitä, että ei olisi olemassa Jumalaa, persoonallista pahaa eli Perkelettä tai että jokainen tulisi autuaaksi eli nykykielellä pelastuisi omalla tavallaan. Sen jälkeen tulee kovaa tykitystä ihmisen riippuvaisuudesta Jumalasta – niin ateistin kuin kristitynkin – sekä synnistä, pelastuksesta, kristittynä elämisestä, maailmanlopusta, ylösnousemuksesta ja ties mistä. Monessa kohdassa mietin, että tämä ja tämä pitää kirjoittaa ylös tai että tästä kohdasta voisi pitää suoraan saarnan vaikkapa pääsiäisenä.

Erityisen päräyttävää oli kirjan alku koskien ihmisen riippuvaisuutta Jumalasta. Sen lisäksi erityisesti kirjan loppu, jossa käsitellään vanhurskautusta ja pyhitystä olisi hyvää luettavaa kaikille. Tähän heitän kuitenkin lainaukseksi kirjan alkua, joka koukutti mennessään. Pitkä lainaus kertoo myös Giertzin tavasta tehdä ajatukset eläviksi. Malttakaa lukea, en malttanut olla kirjoittamatta tähän.

Alussa loi Jumala taivaan ja maan. Kristitylle tämä on itsestään selvää. — On valitettava asia, että tästä sanasta on tullut niin itsestään selvä asia. Uskonnolliset totuudet voi surmata aivan yksinkertaisesti tekemällä ne itsestään selviksi. Ne pannaan syrjään ja siirretään maailmankatsomuksen suuren näyttämön taustakoristeiksi. Siellä ne saavat olla romuksi muuttumassa, kuolleina ja kiinnostamattomina. Ne käyvät ehkä vuosien mittaan hieman tomuisiksi ja kuluvat syrjiltään. Niihin on lakattu kiinnittämästä huomiota. Niiden ohi mennään joka päivä, ilman että ne synnyttävät hivenenkään verran mietiskelyä tai levottomuutta.

Kaiken maailman Herra on luonut minutkin. Tyhjästä. Voin sulkea silmäni ja sillä paikalla, missä nyt istun, kuvitella mielessäni tyhjää Olemattomuutta, sitä mustana ammottavaa tyhjiötä, joka ei ole edes mikään paikka. Tästä Olemattomuudesta, Kaaoksen mustasta tyhjyydestä, hän kutsui minut esiin, antoi minulle elämän ja käski minun elää elämäni. Tietysti sanoo inhimillinen viisauteni, että Luoja käytti – ja käyttää yhä – muovaillessaan minut äitini kohdussa, antaessaan minun kasvaa aikuiseksi ja pitäessään tänään elämääni voimassa, myös aineen rakennuskiviä. Mutta uskoni lisää tähän, että hänen kaikkivaltias sanansa kutsui kerran nämä rakennuskivetkin Olemattomuuden yöstä ja tiedänhän minä vallan hyvin, että ilman hänen kaikkivaltiasta tahtoaan eivät nämä vedyn ja typen, hiilen ja rikin, hapon ja metallien hajalliset atoomit olisi koskaan yhtyneet eläväksi yksilöksi, vielä vähemmän olisi niillä ollut elämisen, liikkumisen, tuntemisen ja ajattelemisen kykyä, tietoisuutta siitä, että ne muodostavat elävän ihmisen.

Kokonaan riippuvainen, olemukseni joka säikeeltä Hänen tekoaan ja Hänen omaisuutensa – sellainen siis olen. En omista mitään itsestäni, en soluakaan, en yhtäkään verisolua, en sekuntiakaan, en yhtäkään hengähdystäni, en ainoatakaan sielunkykyä, joka ei olisi Hänen. Kokonaan riippuvainen, kokonaan Hänen, aina siitä hetkestä lähtien, jolloin se elämä syttyi, jota sanotaan minun elämäkseni, siihen hetkeen asti, jolloin tämä elämä lakkaa olemasta minun.

Minä voin kieltää tämän riippuvaisuuden – se ei muuta lainkaan itse tosiasiaa. Minä kykenen uhmaamaan häntä, käymään omaa tietäni – mutta ainoastaan niin kauan, kuin hän sallii minun kulkea sitä tietä. Minä voin näytellä riippumatonta ja itsenäistä, missä liikkunenkin. Minä voin pyyhkiä Jumalan tietoisuudestani, minä voin sanoa itseäni vapautuneeksi ja jumalattomaksi. Se on kaiken kaikkiaan surkeaa komediaa, sillä päivästä päivään, sekunnista toiseen minä elän ainoastaan käyttämällä tai väärinkäyttämällä hänen lahjojaan. Herkkusuu, joka on tietoisesti tehnyt pöydästä jumalansa ja vaihtanut uskonnon viineihin ja ruokalistaan, ei voisi sulattaa ainoatakaan hienosti sommitelluista päivällisistään, ellei Jumala isällisen pitkämielisesti hoitaisi hänen ruumistaan silloinkin, kun hän kieltäytyy ottamasta mitään hyvää vastaan sielulleen. Myöhäsyntyisen seksuaalihurjimuksen, joka Jumalaa vastaan kapinoiden etsii elämän tarkoitusta viettien tyydyttämisestä, täytyy askel askeleelta, vuorokausi vuorokaudelta lainata Jumalalta ne voimat, joita hän sitten tuhlaa ja väärinkäyttää. Jopa herjaajakin, joka kastaa kynänsä Antikristuksen myrkkyyn purskauttaakseen musteen Kristus-kuvaan, ei voisi liikuttaa kättään yli paperin millimetrinkään vertaa, ellei Suuri Armahtaja yhä tuhlaisi äärettömässä kärsivällisyydessään elämän voimia hänellekin.

Mutta kun Luoja on kerran suoriutunut tuhlaajapojastaan, kun Jumala on sanonut ja tehnyt kaiken, mitä voitiin sanoa ja tehdä hänen johtamisekseen takaisin, kun se laupeuden ja kurin mitta on tyhjennetty, jonka Jumala on käsittämättömässä viisaudessaan päättänyt tuhlata tähän lapseensa, silloin toteutuvat peruuttamattomasti Psalmien kirjan sanat:

Sinä palautat ihmisen takaisin tomuun ja sanot: / ”Palatkaa jälleen, te ihmisten lapset… / Sinä huuhdot heidät pois, / he ovat kuin uni.

Silloin palaa lahja antajalleen. Haltuun uskottu tavara joutuu jälleen Herrallensa. Tahtoen tai tahtomattaan on ihminen nyt loputtomasti riippuvainen, ja tämä hänen riippuvaisuutensa on ilmeinen, ehdoton ja iäinen.” (s. 25, 29–30)

Kunniamainintoja

Lopuksi vielä muutamia kunniamainintoja. Antti Laaton Kaste kirkon alkuaikoina on ollut itselleni merkittävä teos. Aikanaan sen lainasin nykyiseltä arkkihiippakuntadekaani Timo Tavastilta, ja se oli suurena apuna pienessä kastekriisin poikasessa seurakuntanuorena. Luin kirjan uudestaan valmistellessani opetusta sakramenteista. Koska kyseessä on kuitenkin jo aikaisemmin luettu teos, niin päätin jättää sen listauksesta pois.

Ingemar Öbergin Bibelsyn och bibeltolkning hos Martin Luther on kaikkein kattavin teos Lutherin raamattukäsityksestä. 600-sivuisen kirjan nooteissa on valtava määrä myös suoria lainauksia Lutherilta. Latinan ja keskiajan saksan taito auttaa sitten niiden kahlaamisessa. Öbergin erityinen ansio onkin se, että hän myös näyttää, ”mitä Luther on todella sanonut”. Öbergin hieman suppeampi Luther och världsmissionen on käännetty myös englanniksi. Toivottavasti joku vielä kääntäisi tämänkin teoksen englanniksi ja/tai suomeksi, kun ei teologitkaan enää ruottia osaa.

Lauri Thurénin Kristillinen elämä Perussanoman Tätä on kristinusko -sarjassa oli mielenkiintoinen ja laurithurénmaisesti provosoiva lukukokemus. Anni Maria Laaton Teesejä kirkosta on hyvä lyhyt katsaus kirkko-oppiin eli ekklesiologiaan. Toisaalta olisin kaivannut vielä syvempää ja perusteellisempaa analyysiä kirkko-opista. Mailis Janatuisen Jobin kirjan selitysteos Ja Herra otti… oli myös mieleenpainuva. Eero Junkkaala taas on tehnyt hyvän työn pohtiessaan Uuden testamentin vaikeita kohtia mielikuvituksellisesti nimetyssä kirjassaan Esseitä Uuden testamentin vaikeista kohdista, jonka sain edellisenä jouluna vaimoltani joululahjaksi. (Tänä jouluna sain vaimoltani lahjaksi Lauri Thurénin Raamatun käyttöohje 2:n, jota en ole tosin ehtinyt juurikaan lukea kun vaimo itse ahmi sen joululoman aikana. Vaimotesti läpäisty kirkkaasti ja lupaa siis hyvää kirjasta.)

Viimeiseksi vielä Angel Sáenz-Badilloksen A History of Hebrew Language on mielenkiintoinen lingvistinen läpileikkaus heprean kielen kehitykseen. Heprean kielestä kiinnostuneille se on hyvä kirja, joskin kirjan ymmärtäminen vaatii ennestään jonkin heprean muodon osaamista. Muuten menee suurin osa sen verran korkealta yli, että kirja on lukijalle yhtä hepreaa. Hehheh.

Tulevasta vuodesta tulee opiskeluntäyteinen, sillä koetan saada suoritettua loppuun oman teologian tutkintoni, näin reformaation juhlavuoden kunniaksi. Ainakin yritys on kova. Todennäköisesti tulevan vuoden listaus sisältää siis paljon Vanhan testamentin eksegetiikkaan liittyviä kirjoja. Toisaalta listassa on myös Amos Ozia. Ja yksi Waltari vuodessa pitää ukon kaunokirjallisuuskiintiön vaimolle siedettävissä rajoissa.

Lukekaa kirjoja, se kannattaa!

Mainokset

Vuoden 2015 kymmenen parasta kirjaa, osa 2/2

Viime kuussa läväytin esille viime vuoden parhaimmiston viisi ensimmäistä kirjaa. Tässä kuussa palataan vielä viime vuoden puolelle. Aloitetaan jollain ihan muulla.

6. J. Maxwell Miller & John H. Hayes: A History of Ancient Israel and Judah. (523 s., SCM Press Ltd. 1986)

Aloitetaan nimittäin tenttikirjalla – ja melkoisella sellaisella. Gamla testamentet som historia -kurssille piti lukea kyseinen järkäle, joka käy Saulista alkaen läpi muinaisen Israelin pohjoisvaltakunnan ja eteläisen Juudan valtakunnan historian. Miller & Hayes -linjaa voitaisiin pitää tutkimuksessa ikään kuin ”kolmantena linjana”, jos käytetään vanhoja termejä. Laidoilla Vanhan testamentin tutkimuksessa ovat niin sanotut maksimalistinen ja minimalistinen suuntaus. Termit taitavat palautua Raamatun arkeologian pariin. Karikatyyrisesti maksimalistien mukaan Vanhan testamentti kertoo totuuden, ellei toisin todisteta. Esimerkiksi John Brightin A History of Israel lienee historiateoksista lähimpänä maksimalistista suuntausta. Niin sanottu Kööpenhamina-koulukunta, tai minimalistinen koulukunta (Thomas L. Thompson & Co.) taas katsoo, että tekstit ovat liian myöhäistä perua ja kärsineitä eivätkä vastaa mitenkään todisteita. Karrikoiden voidaan sanoa, että tekstit puhuvat potaskaa, ellei toisin todisteta. Kyseinen koulukunta esimerkiksi piti varmana, että Daavidia ei ole koskaan ollut olemassakaan. Thompsonillakin meni kertoman mukaan luu kurkkuun, kun tutkijat löysivät Tell ’Danin legendaarisen piirtokirjoituksen, jossa puhutaan Juudasta Daavidin huoneena (bet David, siis Daavidin dynastia). Suomessa tämä koulukunta on mediassa vahvoilla. Tottakai, kun saa meheviä otsikoita. Esimerkiksi Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan tenttikirjaa Kristinuskon ja juutalaisuuden juuret voidaan luonnehtia minimalistiseksi.

Millerin ja Hayesin historiateos on siinä jossakin keskellä. Tästä kertoo erityisesti kirjan alku, jossa käydään pitkää metodologista keskustelua siitä, voidaanko tällaista historiateosta tehdä. Ja jos se tehdään, onko se silloin vain Raamatun siteeraamista vai jotain muuta. Äärimmilleen viety maksimalismi ja minimalismi hylätään ja kolmas tie etsitään välistä – kuitenkin lähempänä maksimalistista kuin minimalistista suuntaa. Jotain teoksesta kertoo jo se, että se alkaa käsittelynsä pitkälti vasta Daavidista ja Salomosta, eikä esimerkiksi ota juurikaan kantaa exodus-kertomukseen (Egyptistä vapautumiseen) ja luvatun maan valloittamiseen – saati sitten patriarkkoihin. Toisaalta taas Daavidia ja Salomoa käsitellään eikä heitä vain ohiteta.

Kirja oli opettavainen niin metodologisesti kuin myös sisällöllisesti. Vanha testamentti on vahvasti historiaan sidottu kirja(sto), ja sen takia historiallinen ymmärrys on elintärkeää sen oikeintulkitsemiseksi ja ymmärtämiseksi. Tekstipätkä käsittelee Salomonin aikaa ja kuninkaallisen siion-teologian syntyä (esimerkiksi 2. Sam. 7):

”While this royal Zion theology may have already begun to emerge under David, the elaborated form summarized above and reflected in the passages cited will have developed over time. Probably it was under Solomon that this royal theology received its first clear and strong articulation. This seems likely on at least three grounds: (1) Solomon was the first of the Davidic kings whose claim to the throne was based purely on the dynastic principle. David was crowned by the people of Judah and Israel in ceremonies that involved covenant arrangements and he claimed Jerusalem by conquest. But Solomon’s claim to authority over the land was in effect the royal Zion theology. Yahweh had chosen David and his descendants to rule, and David had chosen Solomon to be his successor. (2) The Jerusalem Temple, built by Solomon, is a prominent element in the Zion theology. (3) The passages listed above, although composed long after Solomon’s day, seem to point particularly to him as the focus of the dynastic promise.” (s. 203–204)

7. Emil Anton: Vatikaanin II kirkolliskokous. Johdatus historiaan, teksteihin ja tulkintaan. (258 s., Amanda-kustannus 2015)

Emilin kirjasta teinkin jo kirja-arvion blogiini. Muita arvioita ja linkkejä niihin voi löytyä Emilin kirjalle tekemältä propagandasivustolta. Sinne pääsi omakin aivopieruni.

Mitä enemmän arvioita olen kirjasta kuullut myös katolisen kirkon sisäpuolelta, sitä enemmän olen huomannut, että kirja on jollakin tavalla poleeminen. Katolisen kirkon ulkopuolelta tulevien arviot ovat olleet pitkälti ylistäviä. Jiska Gröhn toivoi siitä Sanansaattaja-lehden arviossaan tenttikirjaa teologiseen. Kirkkohistorian dosentti Timo Junkkaala kuvaa kirjaa melkeinpä dekkariksi. Professori Risto Saarinen kutsui sitä kulttuuriteoksi, kuten minäkin omassa arviossani. Mutta sitten esimerkiksi katolisten oma hiippakuntalehti Fides (10/2015) lyttäsi teoksen Katri Tenhusen kirja-arviossa (tai virheiden etsinnässä) maan rakoon. Hyvää ei juurikaan ollut sanottavana. En syö silti sanojani, joskin hänen toiveensa, ”että ymmärrys Vatikaani II:sta ei jäisi pelkästään tämän kirjan varaan” on hyvä huomioida. Aina voi lukea enemmän. Mutta kyllä Antonin kirjan varassa pitkälle pötkii. Johdantoteoksena ja popularisoivana teoksena se on oikein mainio. Sitaatti kirjasta on teoksen huumoriosastosta. Asiapitoisempaa settiä voi lukea kirja-arviostani tai sitten suoraan itse kirjasta.

”Kohupuheessaan kardinaali Frings oli moittinut yleistä käytäntöä vihkiä pappeja piispoiksi kuuriallisiin kunniatehtäviin eikä hiippakuntien johtoon. Fringsin mukaan piispuuden ei tulisi olla mikään arvonimi vaan paimenvirka.

Kun piispa vihitään kuuria- tai apulaispiispaksi, hänelle annetaan todellisen hiippakunnan sijasta titulaari- eli nimellinen piispanistuin jostain muinaisesta hiippakunnasta, jota ei enää käytännössä ole olemassa. Tämä johtuu vanhasta periaatteesta, jonka mukaan jokaisella piispalla on oltava oma hiippakuntansa. Käytäntö sai nyt osakseen värikästä kritiikkiä.

Evreux’n apulaispiispa Antoine Léon Louis Caillot totesi: ”Tämä tapa herättää hämmästystä. Kukaan benediktiinejä lukuun ottamatta ei tiedä, missä nämä titulaari-istuimet ovat. Yleensä ne ovat vain raunioita.” Philadelphian apulaispiispa Gerald McDevitt puolestaan kertoi: ”Kun minusta tuli piispa, sain kolmesivuisen kuvauksen titulaari-istuimestani jossain Tunisian eteläosassa. Luettuani sen menetin kaiken haluni käydä siellä koskaan. Ymmärtääkseni siellä ei ole muuta kuin pari vuohta ja palmua.” (s. 43–44)

8. Pekka Lindqvist: Synti. (170 s., Perussanoma 2009)

Tätä on kristinusko -sarjassa on ollut sekä hyviä että ei-niin-hyviä kirjoja. Tähän mennessä olen lukenut seuraavat teokset: Jutta Jokirannan Vanha testamentti (ok), Matti Kankaanniemen Uusi testamentti (hyvä), Tom Holménin Apokryfit (hyvä), Anna Norrbackin Luominen (ok), Vesa Ollilaisen Lunastus (ok), Antti Laaton Lopunajat (ok) ja Lindqvistin kirjasen.

Pekka Lindqvistin teos on ollut tähän mennessä sarjan parasta antia. Tykkään hänen hieman puhemaisesta kirjoitustavastaan. Ei niin, että teksti ei olisi kirjakieltä, mutta tapa johdattaa lukijaa eteenpäin tekee lukemisen helpoksi. Kuitenkaan tämä metateksti (kuten sitä yliopistossa kutsutaan) ei ole mitään amerikkalaista lässytystä, vaan sopii suomalaiseen jörrikkäkirjalliseen ilmaisuun. Sellainen taito on harvalla kirjoittajalla.

Kirja lähtee liikkeelle Vanhasta testamentista. Aloitetaan 1. Moos. 1–11:stä synnin eksponentiaalisesta eskaloitumisesta ja käsitellään samalla synti-sanan tärkeimpiä hepreankielisiä vastineita ja niiden taustaa sekä erilaisia kuvia synnistä (epäpuhtautta, taakkaa, oikealta tieltä poikkeamista). Vanhan testamentin osuus huipentuu Siinain vuoren juurella tapahtuneeseen epäjumalanpalvontaan lankeamiseen, kultaisen vasikan valamiseen. Alkulukujen yhteydessä käsitellään sekä myöhemmän juutalaisuuden että kristinuskon tulkintaeroja. Myöhempi juutalaisuus (ehkä vastareaktiona kristilliseen tulkintaan?) ei juurikaan pidä syntiinlankeemuskertomusta oleellisena. Aaronin lankeemus on sitäkin merkityksellisempi.

Tämän jälkeen kirja käsittelee syntiä testamenttien välissä niin kutsutuissa Vanhan testamentin apokryfikirjoissa, pseudepigrafeissa, Qumranista löydetyissä kääröissä sekä rabbiinisessa juutalaisuudessa. Apokryfikirjoihin ja pseudepigrafeihin voi tutustua lähemmin Holménin yllämainitun teoksen avulla. Qumranista tiedetään Suomessa paljon, koska suomalainen Qumran-tutkimus on maailmankuulua. Jutta Jokirannan toimittama tietokirja Aarre saviastioissa tai Gaudeamuksen uunituore Kuolleenmeren kadonnut kansa lienevät hyviä suomenkielisiä lähteitä. Tämän uskallan sanoa, vaikken ole niitä vielä itse lukenut. Auktoriteettiuskoa siis.

Synti jatkaa synnissä rypemistä myös Uuden testamentin osalta. Jälleen käydään läpi sanastoa, tällä kertaa kreikkalaista. Mietitään eri määritelmiä syntisille ja Paavalin kamppailua synnin kanssa. Lisäksi raotetaan ovia kirkkoisien maailmaan. Lopussa käsitellään vielä viisi syntiin liittyvää vaikeaa tapausta Uudessa testamentissa. Suosittelen kaikille tätä kirjaa sen varsin surullisesta sanomasta huolimatta! Muistetaan kuitenkin Paavalin sanat, että ”missä synti on tullut suureksi, siellä on armo tullut ylenpalttiseksi.” (Room. 5:20)

Synti muodossa tai toisessa esiintyy Raamatussa lähes joka sivulla, ja apostolien perillisilleen jättämä evästys on niin ikään yksiselitteisen karu. ”Tämän asian kanssa te tulette elämään aina. Tätä vastaan teillä on taistelu.” Näin voisi kiteyttää apostolien elämänläheisen opetuksen tästä aiheesta. Mutta synninkään vastustaminen ei ole kristinuskon ydin. Pääasia on jälleen viesti armollisesta Jumalasta ja sitä kautta, näin kristillinen usko lupaa, löytyy myös avain syntiongelmaan. Siitä emme kuitenkaan pääse yli, että kokonaisuus tarvitsee synti-käsitteen toimiakseen. Pois syntiä ei Raamatusta ja kristinuskon olemuksen ydinalueelta saada muuttamatta samalla koko uskontoa toiseksi. Sanoma armon kirkkaudesta edellyttää synkän taustavärin. Koko ison kertomuksen huipentuma – se, kuinka pyhä Jumala ottaa ihmisen yhteyteensä – on alustettava pitkällä johdannolla katuojassa rypevästä luuserista, tuhlaajapojasta, langenneesta, huorasta ja ryöväristä. Juuri tämä, ja vasta tämä, tekee kristinuskon saarnaamasta ihmeestä ihmeen. Synti on siis edellytys anteeksiantamuksen sanomalle, vaikka kukaan ei kai toivoisi sen olevan täällä läsnä ja sen tekemistä luonnollisesti kehotetaan välttämään.” (s. 13–14)

9. Teuvo V. Riikonen & Pekka Rahkonen: Ave, Pave! Paavali iki- ja nykynuorille. (129 s., Perussanoma 2012)

Teuvo V. Riikosen kirjoittama ja Pekka Rahkosen kuvittama kirja Pavesta on samaa linjaa aiempien sarjan kirjojen kanssa. Toissavuoden kymmenen parhaan kirjan joukkoon kirjasarjasta pääsi takavasemmalta Antti Laaton teos Se on siinä! Paven löysin pilkkahintaan sieltä Suomen teologisen instituutin paljon puhutulta kirjakirppikseltä.

Riikonen on rauhanturvaajapapin, toiminnanjohtajan ja poliitikon lisäksi myös satiirikko – ja se näkyy teksteistä. Huumori hersyy, ja Rahkonen on kyllä omimmillaan näitä teoksia kuvittaessaan. Aluksi epämääräinen taitto ei lopulta haittaa ollenkaan. Ave, Pave! On hieman raskaampi kuin Laaton kirja, mutta ei yhtä raskas kuin Timo Eskolan samaisen sarjan Oi Tsiisös!. Tässä mielessä voin kyllä yhtyä Emil Antonin vuosien takaiseen arvioon. Eskola toisaalta tuo raskaudestaan huolimatta esille suurelle yleisölle tuntematonta näkökulmaa eksiilin evankeliumista Jeesus-tutkimuksessa. Riikonen taas on sisällöllisesti ajateltuna varsin perinteinen johdatus Paavaliin ja hänen teologiaansa ja kirjeisiinsä.

”Kirje Titukselle on ilmeisesti kirjoitettu samoihin aikoihin kuin ensimmäinen Timoteuksen kirje. Myös tämän kirjeen huolena olivat harhaoppiset opettajat, jotka työnsivät kuonaa ja törkyä joka paikkaan. Kirjeen tavoitteena ei ollut vain varoittaa väärästä opista, vaan myös levittää oikeaa oppia, joka on aina tervettä. Siksi Paavali puhuukin enemmän terveestä opista kuin oikeasta. Mutta hän tuntee väärät opettajat (1:10) ja antaa heille ansioluettelossa kolme määritelmää, joissa ei mielistellä myötäkarvaan. He ovat kurittomia, tyhjänpuhujia ja niitä, jotka johtavat toisia harhaan. Se on siinä!

Mutta terve opetus ei siis ole vain harhaoppisten tunnistamista ja kurmottamista, vaan myös tervettä opetusta. Toisen luvun jakeissa 11–14 hän yhdessä pitkässä lauseessa esittää kristinuskon sanoman eri puolet. Kaiken lähtökohta on aina ”Jumalan armo”, jonka pohjalta ”eläisimme”. Armo on ”pelastanut” meidät ja ”kasvattaa” meitä. Kristityn elämään kuuluu kasvu, joka merkitsee itsensä tuntemisen kasvua, mutta myös Jumalan tuntemista. Silloin ”odottaessamme” Jeesuksen toista tulemista hän toimii ”puhdistaakseen” meidät. Pelastuksemme ei perustu omiin tekoihimme, vaan Jumalan armoon ja hyvyyteen.” (s. 106–107)

10. Mika Waltari: Feliks onnellinen. (194 s., WSOY 2009)

Viime vuoden tapaan kaksi listan kirjaoista on kaunokirjallisia teoksia. Tällä kertaa toinen niistä on peräti suomalainen. En ole ikinä ollut suurempi suomalaisen kirjallisuuden fani. Muistan ala-asteen vanhempaintapaamisessa, että opettaja valitti vanhemmilleni, että luin vain käännöskirjallisuutta (Dragonlancea) ja se vaikutti negatiivisesti suomen kielen sanajärjestyksiin. Vastasin, että ei mahda mitään kun suomalaisten kirjoittamat teokset vain ovat pehvasta, ja siitäkös opettaja suuttui. Väinö Linnan Tuntematon sotilas ihan meni lukiossa. Seitsemää veljestä en ikinä yrityksestä huolimatta oikeasti lukenut lukiossa, koska se vain oli niin tylsä ja vaikea (sori TYKin opettajat, Mauri Kunnaksen Seitsemän koiraveljestä oli paljon mielenkiintoisempi). Vaimoni puoliksi pakottamana sain sen kuitenkin alkuvuodesta luettua. Ihan ok:han se oli. Mutta rehellinen mielipiteeni on, että kirjan ylistäminen johtuu pelkästään sen historiasta. Jos Jukolan veljekset asetetaan samalle viivalle muun (suomenkielisenkin) kirjallisuuden kanssa, niin eipä taida veljeskullat pitkälle pötkiä.

Kaksi suomalaista kirjailijaa on kuitenkin meikäläiselle ihan maittanut. Kjell Westö on tosin suomenruotsalainen ja hänen teoksensakin käännetään sitten suomeksi hänen ja suomentajan yhteistyöllä. Mika Waltari on kuitenkin poikkeus säännöstä. Siinä on ihan ihka oikea suomenkielinen kirjailija! Häneen tutustuin Valtakunnan salaisuuden kautta ja pikkuhiljaa pyrin varovaisesti hiipien kohti Sinuhea. Feliks onnellinen oli mielenkiintoinen välietappi.

Feliks onnellinen kuuluu Waltarin kristinuskoa käsittelevään kirjallisuuteen. Se kertoo tilastovirkailija Feliks Tienhaarasta, jonka missio on pakkomielteisesti ja neuroottisesti kertoa joka päivä jollekin tuntemattomalle ihmiselle kaupungissa, että hänen syntinsä ovat anteeksiannetut. Hänen suhteensa Jumalaan on kieroutunut. Kerran kaupungissa hän sitten tapaa vanhan koulukaverinsa, josta on tullut professori, ja alkaa melkoiset pohdiskelut. Lukekaa loput itse. Suosittelen kirjaa lämpimästi aivan kaikille. Se tuli hotkittua kohtalaisen nopeasti!

”Olithan sinä aina fiksu koulussa”, hän sanoi katkerasti. ”Yliopistossa pärjäsit. Olethan professori ja kaikki, muistan lehdistä nähneeni, julkisuuden mies.” Erkki liikautti torjuvasti kättään ja kuin ravisti pois tuon kaiken. ”Minulla on ollut onnea”, hän väitti, ”hyvä tuuri, niinkuin sanotaan. Kaikessa menestynyt. Mutta tiedätkö, Feliks, mitä tässä seisoskellessani tein. Kaivelin tikulla paskakasaa.”

Hän kiihtyi, veri kohosi hänen päähänsä, hän ravisti entistä ystäväänsä hihasta ja vakuutti: ”Osuit tosiaan oikeana hetkenä luokseni, Feliks. Mitäpä minä sitä sinulta salaisin. Tuskin toiste tapaamme. Seisoskelin tässä päivänpaisteessa, katselin merta ja ajattelin mielessäni koko mennyttä elämääni. Siinä ei ole mitään hyvää. Ei mitään mitä alttiisti muistaisin. Pelkkää tunkiota. Vaikka miten syvälle pöyhisin, tunkiota vain. Se haisee.” (s. 57–58)

Kunniamainintoja

Yllä mainittujen lisäksi kunniamaininnan viime vuodelta saa moni kirja. Lee Strobelin kirjan Tapaus Kristus arvioin jo aiemmin. Antti Laaton Guide to Biblical Chronology kiinnostaa vain niitä, jotka pohtivat Vanhan testamentin historiallisuutta ja sen kronologisia vaikeuksia. Siihen pohdintaan viime vuonna julkaistu oppikirja on loistava. Laaton Kun nämä alkavat tapahtua oli myös hyvä kirja Raamatun lopun ajoista, joskin en aivan kaikesta ole välttämättä aivan samaa mieltä. Jukka Thurénin Uuden testamentin kommentaariteoksista olen nauttinut valtavasti. Gunnar Rosendalin Kirkollinen uudistus sai aikaan pohdintaa liturgiasta ja sen merkityksestä. Aapeli Saarisalon muistelmateos Elämäni mosaiikkia oli mielenkiintoinen teos, joka käsitteli samalla Pyhän maan arkeologiaa ja Saarisalon hassuja elämäntapoja. Markku Särelän vanha teos Lapsikaste on raamatullinen oli vanhuudestaan ja Vartiotorni-seuran kuvia muistuttavasta huvittavasta kuvituksestaan huolimatta hyvä kirja, joskin hänen ajatuksiaan Johanneksen kasteesta en itse pysty allekirjoittamaan.